Kuukausi: elokuu 2022

Kiinan kommunistisen puolueen kahdeskymmenes kansalliskongressi on määrä järjestää 16. lokakuuta. Tuolloin edustajat vahvistavat Kiinan strategian ja kehityksen painopisteet ja valitsevat maalle johtajan seuraavaksi viideksi vuodeksi.

Kuten Valery Kulikov arvioi, on todennäköistä, että puolueen nykyinen pääsihteeri Xi Jinping valitaan uudelleen kolmannelle kaudelle, sillä sääntö, jonka mukaan sama henkilö voi toimia pääsihteerinä enintään kahden perättäisen kauden ajan, kumottiin vuonna 2018.

Xi Jinping on toiminut kommunistisen puolueen johtajana jo lähes kymmenen vuotta ja tänä aikana johdonmukaisesti keskittynyt Kiinan kansallisen suvereniteetin vahvistamiseen politiikan pelikentällä, sekä kaupan, talouden ja tieteen aloilla.

Tämä politiikka on varmasti lujittanut hänen henkilökohtaista arvovaltaansa Kiinassa, mutta se on myös herättänyt lännen vallanpitäjien vihan ja Washington on nyt päättänyt löytää keinon, jolla Xi voitaisiin poistaa vallasta.

Monet Joe Bidenin hallinnon jäsenet ovat ilmaisseet vastustavansa Kiinan nykyistä politiikkaa. Ulkoministeri Antony Blinken kuvaili tämän vuoden toukokuussa Kiinaa ”vakavimmaksi pitkän aikavälin haasteeksi kansainväliselle järjestykselle”. Hän lisäsi, että ainoa vastaus Pekingin muodostamaan ”uhkaan” on ”yhtenäinen pelotevaikutus” ja ”vahvuuksiin investoiminen”.

Amerikkalaiseliitin asenteen on siirtänyt kirjan kansien väliin entinen diplomaatti Roger Garside, joka on teoksessaan China Coup: The Great Leap to Freedom röyhkeästi kuvannut, miten Kiinan nykyinen johtaja voitaisiin kaataa poliittisten kilpailijoiden kapinassa. Kuinka ollakaan, vallankaappauksen tekijät siirtyisivät sen jälkeen sosialistihallinnosta länsityyppiseen liberaalidemokratiaan.

Garside esittää kirjassaan, että Xin ”liian itsevarman johtajuuden” aikana, Kiina on joutunut törmäyskurssille Yhdysvaltojen kanssa. Pekingin ”palatsivallankumouksen” laukaisijana toimisi Kiinan taloutta vahingoittavan kauppasodan uhka. Garsiden skenaariossa Yhdysvallat johtaa ovelasti kiinalaista ”viidettä kolonnaa” ja luo olosuhteet, joissa Xin kilpailijat käyvät häntä vastaan.

Vallanvaihtoideat eivät jää pelkän kirjallisuuden tasolle. Tämän vuoden alussa 92-vuotias miljardööri ja sijoituskeinottelija Georg Soros, joka on kaikkien lännen ”värivallankumousten” vankkumaton tukija, esitti Maailman talousfoorumin kokoontumisessa hädin tuskin peiteltyjä kehotuksia kommunistihallinnon vaihtamiseksi ja kutsui Xi Jinpingiä ”suurimmaksi uhaksi liberaalille maailmanjärjestykselle”.

Pyrkiessään järjestämään kumouksen kansallismielisessä Kiinassa, Soros ja hänen erilaiset järjestönsä, valitsivat pääkohteekseen maan nuoret talouden ja rahoitussektorin huippuosaajat siinä toivossa, että he voisivat toimia länsimielisenä oppositiona puolueveteraaneille ja armeijalle ja saada aikaan sisäpoliittisen kriisin Kiinassa.

Säätiönsä avulla Soros noudattaa yhä samaa kaavaa, jota on käytetty vallanvaihto-operaatioiden esivalmisteluissa: pyrkimyksenä on työskennellä poliittisesti aktiivisten nuorten kanssa ja valita ”lupaavimmat”, liberalismin houkutuksille altteimmat ehdokkaat, jotka koulutetaan Yhdysvalloissa ja Euroopassa ajamaan lännen finanssikapitalistien intressejä.

Mutta ikääntyvän valuuttakeinottelijan ja länttä hallitsevan eliitin suunnitelmia haitannee se, että Xi Jinpingin hallinto on viimeisten viiden vuoden aikana luonut useita järjestelmiä ulkomaisen vaikutusvallan torjumiseksi: kommunistisella puolueella on tätä nykyä entistä vahvempi komentohierarkia ja maassa on käynnistetty myös korruption vastaisia kampanjoita.

Tämän seurauksena, sabotaasikampanja ei ole onnistunut alustavien suunnitelmien mukaisesti. Niinpä Washington onkin vaihtanut suuntaa ja käynnistänyt uuden Kiinan-vastaisen viritelmän, joka keskittyy Taiwanin saaren itsenäisyyspyrkimyksiin.

Washington valitsi Taiwanin Manner-Kiinaan kohdistuvan hyökkäyksensä keskipisteeksi, koska aiemmat epävakauttamisyritykset, jotka keskittyivät Xinjiangiin ja Hongkongiin, ovat epäonnistuneet surkeasti.

Tämä kävi selväksi tänä keväänä, kun YK:n ihmisoikeusvaltuutettu Michelle Bachelet palasi vierailultaan Xinjiangin uiguurien autonomiselta alueelta ja häntä ryhdyttiin lehdistötilaisuuden jälkeen syyttämään ”liian pehmeästä suhtautumisesta Kiinaan”. Muslimiyhteisöt eri puolilla maailmaa ovat myös vastustaneet yritystä käyttää uiguureja propaganda-aseena Kiinaa vastaan.

Washingtonin yritykset järjestää Xi Jinpingin vastaisia mielenosoituksia Hongkongissa kesällä 2019, eivät onnistuneet sen paremmin. Suunnitelmat tunnustaa Hongkong itsenäiseksi valtioksi ja luoda sen kanssa erilliset kauppasuhteet ja siten sulkea Kiina pois, kariutuivat lakimuutoksiin. Niinpä Washingtonin ”asiantuntijat” ottivat seuraavaksi kohteekseen Taiwanin saaren.

Bidenin hallinto lähetti elokuun alussa kongressin edustajainhuoneen demokraattipuolueen johtajan Nancy Pelosin provokaatiomatkalle Taipeihin. Tämän visiitin tavoitteena oli nöyryyttää Xi Jinpingiä ja heikentää hänen poliittista asemaansa, sekä houkutella amerikkalaisäänestäjiä demokraattien taakse tulevissa välivaaleissa.

Washington on hyvin tietoinen siitä, että tällä hetkellä, vähän ennen Kiinan kommunistisen puolueen kokousta, yhteiskunnallinen, taloudellinen ja poliittinen vakaus on Pekingille ensiarvoisen tärkeää, joten Xin hallintoa yritetään horjuttaa kaikin keinoin.

Tehtyään ensimmäisen siirtonsa Taiwan-pelissään, Yhdysvallat jatkoi provosointia uusilla poliittisilla vierailuilla saarelle. Elokuun 14. päivänä kongressin valtuuskunta, jota johti senaattori Ed Markey neljän muun senaattorin tukemana, saapui Taipeihin kahden viikon vierailulle. Sitten vierailuvuorossa oli Indianan republikaanikuvernööri Eric Holcomb ja pian sen jälkeen Tennesseen senaattori Marsha Blackburn.

Osoittaakseen uskollisuuttaan Yhdysvalloille, myös Baltian pieni vasallivaltio Liettua, joka on aina valmis tukemaan kaikkia lännen hegemonisia hankkeita, lähetti varaliikenne- ja viestintäministeri Agne Vaiciukevičiūtėn johtaman valtuuskunnan viiden päivän matkalle Taiwanin saarelle. Liettua on jo aiemmin asettunut Kiinaa vastaan, ”ollakseen uuden rautaesiripun oikealla puolella”.

Myös Japani, Kiinan vanha vihollinen Aasiassa, seurasi Atlantin takaisen isäntämaansa esimerkkiä ja lähetti Taiwaniin nelipäiväiselle matkalle valtuuskunnan, jota johti entinen puolustusministeri, liberaalidemokraatti Shigeru Ishiba. Pian tämän jälkeen myös toinen japanilaispoliitikko, Keiji Furuya, matkusti kiinalaissaarelle.

Kulikov tulkitsee, että näiden vierailujen tarkoitus on ”painostaa Taipeita antamaan virallinen itsenäisyysjulistus siinä toivossa, että Kiinan maltillinen vastaus näihin provokaatioihin nähdään iskuna sekä Kiinan hallitsevan puolueen että Xi Jinpingin arvovallalle”.

Edellä mainittujen tapahtumien edetessä, sekä Yhdysvallat että Kiina ovat esitelleet sotilaallista voimaansa Taiwanin lähivesillä. On todennäköistä, että Yhdysvallat jatkaa uhitteluaan siinä toivossa, että Kiina tekee virheen ja ajautuu konfliktiin, josta seuraa samanlaisia vaikeuksia kuin Venäjälle Ukrainan operaation myötä.

Xi Jinpingin hallinto on varmasti tietoinen Washingtonin kyynisistä suunnitelmista. Mitä luultavimmin Pekingissä on varauduttu Yhdysvaltojen juoniin, arvioitu eri skenaarioita ja valmisteltu vastatoimia syksyn varalle.

Venäjän presidentti Vladimir Putin on nyt länsimaissa mustavalkoisesti suurin paha, uusi Hitler ja niin edelleen. Jos et hauku Venäjää tai sen johtoa, sinut leimataan välittömästi ”putinistiksi” ja ”epäisänmaalliseksi”. Toisinajattelu ja virallisen Nato-narratiivin kyseenalaistaminen tukevat Putinin päämääriä.

Kuten tein jo pahimman kollektiivisen koronapsykoosin aikana, ajattelin taas vaihteeksi esittää kritiikkiä Venäjänkin hallinnon suuntaan, mutta eri perspektiivistä, kuin Ylen ja iltapäivälehtien toimittajat ja länsimieliset ulko- ja turvallisuuspolitiikan vihapuhujat.

Putin on puheissaan asettunut länsimaista eliittiä vastaan. Erityisesti viimeisen puolen vuoden aikana, Venäjän presidentti on puhunut avoimesti siitä, että demokraattisesti valitut poliitikot eivät hallitse länsimaissa, vaan todellista valtaa käyttää ”länsimainen globalistinen eliitti”, toisin sanoen keskuspankkiirien ja suursijoittajien pieni valtapiiri.

Putinin puheet ovat olleet hyviä, mutta loppujen lopuksi vain teot ratkaisevat. Vaikka Kremlin välit lännen kanssa ovat pahoin tulehtuneet – tai niin meidän ainakin annetaan ymmärtää – Venäjällä edistetään silti samoja asioita kuin länsimaissakin.

Moskova toistaa Pekingin, Washingtonin, Lontoon ja Brysselin tavoin samaa YK-mantraa ”kestävästä kehityksestä”, ”ilmastonmuutoksesta”, digitalisaatiosta ja tarpeesta taistella ”koronapandemiaa” vastaan rokotteilla.

Toisin sanoen, Venäjä jatkaa saman teknofeodaalisen politiikan omaksumista kuin länsikin. Joissakin asioissa, Venäjä saattaa olla jopa muita edellä korona-aikana alkaneen ”uuden normaalin” toteuttamisessa. Putin on innoissaan mm. geeniteknologiasta ja kasvojentunnistusohjelmista.

Jos Putin kerran vastustaa tätä ihmisvastaista järjestelmää, kuten jotkut esittävät, miksi hän näyttää antavan sen juurtua Venäjälle? Haluavatko davoslaiset ja ”moninapaisen maailman” edustajat loppujen lopuksi samanlaisen teknototalitaristisen järjestelmän ja nyt riidellään lähinnä siitä, kuka tätä systeemiä saa johtaa? Vai riitelevätkö eri maiden eliitit ensinkään tosissaan?

Tällaisia ajatuksia tulee aina välillä mieleen, kun tilannetta tarkastelee ulkopuolisin silmin ja mahdollisimman kriittisesti. En halua levittää epätoivoa, mutta en edelleenkään usko, että joku Trump joukkoineen tulee ja pelastaa maailman ja ihmisten tarvitsee vain passiivisina odottaa, itse mitään tekemättä.

Kaiken huipuksi, samaan aikaan kun virallinen Suomi ja muut euromaat tukevat Venäjän-vastaista pakotepolitiikkaa kansallisten intressiensä vastaisesti, Yhdysvallat itse jatkaa kaupankäyntiä Venäjän kanssa. Tästäkään faktasta huolimatta, hälytyskellot eivät kaikilla soi.

Tulevalle talvelle maalaillaan jo uhkakuvia sähkökatkoista ja puhutaan ”talvisodan hengen” omaksumisen tärkeydestä. Vallanpitäjien ylimielinen ohjeistus alamaisilleen ei näytä riittävän herättämään nukkuvia. Ota siis lyhyt, kylmä suihku ja istu pimeässä, koleassa asunnossa. Pääministeri Marin saa sillä välin yhä tanssia ja pitää hauskaa, Hillary Clintonin luvalla.

Keinotekoisesti aikaansaatu kriisisarja ja ankeusagenda vain jatkuu. Toki on heitäkin, joiden mielestä kaiken romahtaessa, globaali korruptiovyyhti paljastuu, ihmiset ”heräävät” ja nykyiset vallanpitäjät joutuvat vastuuseen teoistaan.

Vuosikymmeniä jatkuneen angloamerikkalaisjuutalaisen hegemonian jälkeen haluaisin kyllä itsekin nähdä aitoa ”moninapaisuutta”. Suhtaudun kuitenkin edelleen epäilevästi prosessin yksityiskohtiin.

Teknokratia, rokotemääräykset ja muut ”uuden normaaliuden” piirteet näyttävät jatkuvan kaikkialla, joten mikä tosiasiassa muuttuu, vaikka maailmanjärjestys vaihtuisikin uuteen? Olisi mukava nähdä valoa tämän hämärän tunnelin päässä.

”Ukrainan alueluovutukset Venäjälle voivat tulevaisuudessa osoittautua rauhan kannalta välttämättömiksi”, arvioi sotatieteiden dosentti ja Aleksanteri-instituutin vieraileva tutkija Ilmari Käihkö.

Käihkö on yksi akateemisista ”ukrainisteista”, jotka ovat odottaneet lännen ”eskaloivan tilannetta”. Nyt kun realiteetit alkavat tulla vastaan, eikä lännen massiivinen infosotakaan auta rintamalla, retoriikka alkaa muuttua.

”Kompromissirauha” on Käihkön mielestä ”ainoa vaihtoehto”, koska ilman ”länsimaiden merkittävää apua”, sotilaallista voittoa Venäjästä on turha odottaa.

Nykyisessä ”kulutussodassakaan” Venäjä ei ole lännen valeuutisista huolimatta vailla ammuksia. Käihkö tuskaileekin, ettei ”meillä riitä antaa niitä Ukrainalle loputtomasti”.

Euroopan pakoterintama voi horjua jo seuraavien talvipakkasten alla, ”kun sodan vaikutukset energiatalouteen alkavat konkretisoitua” ja eurokansalaiset ymmärtävät, ettei hyvesignalointi sinikeltaisia lippuja heiluttamalla lämmitä koteja. Käihkön mukaan ”aika on Venäjän puolella”.

Käihkö rationalisoi jo tulevia ratkaisuja, koska demografiakin tulee tylysti vastaan: länsi on halunnut taistella Venäjää vastaan viimeiseen ukranalaiseen saakka ja nyt sotilaista alkaa olla jo pulaa.

Myös talous tulee vastaan, koska ”sotiminen on erittäin kallista”; materiaalia pitäisi tuottaa koko ajan, mutta euromailla ei ole tähän ”tuotannollisia tai taloudellisia edellytyksiä”. Venäjällä taas kalustoa ja esimerkiksi tykistön ammuksia vielä riittää.

Vaikka presidentti Zelenskyi on saanut uhota Suomen televisiouutisissa miltei päivittäin, ei Ukrainan ”vastahyökkäystä” näytä olevan tulossa. Käihkö viittaa ”riittämättömiin resursseihin” ja vihjaa, ettei ”sodassa kaatuneiden ukrainalaissotilaiden määrästä ole tarkkaa tietoa”. Epäilemättä luku saattaa olla musertava.

Tässä vaiheessa sotatieteiden dosentti suhtautuu epäillen Ukrainan taistelukykyyn. Ukraina ei ole pystynyt tekemään vastaiskuja edes Hersonin alueen pienellä kaistaleella, joten miten Kiova kykenisi sitten ottamaan viidesosan menetetystä maa-alasta takaisin?

Käihkö kaataa kylmää vettä ukrainistien niskaan toteamalla, että myös Krimin palautuminen Ukrainalle näyttää ”hyvin epätodennäköiseltä”. Valtaosa niemimaan asukkaista on lojaaleja Venäjälle. ”Mitä Ukraina tekee väestöllä, joka ei halua kuulua Ukrainaan”, tutkija kysyy aiheellisesti.

Kiovassa ei tietenkään tehdä itsenäisiä päätöksiä taistelujen jatkamisen tai lopettamisen suhteen, vaan määräykset tulevat Washingtonista ja Lontoosta, joiden intresseissä on ollut kokeilla Venäjän kestävyyttä ukrainalaisten kustannuksella.

Viileneekö Ukrainan konfliktin nykyinen kuuma vaihe ennen talvea? Milloin poliitikot lopettavat ”Ukrainan on voitettava”-hokemansa? Lännelläkin on paljon pelissä, mutta sen mediataikurit hoitanevat uutisoinnin niin, ettei ainakaan Yhdysvallat menetä täysin kasvojaan.

Venäjä jatkaa operaatiotaan niin kauan, että se saavuttaa tavoitteensa, tai sitten konflikti tosiaan eskaloituu Naton ja Venäjän väliseksi. Tuossa skenaariossa Suomellekin voisi käydä huonosti, joten olisi toivottavaa, että länsi tekisi ehdotuksen, jonka Venäjäkin voi hyväksyä.

Kun tarkastellaan objektiivisemmin viimeisen puolen vuoden tapahtumia Ukrainassa, on myönnettävä, että Venäjän johto on osoittanut huomattavaa maltillisuutta yrittäessään minimoida vahinkoja ja siviiliuhrien määrää. Venäjä olisi voinut halutessaan pommittaa Kiovan ja useimmat suurkaupungit raunioiksi jo helmikuussa.

Washington puolestaan on päättänyt kiihdyttää sotaa Moskovaa vastaan, kuten Krimin viimeaikaiset tapahtumat räjähdyksineen selvästi osoittavat. Maailmaa ollaan jakamassa uusiksi ja tämän sodan tavoitteet ulottuvat kauas Ukrainan ulkopuolelle. Sodan rintama tulee todennäköisesti vain laajenemaan.

Myös infosota ja erilaiset likaiset operaatiot tulevat varmasti lisääntymään. Ukrainalaisterroristit, kuten monet muutkin maailmalla toimivat ryhmät, ovat Yhdysvaltojen ja Britannian tiedustelupalvelujen kouluttamia ja aseistamia. Suomessa Ulkopoliittisen instituutin Mika Aaltola hekumoi jo ajatuksella, kuinka ”sota viedään Venäjälle”.

Ukraina ei tosiaankaan ole yksin: Zelenskyin hallinto ei päätä asioista itsenäisesti, vaan toimii lännen tiukassa ohjauksessa. Yahoo News kertoi maaliskuussa, että CIA oli vuodesta 2015 lähtien toteuttanut Ukrainan erikoisjoukoille ja tiedustelupalvelun henkilöstölle salaista koulutusohjelmaa, jonka tarkoituksena oli valmistaa heitä tulevaan.

Entinen CIA:n virkamies totesi tuolloin suoraan, että ohjelma oli opettanut ukrainalaisille, ”miten tappaa venäläisiä”. Yhdysvallat on siis kouluttanut ukrainalaisia terroritekoihin, jotka ulotetaan Ukrainan ulkopuolellekin. Siitä on saatukin jo esimakua: journalisti Darja Duginan lisäksi Ukrainan venäläisalueiden viranomaisia on murhattu autopommeilla.

Kiovan ”vallankumouksesta” lähtien, Yhdysvallat ja Britannia ovat aseistaneet ja kouluttaneet Ukrainan armeijan lisäksi puolisotilaallisia joukkoja. Näitä koulutusohjelmia on laajennettu massiivisesti viime vuosina. Niiden synkkiä operaatioita ei suunnitella ja koordinoida Kiovassa, vaan Washingtonissa ja Lontoossa.

Tässä vaiheessa teeskentely Yhdysvaltojen ”osallistumattomuudesta” Venäjän vastaiseen sotaan on jo hylätty, mikä näkyy julkisena uutisointina Yhdysvaltojen aseavusta ja Ukrainaan syydetyistä miljardeista. Myös median sotaraportointi iskostaa massojen mieliin samoja fraaseja ja kuvastoa ”Venäjän hyökkäyssodasta” viikosta ja kuukaudesta toiseen.

Kuvaavaa lienee sekin, ettei lännen mediassa anneta tilaa ehdotuksille rauhan aikaansaamiseksi, vaan toistetaan vain, että ”sota Venäjää vastaan on voitettava”. Suurlähettiläspäivillä puhunut presidentti Sauli Niinistö sanoi, että myös Suomen tuki Ukrainalle jatkuu ”niin kauan kuin tarpeen on”. Slava Ukraini, twiittasi pääministeri Sanna Marin Ukrainan itsenäisyyspäivänä.

Yhdysvalloissa kuitenkin pelätään, että tuleva talvi tulee koettelemaan Euroopan tukea Ukrainalle enemmän kuin koskaan ennen. Amerikkalaista poliittista eliittiä eivät eurooppalaisten talous- ja energiaongelmat tunnu koskettavan, vaan Atlantin takainen isäntämaa syyttää epämääräisesti Eurooppaa sotaväsymyksestä.

Toistaiseksi Kreml on ollut yllättävän pidättyväinen vastauksessaan Washingtonin pyrkimyksiin kärjistää sotaa. Bidenin hallinto on tekopyhästi varoittanut kolmannen maailmansodan vaarasta, mutta se on kuitenkin itse tietoisesti ylittänyt jokaisen punaisen rajan ja vain eskaloinut konfliktia.

Venäjän ja Ukrainan konflikti on osoittanut entistä selvemmin, että suurvaltojen tulisi huomioida paremmin keskinäinen riippuvuutensa. Globaalissa maailmassa turvallisuus ja vaarat jaetaan yhdessä. Naton laajentumisella ja euromaiden yllyttämisellä sodan osapuoliksi, Yhdysvallat vain ruokkii turvallisuusdilemmaa.

Suurvaltakilpailun voittamisen tai häviämisen liiallinen korostaminen, ”uhkien” keinotekoinen luominen ja naapurimaiden houkutteleminen asevarustelukierteeseen, vain pahentavat alueellista turvallisuusympäristöä. Paikallisen konfliktin heijastusvaikutukset voivat olla arvaamattomia. Kaiken huipuksi, osa lännen Ukrainaan lähettämästä järeästä aseistuksesta on jo myyty rikollisille ja terroristeille pimeillä markkinoilla.

Juuri tällaiseen epävakauden ketjureaktioon Washingtonin suunnitelmilla pyritäänkin, jotta poliittinen ja taloudellinen taantuma ei koituisi vain Yhdysvaltojen kohtaloksi. Hegemoni joutunee lopulta väistymään, mutta sitä ennen se pyrkii kaikin keinoin heikentämään myös kilpailevia valtoja. Tässä tavoitteessa, Ukraina, Suomi ja moni muu maa ovat vain uhrattavissa olevia pelinappuloita.

Muslimifanaatikko puukotti Salman Rushdieta 12. elokuuta, mutta vakavasti haavoittunut kirjailija jäi sentään henkiin. Tämä oli kuitenkin muistutus siitä, että edes lännen ”vapauden ja demokratian” liberaalissa kuplassa, intellektuellit eivät ole välttämättä turvassa näkemystensä ja kirjoitustensa seurauksilta.

Hyökkäys Rushdieta vastaan tuomittiin välittömästi länsimaissa. Sosiaalisen median alustat täyttyivät sympatian osoituksista väkivaltaa kokeneelle kirjailijalle ja poliitikot tuomitsivat julkean murhayrityksen. Epäiltiin, että iskun takana olisi länsikriittinen Iranin islamilainen tasavalta, mutta Teheran kiisti väitteen. Murhayrityksen tekijäksi paljastui parikymppinen libanonilaistaustainen mies New Jerseystä.

Kun venäläisen filosofin ja politologin Aleksandr Duginin tytär Darja joutui autopommin uhriksi lauantaina 20. elokuuta, Rushdien murhayrityksen tuominneet liberaalit makaaberisti iloitsivat tapahtuneesta, olihan isä-Dugin epäsovinnainen ja länsivastainen venäläisradikaali ja tytärkin samanhenkinen yhteiskunnallinen ja poliittinen kommentaattori. Venäjällä tekoon syylliseksi osoitetaan lännen tukemaa Ukrainaa.

Tämän hetkisessä maailmassa tunteet käyvät kuumina ja infosota raivoaa vuorokauden ympäri, tiedotusvälineiden tuputtaessa samaa narratiivia hieman eri sanoin. Oletuksena on, että suomalaisten pitäisi asettua varauksettomasti Ukrainan ja lännen puolelle. Venäjän kannan ymmärtäjät haluttaisiin tavalla tai toisella vaientaa, tai vähintäänkin heitä kehotetaan ”putinisteina” muuttamaan itänaapuriin.

Venäläispatrioottina Aleksandr Dugin on puhunut Venäjän Ukrainan sotilasoperaation puolesta, osana erilaisten sivilisaatioiden, ideologioiden ja geopoliittisten voimien yhteentörmäystä. Hän on Putinin hallinnon kanssa samaa mieltä siitä, että Natoon liittyvä länsimaistunut Ukraina olisi eksistentiaalinen uhka venäläiselle elinpiirille.

Mutta mikä erottaa Duginiin kohdistetun terrori-iskun hyväksyvät lännen liberaalit fanaattisista muslimeista, jotka ylistivät Rushdieen kohdistunutta hyökkäystä? Olemme erikoisessa tilanteessa, jossa itseään suvaitsevaisina pitävät ihmiset eivät suvaitsekaan toisinajattelua, vaan toivovat kuolemaa ajattelijalle, jonka mielipiteet ärsyttävät.

Duginin ja hänen Darja-tyttärensä näkemys maailmanjärjestyksestä poikkeaa radikaalisti lännen liberaalin järjestyksen ihanteista. Kaikki poliittisesti orientoituneet ihmiset kallistuvat kuitenkin johonkin ajatussuuntaan, eivätkä edes kaikki EU-kansalaiset ole euroatlanttisen politiikan ihannoijia tai lännen sotaliiton kannattajia.

Jos yhteiskunnassa hyväksytään yhtäkkiä vain samanmielisyys ja oikeutetaan väkivalta erimielisiä kohtaan, ollaan aika synkässä tilanteessa. Intellektuellien ja kirjailijoiden murhaaminen ei kuitenkaan muuta juuri mitään, eivätkä heidän ajatuksensa välttämättä kuole, vaan jatkavat jalostumistaan muiden toimesta. Esimerkiksi Dugin on nyt tragediansa myötä tunnetumpi kuin koskaan.

Sosiaalisen median mittelöitä ja loanheittoa seuratessa, tulee joskus mieleen, olisiko mahdollista olla ärsyyntymättä tai tuntematta vihamielisyyttä sellaisia ajattelijoita ja kanssaihmisiä kohtaan, joiden kanssa olemme jyrkästi eri mieltä? Ellei ole, maailmaa odottaa pian uusi pimeä aika, jossa useimmista kuoriutuu poliittisen väkivallan kannattajia.

Käykö sitten niin, että tuossa hobbesilaisessa ”uudessa järjestyksessä”, jota sävyttävät talouden taantuma ja globaali epävakaus, vallitsee ”kaikkien sota kaikkia vastaan” ja erilaiset ”fasismit” – läntiset, itäiset, sekulaarit ja teokraattiset – taistelevat vallasta keskenään, raunioittaen koko maailman? Löytyykö enää diplomaattisia ratkaisuja, vai katoaako järki suursodan sumuun?

Darja Duginan murhasta autopommilla ei ole ehtinyt kulua montaa päivää, kun Venäjän turvallisuuspalvelu FSB jo väittää, että murhan valmisteli Ukrainan salainen palvelu ja sen toteutti Ukrainan kansalainen, Azov-yhteyksiäkin omaava Natalia Vovk, joka pakeni pommi-iskun tehtyään Viroon.

Ukrainalaisterroristi on asetettu etsintäkuulutettujen listalle ja hänen luovuttamistaan Venäjälle vaaditaan. Tästä saattaa kehkeytyä vielä isompi selkkaus, mikäli Viro ja muut euromaat kieltäytyvät luovutusvaatimuksesta – edellyttäen tietenkin, että epäilty on yhä Baltiassa tai muualla Euroopassa, eikä ole palannut Ukrainaan.

Jopa Venäjän presidentti Vladimir Putin on esittänyt surunvalittelunsa Aleksandr Duginille tämän tyttären murhan johdosta. ”Ilkeä ja julma rikos päätti Darja Duginan elämän. Darja Dugina oli älykäs ja lahjakas ihminen, jolla oli todellinen venäläinen sydän – kiltti, rakastava, myötätuntoinen ja avoin”, Putin sanoi Kremlin julkaisemassa viestissä.

Dugin itse on myös kommentoinut tragediaa toteamalla, että ”Ukrainan natsihallinnon suorittaman terrori-iskun seurauksena tyttäreni Darja Dugina murhattiin julmasti silmieni edessä tapahtuneessa räjähdyksessä”. Duginin mukaan ”Venäjän viholliset tappoivat hänet ilkeästi, salakavalasti”.

Samaan aikaan sosiaalisen median alustat ovat täyttyneet lännen liberaalien kommenteista, joissa jopa suhteellisen korkean yhteiskunnallisen aseman omaavat henkilöt, tutkijoista toimittajiin ja kirjailijoihin, ovat häpeilemättömästi iloinneet Darja Duginan kuolemasta ja valitelleet, kun isä-Aleksandr ei myös kuollut pommi-iskussa.

Lännen ihmisoikeushymistelijät ovat ajautuneet Ukrainan konfliktin myötä massapsykoosiin. Alati kasvava ihmisten kiihottaminen venäläisyyttä vastaan näyttää siirtäneen Overtonin ikkunaa siitä, mikä on sallittua puhetta ja mikä ei. Venäläiset ovat nyt lännen arvoyhteisön mielestä ”legitiimejä kohteita” vihalle, terroriteoille ja muille laittomuuksille.

Darja Duginan murhaa on myös yritetty legitimoida väitteillä, joiden mukaan hän olisi kutsunut ukrainalaisia ”ali-ihmisiksi” ja toivonut ”kansanmurhaa”. Näitä väitteitä on kierrätetty sosiaalisen median alustoilla, vaikka niillä ei olekaan totuuspohjaa. Ulkopolitiikan tutkija ja lakimies Clint Ehrlich on oivallisesti paljastanut monia yksityiskohtia näistä valheista, samoin politiikan tutkija Andrew Korybko.

Aleksandr Duginia kutsutaan samoin valheellisesti ”natsi-ideologiksi”, vaikka hän on länsimaissa Ukrainan Azov-pataljoonaa fanittavien uusnatsien ja kansallisradikaalien vihaama hahmo. Tällaisella disinformaatiolla on oma vinoutunut logiikkansa ja tarkoitusperänsä, jolla kiihdytetään Venäjää vastaan käytävää hybridisotaa.

Kun valheellisia väitteitä levitetään ja toistetaan tarpeeksi ahkerasti tiedotusvälineissä ja sosiaalisessa mediassa, ne jäävät ihmisten mieleen. Sitten niitä toistetaan omina näkemyksinä, eikä monikaan vaivaudu ottamaan asioiden todellisesta laidasta selvää.

Vertailun vuoksi pitänee mainita, että suomalaismedioissa ei ole tietääkseni kommentoitu esimerkiksi Ukrainan Kazakstanin suurlähettilään Petro Vrublevskyn tyrmistyttävää lausuntoa, jossa hän selitti, että ”mitä enemmän venäläisiä tapamme nyt, sitä vähemmän heitä jää lastemme tapettaviksi”.

Jos joku ei ollut kuullut Aleksandr Duginista ennen uutisvirtaa autopommista, joka surmasi hänen tyttärensä, niin nyt ainakin on. Valitettavasti suomalainen media kierrättää kuluneita fraaseja lännen valtamedioista, joten kuva siitä, kuka ja millainen ajattelija Dugin on, jää pintapuoliseksi ja jopa valheelliseksi.

Yleisin kuvaus Duginista on, että hän on ”äärioikeistolainen” ideologi, ”isovenäläisen imperialismin” kannattaja ja jopa yksi Ukrainan sodan arkkitehdeistä. Usein viitataan myös hänen menneisyyteensä venäläisen kansallismielisen marginaalin syvässä päädyssä, sekä miehen esoteerisiin kiinnostuksenkohteisiin.

Duginin politiikan yhteydessä mainitaan lähes aina hänen vuonna 1997, yhdessä kenraali Nikolai Klokotovin kanssa, kirjoittamansa Geopolitiikan perusteet, jossa maailmaa pilkottiin uusiksi Venäjän ulko- ja turvallisuuspolitiikan näkökulmasta äärimmäisiä skenaarioita esitellen. Siellä Eurooppa ”suometetaan”, Yhdysvallat ja Kiina hajotetaan ja Suomikin liitetään takaisin Venäjän imperiumiin.

Jos halutaan olla hieman rehellisempiä, myönnetään, että Duginin maine venäläisenä ”äärioikeistolaisena” on väärä, tai ainakin vanhentunutta tietoa. Hänen kirjojaan on tuskin kovin moni suomalainen vaivautunut edes lukemaan, vaikka niistä on viime vuosikymmenen aikana alkanut ilmestyä myös englanninkielisiä painoksia.

Dugin tuli hetkeksi laajemmin suomalaisten tietoisuuteen, kun hän vieraili Suomessa esitelmöimässä Johan Bäckmanin kutsumana vuosina 2014 ja 2017. Tuolloin provosoivista lausunnoistaan tunnettu Bäckman väritti Duginin viestintää kertomalla, että he ovat ”rakentamassa Suur-Venäjää”.

Dugin puolestaan puhui Suomen vierailuillaan tulevasta ”moninapaisesta maailmasta” ja kritisoi länsimaista liberalismia ideologiana, joka ei siedä erilaisuutta. Toki tässäkin yhteydessä hänet esiteltiin ”maailman vaarallisimpana filosofina” ja ”putinismin pääideologina”, koska se kuulosti sopivan raflaavalta median tarpeisiin.

Olen itse käsitellyt Duginia ensi kerran kirjoituksessani Duginin Suomi-kuva, joka julkaistiin vuonna 2018 verkkolehti Sarastuksessa. Kuten olen aiemmin maininnut, kirjoitukseni sai Suomessa aika negatiivisen vastaanoton. Mainittakoon, että kyseinen ”kansallismielinen” julkaisu on enemmän linjassa valtavirran poliittisen Venäjän-vastaisuuden kanssa, eikä minulla olekaan ollut sen kanssa mitään tekemistä Dugin-tekstini jälkeen.

Duginin ristiriitainen maine perustuu osin hänen laajaan ja monipuoliseen tuotantoonsa, joka käsittelee vähän kaikkea, maailmanpolitiikasta psykologiaan, Platonin ja Heideggerin filosofiaan, traditionalismiin, vanhauskoiseen ortodoksikristillisyyteen ja lännen liberalismin ja atlantismin kritiikkiin. Venäläiseksentrikon teksteistä välittyy usein eskatologinen pohjavire, mutta maailmanlopun ajankohtaa Dugin ei ole tietääkseni ennustanut.

Duginin magnum opus, pääteossarja Noomakhia, tutkii taas ”syvällisesti maailman kulttuurien, filosofisten järjestelmien, taiteiden, uskontojen ja sivilisaatioiden ominaispiirteitä”, joten ei voi välttyä ajatukselta, ettei pelkkä politiikka olekaan filosofille tärkeintä.

Itse asiassa politiikka tarvitsee Duginin mielestä päivittämistä. Niinpä hän on pyrkinyt integroimaan ja ylittämään liberalismin, kommunismin ja fasismin ismit vuonna 2009 muotoilemallaan eklektisellä synteesillä, joka tunnetaan nimellä ”neljäs poliittinen teoria”.

Tämä politiikan teoria kiillottaa kolmesta edeltäjästään esiin niiden paremmat piirteet: liberalismista vapausihanteen, kommunismista kapitalismin kritiikin, fasismista etnisen partikularismin, hyläten kuitenkin niiden individualismiin, materialismiin ja rasismiin johtavat näkökulmat.

Lopputuloksena on, tutkija Jussi Backmania lainaten, ”spiritualistinen, kommunitaristinen ja partikularistinen maailmankatsomus, joka korostaa eri kulttuuriyhteisöjen yhteismitattomuutta ja niiden välisten erojen säilyttämisen tärkeyttä”.

Samaan aikaan Duginin ”uuseurasianismin” koulukunta jatkaa eloaan poliittisen kentän hämärissä, geopolitiikan klassikkoteorioita hyödyntäen ja nykyajan suurvaltasuhteita ruotien. Tässä ideologiassa, maailmassa käydään jatkuvaa poliittista kamppailua hegemoniasta ”atlantistien” ja ”eurasianistien” välillä.

Duginin mukaan länsimaiden ja erityisesti Yhdysvaltojen ”atlantismi” edustaa lännen kyynistä valtapolitiikkaa, joka kuorrutetaan äärimmäisellä liberalismilla. Duginin mielestä länsimainen demokratia on vain valheellinen ulkokuori, joka kätkee sisäänsä vanhan, ”rasistisen anglosaksisen kolonialistisen mentaliteetin” ja ajatuksen ”yksinapaisesta”, länsijohtoisesta maailmasta.

Duginin katsannossa, eurasianistit taas puolustavat maapallon jokaisen kulttuurin mahdollisuutta kehittyä omalla tavallaan, erityisten ominaispiirteidensä ja arvojensa mukaisesti. Tämän vuoksi Dugin puolustaa perinteitä, ”traditionalismia”, kulttuurivariaatioita ja ”moninapaista maailmanjärjestystä”, joka perustuisi alueellisiin järjestelmiin.

Duginin teorioissa nostaa toki päätään myös veto kotiin päin: vain vahva Venäjä, yhteistyössä kaikkien lännen atlantismin vastustajien kanssa, voi pysäyttää ”liberaaliglobalistit” ja luoda tilalle haluamansa moninapaisen järjestyksen, jossa yksi valta ei sanele muille, miten niiden tulisi elää.

Venäjällä on hyödynnetty Euraasian konseptia jossakin määrin esimerkiksi Euraasian talousunionin perustamisen muodossa, mutta en usko, että Kremlissä on varsinaisesti luettu Duginin oppeja. Myös Dugin tiedostaa, että Venäjän valtapiirit ideoineen ovat yhä liian länsiväritteisiä ja vain löyhästi eurasianistisia. Putinia Dugin kehuu, mutta myös kritisoi.

Duginista on lännen medioissa yritetty maalata myös ”rasistia”, sillä tällä syytöksellä toisinajattelija voidaan nykyään helposti sensuroida, tehdä hänestä persona non grata, ei-toivottu henkilö. Monien yllätykseksi, Dugin ei kuitenkaan edes usko ”rodun” käsitteeseen.

Dugin on puhunut ja kirjoittanut toistuvasti rasismia vastaan, ylistänyt afrikkalaisia kulttuureja ja kritisoinut angloamerikkalaista hegemoniaa rasistisena konstruktiona, jonka arrogantti ”universaalius” ei aidosti hyväksy kulttuurien ja sivilisaatioiden monimuotoisuutta, vaan pyrkii yhdenmukaistamaan kaikki konsumerismilla ja länsikeskeisellä, poliittisesti korrektilla identiteettipolitiikalla.

Eikä tässä vielä kaikki. Duginin yksi viimeisimmistä julkaisuista keskittyy ”suuren heräämisen” ja finanssieliitin ajaman ”suuren resetoinnin”, kapitalismin uudelleenkäynnistyksen, vastakkaisiin teemoihin, joita korona-aika on lietsonut.

Tässä yhteydessä Dugin innostuu Donald Trumpista, kritisoi transhumanismia ja lännen liberalismin ”totalitarisoitumista”, joka pyrkii ”uudelleenkäynnistämään” lännen globalistien yksinapaisen vallan. Dugin käsittelee myös ”cancelointia”, kieltämisen kulttuuria, josta hänellä on omakohtaista kokemusta tultuaan karkotetuksi lännen mediapalveluista, kuten Youtubesta.

Kaiken kaikkiaan Dugin on hyvin moniulotteinen hahmo, enkä yrittäisi yksioikoisesti lokeroida häntä suomalaisen valtamedian tyyliin. Hän on ponnistanut Venäjän poliittisen äärilaidan marginaalista yliopistomaailmaan ja valtavirran reunamille, politiikan kommentoijana, tutkijana ja tuotteliaana kirjailijana, jolla on oma kulttisuosionsa, faninsa ja vihaajansa.

Dugin on joutunut maksamaan Ukrainaa koskevista kärkevistä mielipiteistään. Vuonna 2014, hänet erotettiin Moskovan valtionyliopiston sosiologian laitokselta. Duginin mukaan ”tietyt piirit” eivät olleet tyytyväisiä hänen ”kovan linjan tukeensa Donbassin separatisteille”. Dugin on vakuuttunut, että Ukrainassa ratkotaan uutta maailmanjärjestystä ja Venäjän on nyt toimittava, eikä annettava periksi lännen vaatimuksille.

Lauantai-iltana venäläisfilosofi joutui kärsimään näkemyksistään vieläkin raskaammin, hänen tyttärensä Darjan menehdyttyä autopommi-iskussa, jonka oli tarkoitus surmata Dugin itse, tai heidät molemmat. 60-vuotias Dugin on tietääkseni tällä hetkellä sairaalassa. Venäjän ortodoksikirkon patriarkka Kirill on esittänyt hänelle surunvalittelunsa.
  

Venäläisen politologin ja filosofin, Aleksandr Duginin tytär Darja, joutui autopommi-iskun uhriksi Moskovan alueella lauantai-iltana. On epäilty, että Aleksandr Dugin itse olisi ollut attentaatin varsinainen kohde. Räjähdys tapahtui auton ollessa liikkeellä lähellä Bolshie Vjazemyn kylää.

Darja Dugina oli palaamassa Zakharovon kartanossa järjestetyiltä Perinne-festivaaleilta, jossa hänen isänsä oli pitänyt luennon. Alun perin oli tarkoitus, että Aleksandr Dugin matkustaisi samassa autossa tyttärensä kanssa, mutta hän lähtikin kartanosta eri kyydillä. Isä-Dugin oli traagisella tapahtumapaikalla pian räjähdyksen jälkeen.

Aleksandr Dugin tunnetaan länsimaissa ”uuseurasianismin” ideologina, jonka mukaan Venäjän tulisi muodostaa yksi globaaleista valtakeskuksista Euraasian mantereelle. Dugin katsoo, että maailmassa vallitsee taistelu ”atlantistisen” lännen merivaltojen ja ”eurasianistisen” idän maavaltojen välillä.

Lännen mediassa Duginia on tituleerattu ”Putinin aivoiksi”, mutta ajatus hänestä jonkinlaisena Rasputin-hahmona Kremlin vallanpitäjille, on puhdasta fantasiaa. Vaikka Dugin on 1990-luvulla kirjoittanut kohutun, Venäjän sotilasakatemiassakin käytetyn kirjan geopolitiikan perusteista, hänellä ei ole läheistä yhteyttä Venäjän presidenttiin.

Aleksandr Dugin ja hänen tyttärensä Darja oli kuitenkin asetettu lännen pakotteiden kohteiksi näkemystensä ja toimintansa vuoksi. Heidän nimensä löytyvät myös pahamaineisen ukrainalaisen Myrotvorets-sivuston tappolistalta. Kun filosofi yritetään räjäyttää ajatustensa takia, ollaan hyvin huolestuttavalla tiellä.

Oliko autopommi-isku brutaali esimerkki lännen tiedustelupalvelujen kouluttamien ukrainalaisterroristien toiminnasta Venäjällä? Tämänkin raakuuden jäljet johtavat luultavasti Washingtoniin ja Lontooseen, joista Venäjän-vastaisen hybridisodan likaisia operaatioita koordinoidaan.

Miltei päivittäin, Ukrainan presidentti Zelenskyi on saanut ilmestyä kuvaruutuihin valehtelemaan suomalaisille uutislähetyksissä. Pahimman suitsutuksen aika taitaa tosin olla jo ohi. Sympatiaväsymyksestä kertonee sekin, että lähimarketissa eläkeläisnainen totesi toiselle, kuinka kyllästynyt hän jo on koko Ukrainaan.

Kyllästyminen on toki vielä lievä oire. Vasta sitten kun normisuomalainen huomaa, kuinka huonoon jamaan oman maan asiat on saatettu ja mitä tuleva talvi saattaa tuoda tullessaan sähkökatkoineen ja sääntelyineen, kiinnostus alkaa kohdistua ulkomaiden ongelmien sijaan yhä enemmän omaan selviytymiseen.

Entäpä millainen on Suomen poliittinen tulevaisuus? Ryhtymättä sen suuremmin ruotimaan pääministerin viimeisintä bilekohua ja sen seurauksia, on poliittisten prosessien linja ja logiikka kuitenkin aika selvä.

Kun ”vasemmiston” hyödylliset idiootit ovat tehneet tehtävänsä todellisten vallanpitäjien aiheuttamissa ”poikkeusoloissa”, näennäisvaltaan nostetaan jälleen ”oikeistolaisempi” hallituskokoonpano, joka kertoo kansalaisille, että nyt eletään monien päällekkäisten kriisien takia ”kovia aikoja” ja ”kaikkien on tehtävä uhrauksia” (paitsi heidän itsensä).

Myös ulko- ja turvallisuuspoliittisesti elämästämme saattaa tulla entistä rauhattomampaa. Venäläistä kansanryhmää vastaan kiihottamisen ohessa, Suomesta on hyvää vauhtia tulossa amerikkalaisten militarisoima vyöhyke Moskovan suuntaan. Ulkopoliittisen instituutin ääriatlantistit odottavat hermot kireinä Turkin ratifioivan Nato-sopimuksen.

Kaikki asiat eivät sentään etene sotakiihkoilijoiden odotusten mukaisesti. Johtavat euromaat eivät ole enää halukkaita tukemaan Ukrainaa sotilaallisesti. Myös taloudellisen tuen kanssa on vähän niin ja näin. Tähän on monia syitä, mutta tärkein lienee se, että Eurooppa on ajautumassa syvään taantumaan.

Ehkä jotkut selkeämpään ajatteluun kykenevät eurokraatit haluavat tehdä sopimuksen Venäjän kanssa ennen talven tuloa? Joko niin, tai sitten epätoivoiset amerikkalaiset iskevät Zaporizhian ydinvoimalaan ja syyttävät ydinkatastrofista – kuten kaikesta muustakin – Putinia.

Yleisesti ottaen, olen optimistisempi ei-läntisen maailman kehityksen suhteen. Virallinen Suomi ei tunnu ymmärtävän maailmanjärjestyksen muutoksista mitään, vaan on valinnut jälleen väärän puolen. Ehkä valtiovaltaa ja kansaa täytyy jotenkin nöyryyttää ja rangaista, jotta edes järjen hiven palautuisi?

Suomen valitsema linja on jo taloudellisesti niin itsetuhoinen, että pelkät olosuhteet tulevat kurjistamaan maan. Viime kädessä poliittisen ja sotilaallisen rankaisun voi hoitaa myös paljon parjattu itänaapurimme, varsinkin jos tänne ilmaantuu Pohjois-Atlantin hyökkäysliiton sotilastukikohtia.

”Tilanne maailmassa muuttuu dynaamisesti ja moninapaisen maailmanjärjestyksen ääriviivat ovat muotoutumassa. Yhä useammat maat ja kansat valitsevat vapaan ja suvereenin kehityksen tien, joka perustuu niiden omaan identiteettiin, perinteisiin ja arvoihin”, aloitti Venäjän presidentti Vladimir Putin puheensa tiistaina Moskovan kansainvälisessä turvallisuuskonferenssissa.

Venäjän päämies sanoi suoraan, että ”länsimainen globalistinen eliitti vastustaa näitä objektiivisia prosesseja, provosoi kaaosta, lietsoo pitkäaikaisia ja uusia konflikteja ja harjoittaa niin sanottua eristämispolitiikkaa, joka itse asiassa merkitsee kaikkien suvereenien kehitysvaihtoehtojen kumoamista”.

Putinin mukaan länttä hallitseva eliitti ”tekee kaikkensa pitääkseen kiinni hegemoniasta ja vallasta, joka on liukumassa pois heidän käsistään”. Lännen rahavallan ”uuskolonialistisen järjestyksen” jatkuminen merkitsisi ”pysähtyneisyyttä muulle maailmalle ja koko sivilisaatiolle”, ”obskurantismia, kieltämisen kulttuuria ja uusliberalistista totalitarismia”, Venäjän presidentti eritteli.

Epäilemättä länsi käyttää nyt epätoivoisena kaikkia keinoja. Yhdysvallat ja sen vasallit puuttuvat Putinin mielestä ”törkeästi suvereenien valtioiden sisäisiin asioihin järjestämällä provokaatioita, vallankaappauksia tai lietsomalla sisällissotia”. ”Uhkailulla, kiristyksellä ja painostuksella” ne ”yrittävät pakottaa itsenäiset valtiot alistumaan niiden tahtoon ja noudattamaan niille vieraita sääntöjä”.

Tällä kaikella on vain yksi päämäärä: säilyttää vuosisatoja vanha malli ja niiden tahojen maailmanherruus, jotka ovat jo siirtäneet miltei kaiken omaisuuden itselleen. Putin toteaa, että tässä vaiheessa ”tämä malli voidaan säilyttää vain väkisin”.

Tämän vuoksi niin kutsuttu kollektiivinen länsi heikentää tarkoituksellisesti Euroopan turvallisuusjärjestelmää, Nato hiipii itään ja laajentaa sotilaallista infrastruktuuriaan. Tätä perustellaan tekopyhästi tarpeella vahvistaa Euroopan turvallisuutta, mutta todellisuudessa tapahtuu juuri päinvastoin. Tietyt tahot tuntuvat olevan jälleen valmiit uhraamaan koko Euroopan suursodan alttarilla.

Lännen vallanpitäjät tarvitsevat konflikteja säilyttääkseen hegemoniansa, minkä takia nyt ajetaan myös Venäjän-vastaista hanketta. ”Tästä syystä he ovat määränneet Ukrainan kansan käytettäväksi tykinruokana”, Putin latasi.

Ukrainan konfliktia yritetään pitkittää. ”Yhdysvallat toimii samalla tavalla muuallakin ja lietsoo konfliktipotentiaalia Aasiassa, Afrikassa ja Latinalaisessa Amerikassa. Yhdysvallat on hiljattain yrittänyt lietsoa ongelmia myös Aasian ja Tyynenmeren alueella”, Putin sanoi, Taiwanin tapauksen mainiten.

Putinista on selvää, että ”näillä toimilla länsimainen globalistinen eliitti yrittää muun muassa kääntää omien kansalaistensa huomion pois kiireellisistä sosioekonomisista ongelmista, kuten elintason romahtamisesta, työttömyydestä, köyhyydestä ja deindustrialisaatiosta”.

Kollektiivisen lännen vallanpitäjät ”haluavat siirtää syyn omista epäonnistumisistaan muille maille, nimittäin Venäjälle ja Kiinalle, jotka puolustavat omaa näkökulmaansa ja suunnittelevat suvereenia kehityspolitiikkaa, alistumatta ylikansallisten eliittien määräyksiin”.

”On selvää, että jännitteitä voidaan vähentää maailmassa, sotilaallis-poliittiset uhat ja riskit voidaan voittaa, maiden välistä luottamusta parantaa ja niiden kestävä kehitys varmistaa vain vahvistamalla radikaalisti nykyistä moninapaisen maailman järjestelmää”, Putin kertasi käsityksiään.

Putin toisti puheessaan, että ”yksinapaisen maailman aikakausi” on jäämässä menneisyyteen. Riippumatta siitä, kuinka voimakkaasti nykyisen globalistisen mallin edunsaajat pitävät kiinni totutusta tilanteesta, se on ”tuhoon tuomittu”. ”Historialliset geopoliittiset muutokset ovat menossa aivan toiseen suuntaan”, Venäjän presidentti vihjasi.

Putinin visioima ”moninapainen maailma”, perustuu ”kansainväliseen oikeuteen ja oikeudenmukaisempiin suhteisiin”, avaten samalla ”uusia mahdollisuuksia torjua yhteisiä uhkia, kuten alueellisia konflikteja ja joukkotuhoaseiden leviämistä, terrorismia ja tietoverkkorikollisuutta”.

Suuressa maailmassa Putinin sanoihin kiinnitetään huomiota, mutta kuunteliko kukaan Euroopassa? Kuka eurojohtajista pyörtäisi päänsä ja ryhtyisi ensimmäisenä rakentamaan sovintoa Moskovan kanssa, Washingtonin määräyksistä piittaamatta?

Nato-kuplassa elävän Suomen poliittinen johto ja enemmistö eduskunnan kansanedustajista, vaikuttavat ainakin täysin kykenemättömiltä ymmärtämään virheitään ja näkemään, mihin venäläisvastainen politiikka johtaa. Tätä hybrisvaihetta tullaan varmasti vielä katumaan.

Amerikkalainen politiikan veteraani Henry Kissinger onkin jo varoittavaan sävyyn todennut Yhdysvaltojen johtaman lännen olevan ”sodan partaalla Venäjän ja Kiinan kanssa asioista, jotka olemme osittain itse luoneet, ilman minkäänlaista käsitystä siitä, miten tämä päättyy tai mihin sen pitäisi johtaa”.