Kuukausi: kesäkuu 2018

Yhdysvaltalaisen Washington Postin mukaan tavatessaan Ranskan presidentti Emmanuel Macronin Valkoisessa talossa huhtikuussa, Trump ehdotti hänelle, että Ranska jättäisi EU:n ja solmisi kahdenväliset, ehdoiltaan paremmat kauppasuhteet Yhdysvaltojen kanssa.

Trumpin väitetään sanoneen Macronille myös, että Euroopan unioni on ”pahempi kuin Kiina”. Valkoinen talo kieltäytyi kommentoimasta Washington Postin raporttia, mutta ei suoraan kiistänytkään sitä. Jos Trump todellakin on puhunut Macronille tähän sävyyn (mikä ei olisi yllätys kun muistetaan riitaisissa merkeissä päättyneen G7-kokouksen tapahtumat ja muutkin Trumpin lausunnot), on selvää, että ”transatlanttinen yhteistyö” EU:n, Naton ja Yhdysvaltojen välillä on pahassa kriisissä. Johtaako Yhdysvaltoja mies, joka uskoo, että maailman asioita voidaan hoitaa samalla tavoin kuin joitain hämäriä kiinteistökauppoja kahden rikollisen liikekumppanin välillä?

Trumpin lausunnot saattavat heijastaa jossakin määrin hänen taustavoimiensa näkemyksiä. Globalistien piireissä saattaa olla erimielisyyksiä eri ryhmittymien välillä. Kuten aiemmin olen jo kirjoittanut, nykyinen globaali talousjärjestelmä ei enää toimi, ja se on tarkoitus resetoida tavalla tai toisella. Dollari saa ehkä mennä, ja tilalle otetaan jokin muu valuutta. Kiinalaisesta vuosisadasta on ollut puhetta. Globaali talouseliitti voi olla asiasta eri mieltä, sekään ei ole mikään alati yksimielinen monoliitti kuten eksentrisimmät salaliittoteoreetikot väittävät. Toki omatkin mietteeni ovat pelkkää spekulointia.

Toisille on tärkeää ylläpitää liberaalidemokratian simulaatiota ja kuvitelmaa, että elämme yhä maailmassa, jossa suuret geopoliittiset tapahtumat määräytyvät suvereenien kansojen ja heidän johtajiensa kautta. Todellisuudessa asioita vievät useimmiten eteenpäin globaalisti toimivat yritykset ja ne omistava, ylikansallinen eliitti eri ryhmittymineen ja lakeijoineen. He ovat ensisijaisesti uskollisia vain globaalille kapitalismille, eivätkä millekään valtiolle, ja vielä vähemmän tavallisille ihmisille. Tässä simulaatiossa parlamentaarisesti valituilla kansanedustajillakin on oma roolinsa. He näyttelevät ja esiintyvät oman roolinsa mukaisesti äänestäjille, kansalaisille, kuluttajille, ihmismassoille.

Kuten poliittinen satiirikko C.J. Hopkins provosoivasti kirjoittaa, globaalikapitalistit tarvitsevat yhä ”länsimaita”, jotta ihmiset uskoisivat, että he asuvat Amerikan Yhdysvalloissa, Yhdistyneessä kuningaskunnassa, Saksassa, Ranskassa, ja niin edelleen, eivätkä olisi vain vaihdettavia osia maailmanlaajuisten markkinoiden koneistossa. Suomestakin on tullut ”läntiseen arvoyhteisöön” liityttyään alati köyhtyvä, perifeerinen provinssi, joka on osa yhä globaalimpaa markkinapaikkaa ja yhtä suurta globaalia rahoitusjärjestelmää, jossa toisistaan riippuvaiset, mutta ajoittain keskenään kinastelevat kilpakumppanit, pelaavat pelejään.

Maailmanlaajuinen kapitalistinen imperiumi on jaettu ”kansallisiin” markkina-alueisiin, jotka toimivat hallinnollisesti eri tavoin imperiumin sisällä. On myös alueita, jotka eivät ole vielä luopuneet itsemääräämisoikeudestaan, eikä niitä ole täysin sisällytetty tähän keskuspankki-imperiumiin. Näitä alueita on enää vähän, ja nekin pyritään sopeuttamaan järjestelmään joko hyvällä tai pahalla, kuten olemme esimerkiksi Syyrian tapauksessa nähneet.

Meidät on ehdollistettu havaitsemaan vielä erilliset (kansallis)valtiot, mutta ne ovat jo hyvin pitkälti mennyttä aikaa. Spengleriläinen talvimaisema on edessämme, oli luonnollinen vuodenaika mikä hyvänsä. Kulttuuriset erityispiirteet ovat vielä olemassa, vaikka globalismin sivutuotteena nekin ovat jo alkaneet murentua. Kuten aiemminkin, sivilisaatioilla on oma elinaikansa, ja uudet järjestykset korvaavat historiaan siirtyneet. Millainen tulee olemaan liberalismin jälkeinen aika? Siirrymmekö viimein todellisuuteen vaiko vain uuteen simulaatioon?

Yle ja iltapäivälehdet ovat jo uutisoineet, että Trump ja Putin mahdollisesti tapaavat Helsingissä heinäkuussa. Ennalta-arvattavasti valtamedia on jo alkanut pelotella kansalaisia tämän ”kohtalokkaan” tapaamisen mahdollisilla seurauksilla; oikeastaan se ei saisi edes tapahtua! Ja juuri kun Suomen hallitus on saanut sovittua sotilasyhteistyöstä Yhdysvaltojen kanssa. Luulisi, että sekä presidentti Niinistöä että puolustusministeri Niinistöä ärsyttää, molemmat kun ovat oikeasti Venäjä-vastaisia. Samoin Trumpin suhtautuminen atlantismiin ja Nato-yhteistyöhön on myös Niinistöille lievästi sanottuna ongelmallista.

Ilta-Sanomissa mahdollisesta kohtaamisesta kirjoitetaan jo kahden ääripään, kylmähermoisen ja laskelmoivan Putinin ja arvaamattoman ja impulsiivisen Trumpin, välillä. Toimittaja antaa ymmärtää, että tapaamisessa Putin ja Trump jakavat etupiirit uusiksi, ja muutenkin tuttu ja turvallinen maailmanjärjestys tuntuu olevan romahtamispisteessä. Trumpin ja Putinin välisten keskustelujen aiheet täsmentyvät tulevien viikkojen aikana, mutta presidentti Niinistö on jo maininnut, että agendalla ”varmasti on kansainvälinen tilanne kokonaisuudessaan ja toivottavasti myös asevalvonta- ja aseriisuntakysymykset”. Trump on sanonut että keskusteluissa käsitellään muiden aiheiden muassa Syyriaa ja myös Ukrainaa.

Trumpin arvostelijat pelkäävät, että presidentti tekee sellaisia myönnytyksiä Venäjälle, jotka eivät ole Yhdysvaltojen etujen mukaisia. Jo nyt Trumpin asemaa neuvotteluissa pidetään heikkona, ja sitä vertaillaan tapaamiseen Kim Jong-unin kanssa. Tapaamisesta pelätään tulevan ”valtava voitto Putinille”, mutta arvostelijat eivät näytä huomioivan sitä tosiseikkaa, että Yhdysvaltojen poliittinen doktriini ei ole sidoksissa kulloisenkin presidentin persoonaan tai mielipiteisiin. Toki Trump voi möläyttää mitä tahansa yllättävää, mutta nähtäväksi jää, onko sillä todellista merkitystä. Esim. kun hän Kanadan G7-kokouksessa sanoi ”Krimin kuuluvan Venäjään, koska siellä puhutaan venäjää”, ulkoministeri Pompeo riensi vakuuttelemaan, ettei Yhdysvaltojen asenne Krimin suhteen ole todellisuudessa muuttunut.

Yalen yliopiston historioitsija Timothy Snyder, joka jo kirjassaan On Tyranny: Twenty Lessons from the Twentieth Century pyrki yhdistämään Hitlerin Saksan Trumpin hallintoon (!), on varma siitä, että Trump ihailee Putinia ja haluaisi olla samanlainen ”autoritaarinen johtaja”.  Snyderiä kismittää, että Trump tulee ”selvästi paremmin toimeen Erdoganin, Kimin tai Putinin kaltaisten ihmisten kanssa kuin merkeleiden, macronien ja trudeauiden”.

Mitä tästä siis seuraa? Luultavasti ei mitään kovin dramaattista, vaikka iltapäivälehdet ja kaikenlaiset analyytikot niin väittävätkin. Toki olisi mukavaa, jos Trumpin ja Putinin tapaaminen johtaisi konkreettisiin muutoksiin nykyisessä maailmanjärjestyksessä, ja Yhdysvallat muuttaisi kurssiaan tehden suosiolla tilaa myös nousevalle Euraasialle ja itsenäisemmälle Euroopalle. Mutta eihän se ole yhdestä Trumpista kiinni; Yhdysvallat on loppupelissä sekä Euroopan että Venäjän vihollinen. Nativistipopulistien nousu Euroopassa jatkuu joka tapauksessa. Ehkä myös Suomessa vielä hylätään läntinen liberalismi, jonka nykyaikaan sopimaton ”arvopohja” selvästi vuotaa jo ja pahasti.

Brysselissä on taas kokoustettu maahanmuuttoon liittyen. Päätösluonnos vuodettiin jo julkisuuteen, ja sen mukaan EU-maat haluavat ryhtyä käsittelemään turvapaikanhakijoiden hakemuksia unionin rajojen ulkopuolella, esimerkiksi Pohjois-Afrikassa.

Uusien keskusten tarkoitus olisi erotella jyvät akanoista: suojelun tarpeessa olevat turvapaikanhakijat pääsisivät Eurooppaan ilman merimatkaa Välimeren yli, kun taas talouspakolaisille kerrottaisiin, että he eivät voi saada turvapaikkaa. Ratkaisun pitäisi kuulemma vähentää motivaatiota lähteä liikkeelle.

Tällainen EU:n humanitaarinen narratiivi on varmasti sen kannattajien ja kaikkien ”tolkun ihmisten” mieleen. Tarkoitus ei kuitenkaan ole lopettaa maahanmuuttoa, hidastetaan väestönvaihtoprojektia vain sen verran, etteivät massat kapinoi. Koko pakolaiskriisi on keinotekoinen ja tarkoituksella aikaan saatu; pakolaisuudesta on tehty ase, kiristyksen ja vallankäytön väline. Se kuuluu talouseliitin ja globalistikapitalistien suunnitelmiin, joita on edistetty Lähi-idän sodilla ja epävakauttamisoperaatioilla. Libyan jälkeen Eurooppaa lähin esimerkki löytyy Ukrainasta, jonka neutraalin hallinnon Yhdysvallat tarkoituksella epävakautti 2014, ja tuhoisat seuraukset ovat tuttuja kaikille tapahtumia seuranneille.

Eurooppalaiset on vedetty mukaan tähän tragediaan, jotta globalistit saisivat haluamansa.  Mitä he oikein haluavat, ja miten pakolaiset sopivat tähän suunnitelmaan? Viime vuosien ”pakolaiskriisi” ei liity islamiin; Afganistanin muslimeilla ei käynyt mielessä lähteä ”käännyttämään” eurooppalaisia, tai tekemään itsemurhaiskuja ja muita terroritekoja Eurooppaan. Muslimeista on tehty kätevästi syntipukkeja ja ihmisiä pelotellaan ”islamisaatiolla”, mutta tämä kaikki on vain osa suurempaa globaalin järjestelmän uudelleenorganisointia. Projekti on vielä kesken, eikä toivon mukaan tule nykymuodossaan koskaan valmiiksi, mutta pahalta näyttää. Kelly M. Greenhill tästä jo kirjoittikin kirjassaan Weapons of Mass Migration, mutta Ylen uutisissa ei tällaista perspektiiviä esille tuoda.

Poliittiset päättäjät ja virkamiehet Angela Merkelin ja muiden johdolla pitivät huolen siitä, että pakolaiset pääsivät Saksaan ja muualle Eurooppaan. Yhdysvaltojen asevoimien entinen psykologisen sodankäynnin asiantuntijaupseeri Scott Bennett on sanonut suoraan, että pakolaiset saatiin ”menemään Eurooppaan” ovelia maantieteellisiä pullonkauloja luomalla. Euroopan liittolaiset Lähi-idässä eivät avanneet rajojaan näille sotien ja konfliktien jaloista pakeneville nuorille miehille; Saudi-Arabiaa, Egyptiä tai Persianlahden maita ei velvoitettu ”kantamaan taakkaa” yhteisvastuullisesti, vaikka tulijat olisivat sopeutuneet näihin lähimaihin paremmin kuin vaikkapa sekulaariin Skandinaviaan.

Euroopalle viritettiin ansa, kuten Lähi-idän analyytikko Catherine Shakdam on asian ilmaissut. Euroopasta on tehty hänen mielestään jättimäinen petrimalja, astia sosiaaliselle kokeelle. Globalistit rakentavat uutta yhteiskuntaa toivoen, että eri etnisten ryhmien, perinteiden ja uskontojen päällekkäisyys ja ristiriidat oikeuttavat suurempaan valvontaan ja sosiaaliseen ohjelmointiin. Maksetuille poliitikoillemme tämä sopii. Turvapaikanhakijoista ja laittomista talouspakolaisista on tehty kätevä ase, jolla epävakautetut yhteiskunnat muokataan halutun kaltaisiksi. Itse asiassa ihmiset tulevat vielä itse vaatimaan globalistisen poliisivaltion suojaa niin todellisilta kuin kuvitelluiltakin uhilta.

Putin vs Putin (Arktos, 2014) on kokoelma Aleksandr Duginin kirjoituksia, joiden tarkastelun kohteena on Venäjän presidentti, Vladimir Putin. Kirjan on julkaissut Arktos, joka on tunnettu uusoikeistolaisen kirjallisuuden kustantamona. Kirjan nimessä onkin alaotsikko ”Vladimir Putin oikealta katsottuna”, vaikka Dugin ei itse koekaan olevansa oikeistolainen. Kirjan nimeen se on yhdistetty varmaankin kustantajan omien mieltymysten takia, sekä siksi, että Dugin on lännen median luomissa mielikuvissa tietysti patamusta ”fasisti”.

Todellisuudessa Duginia ei voi kategorisoida vasemmalle tai oikealle. Hän vaikuttaa eksentriseltä ajattelijalta (kuka ajattelija ei olisi eksentrinen?), joka ihannoi Heideggerin filosofiaa ja tuntuu matkustelevan erilaisissa poliittisissa ja filosofisissa konferensseissa eri puolilla maailmaa,  julkaisten myös koko ajan uusia kirjoja ja artikkeleita. Dugin ei edusta valtavirtaa juuri missään mielessä: hän on radikaali traditionalisti ja vanhauskoinen ortodoksikristitty, jolla on kuitenkin kerettiläistä taipumusta esoteeriseen spekulointiin. Maailman moninapaisuus, multipolaarisuus, on Duginin keskeisimpiä ja järkevämpiä teemoja, ja tätä aihetta hän tuo esiin myös Geopolitica-sivustollaan.

Dugin toimi aiemmin sosiologian professorina Moskovan valtionyliopistossa, jossa hän johti ”konservatismin tutkimuskeskusta”. Hän sai kuitenkin yliopistolta lähtöpassit kovien Ukraina-lausuntojensa vuoksi. Tämän jälkeen Dugin on keskittynyt kirjoittamiseen ja esitelmöintiin; hän on myös aktiivinen sosiaalisessa mediassa. Duginin teoksia erityisesti ”neljännestä poliittisesta teoriasta” on käännetty jo useille kielille, mutta Venäjällä hän kuuluu marginaaliin. Suomeksi Duginilta on julkaistu toistaiseksi vain lyhykäinen suomalais-ugrilaisuutta käsittelevä teos, jonka arvioin aiemmin helmikuussa. Putin vs Putin puolestaan on julkaistu jo 2014, mutta itse luin kirjan vasta nyt. Toisaalta Putin on aloittanut neljännen kautensa presidenttinä, joten teos on taas ajankohtainen. Tänä vuonna ilmestyneen italialaisen painoksen johdosta Dugin on parasta aikaa Italiassa puhumassa aiheesta.

Duginin mukaan Venäjän presidenttinä Putin on yrittänyt tasapainottaa hänen poliittisen luonteensa kahta vastakkaista puolta: toinen on liberaali demokraatti, joka haluaisi ylläpitää hyviä suhteita Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin, ja toinen on isänmaallinen venäläinen, joka arvostaa Venäjän perinteitä ja haluaa vahvistaa Venäjän roolia suurvaltana. Putinin tehtävä ei ole helppo: hänen tulisi säilyttää Venäjän ainutlaatuinen identiteetti ja suvereniteetti kasvavien haasteiden edessä. Duginin mielestä Venäjän kannattaa toimia yhteistyössä muiden liberaalin globalismin vastustajien kanssa.

Dugin tekee selväksi, että hän tukee Putinia paitsi Venäjälle parhaiten sopivana päämiehenä, myös siksi, että tämä on lähimpänä autenttista valtiomiestä maailmassa tällä hetkellä. Lukijan ei kuitenkaan pidä luulla, että Dugin suhtautuu Putiniin ilman kriittisyyttä; hänen mielestään Putin on tällä hetkellä paras johtaja Venäjälle, mutta Putinillakin on puutteensa. Tästä syystä kirjan nimi on ”Putin vastaan Putin”: se kuvaa kahta eri puolta miehestä, joka pyrkii tasapainoilemaan sisä- ja ulkopolitiikan areenoilla, ja ylläpitämään samalla Venäjän suvereniteettia, mutta ilman täsmällisempää ideologista pohjaa.

Putin on lähtöisin Jeltsinin miljööstä, Pietarista, eikä Moskovasta, joka edustaa ainakin Duginille Venäjän syvintä ideaa  (jos aihe kiinnostaa, kannattaa lukea kirjoitus Moskovan idea). Dugin ei selvästikään pidä Pietarista, sillä se on ollut historiallisesti Venäjän länsimaistamisen kehto: Pietari Suuri rakensi Pietarin ”länsimaiseksi” pääkaupungiksi. Tätä Duginin paheksumaa länsisuuntausta jatkettiin Katariina Suuren ja myös kommunistien, etenkin Trotskin, toimesta, sekä  myöhemmin Gorbatšovin ja Jeltsinin valtakausilla. Venäjä on kuitenkin ollut kyllin voimakas vastustamaan länsimaistamista, eikä venäläistä kansansielua ole saatu rikki edes bolševikkien toimesta.  Miten Putinin käy liberalismin ja perinteisemmän venäläisyyden ristipaineessa?

Dugin yltyy välillä hyvin esoteeriseksi: hänen mukaansa Putin ei parhaimmillaan johda Venäjää, vaan Venäjän idea johdattelee häntä. Dugin on selvästi Platoninsa lukenut. Hänen mielestään Putin osoittaa arvonsa vain, jos hän kulkee tämän ikiaikaisen, hengellisen ja kulttuurisen virtauksen mukana, eikä yritä vastustaa sitä, kuten Pietari Suuri, Trotski ja Jeltsin tekivät. Dugin kuvailee, kuinka Putin on näkymättömien voimien johdattama, ja tässä mielessä  pikemminkin seuraa kuin johtaa, mutta häntä vetävät toiseen suuntaan myös Venäjän vastaiset, ”Antikristuksen” voimat. Ei ole mikään ihme, että Duginia on ajoittain moitittu gnostilaisesta, manikealaisesta ajattelusta.

Dugin näkee Putinin kuitenkin myös poliittisena realistina. Hänen painopisteenään on Venäjä valtiona, kun taas Dugin itse näkee Venäjän imperiumina. Venäläisissä kirjoituksissa Putinia kuvataankin maltilliseksi keskustalaiseksi, eikä lännen propagandan mukaiseksi vaaralliseksi ekstremistiksi. Tästä huolimatta kovan linjan russofobeille Putinin Venäjä on Neuvostoliiton uhkaava uudelleenilmentymä. Duginin mielestä taas kansallisvaltio ja kansallismielisyys ovat länsimaisesta valistuksesta peräisin olevia käsitteitä, ja siten sidoksissa syövyttävään liberalismiin. Tämän vuoksi Dugin ei koe olevansa nationalisti, vaikka häntä on sellaiseksikin kutsuttu. Putin ei myöskään ole nationalisti länsimaisessa mielessä. Venäjää ei voida pitää tavanomaisena ”kansallisvaltiona” jo pinta-alansa ja monikulttuurisen väestönsä vuoksi.

Putin yrittää sovittaa Venäjää vanhaan ja uuteen, perinteisiin sekä moderneihin malleihin. Tuloksena ei ole kuitenkaan toimiva, uusi synteesi, vaan Duginista tämä on aiheuttanut epäjohdonmukaisuutta ja päättämättömyyttä: kyseessä on puute ideologisessa asearsenaalissa, jolla kohdata liberalismi, joka pyrkii tuhoamaan Venäjää sisältä ja ulkoa ”vapauden” ja ”avoimen yhteiskunnan” nimissä. Duginin ensisijainen ideologinen vihollinen käy erittäin selväksi: hänen liberalismin kritiikkinsä onkin parasta niin tässä kuin muissakin hänen kirjoittamissaan kirjoissa. Liberalismi suosii ”vapautta”, mutta Dugin kysyy ”vapautta mistä ja mihin?”. Vapautta identiteetistä, yhteisöstä, kollektiivisen kokonaisuuden osana olemisesta. Vapautta itsekkyyteen, narsismiin, turhanpäiväisyyteen, kuluttamiseen, egoismiin. Naisen vapautta äitiydestä ja perheestä. Vapautta abortoida elämä ja tulevat sukupolvet, vapautta suvun jatkamisesta ja koko sivilisaatiosta. Tämä on lännen tuhoisaa ”vapautta”, jonka Dugin toivoo Venäjän Putinin johdolla hylkäävän.

Putin on reagoinut lännen liberalismiin tukeutumalla valtion ja ortodoksikirkon symbioottiseen suhteeseen. Taustalla vaikuttaa vanha bysanttilainen ajattelu valtion ja kirkon sinfoniasta: yhteenpelistä, jossa mahtikeskukset tukevat toisiaan. Ylipäänsä konservatiivisia äänenpainoja on korotettu, ja Venäjän tulevaisuutta on pyritty turvaamaan tukemalla lapsiperheiden asemaa. Homoseksuaalisuutta ei ole haluttu korostettavan julkisesti samalla tavalla kuin länsimaissa, joissa siitä on tullut myös poliittinen lyömäase. Ulkomailta masinoitua Venäjä-vastaisuutta on pyritty suitsimaan rajoittamalla länsirahoitteisten järjestöjen toimintaa maassa. Duginin mielestä Venäjän valtio ei kuitenkaan omaa sellaista ideologiaa (kuten Duginille tärkeää eurasianismia), jolla voitaisiin vastata kunnolla liberalismin haasteeseen. Putin etsii Venäjälle ominaista toimintatapaa pragmaattisesti, mutta tekee samalla kompromisseja länsimaisen demokratian kanssa. Hän sallii myös liberaalien, kuten Dmitri Medvedevin, jatkaa johtavissa tehtävissä. Tästä Dugin ei erityisemmin pidä.

Putin toimii kuitenkin pääasiallisesti Venäjän pitkän tähtäimen etujen mukaisesti ja vastustaa läntistä globalisaatiota. Hän on puhdistanut Venäjän oligarkeista, jotka ovat vain pyrkineet hyötymään antamatta mitään takaisin. Toki hänen lähipiiriinsä kuuluu menestyneitä liikemiehiä, ja tämän takia suomalaisessakin mediassa on luotu kuvaa itänaapurista korruptoituneena hyväveli-verkostojen maana (Suomessahan tällaisia verkostoja ei tietenkään ole?). Putin on painottanut myös talouden uudistamisen tärkeyttä. Uudella kaudellaan Putin on luvannut keskittyä sisäpoliittisten ongelmien ratkaisemiseen, terveydenhuollon uudistuksiin, sekä kansallisen puolustuksen valmiuksiin.

Putinin puheenvuorot Yhdysvaltojen ja EU:n suuntaan ovat olleet vuosien varrella aika vaikuttavia. Esimerkiksi Münchenin turvallisuuskonferenssissa vuonna 2007 Putin ravisteli konferenssivieraita puheella, jossa hän syytti Yhdysvaltojen pyrkivän yksinapaiseen maailmanjärjestykseen, maailmaan, jossa olisi vain yksi isäntä, vain yksi suvereeni valtio. Putin arvosteli myös Naton jatkuvaa laajenemista ja pyrkimystä sijoittaa Yhdysvaltain ohjuspuolustusjärjestelmä Eurooppaan. Muut puheet ovat sisältäneet samantyyppisiä teemoja; Putin on kyseenalaistanut lännen arvomaailman ja sen suunnitelmat, ja tälle asennoitumiselle on löytynyt ymmärrystä myös Venäjän ulkopuolelta.

Dugin oli myös innoissaan, kun Putin perusti Euraasian talousunionin. Kritiikkiä Putin saa Duginilta siitä, että tämä harjoittaa vain ”talouspoliittista eurasianismia”, ilman selkeää näkemystä Euraasiasta sivilisaationa. Tuleeko Euraasian unionista pelkkää talousliittoa vahvempi poliittinen ja kulttuurinen voima, kysyy Dugin. Länsimainen liberaali hegemonia varmasti vastustaa tätä projektia ja pyrkii vaikeuttamaan sen kehitystä kaikin tavoin. Duginin mielestä onnistuakseen tämä hanke vaatii taustalle moninapaisen, multipolaarisen maailman teorian. Näin Yhdysvaltojen yksinvaltainen liberaali malli korvataan monenkeskisellä mallilla, jossa kansojen erilaiset kulttuurit, näkökohdat ja kehitysaste otetaan huomioon, eikä kaikesta yritetä tehdä amerikkalaiseen tyyliin ”yhtä ja samaa”. Euraasia vaatisi myös strategisen liiton ainakin Euroopan, Kiinan ja Iranin kanssa.

Putin vs Putin päättyy Duginin kysymykseen, mitä odottaa Putinilta seuraavaksi? Hän toivoo, että Putin muuttuisi entistä patrioottisemmaksi ja sovittaisi Venäjän geopoliittiset päämäärät Euraasian unionin kehittämiseen vastavoimaksi angloamerikkalaiselle hegemonialle. Dugin kirjoittaa: ”Putinin täytyisi ainoastaan tulla sellaiseksi, jollaisena hänen verivihollisensa hänet jo näkevät — sellaisena myös hänen ystävänsä, patriootit ja eurasianistit, haluavat hänet nähdä.”

Tässä näkyy taas häivähdys Duginin omasta visiosta: hän toivoo, että Putin omaksuisi Spenglerin ”caesarismin” ja palauttaisi Venäjän suurvalta-aseman etupiireineen kaikkineen. Eri asia on, missä määrin Putin jakaa Duginin vision. Oliver Stonen haastattelussa Putin vieroksui ”Karthago on tuhottava”-ajattelua, ja tuntui toivovan pääsevänsä yhteisymmärrykseen amerikkalaisten ja eurooppalaisten kanssa.

Timo Soinista ei oikeastaan huvittaisi kirjoittaa sanaakaan, mutta ulkoministerin ”plokissa” hän kirjoitti jotain, mitä ajattelin lyhyesti kommentoida (Soini esittää muuten yhä kansanomaista, huolimatta kosmopoliittisesta businessluokassa lentämisestä ja yhteyksistä Yhdysvaltojen eliittiin).

Soini kirjoittaa olevan ”kohtalonkysymys” ja ”ratkaiseva asia”, että ”EU-maita ei pidä ajaa tilanteeseen, jossa ne joutuvat valitsemaan USA:n ja EU:n välillä”. Soini sanoo siis oikeastaan suoraan, että EU-maiden (ja ehkä itse EU:n?) olisi oltava aina ensisijaisesti alisteisia Yhdysvalloille.

Plokikirjoitus kertoo, että Venäjäkin kiinnostaa Soinia ”vuorokauden ympäri”, ilmeisesti huolen aiheena, kun orastava moninapainen maailma alkaa hahmottumaan rapakon takaisesta vastarinnasta huolimatta. Soini oli omien sanojensa mukaan Amerikan ystävä jo silloin kun muut ramppasivat itänaapurissa. Soini puolestaan ramppasi ja ramppaa yhä Yhdysvalloissa saamassa ohjeistusta, ja on mielestään yksi ”Suomen harvoja republikaaneja”.

Facebook-kaverin seinällä heräsi keskustelua tästä aiheesta, ja esitettiin myös kysymys, suuntautuuko Suomi ensisijaisesti Brysseliin/Berliiniin vai Washingtoniin? Soini suuntautuu aivan selvästi Washingtoniin. Hän varmasti toivoo, että Trumpin kausi ei jättäisi pysyviä vaurioita nykyiseen järjestykseen, vaan kurssia reivattaisiin taas Trumpin presidenttikauden jälkeen perinteisempään ”transatlanttiseen” suuntaan. Soinille Yhdysvaltojen hegemonia kelpaa, Suomi ja Eurooppa ilman amerikkalaista ohjausta taas ei. Kremlin kätyreistä kirjoitetaan usein, mutta ilmeisesti on täysin hyväksyttävää edesajaa Yhdysvaltojen intressejä.

Koska Suomessa myös monet kansallismieliset ovat ideologisesti suuntautuneet ”länteen”, on oikeastaan kumma ettei heille riitä perussuomalaisten, sinisten ja hallituspuolueiden hyvin samansuuntainen politiikka, vaan kirjoitellaan vielä lisäksi ”etnonationalismista” (tämäkin on pitkälti amerikkalaisvaikutteista, mutta silti). Jos tämän ”etnonationalismin” kannattaja on esimerkiksi muslimivastainen, mutta silti perusarvoiltaan lähellä liberaalia valtavirtaa, mikään oleellinen ei heidänkään aktivismillaan ikinä muutu.

Toki merkittävä osa suomalaisista haluaisi rajoittaa maahanmuuttoa ja muutenkin pitää Suomen vielä hieman suomalaisempana, he eivät vain uskalla sanoa tätä ääneen. Mutta Washingtonin vasallina sellaiseen ei ole mahdollisuutta. Soini tietää tämän, mutta hänhän jakaakin jo Yhdysvaltain republikaanien näkemykset. Amerikkalaistyyppinen kansojen sulatusuuni siis kutsuu, samoin kuin muissakin EU-maissa, ellei Washingtonista tehdä radikaalia irtiottoa ideologisellakin tasolla. Tähän ei Suomessa tai EU:ssa näytä olevan vielä poliittista tahtoa.

Diego Fusaro on 35-vuotias filosofian tohtori, joka opettaa Milanon yliopistossa. Hän on Karl Marxin ja Antonio Gramscin asiantuntija, mutta myös omaperäinen ajattelija, joka on toiminut taustaideologina Italian nativistipopulistisille puolueille. Fusaron poliittinen filosofia yhdistää perinteistä vasemmistolaista sekä uutta kansallismielistä ajattelua. Suomessa Diego Fusarosta on aiemmin kirjoitettu Vasemmistonuorten Libero-lehdessä, jossa on myös pohdittu, onko mies vasemmistolainen vaiko fasisti. Fusaro ei tunnusta kumpaakaan väriä, mutta hän on sanonut, että tänä päivänä ”fasisminvastaisuus” on (vasemmistolle?) veruke olla vastustamatta kapitalismia.

Fusaron tutkimuskohteita ovat Marxin ja Gramscin ohella myös suuri syntetisoija, Hegel, sekä italialainen ’aktualistisen idealismin’ ja fasismin isä, Giovanni Gentile. Näiden filosofien ajattelusta inspiroitunut Fusaro on rakentanut uutta poliittista ajattelua, joka suhtautuu kriittisesti liberalismiin, euroon ja kapitalismiin. Jotta lukija ymmärtäisi paremmin Italian nykyistä poliittista muutosta, on hänen syytä tutustua Fusaron ajatteluun. Fusaro on kirjoittanut kirjoja, jotka käsittelevät mm. Marxia ja filosofiaa, mutta myös Eurooppaa ja kapitalismia (Europe and Capitalism: Regaining the Future, Mimesis International, 2015). Fusaro on myös aktiivinen sosiaalisen median käyttäjä.

Fusaron filosofiassa kansallinen ja universaali voivat elää yhtä aikaa. Kansallinen on kuitenkin kaiken lähtökohta: jokaisen kansan, jokaisen valtion, tulisi olla ylikansallista kapitalismia vastaan ja etsiä universaalia vapautusta, jossa jokainen kansa, väki, on vapaa. Nykymuotoisessa Euroopan unionissa Fusaro ei näe mitään pluraliteettia, eikä mitään vapaata, vaan EU edustaa vain kapitalismin päällysrakennetta. Tässä Yhdysvaltojen alkujaan luomassa pseudo-Euroopassa ei ole kansallisuuksia, on vain keskuspankki ja byrokraattinen koneisto, \”arvopohjanaan\” kapitalistinen rahavalta. Fusaron mielestä pitäisi luoda poliittinen taloustiede, jossa valtio säätelee taloutta ja suitsii uusliberalismia. Tässä nativisteilla on oma roolinsa.

Ranskalaisen Le Figaro-sanomalehden haastattelussa Fusaro sanoo Liiton ja Viiden tähden liikkeen edustaman politiikan ylittävän ja korvaavan vanhan oikeisto-vasemmisto-dikotomian.  Finanssikapitalismin aikana vanha jako on korvattu hegeliläisittäin ylä- ja alatason, herrojen ja orjien, välisellä vastakkainasettelulla.  Ylätasolla ”herrat” haluavat sääntelemättömät markkinat, lisää globalisaatiota ja liberalisaatiota. Alatasolla gramscilaiset, ”kansalliset orjat” taas haluavat vähemmän vapaakauppaa ja enemmän kansallisvaltiota, vähemmän globalisaatiota, vähemmän Euroopan unionia ja enemmän arkielämän vakautta.

Nativistipopulistien vaalivoitto 4. maaliskuuta ei ollut Fusaron mukaan oikeiston eikä vasemmiston voitto, vaan kansallisen alhaison, ”orjien” voitto ”herroista”. Tätä alhaisoa edustavat Viiden tähden liike ja Liitto, osapuolet, joita globaali herravalta älymystöineen  haukkuvat ”populisteiksi”. He ovat naapureita, kansanmiehiä, eivätkä Marxin kuvailemaa ”talouden aristokratiaa”. Jos he ovatkin rahvaan valtaan nostamia populisteja, Fusaron mielestä herrapuolueet ovat suorastaan demofobisia, tavallisen kansan vihollisia kaikissa toimissaan.

Fusaron mukaan Italia elää muiden Euroopan maiden tavoin rahoitusmarkkinoiden diktatuurin alaisuudessa. Markkinat vaativat, markkinat hermostuvat: ne ovat kuin jumalolentoja, jotka päättävät asioista ylhäältä käsin; kyseessä on Marxin kuvaileman fetisismin huipentuma. Fusaro selittää myös Italian hallituspuolueiden Venäjä-myönteisyyttä nimenomaan sillä, että Putinin Venäjä on dollari-imperialismia ja maailman amerikkalaistumista, toisin sanoen läntistä globalisaatiota, vastaan. Fusarolle moninapainen maailmanjärjestys on parempi kuin yhden vallan koko maailmaa hallitseva, Kantin pelkäämä ”universaali monarkia”. Tämän maailmanjärjestyksen syntyä edistääkseen Italian tulisi erota eurosta, EU:sta ja Natosta, palauttaa monetaarinen, kulttuurinen ja taloudellinen suvereniteettinsa ja avautua kohti Venäjää ja muita sopivia, liittoutumattomia maita.

Fusarolle euro ei ole vain valuutta vaan se edustaa Foucaultin filosofiasta tuttua ”hallinnallisuutta”, jonka ainoa tarkoitus on hyödyttää globaalia kapitalistieliittiä ja kontrolloida työväenluokkaa ja nativistipopulisteja. Fusaron mukaan sekä vanha porvaristo että proletariaatti kuuluvat nyt samaan sorrettujen ryhmää. Vanha porvarillinen keskiluokka ja vanha työväenluokka muodostavat uuden köyhtyneen, oikeutensa menettäneen rahvaan. Hallitseva luokka on tällä kertaa talouseliitti, kosmopoliittinen pankkiirien, sijoittajien ja suuryritysten johtajien superluokka. Marx toteaa saman Pääoman kolmannessa osassa: kapitalismi ylittää porvarillisen vaiheensa ja etenee finanssimarkkinavaiheeseen, joka perustuu pääoman kasautumiseen ja rahakeinotteluun.

Filosofi Diego Fusaro käyttää mielenkiintoisella tavalla vasemmistoajattelijoiden klassisia teesejä analysoidessaan talouseliittiä ja Euroopan unionia. Punavihreälle uusvasemmistolle Fusaron perinteisen vasemmiston ja uuden kansallismielisen linjan yhdistävä nativistipopulismi näyttäytyy ehkä liian arveluttavana, ”punaruskeana” ajatteluna, mutta se edustaakin sellaista realismia, jota tämä aika tarvitsee päästäkseen eroon uusliberalismin tuhoisista vaikutuksista. Suomessa Fusaron ja Italian hallituspuolueiden paradoksaaliselta tuntuvaan yhdistelmään ei ole vielä totuttu, mutta toivottavasti tätä kohti vielä täälläkin mennään.

Presidentti Sauli Niinistö on isännöinyt kuudetta kertaa Kultaranta-keskustelut-nimeä kantavaa, kaksipäiväistä ulko- ja turvallisuuspoliittista tilaisuutta Naantalin Kultarannassa 17.–18. kesäkuuta. Keskustelun anti oli sitä samaa, mistä EU:lle uskolliset poliitikot yleensäkin puhuvat. Ajattelin ensin olla kirjoittamatta tapahtumasta ollenkaan, koska kriittistä tarkastelua liberaalidemokraattista ”arvopohjaa” tai EU-federalismia kohtaan oli keskusteluilta turha odottaa. Mutta kommentoidaan nyt jotain.

Tilaisuuden henkeen sopien, vanhan järjestyksen arkkiedustaja, globalistien kätyri ja ”rauhannobelisti” Martti Ahtisaarikin oli paikalla sunnuntaina toistamassa mantraa globaaleista arvoista: ”ihmisoikeudet, demokratia ja oikeusvaltioperiaate kuuluvat kaikille”. Ahtisaaren edustamien arvojen olisi oltava ”kaikkien hallituksien ja ihmisten kunnioittamia”.

Maanantaina sama sapluuna jatkui. Miten käy ”sääntöpohjaiselle maailmalle”, sen murenevalle ”arvopohjalle” ja EU:n ”suurvalta-asemalle”? Trumpin Amerikka, Venäjä ja Kiina huolestuttivat jälleen. Jyrki Kataiselle ongelmaksi muodostuivat odotetusti myös Puola, Unkari, Tšekki ja Itävalta.

Ulkopoliittisen instituutin johtaja Teija Tiilikainen mainitsi, että jakautuminen EU:n puolustajiin ja sen vastustajiin myötäilee pitkälti jakautumista laajemmin globalisaation puolustajiin ja vastustajiin. Myös ”liberaali demokratia” mainittiin taas useampaan otteeseen, aivan kuin taikasanana. Ilmeisen natokiimainen valtiotieteen tohtori Jukka Tarkka puolestaan uteli panelisteilta, voisiko EU kokonaisuudessaan liittyä Natoon (että Suomikin pääsisi!).

Veteraanikansanedustaja Pertti Salolaisen tehtäväksi oli annettu nostaa esiin pakolaiskysymys. Salolaisen mukaan turvapaikkakysymykset ovat nyt suurin EU:n sisäinen ongelma, joka ”repii unionin jäsenvaltioita erilleen”. ”Pakolaisongelma on melkein joka maassa ratkaisematon. Se on monen muun ongelman taustasyy EU:ssa”, Salolainen sanoi. Myöhemmässä kommentissaan vaikutti siltä, että Salolaisen mielestä pakolaiskysymys on ratkaistava ennen kaikkea siksi, ettei ”radikaalioikeisto”, ts. nykyistä järjestystä uhmaavat väärinajattelijat pääsisi valtaan. Sipilän mukaan Suomi auttaa ihmisiä kriisialueilla sekä ottaa tulijoita pakolaisleireiltä ”tilanteen mukaisen määrän”. Eli käytännössä alati kasvavan ”taakan jakaminen” tulee jatkumaan.

YK:n pääsihteeri António Guterres halusi ilmeisesti kesälomailla Suomessa presidentin kestitsemänä, kun oli lupautunut tulemaan paikalle. Toki Niinistö halusi tällä myös viestiä, että Suomen johto on uskollinen YK:n agendalle. Guterres on aiemmin ilmaissut huolensa nativistisen populismin noususta Euroopassa. Hän on myös vaatinut Euroopan huippupoliitikkoja avaamaan rajat massamaahanmuutolle äänestäjien mielipiteistä välittämättä. Nyt Guterres keskittyi puhumaan ilmastonmuutoksesta, merien muovijätteistä ja maailman eri konflikteista.

Keskusteluissa ei tietenkään huomioitu erästä ilmiselvää näkökulmaa. Euroopan unioni olisi varmasti yhtenäisempi ja vähemmän eripurainen, ellei siitä yritettäisi väkisin rakentaa jotain liberaalidemokratialla kehystettyä Neuvostoliittoa. Mutta identitäärinen ja moniulotteinen ”kansojen Eurooppa” ei sovi eurokraateille. Jos nyt ensi alkuun kalergilaiset Euroopan väestönvaihtoon tähtäävät toimet ja laiton maahanmuutto saataisiin kuriin, sekin olisi valtava muutos tähänastiseen. Näin ei kuitenkaan tule tapahtumaan, ellei esimerkiksi Saksa pääse Merkelistä eroon ja muuta radikaalisti linjaansa. Realistisiin toimiin ei Euroopan komissiossa olla valmiita, vaan jatketaan vain kohti integroitunutta unelmaa. Kultarannan älymystölle tämä tietenkin sopii.

Jalkapallon maailmanmestaruuskisat alkoivat Venäjällä tänään, isäntämaan voittaessa wahhabisti-Saudi-Arabian 5-0. Hyvä alku kisoille, ja onnea myös länsimedian mukaan ”Putinille sielunsa myyneelle” laulaja Robbie Williamsille,  jonka esiintyminen kisojen avajaisissa tuomittiin jo etukäteen lännen medioissa. Toisaalta kyseistä esiintyjää on arvosteltu myös Venäjällä, joten se siitä.

Tänä(kin) vuonna massoja kiihdyttäviä pallopelejä on voimakkaasti politisoitu. Kisaisännyydestä taistelivat alun perin Englanti ja Venäjä. Englanti pyrki pääsemään isännäksi Skripal-myrkytyskohulla, mutta tämä mustamaalausprojekti ei ainakaan kisojen osalta onnistunut. Toki länsi sai taas luotua Venäjästä synkän kuvan. Venäjän Pravda-lehden mukaan länsiliittouma on tehnyt useita yrityksiä sabotoida Venäjää, mutta tuloksetta (yhtenä esimerkkinä Ukrainan järjestämä toimittaja Arkadi Babtšenkon murhan lavastus). Voi olla, että Venäjän on kuitenkin liian aikaista rentoutua ja nauttia maailman suurimmista urheilujuhlista.

Iranin jalkapallojoukkue puolestaan sai tuta Yhdysvaltojen äskettäin Iranille määräämien pakotteiden voiman. Urheiluvälinejätti Nike veti pakotteisiin vedoten Iranin joukkueelta pelikengät jalasta. ”Urheilijat pelaavat ja harjoittelevat aina tutuilla, samoilla välineillä, eikä ole oikein heitä kohtaan, että ne otetaan pois käytöstä vain viikko ennen huipputärkeitä otteluita”, kommentoi Iranin valmentaja Carlos Queiroz asiaa.

Kannattaa myös muistaa, että viiden päivän Venäjä-Georgia sota alkoi vuoden 2008 Pekingin kesäolympialaisten aikoihin. Ukrainan mellakat puolestaan syttyivät pian ennen Sotšissa vuonna 2014 järjestettäviä talviolympialaisia. Vuonna 2016 Rion kesäolympialaisissa ja tämän vuoden talviolympialaisten aikoihin Etelä-Korean Pyeongchangissa järjestettiin massiivinen Venäjän vastainen kampanja liittyen dopingin käyttöön urheilussa.

Valtiotieteilijä Leonid Krutakov totesi Pravdan haastattelussa, että nykyaikainen urheilu on poliittinen ilmiö, siitä ei pääse mihinkään. Ukrainan kriisi alkoi, kun talviolympialaiset pidettiin Venäjällä. Heti kun pelit päättyivät, kriisi huipentui Krimin kansanäänestykseen ja liittymiseen takaisin Venäjään. On siis täysin mahdollista, että jotain vastaavaa voi tapahtua myös tänä kesänä, jalkapallokisojen aikana. Ehkä länsi haluaa kostaa? Ehkä Yhdysvaltojen tukema islamistinen terroristijärjestö ISIS iskee sopivasti?

Putin on toivonut, ettei ainakaan Itä-Ukrainassa nähdä ”provokaatioita” jalkapallon MM-kisojen aikana; hän on varoittanut Ukrainaa hyökkäämästä venäjämielisiä separatisteja vastaan Donetskin ja Luhanskin kansantasavalloissa. ”Mutta jos Washington antaa Kiovan juntalle etenemiskäskyn, ukrainalaiset tekevät niin kuin heille sanotaan”, otaksuu Leonid Krutakov. Asiantuntija uskoo, että Venäjä-vastaisuus ei hiljene edes jalkapallon maailmanmestaruuskilpailujen ajaksi.

Samalla Krutakov lisäsi, että ne lukuisat ulkomaalaiset, jotka tulevat Venäjälle katsomaan jalkapallo-otteluita, ainakin näkevät, että maa eroaa paljon siitä, mitä lännen propaganda on antanut ymmärtää. Putinin Venäjä ei ole mikään päivitetty versio Neuvostoliitosta. Valitettavasti länsimaiden nokittelevaa politikointia tuskin saadaan unohtaa edes kisojen ajaksi, siitä pitää lännen valtamedia ”asiantuntijoineen” huolen.

Slavoj Žižek, slovenialainen vasemmistofilosofi ja kulttuurikriitikko, haluaa EU:n luovan ”uuden maailmanjärjestyksen” Donald Trumpin Yhdysvaltojen pysäyttämiseksi.

Vaikka Žižekistä Trump vaikuttaa impulsiiviselta öykkäriltä, ei ole kyse pelkästään hänen luonteenpiirteistään. Žižekin mielestä Trumpin käytös heijastaa sitä, että nykyinen globaali talousjärjestelmä ei enää toimi. Talouskasvu on loppumassa, 1970-luvun alkupuolella alkanut sykli on tulossa tiensä päähän. Suomessakin valtiovarainministeri Petteri Orpo on varoitellut, että talouskasvun elpyminen voi olla pian ohi.

Kreikkalainen taloustieteilijä Yanis Varoufakis on kirjoittanut aiheesta kreikkalaisella mytologialla väritetyn kirjan; siinä hän käyttää finanssimaailman globaalista järjestelmästä nimeä ”Maailmantalouden Minotauros” (suomeksi julkaissut Vastapaino, 2014). Varoufakis kertoo, kuinka tämä rahoitusmarkkinoiden pääomavirroista elävä härkähirviö sai alkunsa 1970-luvun alussa ja pysyi hyväkuntoisena Yhdysvaltojen kierrättäessä maailman pääomia, aina vuoden 2008 globaaliin finanssikriisiin asti.

Itse asiassa jo 1960-luvun lopulla Yhdysvaltojen talous ei enää pystynyt jatkamaan ylijäämiensä kierrätystä Eurooppaan ja Aasiaan, koska ne olivat muuttuneet alijäämiksi: kulut ylittivät reippaasti tuotot. Tämän seurauksena vuonna 1971 Yhdysvaltojen hallitus vastasi tähän taantumaan strategisella muutoksella: sen sijaan, että puututtaisiin maan kasvaviin alijäämiin, päätettiinkin päinvastoin lisätä niitä. Ja kuka toimisi maksumiehenä? Muu maailma, tietenkin: niiden ylijäämät imettiin amerikkalaiseen valtiontalouteen.

Sopiva työkalu tähän kaikkeen oli ”rahan ja vallan katu”, Wall Street, metodinaan finanssoituminen. Tämä johti pankkien ja suuryritysten vallan kasvuun sekä markkinaehtoisten ratkaisujen yleistymiseen. Kysyntää pidettiin yllä, rahavirrat kulkivat Yhdysvaltoihin, mutta lopulta systeemi sekosi, mikä johti vuonna 2008 rahoitussektorin finanssikriisiin ja maailmanlaajuiseen taantumaan. Euroalue rakennettiin myös taloushirviön varaan, joten eurollakin on ongelmansa. Ongelmasta on itse asiassa tullut globaali, eikä Amerikka enää kykene pitämään Minotaurosta kylläisenä. Tuleeko Trumpista presidentti, joka saa syyt niskoilleen kun talous romahtaa?

Monimutkainen talousmekanismi on kapitalismin epävakaudesta huolimatta toiminut, koska Yhdysvaltoihin on ”luotettu” turvallisena ja vakaana keskuksena niin, että lukuisat maat ovat sijoittaneet ylijäämätuottonsa Yhdysvaltoihin. Nyt kuitenkin dollari on muuttumassa sijoittajille vähemmän houkuttelevaksi, koska sitä painetaan kattamaan Yhdysvaltojen alati kasvavaa velkaa. Sijoittajalegenda Jim Rogers totesi Pietarin kansainvälisessä talousfoorumissa dollarin menettävän asemansa jo ennen vuotta 2030. Onko globaali talouseliitti itse asiassa jo valmistautunut siihen, että olemme ”kiinalaisen vuosisadan” kynnyksellä?

Trumpin hallinto yrittää lähestyä ongelmaa eri tavalla: jättäen huomiotta maailmanlaajuisen järjestelmän herkän tasapainon, hän syyllistää muita ja väittää Yhdysvaltojen kokeneen ”vääryyttä” ja ”epäoikeudenmukaisuutta”: valtava tuonti vähentää kotimaisia työpaikkoja, jne. Trumpin mainitsema ”epäoikeudenmukaisuus” on itse asiassa osa järjestelmää, josta Yhdysvallat on itse aiemmin hyötynyt: amerikkalaiset ”ryöstivät” tehokkaasti muuta maailmaa maahantuonnilla, ostamalla omia velkojaan ja painattamalla lisää rahaa.

Žižekin mukaan ei ole ihme, että Trump käsitteli Kim Jong-unia paljon ystävällisemmin kuin hänen eurooppalaisia liittolaisiaan. Kun maailmankaupan hallitseva järjestelmä alkoi hajota 1970-luvulta lähtien, Yhdysvallat on toiminut itse yhä enemmän maailmankaupan hajottajana. Toisin kuin 1945, maailma ei enää tarvitse Yhdysvaltoja, vaan Yhdysvallat tarvitsee maailmaa. Singaporessa kohtasivatkin slovenialaisfilosofin mukaan kaksi pakolaista: ulkopuolinen Kim ja järjestelmän sisäpiiristä syrjäytynyt Trump.

Trumpin tavoitteena on tehdä kauppaa yksittäisten kumppaneiden kanssa, jotka voidaan sitten kiristyksellä alistaa Yhdysvaltojen hegemonialle. Tämän vuoksi on Žižekin mielestä äärimmäisen tärkeää, että Eurooppa toimisi yhtenäisenä taloudellisena ja poliittisena voimana. Tämä uusi tilanne on täynnä vaaroja, mutta se avaa myös ainutlaatuisen mahdollisuuden Euroopalle: sitoutua uuden maailmanlaajuisen talousjärjestelmän luomiseen, jota Yhdysvaltojen dollari ei enää hallitsisi.

Euroopan olisi tultava tietoiseksi siitä, että entiseen järjestykseen ei ole enää paluuta. Trumpin Amerikka ei enää kauaa kykene ylläpitämään hegemoniaansa (atlantistit toki pohtivat, että jonkin sodan aloittaminen saattaisi antaa lisäaikaa?). Mutta sen sijaan, että EU omaisi poliittista tahtoa ottaa ohjat omiin käsiinsä, se vain tyytyy valittamaan Yhdysvaltojen rikkoneen ”vakiintuneita sääntöjä”. Turvapaikanhakijoiden tulvaakaan EU:lla ei ole halua rajoittaa, joten miten Žižek voi naivisti olettaa eurooppalaisten luovan ”uuden järjestyksen”?

Trump ja Kim Jong-un tapasivat sitten Singaporessa. Se, mitä eri mediat ovat kertoneet tapaamisesta ja allekirjoitetun sopimuksen sisällöstä, ei vaikuta kovin ihmeelliseltä, vaikka tapaamista onkin kuvattu historialliseksi. Korean niemimaasta halutaan ydinaseeton vyöhyke, Trump mainitsi turvatakuut, ja osapuolet lupasivat edistää \”rauhaa ja hyvinvointia\”. Keskustelu sujui Trumpiltakin kuulemma \”valtiomiesmäisemmin\” verrattuna G7-maiden riitaisaan kokoukseen. Ehkä unelma Nobelin rauhanpalkinnosta hiveli miehen mieltä?

Ihmiset pitävät onnistuneesta poliittisesta teatterista, mutta Kimin ja Trumpin tapaamisen anti voi jäädä laihaksi. 1990-luvulla Yhdysvaltojen presidenttinä toiminut Bill Clinton teki myös sopimuksen Pohjois-Korean kanssa. Silloin Pohjois-Koreaa luvattiin tukea rauhanomaisen ydinvoiman rakentamisessa, jos se luopuisi varsinaisten ydinaseiden kehittämisestä. Sopimuksesta ei kuitenkaan seurannut mitään konkreettista, Pohjois-Korea jatkoi ydinaseohjelmaansa ja myös Yhdysvallat luisti tyypilliseen tapaansa omista lupauksistaan.

Yhdysvaltojen presidentin kanssa tehdyt sopimukset eivät yleensä ole kovin luotettavia. Niihin vaikuttavat amerikkalaisen valtiokoneiston ja sotateollisen kompleksin pitkän tähtäimen tavoitteet ja Yhdysvaltojen hegemonisen aseman pönkittäminen, eivät kulloisenkin symbolisen johtajan omat toiveet tai periaatteet. Sopimuskumppanin, toisin sanoen Yhdysvalloille alisteisen vasallin, odotetaan luopuvan omasta ideologiastaan, ja lopputuloksena pitäisi olla Yhdysvalloista riippuvainen, liberaalidemokratiaan ja markkinatalouteen perustuva järjestelmä, maasta ja kulttuurista riippumatta.

Yksi malli ei kuitenkaan sovi kaikille. On helpompi uskoa jopa Koreoiden yhdistymiseen ajan myötä, kuin siihen, että Kim Jong-un, ja varsinkin hänen läheinen kumppaninsa Kiina, suostuisivat Pohjois-Korean siirtymiseen Yhdysvaltojen puolelle Etelä-Korean tyyliin. Läntisissä tiedotusvälineissä on jo väitetty Kim Jong-unin sallivan McDonald\’sin tulon maahan hyvän tahdon eleenä, ja maan haluavan amerikkalaisia sijoittajia. Korean demokraattinen kansantasavalta tarvitsee talouskasvua ja parempaa elintasoa kansalaisilleen, mutta talousuudistusten lisäksi liian radikaali yhteiskunnallinen muutos voisi olla pahasta.

Neuvostoliitossa Mihail Gorbatšov teki sen virheen, että kuvitteli taloudellisen ja yhteiskunnallisen uudistumisen kulkevan käsi kädessä. Tuloksena oli, että huonosti harkitut ja vielä huonommin toteutetut talousuudistukset tekivät Neuvostoliiton järjestelmästä epävakaan. Seurauksena oli taloudellinen ja poliittinen romahdus, jonka vaikutukset tuntuivat vielä tulevina vuosikymmeninä. \”Sosialismia kiinalaisilla erityispiirteillä\” maltillisemmin toteuttanut Deng Xiaoping puolestaan vältti Neuvostoliiton virheet.

Pohjois-Korean tulevaisuutta en ryhdy ennustamaan, mutta asiantuntijoiden mukaan ydinaseriisunta edellyttäisi Etelä-Korean ja Kiinan ottamista mukaan jatkoneuvotteluihin. Kiina ja Venäjä ovat myös luvanneet auttaa Pohjois-Koreaa, ilman vaatimuksia liiallisista sisäisistä muutoksista. Kiina kykeni jatkamaan Deng Xiaopingin aikakauden uudistuksia sillä seurauksella, että maa avautui, menestyi ja vaurastui. Pohjois-Koreakin voi yrittää jäljitellä samanlaista kehitystä omalla tavallaan, ja se voi ehkä onnistuakin, kunhan sisäistä järjestelmää ei yritetä liian radikaalisti muuttaa ulkoa käsin.