Kuukausi: maaliskuu 2022

Suomessa puhutaan nyt päivästä toiseen Nato-jäsenyydestä. Kulissien takana on jo varmasti sovittu kuvioista, joilla tätä siirtoa yritetään toteuttaa. On puhuttu avoimista ovista, mutta myös kapeista aikaikkunoista. Suuret eduskuntapuolueet ovat asiassa samanmielisiä.

Yksipuolinen julkinen keskustelu toistaa enimmäkseen, kuinka Nato-yhteys ”parantaisi turvallisuutta”, mutta tosiasiassa Suomesta tulisi vihollismaaperää naapurin suuntaan. Venäjä tuskin katselisi vain vierestä, jos Suomen puolustusvoimista tulisi osa Naton infrastruktuuria.

Kyseessä olisi myös täysjäsenyys Yhdysvaltojen etupiirin sotakoneistossa, jonka tehtävänä on pitää Euroopan maat Saksasta lähtien alisteisina Washingtonille ja estää niiden ”euraasialaistuminen”, eli lähentyminen Venäjään.

Tulevaisuudessa Nato-maiden tehtäviin kuulunee myös osallistua Kiinaa vastaan suunnattuihin mittelöihin Etelä-Kiinan merellä sekä sotilaallisiin operaatioihin Afrikassa, jonne sekä Kiina että Venäjä ovat myös asettuneet.

Ei ole enää mikään uutinen, että poliittinen eliittimme oikealta vasemmalle on sitoutunut edistämään lännen intressejä Suomen kustannuksella. Nykyään pienikin viittaus ”neutraaliin asemaan” tai ”puolueettomuuteen”, saa innokkaat eurofederalistit ja atlantistit älähtämään, ettei Suomi ole EU:n jäsenmaana puolueeton, vaan ”osa Eurooppaa ja länttä”.

Ukrainan konflikti on saanut useat valtiot tarkistamaan omia turvallisuusstrategioitaan. Kaikki euromaatkaan eivät ole olleet halukkaita asettumaan Venäjää vastaan, vaikka Ukrainan puolesta ovatkin liputtaneet. Suomi on yksi niistä maista, joita on yllytetty arvioimaan uudelleen asemaansa, maksoi, mitä maksoi.

Nato-jäsenyyden hakeminen Suomen puolustuskyvyn vahvistamiseksi on tähän asti ollut kansalaisten enemmistön vastustama vaihtoehto. Mitä tällainen siirto merkitsisi alueelliselle vakaudelle? Venäjällä sitä pidettäisiin provokatiivisena tekona, johon olisi pakko reagoida.

Ukrainan kriisin nykyisen vaiheen alettua, mielipiteet Suomessa ovat valtamedian kyselyjen mukaan muuttuneet radikaalisti: Ylen mukaan helmikuussa 53 prosenttia kannatti Natoon liittymistä, maaliskuun kyselyn mukaan kannatus on nyt jopa 62 prosenttia. Näitä lukemia on myös kyseenalaistettu.

Kyselyistä huolimatta kiihkeimmät Naton puolestapuhujat – presidentti Sauli Niinistö mukaan lukien – eivät haluaisi järjestää asiasta kansanäänestystä, sillä tyhmä kansa voisi vielä äänestää väärin, nyt kun Suomeakin tarvitaan lännen Venäjän-vastaisessa, kolminkertaisessa suuroperaatiossa.

Huvittavaa kyllä, Suomen eurojäsenyyttä vuosia ylistäneet kyseenalaistavat nyt Euroopan unionin merkityksen ja puolustuskyvyn. EU:n vuoden 2016 keskinäisen puolustuslausekkeen 42 artikla velvoittaa näet jäsenvaltiot tulemaan hyökkäyksen kohteeksi joutuneen EU-maan avuksi. Tämä takuu ei näytä lohduttavan eurosuomalaisia juuri lainkaan.

Natoon liittymisen seuraukset alueelliselle vakaudelle riippuvat siitä, pidetäänkö liittoumaa puolustus- vai hyökkäysliittona. Serbiassa Natoa tuskin muistellaan humanitaarisesta avusta. Moskova pitää liittoa ymmärrettävästi läntisenä ”sotablokkina”, jonka laajentuminen aiheuttaisi Venäjän federaatiolle vakavan turvallisuusongelman.

Naton eksistentiaalista kriisiä Venäjän sotilasoperaatio Ukrainassa on hieman parantanut: nyt se tuntee itsensä taas hyödylliseksi, vaikka Kiovassa ollaan ehkä toista mieltä. Venäjä taas voi hyvinkin uskottavasti väittää, että puolustautuminen ja ennakointi ovat oikeutettuja vastauksia sotilaalliseen läsnäoloon sen rajojen tuntumassa.

Käytännössä Suomen hakemuksen pitäisi saada kaikkien 30 jäsenmaan yksimielinen hyväksyntä, mistä ei ole takeita, kun otetaan huomioon liittouman omat pelot alueen epävakautumisesta. Torppaisiko yksi tai useampi maa Suomen jäsenyyden? Epäilen, haluaisiko monikaan jäsenmaa uhrata itseään käymällä sotaan Suomen puolesta.

Toisin kuin monilla Naton jäsenillä, Suomen suuri yhteinen raja Venäjän kanssa ja Pietarin läheisyys, joka on vain 322 kilometrin päässä rajasta, aiheuttaisi molemmille osapuolille vakavia huolenaiheita. Kiristynyt tilanne johtaisi diplomaattiseen taakkaan, johon liittyisi eskaloitumisen mahdollisuus. Näin pitkälle Venäjä tuskin antaisi tilanteen edes kehittyä, vaan se toimisi jo sitä ennen.

Nato-jäsenyys saattaa vaikuttaa hyvältä lyhyen aikavälin ratkaisulta kotimaan huolenaiheiden lievittämiseksi, mutta laajempaa pitkän aikavälin rauhaa koskevaa tavoitetta se tuskin palvelisi, ottaen huomioon Yhdysvaltojen valmiuden hyväksikäyttää ja pettää liittolaisiaan oman etunsa nimissä.

Jokaisella kansakunnalla on oikeus puolustaa itseään, mutta myös velvollisuus varmistaa rauha rajoillaan, vähentää kitkaa ja ylläpitää vuoropuhelua naapureidensa kanssa. Viime vuosina virallinen Suomi on hakemalla hakenut Venäjästä vain negatiivista sanottavaa ja nyt olemme päätyneet jo ”epäystävällisten maiden” joukkoon. Vaikuttaa siltä, että Suomea on määrätietoisesti ajettu kohtalokkaaseen rooliin suuressa pelissä.

Niinistöläinen Euro-Suomi, jolla on puolustusyhteistyösopimus myös Yhdysvaltojen kanssa, ”kuuluu länteen”, meillä hoetaan jotenkin epätoivoisen oloisesti. Mutta entäpä jos käännettäisiinkin kysymyksenasettelu toiseen suuntaan.

Jättäen nyt kylmästi huomiotta sen ikävän tosiasian, että suomalaiset ovat olleet vuosia kestäneen, Venäjää mustamaalaavan mielipidemuokkauksen kohteena, kysyisin, mitä haittaa Suomelle olisi olla Venäjän etupiirissä?

En usko, että tavallisen kansalaisen elämä muuttuisi ainakaan huonompaan suuntaan. Suomi voisi käydä taas kauppaa suuren naapurinsa kanssa, omien etujensa mukaisesti. Lännestä tuputettuja itsetuhoisia ”arvoja” ei olisi pakko myötäillä, kun niin ei tehdä Moskovassakaan. Nykyinen järjestely, jossa olemme EU:n ja Yhdysvaltojen vyöhykkeellä, on ollut Suomelle vain taloudellisesti tappiollista aikaa.

Väitän ymmärtäväni Naton kannattajien ajatuksenjuoksua, mutta mielestäni he ovat väärässä. Nato-jäsenyyden haitat ovat mittavat, hyödyt lähes olemattomat. Osa natoilijoista ei tosin tunnu välittävän kansallisista intresseistä saati turvallisuudesta, vaan heille on jostain syystä tärkeintä, että Suomi kuuluisi kaikkiin läntisiin instituutioihin.

Pohjois-Atlantin liiton tarkoitus ei ole kuitenkaan puolustaa jäsenmaitaan, vaan ainoastaan edistää länttä hallitsevan eliitin taloudellisia, poliittisia ja sotilaallisia intressejä. Mutta miten liitolle käynee, kun petrodollarin valtakausi pian päättyy ja heikentyneen lännen ohi menevätkin muut vallat? Euroopan turvallisuusarkkitehtuurikin menee silloin uusiksi.

Geopoliittisessa suuressa pelissä Suomella on lännelle merkitystä vain sopivana taistelutantereena ja reittinä Venäjälle. Kuten presidentti Putin totesi Suomen vierailullaan vuonna 2016, ”Nato taistelisi mielellään Venäjän kanssa viimeiseen suomalaiseen sotilaaseen. Venäjä ei sitä haluaisi. Mutta se ei ole meidän ratkaisumme vaan teidän”.

Globalisaatio on vakavassa kriisissä, tai näin meille ainakin uskotellaan. Selvää on, että olemme keskellä globaalin vallan uudelleenjärjestelyä, jota orkestroidaan ylikansalliselta tasolta. Tällaista tapahtuu korkeintaan ”kerran vuosisadassa”, mikäli ekonomisti Sergei Glazyevia on uskominen.

Hälytyskellojen pitäisi ehkä soida, kun jopa varainhoitoyhtiö BlackRockin toimitusjohtaja Larry Fink on kirjeessään osakkeenomistajille selittänyt, kuinka ”Venäjän hyökkäys Ukrainaan on tehnyt lopun viimeisten kolmen vuosikymmenen aikana kokemastamme globalisaatiosta”.

Finkin mielestä ”Venäjän toimien laajuus vaikuttaa maailmaan tulevien vuosikymmenien ajan” ja ”merkitsee käännekohtaa geopolitiikan, makrotaloudellisten suuntausten ja pääomamarkkinoiden maailmanjärjestyksessä”.

Fink varoittaa, että globalisaation purkaminen ”nostaa inflaatiota entisestään, jolloin keskuspankit joutuvat tekemään vaikean valinnan korkeampien hintojen tai alhaisemman taloudellisen toiminnan välillä” (lienee selvää, kumman vaihtoehdon rahavalta valitsee?).

Fink kirjoittaa myös, että nykytilanne voi vauhdittaa virtuaalivaluuttojen käyttöönottoa. ”Harkitusti suunniteltu maailmanlaajuinen digitaalinen maksujärjestelmä voi tehostaa kansainvälisten transaktioiden selvittämistä ja vähentää samalla rahanpesun ja korruption riskiä”, hän muotoilee.

Digitaaliset valuutat tarvitsevat myös digitaalisen identiteetin, jota teknokraatit ovat jo pitkään valmistelleet. Hankkeeseen sisältynee myös ajatus universaalista perustulosta sekä välttämättömien hyödykkeiden säännöstelystä päällekkäisten kriisien aikakaudella. Klaus Schwabin ja Davosin klikin visio ei ole tältä osin enää kovin kaukana arkitodellisuudesta.

Tosiasiassa finanssieliitin omat toimet ovat aiheuttaneet nykyisen epävakaan tilan. Dollaritalous oli huonossa jamassa jo ennen koronakriisiä ja Ukrainan konfliktiakin. Selityksiä inflaatiolle on yritetty keksiä sitä mukaa, kun asiat ovat edenneet, mutta pankkipiirit eivät tietenkään myönnä omaa vastuutaan. Siitä hekin ovat yhtä mieltä, että talousjärjestelmä vaatii ”uudistuksia”.

Myös amerikkalainen uutistoimisto Bloomberg tiedottaa muutoksista. ”Globalisaation toinen aika” on päättymässä ja näyttää siltä, että juuri ”Putin ja Kiinan Xi Jinping” ovat paljastaneet toimillaan ”kapitalismin suuren illuusion”. Mitä tuleekaan sitten tilalle? Ideologisesti sosialistinen järjestys, vaiko vain uusi, digitalisoitu pyramidihuijaus?

Yhdysvalloissa ei haluta ajatellakaan vaihtoehtoa talousliberalismille, mutta New Yorkissakin tunnustetaan sentään, että ”lopputulos, jota kohti olemme liukumassa, on sellainen, jossa autokraattinen itä vähitellen eroaa demokraattisesta, mutta jakautuneesta lännestä – ja sitten mahdollisesti kiihdyttää sen ohi”.

Bloombergin mielestä vastaus globalisaation ongelmiin ei ole talousliberalismin hylkäämisessä, vaan sen ”uudelleenmuotoilussa”; lännen talousviisaat ovatkin viime vuosina puhuneet ”kapitalismin nollauksesta”. Tätä taustaa vasten sopii kysyä, onko kaikki ”kriisit” koronasta energiaan ja ruokapulaan järjestetty tätä päämäärää varten?

Maailmantaloutta tähänkin asti hallinneet pääomapelurit pyrkivät joka tapauksessa ohjailemaan tapahtumia ja radikaaleja teollisteknologisia muutoksia ja säilyttämään pihtiotteensa myös tulevien mullistusten keskellä.

Poliittisen teatterin puolella Bidenin hallinto yrittää koota Venäjän-vastaisilla pakotteilla horjuttamansa eurovasallit ja anglofonisen maailman taakseen, jotta Yhdysvallat säilyttäisi edes läntisen pallonpuoliskon johtajuuden. Venäjä on ”akuutti uhka”, mutta Kiinaa kutsutaan jo ”merkittävimmäksi strategiseksi kilpailijaksi”.

Samaan aikaan Washington vaatii, että Eurooppa korvaisi halvan venäläisen kaasun kalliimmalla amerikkalaisella – näin Yhdysvallat yrittää taltuttaa samalla kertaa sekä Venäjän että Euroopan, omaa asemaansa pönkittäen. Tosin bensiinin huimilla hinnannousuilla on merkitystä myös amerikkalaisille äänestäjille.

Lännen ylivaltaan nostalgisesti suhtautuvat toivovat, että Ukrainan sodankäynnin seurauksena Putin syrjäytetään vallasta, maahan pystytetään navalnilainen nukkehallinto, Venäjän luonnonvarat ryöstetään ja Amerikka-keskeinen atlantismi jää edes yhdeksi vaikuttavaksi voimaksi monenkeskisessä maailmassa.

Mahdollisuudet Kremlin vallanvaihdokseen ovat edelleen aika heikot, kun otetaan huomioon Venäjän syvän valtion yhtenäisyys ja lännen tympeä venäläisvastaisuus, jota mediakoneisto propagandallaan vain kiihottaa. Uusi rautaesirippu saatiin sentään nostettua ja Venäjästä luotua mielikuvamarkkinoinnilla uusi Pohjois-Korea, ellei peräti uusstalinistinen Neuvostoliitto 2.0.

Sotilaallinen operaatio Ukrainassa on kuitenkin vauhdittanut politiikan ja talouselämän muutoksia – aivan kuin resetointisuunnitelmien mukaisesti. Jonkinlainen etupiirien maailma häämöttää jo edessämme, jossa keskitytään vaihteeksi alueellisiin intresseihin ja sivilisaatioarvoihin.

Tällä välin Suomessa on virallisina puheenaiheina turvallisuuspolitiikan uusi suunta ja Nato-jäsenyys. Vahinko vain, ettei suomalaisten ihannoimalla Lännellä™ ole tarjota kuin sateenkaarikapitalistista identiteettipolitiikkaa ja Netflixiä, mutta perussuomalaisille ja muille pikkukokoomuslaisille ne tuntuvat riittävän.

Bloombergin toimituksessa vedetään kotiinpäin ja toivotaan Yhdysvaltojen selviävän orastavassa ”blokkien maailmassa”. Siellä odottavat näillä näkymin ainakin (eur)aasialainen blokki, ytimessään Kiina ja Venäjä, amerikkalaisjohtoinen länsiblokki ja ehkä jokin kolmaskin blokki. Muut vallat sukkuloivat sitten näiden liittoumien välillä, aivan kuten vanhan kylmän sodan aikana.

Yhdysvallat käy Venäjää vastaan kolminkertaista ”sotaa”, väittää pekingiläisessä Kiinan ja globalisaation keskuksessa tutkijana toimiva Andy Mok.

Ensimmäisenä on ”Ukrainassa käytävä aseellinen sota”. Sitten on ”propagandasota, jota käydään länsimaisissa tiedotusvälineissä ja sosiaalisen median alustoilla”. Kolmantena tulee ”taloudellinen sota, joka saattaa nopeuttaa maailmaa toisen maailmansodan lopusta lähtien hallinneen Yhdysvaltojen johtaman valtarakenteen tuhoutumista”.

Mokin mielestä Ukrainan pitkittynyt sotilaallinen konflikti on mahdollinen, koska Yhdysvallat on pitänyt sitä yllä. Ilman ”aseiden ja muiden tarvikkeiden tulvaa, sekä Yhdysvaltojen ja sen eurooppalaisten tukijoiden vuosia kestänyttä salakavalaa sotilaskoulutusta ja todennäköistä tiedustelutukea”, sotilaallinen konflikti olisi jäänyt epätodennäköiseksi.

Nyt Ukrainan alueella soditaan, mistä seuraa ihmishenkien menetyksiä ja kasvava pakolaiskriisi, jotka johtuvat suoraan ja väistämättä Yhdysvaltojen väliintulosta. ”Mutta niin traagista kuin tämä onkin, sotilaallinen sota on geopoliittisesti vähiten merkittävä”, Mok esittää.

Aseellisen yhteenoton rinnalla käydään tiukkaa propagandasotaa. CNN:n ja muiden Yhdysvaltojen hallituksen ohjailemilla tiedotusvälineillä on kaksi hyökkäysnäkökulmaa.

”Ensimmäisessä hyökkäyksessä väitetään, että Venäjän sotilasoperaatio Ukrainassa on provosoimaton hyökkäys, joka epäonnistuu. Toisen hyökkäysvektorin mukaan Yhdysvallat ja sen länsieurooppalaiset tukijat ovat jakamattomasti liittoutuneet Venäjää vastaan ja maailma seisoo näiden niin sanottujen vapauden puolustajien rinnalla”, Mok erittelee.

Kumpikaan ei kuitenkaan ole totta. Mitä tulee ensimmäiseen hyökkäyslinjaan, ulkopolitiikan tuntijat, kuten George Kennan, Henry Kissinger ja John Mearsheimer, ovat kaikki varoittaneet ylittämästä Venäjän punaisia linjoja Ukrainassa. Nämä varoitukset on tahallisesti jätetty huomiotta.

Toisen hyökkäysvektorin osalta uhkaillaan, vähätellään tai ei oteta huomioon niitä maita, jotka eivät kannata Venäjän vastaisia pakotteita. Näihin maihin kuuluu Kiinan lisäksi Intia, Iran ja useita muita geopoliittisesti merkittäviä maita.

”Venäjällä on todellakin paljon enemmän ystäviä OPEC-maista Etelä-Aasiaan, Afrikkaan ja jopa Latinalaiseen Amerikkaan, kuin mitä länsimaiset tiedotusvälineet antavat ymmärtää”, Mok huomauttaa.

Tämä johtaakin kolmanteen sodankäynnin muotoon eli taloussotaan. Venäjälle määrätyt pakotteet ovat ennennäkemättömiä ja niiden tarkoituksena on järkyttää presidentti Vladimir Putin alistumaan. Ne eivät kuitenkaan toimi tarkoitetulla tavalla, saaden liikkeelle voimia, jotka voivat vain nopeuttaa Yhdysvaltojen hegemonisen aseman tuhoutumista.

Erityisesti Venäjän keskuspankin varojen jäädyttäminen on osoittanut maailmalle, että Yhdysvallat ei ole ainoastaan epäluotettava poliittinen toimija, vaan että sen globaalin rahoitusjärjestelmän hallinnointi on nyt todistettavasti vilpillistä.

Venäjän vaatimus maksaa tuottamastaan energiasta ruplissa saattaa olla vasta alkua dollarin hylkäämiselle. ”Dollarin ylivalta-aseman menettäminen on sekä katastrofaalista Yhdysvalloille että aihetta juhlaan suuressa osassa muuta maailmaa”, Mok arvioi.

Vuonna 2021 Venäjältä tuotiin EU:hun yhteensä 155 miljardia kuutiometriä maakaasua sekä päivittäin 2,3 miljoonaa barrelia öljyä. Näiden toimitusten keskeytyminen ja merkittävä hinnannousu on katastrofaalista Euroopalle. Mok epäilee, että tämä voi olla ”seisminen siirtymä, joka murskaa Yhdysvaltojen johtaman Venäjän vastaisen koalition yhtenäisyyden peruuttamattomalla tavalla”.

”Lännen yhtenäisyyttä” korostetaan nyt jatkuvasti myös suomalaisessa valtamediassa, mutta Washingtonin vaatimat pakotteet ovat vapauttaneet voimia, jotka voivat lopulta heikentää Yhdysvaltojen etuja paljon enemmän kuin sen Ukrainan konfliktin lietsomisen tarkoituksena oli ratkaista. Virallinen Suomi liittyi silti mieluusti Venäjälle ”epäystävällisten maiden” joukkoon, poliittisista ja taloudellisista seurauksista välittämättä.

Yhteenvetona voidaan todeta, ettei ole lainkaan selvää, että Venäjä olisi häviämässä tämän kolminkertaisen sodan. Mok näkee joitakin merkkejä siitä, että ”tämä viimeisin Yhdysvaltojen käynnistämä konflikti saattaa olla uusi strateginen tappio Vietnamin, Afganistanin ja Irakin tapaan”. Ukrainan konflikti saattaa aiheuttaa Yhdysvalloille paljon pidempiaikaisia vahinkoja.

Kun kyseessä on kansainvälinen kriisi, tarvittaisiin rauhallista mieltä ja kykyä tarkastella asiayhteyksiä kaikilta kanteilta. Tällaista edellytettäisiin esimerkiksi Ukrainan kohdalla, mikäli vuosia kestäneeseen konfliktiin yritetään yhä etsiä rauhanomaista ratkaisua.

Kuten brittiläinen politiikan tutkija ja sinologi Keith Lamb kommentoi, valitettavasti Yhdysvaltojen presidentin Joe Bidenin viimeisin Varsovan puhe, joka oli ”täynnä manikealaista järjettömyyttä ja ad hominem -hyökkäyksiä”, ei tällaista analyyttista ulottuvuutta sisältänyt.

Koko puheensa ajan Biden kuvasi taistelua Ukrainasta ”pimeyden” ja ”vapauden liekin” välisenä taisteluna ja lainasi jopa paavi Johannes Paavalin sanoja. Venäjä pelkistettiin karkeasti Neuvostoliitoksi ja kutsuttuaan venäläistä virkaveljeään Vladimir Putinia aiemmin ”sotarikolliseksi” ja ”teurastajaksi”, Biden vaati puheessaan hallinnon vaihtamista, parahtaen ”Jumalan tähden, tämä mies ei voi pysyä vallassa”.

Lamb katsoo, että ”Ukrainan osalta länsimaiset tiedotusvälineet ovat antautuneet vapaasti hyvä vastaan paha -narratiiviin, joka Hollywoodin massiivisen indoktrinaation ansiosta helposti hyväksytään, mutta kulissien takana geopoliittisesti valistuneiden pitäisi käydä rationaalisia keskusteluja”.

Vaikka Bidenin sanoja on yritetty jälkikäteen selitellä, ei hänen retoriikassaan ollut mitään yllättävää: hän myönsi suoraan, että Yhdysvallat on käyttänyt Ukrainaa Venäjällä tapahtuvan vallanvaihdoksen lietsomiseen, eikä tämä ole ensimmäinen kerta, kun Washington toimii tällä tavalla.

Eurooppalaiset ovat tämän amerikkalaisen vallanvaihto-operaation etulinjassa. Eskaloitumisriskin lisäksi eurooppalaiset joutuvat sodan jatkuessa olemaan yhä riippuvaisempia Yhdysvaltojen resursseista ja asekaupasta. Euraasian mantereen läntisimmässä päässä asuvat eivät voi osallistua vauraan Aasian nousuun, vaan he ovat Lambin sanoin ”riippuvaisia Yhdysvaltojen hegemonisista päähänpistoista”.

Näin ollen Euroopan unionista ei ole tulossa itsenäistä toimijaa, omaa valtablokkia tulevaisuuden moninapaiseen maailmaan. Näyttää siltä, että Bryssel tulee jatkossakin tottelemaan kuuliaisesti Washingtonin käskyjä, olivatpa ne euromaille kuinka taloudellisesti ja poliittisesti haitallisia hyvänsä.

Suomalaisille natoilijoille ja transatlantisteille tämä ”länsilinja” tuntuu sopivan, vaikka elintaso ja elämän laatu radikaalisti maassamme laskisivatkin. Ainahan voi syyttää Venäjää, samalla kun tähyillään ihaillen Atlantin yli. Diplomaattinen retoriikka on hylätty ja Suomen poliittinen eliittikin tuntuu kilpailevan siitä, kuka on kovasanaisin Moskovan suuntaan. Uusi rautaesirippu on nostettu ja junaliikennekin maiden välillä on pysäytetty.

Bidenin ”manikealainen saarnaaminen järkevän keskustelun sijaan” on hyvä strategia, jos halutaan lisätä jännitteitä entisestään. Kun otetaan huomioon, että Yhdysvalloilla on paljon voitettavaa Ukrainan konfliktin pitkittymisestä, on selvää, että Bidenin sanat heijastavat Yhdysvaltojen todellisia aikeita.

Bidenin ”manikealaisten kulttiharhojen demystifiointi” ei ole ajattelevalle ihmiselle kovin vaikeaa, mutta jos luottaa Ylen disinformatiiviseen antiin ja lännen narratiivia puolustavien ulkopolitiikan asiantuntijoiden lausuntoihin, luultavasti uskoo myös Bidenin väitteisiin ”hyvästä” ja ”pahasta” sekä ”demokratiasta” ja ”itsevaltiudesta”.

”Ukrainan osalta tällaiset väittämät eivät voisi olla kauempana totuudesta”, Lamb esittää. Hän kertaa, kuinka Ukrainan demokraattisesti valittu hallitus ”syöstiin vallasta äärioikeiston väkivaltaisella, Yhdysvaltojen tukemalla vallankaappauksella vuonna 2014 ja opposition poliittiset puolueet ja lehdistö kiellettiin”.

Jopa Joe Biden puuttui henkilökohtaisesti Ukrainan itsemääräämisoikeuteen, kuten New York Post -lehti on uutisoinut. Vuonna 2015 Biden pakotti Ukrainan hallituksen erottamaan syyttäjän, joka oli vastuussa ukrainalaisen energiayhtiön tutkimisesta, jossa Hunter Biden oli ”töissä”. Bidenin perheen tekoset Ukrainassa eivät vain tunnu suomalaisia ”tutkivia journalisteja” kiinnostavan. Lokaa yritetään etsiä vain venäläispoliitikoista.

Bidenin lapsellinen puhe on omiaan vain kiihdyttämään vastakkainasettelua, varsinkin kun otetaan huomioon Washingtonin machiavellimaiset taipumukset kaataa lukuisia hallituksia Ukrainan lisäksi. Kremlissä tämä operaatio nähdään Yhdysvaltojen loppupelinä, jonka tarkoituksena on levittää maailmaan lisää omaa ”loisdemokratiaa”.

Keskittymällä Putiniin, laajempi historiallinen ja geopoliittinen konteksti hämärtyy näkyvistä. Venäjän toimissa ei enää ole kyse Naton laajentumiseen liittyvästä turvallisuusongelmasta, ukrainalaisnatseista, eikä siitä, että Yhdysvallat yrittää kaataa kilpailijansa keinoja kaihtamatta.

Aivan kuten manikealaisessa dualismissa, monimutkaisuus pelkistetään yksittäiseksi ”Putiniksi”, jota kaikkien olisi pidettävä ”pahan” maallisena ilmentymänä. Tätä kertomusta Venäjän päämiehestä on länsimaisessa informaatiovaikuttamisessa vahvistettu jo 2000-luvun alkupuolelta lähtien.

Maailmanrauhan – sekä Ukrainan, Euroopan ja laajemman Euraasian mantereen vuoksi – olisi aika torjua amerikkalainen ällöpropaganda ja henkilöön menevät hyökkäykset, jotka meidän odotetaan nielevän monimutkaisten geopoliittisten tapahtumien rationaalisten, kontekstisidonnaisten selontekojen sijasta.

Ihmiset jotka kuvittelevat, että länsimaiden edustama ”kansainvälinen yhteisö” on yhä maailman keskipiste, tulevat vielä heräämään karvaasti muuttuneeseen todellisuuteen.

Vaikka jossakin muualla tilanne saattaa olla jo toinen, ”heränneiden” joukosta ei vielä suomalaisia poliitikkoja tunnu löytyvän, mistä todisteena pääministeri Sanna Marin yritti EU-maiden johtajien kokouksessa käskyttää Venäjän lisäksi myös Kiinaa.

”Meidän pitää saada Kiina historian oikealle puolelle tässä sodassa”, Marin sanoi, tarkoittaen, että Kiinan pitäisi siirtyä Ukrainan asiassa länsimaiden Venäjän-vastaiseen rintamaan. Pääministerimme Kiina-lausuntoa on kommentoitu kansainvälisesti esimerkiksi sosiaalisen median alustoilla, eikä aina erityisen mairittelevaan sävyyn.

Esimerkiksi afrikkalaiseen musiikkiin keskittyvä tuottaja Vik Sohonie arvioi Marinia seuraavasti: ”36-vuotias Suomen pääministeri puhuu maailman suurimmalle taloudelle ja väkirikkaimmalle maalle kuin se olisi edelleen heikko 1800-luvun siirtomaa. Missä maailmassa Euroopan johtajat oikein elävät?”

Sillä välin kun läntinen arvoyhteisö kokoontuu Euroopassa Joe Bidenin johdolla, on myös islamilainen maailma kokoustanut 54 neljän maan voimalla Pakistanin Islamabadissa. Vuonna 1969 perustettu Islamilainen yhteistyöjärjestö OIC on YK:n jälkeen suurin kansainvälinen järjestö, johon kuuluu tällä hetkellä 57 valtiota.

Ajankohdaltaan oli tuskin sattumaa, että kokousvieraaksi oli tänä vuonna kutsuttu ensimmäistä kertaa myös Kiinan ulkoministeri Wang Yi, jonka ulkomaan kiertue jatkui myöhemmin Afganistanin islamilaiseen emiraattiin, Intiaan – jonka hallintoa Yhdysvallat on nokitellut haluttomuudesta osallistua Venäjän-vastaisiin pakotteisiin – sekä Nepaliin.

Islamilainen yhteistyöjärjestö on myös johdonmukaisesti tukenut Kiinaa länsimaiden syytöksiä vastaan, kun on kyse muslimivähemmistöjen kohtelusta. Wang Yin kutsu on jälleen yksi esimerkki siitä, ettei muslimimaailma allekirjoita Yhdysvaltojen ja länsimaiden Xinjiangin uiguurinarratiivia.

Xinjiang on uuden silkkitien talousvyöhykkeen alkupiste, jonka Yhdysvallat on ottanut kohteekseen, koska se haluaa hillitä alueen kehitystä ja pilata Kiinan ehdottaman Vyö ja tie -infrastruktuurialoitteen. Valtaosa muslimimaista näkee onneksi jo Yhdysvaltojen aikomuksen läpi.

Kun osapuolten välinen yhteistyö kaupan, tieteen ja teknologian sekä energian aloilla on lisääntynyt, Kiina on syrjäyttänyt Yhdysvallat suurimpana energiavarojen tuojana monilta islamilaisen maailman tärkeimmiltä energian tuottajilta. Näin ollen on luonnollista, että Kiina ja islamilainen maailma lähentyvät toisiaan, selviytyäkseen yhdessä maailman kasvavista epävarmuustekijöistä.

Koska Kiinasta on tullut suurvalta, yhä useammat maat ymmärtävät, että ne voivat ja niiden kannattaa kääntyä Kiinan puoleen ongelmiensa ratkaisemiseksi Yhdysvaltojen sijaan. Monet viimeaikaiset tapahtumat ovat osoittaneet, kuinka vastuuton Washington voi olla; esimerkkeinä tästä hätiköity vetäytyminen Afganistanista ja sekaantuminen Ukrainan kriisiin, joka aiheutti suoran sotilaallisen konfliktin Venäjän ja Ukrainan välille.

Sanna Marinin ja lännen eliitin arrogantti sanelupolitiikka Venäjän, Kiinan ja muiden maiden suuntaan, ei osoita reaalipoliittista pelisilmää, vaan ylimielisyyttä, jota esiintyy yhä jälkikolonialistisessa ajassammekin. Kun Yhdysvaltojen ja lännen mahti hiipuu, Marin hengenheimolaisineen voi huomata olevansa historian ”oikean puolen” sijaan roskakoripuolella.

Pohjois-Atlantin liitto eli Nato piti torstaina hätäkokouksen Brysselissä keskustellakseen Ukrainan tilanteesta ja muista kysymyksistä. Paikalla olivat kaikkien Nato-maiden johtajat, sekä Yhdysvaltojen presidentti Joe Biden. Puheiden tasolla kollektiivinen länsi esittäytyi yhtenäisenä.

Venäjän uhkaa korostava sotilasliitto otti kantaa myös Kiinaan. Pääsihteeri Jens Stoltenberg toisti lännen infosotanarratiivia, jonka mukaan Kiina antaa Venäjälle poliittista tukea ”levittämällä räikeitä valheita ja disinformaatiota”. Hän ilmaisi myös huolensa siitä, että ”Kiina voi antaa materiaalista tukea Venäjän hyökkäykselle”.

Kiinassa puolestaan kysytään, onko Nato, joka on ”Venäjän ja Ukrainan konfliktin suurin edistäjä”, millään tavalla pätevä osoittamaan sormellaan Kiinaa, joka on alusta alkaen korostanut osapuolten vuoropuhelun tärkeyttä rauhan aikaansaamiseksi?

Stoltenberg sanoi toivovansa, että ”löydettäisiin rauhanomainen tapa lopettaa tämä sota mahdollisimman pian”. Samassa lehdistötilaisuudessa hän kuitenkin paljasti, että ”Naton joukkoja lisätään merkittävästi liittokunnan itäosissa”.

Huippukokouksen jälkeen Nato ilmoitti, että se antaa lisää sotilaallista tukea Ukrainalle ja että jäsenmaat investoivat enemmän puolustukseen. Onko tämä lännen käsitys ”rauhanomaisesta tavasta” saada konflikti päätökseen? Ettei vain olisi niin, että Yhdysvaltojen johtama järjestö tarvitsee sotaa enemmän kuin kukaan muu?

Kylmän sodan jälkeinen ”rauhan hetki” Euroopassa vei Naton eksistentiaaliseen kriisiin. Pohjois-Atlantin liitto (joka olisi pitänyt lakkauttaa heti Varsovan liiton jälkeen) luottaakin Euroopan mantereella vallitsevaan pelkoon ja luo tietoisesti kriisejä pidentääkseen jo laskusuunnassa olevaa elinkaartaan.

Suuret maat, kuten Intia ja Brasilia, sekä useimmat Afrikan, Kaakkois-Aasian ja muiden alueiden maat, ovat ottaneet Ukrainan kriisiin objektiivisemman kannan. Näissä maissa asuu lähes kaksi kolmasosaa maailman väestöstä. Ne edustavat aidon ”kansainvälisen yhteisön” valtavirran asennetta, sanottiin ”läntisessä arvoyhteisössä” sitten mitä tahansa.

Mutta miksi Stoltenberg mainitsi Kiinan Ukrainan yhteydessä? Naton, jota on jo pitkään pidetty ”aivokuolleena”, on löydettävä uusi elävöittävä henki, sillä pelkän ”russofobian” varaan sotilasliitto ei uskalla jättäytyä. Aasian alueella menestyäkseen länsiliittouma tarvitsee myös ”sinofobiaa”.

Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun Nato käyttää Kiinaa hyväkseen. Stoltenberg julisti jo viime vuonna, että Nato laajentaa painopistettä indopasifiselle alueelle, ”vastustaakseen nousevaa Kiinaa”. Miksi länsiliittouman pitää edes suuntautua Aasiaan, jos kyseessä on vain ”puolustusliitto”?

Kiinalaiset eivät ole myöskään unohtaneet toukokuun yhdeksättä päivää vuonna 1999, jolloin Nato iski röyhkeästi ohjuksillaan Kiinan suurlähetystöön Belgradissa, minkä seurauksena kolme kiinalaistoimittajaa kuoli ja monet loukkaantuivat.

Naton kääntyminen tänä päivänä kohti Kiinaa osoittaa, että se on pelkkä työkalu Yhdysvaltojen ulkopoliittisten ja taloudellisten päämäärien saavuttamiseksi. Vaikka ”transatlanttinen kumppanuus” mainitaan aina vierailujen yhteydessä, oikeasti Yhdysvallat väheksyy Euroopan maita ja vastustaa itsenäisyyspyrkimyksiä ja turvallisuusratkaisuja, jotka eivät edistä Washingtonin intressejä.

Niin kauan kuin Nato on olemassa, Euroopassa ja maailmassa ei tulla näkemään rauhan aikaa. Entinen CIA:n johtaja David Petraeus totesikin jo ylpeänä, että Venäjän ja Ukrainan konflikti ”tekee Natosta jälleen suuren”.

Ukrainan tapahtumat ovat antaneet ”aivokuolleelle” Natolle elvyttävän sähköiskun, kuin Frankensteinin hirviölle ikään. Kiinassa kuitenkin arvioidaan, että ”hätäapu voi lisätä sydämen sykettä hetkeksi, mutta se ei paranna sotilasliiton vakavaa sairautta”. Samoin on ”pelkkää haaveilua etsiä elämän eliksiiriä manipuloimalla Kiinaan liittyviä kysymyksiä”.

Kun kansainvälinen huomio on kiinnittynyt Ukrainan kriisiin, Kiina on tällä välin ”täysin militarisoinut kolme miehittämäänsä saarta kiistellyllä Etelä-Kiinan merellä”, väittää amerikkalainen amiraali John Aquilino.

Amerikkalaislähteiden mukaan Kiina on ”aseistanut Etelä-Kiinanmerelle rakentamansa saaret laivojen ja ilmatorjuntaohjusjärjestelmillä, laser- ja häiriölaitteilla sekä hävittäjillä”.

Aquilino arvioi, että Kiinan laitokset ”Mischief Reefillä, Subi Reefillä ja Fiery Cross Reefillä” näyttävät valmistuneen. Hänestä on vielä epäselvää, aikooko Kiina rakentaa lisää sotilaallisia laitoksia merialueen muihin kohtiin.

Amiraali lisää, että ”näiden saarten tehtävänä on laajentaa Kiinan kansantasavallan hyökkäysvalmiuksia mantereen rannikon ulkopuolelle” ja että saarilta käsin Kiina ”voi lähettää hävittäjiä, pommikoneita ja ohjata ohjusjärjestelmien hyökkäysvalmiuksia”.

Aquilino pelottelee myös sillä, että näiden saarten läheisyydessä lentävät ”kaupalliset ja sotilaalliset lennot ovat Kiinan aseiden kantaman sisällä”, mikä hänen mukaansa ”uhkaa kaikkia maita, jotka toimivat näiden saarten läheisyydessä”.

Amerikkalaisen P-8 Poseidon-meritoimintakoneen partioinnin aikana se haastettiin toistuvasti kiinalaisten radioviesteillä, joissa annettiin tiukka varoitus siitä, että ”Kiinalla on suvereeni valta Spratlysaarilla sekä ympäröivillä merialueilla. Pysykää poissa, jotta vältytte virheliikkeiltä”.

Yhdysvallat väittää, että Kiina on muuttamassa alueita sotilastukikohdiksi. Kiina taas vastaa, että sen toiminta on ensisijaisesti puolustuksellista ja tarkoituksena on suojella kansantasavallan suvereniteettia.

”Kiinan tavoitteet Etelä-Kiinan merellä voidaan tiivistää kolmeen pääkohtaan”, esittää Gabriel Honrada.

Ensiksi, Kiina haluaa Etelä-Kiinan merestä ”turvapaikan ydinsukellusveneilleen, joiden on toimittava läntisellä Tyynellämerellä varmistaakseen ydinpelotteen Yhdysvaltoja vastaan”.

Toiseksi, Kiina aikoo tehdä Etelä-Kiinan merestä ”puskurivyöhykkeen itsensä ja Yhdysvaltojen välille, mikäli Taiwanin salmessa syntyy konflikti”. Kolmanneksi, Kiina ”pyrkii valvomaan Etelä-Kiinan meren vedenalaisia luonnonvaroja eli öljyä, kaasua ja kalastusta, sekä turvaamaan omat merikauppareittinsä”.

Kiina on pitänyt Taiwania välittömimpänä uhkana keskeisille intresseilleen, koska Yhdysvallat on tehnyt tästä provinssista rienaavan näyteikkunansa, joka esittäytyy lännetettynä ja antikommunistisena ”vaihtoehto-Kiinana”. Kiina taas pitää Taipeita vain ”roistomaisena maakuntana, joka on lopulta yhdistettävä mantereeseen”.

Kiina alkoi militarisoida merialuetta kaksi vuosikymmentä sitten, Yhdysvaltojen ja sen Tyynenmeren liittolaisten, sekä näissä merikiistoissa mukana olevien Kaakkois-Aasian valtioiden, harmiksi.

Pekingiä ärsyttääkseen, Yhdysvallat liittolaisineen toteuttaa säännöllisesti provosoivia ”merenkulun vapauden operaatioita” Etelä-Kiinan merellä, mutta Kaakkois-Aasian valtioiden reaktiot ovat olleet jokseenkin vaihtelevia.

Brunei ja Malesia ovat omaksuneet pehmeämmän, hiljaisen diplomatian lähestymistavan Kiinan aluevaatimuksiin ja pitävät mieluummin matalaa profiilia erimielisyyksissään Pekingin kanssa. Vietnam on tasapainoillut Kiinan ylivoimaisia merivoimia vastaan nykyaikaistamalla laivastoaan ja perustamalla oman merivartiostonsa.

Vaikka Indonesia ei ole suora Etelä-Kiinan meren valtaaja, Kiinan tunkeutuminen Natuna -saarille, jotka sijaitsevat sen yhdeksänviivaisen linjan eteläisimmässä päässä, on saanut Indonesian suhtautumaan tiukemmin kiinalaistroolareiden kalastukseen alueella ja nykyaikaistamaan omia sotilaallisia voimavarojaan ja voimankäyttövalmiuksiaan.

Filippiinit tukeutuu yhä Yhdysvaltojen kanssa vuonna 1951 tehtyyn keskinäiseen puolustussopimukseen ja kansainväliseen oikeuteen vahvistaessaan omia aluevaatimuksiaan. Käytännössä Filippiineillä ei ole kuitenkaan voimaa puuttua kiinalaislaivojen liikkeisiin.

Kiina katsoo, että Yhdysvallat käyttää Etelä-Kiinan merikysymystä Kiinan ja Kaakkois-Aasian maiden välisten suhteiden heikentämiseen ja yrittää pakottaa maat tuekseen kohtaamaan Kiinan yhdessä.

”Yhdysvaltojen toimet lisäävät konfliktialttiutta alueella”, kommentoi kiinalainen sotilasasiantuntija Song Zhongping. Hänen mielestään Kiinan ”täytyy lisätä ponnisteluja Yhdysvaltojen todellisten kasvojen paljastamiseksi, jotta Kaakkois-Aasian maat ymmärtäisivät syvällisesti, että Yhdysvallat on ulkopuolinen maa, joka lietsoo häiriöitä Etelä-Kiinan merellä”.

Kaakkois-Aasian maiden ei pitäisi seurata Yhdysvaltoja, tai ”Etelä-Kiinan merestä tulee ongelmien meri kaikille alueen maille”.

Intialainen kolumnisti ja kirjailija Pankaj Mishra kirjoittaa Bloombergin sivuilla siitä, ”miksi monet maat haluavat jäädä uuden kylmän sodan ulkopuolelle”.

Muualla maailmassa lännen Venäjän ja Kiinan vastaisuutta tasapainottaa epäilys siitä, että Yhdysvallat on ”syvästi heikentynyt ja erittäin epävakaa suurvalta”. Nämä epäluulot saivat runsaasti vahvistusta Donald Trumpin presidenttikaudella, eikä Bidenin hallinnon revansistinen politiikka niitä hälvennä.

”Demokratiat ovat nousemassa”, Yhdysvaltojen presidentti Joe Biden sanoi puheessaan kansakunnan tilasta, Venäjän aloitettua sotilaallisen operaationsa Ukrainassa. Francis Fukuyama johtaa kommentoijien joukkoa, joka ilakoi, että ”vuoden 1989 henki” on palannut ja että olemme todistamassa ”vapauden uutta syntymää” globaalilla tasolla.

Tällainen vanhentunut retoriikka, ”jota yleensä toistavat kylmän sodan huumaavat viimeiset päivät eläneet miehet”, on Mishran mielestä vaarallista. ”Se voi jälleen kerran saada länsimaat ymmärtämään väärin maailmaa ja omaa valtaansa muokata sitä.”

Tämän päivän geopoliittiset realiteetit ovat vielä sekavampia kuin kylmän sodan aikana. ”Demokratioiden ja autokratioiden” välinen moraalinen vastakkainasettelu on entisestään hämärtynyt. Kääntyessään epätoivoisesti Venezuelan ja jopa Iranin puoleen lievittääkseen öljyn hintapaineita, ”demokratioiden allianssista” puhuva Yhdysvallat on jo tekemässä kompromisseja.

Kiina, joka oli luotettava Neuvostoliiton vastainen kumppani 1970-luvulla, näyttää tulleen siihen tulokseen, että läheinen yhteistyö lännen kanssa ei ole enää toivottavaa eikä elinkelpoista. Se huomioi venäläisen näkemyksen asioiden kulusta ja myös Kiinassa Putinin ääni on Zelenskyin tai lännen puheenvuoroja mieluisampaa kuultavaa.

Brasilian presidentti Jair Bolsonaro sanoo, että hänen kansakuntansa ”ei valitse puolta” tässä konfliktissa. Etelä-Afrikka oli suurin seitsemäntoista Afrikan maan joukosta, joka pidättäytyi äänestämästä YK:n päätöslauselmasta, jossa tuomittiin Venäjän ”invaasio” Ukrainaan. Argentiina, Turkki, Meksiko ja Indonesia kuuluvat suureen enemmistöön valtioista, jotka ovat kieltäytyneet rankaisemasta Venäjää.

Kaikkein paljastavin näistä aitiopaikalle pyrkijöistä on Intia, joka on ainakin teknisesti maailman suurin demokratia. Pitkät suhteet Moskovaan – Venäjä täyttää noin puolet Intian armeijan tarviketarpeista – selittävät vain osittain Intian kieltäytymisen seisomasta Quad-kumppaniensa Yhdysvaltojen, Australian ja Japanin rinnalla.

Kuten monet hallitukset eri puolilla maailmaa, jotka jo nyt taistelevat inflaatiota vastaan, pääministeri Narendra Modin hallinto on huolissaan Venäjän tärkeimpien vientituotteiden – öljyn, vehnän ja lannoitteiden – hintojen noususta. Modi arvostaa myös Venäjän tukea Intialle Kashmirin alueen kiistassa.

Kaikista näistä ja muista syistä Intia ei poikkea perustavanlaatuisesta geopoliittisesta strategiastaan, jossa se liittoutumattomana ”pelaa yhtä suurvaltaa toista vastaan ja varmistaa samalla materiaaliset ja diplomaattiset sitoumukset molemmilta osapuolilta”.

Kylmän sodan soturit, jotka vaativat muita noudattamaan periaatetta ”olet joko puolellamme tai meitä vastaan”, eivät ole koskaan arvostaneet liittoutumattomuuden ytimessä olevia, kaupankäyntiin ja neuvotteluun perustuvia vuorovaikutussuhteita. He eivät myöskään ymmärrä, miten huolellisesti globaalin etelän kansat punnitsevat yhteistyötään lännen hallitseman ”kansainvälisen järjestyksen” kanssa.

”Indonesialaiset muistavat yhä Kaakkois-Aasian vuoden 1998 talousromahduksen, josta syytettiin yleisesti länsimaisia sijoittajia. Kiinan kansallismieliset vetoavat edelleen siihen, että Nato pommitti vuonna 1999 Kiinan suurlähetystöä Belgradissa. Aasiassa ja Afrikassa muistot Irakiin vuonna 2003 tehdystä hyökkäyksestä ja länsimaiden katastrofaalisesta interventiosta Libyaan ovat edelleen vereslihan tuoreita”, Mishra muistuttaa.

Monille aasialaisille, latinalaisamerikkalaisille ja afrikkalaisille, Putin ei vaikuta ennennäkemättömältä kansainvälisen oikeuden rikkojalta. Hänen länsivastainen retoriikkansa osuu jopa vastaanottavaisiin korviin – mistä todistaa Venäjän päämiehen suosio Intian ja Indonesian kaltaisissa maissa.

Mishran mukaan ”Euroopan ja Yhdysvaltojen omaa etua ajava reaktio pandemiaan oli vain omiaan lisäämään kehittyvien maiden kaunaa länttä kohtaan”. Epäilys ja vihamielisyys lisääntyvät varmasti holtittomien tekojen myötä: kun Bangladesh kieltäytyi tuomitsemasta Venäjää YK:ssa, Liettua peruutti vastatoimena luvatun rokotelähetyksen.

Kun Yhdysvallat jäädyttää Venäjän keskuspankin dollarivarantoja ja kun Applen, American Expressin ja McDonald’sin kaltaiset ikoniset kuluttajayritykset vetäytyvät äkillisesti Venäjältä, eri puolilla maailmaa olevat kansakunnat harkitsevat uudelleen omaa riippuvuuttaan länsimaisista tuotteista, teknologioista, rahoituksesta ja maksujärjestelmistä.

Kiina, joka on ärsyyntynyt Huawein kuristamisesta ja uhkauksesta karkottaa kiinalaisyritykset Wall Streetiltä, on jo pitkään pyrkinyt itsenäisyyteen tärkeillä rahoitus- ja teknologia-aloilla, sekä löytämään keinoja haastaa dollarin valta-asema. Myös muut kansalliset pyrkimykset talouden kestävyyteen ja toimitusketjujen monipuolistamiseen rokotteista puolijohteisiin kiihtyvät.

Kun globalisaation maisema pirstaloituu, demokratian näkymät heikkenevät nopeammin, huolimatta Fukuyaman kuuluttamasta ”vapauden uudesta syntymästä”. Autoritaariset valtiot ympäri maailmaa ovat jo ”rakentaneet korkeita digitaalisia linnoituksia”. Piilaakson mediayhtiöiden vetäytymisen myötä näiden valtioiden oma informaatiomonopoli vain vahvistuu.

Tapahtuipa Ukrainassa sitten mitä tahansa, Mishra katsoo, että yleinen suuntaus on selvä. ”Opportunistinen liittoutumattomuus, demokratiasta luopuminen, dollarin käytön supistuminen ja yleinen epäamerikkalaistuminen” tulevat vain lisääntymään kaikkialla maailmassa.

”Kylmä sota päättyi vuonna 1989, kun vapaan maailman moraalisesta arvovallasta ja geopoliittisesta kapasiteetista luultiin liikoja. Toinen kylmä sota, joka alkaa uusilla vastaavilla harhakuvitelmilla, on menossa kohti tuhoisaa pattitilannetta, ellei jopa selvää tappiota”, Mishra arvioi.

Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyi on kieltänyt yksitoista oppositiopuoluetta – mukaan lukien venäläismielisen ”Oppositiofoorumi”-puolueen, jolla on 44 paikkaa Ukrainan 450-jäsenisessä parlamentissa. Tämä saattaa osoittautua pahaksi virheeksi sotilaallisen konfliktin tässä vaiheessa.

Zelenskyi liitti Ukrainan kansallisen turvallisuus- ja puolustusneuvoston päättämän, puolueiden toiminnan keskeyttämistä koskevan asetuksensa yksityisten televisiokanavien kieltämiseen – ne kaikki yhdistetään yhdeksi valtion televisiokanavaksi. Tämä saattaa olla hänen toinen suuri virheensä.

Ukrainan myyntivaltti, jolla se on saanut sympatiaa ja tukea läntiseltä maailmalta on nimittäin ollut se, että se on esittäytynyt ”vapaana” ja ”demokraattisena” – melkein kuin eurooppalaisena liberaalidemokratiana, eikä Putinin Venäjän kaltaisena autoritaarisena valtiona.

Kuten jopa Ukrainaa sympatisoiva brittilehti The Spectator esittää, Zelenskyin kaksi viimeisintä siirtoa hämärtävät tätä eroa kohtalokkaasti. Vaikka päätökset saattavatkin olla perusteltuja Ukrainan turvallisuuden kannalta, ne saavat maan muistuttamaan epädemokratiaa, jossa oppositio murretaan ja kriittiset äänet tukahdutetaan.

Länsimaat ovat tähän asti osoittaneet tukeaan Ukrainalle, huolimatta siitä, että korruptoitunut, ukrainalaisten oligarkkien ja amerikkalaispoliitikkojen ohjailema valtio on jo vuoden 2014 väkivaltaisesta vallanvaihdosta saakka hyödyntänyt maan äärioikeistolaisia järjestöjä taistelussa Donetskin ja Luhanskin separatisteja vastaan.

Poikkeustilan varjolla Ukrainan turvallisuuspalvelu on ryhtynyt myös pidättämään toisinajattelijoita ja jopa satiirikkoja, jotka ovat tehneet hallinnosta pilaa. Myös Moskovan patriarkaattiin kuuluvan Ukrainan ortodoksikirkon papistoa on siepattu väkivalloin kirkoistaan. Venäjämielisiksi epäiltyjä kansalaisia on myös sadistisesti kaltoin kohdeltu.

Zelenskyin toimet eivät ole uusia, sillä hänen hallintonsa on jo vuosien ajan tukahduttanut maan oppositiovoimia. Nykyiset siirrot saattavatkin olla epätoivoista reagointia siihen, että yhtenäisyyden ja vastarinnan varjossa on yhä monia ukrainalaisia, jotka olisivat valmiita sopimaan asioista Venäjän kanssa. Mutta lännen intressien vuoksi sotatilaa on pitkitettävä kaikin keinoin, maksoi mitä maksoi.

Tämä ei ole eduksi miehelle, jota on lännen mediassa hehkutettu tyranniaa vastaan taistelevana vapaussankarina. Salaisesta piilopaikastaan (joka sijaitsee luultavasti Ukrainan ulkopuolella?) lähettämistään videoviesteistä saa sen kuvan, että Zelenskyi on yhä vain näyttelijä, joka noudattaa taustavoimiensa ja Yhdysvaltojen laatimaa synkkää geopoliittista käsikirjoitusta.

Suomalaismedia on valjastettu täysillä lännen infosotaan Venäjää vastaan. Tämä ei ole tapahtunut Ukrainan myötä, vaan jo paljon aiemmin. Nyt tosin vihoviimeisetkin objektiivisuuden rippeet on karistettu ja journalistinen etiikka vaihdettu täyteen (dis)informaatiovaikuttamiseen.

Samaan aikaan Yle varoittelee kansalaisia ”Kremlin infosotureista” ja siitä, että verkossa jaetaan nyt runsaasti ”harhaanjohtavaa tietoa” ja ”todellisesta kontekstistaan irrotettuja dramaattisia kuvia ja videoita”. Omasta sotaroolistaan lännetetty valtionmedia ei tietenkään sano mitään.

Minkäänlaista tasapuolista näkemystä on siis vaikea löytää, kun toimittajien päätehtävänä on demonisoida ”itsevaltaista” ja ”arvaamatonta” Putinia. Toisaalta yritetään myös esittää, ettei sotilasoperaatio Ukrainassa olekaan onnistunut ja koko Venäjän federaatio on – jälleen kerran – poliittisen ja taloudellisen romahduksen partaalla.

Ukrainan presidentti Zelenskyin vaatimuksista huolimatta, Yhdysvallat, EU ja Nato eivät ole oikeasti halukkaita ottamaan Kiovaa suojatikseen. Heille riitti, että Ukrainan hallinto saatiin yllytettyä uusiin iskuihin Donbassin separatisteja vastaan. Sitten siirryttiin suunnitelmien mukaisesti kiivaaseen taloussotaan Moskovaa vastaan.

Tällä välin tavalliset ukrainalaiset saavat toimia tykinruokana tai paeta maailmalle kotinsa hyläten. Tolkun ihmiset hyvesignaloivat netissä Venäjän julmuutta kauhistellen, ”suvereenin” Ukrainan lippua liehutellen, kuten vielä vähän aikaa sitten omaa rokotestatustaan ylpeästi esitellen.

Armeijan asiantuntijoilta saa sentään hieman tasapainoisempia näkemyksiä. Eläkkeellä oleva yhdysvaltalaisupseeri Douglas Macgregor on haastattelussa esittänyt, että ”lännen propaganda on luonut vääriä odotuksia Ukrainan menestyksestä”.

”Venäjä on suurelta osin saavuttanut tavoitteensa Ukrainan armeijan neutralisoimiseksi, mutta länsimaiden hallitukset uskovat virheellisesti, että siviiliuhrien välttämiseksi suunniteltu tarkoituksellinen eteneminen kuvastaa heikkoutta ja ne aseistavat Ukrainaa taistelujen pitkittämiseksi”, entinen Pentagonin huippuneuvonantaja on sanonut.

”Sota” on luultavasti ohi kuukauden kuluttua, ellei jo paljon aikaisemmin. Venäjän ja Ukrainan edustajien neuvotteluissa on jo soviteltu neutraalimpaa statusta maalle, joka on viimeiset kahdeksan vuotta toiminut lännen vihamielisenä sillanpääasemana Venäjän suuntaan.

Länsimainen propaganda yrittää viimeiseen asti väittää muuta, mutta reaalipoliittisen suuren kuvan paljastumista onkin turha odottaa tapahtuvaksi Ylen kanavien tai iltapäivälehtien kautta. Jossakin vaiheessa valehtelu ei kuitenkaan enää auta. Tällä välin amerikkalaisten likaisten sotien veteraanin Joe Bidenin täytyy tyytyä haukkumaan Putinia ”sotarikolliseksi”.

Ukrainan jatkuvan sekasorron ja muissa osissa maailmaa vallitsevien kriisien taustalla on viime kädessä lännen halu säilyttää globaali valta-asemansa. ”Tänään koko planeetan on maksettava hinta lännen kunnianhimosta, sen yrityksistä ylläpitää murenevaa valtaansa kaikin keinoin”, Venäjän presidentti sanoi viimeisimmässä puheessaan.

Huolestuneena vain ”omista eduistaan ja supervoitoistaan” länsimainen eliitti on johtanut maailman nykyiseen tilanteeseen, ”vuosien virheiden ja lyhytnäköisten päätösten kautta”.

Esimerkiksi ”Ukrainan konfliktin vuoksi asetettujen Venäjän-vastaisten pakotteiden vaikutukset tuntuvat jo länsimaiden tavallisilla ihmisillä – samalla kun eliitti yrittää syyttää siitä Moskovaa”, Putin on todennut.

Länttä hallitsevan eliitin ylivaltaa haastetaan nyt enemmän kuin koskaan, eikä vain Venäjän toimesta. Silti he pitävät edelleen kiinni oikeudestaan käyttää hupenevaa voimaansa, tuomita ja rangaista kilpailijoitaan, vasallejaan ja uhrejaan, samalla kun he itse surutta rikkovat oman ”liberaalin järjestyksensä” pelisääntöjä.

Olemme saapuneet vaarallisimpiin hetkiin sitten kylmän sodan huippuvaiheen ja luultavasti sitten toisen maailmansodan päättymisen. Vaara on ohi vasta sitten, kun vanha järjestys siirtyy historiaan ja uusi sivu aukeaa monenkeskisessä järjestelmässä, jossa yksi suurvalta ei enää sanele muille, miten näiden tulisi elää.

En sitten tiedä, onko orastava ”euraasialainen vuosisata”, tasapuolisemmaksi oletettu ”moninapainen maailma”, tai negatiivisimpien arvioiden ”geopoliittinen nollamaailma”, entistä angloamerikkalaista systeemiä parempi aivan kaikissa suhteissa, mutta toivottavasti se saa mahdollisuuden länsikeskeisten vuosikymmenten jälkeen. Ukrainalaisillekin se voi olla nykyahdinkoa vapauttavampi kokemus.