Italialainen filosofi Giorgio Agamben on yhtenä harvoista akateemikoista kritisoinut korona-ajan poikkeusoloja, kasvomaskeja ja yliampuvia rajoituksia. Nyt nuo kirjoitukset ja haastattelut on koottu kirjaksi, joka on käännetty myös englanniksi nimellä Where Are We Now? The Epidemic as Politics (Rowman & Littlefield, 2021).

Agamben kirjoitti enemmistön kirjassa julkaistuista teksteistään koronakriisin alkuvaiheessa, joten hän keskittyy erilaisiin rajoituksiin. Hän on kommentoinut muualla myös rokotteita ja kysynyt, ”miten valtio voi syyttää heitä, jotka päättävät olla ottamatta rokotteita, kun se ei itsekään halua olla vastuussa rokotteiden sivuvaikutuksista”.

Agamben lähtee siitä, että vallanpitäjät eivät anna hyvän kriisin mennä hukkaan, vaan käyttävät tilaisuutta hyväkseen ja ajavat eteenpäin käytäntöjä ja politiikkaa, jotka vastaavat heidän agendaansa, mikä on ”kapitalismia kommunistisessa muunnelmassa”.

Hän tosin viittaa myös Maailman terveysjärjestön vuosien takaisiin uhkaskenaarioihin, Bill Gatesiin ja Event 201-pandemiasimulaatioon esittäen, ettei tämä ”pandemia” puhjennut odottamatta. Vihjaako filosofi, että perimmäiset vallanpitäjät – keskuspankkiirit ja suursijoittajat kumppaneineen – ovat tämän keinotekoisen ”kriisin” alulle panneetkin?

Yhteiskuntasulkujen ”poikkeustilassa” on syntynyt joka tapauksessa ”uusi hallintoparadigma”, jonka tarkoituksena on ”hylätä porvarillisen demokratian paradigma – oikeuksineen, parlamentteineen ja perustuslakeineen – ja korvata se uusilla instrumenteilla, joiden ääriviivoja voimme tuskin vielä edes hahmottaa”.

Mikä loi kontekstin, jossa niin monet olivat valmiita hyväksymään tämän kaiken, filosofi kysyy retorisesti ja vastaa: ”Se oli pelon ilmapiiri. Ensimmäinen paniikkiaalto Italiassa osoitti, että nyky-yhteiskunta uskoo vain ’paljaaseen elämään’, mikä näkyi siinä, että italialaiset olivat valmiita uhraamaan lähes kaiken – elinolonsa, sosiaaliset suhteensa, työnsä sekä uskonnolliset ja poliittiset vakaumuksensa, kun he joutuivat kohtaamaan sairastumisriskin.”

Elämä pelkistettiin minimiin, pelkkään olemassaoloon, josta riisuttiin kaikki muu. Viruksen pelossa vain ”selviytyminen” tuntui merkitsevän. Ylipäänsä uudessa biopoliittisessa järjestelmässä eläminen edellyttää vapauksien uhraamista ”turvallisuussyistä” ja paradoksaalisesti silti täytyisi elää ”jatkuvassa pelon ja turvattomuuden tilassa”.

Heti alkuvaiheessa ehdotettiin myös, että ihmisten välisen kanssakäymisen on tapahduttava mahdollisimman pitkälti ilman fyysistä läsnäoloa ja tässä hyödynnettiin digitalisaatiota ja teknologiaa. Etätyötä tarjottiin vaihtoehdoksi sille, että joutuisi ottamaan riskin ja olemaan oikeasti läsnä kollegoidensa tai asiakkaidensa luona.

Miten tällainen vaikuttaa pidemmällä aikavälillä julkiseen tilaan ja julkiseen keskusteluun? Jos emme voisi enää tavata henkilökohtaisesti tai ryhmissä ja käydä avointa keskustelua, ulkopuolisten voimien olisi paljon helpompi valvoa ja manipuloida yksinäisiä, eristettyjä yksilöitä.

Agambenin tekstit palauttavat mieleen, millaista elämä oli pahimman ”pandemiapaniikin” aikana, erityisesti viime vuoden maaliskuussa alkaneen koronasulun viikkoina. Koronarokotteiden tulon myötä moni uskoo vieläkin, että aikanaan – ehkä miltei sataprosenttisen rokotekattavuuden ja useiden tehostepiikkien jälkeen? – asiat palaavat normaaliksi. Agamben ei usko, että näin tulee tapahtumaan.

Tämän päivän Euroopassa Itävalta, Adolf Hitlerin synnyinvaltio, on jo sulkenut rokottamattomat väliaikaiseen eristykseen ja kotiarestiin. Tieto siitä, että tämä kaikki voi tapahtua näin helposti ja nopeasti, on itsessään hämmentävää ja huolestuttavaa. Agamben menee niinkin pitkälle, että väittää ”inhimillisyyden ja barbaarisuuden välisen kynnyksen” tulleen ylitetyksi korona-aikana.

Naapuria on syytä pelätä ja välttää, sillä hän saattaa olla sairas ja uhka omalle terveydelle ja hyvinvoinnille. Suomessa lanseerattiin käyttöön myös haukkumasana ”kulkutautimyönteinen”, jota jotkut rajoitusten vaatijat ja rokotteiden ottajat innokkaasti käyttivät sosiaalisessa mediassa ja lehtien kommenttiketjuissa eri mieltä olevista.

Entäpä sitten filosofiaan kuuluvat kysymykset totuudesta? Miten on lääketieteen luotettavuuden laita? Miten maallikon tulee ymmärtää ja tulkita tilastoja, joita meille päivittäin esitetään? Tilastojen kyseenalaistamista ja asiantuntijavallan vastustamista pidetään nyt vastuuttomana kansalaistottelemattomuutena.

Muut sairaudet ovat jääneet koronan varjoon niin, että terveyspalvelut hukkuvat sellaisten toimenpiteiden ruuhkaan, jotka itsessään johtavat uusiin kuolemantapauksiin. Kriisi muuttuu pysyväksi, vaikka se saakin eri muotoja, joten mitä uusia rajoituksia vielä vaaditaan näiden terveyteen kohdistuvien uhkien torjumiseksi? Koronaviruksen kohdalla taistellaan nyt virallisen narratiivin mukaan uusia mutaatioita ja taudinpuhkeamisia vastaan rokotuksista huolimatta.

Poikkeusolot rajoituksineen myytiin kansalaisille lupauksilla ”paluusta normaaliin” (samaan aikaan tosin sanottiin ristiriitaisesti, ettei paluuta entiseen todellisuudessa enää ole). Normaaliuden illuusiota ylläpidettiin erityisesti kesäaikaan, mutta samalla rajoitukset olivat alati läsnä taustalla.

Suomessa olemme ehkä aiemmin päässeet helpommalla kuin monissa muissa maissa, mutta nyt ote on kiristynyt myös meillä ja koronapassikin on otettu käyttöön absurdina ”terveysturvallisuustoimena”. Samaan aikaan valtamedia ja terveydenhoidon asiantuntijat valehtelevat, että ”tauti jyllää etenkin rokottamattomien keskuudessa”. Kansalaisia jaetaan vastakkaisiin leireihin poliittisen ”hajota ja hallitse”-periaatteen mukaan.

Agamben väittää, että koko kansalaisuuden käsite määritellään hienovaraisesti uudelleen, kun meidät pelkistetään pelkkään biologiseen olemassaoloomme – tai kenties pelkiksi suurten organisaatioiden tulonlähteiksi ja koe-eläimiksi? Loppujen lopuksi juuri suuret teknologiayhtiöt näyttävät hyötyneen eniten arkielämän sekä terveyspalvelujen digitalisoinnista. Kansalaiset pakotetaan noudattamaan uusia sääntöjä sillä perusteella, että ”vaihtoehtoja ei ole”.

Viimeinen argumentti, jonka Agamben esittää ”uhkana poliittiselle toiminnalle”, on maskien käyttäminen. Ilman avoimuutta toisillemme, joka syntyy vain, kun voimme nähdä ja lukea kasvojen ilmeitä, koko julkinen elämä heikkenee.

”Maa, joka päättää luopua kasvoistaan ja peittää kansalaistensa kasvot maskeilla, on maa, joka on poistanut itsestään poliittisen ulottuvuuden”, arvioi italialaisajattelija; ihmiskasvot ovat politiikan ja yhteiskuntaelämän peruselementti, joka täytyisi voida pitää esillä.

”Taistelu virusta vastaan” on länsimaissa ottanut selvästi oppia Kiinasta, mutta se on noudattanut myös amerikkalaista ”terrorismin vastaisen sodan” mallia ja seurauksia kansalaisvapauksien menetykselle on verrattu vuoden 2001 syyskuun 11. päivän tapahtumien jälkeiseen aikaan.

Massiivinen rakenteiden verkosto – valtion virastoista akateemisiin instituutioihin, kokonaisiin teollisuudenaloihin ja viestintäteknologiayrityksiin – on vain siirtynyt terrorismin vastaisesta sodasta koronasotaan, kuten tehtaat toisen maailmansodan aikana siirtyivät rauhanajan teollisuudesta asevarusteluun.

Poliittiset ja inhimilliset panokset ovat korkealla, sillä korona-ajan poikkeustila on ”mekanismi, jonka avulla demokratiat voivat muuttua totalitaarisiksi valtioiksi”. Nykyisten hallitusten toimien vertaaminen natsien totalitarismiin saattaa vaikuttaa liioitellulta, mutta Agamben on vakuuttunut siitä, että ”1900-luvun totalitarismi” kummittelee meille edelleen.

”Biolääketieteellisen turvallisuusvaltion” ihmisten elämään kohdistamat rajoitukset ovat itse asiassa olleet äärimmäisempiä kuin ne kiellot, joita sodanaikaiselle siviiliväestölle asetettiin, ilmahyökkäyksiltä ja muilta uhkilta suojautumisen nimissä.

Agambenin toiveet tulevaisuudesta jäävät epäselviksi. Hän puhuu tulevasta ”vaihtoehtoisesta poliittisesta kokoonpanosta” ja ”uudesta, tulevasta politiikasta”, mutta toisaalta hän näyttää vain toivovan paluuta ihmiselämän normaaleihin, korona-ajan poikkeustiloista vapaisiin olosuhteisiin.

Yhteiskunnan palauttaminen edellyttää kuitenkin poliittista toimintaa. Kuten Agambenin kirjoituksia analysoinut Pavlos Papadopoulos pelkää, ”suuri vaara on, että annamme uuden normaalin muuttua normaaliksi”. Näin kokonainen sukupolvi kasvaisi tottuneena ”järjettömäksi muuttuneen kansanterveysjärjestelmän saneluun”, valtioiden ja teknologiayhtiöiden ottaessa käyttöön sosiaalisen luottoluokitusjärjestelmän ”niin lännessä kuin idässäkin”.

Agambenin mukaan olemme todistamassa ”länsimaisen kapitalismin” ja ”uuden kommunistisen kapitalismin” välistä konfliktia, jossa ”jälkimmäinen näyttää nousevan voittajaksi”. Filosofin mukaan uusi globaalihallinto tulee ”yhdistämään kapitalismin epäinhimillisimmän puolen valtiokommunismin kauheimpaan puoleen”, jossa ihmisten välinen ”äärimmäinen vieraantuneisuus” yhdistyy ”ennennäkemättömään sosiaaliseen kontrolliin”.

Voi vain toivoa, että tätä asiaa pohdittaisiin myös poliitikkojen piirissä, mutta vanhat puolueet ovat osoittaneet olevansa täysin ylikansallisen eliitin johdateltavissa. Korona-ajan toisinajattelijat muodostavat nykyään suurimman aliedustetun väestönosan läntisissä demokratioissa, joita muutetaan pikavauhtia globaalikapitaalin muuttuvaan maailmanjärjestykseen sopivimmiksi.