Kuukausi: syyskuu 2018

Monet meistä tuntevat ajoittain tietynlaisen ”tyhjyyden” tunteen itsessään, elämässään, ympäröivässä yhteiskunnassa, ”todellisuudessa”.

Ehkä se on perua jo eurooppalaisesta valistuksen ajasta, ja sotien jälkeen tämä henkinen ja eksistentiaalinen kriisi on vain entisestään kasvanut. Kuten virastaan eronnut katolisen kirkon paavi Benedictus XVI, Joseph Ratzinger, jo sanoi: ”henkinen, sisäinen aavikoituminen ja kasvava epätoivo” uhkaavat eurooppalaisia.

Alastair Crooken mielestä elämme kahden suuren projektin häviämisen aikaa: uskonto on menettänyt merkityksensä länsimaissa, mutta myös sekulaarin yhteiskunnan arvot ja asetelmat asetetaan yhä enemmän kyseenalaiseksi. Elämme maailmassa, joka on täynnä utopistisia, sekulaareja ismejä, jotka kieltävät perinteisten uskontojen välittämät totuudet, mutta jotka ovat itsekin maagisen ajattelun värittämiä.

Amerikkalainen, millennialistinen myytti, ilmeni syvään juurtuneena uskona Yhdysvaltojen kutsumuskohtaloon (”Manifest Destiny”). Se kesti aikansa, mutta loppujen lopuksi se oli vain yksi hybristinen esimerkki ihmisen yrityksestä pakottaa historiallinen muutos ja elävyys näennäisen pysyvyyden ja jatkuvuuden muottiin. ”Amerikkalaisen unelman” olisi pitänyt kelvata koko maailmalle. Nyt se elää jo laina-ajalla.

Kristillisen myytin sekulaarit jälke(lä)iset, radikaali individualismi, liberalismi, tieteellistekniset projektit, (trans)humanismi,  näkevät kollektiivisen ihmiskunnan pyrkivän kohti singulariteettia, tiivistymää, lopun aikaa (tai historian loppua). Jo Nietzsche sanoi, ”ihminen on jotain, mikä täytyy ylittää”. Globalistikapitalisteille tämä tarkoittaa sitä, että kehityksen pitäisi vain kehittyä, kasvun kasvaa. Rajat tulevat kuitenkin vastaan.

Jos uskonnot eivät enää riitä, eivät myöskään tieteellisen, biologisen ja humanistisen maailmankuvan lupaukset. Ne eivät täytä sisäistä tyhjiötä. Lineaariseen ”edistyksen” ajatukseen liittyi optimismi ja varmuuden tunne. Nyt se on mennyttä, ja olemme päätyneet negatiiviseen, pessimistiseen epävarmuuteen ja hämmennykseen. Minkä vuoksi me elämme? Minne olemme menossa? Nämä ovat historian ja kohtalon kysymyksiä niin Euroopassa kuin muuallakin.

Globalismin nimeen vannovat eliitit julistavat kaiken ”vaihtoehtoisen” olevan ”populismia” tai ”illiberalismia”. Silti he eivät ymmärrä mitä tapahtuu, eivätkä näe muotoja, jotka ovat hahmottumassa. Tietyt arvot ovat nousemassa. Mitä ne ovat? Mistä ne tulevat? Ja miten ne tulevat muuttamaan maailman, jossa elämme? Eliitti on peloissaan, samoin keskiluokkaiset ”tolkun ihmiset”, joita eliitin omistama media pelottelee ”äärioikeistolla”, ”vihapuheella”, ”Venäjällä”, ”Kiinalla”, ja millä tahansa, jotta saisi pidettyä heidät kurissa.

Ilmeisin ”arvo”, mikä on jälleen syntymässä globalisaation runtelemaan maailmaan, on halu elää omassa maassaan, omassa kulttuurissa, itsenäisesti, suvereenisti. Perinteiset historian, uskonnon, veren, maan ja kielen siteet eivät ole täysin katkenneet. Maahanmuuttokysymys, joka tekee Euroopasta muista erottuvan, on ilmeinen esimerkki tästä. Esimerkiksi Saksassa, kansalaisten luottamus poliitikoihin, jotka avasivat rajat tulijoille, on lopussa. Italian vaalitulos osoitti saman.

Vaikka siitä yritettiin Hollywoodin ja angloamerikkalaisen populaarikulttuurin keinoin tehdä houkuttelevaa, ei kosmopoliittinen ”sulatusuuni” arjen kokemusten myötä tunnukaan ihmisistä haluttavalta. Star Trekin monikulttuurinen egalitarismi ei toteutunutkaan. Sulatusuuni ei tuota suvereeniutta, eikä turvallista yhteisöllisyyttä, ainoastaan vieraantumista, eripuraa ja väkivaltaista tribalismia. Globalistinen käsitys ”ihmiskunnasta” ei lähennäkään meitä, vaan vieraannuttaa. Korporaatiovalta ja likaiset metropolit ihmismassoineen eivät ole totta vain kyberpunk-kirjallisuudessa.

Vanhassa eurooppalaisessa perinteessä ”ihmistä” universaalina, abstraktina yksilöolentona ei ollut olemassa. Oli vain kreikkalaisia, roomalaisia, syyrialaisia, barbaareja, ja niin edelleen. Tällaisen ajattelun elpyminen on esimerkiksi Venäjän ja Kiinan Euraasian ajatuksen takana. Euroopassa on myös sille tilausta, sillä keinotekoiset, luonnon vastaiset ”arvot”, ”oikeudet” ja ”ismit”, eivät kestä kauan todellisuuden paineessa.

Uuskungfutselainen, kiinalainen johtaja ajattelee juuri näin. Ajatus alkuvoimista, jinista ja jangista, niiden vuorovaikutuksesta ja sopusoinnusta, on edelleen kiinalaisten käsitys siitä, miten myös politiikassa tulee toimia ja miten konfliktit tulee ratkaista. Samoin ajatellaan šiialaisen islamin filosofiassa ja venäläisessä eurasianismissa. Tämä oli myös perinteistä eurooppalaista ajattelua: Herakleitoksen ajattelussa kaikki polaariset vastakohdat ovat yhtä: ne sisältävät toinen toisensa, ja luovat harmoniaa ihmiselle näkymättömillä tavoilla.

Tämä ”vaihtoehtoinen”, ”multipolaarinen” ja samalla maailmanlaajuisesti niin perinteinen näkökulma jää globaalia maailmanjärjestystä ajavilta ymmärtämättä. Pakkomielteisyys länsimaisesti ohjattua ”yhtä maailmaa” kohtaan,  unipolaarisen hegemonian tavoittelu, ei huomioi monimutkaisten identiteettien ja kansakuntien erilaisia kerroksia. Suomalaisetkin katoavat helposti Marine Le Penin mainitsemaan ”globaaliin magmaan”, ellemme pidä varaamme.

Alastair Crooken mukaan halu palata näihin ”muinaisiin normeihin”, vaikka vain huonosti ymmärrettynä ja jäsenneltynä, on tapahtumassa eri puolilla maailmaa. Syvyyspsykologiaa lainaten, kyse on myyteistä, arkkityypeistä, ja siitä, että ihmiset hakevat aitoa identiteettiään. Pelkkä markkinatalous ei riitä, ei raha, status, eikä kosmopoliittinen elämäntyyli. Keinotekoinen ”maailmankansalaisuus”, abstrakti ”ihmisyys” on tyhjää. Herääkö usko suomalaisuuteenkin, vai riittääkö pohjan perällä populaarikulttuurista omaksuttu ”amerikkalaisuus”?

Kuten C.G. Jung kirjoitti, ”arkkityypit ovat kuin joenuomia, joista vesi on paennut mutta joihin se voi virrata takaisin vaikka kuinka pitkän ajan kuluttua”. Aikaa on kulunut hukkaan yrittäessämme olla jotain muuta kuin mitä olemme. Herakleitosia mukaillen, antaa kaiken taas virrata.

Presidentti Sauli Niinistö kävi YK:n yleiskokousreissullaan myös Washingtonissa. Siellä hän puhui ajatushautomo Brookings-instituutin tilaisuudessa.

”Liberaaliksi” ja ”keskustalaiseksi” kuvattu Brookings-instituutti tuki aikanaan George W. Bushin hallinnon ulkopolitiikkaa.  Myös Syyria olisi sen tutkijoiden mielestä miehitettävä ja pilkottava. Brookings on siis samoilla linjoilla amerikkalaisten neokonservatiivien kanssa.  Brookingsin tutkimusjohtaja Benjamin Wittes kuuluu myös neokonservatiiviseen Hooverin instituuttiin. Tällaisia kumppaneita presidentillämme on rapakon takana.

Niinistö osoitti myös jälleen, että hän puhuu ulkomailla rehellisemmin kuin Suomessa. Ehkä hybridisodankäynnissä on siirrytty jo uuteen vaiheeseen ja nyt Niinistö voi tuoda julki sellaisia mielipiteitä, joita ei vaalikampanjoissaan esitellyt. Washingtonissa hän ei ainakaan kierrellyt ja kaarrellut.

Brookingsin tilaisuudessa lännen mies Sauli sanoi suoraan haluavansa ”vahvemman Naton”, jotta Eurooppa olisi ”hyödyllisempi kumppani Yhdysvalloille”. Kummallista, että tämä on Niinistön kärkiagendoja, vaikka Suomi ei edes kuulu sotilasliittoon. Muutenkin hän tuntuu kantavan huolta kaikesta muusta paitsi suomalaisten eduista.

Niinistön intresseissä ei ole Suomi, jonka presidentiksi kansa hänet toistamiseen valitsi, vaan hän ajaa vain Yhdysvaltojen etua. Eurooppakin on Niinistölle vain Yhdysvaltojen merentakainen jatke, eikä sen kuulu olla itsenäinen, amerikkalaisesta määräysvallasta vapaa toimija. Hän vakuuttelikin isännilleen, ettei esimerkiksi Euroopan oman puolustuksen suunnittelun tarkoituksena ole ”horjuttaa Natoa”. Niinistölle kelpaa vain amerikkalainen Suomi amerikkalaisessa Euroopassa.

Niinistö mainitsi tietysti myös Venäjän ja Kiinan. Häntä ärsyttää, että nämä ”Yhdysvaltojen kilpailijat” ovat ”pyrkineet pääsemään Euroopan suosioon”, nyt kun Yhdysvallat Trumpin johtamana aiheuttaa erimielisyyttä ja kitkaa transatlanttisissa suhteissa. Niinistö itkee, ettei Washington ole viime aikoina osoittanut tarpeeksi ”mielenkiintoa Eurooppaa kohtaan”. Venäjään ja Kiinaan viitaten hän varoittelee amerikkalaisia isäntiään siitä, ettei näille ”Yhdysvaltojen päävastustajille” saa antaa jalansijaa Euroopan maaperällä.

Niinistö mainitsee ”vahvan ja yhtenäisen” Euroopan, mutta on selvää, että hänen Eurooppansa täytyy todellisuudessa säilyä heikkona ja alisteisena Yhdysvaltojen hegemonialle. Tiitisen listalta Niinistön nimeä ei kenties löydy, mutta entäpä jos olisi lista CIA:n kätyreistä Suomessa? Tämä ei tietenkään suomalaisia Amerikan ihannoijia haittaisi. Esimerkiksi perussuomalaisista löytyy jäseniä, joiden mielestä Yhdysvallat ”luo vakautta, vaurautta ja vapautta toiminnallaan Suomessa”. Puheenjohtajaa myöten tässä ”oppositiopuolueessa” ollaan jo Nato-yhteensopivia.

Yksikään eduskuntapuolue ei ole huolissaan Yhdysvaltojen liiallisesta vaikutusvallasta Suomessa. Miten Yhdysvallat vaikuttaa Suomen poliittiseen itsenäisyyteen, taloudelliseen hyvinvointiin ja turvallisuuteen, ei tunnu olevan puolueille ongelma. Ainostaan itänaapuria demonisoidaan, lännen ohjeistuksen mukaisesti. Hallitus esittää jopa, että ulkomaiset (lue: amerikkalaiset, englantilaiset) tiedustelupalvelut saisivat toimia ”salaisissa operaatioissa Suomen sisällä”.

Monipuoluejärjestelmällä ei siis ole kovin suurta merkitystä, kun Suomen poliittinen johto ajaa uskollisesti Yhdysvaltojen agendaa, presidentin näyttäessä esimerkkiä. Eikö tämä jos mikä ole maanpetoksellista toimintaa?

New Yorkissa pidetty YK:n yleiskokous muuttuikin tiistaina EU:n solidaarisuuden osoitukseksi Iranille, Venäjälle ja Kiinalle.

Donald Trumpin pahat puheet Iranista käänsivät amerikkalaisen unilateralismin päälaelleen. Tällaista vastarintaa ei olekaan ennen nähty. EUObserver-lehti käsitteli tätä lähes vallankumouksellista tapahtumaa.

Euroopan unioni ei alistu Yhdysvaltojen määräilylle ja yksipuolisille päätöksille, sanoi Ranskan Macron. Myös Belgian pääministeri Charles Michel totesi, ettei Yhdysvallat voi sanella, kenen kanssa eurooppalaiset voivat ja eivät voi käydä kauppaa.

Euroopan kääntyminen Iranin puolelle jätti Trumpin ulkoministeri Mike Pompeon ”syvästi pettyneeksi”. ”Tämä on yksi kaikkein haitallisimmista toimenpiteistä, joka voi tapahtua alueelliselle ja maailmanlaajuiselle rauhalle ja turvallisuudelle”, Pompeo marisi lehdistötilaisuudessa.

Yhdysvallat on jäämässä yksin. EU, yhdessä Venäjän ja Kiinan kanssa, torppasi Yhdysvaltojen kiellon käydä kauppaa Iranin kanssa. EU:n ulkopolitiikan korkea edustaja Federica Mogherini ilmoitti EU:n luovan järjestelyn (Special Purpose Vehicle, SPV), joka mahdollistaa EU-maille ja muillekin halukkaille kaupankäynnin Iranin kanssa. Järjestelyllä kierretään Yhdysvaltojen määräämiä Iran-pakotteita.

EU:ssa on jo astunut voimaan vastaboikottiasetus. Se kieltää eurooppalaisyhtiöitä noudattamasta Yhdysvaltojen lainsäädäntöä ja määräyksiä. Ongelmana on vielä se, että valtaosa maailmankaupasta käydään dollareissa. Tämän ongelman ylittämiseksi EU:ssa haetaan nyt teknistä ratkaisua uudeksi yhteiseksi maksujärjestelmäksi. EU, Venäjä ja Kiina käyvät nyt yhdessä Yhdysvaltoja vastaan.

Näyttää siltä, että Trumpin hallinto on onnistunut tuhoamaan Yhdysvaltojen ja Euroopan välisen ”transatlanttisen suhteen”. Ei ihme, että Trumpin puheen itsekehuosuus sai yleisön hörähtelemään naurusta. Iranin presidentti Hassan Rouhani oli tyytyväinen EU:n, Venäjän ja Kiinan osoittamaan tukeen.

Omassa puheenvuorossaan YK:ssa Rouhani kuittaili Trumpille: ”Monenvälisyyden torjuminen ei ole merkki voimasta. Se on oire älyllisestä heikkoudesta. Se paljastaa kyvyttömyyden ymmärtää monimutkaista ja yhteenliitettyä maailmaa.”

Ranskalainen filosofi ja uusoikeiston ideologi Alain de Benoist piti vuonna 2014 puheen Éléments-lehden tilaisuudessa, jossa hän käsitteli Euroopan unionia ja sen keskeisiä ongelmia. Huolimatta kriittisyydestään EU:ta kohtaan, hän samanaikaisesti totesi ”yhtenäisen Euroopan välttämättömyyden”. Käsittelen alla Benoistin puheessaan esittämiä näkökohtia. Puheen englanninkielinen käännös on luettavissa Arktos-kustantamon sivuilta. Ranskankielinen versio löytyy Éléments-blogista.

Benoistin mielestä neljännesvuosisata sitten Eurooppa näytti olevan vielä ”ratkaisu melkein kaikkiin ongelmiin”. Nykyään se tuntuu itse olevan ongelmien lähde. Euroopan komissio näyttäytyy monimutkaisena, rajoittavana, asioihin sekaantuvana, rankaisevana, vanhat toimivat instituutiot lamauttaneena, käsittämättömänä organisaationa ja hallitsemattomana koneistona, joka tuhoaa kansakuntien itsemääräämisoikeuden.

On tosiasia, että Euroopan unionilla on nykyään ennennäkemätön legitiimiyskriisi. Sen tarjoama spektaakkeli ei ole houkutteleva. Useimmissa jäsenmaissa myönteiset mielipiteet Euroopan unionista ovat olleet jyrkässä laskussa vähintään kymmenen vuoden ajan. 70 prosenttia ranskalaisista haluaisi rajoittaa unionin toimivaltaa. Miten tähän päädyttiin? Benoist yrittää selventää asiaa.

Euroopan ”dekonstruktio” alkoi 1990-luvun alussa keskustelulla Maastrichtin sopimuksen ratifioinnista. Jo tuolloin Euroopan tulevaisuus alkoi näyttäytyä ongelmallisena, ja monet eurooppalaiset olivat hämmennyksen vallassa, väittää Benoist. Globalisaation aiheuttaessa uusia pelkoja, ihmiset huomasivat, ettei ”Eurooppa” taannut parempaa ostovoimaa, parempaa sääntelyä maailmankaupassa, tai vähentänyt muuttohalukkuutta. Se ei kyennyt hillitsemään rikollisuutta, vakauttamaan työmarkkinoita saati valvomaan tehokkaammin maahanmuuttoa. Päinvastoin: eurooppalainen konstruktio ei tarjonnut lääkettä globalisaatioon, vaan se olikin vain maailmanlaajuisen verkottumisen välivaihe.

Alusta lähtien Euroopan rakentaminen toteutettiin järjenvastaisesti. Benoistin mukaan neljä olennaista ​​virhettä tehtiin. Politiikan ja kulttuurin sijasta keskityttiin talouselämään ja kauppaan, kuvitellen, että ekonominen kansalaisuus mekaanisesti johtaisi myös poliittiseen kansalaisuuteen. Toiseksi, Eurooppa haluttiin luoda ylhäältä käsin, sen sijaan, että oltaisiin lähdetty liikkeelle perustuksista. Kolmanneksi, pyrittäessä nykyisten poliittisten rakenteiden syventämiseen, jo varhaisessa laajentumisvaiheessa myönnettiin jäsenyys huonosti mukaan soveltuville maille. Neljänneksi, ei haluttu tehdä selkeää päätöstä Euroopan rajoista saati yhdentymisen tavoitteista.

Talous pakkomielteenään, Euroopan unionin ”perustajaisät” tietoisesti jättivät kulttuurin syrjään. Jean Monnetilla ja hänen ystävillään oli tarkoitus sekoittaa eri maiden kansantaloudet keskenään niin, että myös poliittisesta yhdentymisestä tulisi välttämätöntä. EU-projektin alkuperäinen nimi olikin ”Euroopan yhteismarkkinat”. Tämä alkulähtökohta, joka keskittyi vain talouselämään, ei valmistanut unionia poliittisiin päätöksiin, ja niin talouden hypertrofia johti nopeasti epäpolitisoitumiseen, asiantuntijavaltaan ja teknokraattisten strategioiden toteuttamiseen.

Vuonna 1992 Maastrichtin sopimuksella siirryttiin Euroopan yhteisöstä Euroopan unioniin. Tämä semanttinen muutos on Benoistin mielestä paljastava: vaikka unioni ”yhdistää” on se heikompi kuin ”yhteisö”, joka olisi jäsenilleen ”yhteinen”. Nykypäivän Eurooppa on ennen kaikkea talouden Eurooppa ja siellä vallitsee markkinoiden logiikka. Liberaalin eliitin näkökulmasta Euroopan ei tarvitse ollakaan muuta kuin valtava markkina-alue, joka noudattaa ainoastaan pääoman logiikkaa.

Kuten Benoist sanoo, toinen virhe oli halu luoda Eurooppa ylhäältä käsin eli Brysselin toimielimien kautta. Olisi luullut, että ”integraalisen federalismin” kannattajille olisi ollut loogisempaa lähteä liikkeelle alhaalta käsin; alkaen naapurustosta, sitten siirtymällä kohti kuntaa, kunnasta kohti kaupunkia, kaupungeista kohti kansakuntaa ja lopulta kansoista niistä muodostuvaan Eurooppaan. Mutta ei: Brysselissä ja Euroopassa, jossa keskitetty byrokratia pyrkii säätelemään kaikkea direktiiviensä avulla, komissio päättää kaikesta ylhäältä käsin.

Kolmas erehdys oli laajentaa Eurooppaa järjettömästi, kun olisi ollut tarpeen ensin syventää nykyisiä rakenteita ja käydä laajaa poliittista keskustelua kaikkialla Euroopassa, jotta päästäisiin yhteisymmärrykseen hankkeen tavoitteista. Tämä on ollut erityisen ilmeistä laajentumisessa keski- ja Itä-Euroopan maihin. Benoist on oikeassa siinä, että useimmat näistä maista itse asiassa hakivat EU:n jäsenyyttä vain Naton vuoksi. ”He puhuivat Euroopasta, mutta uneksivat vain Amerikasta”, Benoist nauraa. Tämä johti hankkeen laimentumiseen ja tehokkuuden menetykseen, joka nopeasti vakuutti kaikki siitä, että kahdenkymmenenviiden tai kolmenkymmenenviiden [osa]valtion Eurooppa olisi hallitsematon.

Eurooppalaista suvereniteettia ei näy missään, kun taas kansallinen itsemääräämisoikeus on vain muisto. Toisin sanoen kansakunnat on hajotettu rakentamatta Eurooppaa – paradoksi, joka voidaan selittää, kun ymmärrämme, että Euroopan unioni ei ole pelkästään halunnut korvata kansakuntia talous-Euroopalla, vaan myös korvata varsinaisen politiikan taloudella ja teknokraattisella byrokratialla. Euroopan unioni on omaksunut markkinaliberalismin, joka perustuu talouden ensisijaisuuteen ja haluun luopua politiikasta epäpoliittisen, manageriaalisen hallintojärjestelmän eduksi.

Tähän liberaaliin suuntautumiseen liittyy myös moraalinen kriisi. Unionin pakkomielteenä on ollut universaalius. Tämä maailmankuva on saanut Euroopan sisäistämään syyllisyydentunteensa ja kieltämään itsensä. Siitä on tullut ainoa manner, joka haluaa olla ”avoinna avoimuudelle”,  riippumatta siitä, mihin tämä ”avoimuus” johtaa. Pakolaiskriisin aikana olemme nähneet tämän ylenpalttisen avoimuuden nurjan puolen.

Benoistille Euroopan ongelma näyttäytyy myös siinä, että eurooppalaiset johtajat kieltäytyvät ajattelemasta itseään historian, kulttuurin ja kollektiivisen kohtalon takaajina. Heille Euroopan menneisyydellä ei ole mitään annettavaa. Eurosetelit osoittavat tämän täydellisesti: näemme vain tyhjiä rakenteita, abstraktia arkkitehtuuria, ei koskaan maisemaa, ei koskaan kasvoja. Eurooppa haluaa paeta historiasta yleensä ja omastaan erityisesti. On kiellettyä omata vahva identiteetti, koska se voi ”syrjiä” jotakuta toista. Kun unioni julistaa sitoutumista ”arvoihin”, se korostaa heti, että nämä arvot eivät kuulu mihinkään tiettyyn paikkaa, vaan kaikkien kansojen oletetaan omaavan samat arvot. Tämä painotus ”arvoihin” ennemmin kuin ”intresseihin”, tavoitteisiin tai poliittiseen suvereniteettiin, on osoitus voimattomuudesta. Eurooppa ei tiedä, mitä se haluaa. Ja miksi Eurooppa ei halua mitään? Koska se ei tunne enää itseään.

Seuraukset ovat sen mukaisia. Maahanmuuton suhteen unionilla on erittäin suvaitseva yhdenmukaistamispolitiikka, jota mikään jäsenvaltio ei voi muuttaa. Kaupallisella ja teollisella alalla on sama linja. Kaikkien vapaakaupan esteiden poistaminen on johtanut siihen, että Eurooppaan virtaa kehittyvistä maista halvalla tuotettuja tavaroita ja palveluja. Kun eurooppalainen tuotantojärjestelmä siirtyi yhä enemmän Euroopan ulkopuolisiin maihin, se edisti pahasti deindustrialisaatiota, resurssien vähenemistä, työttömyyttä ja alijäämäistä kauppaa: raha virtasi Euroopasta poispäin.

Ulkopolitiikka on kansallisen suvereniteetin vastakohta, väittää Benoist. Koska Euroopan unioni ei ole toimiva poliittinen elin, yhteistä ulkopolitiikkaa ei voi olla olemassa; korkeintaan kansallisista tulkinnoista koostuva syklinen kokonaisuus olisi ”yhteisön” ominaisuuksista johdettua ”ulkopoliittista” politiikkaa. Olipa kyseessä Yhdysvaltojen väliintulo Irakissa, Libyan, Malin tai Syyrian sota, Venäjä tai Lähi-itä, eurooppalaiset eivät ole aina kyenneet hyväksymään yhteistä kantaa; suurin osa niistä on itse asiassa vain Yhdysvaltojen kantoja. Koska eurooppalaisilla ei ole yhteisiä etuja, heillä ei ole yhteistä tahtoa, eikä yhteistä strategiaa.

Silti, huolimatta Euroopan unionin tuottamista pettymyksistä, poliittisesti yhtenäinen Eurooppa olisi Benoistin mukaan tarpeellisempi kuin koskaan. Miksi, kysyy euroskeptikko? Ensinnäkin, jotta eurooppalaiset saisivat takaisin tietoisuuden kuulumisesta samaan kulttuuriseen ja sivistykselliseen alueeseen. Tämä takaisi yhteisen kohtalon ilman, että heidän tarvitsisi enää koskaan kääntyä toisiaan vastaan. Tämä olisi kuitenkin tarpeen myös nyt elettävään historialliseen hetkeen liittyvien syiden vuoksi.

Jaltan järjestelmän aikaan, kun Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton kaksinapaisuus oli vallalla maailmassa,  kolmannen, eurooppalaisen vallan, syntyminen oli välttämättömyys. Tämä tarve on vieläkin suurempi Neuvostoliiton romahduksen jälkeen: nyt hajanaisessa maailmassa vain yhdentynyt Eurooppa voi antaa kansoilleen mahdollisuuden täyttää maailmassa roolin, joka heille kuuluu. Jotta amerikkalainen ylivalta voitaisiin lopettaa, meidän on palautettava maailmaan multipolaarinen ulottuvuus. Tämä on toinen syy ”luoda Eurooppa”.

Samalla kun globalisaatio saattaa koko maailman vaaroille alttiiksi, se myös myötävaikuttaa kansallisvaltioiden kasvavaan kyvyttömyyteen. Myöhäisen modernismin (tai postmodernismin) aikakaudella kansakuntamalli, joka kriisiytyi 1930-luvulla, on vanhentunut yhä lisää, kun ylikansallisuuden ilmiö on vain voimistunut. Valtiot eivät ole menettäneet kaikkea valtaansa, mutta ne eivät pysty enää selviytymään globalismin kaikkialle levinneestä vaikutuksesta, rahoitusjärjestelmästä alkaen. Maailmassa, jota hallitsevat epävarmuus ja maailmanlaajuiset riskit, mikään maa ei voi toivoa joutuvansa käsittelemään yksin niitä koskevia ongelmia. Toisin sanoen kansallisvaltiot eivät enää ole ensisijaisia ​​yksiköitä, jotka ratkaisevat kansallisia ongelmia. Ollessaan liian suuria kansalaisten päivittäisten odotusten tyydyttäjiksi, ne ovat samalla liian pieniä vastatakseen globaaleihin haasteisiin ja rajoituksiin. Tähän historialliseen hetkeen kuuluvat paikalliset toimijat ja mantereenlaajuiset blokit.

Benoist katsoo, että tällaisessa tilanteessa ”suverenistit” osaavat esittää kyllä kritiikkiä, mutta eivät luoda ratkaisuja. Kun he tuomitsevat (eivätkä ilman syytä) Brysselissä tehtyjen päätösten byrokraattisen ja teknokraattisen luonteen, on helppo vastata heille, ettei nykyisten kansallisvaltioiden byrokratia ja teknokratia ole sen parempaa. Kun arvostellaan Euroopan unionin atlantismia, on aivan yhtä helppoa huomauttaa, että kansalliset hallitukset ovat siirtymässä täsmälleen samaan suuntaan kukin erikseen (Suomikin on tehnyt niin solmiessaan puolustussopimuksia Yhdysvaltojen ja Britannian kanssa).

Argumentti kansojen ”suvereenisuudesta” ei ole Benoistin mukaan sen parempi. Kun sanomme, että Euroopan unioni aiheuttaa kansallisen itsemääräämisoikeuden menettämisen, unohdamme, että on kulunut jo kauan siitä, kun kansakunnat menettivät poliittisen päätöksentekokyvyn kaikilla tärkeimmillä aloilla. Globalisaation aikakaudella ne ovat enää nimellisen itsemääräämisoikeuden haltijoita. Kansallisten hallitusten voimattomuus vaikuttaa pääoman liikkeisiin ja rahoitusmarkkinoihin on ilmeistä. Meidän on otettava tämä huomioon, jotta löydämme keinot uuden suvereniteetin luomiseksi koko Euroopan tasolla, jolla sitä voisi konkreettisesti hyödyntää. Tässä taas yksi syy Benoistin mielestä ”luoda Eurooppa”.

Yksi Euroopan konstruoimisen kriisin taustalla olevista syistä on se, että kukaan ei ilmeisesti pysty vastaamaan kysymykseen: mikä on Eurooppa? Vastaukset eivät ole puutteellisia, mutta vaikka useimmiten ollaan samaa mieltä, yksimielisyyteen ei silti päästä. Vastaus kysymykseen ”Mikä on Eurooppa?” edellyttää vastausta toiseen kysymykseen: mikä Euroopan pitäisi olla?

Benoistille on selvää, että Euroopasta pitäisi luoda itsenäinen ja suvereeni poliittinen valta, jolla on selkeästi määritellyt rajat ja yhteiset poliittiset instituutiot sen sijaan, että  Eurooppa olisi vain yksi valtava markkina-alue, tila vapaata kaupankäyntiä varten. Euroopan kiireinen laajentuminen ja Euroopan rakentamiseen liittyvä eksistentiaalinen epävarmuus ovat toistaiseksi suosineet jälkimmäistä mallia, koska se on osa ”anglosaksista” tai ”atlanttista” inspiraatiota. Valinta näiden kahden mallin välillä merkitsee myös valintaa politiikan ja talouden, maavallan ja merivallan välillä. Valitettavasti he, jotka ovat mukana Euroopan rakentamisessa, eivät yleensä omaa pienintäkään ymmärrystä geopolitiikasta.

Kenraali de Gaulle oli jo vuonna 1964 täysin määritellyt ongelman, kun hän julisti: ”Meille ranskalaisille kyse on siitä, että Euroopasta tehdään eurooppalainen. Eurooppalainen Eurooppa tarkoittaa Eurooppaa, joka on olemassa itseään varten, seisoen keskellä maailmaa, harjoittaen omaa politiikkaansa”. Tällainen terve näkemys on hylätty, tietoisesti tai tiedostamatta, eurokraattien toimesta, vaikka he väittävät haluavansa yhtenäisen Euroopan. Heille se, että Eurooppa ottaa käskynsä Atlantin toiselta puolelta, Yhdysvalloista, on edelleen normaalia ja tyydyttävää.

Benoistin mielestä Eurooppa on sivilisaatiohanke tai sillä ei ole mitään arvoa. Sellaisena se merkitsee tiettyä käsitystä ihmisestä. Benoist filosofoi, että tämä ajatus sisältää ”itsenäisen ja juurtuneen ihmisen, joka hylkää samanaikaisesti sekä individualismin että kollektivismin, etnosentrisyyden ja liberalismin”. Eurooppa, jollaisen Benoist haluaa, on ”integraalisen federalistinen”; tämä konsepti on ainoa, jonka avulla kyetään tasapainoilemaan itsenäisyyden ja yhtenäisyyden, identiteetin ja monimuotoisuuden, välillä. Sellaiselle perustalle rakennettu Eurooppa pyrkii olemaan sekä suvereeni voima, joka kykenee puolustamaan sen omia, erityisiä intressejä, että pooli, joka säätelee globalisaatiota multipolaarisessa maailmassa.

Nyt, kuten hyvin näemme, tilanne on umpikujassa. Halusimme kulttuuri-Euroopan, mutta saimme teknokraattien EU:n. Meillä on yhteisvaluutan haitat ilman hyötyjä. Näemme kansallisen itsemääräämisoikeuden häviävän ilman, että saisimme tilalle tarvittavan eurooppalaisen suvereniteetin. Eurooppa näyttäytyy globalisaation avustajana, eikä sen vastustajana. Näemme, että EU oikeuttaa sääntelypolitiikan, velkapolitiikan ja riippuvuuden rahoitusmarkkinoista. Näemme sen alisteisuuden Yhdysvalloille uudessa kylmässä sodassa Venäjää vastaan. Benoistille Eurooppa on muistisairas, se on unohtanut itsensä, eikä siksi voi ottaa oppia menneestä ja suunnata kohti tulevaa. Eurooppa kieltäytyy siirtämästä eteenpäin perintöään; ennemminkin se on valmis siirtymään historian ulkopuolelle, muiden kertomien tarinoiden joukkoon.

Kuinka päästä ulos tästä tukoksesta? Voimme nähdä siellä ja täällä kartoitettuja vaihtoehtoja. Ne kaikki ansaitsevat tulla tutkituiksi, kunhan pidämme mielessä, että aika on loppumassa. Benoist lainaa Friedrich Nietzschen sanoja: ”Eurooppa on kuilun partaalla”. Nietzsche, kuten tiedämme, vetoaa myös ”hyviin eurooppalaisiin”. No, olkaamme niitä ”hyviä eurooppalaisia”, Benoist esittää: ”tehkäämme aloite, jotta lopulta Euroopan valtio, Euroopan imperiumi, syntyy. Sellainen itsenäinen Eurooppa, jonka haluamme luoda ja joka välttyy putoamasta hautaan”.

David René de Rothschild

David de Rothschild, Ranskassa asuva, kuuluisan pankkiirisuvun nykyinen patriarkka, vahvistaa Financial Times-lehden haastattelussa sitä stereotyyppistä kuvaa, mikä tästä kuuluisasta suvusta ja sen suhteesta suurpääomaan, globaaliin pankkibisnekseen ja politiikkaan on usein kriitikoiden taholta annettu.

Rothschildin dynastia sai alkunsa Saksassa 1800-luvulla Frankfurtin juutalaisessa ghetossa. David de Rothschildille suvulta perittynä pakkomielteenä on ollut kaikkina aikoina \”säilyttää perheomistus\”; tämän vuoksi hän on välttänyt ulkopuolisen pääoman käyttöä, mikä olisi vähentänyt perheen päätäntävaltaa ja omistusoikeutta.

Nyt suvun vanhempi päämies on kuitenkin siirtänyt vastuun eteenpäin ja jättänyt päivittäisen liiketoiminnan ja pankin hoitamisen 37-vuotiaalle pojalleen, Alexandrelle. David de Rotshchild toimii yhä monissa luottamustoimissa, mm. juutalaisten kansainvälisen kattojärjestön, Maailman juutalaiskongressin, hallintoneuvoston puheenjohtajana. Järjestön mielestä Euroopan tulee pitää rajansa avoinna maahanmuutolle.

Haastattelussa Rothschild kertoo, ettei pidä lainkaan Englannin Brexit-päätöksestä. Häntä huolettaa myös nationalismin nousu Euroopassa, Angela Merkelin poliittisen aseman heikentyminen, sekä maahanmuuttajien kokemat \”tragediat\”. Hän on kiinnittänyt huomiota myös Yhdysvaltojen arvaamattomaan presidenttiin, sekä islamistisen ekstremismin anti-semitismiin.

Rothschild vastustaa Euroopan unionin hajottamista. Tämä olisi hänen mielestään \”historian vastainen teko\”, koska suunta on valtioiden yhdentymistä sekä yhä lisääntyvää globalisaatiota kohti. Hänen mielestään Englannissa tehtiin perustavanlaatuinen virhe, kun kysyttiin kansan mielipidettä: tavallisilla kansalaisilla ei pitäisi olla oikeutta päättää maansa EU-jäsenyydestä.

Kapitalistina Rothschild on yksityistämisen puolestapuhuja. Lähihistoriasta hän muistelee nyrpeänä, kuinka vuonna 1982 François Mitterrandin sosialistihallitus kansallisti Ranskan pankkitoiminnan ja samalla myös Rothschildien pankin. Juutalaissuvulle Mitterrandin päätös vertautui Hitlerin Saksaan. Muutamien vuosien lobbaus ja poliitikkojen painostus tuotti kuitenkin tulosta, ja vuonna 1986 silloinen pääministeri Jacques Chirac yksityisti pankin luovuttaen sen takaisin Rothschildeille.

Rothschildit ovat aina pyrkineet pitämään yllä suhteita presidentteihin ja poliitikoihin. Massiivinen mainoskampanja ja mediahypetys tuottikin Rothschildille mieluisan tuloksen ja Emmanuel Macron, joka aiemmin työskenteli Rothschildin sijoituspankkiirina, on nyt Ranskan presidentti. Kun häntä kutsuttiin \”talouspiirien ehdokkaaksi\”, Rothschildin mielestä tämä johtui vain siitä, että \”juutalaisista on aina haluttu tehdä syntipukkeja\”. Macronin suosio on kuitenkin nopeasti hiipunut Ranskassa.

Marine Le Pen ja Jean-Luc Mélenchon eivät varmaankaan ole Rothschildille mieluisia poliitikkoja; sekä Brysselissä että finanssialalla pelätään hieman myös tulevia europarlamenttivaaleja. \”Pinnan alla Ranskan poliittinen elämä pysyy epävakaana\”, Rotschild sanoo. \”Emme voi olla hieman hermostuneita siitä, että jonain päivänä äärioikeisto tai äärivasemmisto saattaa nousta valtaan\”, hän lisää.

Yhdysvaltojen presidentti Donald Trump puhui YK:n yleiskokouksen avajaisissa New Yorkissa tänään. Kuten ennalta jo arvasin, tänä vuonna hän keskittyi haukkumaan Irania.

Varsinkin tämä osa Trumpin puheesta oli niin idioottimainen, että luulisi kenen tahansa sen kuultuaan jo ymmärtävän, että Yhdysvaltojen pysyvän valtiokoneiston ja sotateollisen kompleksin doktriinia noudatetaan kuten aiemminkin, oli presidenttinä kuka hyvänsä. Trump ei ole siis sen parempi kuin edeltäjänsäkään. \”Amerikka ensin\” tarkoittaa vain, että häikäilemätön hegemonian tavoittelu, öykkäröinti ja sotaisuus tulee jatkumaan.

Mutta sitten itse puheeseen. Trump sanoi, että \”Iranin diktatuuri on lopetettava\”. Hänen mukaansa Iran \”ei kunnioita naapureitaan ja sen rajoja\”. Iranin johtajat puolestaan \”kylvävät kaaosta, kuolemaa ja tuhoa\”. Trump väitti, että iranilaiset ovat \”raivoissaan, koska maan rahoja syydetään muiden maiden sotiin\”. Trumpin mukaan Yhdysvallat ei voi sallia että \”maailman johtava terrorismin vetäjä\” kehittäisi ydinaseita. Hänen mukaansa \”Iran on eristettävä\”.

Trumpin mukaan Iranin ydinsopimus oli lopetettava \”Iranin pyrkimysten pysäyttämiseksi\”. Suvereeni valtio tarvitsi ydinenergiaa rauhanomaiseen tarkoitukseen, mutta sehän ei sopinut Yhdysvalloille eikä varsinkaan Israelille, jonka pääministeri Netanjahu on kehunut, kuinka juuri hän sai Trumpin vetäytymään Iranin ydinsopimuksesta. Trump sanoi, että viime kuussa Yhdysvallat otti pakotteet käyttöön Irania vastaan, ja uusia on tulossa.

Puheesta olisi tullut totuudenmukaisempi, jos \”Iran\” olisi korvattu \”Yhdysvalloilla\”: kaikki, mitä Trump sanoi, pätee näet huomattavasti paremmin Yhdysvaltoihin itseensä. Yhdysvallat itse yrittää olla maailman diktaattori. Yhdysvallat ei kunnioita naapureitaan ja niiden rajoja. Yhdysvallat kylvää vuodesta toiseen kaaosta, kuolemaa ja tuhoa eri puolilla maailmaa. Monet amerikkalaiset ovat raivoissaan, koska maan rahoja syydetään muiden maiden sotiin. Yhdysvallat on itse maailman johtava terrorismin vetäjä, joka pitäisi eristää.

Kuin tragikoomiseksi lopuksi, Trump kehui oman hallintonsa saaneen aikaan \”enemmän kuin melkein mikään muu hallinto\” Yhdysvaltojen historiassa. Tässä kohtaa yleiskokouksen kokoussali hörähti nauramaan. Tällaista reaktiota Trump ei ollut odottanut, ja hän vaikutti hetken hieman hämmentyneeltä. Ilmeisesti on totta, että maailman suurimman roistovaltion presidentiksi ei pääse, jos on älyllä pilattu. 

Omakin presidenttimme Sauli Niinistö oli paikalla, ja hänen mielestään Trumpin puhe kuvasti \”Yhdysvaltojen ja Iranin tulehtuneita välejä\”. Niinistö paheksui lähinnä sitä, ettei Trump puhunut sanaakaan ilmastonmuutoksesta (no, Niinistö itse aikoi korjata tämän puutteen omassa puheessaan). Niinistön mukaan Yhdysvaltain tulevilla Iran-pakotteilla voi olla talousvaikutuksia myös Suomeen, mutta kyllähän lännen mies Sauli ja Amerikkaa fanittavat suomalaiset sen kestävät.

Olen itse muuten sitä mieltä, että YK on täysin turha järjestö. Se on ylikansallinen toimielin, jolla ei ole mitään muuta agendaa kuin edistää globalistien pahaenteisiä päämääriä. Yhdysvaltojen, Israelin tai Naton tekemiin järkyttäviin sotarikoksiin se ei puutu mitenkään. Jos muistan oikein, myös Trumpista YK on pelkkä vitsi, joten saattaa olla, että olen edes yhdessä asiassa hänen kanssaan samaa mieltä.

Israelin pääministeri Benjamin Netanjahu on käärmeissään. Myös Yhdysvallat on ilmaissut tyytymättömyyttään.

Kansallisen turvallisuuden neuvonantaja, neokonservatiivi John Bolton twiittasi jo, että Venäjän päätöksen johdosta Syyrian sota on \”merkittävästi eskaloitumassa\”. Mistä oikein on kysymys?

Venäläisen Il-20-tiedustelukoneen tuhouduttua viime viikolla, Venäjä syytti Israelia tapahtuneesta. Nyt, ikään kuin vastavetona, Venäjä aseistaa viimeinkin Syyrian hallituksen joukkoja tehokkailla S-300-ilmatorjuntaohjuksilla. Venäjä on myös aloittanut Syyrian lähellä sotilaslentokoneiden tutkahäirinnän.

Valtamedia uutisoi aiheesta tietysti vain Yhdysvaltojen ja Israelin propagandan mukaisesti. Niissä väitetään, että Venäjän toimet kärjistävät \”sisällissodan\” Syyriassa. Joka tapauksessa, kuten Venäjän puolustusministeri Sergei Šoigu on sanonut, \”Syyrian tilanne on muuttunut, eikä se ole Venäjän syy\”.

Venäjän uusin siirto on tarkoitettu suojaamaan Syyrian ilmatilaa Israelin ja lännen hyökkäyksiltä. Venäjä ei myöskään halua, että viime viikkoinen tragedia toistuisi. Silti amerikkalaismielinen media antaa meilläkin sellaisen kuvan, kuin Venäjä olisi tehnyt jotain väärin Syyriassa.

Viime kuukausina Israel on tehnyt satoja vastaavia ilma​​hyökkäyksiä Syyriaan. Tämän lisäksi Yhdysvallat, Ranska ja Britannia ovat iskeneet Syyriaan rankaisematta viimeisten neljän vuoden ajan. Ilman likaisia temppuja, lännen ja Israelin tukemat terroristijoukot olisi jo aikaa sitten kukistettu Syyrian armeijan ja Venäjän toimesta ja sota olisi päättynyt. Tämä ei kuitenkaan ole sopinut lännen ja Israelin suunnitelmiin.

Tosiasia on, että viisitoista venäläistä sotilasta menetti henkensä viime viikolla, koska Israel rikkoo toistuvasti Syyrian ilmatilaa ja suvereniteettia hyökkäyksillään. Venäjän sotilaiden kuolemat johtuivat provokaatiosta, jolla yritettiin jälleen estää Syyriaa ja Venäjää saamasta jo kahdeksatta vuotta jatkuva sota päätökseen. Israel meni liian pitkälle ja saa nyt maksaa siitä.

Kremlin geopoliittinen liike on hyvä. Varustaessaan Damaskoksen S-300-ohjuksilla, Syyria voi tehokkaasti torjua Israelin hyökkäyksiä, eivätkä Israelin lentäjät voi enää rauhassa tunkeutua Syyrian ilmatilaan. Tämä muuttaa radikaalisti turvallisuustilannetta Syyriassa. Katsotaan nyt, mihin se johtaa.

Valtioiden valtaa on määritelty eri tavoin. Kansainvälisessä politiikassa puhutaan myös ”napaisuudesta”. Valta voi olla yksinapaista eli unipolaarista silloin, kun se on yhden määräävän valtion käsissä. On myös kaksinapaisuutta ja moninapaisuutta – multipolaarisuutta – jolloin valta on monenkeskistä.

Amerikkalaiset johtajat, poliitikot, päättäjät ja asiantuntijat puhuvat mielellään Yhdysvaltojen hegemonian ”unipolaarisesta hetkestä” tai sen maailmalla nauttimasta ”hypervallasta”. Yhdysvaltojen strategiassa Yhdysvaltojen arvot todetaan universaaleiksi ja niitä pyritään levittämään koko maailmaan. Kaikki epämiellyttävät ja ristiriitaiset tosiasiat jätetään tämän fantasian ulkopuolelle.

Toimittaja Martin Sieffin mukaan Yhdysvaltojen unipolaarinen hetki kesti (siinä määrin kuin se oli olemassa) alle vuosikymmenen, Neuvostoliiton hajoamisesta 21. joulukuuta 1991 kesäkuun 15. päivään vuoteen 2001. Sieff väittää, että Yhdysvallat pääsi juuri ja juuri 2000-luvulle hegemonin asemassa. Washingtonin sotahaukat lienevät tästä tulkinnasta eri mieltä.

Kesäkuun 15. päivänä vuonna 2001 tapahtui kaksi merkittävää asiaa. Ensinnäkin Yhdysvaltain presidentti George W. Bush piti puheen Varsovassa, jossa hän sitoutui integroimaan kolme pientä Baltian maata Natoon. Kyseessä olivat Viro, Latvia ja Liettua. Tätä Bush piti Yhdysvalloille tärkeänä strategisena tavoitteena. Monien suomalaisten atlantistien harmiksi Suomi jäi Naton ulkopuolelle.

Samana päivänä Venäjä ja Kiina perustivat Shanghain yhteistyöjärjestön (Shanghai Cooperation Organisation, SCO) yhdessä neljän Keski-Aasian maan kanssa: näin syntyi historian väkirikkain ja tehokkain kansainvälinen turvallisuusjärjestö. Pohjois-Atlantin liitto sai siis jo tuolloin uuden poliittisen ja sotilaallisen vastapainon.

Tänä vuonna SCO kaksinkertaisti väestönsä ottamalla mukaan Intian ja Pakistanin samaan aikaan – kaksi suurta ydinasevaltiota, joiden yhteenlaskettu väestö yltää 1,5 miljardiin. Tämä tarkoittaa sitä, että Shanghain yhteistyöjärjestössä on nyt mukana yli 3 miljardia ihmistä, noin 40 prosenttia koko ihmiskunnasta. Jäsenmaat kattavat myös noin 60 prosenttia maapallon maa-alasta.

Yhteistyöjärjestö omistettiin alusta lähtien säilyttämään ja suojelemaan multipolaarista maailmaa minkä tahansa yhden vallan hallinnalta. Näin Yhdysvaltain unipolaarinen hetki oli käytännössä jo ohi; tätä ei vain vielä ymmärretty, sillä media ylläpiti kuvaa kiistattomasta amerikkalaisesta ylivallasta.

Realiteetit tulivat kuitenkin vastaan vain muutamaa kuukautta myöhemmin 11. syyskuuta 2001, kun al-Qaidan terrori-iskut tappoivat lähes 3000 ihmistä. Amerikkalaisia menehtyi tuona päivänä enemmän kuin vuonna 1941 Japanin hyökätessä Pearl Harboriin. Tästä alkoi ”terrorismin vastainen sota”, joka on huipentunut siihen, että tänä päivänä Yhdysvallat tukee al-Qaidaa ja muita islamisteja omien geopoliittisten intressiensä edistämiseksi.

Seiffin mielestä George W. Bush olisi pitänyt asettaa syytteeseen epäpätevyydestään. Sen sijaan Bushin suosio kasvoi. Neokonservatiivit vaikuttivat Bushin takana, varapresidentti Dick Cheneyn ja kumppaneiden vedellessä naruista. Kuvitellen unipolaarisen hetken (tai aikakauden) yhä jatkuvan, Bush tunkeutui Afganistaniin myöhemmin samana vuonna ja kaksi vuotta myöhemmin Irakiin. Yhdysvallat on yhä sidottu näihin sotiin.

Suuri valta on kuitenkin ohimenevää. Habsburgien Espanja on jo mennyttä. Aurinkokuninkaan johtama Ranska kaatui myös. Preussi nousi Otto von Bismarckin johdolla, mutta ensimmäisen maailmansodan jälkeen Saksan keisarikunnan aika olikin jo ohi. Britannia näytti saavan hetkensä, Yhdysvaltojen sekä Neuvosto-Venäjän ollessa vielä syrjässä. Iso-Britannian unipolaarinen hetki kesti kuitenkin vain 12 vuotta, vuodesta 1919 vuoteen 1931.

Kun tarkastellaan näitä historiallisia esimerkkejä, on helpompi ymmärtää, miksi amerikkalainen unipolaarinen hetki kesti oikeastaan vain alle vuosikymmenen. Yhdysvaltojen tiedotusvälineet, asiantuntijat, ja poliitikot tietysti ignoroivat tai kieltävät tällaiset väitteet. Heille Yhdysvallat on yhä suurin, paras ja kaunein, sekä vahvasti maailmanvallan keskiössä.

Vuodesta 2001 lähtien Yhdysvallat on kuitenkin ollut konkurssikypsä ja lopen uupunut, aivan kuten Habsburgien Espanja, Bourbonien Ranska ja viktoriaanisen ajan jälkeinen Britannia. Ne kaikki tekivät epätoivoisia, naurettavia ja tuhoon tuomittuja yrityksiä kääntää historian väistämätön suunta. Niinpä ei ole yllätys, kun Trumpin Amerikka yrittää pitkittää aikaansa kauppasodilla.

Tietenkään Yhdysvallat ei  katoa minnekään, ainoastaan amerikkalainen unilateralismi. Iso-Britannia, Ranska tai Saksa eivät vielä katkaise strategista allianssiaan rapakon takaisen väistyvän hegemonin kanssa. Etelä-Korea ja Japani pysynevät myös lieassa jonkin aikaa. Mutta Moskova-Peking-Teheran-akseli kasvaa, ja toivottavasti jättää varjoonsa Washington-Riad-Tel Aviv-kolmikon, jonka yhteydessä ovat (valitettavasti) myös Lontoo, Berliini, Bryssel sekä Helsinki.

Viimeisen puolen vuosituhannen aikana on ollut useita unipolaarisia hetkiä ja suurvaltoja, jotka ovat yrittäneet hallita muuta maailmaa. Kaikki ne ovat kuitenkin romahtaneet melko pian toistensa jälkeen. Shanghain yhteistyöjärjestön maat toivottavasti ottavat oppia historian hämäriin kadonneista ylimielisistä valtiovalloista. Olisiko ”multipolaarinen hetki” edes hieman tasapainoisempi?

Viikonlopun mediahuomio kohdistui Suomessa keskusrikospoliisin suorittamaan laajaan kotietsintäoperaatioon Turun saaristossa, Paraisten Ybbernäsissä, sijaitsevan Airiston Helmi-yrityksen kiinteistöihin.

Kansalaisille on kerrottu talousrikostutkinnasta ja yrityksen venäläistaustasta. Koska operaatiossa oli mukana sata poliisia, helikopteri, lentokone ja useita veneitä, mieleeni tuli ensin asiasta kuultuani, että kyseessä on jokin itämafian rikollisuuteen liittyvä tutkinta. Tapaukseen liittyen otettiin kiinni kolme henkilöä, jotka pidätettiin, mutta yksi on jo lehtitietojen mukaan päästetty vapaaksi.

Sosiaalinen media kuhisi pian toisenlaisiakin teorioita. Pelkkään talousrikosoperaatioon tuskin tarvittaisiin moista poliisivoimaa. Joka tapauksessa virallinen selitys on toistaiseksi se, että KRP on viikonlopun aikana tehnyt lukuisia kotietsintöjä Turun saaristossa tonteilla, jotka ovat Airiston Helmen omistuksessa. Tutkintanimikkeenä on törkeä rahanpesu, lisäksi yritystä epäillään törkeästä kirjanpitorikoksesta ja veropetoksesta.

Airiston Helmi-yhtiö omistaa Helsingin Sanomien mukaan \”lukuisia kiinteistöjä ja kokonaisia saaria Turun saaristoalueelta\”. Osakeyhtiön epäillään pesseen rahaa miljoonien eurojen arvosta. Helsingin Sanomien mukaan yhtiön taustalla on venäläinen liikemies, joka on myös Maltan kansalainen ja asuu Unkarissa. Onko kyseessä mafiamies vai kosmopoliitti-oligarkki? Airiston Helmi Oy on eri aikoina ollut  mm. Hongkongiin, Puolaan ja Italiaan rekisteröityjen yritysten omistuksessa.

Airiston Helmi on kuulemma ollut Puolustusvoimien ja Supon tarkkailun alla jo vuosia. Iltapäivälehdissä puolestaan kerrotaan, että venäläisten oudot kiinteistökaupat huolestuttavat suomalaisia. Taustalla ajatellaan olevan Venäjän halu kaapata itselleen Suomesta \”strategisesti tärkeitä maa-alueita\”. Keskustan entisen kansanedustajan mielestä Turun aluetta on jopa muokattu \”sotasatamaksi\”, jossa voitaisiin huoltaa \”Venäjän Itämerellä operoivia sukellusveneitä\”! Jos Venäjän täytyisi jostain syystä hyökätä Suomeen, se tuskin tarvitsisi sitä varten kiinteistöomistuksia.

Olipa asialla sitten Putinin iso paha Venäjä, oligarkit, talousrikolliset, tai muut tahot, kommandopipo-operaatio takasi sen, että eduskuntavaalien keskeiseksi teemaksi nousee turvallisuuspolitiikka. Naton täysjäsenyyden lobbaaminen helpottuu huomattavasti, kun kansalaisia on taas saatu peloteltua uhkakuvilla. Tätä taustaa vasten ei olisi ihme, vaikka Turun saaristossa olisi ollut kyse Naton kanssa tiivistä yhteistyötä tekevän hybridiuhkakeskuksen operaatiosta.

Mitä taas tulee maakauppoihin, maanomistus vapautui Suomen EU-jäsenyyden myötä. Kokoomus ja Keskusta ovat myös osoittaneet erityistä valmiutta yksityistää kansallisesti tärkeitä laitoksia, ja antaa ulkomaisille yhtiöille lupa kaivostoimintaan Suomessa, luonnosta tai oman maan taloudesta piittaamatta. Osto-oikeutta venäläisille ja muille tahoille ei haluta rajoittaa, koska tämä vaikuttaisi myös muihin ostajiin; silloin eivät amerikkalaisetkaan pääsisi osille, Vallilan konepajan ostaneen Bruce Oreckin tavoin.

Valitettavasti Suomessa kaikki tuntuu olevan kaupan. Mitään suurempaa vastustusta ei herättänyt myöskään se, kun presidentinlinnan ja valtioneuvoston rakennusten vierestä myytiin kolmisen vuotta sitten kulttuurihistoriallisesti arvokas kiinteistö äärijuutalaiselle Chabad Lubavitch-lahkolle, jolla on yhteyksiä niin Israelin tiedustelupalvelu Mossadiin, kuin myös Trumpin ja Putinin lähipiiriin. Supo ei tainnut tehdä turvallisuusselvitystä tässä asiassa?

Populistien esittämä lainmuutos maanoston suhteen tuskin tulee toteutumaan, mikäli se on oligarkkien kanssa veljeilevistä kokoomus-ruotsalaisista kiinni. Huippupoliitikkojen, liikemiesten ja talouseliitin verkostot ovat monimutkaisia ja kansainvälisiä, eikä siellä tunneta lojaalisuutta muuta kuin rahaa kohtaan.

Lauantaiaamuna Iranissa, Ahvāzin kaupungissa, sotilasparaati joutui terroristisen hyökkäyksen kohteeksi. Iranilaisen Fars-uutistoimiston mukaan kaksi moottoripyörillä liikkunutta miestä suoritti iskun, mutta on myös puhuttu neljästä tekijästä.

Alustavien tietojen mukaan puolet kuolonuhreista oli Iranin vallankumouskaartin jäseniä. Osa kuolleista ja haavoittuneista oli sotilasparaatia seuraamaan tulleita siviilejä, paikalla oli myös naisia ja lapsia. Hyökkäyksessä kuoli Iranin valtiontelevision mukaan 29 ihmistä, haavoittuneita on 60, osa kriittisessä tilassa.

Länsivaltojen ja Israelin tukema terroristijärjestö Isis sekä paikallinen arabiterroristijärjestö ovat molemmat ilmoittaneet tehneensä iskun. Iranin armeijan tiedottaja puolestaan sanoi, että hyökkääjät oli kouluttanut \”kaksi Persianlahden maata\”. \”He eivät ole Isisistä tai Iranin islamilaista järjestelmää vastaan taistelevista tahoista, mutta he ovat yhteydessä Yhdysvaltoihin ja Israelin tiedustelupalvelu Mossadiin\”, armeijan tiedottaja sanoi iranilaiselle valtion uutistoimistolle IRNA:lle.

Iranissa on ollut viime vuosina ulkopuolelta ohjattuja levottomuuksia, yrityksiä saada aikaan \”arabikevään\” tai \”värivallankumouksen\” tapainen ilmiö, mutta tuloksetta. Terrori-iskut ovat olleet Iranissa harvinaisempia, mutta viimeisin suurempi isku tapahtui kesäkuussa 2017, kun Isisin hyökkäys Teheranissa vaati 18 ihmisen hengen. Iranin hallinnon mukaan hyökkäysten taustalla ovat lännen tiedustelupalvelut, sekä Israel ja Saudi Arabia.

Samana päivänä kun Ahvāziin iskettiin, presidentti Donald Trumpin henkilökohtainen lakimies Rudy Giuliani puhui Iran-Amerikka-yhteisöjen liiton tilaisuudessa New Yorkissa. Liitto vastustaa Teheranin hallintoa ja tiettävästi tukee Kansan mujahedin-järjestön toimintaa, jolla taas ei ole lainkaan kannatusta Iranissa asuvien kansalaisten keskuudessa. Giuliani kehui Iranin hallituksen kaatuvan pian. Hänen mielestään Yhdysvaltojen asettamat massiiviset talouspakotteet johtavat \”onnistuneeseen vallankumoukseen\” Iranissa. Myös Trumpin ulkoministeri, Mike Pompeo, uhkaili Irania aiemmin.

Valtamedian julkaisuissa mainitaan, että Giulianin kommentit ovat \”ristiriidassa Trumpin hallinnon virallisen linjan kanssa\”, mutta tällainen hiustenhalkominen ei ole kovin uskottavaa, sillä Trump itse on kritisoinut Irania ja veti Yhdysvallat pois jo aiemmin sovitusta ydinsopimuksesta. Myös Trumpin lähipiiri koostuu vallanvaihtoa kannattavista neokonservatiivisista sotahaukoista, joten juuri mikään ei ole Yhdysvaltojen ulkopolitiikassa muuttunut. Kansallisen turvallisuuden neuvonantaja John Bolton on jo vuosia hokenut samaa kuin Giuliani.

Yleensä Isisin tai muiden tekemien terroristi-iskujen jälkeen sosiaalinen media ja lehdet ovat täynnä kirjoituksia, rukouksia uhrien puolesta ja iskujen tuomitsemisia. Toisin on, kun isku kohdistui nyt Iraniin. Lännen tekopyhät humanistit eivät sure, eivät sytyttele kynttilöitä, eivät vaihda Iranin lippua profiilikuvakseen, eivätkä vaadi terroristeja tilille veriteoistaan. Jos isku olisi tehty New Yorkissa, Berliinissä, Pariisissa, tai vaikkapa Helsingissä, olisi tilanne toinen.

Arvaan jo ihmettelyn, \”miksi tukea islamilaista tasavaltaa, joka on niin autoritaarinen ja länsimaisten arvojen vastainen\”? En ryhdy toistamaan itseäni, vaan kehotan ihmettelijää lukemaan aiemmat kirjoitukseni Iraniin liittyen, erityisesti Iran lännen hegemonian esteenä sekä Vallanvaihto Iraniin?.  Yhdysvaltojen johtamien globalistien hegemoniaa vastustava taas ymmärtää, miksi on oikein tukea suvereenia Irania, samoin kuin myös Syyriaa, lännen vallanvaihtoyrityksiä ja Israelin aggressiivisuutta vastaan.

Enemmistö Iranin kansasta ei kannata vallanvaihtoa, eikä halua lännen sotkeutuvan Iranin sisäisiin asioihin. Sen sijaan länsimaat ja Israel, omista geopoliittisista ja taloudellisista intresseistään johtuen, kuvittelevat olevansa oikeutettuja tuhoamaan kokonaisia kulttuureita. Ylimielistä Rudy Giuliania ei varmasti haittaisi, vaikka Iran kokisi Libyan synkän kohtalon. Sinisilmäinen länsihumanisti, joka väittää Iranin tarvitsevan \”vapautta\” ja \”demokratiaa\”, ei ymmärrä millaiset panokset ovat pelissä.