Markku Siira geopolitiikka, hybridisota, Iso-Britannia, Kazakstan, Länsi, sisäpolitiikka, turvallisuuspolitiikka, ulkopolitiikka, värivallankumous, Venäjä, Yhdysvallat, Yleinen

Värivallankumouksen virittelyä Kazakstanissa

Kazakstanissa puhjenneet levottomuudet ovat pakottaneet presidentti Kassym-Jomart Tokajevin julistamaan maahan poikkeustilan.

Eri uutislähteiden mukaan nestekaasun hinnankorotuksista alkunsa saaneet mielenosoitukset muuttuivat pian väkivaltaisiksi. Hallituksen rakennuksia sytytettiin tuleen ja mielenosoittajat, mellakkapoliisit ja armeija ottivat yhteen eri puolilla Kazakstania.

”Katuprotestit”, joita on syytetty myös länsivaltojen aloittamaksi vallanvaihto-operaatioksi, ovat laajimmat sitten maan itsenäistymisen Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen. Yhdysvallat kiistää olevansa millään lailla osallinen Kazakstanin mellakointiin.

Kazakstanissa kuvatuilla videoilla kuuluu räjähdyksiä, kaduilla näkyy palaneita poliisiautoja ja panssariajoneuvojakin on liikenteessä. Useat maan ministeriöiden, poliisin ja lentokenttien verkkosivut olivat jonkin aikaa tavoittamattomissa yhteyskatkon vuoksi.

Jotain tilanteen vakavuudesta kertonee sekin, että presidentti Tokajev on neuvotellut puhelimitse Putinin ja Lukašenkon kanssa ja kutsunut apuun myös ”Euraasian Naton”, eli Venäjän johtaman Kollektiivisen turvallisuusjärjestön, jonka rauhanturvaajia on jo lennätetty maahan.

En jaksa uskoa, että mielenosoittajat eri puolilla maata ryntäävät samaan aikaan kaduille aseistautuneina, ampuvat kuoliaaksi poliiseja ja yrittävät vallata tärkeimpiä hallintorakennuksia pelkän polttoaineen hinnan noston vuoksi.

Mikäli kyseessä olisi ollut vain huoli kazakstanilaisten autoissaan käyttämän nestekaasun kuluttajahintojen voimakkaasta noususta, miksi mielenosoittajien ”vaatimuslistalla” oli myös ultimaatumi hallitukselle, että ”kaikki suhteet Venäjään olisi katkaistava”? Tällainen teko rampauttaisi vain Kazakstanin taloutta.

Uhkavaatimus kuulostaa enemmän geopoliittiselta tavoitteelta, joten on hyvinkin mahdollista, että läntiset tiedustelupalvelut yrittävät ajaa Kazakstanin sekasortoon Ukrainan tyylisen Maidanin luomiseksi. Kazakstan ei toimisi sen jälkeen ainoastaan tukikohtana Venäjän horjuttamiselle, vaan myös Kiinan uuden silkkitien tuhoamiselle.

Kazakstanin mielenilmaukset ja hyökkäykset hallintoa vastaan sattuivat myös perin sopivasti juuri ennen kuin Venäjän on määrä neuvotella Yhdysvaltojen ja Pohjois-Atlantin liiton kanssa ”ydinasevalvonnasta ja Ukrainan tilanteesta” Sveitsin Genevessä.

Markku Siira Donald Trump, geopolitiikka, globalismi, hybridisota, Iso-Britannia, Kiina, Kirja-arvio, koronavirus, maailmanjärjestys, Nato, turvallisuuspolitiikka, Venäjä, Vladimir Putin, Xi Jinping, Yhdysvallat, Yleinen

Trumpin paluu ja Naton hajoaminen

Venäläisen politiikan tutkijan, psykologian ja valtiotieteen tohtorin Igor Panarinin kolmas suomenkielinen kirja on tullut painosta. Aiemmin Panarinilta on julkaistu suomeksi kaksi teosta: Hybridisodat (2019) ja Nato hajoaa, oletko valmis? (2020). Olen lukenut kyseiset teokset ja kirjoittanut niistä arviot, joten miksipä ”ei kahta ilman kolmatta”.

Panarinin uutukainen, Trumpin paluu ja Naton hajoaminen (2022), on laajennettu ja päivitetty laitos aiemmasta Nato-kirjasta ja jatkaa venäläisakateemikon tutulla linjalla: kaiken ikävän takana ovat ”Lontoon pankkiirit”, britti-imperiumin perustanut rahavalta, joka vaikuttaa edelleen niin Yhdysvaltojen kuin monien muidenkin maiden taustalla.

Panarinin geopoliittisissa pohdinnoissa on jokseenkin esoteerinen taustavire. Hän antaa ymmärtää, että maailmassa on meneillään ”globaali hyvän ja pahan taistelu”, jota käydään ”kansallispatrioottien” ja ”Lontoosta johdettujen trotskilaisten globalistien” välillä. Olisivatkin asiat näin yksinkertaisia ja mustavalkoisia.

Myös Pohjois-Atlantin liitto, North Atlantic Treaty Organisation, eli tutummin Nato, on Panarinin mielestä periaatteessa brittiläinen hirviöluomus ja kontrollin väline. Perustajiin kuului väkeä englantilaisten ja amerikkalaisten varhaisista tiedustelupalveluista, Winston Churchilliakaan unohtamatta.

Panarin käy kirjassaan läpi Naton sotarikoksia ja eri maita vastaan kohdistuneita hyökkäyksiä ja vallanvaihto-operaatioita, aina Jugoslavian pommituksista Turkin Recep Tayyip Erdoğanin ja Valko-Venäjän Aleksandr Lukašenkon syrjäyttämisyrityksiin ja Afganistanin pitkään sotaan.

Valko-Venäjän värivallankumous käsitellään heti kärkeen. Lukašenkon vastaisessa käsikirjoituksessa on Panarinin mukaan nähtävissä toimintatapoja, joita on kehitelty jo pitkään: myös 2000-luvun alun Kuubassa esiin marssitettiin Fidel Castron vastainen ”demokratia-aktivistien” liike, Damas de Blanco eli ”naiset valkoisissa”, aivan kuten Valko-Venäjälläkin.

Koko ajan kirjassa on läsnä myös Panarinin suosikkijenkki, Yhdysvaltojen entinen presidentti Donald Trump, joka on venäläiskirjailijan mielestä ”paras vaihtoehto” Amerikan johtoon Joe Bidenin kauden jälkeenkin. En mene tarkemmin yksityiskohtiin, mutta Trumpia fanittavat qanonistit saavat Panarinilta tukea uskomuksilleen. Itse olen huomattavasti skeptisempi.

Kriittinen lukija voisi itse asiassa väittää, että moni Panarinin esittämä näkemys on vain epärealistista toiveajattelua. Venäläistutkija myöntää, että hänellä on ”geopoliittinen unelma”, jossa Naton korvaisi ”Kiinalla vahvistettu Etyj” ja ”presidentit Putin, Xi ja Trump” laskisivat perustan uudelle ”monenkeskiselle maailmanjärjestykselle”.

Panarin käsittelee myös koronavirusta, jonka hän katsoo olevan alkujaan ”biologinen ase” lännen globalistien vihollisia, kuten Kiinaa ja Irania, vastaan. Tämän massiivisen operaation alullepanijaksi hän osoittaa Yhdysvaltojen ”syvävaltion” ja ”siihen liittyvät rakenteet ja ihmiset, joiden keskus on Lontoossa”. Viidennen kolonnan edustajia löytyy toki Kiinasta, Venäjältä ja muistakin maista.

”Taisteluvirus”, jota levittämässä oli ”Gladio, Nato-blokin salainen terroristiverkosto”, laskettiin liikkeelle monissa maissa, mutta pahempaa on Panarinin mielestä ”kauhupandemia”, disinformaatiokampanja, joka iskee voimakkaammin kuin virus ja joka ”aiheuttaa ihmiskunnalle flunssan sijaan psykologisia ongelmia”.

Miten sotilasliitto Nato sitten kaatuu ja vahvistuuko ”Trumpin perintö”, kun ”kompuroiva Biden ja vaalivilppi” heikentävät länsimaisen demokratian uskottavuutta? Panarin pyörittelee erilaisia hajoamisskenaarioita, joissa myös ”angloamerikkalainen ultraliberaali postkoloniaalinen poliittinen malli” lähenee romahdustaan.

Parisataa-sivuinen teos on viihteellistä luettavaa, hieman poliittisen jännitysromaanin tavoin, olipa kaikista esitetyistä väitteistä sitten mitä mieltä hyvänsä. Historiallinen fakta ja fiktio, Panarinin eksentriset ”ehdotukset ja hypoteesit”, sekoittuvat tässä venäläisessä mielikuvitusleikissä. Kirjassa on myös Panarinin jälkisanat suomalaisille lukijoille.

Markku Siira eliitti, globalismi, Kiina, koronavirus, Länsi, maailmanjärjestys, politiikka, suuri uudelleenkäynnistys, totalitarismi, tulevaisuus, Yhdysvallat, Yleinen

Kiina, koronavirus ja globalistit

Kun Kiina osoitti kykynsä nousta suurvallaksi Yhdysvaltojen rinnalle, ryhdyin seuraamaan maan politiikkaa. Ajattelin tuolloin, noin nelisen vuotta sitten, että Kiina saattaisi pystyä haastamaan rappeutuneen lännen liberaalin järjestyksen, joka oli vuosikaudet yrittänyt ”levittää demokratiaa” maailman eri kolkkiin, siinä samalla hallituksia kaataen ja luonnonvarat ryöstäen.

Kiinan kansallismielisyys vaikutti alkuun tervehenkiseltä, eivätkä edes Karl Marxin kuvat kiinalaisten politiikan pyhättöjen seinillä haitanneet, kun kävi selväksi, että käytännön tasolla kansantasavalta edisti kansallista sosialismia ja valtiojohtoista markkinataloutta, lännen oligarkkien keinottelukapitalismin ja kulttuureja mädättävän uusvasemmistolaisuuden sijaan.

Pekingistä tuli Lontoon, Washingtonin ja Brysselin inhokki, koska se ei suostunut muuttumaan Japaniksi tai Etelä-Koreaksi: lännelle alisteiseksi vasallivaltioksi, joka ei saisi koskaan ylittää innovaatioissaan tai taloudenpidossaan lännen valtakeskuksia ja haastaa niiden etuoikeutettua asemaa. Tällaisia näkemyksiä alkoivat esittää myös Kiinan poliittiset ajattelijat.

Niin alkoi hybridisota Kiinaa vastaan – tai toki se oli ollut käynnissä jo hyvän aikaa, mutta nyt sen pystyi havaitsemaan jopa tavallinen politiikan seuraaja, koska uutisointi kääntyi räikeän syytteleväksi ja negatiiviseksi. Kiinan johto pyrki esiintymään yhä sovittelevana julkisuudessa, mutta lännen edesottamuksia kommentoitiin jo suorasukaisemmin, minkä johdosta lännen media alkoi kutsua kiinalaisdiplomaatteja ”susisotureiksi”.

Presidentti Xi Jinping vieraili lännen globalistien konferensseissa, puhuen sujuvaa ”YK-kieltä” kestävästä kehityksestä, ilmastoasioista ja globalisaation ihanuudesta. Samalla kuitenkin Kiinassa suitsittiin länsivaikutteita ja maata luotsattiin patrioottisen sosialismin lipun alla kohti ”kiinalaista unelmaa”, joka täyttyisi siihen mennessä, kun kommunistisen puolueen johtama kansantasavalta täyttäisi sata vuotta.

Kiinassa ryhdyttiin myös kritisoimaan näkyvämmin länsijohtoista kansainvälistä järjestystä. Sen väitettiin olevan autenttisen kansainvälisen oikeuden vastainen kyhäelmä, ”amerikkalainen versio viidakon laista”, jonka varjolla länsi komentelee, kiusaa ja alistaa muita, ”demokratiaan” vedoten. Lausunnoissaan virallinen Kiina osoitti saaneensa tarpeekseen lännen tekopyhästä ihmisoikeusjargonista ja sanelupolitiikasta.

Miten Kiinan nousun voisi pysäyttää, mietittiin lännen ulko- ja turvallisuuspoliittisissa ajatushautomoissa kuumeisesti. Monitasoinen hybridisota oli käynnissä, mutta tämä erilaisten iskujen sarja ei ollut vielä tuottanut tulosta. Hongkongin epävakauttaminenkaan ei onnistunut. Jotkut sijoittajat ja talousasiantuntijat lännessä arvelivat jo tuolloin – tai viimeistään korona-aikana – että Amerikan jälkeiseen maailmanjärjestykseen siirryttäisiin ennen pitkää Kiinan johdolla.

Vyö ja tie -kehityshankkeensa ja perustamansa Aasian infrastruktuuri-investointipankin kautta Kiina on luonut omia instituutioitaan toisen maailmansodan jälkeen pystytetyn länsijohtoisen järjestyksen rinnalle. Myös strategisia yhteistyösopimuksia on solmittu lännen pakotteiden alla olevien Venäjän, Iranin ja muiden valtioiden kanssa.

Läntisissä analyyseissä tämä kaikki viittaa siihen, että Kiina pyrkii luomaan itselleen mieluisen maailmanjärjestyksen ja näin syrjäyttämään länsivaltojen hegemonian. Shanghain yhteistyöjärjestön puitteissa aloitettu vastarinta saattaa vielä mullistaa geopoliittisen kartan ja luoda pohjan ainakin näennäisesti monenväliselle järjestykselle.

Koska länttä hallitseva eliitti ei halunnut menettää taloudellista ja poliittista valtaansa Kiinalle, heidän täytyi selviytyäkseen ottaa mallia Pekingistä. Tosin erään villin teorian mukaan jopa kommunistinen Kiina on vain ylikansallisen rahavallan luomus, josta on täysin tietoisesti kaavailtu kuiviin imetyn lännen syrjäyttäjää.

Oli, miten oli, lännen vallanpitäjille autoritaarinen ”aasialainen tulevaisuus” tuntuu sopivan oikein hyvin. Järjestelmämuutos etenee kaikkialla ja vauhti vain kiihtyy. Digitalisaatio, työn ja palveluiden uudelleen organisointi ja ”vihreä siirtymä” palvelevat kaikki ”neljännen teollisen vallankumouksen” aktualisointia globaalilla tasolla. Ei ole epäilystäkään, etteivätkö eilisen suurkapitalistit olisi mukana myös huomisen järjestyksessä.

Muutoksen keskiössä on myös kiivastakin keskustelua herättänyt sosiaalinen luottoluokitusjärjestelmä. Sellainen otettiin käyttöön Kiinassa jo vuonna 2014 ja siitä tuli kaikille pakollinen viime vuonna. Jokainen Kiinan kansalainen on ”luottoluokiteltu” ja varustettu ”digitaalisella identiteetillä”. Kansalaiset on ”pisteytetty” sen mukaan, miten hyvin he noudattavat yhteiskuntansa sääntöjä ja normeja.

Pisteytysjärjestelmä kuulostaa synkältä tieteisfiktiolta, mutta on valitettavasti täyttä totta. Vastaavia teknohankkeita, jotka mahdollistavat ihmisten arvottamisen ja ympärivuorokautisen valvonnan, on viritteillä myös Venäjällä ja länsimaissa.

Kiinan nousujohteinen matka maailmanmaineeseen sai kolauksen, kun Wuhanin kaupungissa todettiin alkaneeksi virusepidemia joulukuussa 2019. Kiinassa oli aiemminkin ollut vastaavia epidemioita, kuten SARS, jota esiintyi vuosina 2002-2003.

Aluksi luultiin, että uusi infektio tulisi rajoittumaan vain Kiinaan tai Aasian maihin. Lännessä hekumoitiin jo ajatuksella, että virus voisi aiheuttaa maan talouden ja lännelle epämieluisan Xi Jinpingin hallinnon kaatumisen. Tuolloin kirjoitettiin avoimesti jopa Kiinan ”Tšernobyl-hetkestä”.

Wuhanissa koronaviruspandemiaan vastattiin heti äärimmäisen tiukoilla rajoituksilla. Tästä huolimatta virus levisi muuallekin maailmaan ja globaali poikkeustila sai alkunsa. Pikku hiljaa koko maailma joutui ”koronapsykoosiin”, ihmisten vaatiessa lisää liikkumisrajoituksia ja rokotteita. Poliitikot, talouspiirit ja kansainväliset instituutiot hyödynsivät tukalaa tilannetta parhaansa mukaan.

On yhä epäselvää, oliko kyseessä luonnollisen tartuntataudin puhkeaminen, Kiinaa vastaan suunnattu bioase, laboratoriovuoto, vai pelkkä valepandemia talouskriisin peittämiseksi. Joka tapauksessa maailma on ollut oudossa tilassa jo pidemmän aikaa, lääketeollisuuden, suuryritysten ja miljardöörien varallisuuden vain kasvaessa poikkeusoloissa.

Radikaaleimmissa arvioissa mitään uutta koronavirusta ei edes ole, vaan kyseessä on entisten flunssavirusten uudelleenmarkkinointi ja hyväksikäyttö. Jatkuva mediahypetys, pelon lietsonta ja ihmisiin iskostettu epäily terveydentilastaan ovat hoitaneet lopun. Olen kirjoittanut aiheesta epidemian alusta asti, monia eri näkökulmia esille tuoden, yhtenä esimerkkinä ”koronakooste” viime vuodelta.

Kiinan mallin mukainen reagointi koronavirukseen levisi nopeasti myös länsimaihin: Italiasta ja Australiasta on tullut hälyttäviä ääriesimerkkejä. Aivan yhtä tiukkaa linjaa ei ole Suomessa vielä toteutettu, mutta monissa EU-maissa rajoitukset ovat olleet kovia ja ylilyöntejä on esiintynyt. Nyt Brysselissä kaavaillaan jopa pakkorokotuksia, vaikka on käynyt selväksi, että tarjolla olevat ”lääkkeet” saattavat olla oletettua virustautia pahempia pitkän aikavälin haittavaikutuksineen.

Suhtautuminen Kiinaan on korona-aikana muuttunut entistä nuivemmaksi ainakin länsimaissa. Tämä voi olla merkki onnistuneesta psykologisesta operaatiosta, jolla muovataan massojen mielialoja jotain tarkoitusta varten. Toiset taas väittävät, että koronavirus on Kiinan oma ase länttä vastaan: näin saatiin romahdutettua länsimaiden taloudet, luotua otollinen maaperä Kiinan maailmanvalloitukselle ja uudelle, autoritaariselle ajalle.

Poliittiset analyytikot jättävät valtiokeskeisistä arvioistaan yleensä pois ylikansalliset pääomapiirit ja heidän pitkäaikaiset suunnitelmansa ”uudesta maailmanjärjestyksestä”, jotka on saatu valtamediassa leimattua salaliittoteoreetikkojen kuvitelmiksi. Kuitenkin on selvää, että kaikki hallinnot ovat kuin yhteisestä sopimuksesta sitoutuneet korona-aikana terveystotalitarismiin. Ketkä oikein vetelevät naruista?

Tuskin on aivan sattumaa sekään, että Yhdysvalloissa järjestettiin lokakuussa 2019 strateginen harjoitus globaaliin ”zoonoosipandemiaan” reagointia varten. Koronakriisin puhjettua joulukuussa, lännen talousvaikuttajat, poliitikot ja intellektuellit alkoivat kilvan puhua ”uudesta normaalista” sekä ”suuresta uudelleenkäynnistyksestä”, yhteiskuntien ja talousjärjestelmän perustavanlaatuisesta uudistamisesta, joka voitaisiin nyt pandemian poikkeusoloissa toteuttaa.

Kävi Yhdysvaltojen ja Kiinan kamppailussa miten hyvänsä, siirtymä länsikeskeisestä maailmasta johonkin uuteen on selvästi meneillään. Häämöttipä tulevaisuudessa lännen globalistien ajama teknokratia tai ”kiinalainen vuosisata”, koronavilkut, rokotteet ja terveyspassit ovat omalla tavallaan pohjustaneet tietä tulevaisuuden valvontayhteiskunnille.

Samaa arveluttavaa geenimanipulointia on tarjolla nyt niin idässä kuin lännessä. Jos ”globalisaatio kiinalaisilla ominaispiirteillä” tai lännen teknokraattien transhumaani valta tarkoittaa loputonta pakollisten rokotusten sarjaa, alituista kasvomaskien käyttöä, sekä QR-koodein ja luottoluokituksin rajoitettua arkea, se ei kuulosta vanhaa maailmanjärjestystä paremmalta.

Olipa koronavirus totta tai keksittyä, virallinen narratiivi on täynnä aukkoja ja epäjohdonmukaisuuksia, eikä rokotteista selvästikään ole hyötyä. Mistä löytyy pilliin puhaltaja, joka paljastaisi kaiken? Milloin tämä masentava koronakonsensus ja segregaatiodystopia alkaa toden teolla rakoilla? Joutuvatko idän ja lännen eliitit Pekingissä, Moskovassa, Lontoossa, Washingtonissa, Brysselissä ja muualla koskaan tilille teoistaan?

Markku Siira geopolitiikka, John J. Mearsheimer, Kiina, kilpailu, koronavirus, kylmä sota, politiikka, Sota, suurvaltasuhteet, tulevaisuus, turvallisuuspolitiikka, ulkopolitiikka, Yhdysvallat, Yleinen

Yhdysvaltojen ja Kiinan kilpailu koronan varjossa

Kun kylmä sota kolme vuosikymmentä sitten päättyi Yhdysvaltojen voittoon, Washingtonilla ei näyttänyt olevan huolta uuden kilpailijan noususta. Sellaiselta ei näyttänyt varsinkaan Kiina, heikko ja köyhä maa, joka oli ollut liitossa Yhdysvaltojen kanssa Neuvostoliittoa vastaan, kirjoittaa amerikkalainen politiikan tutkija John J. Mearsheimer.

Jo tuolloin oli olemassa joitakin merkkejä siitä, että amerikkalainen ylivalta ei kestäisi kauan. Kiinassa oli lähes viisi kertaa enemmän ihmisiä kuin Yhdysvalloissa ja sen johtajat olivat keskittyneet tarmokkaasti talousuudistuksiin. Mearsheimer muistuttaa, että ”väestön määrä ja vauraus ovat sotilaallisen voiman tärkeimmät rakennuspalikat, joten oli olemassa vakava mahdollisuus, että Kiina vahvistuisi merkittävästi tulevina vuosikymmeninä”.

Koska entistä mahtavampi Kiina haastaisi varmasti Yhdysvaltojen aseman Aasiassa ja mahdollisesti myös sen ulkopuolella, Yhdysvaltojen olisi kannattanut hidastaa Kiinan nousua, arvioi ”offensiivisen realismin” teoreetikko, Chicagon yliopiston professori Mearsheimer, maailmanpolitiikan perusdynamiikkaa tarkastellen.

Sen sijaan Washington edisti investointeja Kiinaan ja toivotti maan tervetulleeksi globaaliin kauppajärjestelmään uskoen, että kansantasavallasta saisi ennen pitkää muokattua läntisen demokratian sisäistäneen liberaalin vasallivaltion Yhdysvaltojen johtamaan ”sääntöpohjaiseen kansainväliseen järjestykseen”.

Tämä kuvitelma ei tietenkään koskaan toteutunut. Kiina ei suinkaan omaksunut liberaaleja arvoja kotimaassaan, eikä ulkomailla vallitsevaa länsijohtoista status quota, vaan se kulki määrätietoisesti omaa tietään, pitkän tähtäimen suunnitelmiaan toteuttaen.

Kiinan mukaantulo kansainväliseen järjestykseen ei niinkään edistänyt sopusointua Pekingin ja Washingtonin välillä, vaan ainoastaan nopeutti Yhdysvaltojen unipolaarisen hetken päättymistä.

Nyt Kiina ja Yhdysvallat ovat lukkiutuneet tilanteeseen, jota voi kutsua ”uudeksi kylmäksi sodaksi”. Meneillään on kova ulko- ja turvallisuuspoliittinen kilpailu, joka koettelee Yhdysvaltojen poliittisia päättäjiä enemmän kuin alkuperäinen kylmä sota, sillä Kiina on Neuvostoliittoa voimakkaampi kilpailija. Mearsheimer ennakoi, että uusi kylmä sota voi vielä muuttua ”kuumaksi.”

Tämän ei pitäisi olla yllättävää. Kiina toimii juuri niin kuin realistiset maailmanpolitiikan tutkijat ovat ennustaneet. ”Kuka voi syyttää Kiinan johtajia siitä, että he haluavat hallita Aasiaa ja tulla planeetan voimakkaimmaksi valtioksi? Yhdysvallat noudatti samanlaista ohjelmaa ja nousi oman alueensa hegemoniksi ja lopulta maailman vaikutusvaltaisimmaksi maaksi”, Mearsheimer perustelee.

Vielä nykyäänkin jo hieman horjuvampi Amerikka toimii kuten valtioetuun perustuvan politiikan logiikka määrää. Se on pitkään vastustanut muiden alueellisten hegemonien nousua ja näkee nyt Kiinan tavoitteet suorana uhkana ja pyrkii määrätietoisesti hillitsemään Aasian suurvallan nousua. Vääjäämätön lopputulos on kilpailu ja konflikti; sellaista on suurvaltapolitiikka.

Miksi suurvaltojen on sitten pakko kilpailla? Yhdysvallat suosii nollasummapeliä, mutta Kiina on korostanut yhteisvoiton periaatetta, joko vilpittömästi tai ainakin näön vuoksi. Bidenin puheet ”demokratioiden allianssista” ymmärretään jo Kiinan-vastaisina, siinä missä Xi Jinpingin lausunnot ihmiskunnasta ”yhteisen kohtalon yhteisönä” kuulostavat globalisaatiolta aasialaisin ominaispiirtein.

Mearsheimer ignoroi suurvaltojenkin taustalla vaikuttavat talouspiirit, jotka yhtiöineen ovat verkostoituneet ja asettuneet miltei maailman jokaisen valtion ytimeen. Amerikkalaistutkijasta ”ei ole olemassa mitään korkeampaa tahoa, joka ratkaisisi valtioiden välisiä kiistoja, tai suojelisi niitä, kun niitä uhataan”. YK:n rooliakaan Mearsheimer ei tässä yhteydessä näytä tunnustavan.

Kilpailijoiden aikeita on vaikea ennustaa, joten Mearsheimerin järkeilyllä ”paras tapa selviytyä anarkistisessa maailmassa on olla kaikkein voimakkain toimija, mikä käytännössä tarkoittaa hegemonina toimimista omalla alueella ja sen varmistamista, etteivät muut suurvallat hallitse niiden alueita”.

Tämä sama logiikka on ohjannut Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaa alusta alkaen. Varhaiset presidentit ja heidän seuraajansa työskentelivät tehdäkseen Yhdysvalloista läntisen pallonpuoliskon voimakkaimman maan.

Saavutettuaan alueellisen hegemonian 1900-luvun alussa Yhdysvallat oli avainasemassa estämässä neljää suurvaltaa hallitsemasta joko Aasiaa tai Eurooppaa: se auttoi kukistamaan keisarillisen Saksan ensimmäisessä maailmansodassa, keisarillisen Japanin ja natsi-Saksan toisessa maailmansodassa ja hillitsi Neuvostoliittoa kylmän sodan aikana.

Yhdysvallat pelkäsi näitä potentiaalisia hegemoneja paitsi siksi, että ne saattaisivat kasvaa niin voimakkaiksi, että ne voisivat laajentaa vaikutuspiirejään läntiselle pallonpuoliskolle, myös siksi, että kilpailijat vaikeuttaisivat Washingtonin omaa globaalia vallankäyttöä.

Mearsheimer uskoo, että Kiina ”toimii tämän saman realistisen logiikan mukaisesti ja jäljittelee itse asiassa Yhdysvaltoja”. Kommunistinen kansantasavalta ”haluaa olla oman takapihansa ja lopulta koko maailman voimakkain valtio”.

”[Kiina] haluaa rakentaa sinisen meren laivaston suojellakseen pääsyään Persianlahden öljynlähteisiin. Se haluaa kehittyneen teknologian johtavaksi tuottajaksi. Se haluaa luoda kansainvälisen järjestyksen, joka on sen etujen kannalta suotuisampi. Voimakas Kiina olisi typerä, jos se jättäisi käyttämättä tilaisuuden näiden tavoitteiden toteuttamiseen”, professori luennoi.

Useimmat amerikkalaiset ja länsimaisen demokratian kannattajat euromaissa eivät tiedosta (tai ainakaan tunnusta), että Washington ja Peking noudattavat aika pitkälle samaa toimintamallia. He esittävät Yhdysvaltojen olevan ylevä demokratia, joka toimii toisin kuin Kiinan kaltaiset autoritaariset maat. Mearsheimerin mukaan kansainvälinen politiikka ei kuitenkaan toimi näin.

Suurvalloilla ideologiaan katsomatta ei ole juuri muita vaihtoehtoja kuin kilpailla vallasta. ”Tämä pakko motivoi molempia suurvaltoja kylmän sodan aikana. Se motivoi Kiinaa nykyäänkin, ja se motivoisi sen johtajia, vaikka maa olisi demokratia. Se motivoi myös Yhdysvaltojen johtajia ja saa heidät yrittämään hillitä Kiinan nousua”, Mearsheimer toistelee teesejään.

Koska kansainvälisessä politiikassa on viime kädessä kyse suhteellisesta, eikä absoluuttisesta vallasta, realistisen logiikan mukaan Yhdysvaltojen poliittisten päättäjien olisi pitänyt yhdistää Kiinan talouskasvun hidastamiseen kampanja, jonka tavoitteena olisi säilyttää – ellei jopa lisätä – maan etumatkaa Kiinaan nähden.

Mearsheimerin jälkiviisaudella Washingtonin olisi pitänyt ”investoida voimakkaasti tutkimukseen ja kehitykseen ja rahoittaa sellaista hellittämätöntä innovointia, jota tarvitaan, jotta amerikkalaiset voisivat säilyttää hallitsevan asemansa huipputeknologian alalla”.

Tällainen toiminta olisi voinut aktiivisesti estää valmistajia siirtymästä ulkomaille, vahvistaa kotimaista tuotantopohjaa ja suojella sen taloutta haavoittuvilta globaaleilta toimitusketjuilta. ”Mitään näistä toimenpiteistä ei kuitenkaan toteutettu”, tutkija ihmettelee, huomioimatta taaskaan Amerikan todellisia vallankäyttäjiä, itsekkäitä suursijoittajia ja yritysmaailmaa.

Kun otetaan huomioon 1990-luvulla vallinnut liberaalin amerikkalaisuuden voittokulku, oli hyvin epätodennäköistä, että realistinen ajattelutapa olisi vaikuttanut Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaan. Sen sijaan Yhdysvaltojen päättäjät olettivat, että ylivalta-asema voitaisiin säilyttää ”levittämällä demokratiaa”, mikä oli oikeasti vain peitetarina vallanvaihto-operaatioille ja luonnonvarojen ryöstölle.

Myös George W. Bush kannatti pyrkimyksiä Kiinan saamiseksi mukaan maailmantalouteen ja lupasi presidenttiehdokkaana, että ”kauppa Kiinan kanssa edistää vapautta”. Ensimmäisenä virkavuotenaan hän allekirjoitti julistuksen, jolla Kiinalle myönnettiin pysyvä suosituimmuusasema ja otettiin viimeiset askeleet maan ohjaamiseksi mukaan Maailman kauppajärjestö WTO:hon.

Barack Obaman hallinto oli samanlainen. ”Presidenttinä ollessani tavoitteeni on ollut toimia Kiinan kanssa johdonmukaisesti rakentavalla tavalla, hallita erimielisyytemme ja maksimoida yhteistyömahdollisuudet”, Obama sanoi vuonna 2015, vaikka hänen kausillaan oli jo viritelty ”Aasian pivottia”.

Yhdysvaltojen liike-elämää ei Kiinan nousu ole haitannut, sillä sille Aasian talousmahti näyttäytyi sekä tuotantotukikohtana, että jättimäisenä markkina-alueena, jolla on yli miljardi potentiaalista asiakasta. Juuri kaupparyhmät lobbasivat ja auttoivat Kiinaa pääsemään WTO:n jäseneksi, Mearsheimer huomauttaa.

Tuolloin vain harvat Kiina-asiantuntijat tai kansainvälisten suhteiden tutkijat kyseenalaistivat sen, onko viisasta auttaa Pekingiä kasvattamaan vaikutusvaltaansa. Myös Zbigniew Brzezinski ja Henry Kissinger – demokraattisen ja republikaanisen puolueen merkittävimmät kylmän sodan haukat – tukivat Kiinan sitouttamisen strategiaa.

”Sitouttamisen puolustajat eivät ennakoineet epäonnistumisen seurauksia”, Mearsheimer katsoo. ”He uskoivat, että jos Kiina kieltäytyisi demokratisoitumasta, siitä tulisi yksinkertaisesti heikommin kehittyvä maa. He eivät näyttäneet ottavan huomioon sitä, että Kiinasta oli tulossa entistä vauraampi ja voimakkaampi, mutta ei yhtään vähemmän autoritaarinen valtio.”

Vuosien kuluessa kävi selväksi, että Yhdysvallat oli epäonnistunut. Kiinan talous koki ennennäkemättömän kasvun, mutta maasta ei tullut liberaalia demokratiaa, eikä lännen säyseää vasallia. Päinvastoin, Kiinan johtajat pitävät liberaaleja arvoja uhkana maansa vakaudelle, ja kuten nousevat vallat yleensä tekevät, Peking ryhtyi harjoittamaan yhä itsevarmempaa ulkopolitiikkaa.

Mearsheimerin mielestä Kiinan suhteen tehtiin ”valtava strateginen virhe”. Kuten Bidenin hallinnossa nykyään työskentelevät Kurt Campbell ja Ely Ratner – kaksi entistä Obaman hallinnon virkamiestä, ovat todenneet, ”Washington kohtaa nyt modernin historiansa dynaamisimman ja mahtavimman kilpailijan”.

Obama vannoi presidenttikautensa aikana kovempaa linjaa Pekingiä vastaan, mutta ponnisteluista ei tullut juuri mitään. Vasta vuonna 2017 Kiinan-politiikka kiristyi Donald Trumpin noustua presidentiksi. Trumpin hallinto hylkäsi nopeasti aiempien hallintojen strategian. Avoin suurvaltakilpa oli palannut: vuonna 2018 Trump aloitti kauppasodan ja yritti heikentää teknologiajätti Huawein ja muiden Yhdysvaltojen teknologista ylivaltaa uhkaavien kiinalaisyritysten toimintaa. Uusi kylmä sota tuntui alkaneen.

Olisi voinut odottaa, että presidentti Joe Biden luopuisi Trumpin repivästä politiikasta, mutta itse asiassa hän on suhtautunut Kiinaan yhtä jyrkästi kuin edeltäjänsä, joka lupasi ”äärimmäistä kilpailua” pian virkaan astumisensa jälkeen. Myös kongressi on tullut mukaan ja kahden puolueen hyväksymässä lakialoitteessa Kiina nimetään ”Yhdysvaltojen ulkopolitiikan suurimmaksi geopoliittiseksi ja geotaloudelliseksi haasteeksi”.

Tavalliset amerikkalaiset näyttävät olevan samaa mieltä: Pew Research Centerin tekemän kyselyn mukaan yhdeksän kymmenestä amerikkalaisesta pitää Kiinan valtaa uhkana. Myös Mearsheimer on vakuuttunut, että Yhdysvaltojen ja Kiinan uusi kilpailu ei ole loppumassa lähiaikoina. ”Itse asiassa se todennäköisesti voimistuu, olipa Valkoisessa talossa kuka tahansa.”

Kiina on jo nyt lähempänä Yhdysvaltoja piilevän voiman suhteen kuin Neuvostoliitto koskaan oli. Neuvostoliitto ei ollut ainoastaan Yhdysvaltoja köyhempi, vaan kylmän sodan huippuvaiheessa se oli myös yhä toipumassa natsi-Saksan aiheuttamista tuhoista. Toisessa maailmansodassa maa menetti 24 miljoonaa kansalaista, puhumattakaan yli 70 000 kaupungista ja kylästä, 32 000 teollisuusyrityksestä ja 40 000 kilometristä rautateitä.

Entäpä ideologiset motiivit? Neuvostoliiton tavoin Kiinaa johtaa nimellisesti kommunistinen hallinto. Mutta aivan kuten amerikkalaiset olivat kylmän sodan aikana väärässä pitäessään Moskovaa ensisijaisesti ”kommunistisena uhkana, joka pyrki päättäväisesti levittämään pahantahtoista ideologiaansa ympäri maailmaa”, olisi Mearsheimerista virhe pitää Kiinaa ”ideologisena uhkana”.

Mearsheimer väittää, että ”kommunistinen ajattelu” vaikutti Neuvostoliiton ulkopolitiikkaan vain marginaalisesti; Josif Stalin oli kovan luokan realisti, kuten hänen seuraajansakin. Kommunismilla on vieläkin vähemmän merkitystä nyky-Kiinassa, jota voidaan parhaiten ymmärtää autoritaarisen kapitalismin omaksuneena valtiona. ”Amerikkalaisten pitäisi toivoa, että Kiina olisi kommunistinen; silloin sen talous olisi vaisu”, Mearsheimer irvailee.

Kiinalla on kuitenkin eräs ”ismi”, joka todennäköisesti pahentaa sen kilpailua Yhdysvaltojen kanssa: nationalismi. Kiinalainen kansallismielisyys on voimistunut 1990-luvun alusta lähtien, Mearsheimer taustoittaa. Erityisen vaarallista tästä nationalismista tekee se, että siinä korostetaan Kiinan ”kansallisen nöyryytyksen vuosisataa”, ensimmäisestä oopiumisodasta alkanutta ajanjaksoa, jonka aikana Kiina joutui suurvaltojen, erityisesti Japanin, mutta myös lännen, uhriksi.

Tämän voimakkaan kansallismielisen tarinan vaikutukset näkyivät vuosina 2012-13, kun Kiina ja Japani ottivat yhteen Diaoyu/Senkakusaarista ja eri puolilla Kiinaa pidettiin Japanin vastaisia mielenosoituksia. Mearsheimer olettaa, että ”tulevina vuosina Itä-Aasian kiristyvä turvallisuuskilpailu lisää Kiinan vihamielisyyttä Japania ja Yhdysvaltoja kohtaan ja kasvattaa myös kuuman sodan todennäköisyyttä”.

”Sodan mahdollisuutta lisäävät myös Kiinan alueelliset tavoitteet”, amerikkalaistutkija analysoi. ”Kiina on sitoutunut laajentumisohjelmaan Itä-Aasiassa. Vaikka Kiinan halujen pääkohteilla on varmasti strategista arvoa Kiinalle, niitä pidetään myös pyhinä alueina, mikä tarkoittaa, että niiden kohtalo on sidoksissa kiinalaiseen nationalismiin.”

Tämä pätee erityisesti Taiwaniin: mannerkiinalaisilla on saarta kohtaan tunnesiteitä, joita neuvostoliittolaiset eivät koskaan tunteneet esimerkiksi Berliiniä kohtaan, mikä tekee Washingtonin sitoutumisesta Taipein puolustamiseen entistä riskialttiimpaa.

Mearsheimer pelkää, että uuden kylmän sodan maantiede on omiaan sodankäynnille. Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton kilpailu oli toki maailmanlaajuista, mutta sen painopiste oli Euroopassa rautaesiripun ympärillä, jossa molemmilla osapuolilla oli massiiviset armeijat ilmavoimineen ja ydinaseineen.

Suurvaltasodan mahdollisuus Euroopassa oli vähäinen, koska molempien osapuolten poliittiset päättäjät ymmärsivät sodan eskaloitumisen pelottavat riskit. Yksikään johtaja ei halunnut aloittaa konfliktia, joka olisi todennäköisesti tuhonnut hänen omankin maansa.

Aasiassa puolestaan ei ole rautaesiripun kaltaista selkeää jakolinjaa, joka ankkuroisi vakauden. Sen sijaan on olemassa kourallinen mahdollisia konflikteja, jotka olisivat paikallisesti rajattuja ja joissa käytettäisiin tavanomaisia aseita, mikä tekee sodankäynnistä ajateltavissa olevan.

Niihin kuuluvat taistelut Taiwanin, Etelä-Kiinanmeren, Diaoyu/Senkaku-saarten sekä Kiinan ja Persianlahden välisten merireittien hallinnasta. Nämä konfliktit käytäisiin pääasiassa avoimilla vesillä, kilpailevien ilma- ja merivoimien välillä ja niissä tapauksissa, joissa on kyse saarten hallinnasta, niihin osallistuisi todennäköisesti pienimuotoisia maavoimia. Jopa Taiwanista käytävässä taistelussa, johon kiinalaiset amfibiojoukot saattaisivat osallistua, eivät ydinaseilla varustetut armeijat törmäisi toisiinsa.

”Tämä ei tarkoita, että nämä rajoitetun sodan skenaariot olisivat luultavia, mutta ne ovat todennäköisempiä kuin Naton ja Varsovan liiton välinen suursota”, Mearsheimer rauhoittuu hetkeksi villeistä pohdinnoistaan.

”Suurvallat eivät yksinkertaisesti halua antaa muiden suurvaltojen vahvistua niiden kustannuksella. Suurvaltojen välisen kilpailun taustalla oleva liikkeellepaneva voima on rakenteellinen, mikä tarkoittaa, että ongelmaa ei voida poistaa fiksulla politiikalla”, hän muotoilee.

Ainoa asia, joka voisi muuttaa taustalla olevaa dynamiikkaa, olisi suuri kriisi, joka joko pysäyttäisi Kiinan nousun tai romahduttaisi lännen. Kuitenkaan edes koronakriisi, josta lännen Financial Times-lehdessä ennustettiin tulevan Kiinan nykyisen johdon ”Tšernobyl-hetki”, ei ole lamaannuttanut Kiinaa.

Nykyisessä maailmantilanteessa Yhdysvaltojen ja Kiinan kilpailu on jäänyt koronauutisoinnin varjoon. Onko kummallakaan suurvallalla hihassaan valttikorttia, joka tekisi siitä vaikkapa koronakriisin ratkaisijan ja kasvattaisi merkittävästi maan arvostusta? Vai jatkuuko kriisi, kunnes koko maailma vajoaa konflikteihin ja uuteen suurlamaan?

Markku Siira Bloggaaminen, EU, geopolitiikka, globalisaatio, itä, kapitalismi, Kiina, koronavirus, Länsi, politiikka, Suomi, totalitarismi, tulevaisuus, ulkopolitiikka, Venäjä, Yhdysvallat, Yleinen

Korona-ajan pimeä poliittinen tila

Ennen koronaa – ja myös sen aikana – kirjoitin satoja artikkeleita Kiinasta, Venäjästä ja muistakin valloista, analysoiden geopolitiikkaa ja muuttuvaa maailmanjärjestystä ”euraasialaisesta perspektiivistä”.

Tuolloin minua haukuttiin ulko- ja turvallisuuspolitiikasta kiihkoilevien ”atlantistien” toimesta ”disinformaatikoksi”, ”Kiina-mieliseksi”, ”putinistiksi” ja vaikka miksi. Maailmanpolitiikan eläviä realiteetteja ei tunnustettu, vaan haluttiin pysytellä nostalgisissa sfääreissä cowboy-bootsit jalassa.

Joillekin tahoille ikävin uutinen oli se, että kiinalainen uutistoimisto Xinhua julkaisi näkökantojani Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaan liittyen (katso Linkkejä-välilehdestä, jos kiinnostaa). Suomessahan kaikkien tulisi olla kritiikittömästi Lännen™ puolella, sen lumedemokratian oletettuja vihollisia vastaan.

Myös omissa blogikirjoituksissani olen pyrkinyt tuomaan esiin vaihtoehtoista, länsikriittistä perspektiiviä. Toistuvana teemana kirjoituksissani on esiintynyt huomio siitä, että toisen maailmansodan jälkeen rakennettu liberaali järjestys on vaihtumassa uuteen.

Poliittisten päättäjien, viranomaisten ja finanssieliitin koronakonsensus on osoittanut, millaiseen suuntaan maailma on menossa ”neljännen teollisen vallankumouksen” siivittämänä. Globalisaatio joka tapauksessa jatkuu, tapahtui se sitten Kiinan, Yhdysvaltojen, tai Davosin klikin johdolla.

Tämän takia ”politiikan ja maailman tilan” kommentointi on muuttunut viime vuosina entistä haastavammaksi. Minua ei enää aivan entiseen tapaan kiinnosta Kiinan, Venäjän ja muiden lännen geopoliittisten kilpailijoiden tekemiset, jos ei myöskään Suomen ja EU:n poliittinen loiskiehunta.

Korona-aikana kuitenkin samat ”länsimieliset” natottajat, Kiinan ja Venäjän kovat kriitikot, ovat kummasti alkaneet ihannoida kiinalaistyyppistä valvontaa, digitalisaatiota ja vaatia pakkorokotuksia ja rokotepassia, kun taas itse olen ryhtynyt jyrkästi (ja ajoittain sarkastisesti) kritisoimaan tällaista ”kehitystä”.

Näyttää siis siltä, että viranomaissuosituksiin ja valtamedian valheisiin helposti uskoville suomalaisille kelpaakin teknokraattien ja talousvaikuttajien ”kommunistinen kapitalismi”, kunhan se vain on kuorrutettu angloamerikkalaisella jargonilla kiinalaisten kirjoitusmerkkien sijaan.

Eurokraattien arvopohjakin on federalistisessa unionissa paljastanut todellisen illiberaalin luontonsa kasvomaskin alta, kun Ursula von der Leyenin suulla jäsenmaita ”suositellaan” harkitsemaan kansalaistensa pakkorokottamista. Tässä asiassa häntä tukevat niin Brysselin hännystelijämaat kuin häirikötkin.

Fasismi nousee taas Euroopassa, mutta nyt se astuu esiin Maailman talousfoorumin valitsemien naispoliitikkojen johdolla. Uusi totalitarismi esiintyy myös lääkärintakissa, biolääketieteellistä turvallisuusvaltiota ajaen. Uusi vainojen aika on koittanut, mutta jostakin syystä se on hyväksyttävää jopa ”antifasistien” mielestä.

Yhden prosentin globaali kapitalistiluokka myhäilee seuratessaan tätä alati etenevää spektaakkelia toimistohuoneistaan ja kartanoistaan. Suuri ihmiskoe, lääketeollisuuden voittokierre, sekä talouden ja yhteiskuntien uudelleenorganisointi jatkuu, ilman sen suurempaa kollektiivista vastarintaa.

Jos haluat kuvan (lähi)tulevaisuuden dystooppisesta yhteiskunnasta, älä kuvittele, kuten George Orwell, ”saapasta tallaamassa ihmiskasvoja”. Kuvittele sen sijaan virtuaalisessa ”metaversumissa” elävä, rokotettu ja sirutettu kuluttaja, tuijottamassa näyttöruutua ja seuraamassa uneliaasti ”algoritmisesti hyväksyttyä” sisältöä, samalla synteettistä ravintoa nieleskellen.

Markku Siira etupiirit, EU, geopolitiikka, järjestys, kaaos, Kiina, maailmanjärjestys, sisäpolitiikka, suurvaltasuhteet, tulevaisuus, turvallisuuspolitiikka, ulkopolitiikka, Venäjä, Vladislav Surkov, Yhdysvallat, Yleinen

Vladislav Surkov: Poliittinen kaaos vai etupiirien paluu?

”Peruuttamattoman epävakauden” uhka kasvaa Venäjällä, mutta maan pitää olla varovainen, jotta se ei käynnistäisi riskialttiita ”liberalismin kokeiluja”, jotka voivat helposti epäonnistua, varoittaa Vladimir Putinin entinen neuvonantaja, Vladislav Surkov.

Tuoreessa artikkelissaan Surkov käyttää entropian analogiaa kuvaamaan, miten kaaos kasvaa suljetussa järjestelmässä. Hänen mukaansa vahva valtio on välttämätön, jotta ”sosiaaliseksi entropiaksi” kutsuttua kehitystä voidaan hillitä.

Kremlin ”harmaaksi kardinaaliksi” kutsuttu entinen avainhenkilö on toiminut Putinin alaisuudessa eri tehtävissä vuodesta 1999, aina helmikuuhun 2020 asti. Surkovia on usein pidetty myös yhtenä ”putinismin” varhaisista ideanikkareista ja esimerkiksi poliittisen nuorisojärjestö Našin johdon esimiehenä.

Läntisten lähteiden mukaan hän on myös toiminut Kiovan vastaisen propagandakampanjan ja Itä-Ukrainan Donbassin alueen Venäjä-mielisen separatistiliikkeen arkkitehtinä. Ukrainan kriisin alkuaikoina Yhdysvallat lisäsi Surkovin myös ensimmäiselle venäläisiä merkkihenkilöitä sisältävälle pakotelistalleen.

Surkovin mukaan 2000-luvun ensimmäisten kahdenkymmenen vuoden aikana Venäjällä on onnistuttu säilyttämään vakaus ”1990-luvun yhteiskunnallisen kaaoksen jälkeen” ja vetämään ”traumatisoitunut maa pois perestroikan raunioista”. ”Nämä vuodet muistetaan varmasti jonain päivänä kulta-aikana”, Surkov ajattelee.

Ennemmin tai myöhemmin maassa nähdään kuitenkin ”enemmän kaaosta”, kun valtio ei kykene käsittelemään kansalaisten kaikkia toiveita. Surkovin mielestä Kremlin ei kuitenkaan pitäisi yrittää käsitellä levottomuuksia avaamalla poliittista järjestelmää, sillä se voisi johtaa kansalaisten mielipahan ”hallitsemattomaan purkautumiseen” ja ”peruuttamattomaan epävakauteen”.

Surkovin viimeisin muistutus entropian lisääntymisen mahdollisuudesta ei ole ensimmäinen kerta, kun hän on ottanut radikaalien poliittisten uudistusten vastaisen kannan.

Financial Timesin haastattelussa aiemmin tänä vuonna, Surkov väitti, että yhteiskuntaa on hallittava siten, jotta löydetään ”hyvä kompromissi kaaoksen ja järjestyksen välillä”. Putinin hän rinnasti roomalaiseen imperaattori Octavianus Augustukseen, ”joka yhdisti Caesarin tappaneiden tasavaltalaisten ja suoraa diktatuuria halunneen tavallisen kansan toiveet”.

”Vapauden yliannostus on valtiolle kuolemaksi”, hän sanoi. ”Kaikki, mikä on lääkettä, voi olla myös myrkkyä, kyse on vain annostuksesta”, Surkov selitti talouslehden ällistyneelle toimittajalle moskovalaisessa ravintolassa. Termodynamiikan toista lakia ei kuitenkaan voi kumota: kehityksen ja järjestyksen taustalla väijyvät alati kaaos ja epäjärjestys.

On kuitenkin epäviisasta jättää huomiotta tämän hetkinen ”ongelmattomuus”, Surkov valistaa omassa kirjoituksessaan. Maan hiljaisten ideologia on epämiellyttävää, koska se on ”puhumatonta ja siksi jäsentymätöntä, synkkää ja epäjohdonmukaista”. Jos sen aika tulee (vaikkakin ohimenevästi), se ”romahtaa olemassa olevaan asioiden järjestykseen ilman ymmärrettäviä tavoitteita”.

Kun venäläisten hiljainen enemmistö houkuteltiin poliittiselle näyttämölle 1980-luvun lopulla, kukaan ei saanut selvää, mitä se oikeastaan halusi: ”Miten voimme ymmärtää teitä, jos ette sano mitään? Kun [poliittinen eliitti] yritti saada ihmisiä puhumaan, he kuuntelivat niin paljon, että olivat hämmästyneitä ja lopulta täysin hämmentyneitä”, Surkov kirjoittaa.

Tämän seurauksena ”Neuvostoliiton sekava johto” ampui umpimähkään, eivätkä asiat menneet suunnitelmien mukaan. Keskuskomitean ja taloussuunnittelusta vastaavan Gosplanin edessä kypsyi nimittäin ”jokin suunnittelematon, ei-neuvostoliittolainen, käsittämätön ja kuohuva yhteiskunta, joka oli valmis ryntäämään ensimmäisen tilaisuuden tullen järjettömästi ja armottomasti kaikenlaisiin vaikeuksiin”.

Se, että teoriassa entropialla on taipumus kasvaa suljetuissa järjestelmissä, näyttää viittaavan yksinkertaiseen ongelmanratkaisuun – avataan järjestelmää, ”päästetään höyryjä ulos” ja kaaos vetäytyy taas joksikin aikaa. Tämä yksinkertaisuus on kuitenkin Surkovista petollista. Liberaalit kokeilut kotimaan politiikassa ovat uhkarohkeita.

Venäläisen poliittisen järjestelmän, ”tämän nykyisin hyvin toimivan sosiaalisen reaktorin”, paineistaminen on täynnä ”hallitsemattomia kansalaisärsytyksen purkauksia, jotka saattavat johtaa peruuttamattomaan epävakauteen, josta löytyy varottavia esimerkkejä 1980- ja 1990-luvuilta”.

”Venäjän valtio on vuosisatojen ajan selviytynyt karuine ja istutettuine poliittisine sisätiloineen ainoastaan pyrkimällä väsymättä omien rajojensa ulkopuolelle”, Kremlin takapiru sanoo. ”Venäjälle jatkuva laajentuminen ei ole vain ajatus, vaan historiallisen olemassaolomme eksistentiaalinen edellytys.”

”Keisarilliset tekniikat ovat tehokkaita vielä nykyäänkin, kun imperiumit on nimetty uudelleen suurvalloiksi. Krimin konsensus on elävä esimerkki yhteiskunnan lujittamisesta naapurimaan kaaoksen kustannuksella. Brysselin ja Washingtonin valitukset Moskovan sekaantumisesta ja siitä, että merkittäviä konflikteja eri puolilla maailmaa on mahdotonta ratkaista ilman Venäjän osallistumista, osoittavat, että valtiomme ei ole menettänyt imperialistisia vaistojaan”, Surkov kehuu.

”Suurin erilaisten häiriöiden aiheuttaja maailman poliittisilla markkinoilla on kuitenkin Yhdysvallat”, harmaa kardinaali huokaa. Hän myöntää sarkastisen oloisesti, että ”amerikkalainen epävakaus” on ollut ”kannattava tavaramerkki”, jonka ”kysyntä on ollut ilmiömäistä”.

”Valtio kompensoi surrealistisen talousarvionsa villiä epätasapainoa dollarin järjettömällä liikkeellelaskulla, joka ei enää pitkään aikaan ole ollut niinkään rahaa, vaan pikemminkin taloudellisen entropian yksikkö, kaaoksen virus, joka levittää talouskuplien ja epätasapainon pandemiaa koko planeetalle”, Surkov muotoilee.

”Värivallankumousten ja rakentavien sotien vienti, joka on näennäisesti pysähdyksissä, jatkuu välittömästi, kunhan demokratian maahantuojiksi aikovat ovat hieman rentoutuneet. Yhdysvaltojen kokeellinen etiikka nostattaa myrskyn afrikkalaisten, aasialaisten ja meidän euraasialaisten päissä ja järkyttää traditionalistien mieliä”, entinen neuvonantaja arvioi.

Myös toinen suurvalta, Kiina, saa runokirjankin julkaisseelta Surkovilta kommentin entropia -teeman hengessä. Hänen mielestään ”Kiinan maltillisuus peittää alleen kurinalaisen kansakunnan keräämät valtavat kaaoksen varannot”. Surkov väittää, että ”jos painaisi korvansa Kiinan muuria vasten, tuon kiehunnan voisi kuulla”.

Kuvitteleeko imperiaalisissa sfääreissä liitelevä venäläisideologi avaruuteen jo matkaavan Kiinan romahtavan Neuvostoliiton tavoin? Olipa Aasian suurvallan sisäpolitiikasta ja sosiaalisesta luottoluokitusjärjestelmästä mitä mieltä hyvänsä, Xi Jinpingin johtama Kiinan ”kapitalistinen kommunismi” vaikuttaa vastustuskykyisemmältä ja maan järjestelmä vakaammalta kuin neuvostososialismi koskaan.

”Peking nousee tasaisesti maailman yläpuolelle ja geopoliittinen tilanne muistuttaa monia ihmisiä elämästä Vesuviuksen tulivuoren lähettyvillä: kaikki on hyvin, mutta kun Kiina alkaa purkautua, mistä paikasta tulee Pompeji”, Surkov spekuloi.

Surkovin tajunnanvirta tavoittaa myös Euroopan. Unioni, ”joka on kummallisessa kvanttitilassa, joko vielä muodostumassa tai jo hajoamassa, voi pitkällä aikavälillä olla sekä kaaoksen lähde että sen vaimentaja”.

Surkovista jälkimmäinen vaihtoehto, eli EU:n hajoaminen, ”näyttää todennäköisemmältä ainakin lyhyellä aikavälillä, koska eurokraattinen hallintorakenne on löyhä ja täysin toimimaton”. Jos tämä suuntaus jatkuu, EU:sta tulee ”kukoistava poliittinen kaatopaikka, jonne eri puolilta planeettaa saapuvat kulkurit ja vakoojat kasaavat mädäntyvää luokka- ja rotuvihamielisyyttä”.

Suurten valtioiden poliittisten järjestelmien ”sosiaalisia entropiapäästöjä, kuten niiden talouksien hiilidioksidipäästöjä”, voidaan periaatteessa hallita. Mutta missä määrin geopoliittisten erojen on syvennyttävä, ennen kuin suurvallat pääsevät yhteisymmärrykseen uudesta tavasta elää yhdessä?

Historialliset esimerkit ovat Surkoville pettymys. ”Sekä Münsterin rauhansopimukset, Wienin kongressi ja Jaltan konferenssi olivat mahdollisia ja onnistuneita vasta sen jälkeen, kun kaaos oli saavuttanut helvetin tason.”

Harmaan kardinaalin mielestä ”vaikutuspiirien uusjako” olisi tarpeen. Ja ”ennemmin tai myöhemmin, virallisesti tai epävirallisesti, salaa tai avoimesti”, se tulee hänen mukaansa ”väistämättä tapahtumaan”. Tämä näkemys ei varmasti miellytä Ukrainan, Baltian maiden tai vaikkapa Suomen turvallisuuspoliittisia kiihkoilijoita.

”Jos sopimusta ei synny, supervaltojen synnyttämät myrskyisät virtaukset alkavat törmätä toisiinsa ja synnyttävät tuhoisia geopoliittisia myrskyjä. Tällaisten törmäysten välttämiseksi kukin virta on kanavoitava omaan suuntaansa”, Surkov ideoi kuin jotain uuden ajan Molotov-Ribbentrop-sopimusta mielessään laatien.

Sillä välin maailma nauttii hetken ”moninapaisuudesta, Neuvostoliiton jälkeisten nationalismien ja suvereniteettien paraatista”. Mutta seuraavassa historiallisessa syklissä ”nyt unohdettu globalisaatio ja kansainvälistyminen” palaavat ja ohittavat tämän hämärän moninapaisuuden.

Silloin voi käydä niin, Surkov uskoo, että ”Venäjä saa oman osuutensa maiden (tai pikemminkin tilojen) uudesta maailmanjärjestyksestä, mikä vahvistaa sen asemaa yhtenä harvoista globalisaattoreista, kuten se oli Kolmannen Rooman tai Kolmannen internationaalin aikakausina”.

Venäjän laajentumista Surkov ei pidä hyvänä eikä pahana asiana, vaan ennemminkin fysiikan maailmaan kuuluvana lainalaisuutena. Suurvaltojen välisten ”vaikutusalueiden” rajaamisella on kiire, jos halutaan välttää suuren luokan yhteenotot moninapaisessa tai navattomassa maailmassa, jossa taistelu tekoälyherruudesta jatkuu.

Markku Siira historia, hybridisota, infosota, Kiina, koronavirus, Länsi, pandemia, politiikka, psyop, tulevaisuus, Yhdysvallat, Yleinen

Kiina-viruksesta ja psykologisista operaatioista

Ajattelin kirjoittaa hieman ”psykologisista operaatioista”, (lyhyesti ”psyopeista”), joiden kohteena me kaikki olemme kaiken aikaa, tuoreena esimerkkinä koronavirukseen liittyvä globaali narratiivi.

Daniel Millerin sanoin, ”se, mitä edelleen esitetään uutisina tai toistetaan kertomuksena, mitä kulutetaan esityksinä, tai mitä levitetään globaalin kyberneettisen kulttuuriteollisuuden tuotteina, on nyt yhä useampien mielestä psyoppien karuselli, tai yhden jättimäisen psyopin kehittyminen, joka alkoi epävarmana ajankohtana, kenties aikojen alussa, ja on kiihtynyt siitä lähtien”.

Termi on peräisin sotilastiedustelusta. Yhdysvaltojen armeijan upseeri ja okkultisti Michael A. Aquino, oli mukana kehittämässä psyop-oppia armeijalle 1980-luvulla. Hän määritteli psykologisen operaation seuraavasti: ”Otat hallintaasi kaikki keinot, joilla hallitus ja kansa käsittelevät tietoa ja muodostavat mielipiteensä, ja muokkaat niitä niin, että he muodostavat mielipiteensä haluamallasi tavalla.”

Miller muistuttaa, että ennen Aquinoa samankaltaisia lähestymistapoja olivat kehitelleet totalitaariset valtiot, sekä innovaattorit, kuten itävaltalais-amerikkalainen propagandan, tiedotus- ja suhdetoiminnan ja mainonnan pioneeri Edward Bernays, jonka veljenpojasta, Marc Randolphista, tuli suoratoistopalvelu Netflixin perustaja ja ensimmäinen toimitusjohtaja.

60-luvulla Yhdysvaltojen tiedustelupalvelut käyttivät tiedotusvälineitä useiden psyoppien toteuttamiseen ja esimerkiksi ”salaliittoteorian” käsite luotiin tuolloin, Warrenin komission laadittua virallisen selvityksen presidentti John F. Kennedyn salamurhan jälkeen. Vielä nykyäänkin ”salaliittoteoria”-termiä käytetään, kun yritetään väheksyä tai mustamaalata virallisia narratiiveja kyseenalaistavia kansalaisia.

”Mikä yhteys on strategisten maailmanlaajuisten elinten verkostolla, joka toimii ilmoitetun agendan mukaisesti, mutta jota ei ole vielä tutkittu missään, ja esoteerisilla ja alkemistisilla, ellei peräti saatanallisilla symboleilla, jotka näyttävät nyt esiintyvän säännöllisesti spektaakkeleissa ja maailmanlaajuisissa mediatapahtumissa”, kysyy Miller.

Entä mikä on sotilastiedustelun merkitys nykyisissä yhteiskunnallisissa suunnittelutoimissa ja kuka näitä toimia valvoo? Mikä on tiedustelun, ulko- ja turvallisuuspolitiikan, sekä psykologisten tekniikoiden välinen suhde? Perustuuko kaikki huijaukseen?

Psyop on ”aseistettu psykologinen ilmiö”. Psyopit, jotka toteutetaan käyttäytymisen manipuloimiseksi, usein yhdessä muiden ehdollistamismenetelmien kanssa, ”laajentavat, jalostavat ja järkeistävät syvempää sosiaalista arkkitehtuuria”.

Psykologinen operaatio voidaan ”laukaista kuin ilotulitus, räjäyttää kuin autopommi tai levittää kuin pandemia”. Miller painottaa, ettei koskaan ole käynnissä ”vain yhtä psyoppia, eivätkä psyopit koskaan lopu”: massojen manipulointia toteutetaan kaiken aikaa erilaisten tavoitteiden saavuttamiseksi.

Tavoitteet voivat olla enemmän tai vähemmän kunnianhimoisia, ja ponnistelut niiden saavuttamiseksi etenevät eri tahtiin. Operaatioihin voi kuulua ”toistuvia kuvia maailmanlaajuisessa mainonnassa, astroturf-kampanjoita, kiertäviä mantroja/lauseita, lapsitähtien käyttöä, uutisten rikkomista sekä myyttien luomista ja tuhoamista”.

Yksilöitä suggeroidaan hallinnoitujen sosiaalisten pelien avulla, kuten esimerkiksi Facebookissa. ”Sosiaalisessa mediassa palkitsemisen ja rankaisemisen kannustinrakenteet kannustavat tai estävät tiettyjen teemojen, ajatusten, sanastojen, kuvien, artikkeleiden, linkkien ja tarinoiden ilmaisemista hyväksyttyinä tai hylättyinä viesteinä. Tämä vuoroin tuskallisten ja vuoroin palkitsevien signaalien virta luo eräänlaisen psykologisen ehdollistumisen tai hypnoosin kaltaisen käyttäytymisen.”

”Strategisen alustakoordinoinnin” avulla identiteettejä voidaan käsitellä itsenäisesti, mutta samanaikaisesti ja koreografioida huolellisesti suunnitellun agendan koristeiksi ja vektoreiksi. ”Kuka tai mikä tahansa hallitsee tätä tietoa, sillä on jo sormensa jokaisen ihmisen hermoston psyykkisillä painepisteillä ja heidän otteensa kiristyy koko ajan”, Miller arvioi.

Psyopeissa hyödynnetään aina myös ihmisen perimmäisiä vaistoja ja ennakkoluuloja. Kiinan noustua talousmahdiksi Yhdysvaltojen rinnalle ja ohikin, lännen tiedustelupalveluille ja poliittisille ajatushautomoille annettiin tehtäväksi luoda uusi viholliskuva. Tehtiinkö tämä lännen aseman vahvistamiseksi, vai tehokkaaksi havaitun kiinalaisen mallin sovittamiseksi länteen? Lännen talousvaikuttajia ja teknokraatteja edustavalla Maailman talousfoorumilla on toimistonsa jopa Pekingissä.

Joka tapauksessa analyytikot viittaavat kirjoituksissaan aina ”Kiinasta alkaneeseen tartuntatautiepidemiaan”. Lännen jälkikolonialistinen ”orientalismi” tukee nykyistä ”näkymätöntä vihollista” koskevaa kertomusta. Myös asetelmaa idän ja lännen ”sivilisaatioiden yhteentörmäyksestä” viriteltiin Yhdysvalloissa Mike Pompeon ulkoministeriaikoina.

Viime vuosien tapahtumat asettuvat yhä erikoisempaan valoon, jos sattuu törmäämään vuoden 2010 tienoilla alun perin julkaistuun videoon, jossa Lontoon Cityn eliitin salaista kokousta vahingossa todistamaan päässyt mies väittää kuulleensa suunnitelmista vapauttaa ”flunssan kaltainen virus”, jotta ”Kiina vilustuisi”. Mitä tähän sanovat internetin faktantarkistajat?

Sean Stinson muistuttaa, että syyskuun 11. päivän psyopissa käytettiin hyväksi Lähi-idän asukkaita, muslimeja. Monien mielissä on yhä muistikuvia ”radikaalista islamilaisesta terrorismista” (joka on sittemmin osoittautunut CIA:n rahoittamaksi). ”Terrorismin vastainen sota” hyödynsi ”islamofobiaa”: viholliseksi leimattiin väkivaltainen, suvaitsematon uskonto ja sen illiberaali ideologia kannattajineen.

Koronavirus taas markkinoitiin ihmisille ”Kiina-viruksena”. Tällä kertaa psykologisessa operaatiossa käytettiin kylmän sodan stereotypioita maailman valloittamista yrittävästä ”kommunismista” sekä varhaisemman länsimaisen rasismin mielikuvia itämaisista ihmisistä, jotka syövät ällöttäviä ruokia ja harjoittavat huonoa elintarvikehygieniaa ”Wuhanin märkätoreilla”.

Tämä ”sinofobia” oli suunnitelmallista ja juuri näin psyop toimii. Eri asia on, ketkä kaikki tässä pandemiaprojektissa olivat alun alkaen mukana ja ketkä vain yrittivät sopeutua yllättävään tilanteeseen. Ehkä emme saa koskaan tietää, mutta tämäkin psyop, aikaisempien mielenmuokkausoperaatioiden jatkumossa, muuttaa maailmaa ja meitä kaikkia jopa tahtomattamme.

”Ihminen kiintyy orjuuteen, jota hän erehtyy luulemaan vapautukseksi, koska hän unelmoi vapautuksesta, aivan kuten hän erehtyy luulemaan psyoppia totuudeksi”, Daniel Miller analysoi olotilaamme tässä hyperteknologisessa ajassa, jossa ”neljäs teollinen vallankumous” etenee ja muokkaa kyberneettistä perustaa dystooppiselta vaikuttavalle tulevaisuudelle.

Markku Siira Artyom Lukin, autoritarismi, ideologia, Kiina, konservatismi, liberalismi, politiikka, sosialismi, teknofeodalismi, Venäjä, wokeness, Yhdysvallat, Yleinen

Venäläistutkija: Kolme ideologista vaihtoehtoa

Venäläistutkija Artyom Lukin kyseenalaistaa väitteen, jonka mukaan nykyistä geopoliittista kilpailua ei voi verrata kylmään sotaan, koska kyse ei ole enää ”ideologioiden yhteentörmäyksestä”. Lukinin mukaan kaikki kolme nykyistä suurvaltaa – Yhdysvallat, Kiina ja Venäjä – edustavat ”erilaisia ideologisia valintoja”.

Yhdysvallat puolustaa ”liberaaliprogressiivista ideologiaa, joka äärimmäisessä [ideologista puhdasoppisuutta vaativassa] muodossaan tunnetaan nimellä wokeness”. Kiina ja Venäjä haastavat tämän amerikkalaisen liberaalin – ja toisaalta uusvasemmistolaisen – näkemyksen.

Kiina ja Venäjä niputetaan usein yhteen ”autokraattisina ystävinä”, Lukin huomioi. Venäläistutkijan mielestä Peking ja Moskova edustavat kuitenkin ”hyvin erilaisia ideologisia malleja”. Kiinan malli on ”synteesi marxilais-leniniläis-maolaisesta sosialismista ja perinteisestä kiinalaisesta tapakulttuurista, joita kehittynyt digiteknologia vahvistaa”.

Lukinista on myös virhe ajatella, että Putin haluaisi herättää kommunistisen Neuvostoliiton henkiin. Venäjän pitkäaikainen presidentti suhtautuu itse asiassa hyvin ristiriitaisesti entiseen neuvostomalliin. ”Putin ei ole kommunisti, vaan pikemminkin uusfeodaalinen yliherra”, Lukin heittää.

Putinin mieltymyksenä näyttäisi olevan ”vanha Tsaarin Venäjä”: hänen mielestään Venäjän ei tarvitse olla universaali ideologinen imperiumi, vaan ”laaja mannermainen autokratia”, joka luottaa ”ydinaseisiin, terveeseen konservatismiin ja hyväksi havaittuihin perinteisiin”.

Putinin Venäjän ihanne tulee siis menneisyydestä; tällaisenaan venäläinen ideologia vetoaa ”joihinkin oikeistokonservatiiveihin Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa”. Tämän vuoksi lännen liberaali eliitti näkee Putinin ”ideologisena vastustajanaan”.

Silti Venäjän ideologinen haaste lännelle ei ole mitään verrattuna Kiinan asettamaan haasteeseen. ”Länsimaat pelkäävät Kiinaa yhä enemmän, paitsi Kiinan taloudellisen ja sotilaallisen voiman kasvun vuoksi, myös siksi, että Kiinan moderni, erittäin menestyksekäs kehitys vahvistaa Kiinan kommunistista puolueideologiaa”, Lukin selittää.

Hän katsoo, että ”koronaviruspandemia oli ratkaiseva hetki, joka osoitti Kiinan järjestelmän ylivoimaisuuden”. ”Kun useimmat länsimaat, sekä Venäjä ja Intia, epäonnistuivat katastrofaalisesti väestönsä suojelemisessa, Kiina voitti taistelun virusta vastaan”, venäläisakateemikko uskoo. Tämän näkemyksen oikeellisuudesta kriittinen lukija voi halutessaan kiistellä Lukinin twiittiketjussa.

Lukin myöntää, että Kiinan järjestelmässä on ”dystooppisia piirteitä”, mutta se on tällä hetkellä ”tehokkain järjestelmä, kun on kyse aineellisen vaurauden tuottamisesta massoille ja biologisen ihmiselämän suojelemisesta”. Spesifimpien perusteluiden sijaan hän kehottaa lukijoita tutustumaan kirjailija Fjodor Dostojevskin luomaan ”suurinkvisiittorin” hahmoon.

Lukin muistaa mainita, että oli myös neljäs kilpaileva ideologia, ”radikaali islamismi”, mutta sitä edustanut ”islamilainen valtio” tuhottiin suurvaltojen kollektiivisen toiminnan kautta. Tämä on Lukinin väitteistä erikoisin, sillä onhan islamilaisella sivilisaatiomallilla terroristiryhmiä menestyneempiäkin esimerkkejä Iranissa, Saudi-Arabiassa ja vaikkapa Turkissa.

Yhteenvetona Lukin toteaa, että ”ihmiskunta voi nyt valita lännen wokeismin, Venäjän uusfeodalismin ja Kiinan hieman dystooppisen digitaalisen sosialismin välillä”. Voiko näistä malleista oikeasti valita, vai määrittelevätkö historia, maantiede ja ulko- ja turvallisuuspoliittiset sidonnaisuudet sen, minkä suurvallan etupiiriin kukin maa kuuluu? Toinen kysymys on, miten meneillään oleva globaali kriisiaika vaikuttaa suurvaltapoliittisiin pyrintöihin?

Markku Siira geopolitiikka, Kiina, maailmanjärjestys, Mike Milley, moninapaisuus, Pentagon, politiikka, Sota, suurvaltasuhteet, teknologia, tulevaisuus, Venäjä, Yhdysvallat, Yleinen

Pentagon ja kolmen suurvallan maailma

Aspenin turvallisuusfoorumissa keskiviikkona puhunut Yhdysvaltojen asevoimien komentaja, kenraali Mark Milley tuntui myöntävän, että Amerikan yksipuolisen ylivallan vuodet saattavat olla ohi.

Amerikkalaiskenraali totesi, että maailma on ”muuttumassa kolminapaiseksi”. Tällä hän tarkoitti Yhdysvaltojen, Kiinan ja Venäjän korostuvaa roolia kilpailevina ”suurvaltoina”. Milleyn mielestä Yhdysvaltojen on kuitenkin yhä ”panostettava” vaikutusvaltansa säilyttämiseen.

Milley uskoo, että rauhan ylläpitäminen ”suurvaltojen” välillä kolmen navan kokoonpanossa on huomattavasti vaikeampaa kuin kylmän sodan aikana, jolloin kaksi suurvaltaa oli vastakkain. Myös nopeasti kehittyvä teknologia lisää monimutkaisuutta ja maailmasta tulee ”strategisesti paljon epävakaampi” kuin ennen.

Milley lisäsi, että tällaisessa kolminapaisessa maailmassa Pentagon pitää Kiinaa ”tärkeimpänä vastustajanaan”. Peking on viimeisten neljän vuosikymmenen ajan investoinut aktiivisesti armeijaansa ja on nyt valmis haastamaan Yhdysvallat ”ainakin alueellisella tasolla”.

Kiinan pitkän tähtäimen tavoitteena on asettua Yhdysvaltoja vastaan globaalilla tasolla, Milley väittää. ”Heillä on kiinalainen unelma ja he haluavat haastaa niin sanotun liberaalin sääntöpohjaisen järjestyksen, joka astui voimaan vuonna 1945 toisen maailmansodan päätyttyä”. Tämä tulee olemaan amerikkalaiskenraalin mukaan ”todellinen haaste” tulevien vuosien aikana.

Viime vuosina Kiinan ja Yhdysvaltojen armeijat ovat joutuneet ottamaan yhteen useilla eri alueilla ja Etelä-Kiinan meri on ollut tällaisten välikohtausten polttopiste. Resurssirikas vesiväylä, johon kohdistuu päällekkäisiä alue- ja merioikeusvaatimuksia, on yksi Yhdysvaltojen niin sanottujen ”merenkulunvapausoperaatioiden” tärkeimmistä kohteista ja myös Kiinan sotilaallisen kehitystyön kohde.

Toinen merkittävä kahdenvälisten jännitteiden lähde on Taiwanin saari, jolla on läheiset suhteet Washingtoniin ja jota Peking pitää osana manner-Kiinaa. Tänä vuonna Kiinan armeija on toiminut yhä aktiivisemmin saaren ympärillä ja suorittanut ylilentoja. Yhdysvaltojen sotilasaluksia on myös toistuvasti nähty Taiwaninsalmella, mikä on herättänyt vihaisia reaktioita Pekingissä ja syytöksiä sekaantumisesta Kiinan sisäisiin asioihin.

Milley uskoo kuitenkin, että aktiivisesta uhittelusta huolimatta Peking ei todennäköisesti yritä ottaa Taiwania väkisin haltuunsa lähiaikoina. ”Kiinaa koskevan analyysini perusteella, en pidä sitä todennäköisenä lähitulevaisuudessa”, kenraali arvioi.

Pekingin mielestä Washington on jatkanut ”Taiwan-kortin käyttämistä” häiritäkseen Kiinan pyrkimyksiä kansalliseen yhdentymiseen ja kehitykseen. Sen ”räikeät toimet”, kuten asekaupat Taiwanin hallinnon kanssa ja ”kasvavat viralliset suhteet Kiinan saariprovinssin kanssa”, ovat heikentäneet Kiinan ja Yhdysvaltojen välisten suhteiden poliittista perustaa ja vahingoittaneet Taiwaninsalmen rauhaa ja vakautta.

Kenraali Milleyn mukaan ”maailma on todistamassa yhtä suurimmista geostrategisen voiman muutoksista, joita se on koskaan nähnyt” ja lisäsi, että tämä teknologisesta kehityksestä johtuva siirtymä merkitsee myös ”sodan luonteen perusteellista muuttumista”.

Milleyn kommentista tulikin mieleen, että aiemmin esimerkiksi Venäjän presidentti Vladimir Putin on todennut, että ”se, joka saavuttaa läpimurron tekoälyn kehittämisessä, tulee hallitsemaan maailmaa”.

Mark Milley nousi aiemmin otsikoihin myös Suomessa, kun hän paljastuskirjan mukaan soitti presidentti Trumpin virkakauden lopulla kaksi salaista puhelua kiinalaiskollegalleen vakuuttaakseen, että Trumpin Kiinan-vastaiset puheet eivät tarkoittaneet sodan valmisteltua.

Markku Siira globalismi, koronavirus, Maailman talousfoorumi, maailmanjärjestys, rokotteet, suuri uudelleenkäynnistys, tulevaisuus, Venäjä, Vladimir Putin, Yhdysvallat, Yleinen

Putinin koronapolitiikka ja suuri uudelleenkäynnistys Venäjällä

Moskovassa asuva amerikkalainen analyytikko Andrew Korybko kirjoittaa siitä, miksi Venäjän johtaja on omaksunut yleisen koronanarratiivin, huolimatta esiin nousevista todisteista, jotka asettavat kyseenalaiseksi joitakin viruksen vaarallisuutta ja siihen liittyviä torjuntastrategioita koskevia väitteitä.

Korybko on pitkään pyrkinyt kumoamaan erityisesti vaihtoehtomedioissa esitettyjä, hänen mukaansa vääriä väitteitä ja johtopäätöksiä Putinista ja Venäjän ulkopolitiikasta. Korybkosta yhteistä näille kampanjoille on saada näyttämään siltä, että Putinin Venäjä tukisi aina täsmälleen päinvastaisia poliittisia kantoja kuin Yhdysvallat.

Reaalipolitiikan harmaansävyisessä maailmassa tällainen idealismi ja usko Putinin hallinnon lähtökohtaiseen ”hyvyyteen” vastakohtana lännen valtiokoneiston ”pahuudelle” ei pidä paikkaansa, ja tullessaan tietoiseksi tästä poliittisesta todellisuudesta, moni vaihtoehtomediaa seuraava poliittinen aktivisti saattaa hämmentyä.

Mutta entäpä sitten koronapandemia? Huolimatta siitä, että venäläisillä tiedemiehillä on oletettavasti pääsy uusiin todisteisiin, jotka kyseenalaistavat viime vuosien aikana kootun, ihmisten pelkoja lietsovan koronatarinan, Putinin Venäjällä on jatkettu oletetun viruksen suhteen aika lailla samoilla linjoilla kuin muissakin maissa.

Venäjä on muotoillut politiikkansa tapahtumien virallisen tulkinnan mukaisesti, joka on linjassa terveysjärjestö WHO:n suositusten kanssa. Tästä voidaan päätellä, että Venäjän johtaja tukee tämän YK:n elimen kantaa periaatteesta, mikä vastaa yleensäkin hänen johdonmukaista tukeaan kyseiselle instituutiolle. Putin ei Korybkon mielestä vastusta ”globalismia” sinänsä, vaan ainoastaan Yhdysvaltojen edistämää yksipuolista muunnelmaa siitä.

YK:n peruskirjaan kirjatut kansainväliset oikeusperiaatteet ovat muodoltaan ja sisällöltään ”globalistisia”. Venäjän federaation edeltäjä, Neuvostoliitto, tuki tämän Kansainliiton seuraajan perustamista ja työskenteli sen varmistamiseksi, että sen lausekkeita noudatetaan kansainvälisesti.

Nyky-Venäjä jatkaa tätä diplomaattista perinnettä ja vastustaa kaikkea, mikä loukkaa YK:n toimivaltuuksia, vaikka se on myös ilmaissut tukensa järjestön uudistamiselle joissakin tehtävissä.

Korybko päättelee, että huolimatta esiin nousevista todisteista, jotka asettavat kyseenalaiseksi jotkin Maailman terveysjärjestön koronavirusta koskevista väitteistä, WHO:n räikeä vastustaminen olisi vastoin Venäjän strategisia etuja, jotka liittyvät YK:n auktoriteetin vahvistamiseen maailmassa.

Putin ei kuitenkaan tukisi edes YK:ta sokeasti, jos hän todella kokisi, että jokin sen ajama asia olisi Venäjän intressien kannalta epäedullinen. Korybkon mielestä kenenkään ei pitäisi olettaa, että Putinilla olisi vakavia pelkoja siitä, että yleisen koronanarratiivin hyväksyminen vaarantaisi Venäjän turvallisuuden.

Venäjä on toteuttanut yhteiskunnan sulkutiloja siinä missä Kiina ja länsimaatkin. Putin on myös sanonut uskovansa rokotusten olevan keino hillitä koronaviruksen leviämistä, vaikka lännessä jopa kahteen kertaan rokotetut ovat saaneet testien mukaan uusia tartuntoja, eivätkä kyseiset rokotteet vaikuta siis järin tehokkailta. Korybko olettaa, että presidentti Putin uskoo kuitenkin koronarokotteiden todella pelastavan ihmishenkiä.

Onko Venäjä sitten mukana ”suuressa uudelleenkäynnistyksessä” ja ”neljättä teollista vallankumousta” koskevissa suunnitelmissa? Putin näyttää todellakin kannattavan tällaista visiota, mistä on osoituksena hänen osallistumisensa Maailman talousfoorumin tilaisuuksiin vuodesta 1992 lähtien, jolloin hän ystävystyi WEF:n perustajan Klaus Schwabin kanssa, joka on kirjoittanut kirjoja näistä käsitteistä.

Lisäksi Venäjän hallitus allekirjoitti juuri viime kuussa WEF:in kanssa muistion ”neljännen teollisen vallankumouksen keskuksen” perustamisesta Venäjän alueelle. Kaikki tämä tapahtuu siitä huolimatta, että toisaalla Venäjän valtion media Russia Today ottaa usein toimituksellisesti vihamielisen kannan tätä lännen globalistien ajamaa suuntausta kohtaan.

The Great Reset, ”suuri uudelleenkäynnistys” ja neljännen teollisen vallankumouksen konseptit, joita monet poliitikot eri puolilla maailmaa edes ajavat vastauksena ”pandemiaan”, on Korybkostakin ”kritiikin arvoinen”, erityisesti kun on kyse yhteiskunnallista epävakautta aiheuttavasta tavasta, jolla sitä edistetään monissa länsimaissa.

Putinin visio on kuitenkin sellainen, jossa Venäjä mukautuu joustavasti tähän väistämättömään siirtymään, joka muovaa maailmanjärjestystä uusiksi. Uskooko Venäjän johtaja kykenevänsä silti säilyttämään maansa suvereniteetin uudessa tilanteessa? Näin hän ainakin vihjasi kriittisessä puheenvuorossaan Maailman talousfoorumin virtuaalisessa kokoontumisessa tammikuussa.

Yksi kapitalismin ”nollaamisen” ja yhteiskuntien uudelleenmuokkaamisen yleisimmistä kritiikeistä on se, että näin vain institutionalisoidaan ja laajennetaan ”oligarkkisiksi kuvattuja käytäntöjä” sekä kasvatetaan erityisesti teknologiayhtiöiden valtaa globaalissa mittakaavassa. Vastapainoksi, Venäjä on yrittänyt hahmotella poliittista näkökantaa, jota voidaan kutsua ”populistiseksi valtiomielisyydeksi”.

Tällä tarkoitetaan sitä, että Venäjän valtio (ja sitä kautta sen taloudelliset elimet, kuten ne valtiojohtoiset yritykset, joita jotkut ovat kuvailleet oligarkkien omistamiksi) säilyttäisi perinteisesti ylimmän roolinsa yhteiskunnassa, mutta keskittyisi uudella tavalla ennakoivasti vastaamaan ihmisten taloudellisiin ja muihin tarpeisiin. Tätä uutta ”yhteiskuntasopimusta” edistettäisiin tulevaisuudessa sillä luottamuksella, jota presidentti Putin nauttii kansan keskuudessa (toisaalta sopii kysyä, kuinka kauan kansansuosio jatkuu, mikäli koronarajoitukset jatkuvat?).

Tässä vaiheessa on kuitenkin tärkeää palata siihen, miksi presidentti Putin on omaksunut virallisen koronakertomuksen. Putin näyttää uskovan, että schwabilainen ”suuri resetointi”, pandemian poikkeusolot ja niiden myötä tapahtuvat muutokset maailmantaloudessa, ovat väistämättömiä, minkä vuoksi hän luultavasti ajattelee, että mikäli Venäjä pelaa korttinsa oikein, maa saa uudenlaisen johtoaseman tässä siirtymässä.

Putin katsoo myös, että Sputnik V ja muut venäläiset koronarokotteet ovat turvallisia ja tehokkaita, mikä tarkoittaa, että niiden pelättyjä pitkän aikavälin terveysvaikutuksia ei voida verrata länsimaisten kilpailijoiden rokotuksiin, mikä vähentää hallituksen ”pakottavaan” rokotuspolitiikkaan liittyviä kiistoja. Korybko ei usko (tai uskalla väittää), että Putin tietoisen välinpitämättömästi ”myrkyttäisi omaa kansaansa”, joten on syytä olettaa hänen uskovan vilpittömästi, että joukkorokotukset ovat kansan parhaaksi.

Mitä tulee sulkutiloihin, Putin on ehkä aiemmin uskonut, että ne auttavat ”pysäyttämään viruksen leviämisen”, ja ehkä hän uskoo niin edelleenkin, vaikka esiin nousevat todisteet toisaalta kyseenalaistavat tämän olettamuksen. Poikkeusolot ovat kuitenkin kiihdyttäneet sellaisia sosioekonomisia ja teknologisia prosesseja, jotka liittyvät ”suuren uudelleenkäynnistyksen” täytäntöönpanoon Venäjällä, joten ehkä talouskriisin uhka on pakottanut Putininkin mukaan koronapeliin.

Amerikkalaisanalyytikon johtopäätös on, että Venäjän päämies tukee näitä pandemian varjolla tehtäviä globaaleja muutoksia. Toisin kuin länsimaiset kollegansa, Putin ei seuraa sokeasti Maailman talousfoorumin ja lännen globalistien päätöksiä, vaan aikoo joustavasti sopeutua siirtymään, Venäjän suvereniteetin säilyttäen. Samalla kun Putin noudattaa ”ideologiatonta ja YK-keskeistä ulkopolitiikkaa”, sisäisiä asioita tullaan hoitamaan ”konservatiivisella” ja ”populistisen valtiomielisellä” tavalla, Korybko arvioi.

Analyysin loppukaneetti on se, että Putin on tarpeeksi pragmaattinen johtaja asettaakseen aina maansa pitkän aikavälin strategiset edut etusijalle, riippumatta siitä, ovatko venäläiset patriootit tai ulkomaiset Venäjän kannattajat eri mieltä hänen arvioistaan tietyistä asioista ja tilanteista.

Tässä on syy sille, miksi Putin puolustaa virallista koronakertomusta ja suhtautuu myönteisesti myös ”suureen uudelleenkäynnistykseen”, niin ikävältä kuin tämä saattaa koronakriitikoista ja antiglobalisteista kuulostaakin.