Kuukausi: marraskuu 2019

Meidän annetaan ymmärtää, että Yhdysvaltojen ”unipolaarinen hetki” olisi antamassa vastentahtoisesti tietä multipolaariselle, moninapaiselle maailmalle.

Tämä tarkoittaisi jonkinlaista paluuta 1800-lukulaiseen ”suurvaltojen konserttiin” (tai merkittävien ”poolien” järjestelmään), arvelee entinen brittidiplomaatti Alastair Crooke.

Yhdysvaltojen presidentinvaalien aikoihin ajateltiin, että Trumpin ”Amerikka ensin”-politiikka merkitsisi irtiottoa ”imperiumin” rakentamisesta ja huomion kohdistamista sisäpoliittisiin haasteisiin. Osa äänestäjistä odotti maanläheistä, väliintuloja kaihtavaa konservatismia, jota esimerkiksi Patrick Buchanan edustaa, mutta mitä neokonservatiiviset republikaanit ja clintonilaiset demokraatit inhoavat.

Yhdysvallat ei ole kuitenkaan koskaan ollut erityisen sisäänpäin kääntynyt maa. 1800-luvulla lanseerattiin käsite ”manifest destiny”, suomeksi ”kutsumuskohtalo”, ilmentämään pyrkimystä laajentaa amerikkalaista vaikutuspiiriä. Washington on jo pitkään sekaantunut muiden maiden asioihin sekä poliittisesti että sotilaallisesti. Johtajia ja hallituksia on pistetty vaihtoon ja luonnonvarat ovat vaihtaneet omistajaa. Presidentti, Yhdysvaltojen symbolinen johtaja, tuskin näistä pitkän tähtäimen suunnitelmista päättää, jos on kaikista kuvioista edes tietoinen.

On myös arvioitu skeptisesti, että Trump yrittää omalla tavallaan pitkittää amerikkalaisen hegemonian hetkeä. Hänen toimintatapansa ja ulostulonsa ärsyttävät Yhdysvaltojen poliittista establismenttia, mutta siitä huolimatta hänen hallintonsa on täynnä neokonservatiiveja ja Goldman Sachsin pankkiireja. Trump pitää itseään liikemiehenä ja halunnee johtaa Yhdysvaltoja kuin yritystä, mutta ulkopoliittisesti hän on yhtä lailla ”syvän valtion” eli Yhdysvaltojen pysyvän valtiokoneiston ohjauksessa kuin edeltäjänsäkin.

Crooke mainitsee venäläisten verranneen Yhdysvaltoja entiseen Neuvostoliittoon. Obama olisi tässä valossa amerikkalainen Mihail Gorbatšov, joka ryhtyi hillitsemään imperiumin laajentamista ja etsimään säästökohteita (itse muistan Rudy Giulianin sanoneen, että Obama poikkesi aiemmista presidenteistä siinä, että hän ei uskonut Amerikan poikkeuksellisuuteen maiden joukossa).

Saman analogian mukaan Trump olisi kuin Boris Jeltsin; presidentti, joka keskittyy kotimaan asioihin ja vähentää kansainvälisiä sitoumuksia. Aivan kuten Trumpia, myös Jeltsiniä yritettiin poistaa vallasta monta kertaa. Kotimaan jälleenrakennustyö on raskas vaihe, eikä sujunut ongelmitta Venäjälläkään, Crooke toteaa. Amerikkalainen imperiumi tuskin hajoaa hallitummin.

Jos tämä ajatus on lähelläkään oikeaa, Trumpin Kiinan vastaisuus pönkittää narratiivia, jossa Yhdysvaltojen suhteellinen alamäki onkin ”vihamielisen ulkopuolisen tahon” syytä: Kiina varastaa amerikkalaisilta työt ja älyllisen pääoman. Kiina sopii myös kulttuuriseksi viholliseksi, joka uhkaa amerikkalaista elämäntapaa omalla vapaakaupan ja globalisaation mallillaan. Narratiivi tarjoaa myös ratkaisun ongelmaan: ”otamme taloutemme takaisin”. Tästä olisi kyse teknologia- ja kauppasodassa.

Mutta onko Trump oikeasti ”isolationisti”, joka Buchananin tavoin suhtautuu skeptisesti sotilaallisiin väliintuloihin kaukana kotoa? Jos hän ajattelee näin, amerikkalaisen ulkopolitiikan ilmapiirissä sitä ei ehkä sovi sanoa ääneen. Juuri interventionismin kannattajat demokraattipuolueessa sekä republikaanien riveissä arvostelevat Trumpia eniten. Tämän takia Trump joutuu tekemään kompromisseja, ”liikkumaan sivuttain kuin rapu”, Crooke spekuloi.

Entäpä sitten Trumpin oletettu halu lähentyä Venäjää, samalla kun hänen hallintonsa demonisoi Kiinaa? Onko kyseessä Mackinderin geopolitiikan mukainen yritys erottaa Venäjä ja Kiina toisistaan, jotta Trump saisi luotua Yhdysvalloille tilaa tässä vallan uudessa kolmijaossa, vai onko kyse jostain muusta? Presidentit Xi ja Putin ovat niin hyvissä väleissä, ettei tällainen ”hajota ja hallitse”-taktiikka tule onnistumaan. Molemmat näkevät myös, että suurvaltojen konsertti on elinehto heidän valtioilleen.

Trump suhtautuu vihamielisesti myös Irania kohtaan. Crooke pohtii, voisiko tässä olla takana tarve tehdä näennäisiä myönnytyksiä syvän valtion neokonservatiiveille ja liberaaleille, jotka tukevat vallanvaihto-operaatioita lännen globalistien tavoitteiden mukaisesti? Onko Irania vastaan suunnattu ”maksimaalinen painostus” ja sodan uhka korvike oikealle sodankäynnille? Onko Trumpin taktiikka Iranin suhteen yritys neutraloida edustamansa valtakoneiston sotaisia faktioita? Myös Pohjois-Korean kanssa käytiin sanasotaa, mutta lopulta käteltiin kameroiden räiskyessä. Itse arvioisin, että vastaus löytyy geopolitiikasta.

Trump tietää, että hänen äänestäjäkuntansa haluaa Yhdysvallat eroon turhista kansainvälisistä sitoumuksista ja jatkuvista sodista. Amerikkalaisia ei kiinnosta, mitä Lähi-idässä tai Euroopassa tapahtuu, heitä kiinnostaa enemmän oma taloudellinen hyvinvointinsa. Tätä toivoa muutoksesta Trump hyväksikäytti vaalikampanjassaan, mutta presidenttinä hän ei ole ollut erityisen vakuuttava. Trumpin lähipiirillä ja hallintoon valituilla henkilöillä on osuutensa asiassa.

Trumpin poliittinen ”strategia” on sekoitus pyrkimystä säilyttää äänestäjäpohjan tuki, mutta pitää myös vaikutusvaltainen juutalaisjärjestö AIPAC ja evankeliset kristityt tyytyväisinä: molemmille tahoille ”Suur-Israelin” luominen on tärkeä projekti. Samalla Trump heikentää välejään vanhanaikaista ”transatlantismia” yhä tukeviin euromaihin ja muihin toimijoihin. Tämä voimistaa taas niitä maita, joiden intresseissä on järjestelmä, jossa erilaiset valtakeskukset kilpailisivat keskenään.

Siirtymä unipolaarisesta, yksinapaisesta järjestyksestä suurvaltojen konserttiin ja poolien etupiireihin on haasteellinen projekti. Crooke väittää kuitenkin, että Trumpin politiikka on vain vahvistanut suverenisteja kaikkialla. Se on lujittanut Irania, Venäjää ja Kiinaa. Trump on myös ilmaissut tukensa Euroopan kansallismielisille, maahanmuuttokriittisille puolueille ja johtajille Brysselin eurofederalistien sijaan. Onko Trump siis omalla omituisella tavallaan Euroopan nationalistien sekä Venäjän ja Kiinan liittolainen, joka helpottaa siirtymää monenkeskiseen maailmanjärjestykseen?

Mitä tulee Lähi-itään, Iranissa ajatus Yhdysvaltojen vetäytymisestä saisi varmasti kannatusta, mutta samaa ei voi sanoa Israelista. Huolimatta Trumpin räikeästä puolueellisuudesta Israelin suhteen (Jerusalemista tehdään sionistien pääkaupunkia, Golanin kukkulat on tunnustettu osaksi Israelia, eikä Yhdysvallat enää katso, että palestiinalaisalueille rakennetut juutalaissiirtokunnat olisivat laittomia), Israel tuntee ”eksistentiaalista pelkoa ja yksinäisyyttä”, väittää Crooke. Lähi-idän tilanne on yhä vaikea, mutta Venäjä tasapainottaa alueen geopolitiikkaa hieman.

Lopuksi Crooke spekuloi vielä, uhkaileeko Trump Kiinaa uudella kylmällä sodalla, korvikkeena oikealle sotilaalliselle väliintulolle, jota syvän valtion edustajat toivoisivat, mutta johon Trumpilla ei ole aikomusta suostua? Vallitseeko Kiinan ja Trumpin välillä yhteisymmärrys, jossa Kiina esittää osansa Trumpin markkinamanipulaatiossa, kauppasodan ollessa aina ”miltei ohi”. Tilannetta mutkistaa se, että Trump allekirjoitti juuri (ehkä vastahakoisesti, mutta kuitenkin) Hongkongin Kiinan vastaista ”demokratialiikettä” tukevan lain. Kiina on ymmärrettävästi uhannut vastatoimilla.

Crooken arvelut ovat kiinnostavia, mutta hän ei silti oikein vakuuta. Trump ei ole aloittanut uusia sotia, mikä luettakoon hänen edukseen, mutta entäpä Latinalaisen Amerikan epävakauttaminen ja öljyvarkaudet Syyriassa? Irakissa mellakoidaan amerikkalaisten yllyttäminä. Voiko kaikesta syyttää vain kieroa valtiokoneistoa ja CIA:ta, vulgaarin grynderi Trumpin edustaessa ”hyviä voimia”? Enpä usko. Trump ei ole niin valtaeliitin ”ulkopuolinen” kuin joskus on annettu ymmärtää; sen vuoksi mitään radikaalia muutosta parempaan ei ole tulossa.

Sotilaallisiin väliintuloihin ja Yhdysvaltojen ylivalta-asemaan tottuneet republikaanit ja demokraatit luottavat yhä ”jatkuvan sodan” strategiaan, joka uudelleen nimettiin myöhemmin ”terrorismin vastaiseksi sodaksi”. Samoin ”värivallankumoukset” ovat yhä käytössä. Tällaiset strategiat eivät välttämättä miellytä liikemies Trumpia, joka luottaa enemmän ”dollari-imperialismin” voimaan ja taloudelliseen kilpailuun, mutta asiat tapahtuvat ja amerikkamielisiä nukkepresidenttejä nostetaan esiin jo ainakin Yhdysvaltojen ”takapihalla”, Latinalaisessa Amerikassa. Onnistuuko paluu Monroen oppiin?

Trump suhtautuu nuivasti Nato-kuluihin, mutta tässäkin taitaa olla kyse liiketoimista: diilimies haluaa vasallimaiden ostavan lisää amerikkalaista rautaa kovaan hintaan. Suomikin on hankkimassa kiltisti Nato-yhteensopivia jenkkihävittäjiä. Ulkoministeri Mike Pompeon mukaan Trumpin hallinto rakentaa vain \”uutta liberaalia järjestystä\” maailmansotien jälkeisen, vanhentuneen systeemin tilalle. Miten käy Sauli Niinistön ihannoimalle ”sääntöpohjaiselle järjestykselle”?

Trump ei pidä Euroopan unionista, koska federalistinen Eurooppa voisi olla kova kilpailija Yhdysvalloille. Euroepäilijöille hänen asenteensa sopii, mutta korvaako unionin jäsenyyden vain päivitetty, yhä alisteinen sidonnaisuus Yhdysvaltoihin?  Jotta Washingtonin ote säilyisi edes angloamerikkalaisesta etupiiristä, Trump haluaisi myös ”erityiskumppani” Englannin eroavan EU:sta. Talousmahdiksi noussut Kiina on Trumpin Amerikalle uusi keskeinen uhka, jota varten laaditaan jo kuumeisesti sotasuunnitelmia.

Aiheeseen on vielä eräs näkökulma. Kansainvälisen finanssieliitin suunnitelmissa on maailmantalouden resetointi. Tässä projektissa Trump on ajallemme sopiva ”kaaosagentti”. Uusi kriisi häämöttää, miten käynee dollarille ankkurivaluuttana? Liberaali kapitalismi on menettänyt suosiotaan ja rahavallan tuotetta yritetään brändätä uusiksi.

Alkaako ekonomistien ennustama globaali taantuma sopivasti, kun talousnationalistia näyttelevä Trump on valittu toistamiseen Yhdysvaltojen presidentiksi? Entä saako Suomi talouden alamäen aikana perussuomalaisten hallituksen, jolle myös käy huonosti vallankahvassa? Onko lännen globalisteilla vielä jokin merkitty ässä hihassa, vai tuleeko Kiina hallitsemaan maailmaa?

Hongkongin oppositiojohtajat väittävät taistelevansa ”itsemääräämisoikeuden puolesta”, mutta todellisuudessa he toimivat yhteistyössä Washingtonin neokonservatiivien kanssa ”Yhdysvaltojen poliittisten ja taloudellisten etujen säilyttämiseksi”, kirjoittaa Ajit Singh.

Yhdysvaltojen senaatti hyväksyi yksimielisesti ”Hongkongin ihmisoikeus- ja demokratialain” 19. marraskuuta. Vaikka lain tarkoitusta perustellaan ​​äänekkäästi ”ihmisoikeuksien” ja ”demokratian” suojelemisella, lainsäädännön lähempi tarkastelu paljastaa Washingtonin Hongkongin toiminnan taustalla olevan amerikkamielisen agendan.

Humanitaarisen avun viittaan käärittynä senaatin lakiesitys tuo esiin talouspakotteiden uhan, jotta Washingtonin ulkopoliittisia intressejä voidaan soveltaa Hongkongiin ja manner-Kiinaan. Samaan aikaan lakiesitys sitoutuu ”turvaamaan amerikkalaisyritysten toiminnan Hongkongissa”.

Lainsäädäntö on osa amerikkalaisten neokonservatiivien ja Hongkongin johtavien oppositioaktivistien, kuten protestipoika Joshua Wongin, pitkäaikaista hanketta. Wong onkin ollut läsnä Washingtonin kokouksissa marraskuusta 2016 lähtien, kun pakotteita koskevaa lainsäädäntöä on kehitelty. Virallisen selityksen mukaan laki säädettiin ja hyväksyttiin Hongkongin aktivistien lobattua sitä Yhdysvalloille, vaikka ”aktivismi” taitaa olla alusta asti Washingtonin käsikirjoittamaa.

CIA:n peiteorganisaatio, National Endowment for Democracy (NED), joka on Yhdysvaltojen hallinnonvaihtokoneen moottori, rekrytoi Hongkongin oppositiojohtajat uuden Kiinan vastaisen rintaman hallitukseen, joka käyttää itsestään nimeä ”Hongkongin demokratianeuvosto”, HKDC. Mellakoinnin ja polttopullojen viskomisen jälkeen amerikkalaisten organisoiman ”protestiliikkeen” edustajia asettui ehdolle myös aluevaaleissa.

HKDC:n ”neuvonantajien” lista koostuu NED:in, George Sorosin Open Society-säätiön, Council on Foreign Relations- ja Freedom House-järjestöjen työntekijöistä, joten jälleen jäljet johtavat tuttuihin taustavaikuttajiin. Hongkongin demokratiailveilyn varjolla lännen globalisti-isännät pyrkivät saamaan otteen tästä Kiinan erityishallintoalueesta, joka on ollut aiemmin ”yksi maailman liberaaleimmista talouksista”.

Kiinan vastainen oppositio on kaiken aikaa väittänyt kamppailevansa hongkongilaisten puolesta, ja demokratialiikkeen keulakuva Wongia on lännen mediassa tituleerattu ”vapaustaistelijaksi”. Ennemminkin vaikuttaa siltä, että Wong ja hänen ryhmänsä ovat vain Washingtonin rekrytoimia näyttelijöitä edistämässä Yhdysvaltojen geostrategista agendaa ja Kiinan epävakauttamista.

Länsi on käyttänyt Ukrainaa hyväkseen Venäjää vastaan, mutta on haluton tukemaan maata taloudellisesti, kirjoittaa toimittaja Fred Weir.

Saattaa olla, että Ukrainan kriisin ja lännen aloittaman uuden kylmän sodan suurin hyötyjä onkin yllättäen Kiina.

Ukrainalaiset ovat seuranneet viime viikkoina hermostuneesti, kun amerikkalaisdiplomaatit ja turvallisuusviranomaiset ovat ylistäneet Ukrainaa Yhdysvaltojen tärkeänä kumppanina, jonka turvallisuuden presidentti Donald Trump vaaransi vaatimalla talousavun vastineeksi henkilökohtaisia poliittisia palveluksia.

Weirin mukaan nykyisessä poliittisessa valokeilassa oleminen on Ukrainalle kiusallista. Ukrainalaisilta asiantuntijoilta on liki mahdotonta saada kommenttia Washingtonin virkarikoskuulemisiin. Ilmeisesti he pelkäävät loukkaavansa joko syytöksen esittäneitä demokraatteja tai presidentti Trumpia, ja molempien kanssa on pysyttävä väleissä.

Vaikka Ukraina on tapetilla amerikkalaisessa keskustelussa Trumpin puhelinkeskustelun ja Joe Bidenin takia, Ukrainan toivomaa integroitumista länteen uhkaa vielä yksi tekijä, joka on jäänyt suurelta osin huomiotta. Kyseessä on Kiinan kasvava taloudellinen vaikutusvalta alueella.

Ukrainan kansallispankin mukaan, Kiina ylitti tänä vuonna Venäjän ja Puolan Ukrainan suurimpana kauppakumppanina. Kiina aikoo sijoittaa Ukrainan infrastruktuuriin, mukaan lukien vaikeuksissa olevaan Mariupolin satamaan, teiden kunnostamiseen, junaliikenteeseen ja Kiovan metroon. Johtuen Trumpin kauppasodasta, suurin osa Kiinaan tänä vuonna tuodusta maissista on tullut Ukrainasta.

Weirin mukaan myös Ukrainan neuvostoaikainen sotateollisuus saattaa päätyä kiinalaisomistukseen. Politiikan tutkija Vadim Karasiovin mukaan ”kiinalaissijoittajat ovat tärkeitä Ukrainalle, koska suoraan sanottuna, muitakaan sijoittajia ei ole”. Venäjä ei luota Ukrainaan, joten kaupankäynti on nihkeää. Yhdysvalloilla ja länsimailla on oma sotateollisuutensa, eikä niitä kiinnosta tukea vastaavaa teollisuutta Ukrainassa.

”Tämä on iso ongelma Ukrainalle”, Karasiov tunnustaa. ”Jos haluamme liittyä Natoon, silloin Nato-maiden tulisi auttaa meitä sovittamaan asejärjestelmämme euroatlanttiseen järjestelmään. He ovat tehneet selväksi, etteivät pidä teollisuutemme osakkeiden myymisestä Kiinalle, mutta kenelle me sitten myisimme?”

Länsi ei ole osoittanut mielenkiintoa Ukrainaa kohtaan, mutta kiinalaiset ovat. Kiinalaisia kiinnostavat esimerkiksi lentokonesuunnittelu- ja valmistusyhtiö Antonovin valtavat rahtilentokoneet. Aiemmin tänä vuonna kiinalainen ilmailualan yritys teki tarjouksen Antonovin moottorirakennusyksiköstä.

Yhdysvalloissa ollaan tietoisia ”kiinalaissijoittajien uhasta”. Elokuussa, silloin vielä turvallisuusneuvontajana toiminut John Bolton, lensi Kiovaan varoittamaan kaupanteosta kiinalaisten kanssa. Arkaluontoista sotilasteknologiaa ei saisi päätyä ”potentiaalisten vihollisten käsiin”.

Boltonin varoitus herättää myös jatkokysymyksen: mitä tapahtuu Ukrainan pyrkimyksille liittyä sotilasliitto Natoon, jos valtaosa sen sotateollisuudesta päätyy kiinalaisten haltuun? On muistettava, että Kiina omaa jo vahvan strategisen kumppanuuden Venäjän kanssa.

Tällä hetkellä kukaan Kiovassa, Washingtonissa tai Moskovassa ei näytä olevan valmis näkemään virtahepoa olohuoneessa, Weir arvioi. Ukrainalaisen Concorde Capital-sijoituspankin johtava analyytikko Alexander Parashiy syyttää myös Ukrainan hallitusta.

”Vastikään Ukrainan sisäministeri teki 555 miljoonaa euroa maksavan tilauksen ranskalaisista helikoptereista, vaikka ukrainalainen Motor Sich-yhtiö on kehittänyt vastaavan mallin. Kiinalaisten suoma huomio on loogista seurausta oman hallituksemme piittaamattomuudesta”, Parashiy sanoo.

Venäläinen politiikan tutkija Sergei Karaganov toteaa ettei Moskova välitä, mikäli kiinalaiset nappaavat parhaat palat entisen Neuvostoliiton aikaisesta sotateollisuudesta. ”Jos joku osa siitä vielä toimii ja kiinalaiset ovat halukkaita ostamaan, mitä se Venäjää haittaa”, tutkija kysyy.

Ukrainassa on nyt viimeistään ymmärretty, että lännen sotakoneiston auttaminen ja geopoliittisen railon synnyttäminen Venäjän kanssa, eivät ole auttaneet ukrainalaisia pääsemään osaksi läntistä yhteisöä, Yhdysvaltoja ja Euroopan unionia.

Yksi Yhdysvaltojen vaatimuksia Kiinan kanssa käytävissä kauppaneuvotteluissa on, että Kiinan tulisi luopua valtiojohtoisesta talousmallistaan, tai ainakin tuntuvasti heikentää valtionyhtiöiden roolia.

Valtionyhtiöt ovat keskeinen pilari kiinalaisessa talousmallissa. Lännen finanssieliitille Kiinan malli on kauhistus ja siksi myös Yhdysvallat ja EU kritisoivat Kiinaa, väittäen, ettei Kiina myöskään kohtele ulkomaisia yrityksiä ”reilusti”.

Yhdysvaltojen ja Kiinan kauppasodan pääneuvottelijan, varapääministeri Liu Hen mukaan, Kiina ei aio luopua järjestelmästään. Kiina nojaa valtio-omisteisiin yrityksiinsä suojautuakseen ”kansainväliseltä paineelta ja riskeiltä”.

Toisin kuin lännessä, jossa valtiot ja poliittinen eliitti ajavat pienen raharikkaiden ryhmän intressejä, Kiinassa ajatellaan maan kansallista etua. Tätä ei meillä ymmärretä, sillä yksityistämisellä ja liberaalilla talouspolitiikalla perustellaan mitä törkeimpiä tulonsiirtoja ja riistoa. Juopa rikkaimman yhden prosentin ja muun maailman välillä on vain kasvanut.

Kiinan johdossa on saatu jo tarpeeksi lännen uhkailusta ja tekopyhästä moralisoinnista. Kiinan ulkoministeri Wang Yi on sanonut, että amerikkalaispoliitikot parjaavat Kiinaa tosiasioista piittaamatta, vaikka Yhdysvallat on itse ”maailman suurin epävakauden lähde”.

”Globaalina valtana, Yhdysvaltojen tulisi kantaa enemmän vastuuta, mutta sen sijaan se vain vahingoittaa monenkeskistä yhteistyötä, päätöksentekoa ja globaalia kaupankäyntiä”, Wang sanoi.

Myös Yhdysvaltojen senaatin Hongkongiin liittyvä lakiehdotus on Kiinan näkökulmasta osa poliittista salaliittoa, jonka tarkoituksena on ”upottaa Hongkong jatkuvan myllerryksen syvyyksiin ja hillitä Kiinan kehitystä”. Presidentti Trumpin päätettäväksi jää, mitä Yhdysvallat tekee seuraavaksi.

Wangin mukaan Kiinan kehitys ja kasvu on ”osa vääjäämätöntä historiallista trendiä, eikä mikään voima voi sitä enää pysäyttää”. Ulkoministerin mielestä ”amerikkalainen nollasummapeli” ei johda mihinkään, vaan nyt tarvitaan ”yhteistyötä Kiinan kanssa yhteisvoiton saavuttamiseksi”.

Sillä välin kun amerikkalaisen poliittisen eliitin huomio on keskittynyt Trumpin virkarikostutkintaan, ulkoministeri Mike Pompeo on vieraillut Nato-maiden ministeritapaamisessa Brysselissä.

Vaikka paikalle saapuneet toimittajat halusivat udella enimmäkseen vain Trumpin tilanteesta, Pompeo yritti nostaa kerta toisensa jälkeen aiheeksi Kiinan ja sen länttä uhkaavan kehityksen.

Olen aikaisemminkin kirjoittanut ulkoministeri Pompeon tavoitteesta kehitellä ”sivilisaatioiden yhteentörmäykseen” perustuva strategia Kiinaa vastaan. Kiina on ohittamassa jopa Venäjän lännen ”vihollisena numero yksi”. Globaali valta-asema on pahasti uhattuna, joten läntisen eliitin täytyy pohtia tulevaisuuttaan tarkasti.

Pompeon mielestä sotilasliiton on ”huomioitava sekä nykyinen, että potentiaalinen pitkän tähtäimen uhka, jonka Kiinan kommunistinen puolue muodostaa”. Pompeo katsoo, että Nato-maat eivät voi ignoroida ”perustavanlaatuisia eroavaisuuksia” heidän ja Pekingin valtapuolueen välillä. CIA:n ex-johtaja haluaa lisätä vastakkainasettelua.

Ulkoministeri asetti uuden Kiinan vastaisuuden samaan viitekehykseen kylmän sodan ajan ”vapauden ja demokratian aatteiden” ajamisen kanssa. Tuolloin Naton roolina oli toimia Neuvostoliiton vastavoimana. Jälleen ”punainen vaara” tulee idästä, vaikka ”sosialismi kiinalaisilla ominaispiirteillä” näyttäytyykin enemmän läntiset demokratianormit kyseenalaistaneelta, autoritaariselta kapitalismilta.

Koska Suomi on sitonut itsensä poliittisesti ja sotilaallisesti länteen ja erityisesti Yhdysvaltoihin, on myös viholliskohde ennakoitavasti sama. Jo nyt Suomi on lännen hybridisodankäynnin poteroissa Venäjää vastaan ja Kiinaan suhtaudutaan samalla tavalla. Puolueettomuus ja liittoutumattomuus ovat mennyttä aikaa; Suomen linja muuttui jo vuonna 1995 EU-jäsenyyden myötä.

Asenteellisuus on Suomessakin vain voimistunut. Tämä näkyy selvimmin Ylen uutisoinnissa ja toimittajien kolumneissa. Tätä taustaa vasten, ei ole mitenkään yllättävää, että jopa pääministeri Antti Rinne, Suomen Atlantti-seuran tilaisuudessa pitämässään puheessa, peräänkuulutti ”Yhdysvaltojen ja Euroopan yhtenäisyyttä”. Rinne mainitsi myös ”Kiinan epäreilut kauppatavat”, joihin Yhdysvallat ei ole löytänyt ratkaisua.

Ranskan presidentti Macron on viime aikoina kyseenalaistanut Naton olemassaolon. Eurofederalistina Macron haluaisi kehittää eurooppalaista turvallisuusarkkitehtuuria ja omaa euroarmeijaa, koska Yhdysvaltoihin ei voi enää luottaa (onko koskaan voinut?). Tämä taas ei sovi vanhan liiton atlantisteille, jotka toivovat Yhdysvaltojen globaalin johtajuuden jatkuvan ja Naton säilyvän.

Atlantistien mielestä olisi tärkeää saada aikaiseksi uusi kylmä (tai hieman kuumempikin) sota. Tämä toisi heidän mukaansa jatkoaikaa lännen liberaalille järjestykselle sekä Pohjois-Atlantin liitolle. Tällaista ajattelua esiintyy amerikkalaisissa poliittisissa ajatushautomoissa ja Euroopassakin tietyissä piireissä, joissa Venäjään ja Kiinaan suhtaudutaan vihamielisesti.

Uuden vastakkainasettelun myötä vasallien ja vihollisten rajapinta jälleen selkenisi; ”itä vastaan länsi”-asetelma alkaisi alusta. Samalla jatkuisi myös taistelu Euraasiasta, aivan edesmenneen geostrategi Zbigniew Brzezinskin ”suuren shakkilaudan” oppien mukaisesti. Mutta miten kävisi Euroopalle ja Suomelle mahdollisen suursodan näyttämönä? Toivottavasti Pompeon ja Nato-kiihkoilijoiden toiveet eivät toteudu.

Trumpin hallinto on tehnyt jälleen uuden radikaalin linjauksen Israelin eduksi. Se on ilmoittanut hyväksyvänsä Länsirannalle perustetut juutalaissiirtokunnat.

Tähän saakka myös Washington on myötäillyt muun maailman virallista kantaa ja todennut, että Israelin siirtokunnat palestiinalaisalueilla ovat laittomia, toisin sanoen ”kansainvälisen lainsäädännön vastaisia”.

Kyyninen ulkoministeri Mike Pompeo väittää, ettei siirtokuntien kutsuminen laittomiksi ”ole edistänyt rauhaa” alueella. Todellisuudessa Yhdysvallat ei ole koskaan pyrkinyt estämään siirtokuntien laajenemiskehitystä ja palestiinalaiskotien tuhoamista niiden tieltä. Trump on jälleen osoittanut olevansa valmis menemään edeltäjiään vieläkin pidemmälle sionismin tukemisessa.

Vuonna 1967 käydystä kuuden päivän sodasta lähtien, Israelin hallitukset ovat katsoneet päältä jatkuvaa palestiinalaisten maa-alueiden valtaamista. Vuosikymmenten kuluessa ”Palestiina” onkin sirpaloitunut siinä määrin, ettei mitään normaalia, yhtenäistä valtiota, voida enää näille häviäville ja toistuvasti pommitetuille maakaistaleille muodostaa. Tämä on tietysti ollut sionistien päämäärä alun alkaenkin.

Trumpin hallinnon viimeisin siirto halventaa kansainvälistä oikeutta, sanovat asiantuntijat. Se on kuitenkin erittäin loogista jatkoa Trumpin muille ratkaisuille. Ensin toteutettiin päätös siirtää Yhdysvaltojen suurlähetystö Jerusalemiin, josta sionistit haluavat Washingtonin tunnustuksella tehdä Israelin pääkaupungin. Trumpin hallinto on antanut hyväksyntänsä myös Israelin aluevaltauksille Syyrian Golanin kukkuloilla. Kuin irvokkaana kiitoksena, Israel on nimennyt alueen uuden siirtokunnan Trumpin mukaan.

Trumpin toimet seuraavat toisaalta aiempien hallintojen omaksumaa kaavaa, joten ainakin tässä asiassa republikaanit ja demokraatit ovat yksimielisiä. Perättäiset amerikkalaispresidentit eivät ole tehneet mitään konkreettista edistääkseen rauhanprosessia israelilaisten ja palestiinalaisten välillä. He ovat julistaneet tukensa ”kahden valtion mallille”, mutta vain ylläpitääkseen valheellista ”rauhanvälittäjän” imagoaan. Israelin kyseenalaiset toimet eivät ole aiheuttaneet edes talouspakotteita.

Trumpin käytös on sentään paljastanut asioiden todellisen laidan. Hänen häpeilemätön asettumisensa Israelin puolelle palestiinalaisia vastaan on epäilemättä seurausta hänen sionistiyhteyksistään. Trumpin rahoittajana vuoden 2016 presidentinvaalikampanjassa toimi amerikanjuutalainen miljardööri ja arkkisionisti Sheldon Adelson, jonka toiveita Suur-Israelin luomiseksi Trump kumppaneineen pyrkii kaikin tavoin toteuttamaan. Ylipäänsä lännen politiikassa eteneminen vaatii positiivista suhtautumista Israeliin ja poliittiseen sionismiin.

Israelilaiset rauhanaktivistit ovat huomanneet, että Trumpin hallinnon aikana siirtokuntien rakentaminen Länsirannan ja Itä-Jerusalemin halki on vain entisestään kiihtynyt. Juutalaisten raivaustraktorien tuhoamien palestiinalaiskotien määrä on ennätyskorkealla. Myös Israelin parlamentin hyväksymä laki, joka määrittelee Israelin ”juutalaisten omaksi kansallisvaltioksi”, on Trumpin hallinnon luvalla toteutettua sionistista megalomaniaa.

Finian Cunninghamin mukaan taustalla piilevät myös Trumpin perheen liiketoimet. Trump on henkilökohtaisesti sijoittanut israelilaisiin siirtokuntiin. Niin ovat tehneet myös hänen Israelin suurlähettiläänsä David Friedman, sekä Lähi-idän ”erityisneuvonantajana” toimiva vävypoikansa Jared Kushner. Israelissa toimivat rahoitusalan yritykset ovat vastavuoroisesti tehneet miljoonasijoituksia Kushnerin perheen kiinteistöliiketoimintaan. Epäilemättä muitakin diilejä on solmittu, sillä Kushner on vieraillut myös saudiprinssi Mohammed bin Salmanin luona.

Ottaen huomioon tämän räikeän eturistiriidan on käsittämätöntä, että Kushnerille annettiin tehtäväksi laatia Israelin ja Palestiinan välisen konfliktin rauhansuunnitelma, jota Trump on jo aiemmin kutsunut ”vuosisadan diiliksi”. Tuon suunnitelman toteutuminen on jo niin epätodennäköinen, etteivät valta(vale)median tiedotusvälineet enää juurikaan puhu sen julkaisuaikataulusta.

Venäjä on varoittanut, että Washingtonin politiikka voimistaa konfliktia, joka on jo ennestään intensiivisessä vaiheessa. Myös Putinin hallinnon varoitukset tuntuvat kaikuvan kuuroille korville. Israel on lähiaikoina tehnyt jälleen ilmaiskuja Gazaan, jossa on viime viikon aikana tapettu yli kolmekymmentä ihmistä, mukaan lukien palestiinalaisperhe, jossa oli kolme aikuista ja viisi lasta. Verenvuodatus tekee Yhdysvaltojen päätöksestä hyväksyä sionistifanaatikkojen siirtokunnat entistä vastenmielisemmän.

Arabiliitto ja Euroopan unioni ovat myös tuominneet Yhdysvaltojen yksipuolisen tunnustuksen, mutta Washingtonin tuskin tarvitsee pelätä seurauksia. Jordanian, Egyptin ja muiden arabivaltioiden mielestä Yhdysvallat on menettänyt oikeutensa toimia ”rauhanvälittäjänä” alueella. Trumpin hallinto ei tosin tunnu edes haluavan esiintyä moisessa roolissa. Diilimiehelle riittävät tueksi Israel ja Saudi-Arabia, joiden kanssa Lähi-itää on yritetty muokata uusiksi.

Trumpin hallinto on paljastanut Yhdysvaltojen pitkäaikaisen roolin Israelin miehityksen ja sotarikosten avustajana. Vielä järkyttävämpää on, että amerikkalaista ulkopolitiikkaa ohjaa nyt myös Trumpin ja hänen lähipiirinsä voiton tavoittelu.

Javad Zarifin puheenvuoro Kazakstanissa.

Iranin Javad Zarif on Venäjän Sergei Lavrovin ohella harvoja ulkoministereitä, joita tällä hetkellä arvostan.

Zarif puhui hiljattain Kazakstanissa, Astana-klubin kokoontumisessa, jossa käsiteltiin \”Euraasian strategista tulevaisuutta ja turvallisuutta erilaisista geopoliittisista ja taloudellisista perspektiiveistä\”.

Zarif tunnistaa kolme keskeisintä ongelmaa maailman nykyisessä \”mielettömässä geopoliittisessa tilanteessa\”: toimimaton nollasumma-ajattelu kansainvälisissä suhteissa, [Yhdysvaltojen] yritys voittaa jättämällä muut päätöksenteon ulkopuolelle, ja usko kiihtyvän asevarustelun turvallisuutta lisäävään voimaan.

Zarif on vakuuttunut, että kaikesta tapahtuneesta huolimatta on vielä mahdollista siirtyä \”uuteen yhteistyöparadigmaan alueellamme\”, oikeaan euraasialaiseen turvallisuusmalliin, josta myös Kazakstanin entinen presidentti Nursultan Nazarbajev on puhunut. \”Olemme ylpeitä saadessamme olla mukana Euraasian talousunionissa\”, Zarif lisää.

Tämä edellyttää Zarifin mukaan kuitenkin hyviä naapuruussuhteita. Naapurimaat on nähtävä ystävinä ja kumppaneina: ihmisinä, joiden kanssa voidaan rakentaa alueen turvallisuutta.

\”Me emme voi olla turvallisin mielin Iranissa, jos Afganistan, Irak tai Syyria on kaaoksessa. Jos Persianlahti on kaaoksessa, muuallakin on turvatonta. Menestyäksemme meidän on muutettava ajattelutapaamme\”, Zarif arvioi.

Zarifin mielestä keskeinen ongelma on Yhdysvaltojen ulkopolitiikka, joka jatkaa Iranin demonisointia. Yhdysvallat yrittää yhä pitää Irania kauppasaarrossa myös aseostojen suhteen. \”Me kykenemme jo ampumaan alas jokaisen amerikkalaislennokin alueeltamme. Me yritämme vain olla itsenäisiä.\”

\”Emme ole myöskään koskaan väittäneet tuhoavamme Israelin. Joku sanoi Israelin [sionistiregiimiin] tulevan katoamaan [entisen Neuvostoliiton lailla], emme sanoneet, että me tulemme tuhoamaan Israelin\”, Zarif sanoo kyseenalaistaen vanhan propagandistisen väitteen.

Zarifin mukaan Israelin pääministeri Benjamin Netanjahu on ylläpitänyt myyttiä \”Iranin uhasta\”. Netanjahu on myös kehuskellut olleensa ainoa, joka alusta asti vastusti Yhdysvaltojen ja EU:n solmimaa ydinsopimusta Iranin kanssa, ja kykeni vaikuttamaan Trumpiin sopimuksen tuhoamiseksi.

\”Iranin ainoa rikos on, ettemme me suostuneet antautumaan. Me suoritimme vallankumouksen Yhdysvaltojen tukemaa hallintoa vastaan\”, Zarif muistutti, viitaten vuoteen 1979, jolloin Iranin islamilainen tasavalta perustettiin.

\”Yhdysvaltojen ulkoministeri Mike Pompeo on julkisesti sanonut: jos iranilaiset haluavat ruokaa, heidän on toteltava Yhdysvaltoja. Oikeastaan hän sanoo siis, kuolema iranilaisille. Tämä jos mikä on sotarikos\”, Zarif tulistuu, \”rikos ihmisyyttä vastaan\”.

Zarifin puheenvuoro Astana-klubilla sähköisti ilman. Pentagonin edustaja ei ollut tyytyväinen, kun Zarif kysyi suoraan: \”mitä me olemme tehneet Yhdysvalloille? Mitä me olemme tehneet Israelille? Näännytimmekö heidät nälkään? Kuka yrittää näännyttää meidät? Kuka rikkoi [Obaman aikana solmitun] ydinsopimuksen, vain koska ei pitänyt edeltäjästään?\”

\”Iranin ainoa rikos on, että päätimme johtaa itse itseämme. Tästä me olemme ylpeitä. Meidän sivilisaatiomme on seitsemän tuhatta vuotta vanha. Meidän suurvaltakautemme on seitsenkertainen Yhdysvaltojen ikään verrattuna\”, Zarif sanoi, kääntäen ajatukset hetkeksi Iranin muinaishistoriaan.

Muinainen Persia oli tosiaan ensimmäinen todellinen supervalta. Tuleeko Yhdysvaltojen ylivalta kestämään? Ulkoministeri Zarif on eri mieltä. Hän katsoo, että suurvaltojen, \”imperiumien\”, aika on ohi. \”Meidän on elettävä maailmassa ilman hegemoniaa\”, Zarif visioi.

Thomas Graham kirjoittaa Foreign Affairs-lehdessä, kuinka kylmän sodan päättymisestä saakka, jokainen virkaan astunut Yhdysvaltojen presidentti on luvannut rakentaa parempia suhteita Venäjään, siinä kuitenkaan onnistumatta.

Ensimmäiset kolme, Bill Clinton, George W. Bush, ja Barack Obama, pyrkivät integroimaan Venäjän euroatlanttiseen yhteisöön ja globaaliin liberaaliin järjestykseen. Jättäessään presidentin pestinsä, Venäjä-suhteet olivat kuitenkin vain huonontuneet.

Donald Trump lupasi parantaa välejä Vladimir Putinin kanssa, mutta myös hänen hallintonsa on vain lisännyt Venäjän vastaisia pakotteita. Obaman kaudella alkoi Ukrainan kriisi, ja Venäjä on edennyt myös Lähi-idän geopoliittisessa pelissä Yhdysvaltojen kustannuksella. Kun välit ovat heikentyneet, sotilaallisen konfliktin uhka on kasvanut, väittää Graham.

Yhdysvaltojen Venäjä-politiikka on epäonnistunutta, koska se pohjautuu itsepintaiseen harhakuvitelmaan, jonka mukaan oikealla strategialla Venäjän intressit ja maailmankuva saataisiin muutettua. Oli väärin olettaa, että Venäjä vielä liittyisi liberaalidemokratioiden joukkoon. Yhtä lailla oli virheellistä kuvitella, että lännen aggressiivisempi asenne saisi Venäjän luopumaan omista tavoitteistaan.

Parempi olisi tunnustaa, että Washingtonin ja Moskovan suhde on aina ollut kilpailuhenkinen, ja tulee olemaan sitä jatkossakin. Molemmat valtiot omaavat vastakohtaiset päämäärät, mitä tulee alueellisiin konflikteihin esimerkiksi Syyriassa ja Ukrainassa. Republikaanien ja demokraattien perinne Yhdysvalloissa on vahvassa kontrastissa Venäjän autokraattisen hallinnon pitkään historiaan, selittää Graham. Läheinen käytännöllinen tai ideologinen kumppanuus näiden maiden välillä ei ole realistinen.

Nykyisessä hybridisodankäynnin ilmapiirissä useimmat Yhdysvaltojen päättäjät ymmärtävät, millä tolalla asiat ovat. Vaikeampaa on kuitenkin tiedostaa, ettei Venäjää vieroksumalla saavuteta mitään hyvää. Vaikka Venäjän suhteellinen valta joskus heikentyisi, Moskova on silti avainpelaaja globaalilla pelikentällä. Tämä johtuu jo sen statuksesta ydinasevaltana, mutta myös sen luonnonvaroista, maantieteellisestä sijainnista keskellä Euraasiaa, koulutetusta väestöstä, sekä pysyvästä jäsenyydestä YK:n turvallisuusneuvostossa, Graham luettelee.

Yhteistyö Venäjän kanssa on oleellista globaalien haasteiden keskellä. Kiinan lisäksi mikään muu maa ei vaikuta Yhdysvaltojen strategisiin ja taloudellisiin intresseihin yhtä paljon kuin Venäjä. Graham muistuttaa myös, ettei mikään muu maa kykenisi tuhoamaan Yhdysvaltoja kolmessakymmenessä minuutissa.

Tasapainoisempi amerikkalainen strategia olisi keskinäisen kilpailun maltillistaminen. Se ei ainoastaan vähentäisi sodan uhkaa, mutta tarjoaisi myös puitteet ajoittaiselle yhteistyölle globaalilla tasolla. Fiksummat välit Venäjän kanssa parantaisivat myös Euroopan turvallisuutta ja strategista stabiiliutta. Jos amerikkalaispäättäjät vaativat Venäjältä malttia, heidän tulisi myös olla valmiita tulemaan vastaan ja luopumaan joistakin omista, lyhyen aikavälin päämääristään.

Graham antaa mielenkiintoisen esimerkin amerikkalaisten vääristä oletuksista. Vastoin lännen yleistä narratiivia, Neuvostoliiton romahdus ei johtanutkaan demokratian läpimurtoon Venäjällä, vaan ainoastaan populistisen Boris Jeltsinin valtaannousuun. Grahamin mielestä viimeinen neuvostojohtaja Gorbatšov, ironista kyllä, oli huomattavasti seuraajaansa \”omistautuneempi demokraatti\”.

Jeltsinin kaudella valtion instituutit joutuivat häikäilemättömien oligarkkien ja paikallisjohtajien ryöväämiksi. Eri intressiryhmät kamppailivat toisiaan vastaan saadakseen oman osansa kerran kansallistetusta omaisuudesta. Poliittinen kaaos levisi yhteiskunnassa, vanhakantaisten kommunistien ja neuvostopatrioottien taistellessa liberaaleja voimia vastaan.

Putinin noustua Venäjän päämieheksi, hän teki selväksi, että Venäjästä ei koskaan tulisi \”Englannin tai Yhdysvaltojen kaltaista\”, liberaaleilla arvoilla johdettua maata. Graham katsoo, että Putinin johdolla Kremlin valtaryhmät pyrkivät palauttamaan Venäjän perinteisempään, keskitetyn johtamisen malliin. Vahva valtio oli Putinin mielestä järjestyksen takaaja. Tämä uusi vaihe ei jäänyt huomaamatta amerikkalaisilta, vaikka he silti vaativat, että kumppanuuden Venäjän kanssa tulisi perustua \”jaettuihin demokraattisiin arvoihin\”. Venäjä ei ollut kiinnostunut seuraamaan lännen esimerkkiä.

Jo presidentti Bill Clinton pani merkille, että Venäjän vuoden 1998 talouskriisin jälkeen, Jeltsin täytti uuden hallituksen konservatiiveilla ja kommunisteilla. Moskovan lopullinen isku vasten Washingtonin kasvoja tapahtui Obaman aikana, kun Putin ilmoitti vuonna 2011, palveltuaan kauden pääministerinä, että hän tavoittelisi taas presidentin virkaa. Lännen perspektiivistä liberaalidemokratialle ja parlamentarismille näytettiin Venäjällä pitkää nenää.

Tänä päivänä juuri kukaan ei Washingtonissa enää kuvittele, että Venäjä olisi kehittymässä länsimaiseksi demokratiaksi. Trumpin hallinto pitää Venäjää strategisena kilpailijana. Tällainen suunnanmuutos tulee Grahamin mielestä kreivin aikaan, mutta strategiassa on yhä aukkoja: Venäjän rankaiseminen pakotteilla on epäonnistunut. Grahamin mielestä Putinin demonisointi informaatiosodassa ei myöskään johda lännen odottamiin tuloksiin.

Nykyisen strategian toinen keskeinen virhe on määritellä Venäjä kleptokratiaksi, jonka johtajia motivoi vain halu säilyttää oma vaurautensa ja valta-asemansa. Putinia motivoi kuitenkin enemmän Venäjän aseman vahvistaminen globaalilla tasolla. Grahamin mukaan jo Neuvostoliiton hajoamisesta saakka, Venäjän johtajat ovat pyrkineet palauttamaan Venäjän suurvalta-aseman.

Putin on tehnyt Venäjästä tärkeän geopoliittisen tekijän esimerkiksi Syyriassa. Grahamin mukaan Venäjä on pyrkinyt horjuttamaan Washingtonin asemaa niin Euroopassa kuin Lähi-idässäkin. Venäjä on myös avoimemmin kyseenalaistanut Yhdysvaltojen imagon demokraattisten arvojen perikuvana. Kremlin mielestä Yhdysvallat omaa yhä \”unipolaarisia ambitioita\”, Venäjän ollessa valmis tyytymään monenkeskisyyteen uudessa, multipolaarisessa maailmanjärjestyksessä.

Grahamin mielestä Yhdysvaltojen on radikaalisti muutettava taktiikkaansa. Alkaen Euroopasta, amerikkalaisten tulisi lopettaa Naton laajentaminen liian lähelle Venäjän aiempaa etupiiriä. Yhdysvaltojen tulisi myös kertoa Ukrainalle, ettei sen Nato-jäsenyys tule kysymykseenkään, mutta kahdenvälisiä suhteita Kiovan kanssa voidaan silti syventää. Krimin niemimaata ei myöskään palauteta osaksi Ukrainaa. Euroopan unionin johto potee Grahamin mielestä jo \”Ukraina-väsymystä\” ja haluaa normalisoida suhteet Venäjään. Rohkealla diplomatialla voidaan saavuttaa kaikkia osapuolia edes osittain tyydyttävä ratkaisu, Graham uskoo.

Washingtonin kannattaisi myös päivittää suhtautumistaan asevalvontaan. Mikä on toiminut viimeiset viisikymmentä vuotta, ei välttämättä toimi enää. Maailma on siirtymässä multipolaariseen järjestykseen ja erityisesti Kiina on modernisoinut aseistustaan hypersonisiin ohjuksiin ja kyberaseisiin. Grahamin mielestä Yhdysvaltojen ja Venäjän kannattaisi ottaa aloite käsiinsä ja laatia uusi asevalvontasopimus, jolle pyrittäisiin saamaan mahdollisimman laaja hyväksyntä. Uuden sopimuksen tulisi kattaa myös uuden teknologian aseet.

Graham kantaa huolta myös maiden välisestä informaatiosodankäynnistä ja ehdottaa yhteisten sääntöjen laatimista tälläkin rintamalla. Vaikka sovittuja sääntöjä ei aina noudatettaisikaan, ne toimisivat hidasteena arveluttavalle käytökselle, hieman samoin kuin Geneven sopimukset ovat rajoittaneet aseellisia konflikteja. Vaikka meillä kirjoitetaan paljon \”venäläisestä disinformaatiosta\” ja yrityksistä sekaantua muiden maiden asioihin, väittäisin, että länsi on huikeasti edellä sekä Venäjää että Kiinaa negatiivisen kuvan luomisessa kilpailijoistaan.

Joka asian suhteen tulisi ottaa huomioon vallitsevat realiteetit. Politiikassa korostuvat hyötynäkökulman ja valtiointressien tärkeys, puhuttiinpa julkisuudessa mitä tahansa \”länsimaisista arvoista\” tai eettisistä periaatteista. Jos reaalipolitiikka palaa kansainvälisen politiikan keskiöön, myöskään Venäjää ei enää tulkittaisi yhtä helposti väärin. Graham uskoo, että tällainen strategia palauttaisi Yhdysvaltojen ulkopolitiikan kylmän sodan loppua edeltävälle ajalle, jolloin huomioitiin omat ja vastapuolen rajoitukset ja kunnioitettiin kilpakumppanin kykyjä.

Iranissa on osoitettu mieltä bensiinin hinnankorotusta vastaan.

Hallitus ilmoitti viime perjantaina, että bensiiniä ryhdytään säännöstelemään ja hintoja nostetaan.

Toimenpiteen tavoitteena on valtion mukaan tukea \”pienituloisia kotitalouksia ja lisätä sosiaalista oikeudenmukaisuutta\”.

Joissakin Iranin kaupungeissa viranomaiset ovat ottaneet kiinni \”vandalismiin\” syyllistyneitä. Bensiiniasemia ja julkisia rakennuksia on vahingoitettu ja sytytetty jopa tuleen. Levottomuuksissa on kuollut tiettävästi poliiseja.

Pääsyä internetiin rajoitettiin mielenosoitusten takia. Valtion television mukaan internetissä oli levitetty valeuutisia ja videoita, joissa protestien laajuutta pyrittiin liioittelemaan. Taustalla olivat jälleen Yhdysvaltojen tukemat terroristit, kuten Kansan mujahedin-järjestö.

Valtaosa hinnankorotusta vastustavista oli rauhanomaisesti läsnä mielenilmauksissa, eivätkä he tehneet yhteistyötä varsinaisten mellakoijien kanssa. Turvallisuusviranomaisten mukaan väkivaltainen vähemmistö mielenosoituksissa oli \”täysin koulutettua\” ja valmistautunut käyttämään tilaisuutta hyväkseen.

Yhdysvaltojen ulkoministeri Mike Pompeo ilmaisi myös tukensa mielenosoittajille Twitter-seinällään. Iranin mukaan Yhdysvallat ei osoita todellista sympatiaa Iranin kansalle, vaan yrittää vain \”levittää kaaosta\”.

Pompeon kommenttien jälkeen Iranin ulkoministeriön diplomaatti Abbas Mousavi totesi, että iranilaiset ovat hyvin tietoisia amerikkalaisviranomaisten tekopyhästä tuesta \”anarkistien ja sabotöörien\” väkivaltaiselle käyttäytymiselle.

Mousavin mielestä on ironista, että ulkoministeri Pompeo ilmaisee tukensa \”Iranin kansalle\”, vaikka hän sanoi viime vuoden marraskuussa BBC:n haastattelussa, että \”iranilaisia on pidettävä nälässä, kunnes he suostuvat Yhdysvaltojen vaatimuksiin\”.

Myös ulkoministeri Javad Zarif kommentoi Yhdysvaltojen toimia, todeten että \”regiimi, joka yrittää estää ruuan ja lääkkeiden toimituksen, ei tule koskaan saamaan iranilaisten tukea\”.

Litiumista on tullut tärkeä raaka-aine nousevalle sähköautoteollisuudelle. Kysyntä kasvaa niin Kiinassa, EU:ssa kuin Yhdysvalloissakin.

F. William Engdahl on pannut merkille, että litiumin hankinnalla on jo nyt öljyyn verrattavia geopoliittisia vaikutuksia.

Kiinan tavoitteena on tulla maailman johtavaksi sähköautojen tuottajaksi, ja juuri litium on näiden ajoneuvojen akkujen tärkein raaka-aine. Vaikka Kiinalla on omiakin litiumvarastoja, maa haluaa turvata litiumin saannin hankkimalla kaivosoikeuksia maailmanlaajuisesti.

Australiassa kiinalaisyhtiö louhii lähellä Perthiä, josta Kiina saa tänä päivänä 75 prosenttia tarvitsemastaan litiumista. Vaikka Australia on ollut perinteisesti Yhdysvaltojen liittolainen, siitä on tullut tärkeä myös Pekingille. Kiinan vaikutusvalta alueella huolestuttaa Australian poliittista johtoa, mutta Kiinasta on silti tullut maan suurin kauppakumppani. Litiumin lisäksi Kiinaan on viety Australiasta myös kuparia ja rautaa.

Litiumesiintymät ovat keskittyneet maailmanlaajuisesti harvoihin maihin: yli puolet litiumtuotannosta tulee Etelä-Amerikasta, pääasiassa Argentiinasta ja Chilestä. Tämän vuoksi Kiina on solminut sopimuksia myös tällä suunnalla. Jos Kiina onnistuu saamaan alueen litiumin itselleen, tämä muuttaa maailman litiumvarantojen hallinnan geopolitiikkaa merkittävästi.

Engdahl siteeraa Goldman Sachsin analyytikkojen viimeisintä raporttia, jossa litiumkarbonaattia kutsutaan \”uudeksi bensiiniksi\”. Koska monet hallitukset vaativat liikenteen päästöjen alentamista, globaali autoteollisuus suunnittelee korvaavansa polttomoottoriautot sähköautoilla. Tämä tekee litiumista lähitulevaisuudessa yhtä strategisesti tärkeän aineen, kuin mitä öljy on vielä tänä päivänä.

Myös Bolivia, \”litiumin Saudi-Arabia\”, kiinnostaa Pekingiä (ja tiettävästi myös muita tahoja). Joidenkin arvioiden mukaan Boliviassa on maailman suurimmat litiumesiintymät. Salar de Uyunissa sijaitsee maailman suurin suola-aavikko, jonka on arvioitu sisältävän yhdeksän miljoonaa tonnia litiumia.

Kiina on toistaiseksi johtanut geopoliittista peliä, mitä tulee litiumin hankintaan: kiinalaiset yhtiöt hallitsevat jo lähes puolta maailman litiumintuotannosta. Goldman Sachs ennustaa, että kymmenen vuoden kuluessa Kiina tuottaa kuusikymmentä prosenttia maailman sähköisistä kulkuvälineistä. Kiina on ilmoittanut haluavansa kokonaan eroon esimerkiksi perinteisistä polttomoottoriautoista.

Toinen keskeinen toimija litium-markkinoilla on Yhdysvallat. Amerikkalaisyhtiö Albemarle omaa myös litiumin louhintaoikeuksia Australiassa ja Chilessa, aivan kuten Kiinakin. Engdahlin mukaan Yhdysvaltojen ja Kiinan välisiin jännitteisiin sisältyy todennäköisesti myös kilpailu tärkeimpien strategisten litiumvarantojen hallinnasta.

Washingtonilla oli Engdahlin mielestä sormensa pelissä Bolivian äskettäisessä vallankaappauksessa, joka pakotti presidentti Evo Moralesin maanpakoon Meksikoon. Maan poliittinen orientaatio on tekemässä täyskäännöksen Washingtonille mieleiseen suuntaan. Nähtäväksi jää, kumoaako tuleva hallitus kiinalaisyritysten kanssa solmitut kaivossopimukset.

Yhdysvallat ei katso hyvällä Kiinan ja Etelä-Amerikan maiden välisiä taloussuhteita. Engdahlin mielestä Chile voi vielä joutua Washingtonin intervention kohteeksi, maan nykyisestä talousliberaalista hallituksesta huolimatta. Myös Argentiina on varmasti tulevaisuudessa Washingtonin tulilinjalla, varsinkin jos maan uusi johto uskaltautuu korostamaan Argentiinan suvereniteettia tai puolueettomuuspolitiikkaa.

Monen konfliktin, markkinoiden heilahtelujen ja ulkopoliittisten päätösten taustalla vaikuttaa geopoliittinen ja taloudellinen valtapeli. Engdahl on vakuuttunut siitä, että tulevaisuuden sähköautojen akkumarkkinoiden herruudesta käydään kiihtyvää globaalia kamppailua ja litiumin hallinta on tämän taiston ytimessä.