Kuukausi: maaliskuu 2024

Taliban -liikkeen johtama Afganistanin islamilainen emiraatti on tuominnut jyrkästi Venäjällä tehdyn Crocus City Hallin terrori-iskun, esittäen sen ”rikkovan räikeästi kaikkia inhimillisiä normeja”.

”Daesh [arabiankielinen nimitys Isisistä], joka on hyökännyt siviilejä vastaan Afganistanissa ja muuallakin maailmassa, osoittaa jälleen tämän tapauksen kautta, että se on ulkomaisten tiedustelupalveluiden käsissä oleva ryhmä, jonka tarkoituksena on herjata islamia ja muodostaa uhka koko alueelle”, emiraatin julkilausumassa todetaan.

Talibanin tiedottaja Sohail Shaheen huomauttaa myös, että ”amerikkalaiset yrittävät suojella [Moskovan iskun] todellisia tilaajia lausunnoillaan Isisin osallisuudesta”. Esimerkiksi ”senaattori Lindsey Graham on yrittänyt kääntää tutkinnan huomion muualle tässä herkässä vaiheessa”.

Taliban -liike on toistuvasti syyttänyt Yhdysvaltoja suhteista Isis-Khorasaniin ja väittää amerikkalaisten käyttävän jihadismia lavasteena terrorististen iskujensa toteuttamisessa. Taliban pitää selviönä, että myös Tadžikistanin tiedustelupalvelu ja Israelin Mossad ovat mukana juonessa. Ylipäätään Isisin alkuperä ja rahoitus voidaan jäljittää angloamerikkalaisjuutalaisiin lähteisiin.

Yhdysvaltojen ja sen liittolaisten vetäydyttyä Afganistanista vuonna 2021, ”nukkeryhmä” Isis-K on aktivoitunut tekemään itsemurhaiskuja alueella. Taliban ilmoittaa, että Khorasanin-haaran terroristit ovat ”Pakistanissa koulutettuja tadžikistanilaisia, joita länsivallat käyttävät, tarkoituksenaan sabotoida Etelä-Aasian rauhaa, kehitystä ja yhteyksiä, jotka liittyvät pääasiassa Afganistaniin”.

Islamilaiseksi liikkeeksi, Isis käy tosiaan epäilyttävästi vain Yhdysvaltojen ja Israelin vihollisten kimppuun. Välillä joku yksittäinen henkilö voi myös inspiroitua Isisin propagandasta ja suorittaa terroriteon omin päin, kuten kävi Turussa vuonna 2017. Talibanin mukaan, ”islamilaiseen valeasuun pukeutuva ryhmä” pyrkii luomaan eripuraa muslimien keskuuteen ja lisäämään jännitteitä.

Venäläisen kansallismielisen liikkeen veteraani, kirjailija ja Zavtra -lehden päätoimittaja Aleksandr Prohanov arvioi Venäjän nykyhetkeä, kansallista surua ja Moskovan terrori-iskun merkitystä. ”Krookus, kevätkukka, venäläisen surun kukka, litisee verta”, hän runoilee synkeästi.

”Kaikki venäläiset haavat muinaisilta ajoilta, mongolisapelit, turkkilaiset jataganit, teutonimiekat, kaikki puolalaisten ryöstäjien, Napoleonin rykmenttien, mustien SS-divisioonien hyökkäysten kauhut, Nord-Ostin painajaiset, Beslanin kyyneleet, kaikki vanhat arvet, kaikki kovettuneet haavat, avautuvat ja hilseilevät, roiskuvat verta.”

”Äiti Venäjä, pukeudu mustiin, pue luotiliivit ja kypärä päähäsi ja kosta murhaajille kaikilla haupitseilla, raketinheittimillä, hyökkäyshelikoptereilla, panssarivaunuilla ja ohjuksilla. Etsi heidät käärmeenpesistä, salaisista bunkkereista, vapaamuurarien looseista, Bilderberg-kerhoista”, Suur-Venäjän hovivelho loitsuaa.

”Jotta jokaisen Crocus Cityssä murhatun lapsen veriroiske romahduttaisi New Yorkin pilvenpiirtäjät, sulattaisi Eiffel-tornin, hajottaisi Kölnin tuomiokirkon, pyyhkisi Westminster Abbeyn tomuksi ja muuttaisi verisen kääpiö-Zelenskyin tahmeaksi mönjäksi”, runoilija pyytää kiihkeästi.

”Räjähdykset muuttavat joen uomaa ja säätelevät veden virtauksia. Terroriteot muuttavat historian kulkua. Crocus Cityn terrori-iskun jälkeen, Venäjän ja Ukrainan sodan kulku muuttuu. Sopimukset, vetäytymiset, epämääräiset vihjailut neuvotteluista ja sotilaallisen erikoisoperaation keskeyttämisestä katoavat”, Prohanov ennustaa.

”Ukrainan sota on muuttumassa kostosodaksi. Z- ja V-kirjaimet maalataan panssarivaunuihin verellä. Ukrainan sota päättyy aikaisintaan, kun venäläinen tankkimies pysäyttää panssarivaununsa Kiovan Pyhän Sofian katedraalin eteen, nousee alas ja laskee huulensa kultaiselle ihmefreskolle.”

”Sota valuu Ukrainan ja Venäjän rajojen yli. Se on siirtymässä syvemmälle Venäjälle, Belgorodiin, Brjanskiin, Voronežiin. Se polttaa kaupunkeja Volgan ja Volkovon varrella. Se on iskenyt Moskovaan, krookuskaupunkiin. Verisin huulin koko Venäjä juo myrkyllisen maljan.”

Prohanov odottaa, että konserttisalin terrori-isku tulee olemaan alku ”puhdistukselle, joka ei koske ainoastaan terroristisoluja, vaan myös ministeriöiden ja osastojen varkaita, sabotöörejä ja puolustusrakenteiden pettureita”.

Onko erityisoperaatio muuttumassa sodaksi, jolla ei ole rintamalinjaa? ”Voittoa ei juhli se, joka tuhoaa eniten voimalaitoksia, polttoainevarastoja, tai junia joukkoineen ja tankkeineen. Sodan voittaa se, joka kestää aikakauden hirvittävän jännityksen, 2000-luvun paineen, joka jauhaa heikot, tahdottomat ja heikkohermoiset, avaten tien historiaan stoalaisille kansoille ja mahtaville valtioille.”

Venäläiset ovat imperiumin puolustajalle tuollainen ”suuri kansa”. ”Historiallisten myrskyjen ja universaalien tulvien keskellä”, Venäjän voi pelastaa vain ”usko tulevaan valtakuntaan, josta unelmoivat jo pakanat, ortodoksiset erämaaisät, verrattomat venäläiset kosmistit, kirjallisuuden kultaisen ja hopeisen aikakauden taikurit, sekä valistuneet bolševikit, jotka nostivat Venäjän avaruuden korkeuksiin”.

”Venäjän kansalla on suuri unelma”, Prohanov julistaa. ”Tänään, suurten koettelemusten hetkellä, me, jotka olemme krookuskaupungin tulen polttamia, naisten kyynelistä ja lasten verestä tahriintuneita, toistamme pyhää kolmiyhteyttämme, ’yksi kansa, yksi kohtalo, yksi voitto'”, Prohanov vuodattaa tajunnanvirtaansa.

Krasnogorskissa, Moskovan kehätien ulkopuolella sijaitseva Venäjän suurin messu- ja esittelykeskus Crocus City Hall, päätyi viime perjantaina historiankirjoihin verisen terrori-iskun näyttämönä.

Teosta on ottanut vastuun Mossadin, CIA:n ja MI6:n luoma golem, islamistisen terroristijärjestö Isisin haara ”Isis-K”, vaikka heille tyypillisestä itsemurhaiskusta ei ollutkaan tällä kertaa kysymys. Tätä selitystä ei olekaan Venäjällä nielty, vaan Putinin syyttävä sormi osoittaa Ukrainan suuntaan.

Ukrainan konfliktin arkkitehti, Yhdysvaltojen varaulkoministeri Victoria Nuland, lupasi aiemmin Putinille ”mukavia yllätyksiä” alkuvuodesta, joten ei ole poissuljettua, etteikö Kyrylo Budanovin johtama ukrainalainen sotilastiedustelu olisi voinut toteuttaa ”kaganistien” suunnitelman tadžikistanilaisten palkollisten kera.

Menikö Nuland kumppaneineen liian pitkälle, sillä hän jätti äkisti tehtävänsä Kiovan vierailunsa jälkeen? Yhdysvaltojen suurlähetystö varoitti jo 7.3. kansalaisiaan välttämään yleisötilaisuuksia Venäjällä. Samana päivänä, myös yksi terrori-iskun tekijöistä kävi Crocus City Hallissa katsastamassa paikkoja.

Moskovan terrori-isku ei ainakaan helpota lännen tavoitetta siitä, että Ukrainasta jäisi sotilasoperaation jälkeen jäljelle länteen liitetty, Venäjän-vastainen sillanpääasema. Päinvastoin, ehkä nyt Venäjän otteet vain kovenevat ja konflikti saatetaan karuun päätökseensä.

Britannia on jo varoittanut Putinia kiihdyttämästä sotaa Ukrainassa terrori-iskuun vedoten. Miksi mandaattinsa uusineen presidentin tarvitsisi vedota mihinkään, kun yli kaksi vuotta kestänyt sotilasoperaatio on meneillään joka tapauksessa? Ukrainakin on tehnyt iskuja Sevastopolin kaupunkiin Krimillä.

Nord Stream -kaasuputkien räjäytyksen jälkeen, Venäjästä yritettiin tehdä absurdisti epäiltyä omien putkiensa sabotointiin. Myös nyt lännessä on esitetty väitteitä, että perjantainen terrori-isku olisi ollut Putinin itsensä järjestämä ”väärän lipun” operaatio.

Käykö lopulta niin, kuten Nord Streamin kohdalla, että Moskovan massamurhan syylliseksi osoitetaan lännenkin toimesta ukrainalaisradikaalit? Tämä veisi loputkin sympatiat Zelenskyiltä, jonka esillä oloon suuri yleisö länsimaissa on jo muutenkin kyllästynyt.

Virallisesti, Yhdysvallat väittää saaneensa tiedustelutietoa juuri Venäjän-vastaisten islamistien iskuun liittyen. Washington ei tietenkään ota vastuuta terroriteosta, eikä se asettaisi Nulandiakaan syytteeseen, joten luultavasti Isis-K:n jihadisteja (lännen hybridisodan hyödyllisiä ääriaineksia) pidetään esillä vastakin.

Ehkä uusiakin iskuja tehdään muualla, jotta asiat hämärtyisivät entisestään? Saksan viranomaiset pidättivät aiemmin kaksi afganistanilaista jihadistia, joiden epäiltiin suunnittelevan terroristista tekoa Ruotsin parlamenttiin. Terrorismin uhka sopii eri maiden vallanpitäjille, sillä he voivat tiukentaa politiikkaansa.

Nato-Suomi on monien euromaiden tavoin solmimassa Ukrainan kanssa ”kahdenvälisen turvallisuussopimuksen”. Mitä tämä käytännössä tarkoittaa, jää hämäräksi, mutta kyse on ”puolustusmateriaaliavusta ja muunlaisesta tuesta”, jota aiotaan antaa ”seuraavien kymmenen vuoden ajan”.

Koska kyse on ennemminkin ”poliittisesta sitoumuksesta” kuin juridisesti sitovasta sopimuksesta, tämäkin suostumus voidaan tilanteen muuttuessa unohtaa. Kuten tiedetään, poliitikot pyörtävät helposti puheensa (varsinkin, jos todelliset vallanpitäjät niin käskevät), joten Zelenskyin hehkuttama ”turvatakuusateenvarjo” ei välttämättä Kiovan hallinnon suojaksi aukene.

Jotain Ukrainan katastrofista kertonee sekin, että kansainvälinen valuuttarahasto IMF, joka on hyväksynyt 880 miljoonan dollarin lainan myöntämisen Ukrainalle, arvioi Ukrainan sodan ”päättyvän vuoden loppuun mennessä”. Mistä rahavallan edustajilla on tällainen tieto, vai olisiko niin, että pääomapiirit haluavat jo siirtyä seuraavaan psykologiseen operaatioon?

Jopa iltapäivälehdet valistavat nyt kansalaisia siitä, että ”Ukrainan kevät tulee olemaan raskas”, sillä ”Venäjän läpimurto” on käsillä. Sotaspektaakkeli saattaa huipentua venäläisarmeijan suurhyökkäykseen, johon Ukraina on valmistautunut pystyttämällä ”lohikäärmeen hampaita” eli tankkiesteitä ja rakentamalla linnoitettuja puolustusasemia.

Vaikka Nato-jäsenyyden piti tuoda turvaa eikä turvattomuutta, ulkopolitiikan tutkijoiden mukaan suomalaistenkin on varauduttava sotilaalliseen konfliktiin vuonna 2025. Tämä siis sillä edellytyksellä, että Ukrainassa tappion kohtaavat lännen johtajat päättävät eskaloida Venäjän-vastaisen hybridisotansa ja jatkaa taisteluja Suomen maaperällä.

Tätä odotellessa, infosodan sumu sen kuin sakenee. Nyt ranskalaismedia väittää Ukrainan armeijan entisen komentajan Valeri Zalužnyin olevan vastuussa Nord Stream -kaasuputkien räjäytyksestä. Kenraali olisi vieläpä toiminut Zelenskyin tietämättä, vaikka Vladimir Putin totesi Tucker Carlsonin haastattelussa sabotaasin olleen amerikkalaisten tekosia.

Nähtäväksi jää, mihin länsi pyrkii vierittämällä syyn ukrainalaisten niskoille, mutta suurvaltapelissä omia sotilaita uhrataan surutta. Ukrainassa on epäilemättä kaatunut merkittävä määrä venäläisiä, mutta sitäkin suurempi on menehtyneiden, kadonneiden tai vangiksi jääneiden ukrainalaissotilaiden prosentti, josta virallisesti vaietaan.

”Ukrainan voiton” hehkuttaminen on päättynyt, mutta lännen ylivallan fasadi on vielä pystyssä. Kriisikapitalismin voitontaonta ei saa tauota, sillä muuten koko pyramidihuijaus romahtaisi rakentajiensa niskaan. Tässä kuviossa, virallinen Suomi on kerta toisensa jälkeen valinnut väärin: euroansasta mentiin Nato-mertaan ja seuraukset tulevat olemaan sen mukaisia.

”Sotilasoperaatio Ukrainassa on muuttanut radikaalisti Venäjän taloudellista ja sosiaalista elämää ja vaikuttanut sen asemaan maailmassa. Isänmaalliset ja lännenvastaiset tunteet ovat vahvistuneet yhteiskunnassa, länsimieliset ja liberaalit hahmot ovat syrjäytyneet tai paenneet ulkomaille”, havainnoi venäläinen sinologi ja politiikan tutkija Juri Tavrovski.

Presidentti Putinin arvovalta on kasvanut voimakkaasti. Väestön enemmistö arvostaa kurinalaisuuden vahvistumista vertikaalisessa valtaketjussa, mikä heijastuu Putinin suosion kasvuna. Samalla kasvavat odotukset muutoksista, joiden pitäisi Ukrainan operaation väistämättömän voiton myötä merkitä myös ”uuden vaiheen alkua Venäjän sisäisessä kehityksessä”.

”Talous on kokenut perustavanlaatuisia muutoksia”, Tavrovski arvioi. Valtio on ryhtynyt ”hoitamaan tehokkaammin julkista omaisuutta, ottaen käyttöön suunnitelmatalouden elementtejä ja tarjoten rahoitusta tutkijoiden ja insinöörien työhön aseteollisuuden alalla”.

Yksityinen sektori, mukaan lukien keskisuuret ja pienet yritykset, on ”ottanut oikeutetun paikkansa tarjoamalla rintamalle kaiken tarvittavan”. Myös ”pääoma, teknologia ja asiantuntijat ovat alkaneet palata maahan”.

On monia tehokkaita tapoja saada taloutta ja yhteiskuntaa liikkeelle sotatilan aikana, mutta Tavrovskin mielestä, myös ”nykyinen puoluejärjestelmä tulisi uudistaa, varsinkin kun lännen kylmä sota Venäjää vastaan ei lopu lähitulevaisuudessa, vaan muuttaa vain muotoaan”.

Tavrovski ehdottaa – kuten Aleksandr Dugin ennen häntä? – ”modernin kansallisen poliittisen organisaation – Voiton puolueen – perustamista, joka heijastaisi Venäjän historiallisia perinteitä ja yhteiskunnan nykyistä nousua sotilaallisen liikekannallepanon olosuhteissa”.

”Aluksi se yhdistäisi rintamalta palanneita pohjoisen sotilaspiirin jäseniä ja vapaaehtoisliikkeiden aktivisteja, isänmaallisuutensa osoittaneita yrittäjiä, tiedemiehiä, kulttuurihenkilöitä ja mediaa, sekä kokonaisia ​​veteraani-, nais- ja nuorisorakenteita.”

Voiton puolueen ideologiseksi perustaksi, Tavrovski ehdottaa ”Vladimir Putinin ajatuksia: hänen lausuntojaan sisäpoliittisista, taloudellisista, sivistys-, ulkopoliittisista ja muista ongelmista”. Näkemysjärjestelmän kehittämisessä pitäisi ottaa mallia Kiinasta, joka ei matki länsimaista demokratiaa.

Kiina on elävä todiste tällaisen järjestelmän tehokkuudesta, venäläissinologi otaksuu. ”Xi Jinpingin ajattelua” talouden, kulttuurin ja kansakunnan rakentamisen avainalueista on levitetty laajalle ja se on auttanut kansalaisia navigoimaan kansakunnan nykyisessä kehityksessä ja strategisessa näkökulmassa.

Samalla tavalla, Venäjällä voitaisiin hyödyntää kokemusta pitkän ja keskipitkän aikavälin ohjelmien esittämisestä kansakunnalle. Vuonna 2012, aivan johtajuutensa alussa, Xi Jinping ilmoitti ”Kiinan kansan suuren elpymisen” suunnitelmasta, joka tulisi toteuttaa Kiinan kansantasavallan 100-vuotisjuhlavuonna vuonna 2049.

Toiseen päivämäärään, kommunistisen puolueen perustamisen 100-vuotispäivään vuoteen 2021 mennessä, luvattiin kasvattaa Kiinan bruttokansantuotetta ja nostaa kiinalaiset pois köyhyydestä.

”Nämä lupaukset lunastettiin”, Tavrovski katsoo. Sen jälkeen, Xi Jinping lupasi kaksinkertaistaa bruttokansantuotteen ja kansalaisten tulot vuoteen 2035 mennessä (jolloin vietetään Mao Zedongin ja hänen liittolaistensa pitkän marssin päättymisen 100-vuotispäivää) ja saattaa päätökseen Kiinan ”sosialistisen modernisoinnin”, hyödyntäen kaikkia tieteen ja teknologian saavutuksia.

Toteuttamalla julkituotuja suunnitelmiaan, kommunistinen puolue ”sai takaisin suuren harppauksen, kulttuurivallankumouksen ja Taivaallisen rauhan aukion tapahtumien jälkeen heikentyneen yleisön luottamuksen”. Puolueessa on tätä nykyä sata miljoonaa jäsentä, jotka edustavat yhteiskunnan eri kerroksia – maanviljelijöistä kaupunkien työntekijöihin, sotilaista upseereihin, älymystöstä miljonääreihin.

Puolue on ratkaissut sosialistisen ja kapitalistisen sektorin rinnakkaisen kehityksen ongelmat, säädellen eri yhteiskuntaryhmien välisiä suhteita. Viimeisten kahdentoista vuoden aikana, Kiinan kommunistisesta puolueesta on tullut Tavrovskin visioima ”Voiton puolue”. ”Itse asiassa siitä on tullut yksi hermoverkko, joka yhdistää koko kansakunnan saavuttaakseen taivaallisen imperiumin suuruuden isänmaalliset tavoitteet.”

”Venäjän voiton puolue, joka asettaisi pitkän tähtäimen tavoitteeksi valtiollisen suuruuden palauttamisen, voisi käyttää tulevia suuren isänmaallisen sodan voiton vuosipäiviä välitavoitteina. Esimerkiksi vuoteen 2025 mennessä, voitaisiin maksaa kaksinkertaiset eläkkeet toisen maailmansodan, paikallisten konfliktien ja sotilaspiirien veteraaneille”, Tavrovski visioi.

”Vuoteen 2035 mennessä, olisi nostettava kaikki kansalaiset pois köyhyydestä. Vuoteen 2045 mennessä, voiton 100-vuotispäivänä, demografinen ongelma olisi ratkaistu luomalla valtiollinen järjestelmä synnytyksen, lapsenhoidon ja äitiyden edistämiseksi. Nämä ovat vain muutamia esimerkkejä”, venäläisajattelija selittää ilmeisen inspiroituneena.

”Voiton puolueesta pitäisi tulla hallitseva puolue, joka kerää paitsi äänestäjien, myös Yhtenäisen Venäjä- puolueen koneiston ja organisatoriset valmiudet. Samaan aikaan Venäjän federaation kommunistinen puolue ja liberaalidemokraattinen puolue säilyisivät toissijaisina poliittisina organisaatioina.”

Pohjimmiltaan voidaan puhua siirtymisestä ”puolentoista puolueen järjestelmään”, jollainen vallitsi Japanissa toisen maailmansodan jälkeen, varmistaen ”japanilaisen ihmeen”.

”Japanin liberaalidemokraattinen puolue hallitsi ja kommunistipuolue, sosialistipuolue, buddhalainen Kōmeitō ja muut puolueet joko muodostivat liiton liberaalidemokraattien kanssa, tai estivät oppositiona sitä käyttämästä väärin valtaansa”, Tavrovski historioi.

Koska länsimaista lainattu demokratiamalli ei kyennyt takaamaan Venäjän kehitystä, eikä myöskään aiempien vuosikymmenien saavutusten säilymistä, ”lähentyminen Euraasian maiden poliittisen elämän muotoihin kuvastaisi loogisesti yhteiskunnan pettymystä 1990-luvulta lähtien aloitetun monipuoluejärjestelmän kokeilun tuloksiin”, venäläistutkija uskoo.

”Uuden puolueen perustaminen energisoisi Venäjän poliittista elämää ja mahdollistaisi julkisten organisaatioiden järjestelmän uudelleenmuotoilun ja selkeiden kansallisten tavoitteiden asettamisen taloudelle”, Tavrovski esittää.

Vuoden 2024 presidentinvaalit voittaneella Vladimir Putinilla on kansan mandaatti määrittää Venäjän tulevaisuutta. Tavrovski toivoo, että yksi uusista innovaatioista voisi olla irtautuminen lännen mallin mukaisesta demokratiasta. Toisin sanoen, ”poliittisen rakenteen uudelleenmuotoilu [Kiinan mallin mukaisesti] ja Voiton puolueen perustaminen”.

Lontoon ja Washingtonin väliä suhaava toimittaja ja politiikan tutkija Sumantra Maitra ei mainitse nimiä, mutta hän sanoo keskustelleensa ”luoteiseurooppalaisten viranomaisten” kanssa, jotka ovat ”vihaisia balttialaisille kollegoilleen”.

Baltian maiden poliitikkojen viimeaikaiset ulostulot ovat herättäneet närkästystä Nato-piireissä. Maitran mukaan, ”näyttää olevan melkein luonnonlaki, että mitä pienempi protektoraatti sijaitsee vertaiskilpailijan välittömässä läheisyydessä, sitä suurempi on sen poliittisten johtajien hysteerinen hulluus”. 

”Aivan kuten Tšekkoslovakia ei riittänyt Hitlerille, ei Ukrainakaan riitä Putinille”, Liettuan presidentti Gitanas Nausėda sanoi äskettäin ja lisäsi, että Putin voidaan pysäyttää vain voimalla. 

Latvian presidentti Edgars Rinkēvičs vaikuttaa tekevän X-viestipalvelussa kännipäivityksiä, sillä hän vaati Venäjää tuhottavaksi: ”Meidän ei pidä vetää punaisia ​​viivoja itsellemme, meidän on vedettävä punaisia ​​viivoja Venäjälle, eikä meidän pitäisi pelätä niiden täytäntöönpanoa. Ukrainan on voitettava, Venäjä on voitettava. Venäjä delenda est!”, hän innostui. 

Suomen ulkoministeri Elina Valtonen jatkoi samoilla linjoilla. Politico -lehti uutisoi hänen todenneen, että ”länsimaiden, mukaan lukien Yhdysvaltojen, ei pitäisi täysin poissulkea ajatusta joukkojen lähettämisestä Ukrainaan, mikäli olosuhteet siellä heikkenevät”. Viron pääministeri Kaja Kallas toisti saman ajatuksen.

The American Conservative -lehden toimittaja Maitra ihmettelee Naton kääpiömaiden poliitikkojen lausuntoja. ”Miksi kuuntelemme näitä hulluja [Baltian maita ja Suomea] ja kohtelemme heitä vertaisinamme Naton sisällä? Miksi meidän pitäisi ottaa vakavasti henkilöitä, jotka haluavat antaa ydinasevallalle Karthago-kohtelua?”, hän ihmettelee.

Toki tämän äkillisen taisteluinnon pääsyyllinen on Ranskan Emmanuel Macron, mutta hänen sotaisa retoriikkansa on lopulta vain tyhjää puhetta. Macronin väitetäänkin pelaavan valtapeliä Saksaa vastaan EU:n johtavasta asemasta.

Baltian traumavaltioiden uhkakäsitykset ja pelot Venäjää kohtaan saattavat olla osin perusteltuja, mutta ne poikkeavat Länsi-Euroopan tai Yhdysvaltojen ulko- ja turvallisuuspoliittisista huolista.

Atlantistisesti orientoitunut Maitra kehottaa baltteja rauhoittumaan. Jos jokin Baltian maa päättää mennä sotimaan ukrainalaisten rinnalle Venäjää vastaan, se voi toki tehdä niin, mutta heidän kotimaahansa kohdistuva Venäjän vastaisku ”ei välttämättä aktivoi Naton viidettä artiklaa”.

Maitran mielestä balttien ja muiden sotaintoisten tulisi muistaa, että Nato on puolustusliitto, jonka jäsenmaa voi pysytellä turvassa ”klubin” sisällä sillä ehdolla, ettei se ryhdy kärhämöimään jonkin ulkopuolisen tahon kanssa (ilman Washingtonin nimenomaista lupaa ja määräystä?).

Maitran mukaan presidentti Trump oli oikeassa siinä, ettei Yhdysvaltojen tulisi puolustaa ketään, jonka toiminta on ”ristiriidassa kollektiivisen turvallisuuden kanssa”. Baltian maiden ja Yhdysvaltojen uusimman protektoraatin, Suomen, olisi korkea aika sisäistää tämä näkemys.

”Jos he haluavat vetää Amerikan sotaan tai käynnistää ydinkonfliktin, heitä kohdellaan Amerikan kansan vihollisina”, toimittaja selventää. 

Vladimir Putin jatkaa Venäjän presidenttinä jo kuudetta kauttaan. Vaalien lopputulos oli alusta alkaen selvä, sillä poliittinen eliitti saati kansan enemmistö ei ollut halukas vallanvaihtoon keskellä poikkeusoloja, kun maa on käytännössä sodassa Nato-lännen kanssa.

Putinia verrataankin lännessä jo Josif Staliniin, joka hallitsi Neuvostoliittoa Leninin kuolemasta vuonna 1924 aina omaan kuolemaansa vuonna 1953. Vaikka Putin piti taukoa presidentin tehtävistä vuosina 2008-2012 ja toimi yhden kauden pääministerinä, hän lähestyy Stalinin ennätystä pitkäaikaisena johtajana.

Putin on syntetisoinut Venäjän keisarillisen ajan, Neuvostoliiton, sekä Neuvostoliiton jälkeisen historian parhaat osat ja vahvistanut kuvaa maasta, jota ei ole koskaan onnistuttu valloittamaan. Suurvaltajohtajana, hän on palauttanut ylpeyden Venäjästä ja venäläisyydestä, sekä uskaltautunut yhä avoimempaan taisteluun länttä vastaan.

Venäläinen politiikan tutkija Igor Panarin on todennut, että lännen (tai tarkemmin sanoen Ison-Britannian) hybridisota Venäjää vastaan ​​on jatkunut jo noin kuudensadan vuoden ajan. Niinpä Kremlin viittaukset ”anglosakseihin” Venäjän arkkivihollisina, eivät ole vailla totuuspohjaa.

Lännessä Putinin ajattelun taustalla katsotaan olevan ”nostalgia imperiumia kohtaan, joka on edelleen läsnä Venäjän kansallisessa tietoisuudessa”. Hänen väitetään haluavan palauttaa Pietari ja Katariina Suuren 1700-luvulla rakentaman imperiumin, joka laajentui 1800-luvulla Aasian yli ja nousi uudelleen esiin Stalinin aikana 1900-luvulla.

Myös Kiovan Rusilla on merkityksensä Putinin Venäjä-kuvassa ja tämän vuoksi omaa geopoliittista valtapeliään pelaava länsi pyrki Ukrainan konfliktia kiihdyttämällä varmistamaan, etteivät Kiova ja modernin Ukrainan alueet päätyisi takaisin Moskovan alaisuuteen.

Putinin aloittama ”sotilaallinen erikoisoperaatio” on vielä kesken, mutta Ukrainan häviö näyttää yhä todennäköisemmältä. Päätyvätkö länsi ja Venäjä kompromissiratkaisuun, vai jatkuuko konflikti vielä kauan, Nato-maiden aseavun ja Venäjän alueelle yltävien iskujen kera?

Putinin vaalivoiton jälkeen, venäläisen yhteiskunnan militarisoitumisen arvellaan vain jatkuvan. Vaikka läntisessä narratiivissa puhutaan ”hyökkäyssodasta”, venäläisten keskuudessa monet uskovat, että Putin käy tarpeellista puolustussotaa. Sotilasoperaatiosta on tullut valtion ideologian kulmakivi ja ”putinismin” on arvioitu tarjoavan monille venäläisille vakauden tunnetta epävakaina maailman aikoina.

Presidentinvaalit eivät olleet vain ennalta arvattava näytös, joka validoi toiset kuusi vuotta saman keulakuvan johdolla. Ennemminkin se vahvisti Putinin historiallista roolia Aasiaan ja Afrikkaankin suuntautuvan ”globaalin Venäjän” päämiehenä ja uuden, lännen ylivallan jälkeisen maailmanjärjestyksen arkkitehtinä.

”Ukrainan asia on meidän”, ovat viime vuosina hokeneet niin järjestelmäpuolueiden edustajat kuin poliittisen marginaalin ääriainekset. Yhdysvaltojen johtaman ”globaalin lännen” vallanvaihtoprojekti Kiovassa sai konfliktin kuumentuessa myös eurooppalaiset oikeistoradikaalit asettumaan ukrainalaisten aateveljiensä puolelle.

Länsimaisen mediakoneiston on pitänyt käydä ylikierroksilla valkopestessään Ukrainan äärioikeistoa, joka on osallistunut Venäjän-vastaiseen taisteluun EU- ja Nato-jäsenyydestä haaveilevan, juutalaistaustaisen Zelenskyin johtaman nukkehallinnon rinnalla. Tässä onnistuttiin aika hyvin, sillä rintamalla kaatuneen ukrainalaisnatsin hautajaisiin osallistui vuosi sitten jopa Suomen silloinen pääministeri Sanna Marin.

Kuten ennenkin, Yhdysvallat on valmis hyödyntämään erilaisia ääriliikkeitä omien ulko- ja talouspoliittisten intressiensä ajamisessa. Ukrainan uusnatsiryhmien rohkaisemina, äärioikeistolaiset eri maista ovat matkustaneet vapaaehtoistaistelijoiksi Ukrainan armeijan riveihin.

Valtavirran narratiivin jakaen, Suomen ”kansallismieliset” ryhmät julkaisuineen liputtavat yhä Ukrainan puolesta ja hokevat vastustavansa Venäjää. Osa nykypäivän ”etnonationalisteista” on kaivanut historian naftaliinista jopa 1930-luvun Lapuan liikkeen sinimustat värit: tuolloin sininen oli ”isänmaan väri” ja musta taas ”fasistinen, kommunisminvastainen väri”.

”Suomenmielisyyden” korostamisen ja maahanmuuton vastustamisen lisäksi, viholliskuvaa täydentää ”vanha vihollinen”, Venäjä. Niinpä äärioikeistolainen retoriikka voi itänaapurista puhuttaessa kuulostaa identtiseltä amerikanjuutalaisen neokonservativismin kanssa: molempia yhdistävät historialliset kaunat ja halu nähdä Venäjä polvillaan lännen ylivallan edessä.

Suomen valtavirran puolueiden tuen Nato-lännen tavoitteille Ukrainassa vielä ymmärtää, mutta erikoista on huomata, kuinka ”ukrainismin” puolustaminen on vienyt kotikutoiset kansallisradikaalit samaan rintamaan ”globaalia amerikkalaista imperiumia” tukevien, ylikansallisten kapitalistien kanssa.

Koska Venäjä on ilmoittanut puhdistavansa Ukrainan uusnatsismista, on ymmärrettävää, että aatteen jakavat suomalaiset haluavat tukea ideologisia tovereitaan taistelukentillä, tai vähintäänkin kyberavaruuden infosodan sumussa. Jos siinä samalla avitetaan Nato-atlantismia, se on heistä pienempi paha kuin Putinin länsikriittisen kansalliskonservatismin hyväksyminen.

Länsimaisuuttaan (tai ”valkoisuuttaan”) korostaville suomalaisradikaaleille ”autoritaarinen” Venäjä näyttää olevan suurempi mörkö kuin amerikkalaisen hegemonian lieveilmiöt, amerikkalaissotien kasvattama pakolaisvirta, ”woketus” ja äärimmilleen viety liberaali kapitalismi, joka repii rikki eri kansakuntien loputkin kulttuuriset siteet.

Jos Venäjä voittaa hybridisotansa Nato-länttä vastaan Ukrainassa, Euroopassa ja Suomessa joudutaan huomioimaan muuttunut tilanne. Länsijohtoinen kansainvälinen järjestys vaihtuu uuteen, ehkä ”euraasialaisesti” värittyneempään geopoliittiseen järjestykseen, jota hallitsee realistinen valtapolitiikka liberaalien ihanteiden sijaan.

Siinä maailmassa, myös kansallismielisten olisi kyettävä uudistamaan katsantoaan, tai vajottava radikaaleine ajatuksineen yhä syvemmälle identiteettipoliittisten alakulttuureiden hämäriin hetteikköihin, joista ei ainakaan poliittisen vallan kamareihin nousta.

Sotilaallisen erikoisoperaation yhä jatkuessa Ukrainassa, Venäjällä valmistaudutaan presidentinvaaleihin. Läntisten tarkkailijoiden harmiksi, Putinin kannatusluvut ovat pysyneet tasaisen korkeina, vaikka Ukrainan konfliktia ei olekaan saatu vielä Venäjälle suotuisaan päätökseen.

Putinin poliittinen kestävyys saattaa tulla yllätyksenä monille, jotka olettivat (kenties yksipuolisen ja propagandistisen uutisoinnin harhauttamina?), että sodan aiheuttamien inhimillisten menetysten ohella, lännen asettamat pakotteet nostaisivat hallinnonvastaista mielialaa, mikä lopulta johtaisi Putinin syrjäyttämiseen.

Venäjä ei ole ulkopuolisista yrityksistä huolimatta vajonnut sisäpoliittiseen kaaokseen, eikä Putinin valta-asema ole horjunut. Yllättävästi, Venäjän poliittisen johdon selviytymistä selittääkin tutkijoiden mielestä viime vuosikymmeninä kehitetty ideologia, kuten amerikkalaisessa Foreign Affairs -lehdessä esitetään.

Kreml on tosiaankin julkaissut joukon asiakirjoja, joissa pyritään kodifioimaan Venäjän valtion aaterakennelma. Jo vuoden 1999 joulukuussa, Kremlin verkkosivuilla julkaistiin Millenium-manifesti, jossa olivat läsnä Putinin myöhemmän politiikan keskeiset teesit: Venäjän valtion yhtenäisyys ja historiallisen perinteen korostaminen.

Pari vuosikymmentä myöhemmin, ollaan jo pidemmällä. Vuonna 2022, Putin antoi asetuksen ”perinteisten venäläisten arvojen suojelemiseksi” ja viime vuonna, Kreml päivitti Venäjän kulttuuriperintöä säätelevän lainsäädännöllisen asiakirjan, jossa puolustetaan samalla venäläistä maailmankuvaa ja vahvistetaan kansakunnan kulttuuritietoisuutta.

Moskova on uudistanut myös maan koulutusjärjestelmää osana tätä samaa ideologista pyrkimystä. Modernin historian oppikirjat on standardoitu vastaamaan virallista linjaa. Venäläiskouluissa opetetaan lisäksi patrioottista kansalaistaitoa ja lahjakkaita nuoria koulutetaan tulevaisuuden johtajiksi.

Nyky-Venäjän ideologisiin periaatteisiin kuuluu vahva ja vakaa valtio, joka ilmentää kansakunnan historiallista olemusta ja on säilynyt vuosisatojen ajan useissa eri muodoissa: Venäjän keisarikunnassa, Neuvostoliitossa ja Putinin ajan Venäjällä. Narratiivin mukaan, valtio takaa Venäjän suurvalta-aseman ja varjelee maan perinteisiä arvoja ja elämäntapoja.

Valtiojohtoisuus liittyy ideologian toiseen osatekijään: venäläisen poikkeuksellisuuden ja sitä ylläpitävän kulttuurikonservatismin turvaamiseen. Tämä elementti edistää visiota Venäjästä historiallisena kansakuntana, joka omaa ainutlaatuisen kulttuurin ja arvomaailman.

Tämä kehys käy selvästi ilmi Venäjän uudessa ulkopoliittisessa konseptissa, jossa Venäjään viitataan ”omaleimaisena valtiosivilisaationa”, jolla on ”historiallisesti ainutlaatuinen tehtävä” varmistaa ihmiskunnan kehitys. Tämä narratiivi tuo ideologista painoarvoa Venäjän pyrkimyksille haastaa vanha, länsijohtoinen maailmanjärjestys.

Kremlin ideologian rakentamisen perustana toimii myös toinen maailmansota, joka tunnetaan Venäjällä nimellä suuri isänmaallinen sota. Se edustaa historiallista taustaa Kremlin nykyiselle narratiiville ja jatkaa samalla neuvostoaikaista käsitystä, jonka mukaan natsismi oli vain osa laajempaa Neuvostoliiton vastaista läntistä salaliittoa.

Historiasta inspiraatiota ammentava Putin katsoo, että Venäjän on muistettava voittonsa suuressa isänmaallisessa sodassa, jotta se voisi tehokkaasti vastata myös lännen tukemien natsivoimien aiheuttamaan uhkaan Ukrainassa. Tämä kerronta tukee Kremlin pyrkimyksiä lujittaa kansallista yhtenäisyyttä, Venäjän ollessa ulkoisen piirityksen kohteena.

Tutkijat väittävät, että ”huoli Venäjän sivilisaation mahdollisesta romahtamisesta” on myös hallinnon ideologian pilari, joka ”ammentaa kansalaisten osin oikeutetusta ahdistuksesta, maan myrskyisän historian vuoksi”. Venäjän keisarikunnan hajoaminen vuonna 1917 ja Neuvostoliiton hajoaminen 1990-luvulla, tukevat pelkoja sisäpoliittisesta kaaoksesta.

Kremlin mukaan, pahin hyökkääjä on länsi, jonka epävakauttamisyritykset ovat suurin uhka venäläiselle sivilisaatiolle. Tämän uhan historia ulottuu 1600-luvulle asti, jolloin Puolan ja Liettuan joukot miehittivät Venäjän poliittisen kriisin aikana, jatkuen Napoleonin Venäjän-valloitusyritykseen vuonna 1812, Hitlerin hyökkäykseen vuonna 1941, sekä Naton laajentumiseen ja lännen masinoimiin ”värivallankumouksiin” Neuvostoliiton jälkeisessä ajassa.

Nämä tapahtumat ovat Kremlin mukaan länsimaisten valloittajien – erityisesti ”anglosaksien” – vuosisatoja kestänyt hanke, jonka tarkoituksena on luoda alistettu Venäjä, jota voidaan käyttää hyväksi, ryöstää sen rikkaudet, hävittää sen kulttuuri ja korvata sen arvomaailma vierailla arvoilla.

Kaikki nämä ideologiset säikeet muodostavat yhdessä teorian siitä, miten ”venäläinen maailma” toimii. Putin on itse tehnyt ideologista pohjatyötä vuosikymmeniä ja pyrkinyt yhdistämään venäläisen mielipiteen hallinnon tueksi. Amerikkalaisarvion mukaan, ”Kremlin indoktrinaatiopyrkimykset eivät ainoastaan tuota tulosta, vaan Ukrainan sodan jatkuessa ne myös kiihtyvät”.

Useat tekijät auttavat Kremliä vahvistamaan ja tehostamaan ideologista kampanjaansa. Ensinnäkin monet hallinnon levittämät narratiivit perustuvat olemassa oleviin asenteisiin, jotka vaikuttavat syvälle juurtuneina venäläisessä yhteiskunnassa.

Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen venäläinen yhteiskunta päätyi ideologiseen tyhjiöön. Siinä missä liberaalit eivät onnistuneet keksimään kollektiivista länsimielistä venäläistä identiteettiä, Putin toi esiin monia Venäjällä jo ennestään tuttuja teemoja, kuten suurvalta-aseman, kulttuurisen omaleimaisuuden ja länsikriittisyyden.

Toisin kuin esimerkiksi Kiinan presidentin Xi Jinpingin marxilais-leninistinen ideologia, Putinin maailmankatsomusta ei ole kirjoitettu filosofisiin teksteihin, vaan se on omaksuttavissa puheiden, merkkien, symbolien ja populaarikulttuurin kautta, mikä tekee siitä helposti lähestyttävän eri kansanosille.

”Putinin ideologian muokattavuus auttaa hallitusta sopeutumaan muutoksiin, tasoittamaan ristiriitoja ja vetoamaan eri äänestäjäkuntiin heikentämättä sen ydinsanomaa. Koska ei ole olemassa yhtä lopullista puolueen linjaa, venäläisten tarvitsee antaa vain osittainen hyväksyntänsä valtioideologialle, tai yksinkertaisesti elää sen ilmapiirissä.”

Venäjän ideologiaa ruokkii yhdistelmä kansallismielisyyttä, menneisyyden nostalgiaa ja tulevaisuuteen orientoituvaa odotusta, jossa Venäjästä tulee jälleen suuri. Tässä visiossa, kehittyvä moninapainen järjestys mahdollistaa Venäjän ja muiden sivilisaatiovaltojen paluun ja vapauttaa ne lännen hegemoniasta.

Kuten käyttämäni amerikkalaislähdekin vastentahtoisesti myöntää, ”Putinin ideologinen kampanja on onnistunut saamaan kannatusta venäläisten keskuudessa”. Sen innoittama maailmankuva toimii myös ”linnakkeena hänen hallintoonsa kohdistuvia tulevia haasteita vastaan”. Putinin uudelleenvalinnan myötä, ideologinen ulottuvuus vahvistunee entisestään venäläisessä yhteiskunnassa.