Kuukausi: huhtikuu 2023

Osallistuin lauantaina, 29. huhtikuuta, koko päivän kestäneeseen ”globaaliin moninapaisuuskonferenssiin”. Sen järjestivät brasilialainen Nova Resistência-järjestö, Aleksandr Dugin, kansainvälinen russofiililiike, sekä kiinalaistaustainen Thinkers Forum.

Lähes seitsemäntoista tuntia kestänyt verkkoseminaari kokosi yhteen politiikan tutkijoita ja kommentaattoreita Euroopasta Aasiaan, Afrikkaan ja Latinalaiseen Amerikkaan. Puhujien esityksiä yhdisti tavalla tai toisella maailmanjärjestyksen muutos ja erityisesti moninapaisuuden teema.

Konferenssin tärkeys noteerattiin myös Venäjän valtionhallinnossa, sillä avajaistervehdyksen järjestäjille ja vieraille esitti ulkoministeri Sergei Lavrov. Myöhemmin myös ulkoministeriön tiedotusosaston johtaja Maria Zaharova puhui konferenssin yleisölle.

Nykyään liike kohti globaalia moninapaisuutta on geopoliittinen tosiasia ja uudet maailmankeskukset edistyvät vaikuttavasti eri aloilla, jotka perustuvat kulttuuri- ja sivilisaatioidentiteettiin. Ne eivät enää halua olla lännen geopoliittisten pelien panttivankeja, vaan toimia kansallisten intressiensä mukaisesti ja harjoittaa omanlaistaan sisä- ja ulkopolitiikkaa.

Olemme siis todistamassa kansainvälisten suhteiden infrastruktuurin uudistumista. Moninapainen diplomatia alkaa välittyä sellaisten monenkeskisten instituutioiden, kuten Shanghain yhteistyöjärjestön ja BRICS -liittouman toiminnan kautta. Maat, joilla on erilaiset poliittiset ja taloudelliset järjestelmät ja erilaiset arvo- ja sivistyskäsitykset, tekevät silti yhteistyötä monilla eri aloilla.

Valitettavasti länsimaissa tunnutaan elävän yhä nostalgisen ”historian lopun” harhakäsityksen vallassa. Berliinin muurin kaaduttua ja Neuvostoliiton hajottua, kollektiivinen länsi kuvitteli Yhdysvaltojen johdolla, että 1990-luvun alun angloamerikkalainen voitonriemu jatkuisi loputtomiin ja kaikki maailman maat alistuisivat lännen oligarkian ”liberaalin” ylivallan alle.

Kuten Venäjän presidentti Vladimir Putin on todennut, ”suuntaus kohti maailman moninapaisuutta on väistämätön ja se vain voimistuu”. Kiinan presidentti Xi Jinping on puolestaan todennut, että odotettavissa on ”muutoksia, joita ei ole nähty vuosisatoihin”.

Ne tahot, jotka eivät ymmärrä nykyistä kehitystä, eivätkä halua seurata tätä suuntausta, tulevat kohtaamaan ongelmia. Washingtonin yritys pakottaa kansainvälinen yhteisö elämään keksimänsä ”sääntöpohjaisen liberaalin järjestyksen” armoilla, on epäonnistunut. Länsi joutuukin itse sopeutumaan elämään muuttuneessa tilanteessa.

Tähän liittyen, käsittelin omassa puheenvuorossani ajankohtaista asiaa, eli suomalaista poliittista lyhytnäköisyyttä. Esitin, että Suomen liittyminen sotilasliitto Natoon on perustavanlaatuinen virhe, joka johtuu lännen valtapiirien suunnitelmista, sekä siitä, ettei suomalainen poliittinen eliitti ymmärrä, tai halua hyväksyä, meneillään olevaa siirtymää lännen hegemonian jälkeiseen aikaan.

Monet puhujat aina Kiinasta Latinalaiseen Amerikkaan ja Afrikkaan, käsittelivät samoja asioita hieman eri näkökulmista. Mieleeni juolahti konferenssin aikana, että koolla oli eräänlainen poikkipoliittinen ”uusi internationaali”, sillä eri kulttuuritaustoista ja poliittisista miljöistä huolimatta, meitä yhdisti ajatus moninapaisen maailman mielekkyydestä, lännen yksinapaisen lumedemokratiamallin ja liberalismin asemasta.

Kuten filosofi Aleksandr Dugin totesi konferenssin avauspuheessaan, lännen globalistit dogmeineen ja hulluine suunnitelmineen kuuluvat menneisyyteen, kun taas moninapaisen maailman puolestapuhujat edustavat tulevaisuutta, joka perustuu monien erilaisten sivilisaatioiden olemassaoloon ja keskinäiseen kunnioitukseen. Nykyinen tilanne saattaa olla täynnä jännitteitä, mutta ehkä pitäisi uskaltaa suhtautua tulevaisuuteen optimistisemmin?

Konferenssin jälkeen, väsyneet mutta onnelliset osallistujat, innostuivat kehittelemään jo jatkoa yhteydenpidolle ja meitä yhdistävälle geopoliittiselle tutkimusmatkalle. Ehkäpä seuraavan kerran tavataan jossakin päin maailmaa paikan päällä, internetin sijaan? Joka tapauksessa, ajatus moninapaisuudesta on jo siirtynyt toisinajattelijoiden ja obskuurien akateemikkojen aihioista valtavirtaan. Tämä suuntaus tulee jatkumaan ja voimistumaan.

Presidentti Sauli Niinistö on matkustanut Afrikkaan. Tiistaina Niinistö vieraili Etelä-Afrikassa, missä hän Nato-propagandistina sai paikalliset vaivaantumaan Putiniin liittyvillä kommenteillaan. Suomi puolestaan sai taas lisää mainetta nolona Amerikan hännystelijämaana, mutta meillä tästäkin reissusta uutisoidaan varmasti ulkopoliittisena merkkitekona.

Etelä-Afrikka on paitsi keskeisiä Afrikan maita, myös osa BRICS-yhteenliittymää, johon kuuluvat sen lisäksi Brasilia, Venäjä, Intia ja Kiina. BRICS-maiden liittoumaan on hakenut jäseneksi jo moni muukin valtio, mikä varmasti ärsyttää angloamerikkalaista establismenttia, joka pyrkii estämään lännen hegemonian haastavat liittoumat.

Etelä-Afrikan Pretoriasta Niinistö on suunnistanut Namibiaan. Kuinka ollakaan, Lännen-Saulin matkakohteiksi sattuivat afrikkalaisvaltiot, jotka eivät ole jyrkin sanoin tuominneet Venäjän toimia Ukrainassa. Etelä-Afrikan presidentti Ramaphosa totesi lehdistötilaisuudessa diplomaattisesti, että konfliktit pitäisi ratkaista keskustelemalla.

***

Otsikoihin on noussut myös uutinen siitä, että Kiinan presidentti Xi Jinping on vihdoin ja viimein puhunut ukrainalaiskoomikko Zelenskyin kanssa puhelimessa. Tämän piti länsimedioiden mukaan tapahtua alun perin heti Xin maaliskuisen Venäjän-vierailun jälkeen, mutta Kiinan johtaja ei ole pitänyt kiirettä. Mitäpä todellista keskusteltavaa hänellä olisikaan ukrainalaiselle nukkepresidentille, joka ei päätä itse mistään?

Vaikka kiinalaismedian mukaan Xi lähinnä totesi Zelenskyille, että ”dialogi ja neuvottelut ovat ainoa tie ulos Ukrainan kriisistä”, lännen valta(vale)media varmasti kehittää tästäkin puhelusta omaa Venäjän-vastaista infosotaansa tukevan, propagandistisen version, josta saadaan taas jokin voitonmerkki Zelenskyin kertomukseen.

Diplomaattinen Xi lateli Zelenskyin luuriin tyypillistä jargonia siitä, miten Kiina haluaa ”kehittää suhteitaan Ukrainaan johdonmukaisesti ja selkeästi”, ja lisäsi, että riippumatta siitä, miten kansainvälinen tilanne muuttuu, Peking on valmis työskentelemään Kiovan kanssa ”edistääkseen molempia osapuolia hyödyttävää yhteistyötä”.

Eräänlaisena kädenojennuksena aiemmalle rauhanehdotukselleen, Kiina aikoo kuitenkin lähettää ”Euraasian asioista vastaavan Kiinan hallituksen erityisedustajan” vierailemaan Ukrainassa ja ”käymään syvällistä keskustelua kaikkien osapuolten kanssa kriisin poliittisesta ratkaisusta”.

***

Minkälainen on Nato-Suomen ja koko Euroopan tulevaisuus? Yhdysvaltojen vasallius ei tuo vaurautta, vaan aiheuttaa vain valtavia kuluja ja kauppasuhteiden katkeamisia. Puolustusmenot kasvavat ja hyvinvointivaltio on vain muisto. Tuleva kokoomushallitus puhuu jo kiertoilmaisua käyttäen ”sopeuttamisesta”, mikä tarkoittaa leikkauksia, jotka otetaan jälleen lammaskansan ohentuneista selkävilloista.

Jos poliittinen ja taloudellinen tulevaisuus näyttää meillä epävarmalta, monet talousraportit antavat ymmärtää, että tulevaisuus on aasialainen, kuten uumoilin itsekin jo vuosia sitten.

Tämä ei yllätä, sillä jo viime vuotisen Credit Suisse-pankin varallisuusraportin mukaan, tyypillinen kiinalainen aikuinen on jo nyt varakkaampi kuin keskiverto eurooppalainen. Jotain tehdään siis Kiinassa paremmin, kuin kapitalistien johtamassa Euroopassa, jossa kansalaisten elintaso vain laskee.

Lännessä puolestaan odotetaan pelonsekaisin tuntein niin sanottua ”mustan joutsenen tapahtumaa”, joka toteutuessaan aiheuttaisi valtavan shokin finanssimarkkinoille. Kuten veteraanianalyytikot varoittavat, osakeralli on ruokkinut kuplaa, joka voi puhjeta milloin tahansa. Väistyisikö pahin sotapsykoosi talouskriisin myötä, vai syttyisikö siitä vain uusi maailmansota?

Virallinen Suomi on jo pitkään ollut mukana informaatiovaikuttamisessa, jonka tarkoituksena on edistää länttä hallitsevan eliitin poliittisia ja taloudellisia intressejä myös täällä periferiassa. Suuren pelin tuoksinassa, kansalaisia on pyritty manipuloimaan (”mediakasvattamaan”?) myös narratiivisin keinoin.

Tässä mielen- ja maanmuokkaustyössä ovat mukana poliitikkojen lisäksi myös toimittajat ja kolumnistit, jotka käsittelevät sopivia aiheita mediayhtiöiden ohjelmissa, sekä iltapäivälehtien, aikakausjulkaisujen ja poliittisten lehtien sivuilla.

Tietyillä tahoilla on ollut myös manikealainen tarve osoittaa, kuinka valtamedian ulkopuolella toimivat ”vaihtoehtomediat”, erilaiset yksityisajattelijat ja muut toimijat, levittävät vain väärää tietoa, ”disinformaatiota”, vastuullisen valtamedian puhtoisten journalistien ollessa aina ”oikealla asialla” ja totuuden äärellä.

Vaikka demokratialle tärkeät sanan- ja mielipiteenvapaus tarjoavat kuulemma edelleen ”kaikille mahdollisuuden toimia”, ollaan militarisoituvassa Nato-Suomessa kuitenkin jo huolissaan ”informaatioturvallisuudesta”; osa väärien mielipiteiden esittäjistä voi olla jopa ”vieraan vallan asialla”!

Suomalaisen yhteiskuntakoneiston tulisi herkeämättä seurata tällaista toimintaa (eli virallisesta kertomuksesta poikkeavia näkemyksiä) ja turvautua tarvittaessa vastatoimiin, arvelee eräskin Yle-informaatikko. Kansalaisia on paimennettava ”oikean tiedon” lähteille; ryhmäpaine, sosiaalinen häpeä ja tarpeen vaatiessa, vuosien varrella täydennetty lainsäädäntö, hiljentävät kyllä skeptikot.

Kuten viime vuosien dystooppisina hetkinä on voinut huomata, julkinen keskustelu Suomessa ei ole järin ”moniäänistä”, vaan sallittujen näkemysten kirjo on kapea, valikoitujen keskustelijoiden, ”asiantuntijoiden” ja toimittajien, toistaessa pitkälti samaa viestiä hieman eri sanoin. Tämän myötä on luotu illuusio kansalaisten ”samanmielisyydestä”, vaikka todellisuus voi olla toinen.

Asioiden eri puolien tarkastelu leimataan nykyisessä Nato-lännen luomassa hybridisotatilassa herkästi ”disinformaatioksi”, vaikka kyseessä olisikin aito halu etsiä totuutta ja järkeä kaikesta sekamelskasta, infosodan sumun keskellä. Kyseenalaistajat voi aina tuomita irvokkaasti ”maanpettureina”, kun taas maansa jo myynyt eliitti ei joudu vastuuseen teoistaan.

Summa summarum, toisinajattelun taustalla ei tarvitse olla mitään ”liikettä”, ei vierasta valtaa, saati pahantahtoista vaikuttamisyritystä, mutta tämä ilmeisin selitys ei tunnu kelpaavan mustavalkoisen länsinarratiivin pönkittäjille, jotka käyttävät mieluusti myös ”salaliittoteorian” leimakirvestä epäilijöiden vaientamiseksi.

Amerikkalainen juristi ja aktivisti, Robert F. Kennedy Jr., on ilmoittautunut ehdokkaaksi ensi vuonna pidettäviin presidentinvaaleihin.

Kennedy kuuluu tragedioistaan tunnettuun amerikkalaiseen poliittiseen sukuun. Robert F. Kennedy nuoremman setä oli presidentti John F. Kennedy, joka salamurhattiin marraskuussa 1963. Myös hänen isänsä, Robert F. Kennedy, ammuttiin kesken presidentinvaalikampanjan vuonna 1968.

Kennedyn mahdollisuuksia päästä Yhdysvaltojen seuraavaksi presidentiksi on valtamedioissa vähätelty. Viime vuosina häntä on kritisoitu ”salaliittoteoreetikoksi” ja ”rokotevastaiseksi”, koska hän on suhtautunut kielteisesti korona-ajan sulkutiloihin, arvostellut lääkeyhtiöitä, Bill Gatesia ja korona-asiantuntija Anthony Faucia.

Kritiikistään huolimatta, Kennedy pyrkii systeemiä edustavan demokraattipuolueen ehdokkaaksi, eikä kampanjoi täysin riippumattomana. Onko hän siis vain uusi, hieman sofistikoituneempi ”demokraattien Trump”, joka lupaa potentiaalisille äänestäjilleen toimia toisin kuin edeltäjänsä?

Kävi Yhdysvaltojen tulevissa presidentinvaaleissa miten tahansa, Kennedyn esiintymisiä varmasti seurataan mielenkiinnolla. Hän onkin aloittanut räväkästi ja hyökännyt puheissaan Yhdysvaltojen sotateollista kompleksia, tiedustelupalvelua ja suuryhtiöiden valtaa vastaan.

Käynnistäessään vaalikampanjansa Bostonissa, Kennedy liitti yhteen setänsä presidenttiajan tapahtumat, sekä neokonservatiivien aloittaman Irakin sodan. Hän on selvästi tietoinen, millaiset pimeät voimat ohjaavat Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaa.

”Kun setäni tuli virkaan, kaksi kuukautta myöhemmin hän taisteli tiedustelukoneistoaan ja armeijaansa vastaan…keskellä Sikojenlahden kriisiä hän tajusi, että hänelle valehdeltiin. Hän ymmärsi, että tiedustelupalvelujen tehtävänä oli tarjota sotateollisuudelle jatkuva sotaputki”, Kennedy esitti, viitaten 60-luvun tapahtumiin.

Samaa sapluunaa toistaen, myös ”neokonservatiivit ja CIA saivat mennä Irakiin ja vaihtaa hallintoa”. Kennedy kyseenalaistaa hyökkäyksen Irakiin, johon kulutettiin kaiken lisäksi ”kahdeksan biljoonaa dollaria”. ”Irak on nyt paljon huonommassa kunnossa kuin se oli, kun menimme sinne. Tapoimme enemmän irakilaisia kuin Saddam Hussein koskaan teki”, Kennedy ynnää Yhdysvaltojen synkkää tilastoa.

Myös Ukrainan konfliktista Kennedyllä on mielipide: Bidenin hallinto on tehnyt Ukrainasta ”pelinappulan geopoliittisessa taistelussa, uuvuttaakseen Venäjän”. Kennedy on päivitellyt Washingtonin Kiovalle antamaa miljardien sotilasapua, tuomiten lisäksi yli kahdeksansadan sotilastukikohdan ylläpidon ja vaatien tällaisten kuluerien uudelleen suuntaamista Amerikan omille puutteenalaisille.

Vaalikampanjansa ensi-illassa, Kennedy-junior sai kannattajiltaan kovimmat suosionosoitukset siteeratessaan edesmennyttä setäänsä, presidentti J.F. Kennedyä, joka oli vannonut ”hajottavansa CIA:n tuhansiksi sirpaleiksi”. Presidenttiehdokas-Kennedy lupasi myös populistiseen sävyyn tuovansa ”amerikkalaissotilaat takaisin kotiin, sulkevansa ulkomaiset tukikohdat ja investoivansa Yhdysvaltojen keskiluokkaan”.

Reaalipolitiikassa kuitenkin vain teot ratkaisevat, eivät palopuheet. Yhdysvaltojen valtiokoneisto on viritetty sellaiseksi, että epäilen, pystyisikö kukaan presidenttinä muuttamaan maan poliittista suuntaa.

Niin kutsutun ”syvän valtion”, tai salaisen hallituksen, sisäpiiri suunnittelee asioita pitkällä tähtäimellä, ja esimerkiksi Ukrainasta rakennettiin Venäjän-vastaista sillanpääasemaa jo vuosikausia ennen Bidenin presidenttikautta, tai Putinin reagointia.

Presidentiksi haluavalla amerikkalaisella saattaa olla muutosideoita ja periaatteita, mutta politiikan huipulla, uudelle keulakuvalle kerrotaan pelin säännöt ja talon tavat. Trumpia pidettiin muutoksen tuojana, mutta silti hänen hallintonsa täyttyi Mike Pompeon ja John Boltonin kaltaisista ”suohirviöistä”, jotka edistivät pysyvän valtiokoneiston laatimaa ulkopolitiikkaa.

En siis äkkiseltään usko, että Kennedykään voisi radikaalisti muuttaa amerikkalaista järjestelmää, ellei muutoksen paine sitten kasva massiivisiin mittoihin. Vaikka Amerikan polarisaatiosta puhutaan usein, todelliset vallanpitäjät eivät välitä mellakoista, etnisistä ristiriidoista, tai yhteiskunnan rappeutumisesta, vaan ajavat säälimättömästi omia intressejään. Tässä yhtälössä ei ole sijaa idealismille.

Kennedy-juniorin ehdokkuus voi toki tuoda esiin puheenaiheita, joista on vaiettu ja myös näkemyksiä, jotka poikkeavat nykyisen hallinnon linjasta. Pääseekö maineikkaan suvun viimeisin kandidaatti koskaan Valkoiseen taloon toteuttamaan poliittisia visioitaan – saati vaikuttamaan valtion- ja yritysvallan korruptoituneeseen symbioosiin – onkin sitten toinen juttu.

Hiljattain 87-vuotias Dalai-lama joutui kohun keskelle julkisuuteen levinneen videon vuoksi, jossa tämä länsimaissa arvostettu uskonnollinen johtaja pyysi nuorta poikaa imemään hänen kieltään. Dalai-laman toimisto kokosi sen jälkeen lyhyen anteeksipyyntölausunnon, jossa tapausta vähäteltiin.

Samaan aikaan, jotkut länsimaiset tiedotusvälineet ovat yrittäneet kaunistella uskonnollisen ikonin käytöstä. Valta(vale)media on antanut ymmärtää, että Dalai-laman epätavallinen teko oli oikeutettu ”tiibetiläisten tapojen ja kulttuurikäytäntöjen” vuoksi ja siksi anteeksiannettavissa.

Vaikka tutkijat ovat todenneet, että ”Tiibetissä” – toisin sanoen, Kiinan Xizangin autonomisella alueella – kielen ulos työntämistä voidaan pitää tapana osoittaa kunnioitusta, lapsen pyytäminen imemään aikuisen miehen kieltä, ei ole mikään kohteliaisuus. Perinteisistä tavoista ei löydy perusteita Dalai-laman käytökselle, ellei sitä sitten ajatella Tiibetin historian valossa feodaaliseen teokratiaan kuuluvaksi perversioksi.

Dalai-laman toimisto ei myöskään maininnut anteeksipyyntökirjoituksessaan, että ”kielen työntäminen ulos voi olla tervehdyksen muoto”, vaan yritti pikemminkin puolustaa käytöstä sanomalla, että ”hänen pyhyytensä kiusaa usein tapaamiaan ihmisiä viattomalla ja leikkisällä tavalla, jopa julkisesti ja kameroiden edessä”. He eivät siis uskaltaneet käyttää kulttuurista juontuvaa ”tapaa” tekosyynä, pelätessään herättävänsä suurempaa julkista vastustusta.

Itse asiassa tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun länsimaiset tiedotusvälineet ovat vähätelleet tai peitelleet Dalai-lamaa koskevia kielteisiä uutisia. Dalai-lama on amerikkalainen poliittinen kortti, jota länsi on jo vuosikymmenien ajan käyttänyt heikentääkseen ja mustamaalatakseen Kiinaa strategisella tasolla.

Kiinasta huomautetaan, että lännen valtamediat raportoivat yleensä vain sellaisista jutuista, joissa Dalai-lama esiintyy länsimaisten arvojen mukaisesti tai suhtautuu kriittisesti Kiinaan. Länsi on pönkittänyt hänen kuvaansa hurskaana uskonnollisena johtajana, jotta tiibetinbuddhalaisuus on saatu valjastettua Kiinan-vastaiseen politikointiin. Global Times-lehden mielestä, Dalai-lama on vain ”separatisti uskonnon viirin alla”.

Tästä päästäänkin siihen, ettei länsimaisia tiedotusvälineitä voi parhaalla tahdollakaan pitää riippumattomina, oikeudenmukaisina ja objektiivisina. Niistä on jo kauan sitten tullut joidenkin länsimaiden – ennen kaikkea Yhdysvaltojen – välineitä lännen kilpailijoiden vastaisessa hybridisodankäynnissä. Länsimediat omaavat ideologisen ennakkoasenteen, eikä juuri mitään aihetta tarkastella tosiasioiden pohjalta, vaan länsimaisten ”arvojen” vääristävän prisman läpi.

Mediatalojen jatkuvat hyökkäykset esimerkiksi Kiinan poliittista järjestelmää, ulkopolitiikkaa ja taloutta vastaan, heijastavat niiden taustalla olevien sponsoreiden näkemyksiä ja intressejä. Niistä on tullut täysin poliittisia välineitä, joten toimitusten omakehu ”vastuullisesta journalismista” on epäuskottavaa ja naurettavaa.

Jos lännen oligarkian palvelija käyttäytyy julkisesti törkeällä tavalla, tiedotusvälineet omaksuvat heti ymmärtäväisen, vähättelevän, tai jopa salailevan linjan. Tässä yhteydessä mieleen tulee esimerkiksi Yhdysvaltojen presidentin Joe Bidenin sopimaton käytös naisia ja jopa lapsia kohtaan.

Kuten aika moni jo nykyään perustellusti epäilee, länttä hallitsevan eliitin käskyläiset Dalai-lamasta Bideniin, saattavat hyvinkin olla paatuneita perverssejä, jotka eivät aina kykene hillitsemään itseään edes kameroiden edessä.

Koska näillä ihmisillä on erittäin vaikutusvaltaiset taustavoimat, viralliseen narratiiviin ja julkisuuskuvaan sopimattomat kohtaukset pyyhitään helposti pois uutisvirrasta. Jos taas huomion kohteena on joku lännen inhoama henkilö tai valtio, politisoitu media-arsenaali valjastetaan armottomaan maalittamiseen, jossa ei ole sijaa journalistiselle etiikalle.

Ryhdyin kirjoittamaan geopolitiikasta aktiivisesti vuoden 2018 huhtikuussa; nyt on jo viides vuosi menossa. Keskityin alusta asti aiheisiin ja näkökulmiin, joita juuri kukaan muu ei Suomessa tuonut esille: kirjoitin niin sanotusta ”euraasialaisesta” perspektiivistä. Joku tykkäsi, joku ei.

Innoittajinani on pidetty Aleksandr Duginia ja muita länsikriittisiä kirjoittajia ja vaihtoehtomedioita, eikä tämä arvio aivan väärässä ole, jos ei nyt täysin oikeassakaan. Yleisesti ottaen, olen kirjoittanut asioista, jotka ovat oikeasti kiinnostaneet minua, rajoittamatta itseäni minkään ”laatikon” sisäpuolelle.

Viidentoista minuutin kuuluisuuden ”geopoliittisena analyytikkona” saavutin kiinalaisilla valtionkanavilla julkaistuilla videokommenteillani, joissa arvostelin Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaa. Tämäkin ärsytti heitä, joiden mielestä kaikkien suomalaisten tulisi olla länsimielisiä. Karhu se on kuulkaa pandakarhukin!

Korona-aikana homma meni kuitenkin monimutkaisemmaksi. Tuolloin minua ryhtyi ärsyttämään myös johtavien länsikriittisten maiden, Venäjän ja Kiinan, virallinen koronapolitiikka. Tähänkin otin kärkkäästi kantaa, enkä nuoleskellut mitään tahoa idässä saati lännessä.

Jatkoin tinkimätöntä toisinajattelua ja sain luultavasti ”koronan kieltäjän” leiman, vaikka yritin tarkastella aihetta kirjoituksissani moneltakin kantilta. Näkymätön vihollinen – hengitystieinfektio – joka tapauksessa pysäytti maailman, mutta perimmäinen syy poikkeusoloihin johtui maailmantalouden sairaudesta.

Tuolloin arki meni ankeaksi. En ottanut yhtään ainutta koronarokotetta, enkä siis vilautellut koronapassia ravintoloissa. Valta(vale)median ”kulkutautimyönteisiä” solvaavat kirjoitukset tekivät minusta entistä mediakriittisemmän, mutta muuten tämä psykologinen operaatio ei saanut minua pauloihinsa.

Jotenkin sain pidettyä yllä poliittisen kommentoinnin liekkiä myös ”uuden normaalin” hämärissä varjoissa. Vasemmistofilosofi ja akateemikko Fabio Vighin kirjoitukset auttoivat minua jäsentämään omia mietteitäni. Kuten arvelinkin, kaikki perustui jälleen finanssipiirien pyramidihuijaukseen.

Globaalikapitaalin juoksupojat vaihtoivat muutaman vuoden jälkeen piikkipropagandansa ja kasvomaskinsa Ukrainan lippuun ja uusi vaihe kaatumassa olevan järjestelmän uudelleenkäynnistämisessä alkoi. Virustaudista selvittyään, moni tuntui vajonneen syvään sotapsykoosiin.

Myös Suomen poliittisten piirien ”epäpyhä geopoliittinen allianssi”, jota olin kirjoituksissani toistuvasti käsitellyt, saavutti huippunsa ja sen turvin, Niinistön jengi liitti maamme Naton, Pohjois-Atlantin rikollisjärjestön täysjäseneksi.

Jatkuvalla hybridivaikuttamisella, koko kansakunta yritettiin liittää yhteen, taistelemaan ”ryssää” vastaan – vaikka sitten omaa sähkönkulutusta hillitsemällä – kansanedustajien taputtaessa kiihkeästi ukrainalaisen näyttelijän pateettisille performansseille.

Mitäpä tähän enää voisi lisätä? No, sen saman, jota olen toistanut jo viitisen vuotta. Länsikeskeinen maailmanjärjestys on menossa mailleen ja sen tilalle tulee jotain uutta. Jopa finanssipiireissä puhutaan jo ”moninapaisesta maailmasta”, vaikka Suomen ulkopoliittisen instituutin ”asiantuntijat” pitävätkin yhä Lännen™ puolta.

Surkuhupaisinta tässä kaikessa on se, että virallinen Suomi veikkasi jälleen väärin ja sitoi itsensä merentakaiseen, laskevaan suurvaltaan, joka yrittää eurovasallejaan hyväksikäyttämällä säilyttää edes murto-osan entisestä asemastaan uudessa etupiirien maailmassa.

Tällä välin, Sanna Marin jätti pääministerin tehtävät, ”Amerikan kiitoksin”, ja uusi uljas eduskunta jatkaa edeltäjiensä tuholinjalla Petteri Orpon johdolla. ”Kaikki tulee menemään hyvin”, meille vakuutellaan samalla, kun Mika Aaltola harkitsee ”vakavasti” presidenttiehdokkuutta.

Myös itärajan ”esteaidan” rakentaminen on aloitettu Imatran Pelkolassa (koko aitahankkeen kustannusarvio on vaivaiset 380 miljoonaa euroa). Seuraavaksi katseet kohdistuvat demilitarisoituun Ahvenanmaahan, joka on nyt myös ”Nato-aluetta”. Mitähän tästä ajattelee Venäjän asevoimien komentaja Valeri Gerasimov, joka joutuu huomioimaan Suomen muuttuneen tilanteen?

Ehkä palaan näihin aiheisiin jopa aiemmin, kuin vasta vuoden päästä.

Meksikon hallitus jatkaa keskeisten teollisuudenalojen kansallistamista Yhdysvaltojen ja lännen pääomapiirien voimakkaista vastalauseista huolimatta.

Meksikon hallitus on sopinut ostavansa kolmetoista voimalaitosta espanjalaiselta energiayhtiöltä Iberdrolalta kuudella miljardilla dollarilla. Tämä antaa valtion omistamalle sähköyhtiölle Commission Federal de Electricidadille määräysvallan maan sähkömarkkinoilla.

Meksikon presidentti Andrés Manuel López Obrador (joka tunnetaan myös nimiensä ensimmäisistä kirjaimista muodostetulla kutsumanimellä ”AMLO”), on puhunut joidenkin maan tärkeimpien teollisuudenalojen, kuten mineraali- ja öljyntuotannon, kansallistamisen tärkeydestä ja ryhtynyt tuumasta toimeen.

Yhdysvallat ja Kanada ovat ilmaisseet vastustavansa Meksikon toimia ja uhanneet maata kauppasodalla, mikäli López Obradorin hallinto ”jatkaa kansainvälisten yritysten pääsyn rajoittamista Meksikon sähkö- ja öljymarkkinoille”.

Yhteiskunnan toiminnan kannalta keskeisten alojen kansallistaminen ei sovi lännen oligarkkien suunnitelmiin, joissa päinvastoin pyritään saamaan kaikki omaisuus yksityisten tahojen hallintaan ja eri maat ylikansallisten yhtiöiden kuristusotteeseen.

Meksikon politiikka voi luoda vaarallisen ennakkotapauksen ja inspiroida muitakin maita, joten odotettavissa lienee López Obradorin hallinnon vastaisia toimia erityisesti Yhdysvaltojen taholta. Meksikon presidentistä onkin jo maalattu amerikkalaismediassa kuvaa ”liberaalin demokratian vastaisena autokraattina”.

”Meksiko on itsenäinen ja vapaa maa, ei Yhdysvaltojen siirtomaa tai protektoraatti”, López Obrador väittää vastaan, moittien voimakkaasti Yhdysvaltojen vaikutusvaltaa maan taloudessa. Meksiko on valmis tekemään yhteistyötä amerikkalaisten kanssa, mutta ei alistumaan Washingtonin komentoon omien intressiensä vastaisesti.

Tämäntyyppinen retoriikka on ollut merkittävä osa López Obradorin strategiaa koko hänen presidenttikautensa ajan. Vuonna 2018 tapahtuneen valintansa jälkeen, Meksikon presidentti on kritisoinut amerikkalaisten toimintaa. AMLO pitää pohjoista naapuriaan ”uhkana Meksikon taloudelliselle suvereniteetille”.

Jännitteet Yhdysvaltojen ja Meksikon välillä ovat nousseet näiden lausuntojen ja toimien vuoksi. Bidenin hallinto aikoo antaa Meksikon hallitukselle lähiviikkoina uhkavaatimuksen, vaatien avaamaan energiamarkkinat amerikkalaisille yrityksille, tai kohtaamaan kauppatullit ja muut pakotepoliittiset toimet.

Yhdysvallat on myös joutunut kauppakiistaan Meksikon kanssa muuntogeenisen maissin tuonnista sen jälkeen, kun López Obrador vaati kaikkien muuntogeenisten maataloustuotteiden kieltämistä terveysriskeihin vedoten. Joidenkin tutkimusten mukaan, geenimuunneltu maissi aiheuttaa syöpää ja elinvaurioita.

Yhdysvallat, joka vie Meksikoon vuosittain 17 miljoonaa tonnia enimmäkseen muuntogeenistä maissia, syyttää Meksikoa USMCA-sopimuksen rikkomisesta ja uhkaa vastatoimilla, jos Meksiko lopettaa geenimanipuloidun maissin ostamisen.

AMLO on ollut anteeksipyytelemätön johtaja, joka toteuttaa virkaanastujaispuheessaan esittämäänsä visiota ”omavaraisesta Meksikosta”. Hän on toistuvasti kutsunut Amerikan taloudellista ja poliittista hegemoniaa ”moderniksi imperialismiksi”, jota täytyy vastustaa. Onnistuuko suvereniteettiaan puolustava Meksiko tavoitteissaan, vai kaatavatko lännen kapitalistit kansallismielisen hallituksen?

”Maaliskuun 31. päivänä, Venäjän patriootit, eurasianistit ja muut täyden suvereenisuuden kannattajat saavuttivat luultavasti Neuvostoliiton jälkeisen ajan vaikuttavimman ja näkyvimmän voiton”, väittää politologi Aleksandr Dugin. Hän viittaa Venäjän uuteen ulkopoliittiseen konseptiin, jossa näkyy hänen mielestään ajatus federaation euraasialaisesta kehityssuunnasta.

Uuseurasianistisen liikkeen johtohahmo tarkastelee tätä ulkoministeriön julkaisemaa ja presidentti Vladimir Putinin allekirjoittamaa strategista asiakirjaa, joka johtaa pois länsikeskeisestä maailmanjärjestyksestä. Duginin mielestä se on perustavanlaatuinen osa ”Venäjän itsensä suorittamaa dekolonisaatioprosessia, jossa vapaudutaan ulkoisesta valvonnasta”.

Ulkopoliittista dokumenttia voidaan pitää ”lopullisena vahvistuksena niille muutoksille Venäjän viranomaisten geopoliittisessa ja kansalaistietoisuudessa, jotka alkoivat 23 vuotta sitten Putinin valtaannousun myötä”. Vasta tässä versiossa, Venäjän ulkopoliittinen doktriini saa yksiselitteisen ja omaleimaisen ilmeensä.

Duginista kyseessä on ”suvereenin mannermaisen suurvallan avoin toimintaohjelma”, jossa se julistaa näkemyksensä seuraavasta maailmanjärjestyksestä, käsittelee sen parametrejä ja perusteita, ilmaisten samalla tahtonsa rakentaa juuri tällaista järjestystä, huolimatta siitä, että tietyt tahot yrittävät yhä tyrkyttää Venäjälle elämäntapaohjeita ulkopuolelta.

Uudessa konseptissa ”käytetään termejä, jotka ovat yhteneväisiä moninapaisen maailman teorian ja Venäjän sivilisaatiollista olemusta koskevan euraasialaisen tulkinnan kanssa”. Näin Venäjän suvereniteetin kannattajien näkemys on vihdoin kirjattu keskeiseen strategisen politiikan asiakirjaan.

Duginin mukaan, tekstin ”epätavallinen selkeys ja johdonmukaisuus sanamuodoissa ja määritelmissä on seurausta sodasta kollektiivista länttä vastaan”, jossa on panoksena ”Venäjän koko olemassaolo”. Hän katsoo, että tällaisen kamppailun käyminen ilman selkeitä periaatteita olisi mahdotonta, joten siksi uudessa konseptissa ”esitetään selkeästi säännöt, jotka Venäjä hyväksyy ja joihin se suostuu”.

Nämä säännöt ovat ”[länsimaisen] globalistisen strategian, unipolarismin ja kansainvälisten suhteiden liberaalin teorian vastaisia”. Venäjä yritti aiemmin tehdä kompromisseja, jotka heijastivat sekä itsemääräämisoikeuden säilyttämistä, että sovinnollista suhdetta lännen kanssa, mutta tänään tilanne on tyystin toinen.

Venäjä on venäläisen maailman erityinen ydinvaltio, ”itsenäinen sivilisaatio, jolla on omat suuntauksensa, tavoitteensa, alkuperänsä, arvonsa, oma muuttumaton identiteettinsä, joka ei ole riippuvainen mistään ulkoisesta voimasta”, Dugin esittää.

Vaikka länsimaiset ja venäläiset liberaalit taistelivat kovasti tätä ”erityisyyttä” vastaan, se on nyt hyväksytty laiksi ja se on tärkein ulkopoliittinen säännös. ”Toisinajattelijoiden on joko hyväksyttävä se, tai vastustettava sitä avoimesti”, Dugin alleviivaa. 1990-luvun jeltsiniläiseen yritykseen jakaa länsimaiset arvot ja asenteet, ei tulla enää palaamaan.

Tällaisen konseptin hyväksyminen edellyttää vastaavia muutoksia myös sotilasdoktriinissa ja valtavaa organisatorista työtä eri instituutioiden sekä koulutuksen ja tiedotuksen mukauttamiseksi uusiin linjoihin. Kannattamalla avoimesti ja päättäväisesti moninapaista maailmaa ja venäläisen sivilisaation paikkaa siinä, Moskova tunnistaa nyt schmittiläisesti ystävänsä ja vihollisensa.

Tällä tavoin koko ulkopolitiikan kehys ja kansainvälisellä näyttämöllä tapahtuvat prosessit tarkentuvat ja muuttuvat symmetrisiksi. Dugin painottaa, että ”lännen globalistinen eliitti ei salaa aikomustaan tuhota Venäjä, kaataa sen johtaja, sekä tuhota moninapaiseen maailmaan johtavat aloitteet”. Venäjällä ymmärretään lännen aikeet ja niihin vastataan vastedes samalla mitalla.

Väite, jonka mukaan Venäjä on sivilisaatiovaltio, tarkoittaa, että kyseessä ei ole pelkkä Westfalenin järjestelmän logiikan mukainen kansallisvaltio, vaan jotain paljon suurempaa. ”Sivilisaatiovaltio ei ole vain hyvin suuri valtio, vaan se on kuin muinaiset valtakunnat ja imperiumit, joka voi sisältää useita poliittisia kokonaisuuksia ja jopa varsin itsenäisiä alueita”, Dugin esittää.

Erityisen tärkeää uudessa ulkopolitiikassa on myös viittaus Venäjän kansaan ja muihin kansoihin, jotka jakavat yhteisen historiallisen, geopoliittisen ja sivilisaatiollisen kohtalon. ”Venäjän kansasta tuli erilaisten itäslaavilaisten, suomalais-ugrilaisten ja turkkilaisten heimojen kokonaisuus historiallisen kansakunnan rakentamisprosessin aikana. Siksi venäläisten ja näiden muiden lähikansojen välillä on erottamaton yhteys”, Dugin avaa historiaa.

Ulkopoliittisen konseptin tekstissä todetaan myös, että ihmiskunnan keskus on siirtymässä tasaisesti kohti maapallon ei-länsimaisia alueita – Aasiaa, Euraasiaa, Afrikkaa ja Latinalaista Amerikkaa. Epätasapainoinen globaali kehitysmalli, joka vuosisatojen ajan takasi läntisten siirtomaavaltojen talouskasvun anastamalla muiden alueiden ja valtioiden resurssit, on peruuttamattomasti jäämässä historiaan.

”Tämä on moninapaisuuden ydin”, Dugin nyökyttelee. ”Länsi ei ole menettänyt ainoastaan teknistä kykyään pysyä maailman hegemonina politiikassa, taloudessa ja teollisuudessa, vaan se on menettänyt myös moraalisen oikeutensa johtaa. Ihmiskunta elää vallankumouksellisen muutoksen aikakautta”, venäläisajattelija toistaa ulkopoliittisen ohjelman sisältöä.

Tasapuolisemman ja moninapaisemman maailman muotoutuminen jatkuu nousevien organisaatioiden, kuten ”BRICS-valtioiden välisen liiton, Shanghain yhteistyöjärjestön, Itsenäisten valtioiden IVY-yhteisön, Euraasian talousunionin, Kollektiivisen turvallisuusjärjestö CSTO:n, sekä muiden valtioiden välisten liittojen ja kansainvälisten järjestöjen roolia vahvistamalla”.

Liberaali, globalistinen länsi, ymmärtää, että sen hegemonian päivät ovat käymässä vähiin, mutta se ei ole vielä valmis hyväksymään uusia realiteetteja. Duginista tämä ”selittää suurimman osan maailman konflikteista ja ennen kaikkea länsimaisen eliitin vihamielisen politiikan Venäjää kohtaan, josta on objektiivisesti katsoen jo tullut yksi uuden järjestyksen keskeisistä navoista”.

Yhdysvallat ja sen satelliittivaltiot Euroopassa ja Aasiassa, ovat käyttäneet Venäjän toimenpiteitä Ukrainassa tekosyynä oman pitkäaikaisen Venäjän-vastaisen politiikkansa kärjistämiselle ja uuden hybridisodan käynnistämiselle.

Tavoitteena on ”heikentää Venäjää kaikin mahdollisin tavoin, rajoittamalla sen valtaa, taloudellisia ja teknologisia valmiuksia, sen ulko- ja sisäpoliittista suvereniteettia ja luovaa roolia siirtymässä unipolarismista multipolarismiin”. Vastauksena lännen vihamielisiin toimiin, Venäjä aikoo ”puolustaa oikeuttaan olla olemassa ja kehittyä vapaasti kaikin käytettävissä olevin keinoin”.

Uudessa konseptissa määritellään toki edellytykset suhteiden normalisoinnille myös länsimaiden kanssa, vaikka se tuntuukin nyt kaukaiselta ajatukselta. Kumppanuus katsotaan mahdolliseksi vain, mikäli länsimaat ja niiden satelliitit ”luopuvat russofobiastaan”, joka ei ole geopoliittisessa kontekstissa muuta kuin ”lännen eliittien itsepäistä kieltäytymistä tunnustamasta suvereenien sivistysvaltioiden oikeutta kulkea omaa tietään”.

Kremlissä ymmärretään, ettei mikään osa Venäjän sivilisaatiovaltiota voi jäädä sille vihamielisten ulkovaltojen ja niiden järjestöjen hallintaan. Tämä on Duginista keskeinen syy siihen, miksi Venäjä taistelee Ukrainassa tänään: Venäjällä ei ole ”täyttä geopoliittista ja sivilisaatiollista suvereniteettia” ilman venäläiseen maailmaan kuuluvan Ukrainan alueen hallintaa.

Ulkopoliittisessa konseptissa kuvataan lisäksi erityisiä strategioita Venäjän ja maailman eri alueiden välisten suhteiden kehittämiseksi: tähän kuuluu ”Euraasian integraatio Neuvostoliiton jälkeisellä alueella, sekä kumppanuuden rakentaminen Kiinan, Intian, islamilaisen maailman, Afrikan ja Latinalaisen Amerikan kanssa”. Kullakin alueella korostetaan tiettyjä painopisteitä ja päämääriä.

Vaikka Venäjä ei uudessa ulkopolitiikassaan aio aktiivisesti puuttua sille nykyisin vihamielisten maiden sisäisiin prosesseihin, Dugin muistuttaa kuitenkin, että jos ”länsimaiden kansat hylkäävät maanisen hegemonisen eliitin ja asettavat valtaan oikeita johtajia, jotka puolustavat kansallisia intressejään, ne eivät löydä parempaa ystävää ja liittolaista kuin Venäjä”. Tulehtuneessa nykytilanteessa tämä sovinnollinen lause on lohduttavaa kuultavaa.

Myös Kiinassa on seurattu, ehkä jopa hieman ihmetellen, Suomen matkaa Nato-jäsenyyteen. Kansainväliset kiinalaisjulkaisut, kuten Global Times, ovat pyytäneet kommentteja kansantasavallan ulko- ja turvallisuuspolitiikan asiantuntijoilta.

Itä-Kiinan normaaliyliopiston Venäjän tutkimuskeskuksen apulaistutkija Cui Heng toteaa, hivenen sarkastiseen sävyyn, että ”suurvaltojen väliin jääville maille, puolen valitsematta jättäminen olisi itse asiassa erittäin järkevä valinta”.

Niinistön Suomi ei kuitenkaan näin fiksua valintaa kyennyt tekemään, vaan Ukrainan konfliktiin vedoten, jo pitkään vireillä ollut Nato-hanke ajettiin kiireellä maaliin. Toki kokoomuslaisesta perspektiivistä katsottuna, Suomen olisi pitänyt hakeutua läntisen sotilasliiton jäseneksi jo Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen.

Kiinalaisten asiantuntijoiden mukaan, siirtyminen pois puolueettomuuspolitiikasta ”sysää Suomen nyt eturintamaan Venäjää vastaan, mikä tekee Euroopan turvallisuustilanteesta entistäkin epävakaamman”.

Kiinan ulkoasiainyliopiston kansainvälisten suhteiden instituutin professori Li Haidong katsoo myös, että ”Suomi on menettänyt sillanrakentajan roolin Venäjän ja Euroopan välillä”. Puolen valinta lännen eduksi osoittaa hänen mielestään, ettei suomalaispäättäjillä ole ”strategista visiota”.

”Venäjä on velvollinen vastaamaan näihin uusiin kansallisen turvallisuutensa huolenaiheisiin”, tutkija Cui muistuttaa. Millaisiin vastatoimiin Kremlissä sitten ryhdytään oman ”taktisen ja strategisen turvallisuuden varmistamiseksi”?

Noin vuosi sitten, Venäjän turvallisuusneuvoston varapuheenjohtaja ja entinen Venäjän presidentti Dmitri Medvedev varoitti selkeästi, että jos Suomi tai Ruotsi liittyy Natoon, Venäjä sijoittaisi ydinaseita lähelle Baltian maita ja Skandinaviaa, ”eikä tuolloin olisi enää mahdollista puhua ydinasevapaasta Itämeren alueesta”.

Sotilaallinen vastakkainasettelu Venäjän kanssa tulee Naton laajentumisen myötä yltymään, mikä heikentää kiinalaisasiantuntijoiden mukaan ”kaikkien Euroopan maiden turvallisuutta”.

Myös asevarustelu kiihtyy: koska Suomella on Venäjän kanssa yhteistä rajaa 1300 kilometriä, Nato-maana Suomen puolustusvoimien on tehtävä lisää kalliita investointeja. Suomen tehtäviin kuuluu Natossa myös koko Baltian puolustaminen, sillä esimerkiksi Viron kaltaisella traumavaltiolla ei ole itsellään sellaiseen resursseja.

Tuomalla ohjukset yhä lähemmäs Venäjää, Nato-länsi pakottaa Venäjän turvautumaan ydinasepelotteeseen. Venäjä onkin jo sopinut taktisten ydinaseiden sijoittamisesta valtioliittolaisensa Valko-Venäjän maaperälle.

Kiinalainen Cui katsoo, että Venäjä voi vastata Nato-lännen siirtoihin ”yhtäältä tehostamalla hyökkäystään Ukrainan taistelukentillä ja toisaalta jatkamalla ydinaseidensa vahvistamista.”

Naton pääsihteeri Jens Stoltenberg puolestaan vakuutti, että jäsenyytensä myötä Suomi saa sotilasliitolta ”rautaiset turvatakuut”. Miten lienee asian laita tosipaikan tullen? Entä joutuvatko suomalaissotilaat mukaan myös Yhdysvaltojen operaatioihin Etelä-Kiinan merellä, kun tilanne siellä kuumenee?

Suomen Nato-jäsenyys on sitten sinetöity Brysselissä. Paikalla historiallista siirtymää oli todistamassa suomalaiskolmikko Niinistö, Haavisto ja Kaikkonen. Suomen liittymisasiakirja luovutettiin Yhdysvaltojen ulkoministeri Antony Blinkenille, joka myhäili tyytyväisenä: vuosien työ kantoi viimein mätää hedelmää.

Vaikka Niinistö mainitsi, ettei Suomen jäsenyys ole ”täydellinen” ilman Ruotsia ja että ”työ Ruotsin jäsenyyden puolesta” jatkuu, epäilen, etteivät ruotsalaiset lopulta liitykään Natoon. Ruotsin ei tarvitse uhrata itseään sotanäyttämöllä, sillä jälleen kerran hölmöläiset menivät halpaan ja oikein hinkuivat mukaan länttä hallitsevan eliitin hegemoniaprojektiin.

Tätä ennen Amerikan suomalaisessa osavaltiossa toteutettiin toinenkin tragikoominen spektaakkeli, eduskuntavaalit. Nato-kriittiset pienpuolueet eivät Ylen antiin luottaville ”tolkun ihmisille” kelvanneet, vaan hybridivaikuttamisella aikaansaatu sotapsykoosi sai ulko- ja turvallisuuspolitiikassa Yhdysvaltoihin sokeasti luottavat kansalaiset paniikkiäänestämään Lindbergin, Limnéllin ja Toverin kaltaiset (dis)infosoturit eduskuntaan.

Jo vuosia sitten, huonon itsetunnon omaavat suomalaiset tarvitsivat Euroopan unionin jäsenyyden tuomaa ”eurosentrisyyttä”. Tämä ei hölmöläiskansalle riittänyt, vaan osa halusi mukaan myös Yhdysvaltojen johtamaan hyökkäysliittoon, saadakseen vahvistuksen ”länsimaisuudestaan”. Nato-kuplassa eläville, jäsenyys atlantistiklubissa edustaa ”jättimäistä loikkaa sivistyneeseen länteen”.

Olemmeko siis tähän asti olleet primitiivisiä ugreja, vai miten tällainen näkemys pitäisi ymmärtää? Suomea arvostettiin joskus juuri omaleimaisuutensa vuoksi, mutta täällä toivottiin älyvapaasti pääsyä isojen peliin ja ”pöytiin, joissa päätökset tehdään”.

”Ei koskaan enää yksin”, on myös yksi kiihkeimpien Nato-fanaatikoiden lempilauseista. Jos suomalaiset johdatetaan Venäjän-vastaiseen konfliktiin Nato-lännen riveissä, joukkohaudassa emme todellakaan tule olemaan yksin.

Yhdysvallat halusi maamme Natoon edistääkseen omia geopoliittisia intressejään; Suomen kansallisella turvallisuudella ei ollut tässä juonessa mitään merkitystä. Niinistö ja muut hoitivat tarvittavan myyräntyön, mutta suunnitelmat laadittiin lännen valtakeskuksissa jo vuosia sitten. Kunhan pahin Nato-huuma haihtuu, ymmärtävätkö hölmöläiset tulleensa huijatuiksi?

Venäjä on ollut vaitonainen Suomen Natoon liittymisen suhteen, vaikka iltapäivälehdet väittävät ”reaktion olleen raju”. Lähinnä Kremlistä on toistettu jo viime vuoden puolella esitetty toteama, jonka mukaan Venäjä tulee vahvistamaan sotilaallista läsnäoloaan yhteisellä rajalla. Saapa nähdä, jatkuuko lännen sotaspektaakkeli seuraavaksi Suomessa, jos tarkoituksena on yhä vain härnätä karhua?

On helppo sanoa juhlapuheissa, ettei Suomen Nato-jäsenyys ole suunnattu ketään vastaan. Samaan aikaan on rahoitettu ja aseistettu sotilaita Ukrainassa ja osallistuttu monin eri tavoin Venäjän epävakauttamisprojektiin, vaikkakin kehnoin tuloksin. Tämä on jo itsessään muuttanut suomalaisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan perusteita ja tavoitteita.

Uudessa tilanteessa, on naurettavaa valehdella, että Suomi pyrkisi muka ”ristiriitojen rauhanomaiseen ratkaisuun”. Asema ja maine neutraalina maana, joka ei leiki tuomaria, on viime vuosien arrogantin käytöksen ja valta(vale)median paksun propagandan jälkeen pyyhitty pois. Itse asiassa, maailmalla nauretaan Suomelle, joka lähti mukaan suurvaltapelin nappulaksi omien intressiensä vastaisesti.

Virallisen Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittinen poseeraus tulee vielä kostautumaan. Kuuluuko suomalaiseen perusluonteeseen aina veikata väärää voittajaa? Siinä vaiheessa, kun Nato-länsi häviää sotansa Venäjää vastaan, niinistöläinen vakuuttelu siitä, kuinka ”me kuulumme länteen”, ei ehkä riitäkään enää lohduttamaan hölmöläisiä.