Kiina ja Venäjä vertailussa – Ideologian vai nihilismin valta?

Kuten Branko Milanović, serbialais-amerikkalainen taloustieteilijä, muistuttaa, Kiinan kommunistisen puolueen pääsihteeri, kansantasavallan presidentti ja keskussotilaskomission puheenjohtaja Xi Jinping piti tammikuussa 2013 kiinnostavan puheen puolueen keskuskomitean jäsenille (englanninkielinen käännös löytyy täältä).

Puheeseen on viitattu länsimaissa vielä vuosia myöhemmin, etenkin silloin, kun on haluttu kauhistella kiinalaishallinnon autoritaarisuutta ja Xin päätöstä kitkeä Kiinasta ”historialliseksi nihilismiksi” kutsumansa syövyttävä epäily, joka voisi uhata puolueen elinvoimaisuutta ja kansallisia intressejä.

Xi kyseenalaistaa puheessaan koti- ja ulkomaisten kommentoijien epäilykset siitä, onko Kiinan tie yhä sosialistinen. Jotkut ovat kutsuneet Kiinan nykyistä mallia ”sosiaaliseksi kapitalismiksi”, toiset ”valtiokapitalismiksi”, tai ”teknokraattiseksi kapitalismiksi”. Xin mielestä nämä kaikki ovat täysin vääriä tulkintoja.

”Sosialismi kiinalaisilla ominaispiirteillä” on yhä uskollinen aatteelle, millä Xi tarkoittaa sitä, että uudistuksista huolimatta, Kiinan hallinto pitää kiinni sosialismista, sen teoriasta, järjestelmästä ja tavoitteista, jotka on kansallisessa puoluekokouksessa asetettu.

Niihin kuuluvat ”sosialistisen markkinatalouden rakentaminen, sosialistidemokraattinen politiikka, kehittynyt sosialistinen kulttuuri, sosialistinen siviiliharmonia ja ekologia, inhimillinen kehitys, kaikkien ihmisten yhteisen vaurauden asteittainen toteutuminen, rikas, vahva, demokraattinen ja harmoninen, sosialistinen nykyaikainen valtio kommunistisen puolueen johtamana”.

Esiin nostamisen arvoisia kohtia Xin puheessa ovat myös hänen tulkintansa Neuvostoliiton lopusta, sekä ideologian tärkeyden painottaminen. Ilman vahvaa aatteellista perustaa, epävarma valtionhallinto tekee katastrofaalisia virheitä, mikä saattaa johtaa jopa romahdukseen. Näin kävi sosialismin aiemmalle suurvallalle, Neuvostoliitolle, joka lakkasi virallisesti olemasta 25. joulukuuta 1991.

Xi näkee Neuvostoliiton hajoamisen ja sen kommunistisen puolueen lopun syynä ”ideologisen nihilismin”: hallitsevat kerrokset eivät enää uskoneet järjestelmän etuihin ja arvoon, mutta niillä ei ollut muitakaan ideologisia koordinaatteja, joihin ne olisivat voineet sijoittaa ajattelunsa.

Miksi Neuvostoliitto ja sen kommunistinen puolue hajosivat? Neuvostoliiton historiallisen kokemuksen täydellinen hylkääminen, puolueen historian hylkääminen, sekä Leninin ja Stalinin hylkääminen, suistivat neuvostoideologian kaaokseen ja Xin pelkäämään historialliseen nihilismiin.

Se aiheutti sen, että puolueorganisaatioilla ei kaikilla tasoilla ollut enää juuri minkäänlaista toimintaa. Se vei puolueelta sen johtajuuden armeijan suhteen. Lopulta Neuvostoliiton kommunistinen puolue – niin suuri puolue kuin se olikin – hajosi, vieden mukanaan sosialistisen liittovaltionkin.

Uskon puute järjestelmään johtui Neuvostoliiton epäonnistumisesta talouselämässä ja kyvyttömyydestä luoda sellaista päätöksentekoon osallistavaa järjestelmää, joka olisi miellyttänyt, tai jonka suurin osa väestöstä olisi voinut hyväksyä. Romahduksen juuret olivat siis sekä taloudellisia että ideologisia.

Kiinan presidentti Xi väittää, että kun puolue menettää ideologisen hallinnan, eikä pysty antamaan tyydyttävää selitystä omalle hallinnolleen, tavoitteilleen ja tarkoituksilleen, se luhistuu puolueeksi, joka koostuu löyhästi toisiinsa kytkeytyneistä yksilöistä, joita yhdistävät vain henkilökohtaiset vaurastumis- ja valtapyrkimykset.

Silloin puolueen valtaa ”ideologinen nihilismi”. Pahin lopputulos – mitä Xi kavahtaa Kiinan kannalta – on se, että maan valtaavat ihmiset, joilla ei ole minkäänlaista ideologiaa, vaan täysin kyyninen ja itsekäs halu hallita. Näin kävi 1990-luvun Venäjällä, jossa KGB:n ”ideologiset nihilistit” kaappasivat maan, amerikkalaisten avustuksella.

KGB:n ideologisia nihilistejä pidettiin lännessä parempina hallitsijoina kuin periaatteellisempia kommunisteja. John Lewis Gaddis, kyyninen amerikkalainen kylmän sodan historioitsija, piti teoksessaan The Cold War: A New History, Lavrenti Berijaa ”ainoana kiitettävänä neuvostojohtajana ennen Gorbatšovia” siksi, että Berija oli ”täysin ideologiaton ja halukas palvelemaan mitä tahansa järjestelmää, niin kauan kuin hän itse säilyttäisi hyvän aseman”.

Neuvostoliiton loppuaikoina, KGB:n väkeä pidettiin ainoina, jotka pystyivät ylläpitämään jonkinlaista järjestystä ja talouden pyörät pyörimässä. Siksi KGB:n johtaja Juri Andropov valittiin kommunistisen puolueen pääsihteeriksi – tämä oli totaalinen käänne tiedustelukoneiston perinteisestä alistumisesta puolueelle.

Riippuvuus tiedustelupalvelusta toistui Jeltsinin viimeisinä hallitusvuosina, kun neljällä hänen viidestä viimeisestä pääministeristään, oli yhteys KGB:hen (he olivat Primakov, Stepashin, Kirienko ja lopulta Putin). Älyllinen tyhjiö mahdollisti aatteettomien pragmatistien, Xin kuvailemien ”ideologisten nihilistien”, nousun hallintoon.

Putinin aikana aatteellista tyhjiötä on yritetty paikata konservatiivisella kansallismielisyydellä ja ortodoksisuudella – kotimaista islaminuskoa, juutalaisuutta ja buddhalaisuuttakaan unohtamatta. Putin on kritisoinut myös länsimaista, poliittisesti äärikorrektia kieltämisen kulttuuria sekä liberalismia, mutta talouspolitiikka nyky-Venäjällä on ollut silti kapitalistista, eikä sosialistista.

Pinnallinen keskittyminen valtiovallan ulkoisiin piirteisiin, saa monet länsimaiset politiikan kommentoijat puhumaan Xin ja Putinin ”itsevaltiudesta”, ikään kuin ne kuuluisivat täysin samaan lajiin. Xin puhe osoittaa, ettei Kiinan ja nyky-Venäjän johto olekaan niin samanlainen.

Kiinan ja Venäjän valtionhallinnot eroavat toisistaan siinä, että Kiinassa on pyritty säilyttämään kommunistisen ideologian hegemoninen valta ja siten valvomaan vallan eri elimiä (kuten armeijaa ja poliisia), kun taas Venäjällä poliittinen ideologia on korvattu vallan pragmatismilla ja geopolitiikalla (toki valtionhallinto eri valtaryhmineen johtaa yhä yhteiskunnan eri elimiä).

Neuvostoliiton kaatumisen innokkaat kommentaattorit halusivat ajatella, että kommunismin loppu johtaisi liberaalin demokratian kukoistuksen kaikkialla. Amerikkalainen vientituote, imperialistinen lumedemokratia, johti kuitenkin vain Xin kuvailemaan ”ideologiseen nihilismiin” ja voimapolitiikkaan, jolla vahvistettiin oligarkian valtaa, kansalaisista piittaamatta.

Kiinan presidentti on mielestäni jokseenkin oikeassa väitteissään. Jos ei tavoitella suunnitelmallisesti parempaa yhteiskuntaa ja pyritä nostamaan kansan elintasoa, jäljelle jää hallitsevan luokan oman edun tavoittelu ja lyhytnäköinen, opportunistinen politiikka, joka syöksee maan ennemmin tai myöhemmin tuhoon.

Venäjäkin tarvitsisi elinkelpoisen valtioideologian, mutta valtaryhmien pragmatistit eivät pysty luomaan sellaista (koska he eivät usko ideologioihin?). Jos Putinin jälkeen Venäjän johtoon nousee esimerkiksi nykyisen pääministerin, teknokraatti Mihail Mišustinin kaltainen henkilö, Neuvostoliiton hajoamiseen johtanut ”ideologinen nihilismi” tulee jatkumaan.

Mikäli Kiinan nousu ei taitu ja sosialismista tulee globaalilla tasolla vetovoimainen poliittinen vastavoima lännen toksiselle liberalismille, ehkäpä kommunistit voivat saada suuremman roolin myös tulevaisuuden Venäjän hallinnossa? Venäläinen sosialismin ja nationalismin sekoitus voisi toimia suurvallassa paremmin, kuin läntisen talousliberalismin imitointi.

Venäläiskommunistien pisteitä nostaa ainakin omissa silmissäni myös se, että he ovat vastustaneet viime vuosien koronafasismia, toisin kuin kokoomuslainen valtapuolue, Yhtenäinen Venäjä. Toivottavaa olisi, että Kiinakin luopuisi nollakoronastrategiastaan, mutta tämän toimintasuunnitelman taustalla voi olla julkisuudesta salassa pidettäviä, ulko- ja turvallisuuspoliittisia tarpeita.

Jos voisi valita, nykyisessä globaalissa kriisiajassa, maailma tarvitsisi mieluummin ihmisläheisempää, kansallismielistä sosialistista ideologiaa, kuin liberaalikapitalistista, teknokraattista nihilismiä, jonka tavoitteet edistävät vain pienen ylikansallisen valtaklikin sosioekonomista tyranniaa.

Kiina ja kansallisen yhdistymisen aikakausi

Kiitos Pelosin provosoivan vierailun, Kiinan Taiwanin asioiden virasto ja tiedotustoimisto julkaisi keskiviikkona uuden valkoisen kirjan, Taiwanin kysymys ja Kiinan yhdistyminen uudella aikakaudella, joka vahvistaa Pekingin sitoutumisen rauhanomaiseen jälleenyhdistymiseen, mutta myös sen valmiuden käyttää voimaa, mikäli tämä katsotaan tarpeelliseksi.

Kyseessä on Kiinan kolmas Taiwanin kysymystä käsittelevä valkoinen kirja vuosina 1993 ja 2000 julkaistujen dokumenttien jälkeen. Se on historiallinen asiakirja, joka on julkaistu erityisenä ajankohtana, osoittamaan suuntaa. Valkoisen kirjan julkistaminen juuri nyt on myös varoitus Taiwanin viranomaisille ja ulkoisille voimille.

Aivan kuten Venäjä on tehnyt vaatimuksissaan rauhan palauttamiseksi Ukrainaan sen jälkeen, kun se oli provosoitu aloittamaan sotilasoperaationsa, myös Kiina on terävöittänyt kantaansa lännen uhittelun edessä. Taiwanin ympäristössä on järjestetty sotaharjoituksia ja yhdistymisasia on ollut laajasti esillä kiinalaismedioissa ja keskusteluissa.

Merkille pantavaa on, että Peking on poistanut tästä uusimmasta asiaa koskevasta poliittisesta asiakirjastaan tarjouksen olla sijoittamatta sotilashenkilöstöä Taiwaniin jälleenyhdistymisen tapahtuessa.

Kiina pitää yhä, mielestäni ehkä turhaankin, ’yksi maa, kaksi järjestelmää’ -mallin pöydällä, mutta monet sovittelutoimet, jotka sisältyivät aiempaan, vuonna 2000 julkaistuun asiakirjaan, mukaan lukien tarjous ’Taiwanin suuresta autonomiasta’, loistavat poissaolollaan uusimmassa versiossa.

Valkoisessa kirjassa esitetään kansainväliselle yhteisölle lukuisia historiallisia ja oikeudellisia tosiasioita, joiden avulla osoitetaan, ettei Taiwanin saari ole koskaan ollut oma valtionsa, vaan osa Kiinaa, eikä tätä tosiasiaa voida kyseenalaistaa tai muuttaa.

Washingtonin ilmiselvät pyrkimykset vaikuttaa Kiinan kehitykseen tukemalla Taiwanin separatistisia voimia, eivät valkoisen kirjan mukaan edistä saarelaisten hyvinvointia. Asiakirjassa todetaankin, että Peking on valmis ”luomaan laajan tilan rauhanomaiselle jälleenyhdistymiselle”, mutta se ei aio jättää tilaa ”separatistiselle toiminnalle missään muodossa”.

Jälleenyhdistymisen jälkeen Taiwanilla on laajemmat mahdollisuudet kehittyä; Taiwanin maanmiesten hyvinvointi luvataan taata ja ulkomaat voivat jatkaa taloudellisten ja kulttuurisuhteiden kehittämistä Taiwanin saaren ja manner-Kiinan kanssa.

Amerikkalaisten puuttuminen Kiinan sisäisiin asioihin luultavasti vain jouduttaa jälleenyhdistymisen toteutumista, tavalla tai toisella. Taiwanin salmen yleinen suuntaus kehittyy varmasti valkoisessa kirjassa hahmoteltujen ajatusten mukaisesti, osana historiallista prosessia, jossa Kiinan sivilisaatiovaltiosta tulee globaali suurvalta.

Lietsooko kriisiaika kapinan vallanpitäjiä vastaan?

Brittiläisessä sanomalehti Daily Telegraphissa, Sherelle Jacobs varoittaa lukijoita siitä, että elämme kesää ”ennen myrskyä”. Mitä toimittaja tällä oikein tarkoittaa? Onko tämä taas eliitin vedätystä ja ihmisten valmistelua tulevaan epävakaaseen aikakauteen?

Jacobs muistuttaa, että ”energian hinnat nousevat ennennäkemättömän korkeiksi” ja ”lähestymme yhtä suurimmista geopoliittisista maanjäristyksistä vuosikymmeniin”. Tulevat mullistukset ovat ”todennäköisesti paljon suurempia kuin vuoden 2008 finanssikriisiä seuranneet kouristukset”.

Kokoontuva kriisi voi osoittautua ”jopa katastrofaalisemmaksi kuin 1970-luvun öljyshokki”. Vaikeudet ovat jo tavoittaneet kehittyvät maat ja sähkökatkokset ulottuvat Kuubasta Etelä-Afrikkaan. Sri Lanka on vain yksi monista matalan tulotason maista, jonka levottomuudet voivat toistua muuallakin.

”Länsimaat eivät kuitenkaan voi välttyä tältä maailmanlopulta”, Jacobs selittää. Itse asiassa länsi näyttää olevan monella tapaa tämän kaaoksen keskus – ja Iso-Britannia ehkä sen nollapiste.

Jacobs väittää, että Euroopassa ja Amerikassa ”itsetyytyväinen teknokraattinen eliittijärjestelmä” olisi murenemassa. Sen perustava syntytaru, joka ennusti kansallisvaltioiden loistavaa kietoutumista globaalihallintoon ja toimitusketjuihin, on muuttunut vertaukseksi globalisaation vaaroista.

Vaikka Ukrainan sotaa yritettiinkin kuvata mustana joutsenena, perushyödykkeiden hintojen nousu epävakaassa maailmassa oli täysin ennustettavissa jo ennen Putinin erikoisoperaatiota. Ihmiset ihmettelevät, miksi heidän johtajansa eivät laatineet ajoissa varasuunnitelmia. Talouskriisiä ennakoitiin jo ennen korona-aikaakin.

Jacobs katsoo, ettei tälle fiaskolle ole mitään muuta selitystä kuin ”vuosikymmenien epäonnistuneet olettamukset ja hallitsevan luokan poliittiset harha-askeleet”. Itse näen tässä myös tietoista suunnittelua, mutta joutuvatko varsinaiset syylliset – miljardöörisuvut keskuspankkeineen ja kaiken omistavine sijoitusyhtiöineen – vastuuseen, vai uhrataanko jälleen vain heidän poliittiset kätyrinsä?

Talouskriisin jälkeen valtaapitävät onnistuivat juuri ja juuri vakuuttamaan kansalaiset alistumaan säästötoimien kurinalaisuuteen ja vakuuttamaan äänestäjät siitä, että ”kaikki” ovat osasyyllisiä kriisiin ja että niinpä kaikkien on osallistuttava virheiden sovittamiseen. Voiko eliitti enää välttyä joutumasta vastuuseen?

Kuten kulunut sanonta kuuluu, ”keisarilla ei ole vaatteita”. Vallanpitäjillä ei yksinkertaisesti ole enää uskottavaa, mutta samalla lohduttavaa viestiä tavallisille kansalaisille vaikeuksien edessä. Ainoa tulevaisuudenkuva, jonka he pystyivät keksimään, on ”hiilineutraaliuden ja nettonollan” dystooppinen viherpesuohjelma, joka vie säästötoimipolitiikan ja maailmantalouden vinoutumat aivan uudelle tasolle.

Aktiivinen kampanjointi spekulatiivisten vihreiden kuplien puolesta vaikuttaa hullulta tässä tilanteessa. Se on kuitenkin täysin looginen ohjelmanumero todellisuudesta irtautuneelle eliitille, joka pyrkii poikkeusolojen aikana viemään kirjaimellisesti tuhkatkin pesästä. Vaikka Elokapinan aktivistit ehkä muuta kuvittelevatkin, maailma ei pelastu suomalaisten ilmastotoimilla.

On useita maita, joissa saatamme nähdä ensimmäiset merkit populistisesta kapinasta. Saksalaisten on nieltävä kansallinen nöyryytys ja korkeammat energialaskut Yhdysvaltojen intressien vuoksi. Vain atlantismin ihanuuteen sokeasti uskova liberaali kiittää kylmistä suihkuista ja Venäjän-vastaisesta ulko- ja turvallisuuspolitiikasta.

Joidenkin analyytikoiden mukaan Ranska, jolle mielenosoitukset ja kumouksellisuus eivät ole vieraita, saattaa olla ensimmäinen maa Euroopassa, joka kokee sähkökatkoksia huomattavasta ydinteollisuudestaan huolimatta. Jacobsin mielestä taas asiat Britanniassa ”voivat todella räjähtää käsiin”; epäyhdistyneestä kuningaskunnasta tulee inflaation noustessa ruutitynnyrisaari.

Britit ovat saaneet hallitukseltaan vielä vähemmän tukea kuin asukkaat muissa länsimaissa. Polttoaineveron viiden pennin alennus on arvioitu toiseksi pienimmäksi Euroopassa. Samaan aikaan, Espanja on tehnyt monista junamatkoista ilmaisia vuoden loppuun asti. Ranska on luvannut kansallistaa energiajätti EDF:n, jonka se on jo pakottanut rajoittamaan kuluttajalaskuja. Nämäkään toimet eivät taida riittää.

”Tulevat hinnankorotukset ovat niin suuria, että miljoonat ihmiset saattavat yksinkertaisesti olla kykenemättömiä maksamaan laskujaan – myös eläkeläiset ja perheet, jotka ovat tähän asti kuuluneet keskiluokkaan”, Jacobs varoittaa.

Edessä oleva ahdinko voi olla käänteentekevä, mutta siihen maailmantalouden uudelleenkäynnistystä suunnittelevat tähtäävätkin. Olemme tuskin vasta alkaneet ymmärtää, miten arvaamattomia seuraavat vuodet todennäköisesti ovat – ja miten huonosti hallitukset ja kansalaiset ovat valmistautuneet kohtaamaan seuraukset.

”Palele Ukrainan hyväksi” ensi talvena ja maksa hinta demokratiasta ja vapaudesta, ehdottavat lännen ylivaltaan nostalgisesti suhtautuvat turvallisuuspolitiikan diletantit Suomessa. Toisin sanoen, kurjista elämäsi suurvaltapolitiikan ja finanssieliitin intressien vuoksi, koska Venäjästä pitää päästä eroon. Russofobit eivät näe isompaa kuvaa, jossa Putinkin tekee oman osansa resetoinnissa.

”Jos Venäjästä vieroittautuminen on näin tuskallista, miten aiomme lopettaa riippuvuutemme Kiinan halpatuotteista”, establismentin sanomaa jakava Jacobs puolestaan aprikoi. Hän ei mainitse sitä, että myös Euroopan ja Britannian ”energiaomavaraisuus” on pelkkä vitsi, kun samaa energiaa ostetaan edelleen välikäsien kautta, mutta kalliimmalla.

Ennuste kuulostaa synkältä, mutta Jacobsin mukaan olemme saattaneet aloittaa ”epäonnistuneen talousjärjestelmän viimeisen näytöksen”. Jälleen kerran edessä on enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.

Muuttuuko mikään paremmaksi tässä ”kapitalismin nollauksessa”? Digitaalinen keskuspankkiraha tekee tuloaan. Johtaako kriisiaika pelättyyn ekoteknodystopiaan vaiko uuteen inhimillisempään alkuun?

Onnistuvatko pääomapiirit hallitsemaan itse aiheuttamaansa romahdusta, vai kompastuuko rahavalta viimein omaan nokkeluuteensa? Hajoaako Euroopan unioni samalla, kun ”sääntöpohjaisen järjestyksen” painajaisuni päättyy? Tarvitaanko Nato-joukkoja pitämään kansalaisia kurissa suurlaman keskellä?

Mitä tapahtuu, jos ja kun ihmiset heräävät omistavan luokan petokseen? Valtaako poliittinen nihilismi jopa kaikkein lojaalimpien äänestäjien mielet? Sanna Marin ehtii sentään vielä bilettää maailmanlopun ravintolailloissa.

Liberaali länsi ja fasistinen Venäjä? Slavoj Žižek käsiteviidakossa

Slavoj Žižek, ”freudomarxilainen” pop-filosofi, on julkaissut Project Syndicate -verkkosivustolla artikkelin, jossa hän kysyy, Mitä yhteistä on ”heränneellä” vasemmistolla ja vaihtoehto-oikeistolla.

Kirjoittajan mukaan Ukrainan konflikti osoittaa, että vuosisataamme määrittelevät poliittiset jakolinjat ovat pohjimmiltaan valheellisia. Kreml edustaa Žižekin mukaan ”vaihtoehto-oikeistoa” ja Eurooppa ”poliittisesti korrektia liberaalia järjestelmää”, mutta molemmat osapuolet taistelevat globaalin kapitalistisen järjestelmän haaskalla.

Žižekin aiemmat aivopierut liittyen sotilasliitto Naton ja Ukrainan puolustamiseen saivat lännen liberaalien ihastelun lisäksi myös aiheellista kritiikkiä osakseen. Nyt slovenialainen yrittää esittää, ettei geopoliittisen pelin osapuolilla olekaan niin paljon eroa. Loppujen lopuksi, hän onnistuu vain sotkemaan asioita lisää.

Žižek aloittaa nostamalla esiin kanadalaisen psykologin, Jordan Petersonin, joka on aiemmin tuominnut Venäjän sotilaallisen erikoisoperaation Ukrainassa, mutta on sittemmin ryhtynyt puolustamaan Venäjää ”metafyysisesti”. Viitaten Dostojevskin päiväkirjoihin, Peterson on esittänyt ”länsieurooppalaisen hedonistisen individualismin olevan venäläistä kollektiivista henkisyyttä huonompi vaihtoehto”.

Žižekin mukaan Peterson hyväksyy Kremlin määritelmän liberaalista länsimaisesta sivilisaatiosta ”rappeutuneena”. Kanadalainen kuvailee postmodernismia ”marxilaisuuden muunnokseksi, joka pyrkii tuhoamaan kristillisen sivilisaation perustan”. Näin tarkasteltuna, Ukrainan sota on ”kilpailua perinteisten kristillisten arvojen ja kommunistisen rappion uuden muodon välillä”.

Žižekistä se, että Peterson on omaksunut ”Venäjä-myönteisen, mutta kommunismin vastaisen kannan”, osoittaa laajempaa poliittista suuntausta. Euroopassa tätä linjaa edustanee Unkarin Viktor Orbán, joka yrittää luovia euroatlantismin ja kansallismielisyyden välimaastossa, ”globalistit” populistisesti tuomiten, ehkä Trumpin paluuta odottaen?

Žižek katsoo, että Yhdysvalloissa on havaittavissa samaa henkeä. Hänen mukaansa ”monet republikaanipuolueen edustajat” kieltäytyivät tukemasta Ukrainaa. J.D. Vance, Donald Trumpin tukema republikaanien senaattiehdokas Ohiosta, on sanonut, että on ”loukkaavaa ja strategisesti typerää osoittaa miljardien resursseja Ukrainalle ja jättää samalla oman maamme ongelmat huomiotta”.

Samoilla linjoilla on Matt Goetz, Floridan republikaanien edustajainhuoneen jäsen, joka uhkaa lopettaa Yhdysvaltojen tuen Ukrainalle, mikäli hänen puolueensa saa haltuunsa edustajainhuoneen marraskuussa.

Ovatko demokraattien ja republikaanien erot oikeasti näin suuria ja muuttuisiko pysyvän valtiokoneiston, ts. ”syvän valtion”, määrittelemä ulkopoliittinen linja republikaanien valtaan nousun myötä? Tuskinpa, kyseessä lienee huutelu ja pisteiden kerääminen valeoppositiosta. Myös Kiinan suhteen molemmat puolueet ovat samaa mieltä ja Trumpin hallintokin puhui ”sivilisaatioiden yhteentörmäyksestä”.

Petersonin kommunismin vastaisuudesta huolimatta, hän hyökkää globaalin kapitalismin pääasiallista seurausta vastaan. Žižek nostaa esiin Marxin ja Engelsin, jotka kirjoittivat yli 150 vuotta sitten Kommunistisen puolueen manifestin ensimmäisessä luvussa porvariston edustaman tuhokapitalismin vaikutuksesta kansankulttuureihin:

”Porvaristo on hävittänyt kaikki feodaaliset, patriarkaaliset, idylliset suhteet kaikkialla, missä se on päässyt valtaan…. Kaikki piintyneet, ruostuneet suhteet ja niihin liittyvät vanhastaan arvossa pidetyt käsitykset ja katsantokannat liestyvät, kaikki vasta muodostuneet vanhenevat ennen kuin ehtivät luutua, kaikki säätyperäinen ja pysyväinen katoaa, kaikkea pyhää häväistään, ja ihmisten on lopulta pakko tarkastella asemaansa elämässä ja keskinäisiä suhteitaan avoimin silmin.”

Uusvasemmiston kulttuuriteoreetikot, jotka edelleen keskittävät kritiikkinsä ”patriarkaaliseen ideologiaan ja käytäntöön”, jättävät tämän havainnon huomiotta. Silti patriarkaatin kritiikki saavutti apoteoosinsa juuri sillä historiallisella hetkellä, jolloin perinteinen yhteiskuntamalli menetti hegemonisen asemansa, eli kun sen tilalle tuli juurettomuutta suosiva kapitalistinen markkinaindividualismi.

Tällaiset ”vasemmistolaiset” ovat lampaita suden vaatteissa, sanoen olevansa radikaaleja vallankumouksellisia, vaikka he vain suojelevat hallitsevaa kapitalistista, ääriliberaalia järjestelmää, antaa myös Žižek ymmärtää – tosin hän ei ole länsimielisenä natottajana itse sen parempi.

Joka tapauksessa sosiaalisten suhteiden ja perinteisten muotojen sulaminen on jo pitkällä: kaikki ihmisen identiteetin osa-alueet ovat nyky-yhteiskunnassa vain valintakysymys. Luonnosta (sekä ihmisluonnosta) on tulossa myös yhä enemmän teknologisen manipuloinnin kohde.

Tästä huolimatta ”sisällissota”, jonka Peterson näkee olevan käynnissä lännessä, on Žižekin mukaan kimeeri, saman globaalin kapitalistisen järjestelmän kahden version välinen konflikti: siinä ”hillitön liberaali individualismi” käy ”uusfasistista konservatismia” vastaan, joka ”pyrkii yhdistämään kapitalistisen dynaamisuuden perinteisiin arvoihin ja hierarkioihin”.

Tästä päästäänkin nyt ilmassa lenteleviin leimakirveisiin ja ihmisten kiivaisiin yhteenottoihin sosiaalisen median taistelukentillä. Jos olet EU:n ja Yhdysvaltojen puolella ja haluat jatkoaikaa liberaalille järjestykselle, olet valtamedian narratiivin mukainen ”hyvä ihminen”. Jos suhtaudut Putinin Venäjään positiivisesti, tai edes neutraalisti, olet valeuutisia jakava trolli; sysimusta – tai vähintäänkin punaruskea – euraasialainen ”fasisti”.

Mutta hieman objektiivisemmin tarkasteltuna, lännessä poliittisesti korrekti ”herännäisyys”, wokeismi, on korvannut luokkataistelun luomalla liberaalin eliitin, joka väittää suojelevansa uhanalaisia ​​etnisiä- ja seksuaalivähemmistöjä, kääntääkseen vain huomion pois jäsentensä omalta taloudelliselta ja poliittiselta vallankäytöltä.

Samalla tämä keskuspankkikabaalin harhautus antaa vaihtoehto-oikeiston populisteille mahdollisuuden esitellä itsensä ”oikeiden ihmisten” puolustajina, yritysmaailman ja ”syvän valtion” eliittejä vastaan. Onko kaikki vain suurta näytelmää ja missä määrin ideologiset eroavaisuudet ovat tosia maailmassa, joka on hajoamassa silmiemme edessä? Trump, Biden, Putin ja Orbán ovat kaikki markkinoineet myös koronarokotteita.

Žižek päätyy siis johtopäätökseen, jonka mukaan eri osapuolet ovat mukana samassa järjestelmässä, jonka haaskalla ne käyvät keskinäistä kamppailuaan. Slovenialaisajattelijan mukaan kulttuurisodat ovat korvanneet luokkataistelun politiikan moottorina: kumpikaan osapuoli ei hänen mielestään puolusta riistettyjä, eikä ole edes kiinnostunut työväenluokasta.

Pop-filosofi vaikuttaa olevan itsekin ymmällään vallitsevasta tilanteesta, kahlatessaan käsiteviidakossa. Hän sekoittaa käsitteitä kutsumalla konservatiivisuutta ”uusfasistiseksi”, vaikka juuri tämä perinnetietoisuus taistelee modernia uusfasismia vastaan Ukrainassa ja yrittää puolustaa (melko huonolla menestyksellä) alkuperäisväestöjä Euroopassa.

Žižek toistelee mielellään näennäisradikaalin uusvasemmiston mantroja, joissa kaikenlainen ”konservatismi” – ja ehkäpä myös ”sosialismi kiinalaisilla ominaispiirteillä”? – mielletään tylysti ”fasismiksi” (liberaalikapitalismin sateenkaarifasismin ja Ukrainan uusnatsit hän jättää rauhaan, mutta se onkin nykyään ennakkoedellytys uran ja maineen säilymiselle läntisissä instituutioissa).

Sopii epäillä, ovatko Žižek tai Peterson riittävän fiksuja ymmärtämään – saati selittämään – meneillään olevia geopoliittisia ja taloudellisia muutosprosesseja, jotka tähtäävät uuden, ei-länsikeskeisen maailmanjärjestyksen rakentamiseen. Odottavatko Aasia ja globaali etelä vuoroaan parrasvaloissa? Vielä hetken ajan lännessä, uuden digitaalisen rautaesiripun takana, raivotaan tuon valon sammumista vastaan.

Totuus on salattava – Eliitin sota epäilijöitä vastaan

”Salaliittoteoriat voivat olla vaarallisia”, YK:n alainen kasvatus- tiede- ja kulttuurijärjestö Unesco varoittaa. ”Usein niissä ei oteta huomioon tieteellistä näyttöä ja ne polarisoivat yhteiskuntaa, millä on vakavia seurauksia. Tämän on loputtava.”

Unescon pääjohtaja Audrey Azoulay varoittaa, että ”salaliittoteoriat” voivat aiheuttaa vahinkoa ihmisille ja heidän terveydelleen. ”Ne voimistavat ja legitimoivat pandemiaa koskevia virheellisiä käsityksiä ja vahvistavat stereotypioita, jotka voivat ruokkia väkivaltaa ja ääri-ideologioita”, Azoulay sanoo.

Tämän vuoksi YK:n järjestö on käynnistänyt kampanjan, jonka tarkoituksena on auttaa ihmisiä ”tunnistamaan ja kumoamaan salaliittoteoriat ja raportoimaan niistä, jotta ne eivät leviäisi edelleen”.

Kampanjaa toteutetaan yhteistyössä Euroopan komission, Twitterin ja Maailman juutalaiskongressin kanssa. Unesco on luonut työkalupakin, jonka tarkoituksena on ”romuttaa” tällaiset teoriat ja mustamaalata kaikki, jotka uskaltavat väittää, etteivät hallitukset toimikaan reilusti ja avoimesti.

Unesco varoittaa myös, että ”George Sorosia, Rothschildeja ja Israelia” ei pitäisi yhdistää ”väitettyihin salaliittoihin”.

Maailman tapahtumia ”eivät manipuloi salaa kulissien takana voimakkaat toimijat, joilla on pahansuopia aikomuksia”, YK:n alainen järjestö väittää pokkana, vaikka tällaisesta toiminnasta on yhä enemmän todistusaineistoa.

Ja jos joku kunnon kansalainen törmää henkilöön, joka uskoo talouseliitin ohjaavan maailman tapahtumia, Unescon mukaan ”salaliittoteoreetikon” kanssa ei missään tapauksessa pidä ryhtyä keskusteluun.

”Salaliittoteoreetikko” on tiettävästi henkilö, joka uskoo esimerkiksi, että koronavirus on ”keinotekoisesti” luotu. Kuitenkin jopa lääketieteen The Lancet -aikakauslehden artikkelissa arvostettu professori Jeffrey Sachs on uskaltanut epäillä viruksen olevan peräisin amerikkalaisesta bioteknologian laboratoriosta.

Yhdysvaltojen entinen presidentti Donald Trump oli myös vakuuttunut siitä, että koronavirus oli keinotekoinen. Hänen mukaansa se lähti liikkeelle amerikkalaisrahoitteisesta laboratoriosta Kiinan Wuhanissa.

Suuret amerikkalaiset teknologiayritykset tukahduttivat aktiivisesti Trumpin lausuntoja ”disinformaationa” verkkoalustoillaan. Jos Yhdysvallat on todellakin ollut osallisena viruksen luomisessa, sen olisi lopulta korvattava vahingot jokaiselle kansakunnalle, johon virus on vaikuttanut.

Yhdysvaltojen edustajainhuoneen tiedustelukomitean jäsen Jason Crow on varoittanut amerikkalaisia siitä, että heidän DNA-näytteitään voitaisiin käyttää kohdennettujen biologisten aseiden luomiseen. Metabiota, presidentti Bidenin poikaan Hunteriin liittyvä amerikkalainen yritys, on tunnettu DNA-näytteiden keräämisestä biologisen sodankäynnin tarpeisiin Ukrainan alueella.

Venäjän puolustusministeriö on tällä välin ilmoittanut tutkivansa Yhdysvaltojen kehitysyhteistyöviraston (USAID) roolia koronaviruksen luomisessa. Venäjän mukaan Yhdysvaltojen tukemat biolaboratoriot Ukrainassa tekivät erittäin kyseenalaisia, salaisia kokeita pahaa-aavistamattomilla Ukrainan kansalaisilla.

Vuodesta 2009 lähtien USAID oli rahoittanut myös Predict -nimistä ohjelmaa, jossa tutkittiin uusia koronaviruksia. Vuonna 2019 virasto lopetti kyseisen ohjelman. Johns Hopkinsin terveysturvakeskus alkoi silloin ”sattumalta” tutkia aiemmin tuntemattoman koronaviruksen leviämistä.

Nämä edellä mainitut lausunnot ja tosiasiat eivät ole tietenkään horjuttaneet länttä hallitsevan eliitin instituutioita, jotka jatkavat ”salaliittoteoria”-leimasimen käyttöä. He ilmoittavat, että juuri ”salaliittoteoreetikko” – epäilijä – arvioi pienen, mutta äärimmäisen vaikutusvaltaisen ihmisjoukon, olevan osallinen globaalin talouden ja politiikan ongelmiin, sekä erilaisiin terveyskriiseihin.

Jos mennään ajassa hieman taaksepäin, voidaan havaita, että Yhdysvaltojen keskustiedustelupalvelu CIA keksi termin ”salaliittoteoria” vuonna 1964, ahdistellakseen kaikkia, jotka kyseenalaistivat presidentti John F. Kennedyn salamurhan virallisen narratiivin ja sen tökerön tutkimuksen.

Tästä perspektiivistä tarkasteltuna, kansalaisiin kohdistuva jatkuva mediamanipulointi, internet-sensuuri ja ylikansallisten instituutioiden lokakampanjat, osoittavat, että asioiden tosiasiallista tilaa yritetään peittää ja salata.

Uutiskommentointia

Kommentoin seuraavaksi lyhyesti joitakin uutisia, joihin olen viime päivinä nettiä selatessa törmännyt.

Kiina on tullut siihen johtopäätökseen, että Yhdysvallat on kyvytön pitämään kiinni sopimuksista, joten vakavasta dialogista ei ole enää mitään hyötyä. Monet käytännön alat, joilla maat voisivat tehdä yhteistyötä, on nyt pantu jäihin. Vastatoimina Pelosin provokaatiolle (jonka Bidenin hallinto salli) kuuluu muun muassa puolustusministeriöiden koordinointikeskustelujen peruuttaminen.

Ihmisoikeusjärjestö Amnesty International on uskaltanut vaihteeksi esittää tasapuolista ja syyttää Ukrainaa siitä, että se vaarantaa siviilejä sijoittamalla sotilasjoukkojaan asuinalueille, sekä kouluihin ja sairaaloihin. Olisiko tämä viimein merkki siitä, että väsyneen oloisen ja ärtyneen koomikon päivittäiset esiintymiset Suomenkin televisiouutisissa päättyisivät pian?

Tällä välin Rothschildin suvun alulle pykäämä roistovaltio ”Israel” pommittaa taas Gazan kaistaleen avovankilaansa. Uhriluku kasvaa koko ajan, mutta lännen arvoyhteisö hyväksyy asian hiljaa, kuten se on tehnyt jo vuosikymmenten ajan. Vaikka sionistit surmaisivat kerralla kaikki alueen palestiinalaiset, tuskin edes talouspakotteista puhuttaisiin, saati muustakaan interventiosta.

Entäpä sitten maailman onnellisimpien ihmisten maassa? Suojelupoliisi, tuo CIA:n haarakonttori Suomessa, ehdottaa, että ”valeuutisten tahallinen levittäminen vieraan vallan puolesta tulisi säätää rikokseksi”. Miten sitten kävisi Ylelle, iltapäivälehdille ja sanomalehdille, jotka kierrättävät läntisten tiedustelupalveluiden propagandaa Suomessa? ”Eri asia”, sanoisi Supon päällikkö Antti Pelttari.

”Nato-yhteensopivuus” velvoittaa, että kaikki kansalle jaettava (dis)informaatio tulee olla atlanttisesti värittynyttä (näinhän on ollutkin jo pitkään). Tästä on hyvä kaltevoittaa pintaa entisestään; vastaisuudessa kaikenlainen länsikriittinen toisinajattelu voidaan leimata ”vieraan vallan” asialla olemiseksi. Perussuomalaisten kansanedustaja Ari Koponen on tarttunut Supon ehdotukseen toukokuussa ja tehnyt eduskunnalle toimenpide-ehdotuksen.

Eikä siinä kaikki: jotta kenellekään ei jäisi epäselväksi, mihin Suomen poliittinen eliitti on maamme sitonut, Yhdysvaltojen laivaston jättimäinen maihinnousutukialus USS Kearsarge on rantautunut Suomeen, osallistuakseen merisotaharjoituksiin pohjoisella Itämerellä. Miehittäjän läsnäolo tuhansine sotilaineen on kuulemma ”selvä viesti” itänaapurille, että Yhdysvallat johtaa nyt lännetettyä Suomea.

Lienee myös syytä pohtia, miten käy Suomen ”digiloikan”, josta Mikael Junger laati Elinkeinoelämän keskusliitolle raportin vuonna 2015? Digitalisaatiovisioista huolimatta, tänä päivänä puhutaan nolosti siitä, että suomalaiset voivat joutua kärsimään sähkön säännöstelystä ensi talvena.

Kaikkien on uhrauduttava kuin talvisodan hengessä konsanaan, sillä kotitalouksien energian kulutuksen vähentäminen – esimerkiksi suihkussa käymisen rajoittaminen viiteen minuuttiin ja sisälämpötilan laskeminen asteella tai parilla – varmasti onnistuvat vaikeuttamaan Vladimir Putinin elämää jollain tapaa.

Yhdysvaltojen provokaatio ja Kiinan kylmä kosto

Yhdysvaltojen edustajainhuoneen puhemies Nancy Pelosi on Aasian-kiertomatkallaan vieraillut suuren kohun saattamana Taiwanin saarella, Kiinan kansantasavallan kapinallisessa provinssissa, josta länsi haluaisi luoda ”demokraattisen Kiinan”, eli säyseän, suvereenittoman vasallin esimerkiksi Etelä-Korean tapaan.

Pelosi on korkea-arvoisin Yhdysvaltojen hallinnon edustaja, joka on käynyt Taiwanissa neljännesvuosisataan. Vaikka Yhdysvallat on virallisesti sitoutunut ”Yhden Kiinan” politiikkaan, teot ovat osoittaneet suhtautumisen vilpilliseksi. Washington tunnetusti kouluttaa ja rahoittaa ”demokratia-aktivismia” ja ”itsenäisyyttä” haluavia ryhmiä kaikissa maissa, jotka se haluaa omaan etupiiriinsä, kapitalistista hegemoniaansa vahvistamaan.

Pelosia kuljettanut kone laskeutui Taipeihin Taiwanissa eilen illalla Suomen aikaa. Pelosi tapasi Taipeissa Taiwanin ”presidentti” Tsai Ing-wenin. Yhdysvallat ei ole tunnustanut Taiwania itsenäiseksi valtioksi, mutta ulkoministeriön myöhemmin julkaisemassa lausunnossa korostettiin, että vierailu ”syventää Yhdysvaltojen vankkumatonta sitoutumista Taiwaniin ja maiden ystävällisiin suhteisiin”.

Pekingissä toki ymmärretään amerikkalaisten aikeet ja todetaan ääneen, että Yhdysvallat ”vääristelee, hämärtää ja onteloi yhden Kiinan periaatettaan”. Kaiken aikaa Washington ”leikkii tulella”, sanottiin Kiinan ulkoministeriön lausunnossa Pelosin Taipein vierailuun liittyen.

Matkalla oli vaikutuksensa Aasian pörsseihin, jotka lähtivät laskuun. Nyt länsimaissakin jännitetään, tuleeko maailmaan esimerkiksi sirupula? Kaikenlaisia taloudellisia seurauksia on varmasti luvassa ja Kiina on asettanut jo omia pakotteitaan Taiwanin länsimieliselle saarelle.

Koska Kiinan suhteellinen voima kasvaa, sillä on Venäjään verrattuna vähemmän vaativa aikataulu ydinalueidensa keräämiseksi takaisin. Näin ollen mitään sotilaallista eskalaatiota tai Taiwanin miehitystä tuskin on tässä vaiheessa tulossa. Pekingin läsnäolo Taipeissa on jo ennestään suuri ja nyt tulevat lisäksi vielä taloudelliset seuraukset sekä Taiwanille että Yhdysvalloille, jonka talous on jo taantumassa.

Länsi loi Pelosin matkasta ja lentokoneen laskeutumisesta antikliimaksiin päättyvän mediaspektaakkelin, jotta Kiina näyttäisi heikolta, kun sotilaallista väliintuloa ei välittömästi seurannutkaan. Matkalla oli varmasti tarkoitus nöyryyttää myös presidentti Xi Jinpingiä, joka luultavasti valitaan kolmannelle kaudelleen puolueen tulevassa kansallisessa kokouksessa.

Epäilen tämän kaiken kostautuvan Yhdysvalloille vielä pahan kerran, mutta eri tavalla kuin äkkipikaiset, sotilaallista vastaiskua haluavat kuvittelevat.

Kiinan armeija on kertonut aloittavansa sotaharjoitukset lähellä Taiwanin saarta, mutta vastaus Yhdysvaltojen provokaatioon ei tule olemaan verrannollinen Venäjän toimiin Ukrainassa. Aiemmin jo Britannia menetti Hongkongin herruuden värivallankumousviritelmistään huolimatta.

Kuten sanonta kuuluu, ”kosto on ruokalaji, joka on parasta tarjoilla kylmänä”. Lopullinen vastaus Pelosin vierailuun ja Washingtonin muihinkin Kiinan-vastaisiin toimiin, tulee sarjana pidemmän aikavälin vastatoimia, Yhdysvaltojen hegemonian ja talouden kustannuksella. Kärsivällisyys palkitaan Kiinan päästessä tähän kulminaatiopisteeseen.