Venäjän, Kiinan ja Iranin yhteiset merisotaharjoitukset

Venäjä, Kiina ja Iran aloittivat tänään perjantaina yhteiset merisotaharjoitukset Intian valtamerellä ja Omaninlahdella.

Euraasialainen yhteistyö Yhdysvaltojen geopoliittisten kilpailijoiden kesken tiivistyy entisestään, samalla kun Washington jatkaa pakotepolitiikkaansa.

Tilanne Intian valtameren ja Omaninlahden alueella on jännittynyt Iranin ja Yhdysvaltojen välisten suhteiden vuoksi. Viime kesäkuussa Iran ampui alas amerikkalaisen tiedustelulennokin ja otti haltuunsa brittien lipun alla seilanneen öljytankkerin, joka tunkeutui Iranin aluevesille. Kaiken kaikkiaan kuutta tankkeria vastaan hyökättiin touko-kesäkuun aikana. Yhdysvallat syytti hyökkäyksistä Irania, mutta epäilyttävissä tapahtumissa oli vahvasti valeiskujen tuntua.

Sotaharjoitukset jatkuvat maanantaihin asti. Kiinan mukaan harjoitusten tarkoituksena on \”syventää maiden merivoimien välistä yhteistyötä\”. Iranin puolelta on todettu, että harjoitukset lähettävät myös tärkeän viestin: Iranin islamilaista tasavaltaa ei voida eristää muusta maailmasta. Iranin mediassa on kerrottu, että sotaharjoitukset osoittavat, että Iranin, Venäjän ja Kiinan väliset suhteet ovat \”kehittyneet uudelle tasolle\”. Tämä trendi tulee jatkumaan tulevina vuosina.

Sotaharjoituksiin sisältyy taktisia harjoituksia, kuten merirosvojen kaappaaman laivan vapauttamista. Venäjän mukaan yhteiset harjoitukset keskittyvät alueellisen vakauden varmistamiseen sekä terrorismin torjuntaan. \”Tämä yhteistyö ja vuorovaikutus rakentuu sekä kahden- että monenvälisesti\”, toteaa Venäjän ulkoministeriön tiedottaja Marija Zaharova.

Sotaharjoitusten jälkeen Iranin ulkoministeri Javad Zarif vierailee Moskovassa jatkaakseen keskusteluja venäläisen kollegansa Sergei Lavrovin kanssa. Ministereiden tapaamisessa tulevana maanantaina käsitellään maiden välisten suhteiden kehittämistä humanitaarisen avun, kaupan, talouden ja muiden alojen saralla.

Englantilaisen Royal United Services-instituutin johtaja Jonathan Eyal on todennut harjoitusten olevan \”tarkoin koreografioitu\” kokonaisuus. \”Iran saa esitellä alueellista valtaansa, Venäjä havainnollistaa rooliaan Lähi-idän avainpelaajana ja Kiina voi osoittaa olevansa globaali merivalta. Strateginen viesti kuuluu, että nämä kolme maata muovaavat nyt Lähi-idän tapahtumia\”, Eyal arvioi.

Jadekanin joulu avaruudessa

Kiinan Yutu 2, \”Jadekani 2\”, on nyt pisimpään Kuun kamaralla toiminut kuumönkijä.

Tätä ennen ennätystä on pitänyt hallussaan Neuvostoliiton Lunohod 1-kuuajokki, joka toimi Kuussa kymmenen kuukauden ajan vuoden 1970 marraskuun 17. päivästä eteenpäin.

Chang\’e 4-laskeutujan kyydissä Kuun kääntöpuolelle viime vuoden joulukuussa matkannut mönkijä teki ensimmäisen pehmeän laskeutumisen Von Kármánin kraatteriin Kuun etelänapa-alueen Aitkenin tasangolle.

Sekä laskeutuja että mönkijä ovat jälleen aloittaneet työtehtävänsä odotettuaan lepotilassa äärimmäisen kylmän yön jälkeen, kertoo Kiinan avaruushallinto. Molemmat laitteet ovat yhä toimintakunnossa.

Kuun päivä ja yö kestävät kumpikin kaksi Maan viikkoa. Chang\’e 4-laskeutuja siirtyy lepotilaan aina yön ajaksi. Kuun kääntöpuolella yölämpötila laskee -100 celsiusasteeseen. Jadekania lämmittää yön aikana radioisotooppinen lämmitin.

Chang\’e-4-mission tieteellisiin tehtäviin on kuulunut matalataajuisten radioastronomisten havaintojen tekemistä, maaston ja maanmuotojen kartoittamista, mineraalikoostumuksen ja kuun pintarakenteen kartoittamista, sekä neutronisäteilyn ja neutraalien atomien tutkimista.

Kiinan kuumatkat eivät pääty tähän. 2020-luvun alkuvuosina Kiina aikoo lähettää uuden laskeutujan tutkimaan Kuun etelänapa-alueita.

Kansallismielinen vasemmistopuolue Ruotsiin?

Nils Littorin

Kirjoitin aiemmin Englannin uudesta työväenpuolueesta. Nyt myös Ruotsissa puuhataan uudenlaista vasemmistopuoluetta.

Joukko Malmön kommunistisesta puolueesta eronneita aikoo perustaa uuden puolueen, joka ei ihaile nykyvasemmiston korostamaa monikulttuurisuutta, seksuaalivähemmistöjen asioita eikä ilmastoalarmismia.

Nils Littorin, yksi kommunistipuolueen jättäneistä, sanoo, että tämän päivän vasemmisto on \”osa eliittiä ja väheksyy työväenluokan näkemyksiä itselleen vieraina ja ongelmallisina\”. Littorinin mielestä vasemmistoliike käy läpi \”pitkittynyttä identiteettikriisiä\”. Littorinin edustama ryhmä aikoo palata aatteen juurille ja keskittyä oikeisiin asioihin.

\”Vasemmistossa ei ymmärretä, miksi moni duunari ei arvosta monikulttuurisuutta, seksuaalivähemmistöjen asiaa tai jotain Greta Thunbergia\”, Littorin toteaa. \”Sen sijaan he kuvittelevat, että koska työväenluokka on ryhtynyt äänestämään maahanmuuttokriittisiä ruotsidemokraatteja, elämme uudestaan 30-luvun Saksan natsismin nousuvaihetta\”, Littorin selittää Lokaltidningen-lehdessä.

Oikeiston nousu ja äänisaalis työväestöltä kertoo Littorinista laajalle levinneestä tyytymättömyydestä. Liberaali taloussiirtolaisuus on johtanut \”matalapalkkakilpailuun\” ja \”yhteisöjen ghettoutumiseen\” sekä hyödyttänyt \”ainoastaan suuryrityksiä\”.

Littorinin mukaan yksi keskeisiä ongelmia on \”kaoottinen\” maahanmuuttopolitiikka, joka ruokkii kulttuurien välisiä konflikteja ja ulkopuolisuuden tunnetta, jota hallitsematon maahanmuutto kaukaisista maista vain lisää kunniakulttuureineen ja klaanimentaliteetteineen.

Littorinista monikulttuurisuus, seksuaalivähemmistöjen asiat ja ilmastokysymykset ovat nykyään \”valtion ideologioita\”, joita \”tungetaan väkisin ihmisten kurkusta alas\”. Hänen mielestään seksuaalisuuntausasiat ja 16-vuotiaan Greta Thunbergin ympärille rakennettu ilmastokultti yhdessä muiden trendikkäiden \”ismien\” kanssa, vie huomiota pois oikeista asioista, kuten esimerkiksi tuloerojen kasvusta.

\”Ylpeys on rajattu koskemaan vain seksuaalista orientaatiota. Me taas uskomme, että ihmisen arvokkuutta lisää enemmän työpaikka ja eläkevakuutus, jotka varmistavat, ettei hän ole vanhetessaan pakotettu elämään toisten armoilla\”, Littorin selittää.

Littorinin uuden perusteilla olevan puolueen on tarkoitus hakea vaaleissa Malmön kaupunginvaltuuston paikkoja vuonna 2022. Puolueen nimeä ei ole vielä päätetty, mutta Littorinin mukaan termiä \”kommunismi\” ei tulla käyttämään.

\”Kyseinen termi on kirosana nykyään, eikä täysin ansaitsemattomasti. 1900-luvun kommunismi kuoli Neuvostoliiton mukana, eikä sitä ole koskaan onnistuttu päivittämään 2000-luvulle, vaan se on jäänyt kiinni sata vuotta vanhoihin kirjoihin\”, Littorin väittää. \”Marxin kehittelemät periaatteet ovat kuitenkin yhä käyttökelpoisia\”, hän lisää.

Aiemmin Markus Allard, vasemmistolaisen Örebro-puolueen johtaja, ilmaisi vastaavanlaisia ajatuksia mielipidekirjoituksessaan \”Sosialistit eivät enää kuulu vasemmalle\”. Siinä Allard syytti valtavirtavasemmistoa perinteisen kannattajakuntansa hylkäämisestä ja \”parasiittisen keskiluokkaisen apurahakerroksen\” tukemisesta.

Ruotsissa on pitkät perinteet sosialismin saralla ja maassa toimii vieläkin kaksi kommunistipuoluetta, jotka on perustettu 1970-luvulla. Vaikka molemmat puolueet ovat muodollisesti uskollisia marxismi-leninismille, ne eivät ole edes puheväleissä. Myös parlamentissa istuva trendikkäämpi vasemmistopuolue kutsui itseään \”kommunistiseksi\” useiden vuosikymmenten ajan.

Olisiko aika kypsä \”vasemmistolaiselle kansallismielisyydelle\”, jossa keskityttäisiin kantaväestölle tärkeisiin asioihin ja jätettäisiin eliitin mediassa esillä pitämät aiheet vain kriittisen tarkastelun kohteeksi? Suomessa vastaavaa ilmiötä ei ainakaan vielä ole, vaan meillä ihastellaan (tai vihastellaan) naisenemmistöistä hallitusta. Toivottavasti eliittikriittisyys ja talousliberalismin vastaisuus nousee joskus meilläkin.

Alexander Markovics ja Euroopan asema moninapaisessa maailmassa

Alexander Markovics

\”Moninapaisen maailman nousu merkitsee geopoliittista vallankumousta. Se ei osoita ainoastaan paradigmasiirtymää Yhdysvaltojen ohimenevästä unipolaarisesta hetkestä, vaan päättää myös koko länsimaisen hegemonian ajanjakson\”, sanoo itävaltalainen Alexander Markovics puheessaan kansainvälisen Chișinău-foorumin konferenssissa Moldovassa.

Nykyinen moninapaistumisen prosessi suosii \”erilaisia sivilisaatioita ja vastustaa globalisaation liberalistista projektia\”, Markovics aloittaa. Siinä missä finanssieliitin edustama globalisaatio yrittää yhdenmukaistaa maailman yhden ajatussuunnan ja järjestelmän alle, moninapaisen maailman puolustajat tunnustavat erilaisten poliittisten järjestelmien, ideologioiden ja sivilisaatioiden olemassaolon oikeuden.

Koska Yhdysvaltojen johtaman kansainvälisen järjestyksen aika on päättymässä, Markovics aiheellisesti kysyy, mikä on Euroopan asema tässä uudessa moninapaisessa maailmassa?

Nykyinen Eurooppa sijaitsee \”Yhdysvaltojen kiertoradalla\”. 70 vuotta kestäneen atlantismin ajan jälkeen, Eurooppa ei näytä pystyvän ajamaan omia geopoliittisia etujaan, Markovics toteaa. Vallitseva \”populistinen hetki\” on kuitenkin synnyttänyt liikkeitä, kuten Ranskan \”keltaliivit\” ja uudet puolueet kaikkialla Euroopassa, jotka ovat julistaneet sodan hallitsevia eliittejä vastaan.

Markovicsin mielestä populistisilta liikkeiltä ja puolueilta puuttuu johdonmukainen strategia ​​globalisaation ja liberalismin torjumiseksi. Globalistien hyökkäykset kohdistuvat eurooppalaisen sivilisaation ytimeen: kristinusko kirkkoineen on miltei hävitetty, perinteinen perhe on kyseenalaistettu \”sorron välineenä\” ja myös sukupuolten klassisia eroja vastaan hyökätään. Transhumanismi, eliitin suosima teknoideologia, on valmis eliminoimaan ihmisen itsensä \”yksilön\” tieltä, Markovics varoittaa.

Tämän vaaran yhteenvetona voidaan todeta, että liberalismi hyökkää samaan aikaan useilla rintamilla, mutta populistit ovat päättäneet taistella vain muutamilla, koska he eivät tunnu täysin ymmärtävän tämän taistelun tärkeyttä (ehkä he \”taistelevatkin\” vain oman urakehityksensä vuoksi, toim. huom.). Toistaiseksi he ovat kyseenalaistaneet vain tiettyjä liberaalin hegemonian näkökohtia, eivätkä ole huomioineet niistä muodostuvaa kokonaiskuvaa, Markovics arvioi.

Populistit vaativat massamaahanmuuton lopettamista, mutta eivät kyseenalaista esimerkiksi sotilasliitto Naton toimintaa, joka on vastuussa pakolaisaalloista ja kotien tuhoutumisesta ympäri maailmaa. Populistit ovat hiljaa ongelmallisesta kapitalismista, joka tuhoaa kulttuurit ja kristinuskon, mutta he tyytyvät huutamaan, \”älä islamisoi amerikkalaistumistamme\”, Markovics toteaa provosoiden.

Kaikki nämä länsimaissa riehuvan henkisen sodan ilmenemismuodot osoittavat meille tämän historiallisen ajanjakson apokalyptisen vakavuuden. Markovicsin mielestä on tärkeä valita puolensa.

Euroopan tapauksessa, Markovics katsoo, että voimme valita nykyisen liberaalin eliitin ja heidän \”historian lopun\” filosofiansa tai ajaa Euroopan alkuperäiskansojen ja historian jatkumisen asiaa. Europopulisteilta puuttuu tällä hetkellä vallankumouksellinen teoria. Mistä sellaisen sitten löytää?

Markovics ehdottaa, että tarkastelisimme sotien välistä aikaa. Sieltä löytyvät italialainen kommunisti-intellektuelli Antonio Gramsci sekä konservatiivisen vallankumouksen kannattaja, saksalainen poliittinen teoreetikko Carl Schmitt.

Gramscilta voidaan omaksua hänen hegemonian teoriansa, joka auttaa ymmärtämään paremmin nykyisen liberaalin hallinnon toimintaa. Jos Gramscin ajatuksia sovelletaan oikein, huomataan, että liberaali ideologia vaikuttaa niin massamaahanmuuton, turvallisuuden heikentymisen, kuin koko kapitalistisen talousjärjestelmän ja tänä aikana vallinneen geopoliittisen yksinapaisuuden taustalla.

Liberalismin hegemonian vastustaminen on turhaa, mikäli se tapahtuu vain yhdellä rintamalla, Markovics selittää. Jos populismi kääntyy vain yhtä tai kahta hegemonista näkökulmaa vastaan, siitä tulee väistämättä uusi esimerkki \”defensiivisestä modernisaatiosta\”, joka on pitkällä tähtäimellä tuomittu epäonnistumaan, kuten belgialainen \”antagonistisen populismin\” teoreetikko Chantal Mouffe on todennut.

Populismi merkitsee kuitenkin, että poliittisuus on palannut Eurooppaan ja eurooppalaiset voivat valita erilaisten hegemonisten hankkeiden väliltä. Markovics huomauttaa, että liberalismi on vain yksi vaihtoehto. Toinen vaihtoehto on vallankumouksellinen populismi, joka perustuisi vanhat ideologiat ylittävän \”neljännen poliittisen teorian\” periaatteisiin. Markovicsin mielestä tällainen aatteellisempi populismi on \”ennakkoedellytys suvereenille Euroopalle moninapaisessa maailmassa\”.

Geopolitiikan saralla populistien on löydettävä uudestaan Carl Schmittin maan ja meren vastakkainasettelu. Schmitt osoittaa merivallan ja edistysajattelun sekä maavallan ja konservatismin välisen yhteyden. Konseptin kehittämistä jatkaneen ranskalaisen Alain de Benoistin mukaan merivallan tavoitteena on \”muuttaa kaikki nestemäiseksi\”. Tätä varten se \”nesteyttää\” pääomaa ja maahanmuuttajia, jotta molemmat voivat \”virrata kuin meri\”, Markovics siteeraa.

Euroopan globalisoitumisen torjumiseksi Euroopasta on tultava Katechon Europa, kuten Carl Schmitt kutsui ajatustaan illiberaalista, ​​\”yhtenäisestä eurooppalaisesta tilasta\”. Monin tavoin Euroopan olisi palattava geopoliittisille juurilleen. Markovicsin mielestä on tunnustettava, että kansallisvaltio ei enää pysty käyttämään suvereniteettiaan, eikä se ole enää muutenkaan kansan puolella, vaan keskittyy ajamaan talouseliitin intressejä.

Populistisen ajattelun keskiössä on kuitenkin aina konkreettisesti kansa, Markovics muistuttaa. Toisin kuin valtio, kansa ei ole mikään keinotekoinen yhteisö, vaan historiallinen organismi. Se ei koostu yksittäisistä henkilöistä, vaan tietyn yhteisön jäsenistä. Vaikka kansakunnat tuntevat yläpuolellaan poliittisesti muotoillun \”ihmiskunnan\” ja löytävät loogisen lopputilansa maailmassa, eri kansakunnat ovat \”Jumalan ajatuksia\”, kuten nationalismin isänä pidetty filosofi Johann Gottfried von Herder on selittänyt.

Kansojen yläpuolella on sivilisaatioita, jotka koostuvat eri kansoista, joilla on sama uskonto, sama historia sekä yhteinen tila. Jokainen kansakunta yksin on tuomittu tuhoutumaan liberaalin lännen \”nesteyttämänä\”, mutta sivilisaatioksi yhdistyneenä, ne kykenevät kestämään myrskyn, Markovics uskoo.

Siksi on välttämätöntä, että \”yhtenäinen eurooppalainen sivilisaatio muodostaa traditionalistisessa mielessä yhteisen imperiumin, joka takaa rauhan yksittäisen kotimaan tasolla, sekä puolustaa yhteistä suvereniteettia globalistien hyökkäyksiltä\”, Markovics esittää. Epäilenpä, että tällainen \”unioni\” ei olisi Brysselin byrokraattien mieleen.

\”Venäläis-euraasialaisen, kiinalaisen ja iranilaisen sivilisaation nousu\” osoittaa todeksi \”hajautetun sydänmaan\” teorian, josta politologi Alexandr Dugin on kirjoittanut. Ei ole olemassa vain yhtä sydänmaata, kuten brittiläinen geopoliitikko Halford Mackinder kuvitteli, vaan useita. \”Eurooppalaisilla on omansa, eurooppalaisille tyypillinen sydänmaa\”, Markovics runoilee.

Markovics vaatii, että eurooppalaisten on jätettävä viimein taakseen \”valkoisen miehen taakka\”, ihmisoikeuksien liberaali pelastusoppi, (post)modernismi, sekä edistys- ja valistusajattelu. Eurooppalaisten on ymmärrettävä myös muukalaispelon syyt. \”Vain hylkäämällä ylimielisyytemme ja taikauskomme, löydämme tasavertaisen paikkamme muiden sivilisaatioiden joukossa ja voimme palata kristilliseen kulttuuriperintöömme\”, Markovics julistaa.

Moninapaisuus sekä älyllisessä että geopoliittisessa ulottuvuudessaan, on avain, jolla Eurooppa saa kohtalonsa taas omiin käsiinsä. Mutta kuten kaikissa vapaustaisteluissa, myös eurooppalaisten on ensin päästävä eroon lännen hegemoniasta. Populistien ympäri Eurooppaa on erotettava \”ystävät vihollisista ja päävihollisesta\” ja luotava uusia strategioita. Myös itsekriittisyyttä tarvitaan, sanoo Markovics, viitaten Italian ja Itävallan populistijohtajien virheisiin.

Markovics on vakuuttunut, että päättäväisellä yhteistyöllä voidaan torjua vanhan liberaalin järjestyksen tuhovoimia. Tämä on nähty esimerkiksi Syyrian taistelukentillä, missä Venäjä ja Iran estivät presidentti Bašar al-Assadin kaatamisen ja Isisin nousun. Venezuelassa Venäjä ja Kiina pystyivät auttamaan presidentti Maduroa puolustautumaan amerikkalaisten epävakauttamisyrityksiä ja vallanvaihto-operaatiota vastaan.

Jos näemme tämän \”erilaisista sivilisaatioista koostuvan anti-imperialistisen rintaman\” potentiaalin, olisi vain loogista, että myös Eurooppa ennen pitkää liittyisi siihen. Siksi Euroopan on ehdottomasti jätettävä kaikkia yhteiskuntia amerikkalaistava \”länsi\” taakseen ja muodostettava oma poolinsa, oma napansa, tulevassa moninapaisessa maailmanjärjestyksessä, sanoo Markovics lopuksi.

Schmittin suuret tilat nykymaailmassa

Saksalainen poliittinen teoreetikko Carl Schmitt (1888-1985) oli geopoliittisissa näkemyksissään hyvin kaukonäköinen.

Jo 1920-luvulla Schmitt pani merkille, että valtion rooli oli muutoksessa. Schmitt aavisteli uudenlaisen suurvaltapolitiikan syntyä.

Ville Suurosen artikkeli Politiikka valtion jälkeen: Carl Schmitt, Eurooppa ja uusi pluralismi inspiroi minut palaamaan Schmittin ajatusten pariin.

Schmittin diagnoosi valtion roolin muutoksesta kansainvälisen politiikan kentällä on tänä päivänä entistä validimpi. ”Elämme perustavien poliittista järjestystä koskevien muutosten aikakaudella… ja tämä kuuluu aikamme perustaviin tuntemuksiin…luultavasti monet heikot valtiot tuhoutuvat tässä valtavassa muutosten prosessissa. Vain joitain jättiläismuodostelmia tulee jäämään jäljelle”, Schmitt arvioi viileästi.

Kehitys näyttää kulkevan siihen suuntaan, että suvereenien valtioiden määrä vähenee entisestään. Jäljelle jäävät valtakeskittymät koostuvat suurvalloista ja niiden etupiireihin kuuluvista maista. Saattaa olla, että amerikkalainen ”Monroen oppi” saa uuden tulemisensa globaalilla tasolla. Schmitt itse oletti, että maailmaan jää ”viisi tai kuusi jättimäistä Leviathania”, kilpailevaa suurvaltaa.

Esseessään Völkerbund und Europa (1928),  Schmitt korosti, että aikakauden tunnusmerkkinä on ”kaikkien perittyjen poliittisten muodostelmien täydellinen uudelleen järjestely”. Esseessään Schmitt pohti, voisiko Eurooppa nousta vielä yhtenäiseksi poliittiseksi entiteetiksi. Tuolloin tämä tuntui hänestä epätodennäköiseltä.

Modernin ajan keskeisin poliittinen ristiriita johtuu ”humanitaarisen ja taloudellisen universalismin” ja toisaalta ”valtiosidonnaisen suvereeniajattelun” yhteensovittamattomuudesta, kirjoittaa Suuronen Schmittin ajatelleen. Kuten veteraanidiplomaatti Heikki Talvitie on todennut, olemmekin palaamassa arvopohjaisesta ulkopolitiikasta valtioetuun perustuvaan ajatteluun.

Schmitt esitti kylmän sodan ratkaisumalliksi ”poliittisen pluriversumin” tunnustamista. Kylmän sodan ajan kaksinapainen maailmanjärjestys, jossa Neuvostoliitto ja Yhdysvallat vasalleineen mittelivät keskenään, oli Schmittistä pelkkä ”siirtymävaihe matkalla uuteen moninaisuuteen”.

Schmitt näki ”blokkien maailman”, jossa Kiina, Intia, Eurooppa, Brittiläinen kansainyhteisö, latinalaisamerikkalainen maailma sekä liuta arabivaltioita ilmentäisi itseään uutena poliittisena muodostelmana. Näin idän ja lännen aiempi dikotomia hajoaisi ja moninapainen järjestys loisi maailmaan uutta tasapainoa usean valtablokin myötä.

Viimeisimmässä geopoliittisessa analyysissaan, ”Laillinen maailmanvallankumous” (Die legale Weltrevolution, 1978), Schmitt toteaa, että maailmassa on kolme suurvaltaa: Yhdysvallat, Neuvostoliitto ja Kiina. Suvereeneiksi ”suuriksi tiloiksi” hän mielsi tässä vaiheessa kuitenkin vain johtavat ydinasevallat. Tänä päivänä Schmitt luultavasti päivittäisi entisestään arviotaan Kiinasta. Tuleeko 2000-luku kuulumaan Aasialle?

Entäpä sitten Eurooppa, Schmittille läheisin ”suuri tila”? Saksalainen ajattelija oli sitä mieltä, että poliittisesti yhtenäisen Euroopan luomiseksi ei löydy riittävää tahtotilaa. ”Eurooppalaisen patriotismin” kehittyminen tuntui Schmittistä utopistiselta ajatukselta ja hän oletti, että Euroopan kohtalona on jäädä löyhästi yhtenäiseksi talousalueeksi. Euroopalta puuttui Schmittin mukaan kunnollinen ”poliittinen idea”; rahakaan ei korvaa ideologiaa.

Schmittin ajatuksiin on sittemmin palattu politiikan tutkijoiden taholta. Gary Ulmen esitti jo 90-luvulla, että Schmittin visioima ”uusi poliittinen pluriversumi” saattaa olla toteutumassa. Stefan Auer väittää kirjoituksessaan havainneensa Putinin Venäjällä ”schmittiläisiä elementtejä”. Autoritaarisen Venäjän vastapainoksi Auer haluaisi, että Eurooppa tekisi itsestään ihmisoikeuksia puolustavan suurvallan. Mitä tähän sanovat eurofederalistit kuten Macron, jotka haluavat toisaalta normalisoida Euroopan Venäjä-suhteet?

Euroopan unionin integraatiokehitys on yhä talousajattelun ohjaamaa. Oikeistopopulistit puolestaan haaveilevat suvereenien kansallisvaltioiden paluusta ennemmin kuin schmittiläisestä ”Linnake-Euroopasta”. Samaan aikaan Brysselin teknokraatit haluavat edistää keskusjohtoisempaa liittovaltiota avoimien rajojen Euroopassa, joka muuntuu massamaahanmuuton myötä monietnisten kuluttajien ”suureksi tilaksi”.

”Suurten Leviathanien” maailmassa Yhdysvallat, Kiina ja Venäjä nousevat esiin, mutta miten käynee Euroopalle, joka on tähän asti ollut merentakaisen ”Amerikan serkkunsa” alusmanner sodanjälkeisessä liberaalissa järjestyksessä? Maailmanpolitiikka on muutoksessa. Tehdäänkö Euroopasta ”Eurafrikka” ilmastopakolaisuuden ja ihmisoikeusfilosofian varjolla? Mahdollisuuksia olisi ollut muuhunkin.

Uusi EU-vastainen työväenpuolue Britanniaan

George Galloway

Britannian työväenpuolue koki musertavan vaalitappion viime viikolla. On arvioitu, että puolue menetti kannatustaan mustamaalatun puoluejohtaja Jeremy Corbynin ja ristiriitaisen brexit-kannan takia.

Britannian uuden parlamentin toiminta käynnistyy jo tällä viikolla. Konservatiivipuolueen vaalivoittoon johtanut Boris Johnson yrittää saada EU-eron varmistavan lainsäädännön uuden parlamentin hyväksyttäväksi vielä ennen joulua.

Työväenpuolueen heikon tuloksen seurauksena maan politiikkaan pettynyt veteraanipoliitikko ja radiojuontaja George Galloway on ilmoittanut uuden työväenpuolueen perustamisesta. Gallowayn puolueen ohjelma kuulostaa monin verroin radikaalimmalta kuin vanhan Labourin linja. Puolue haluaa Britannian ryhtyvän harjoittamaan myös \”itsenäistä ulkopolitiikkaa\”.

Galloway, Palestiinan asian puolustaja sekä Venezuelan ja Kuuban ystävä, tunnetaan terävänä sanailijana, jonka näkemykset eivät sisällä poliittisille broilereille tyypillistä, mitäänsanomatonta jargonia.

Galloway syyttää identiteettipolitiikkaa, mukaan lukien seksuaalipolitiikkaa, joka on \”jakanut työväenluokan\” eri leireihin. Labour-puolueen jatkuva vähemmistöryhmien mielistely on synnyttänyt railon perinteisten sosialistien ja liberaalivasemmistolaisten välille. Gallowayn uusi Workers Party of Britain tekee selväksi, ettei liberalismi kuulu sen ideologiaan.

Uuden puolueen ohjelma painottaa, että \”hyperkapitalismi\” on \”epävakauttanut Britannian työväenluokan ylpeät perinteet, kulttuurin ja elämäntavan\”. Perinteisten arvojen puolustaminen puhuttelee varmasti sitä osaa väestöstä, joka tuntee, että uusvasemmisto on hylännyt työväen taistelun identiteettipolitiikan hyväksi.

WPB-puolue haluaa myös \”uudelleen teollistaa\” Britannian, selättää siten työttömyyden ja köyhyyden, sekä kumota konservatiivien yli vuosikymmenen kestäneen \”tarpeettoman talouskuripolitiikan\”.

Gallowayn uuden puolueen periaateohjelmassa vaaditaan \”loppua imperialistisille sodille ja talouden ylivallalle\”, sekä Britannian eroa sotilasliitto Natosta. Satojen vuosien ajan Britannia on ollut valloitussotien ja eri maiden epävakauttamisen etulinjassa Afrikassa, Kyproksella, Syyriassa, Jemenissä ja Intiassa. Tälle on puolueen mielestä tultava loppu.

Uusi työväenpuolue haluaa Britannian vetäytyvän tuhoisista seikkailuistaan \”rauhan, solidaarisuuden ja ei-trotskilaisen internationalismin hengessä\”. Tämän vuoksi puolue anteeksi pyytelemättä ylistää Neuvostoliiton pyrkimyksiä, sekä puolustaa Kiinan ja Kuuban saavutuksia, kuvaillen myös Venezuelan kansan ponnisteluja \”sankarillisiksi\”.

Gallowayn puolueen kanta Britannian EU-eroon on selvä: puolue haluaa kunnioittaa kansanäänestyksen tulosta ja Britannian jättävän Euroopan unionin jäsenyyden. Gallowayn mielestä Britannian täytyy vapautua EU:n säätelystä, joka rajoittaa jäsenmaan harjoittamaa talouspolitiikkaa ja estää Britanniaa kansallistamasta keskeistä infrastruktuuria.

Koska Britannian vanha työväenpuolue ei omaa minkäänlaista sosialistista ohjelmaa, vaan toimii suurpääoman ehdoilla kuten hallitseva konservatiivipuoluekin, maahan tarvittaisiin radikaalimpaa politiikkaa; siksi Workers Party of Britain on perustettu.

Toisin kuin äärimmäistä talousliberalismia suosivat konservatiivit ja blairilaiset Labourin kannattajat, Gallowayn puolue uskoo valtiojohtoisen suunnitelmatalouden tärkeyteen. \”Vapaamarkkinafundamentalismi\” on romuttanut Ison-Britannian teollisuuden ja \”kastroinut koko brittiläisen yhteiskunnan\”.

Kaikkeen tähän Gallowayn joukot haluavat muutosta. Pienpuolueen tie saattaa olla haasteellinen, mutta toivottavasti Britanniasta löytyisi tilausta tälle uudelle EU- ja Nato-vastaiselle puolueelle ja sen kansallismieliselle linjalle.

Amerikka-johtoisen järjestyksen loppu

Amerikkalainen geopolitiikan asiantuntija Ian Bremmer puhui marraskuussa GZERO Summit-konferenssissa Tokiossa, Japanissa.

Hän sanoi suoraan, että \”Amerikka-johtoinen kansainvälinen järjestys\” on tullut tiensä päähän. Aikakauslehti Time julkaisi Bremmerin puheen sivuillaan.

Kiina on tehnyt päätöksensä, Bremmer toteaa dramaattisesti. Peking rakentaa täysin omaa kiinalaisen teknologian järjestelmäänsä. Kiina tekee sen omilla arvoillaan, infrastruktuurillaan ja jakeluverkostollaan, kilpaillen siten länsimaisen järjestelmän kanssa.

Bremmer painottaa aivan oikein, että kyseessä on yksi merkittävimmistä geopoliittisista päätöksistä viimeiseen kolmeen vuosikymmeneen. Hänen mielestään se on myös suurin uhka länsijohtoiselle globalisaatiolle sitten toisen maailmansodan päättymisen. Eihän sen näin pitänyt mennä, Bremmer ihmettelee.

Bremmerin näkemyksen mukaan globalisaatio on nostanut miljoonat ihmiset pois köyhyydestä ympäri maailman. Elämme tällä hetkellä pitempään, terveempinä ja tuotteliaampina kuin koskaan aikaisemmin. Ihmiset ovat paremmin kouluttautuneita ja tiedostavampia kuin koskaan historiassa.

Miksi monet ihmiset sitten ovat niin vihaisia ja miksi globalisaatio on uhattuna, retorisoi Bremmer. Miksi kansalaiset eri maissa hylkäävät vanhat puolueet ja antavat mahdollisuuden poliittisille kyseenalaistajille? Miksi tässä ajassa ollaan niin erimielisiä ja riidanhaluisia?

Bremmerin mukaan kaikki johtuu maailmanjärjestyksen muutosvaiheesta, \”siirtymäajan epävarmuudesta\”. Vaikka suuressa osassa maailmaa tieto, ihmiset, raha, tavarat ja palvelut liikkuvat hyvin nopeasti, uusia mahdollisuuksia ja vaurautta luoden, ne myös lisäävät pelkoja. Maailmasta on tullut reaaliajassa monimutkaisempi ja vaarallisempi paikka. Ihmisistä tuntuu, ettei muutoksiin voi juurikaan vaikuttaa.

1990-luvulla Bremmer luuli muiden muassa, että Yhdysvallat, Japani, Kanada ja johtavat EU-maat tarjoaisivat vakaan ja ennustettavan poliittisen maiseman ja loisivat mahdollisuuksia kaikkia hyödyttävälle talouskasvulle. Nuo ajat ovat kuitenkin nyt takana päin. Vuoden 2008 finanssikriisi ja sitä seurannut epävakaus on vaikuttanut talousnäkymien lisäksi myös politiikkaan.

Bremmer myöntää vastentahtoisesti, että Yhdysvaltojen johtama globaali järjestys on päättymässä. Hän on sitä mieltä, että maailma on ajautunut \”geopoliittiseen taantumaan\”: vanhat liittolaisuudet, instituutiot ja yhdistävät tekijät ovat häviämässä. Yhdysvaltojen ja Euroopan väliset suhteet ovat huonontuneet.

Historiallisesta perspektiivistä tarkasteltuna, geopolitiikassa on omat syklinsä kuten taloudessakin. Bremmer katsoo, että me tulemme elämään uudessa geopoliittisessa syklissä vähintään seuraavan vuosikymmenen ajan. Tällä välin Kiina on luomassa vaihtoehtoista kansainvälistä poliittista ja taloudellista järjestelmää.

Taloustieteilijöiden mielestä \”luovan tuhon\” prosessi siivittää kasvua ja rakentaa tulevaisuutta. Tuossa prosessissa kuitenkin tuhoutuu ihmiselämiä ja toimeentuloja. Suuri joukko kansalaisia ajattelee, että hallitus on voimaton, tai ei välitä siitä, miten heidän käy. Kauna eliittejä kohtaan kasvaa kaikkialla; tavalliset ihmiset ajattelevat, että järjestelmää on alusta asti peukaloitu heitä vastaan, eivätkä he ole aivan väärässä.

Tämä on luonut poliittisen nousun mahdollisuuksia populisteille, jotka lupaavat ratkaisuja ongelmiin. Konfliktien riski kasvaa. \”Pakolaisaallot, Lähi-idän kuohunta, jakaantunut Amerikka, populistinen Eurooppa, nouseva Kiina, revansistinen Venäjä, sekä ilmaston ja teknologian tuomat mullistukset\” vaikuttavat kaikki tulevaan politiikkaan ja uuteen järjestykseen. Bremmerin mukaan tämä on vasta alkua.

Bremmer jatkaa lännen globalistien linjalla, valitellen \”koordinoidun johtajuuden puutetta nykymaailmassa\”. Kansainväliset instituutiot ovat menettäneet merkityksensä. YK ei tule toimeen kymmenien miljoonien ihmisten pakolaisvirtojen kanssa. Kansalliset hallitukset ovat yhä haluttomampia vastaanottamaan pakolaisia, tai tukemaan YK:n muitakaan suunnitelmia.

Myös eurooppalaiset instituutiot ovat hajaannuksen tilassa ja europarlamentissa vaikuttaa jo joukko eurokriittisiä poliitikkoja. Vapaan liikkuvuuden suhteen ei löydy enää konsensusta. Erimielisyyttä ilmenee EU:n ulkopuolelta tulevien siirtolaisten sijoittamisessa ja myös euromaiden suhtautumisessa Venäjään.

Yhdysvalloissa presidentti Trump on uhannut sotilasliitto Naton yhtenäisyyttä ja Ranskan presidentti Macron on viime aikojen lausunnoillaan tehnyt samoin. Yhdysvallat onkin jo vetäytynyt monista kansainvälisistä sopimuksista. Huomispäivän kriisejä ratkomaan ei ole luotu uusia sopimuksia tai uusia instituutioita, Bremmer huolehtii. Osa EU-maista sooloilee sanktioiden uhallakin.

Bremmerin mielestä Donald Trumpin valinta Yhdysvaltojen presidentiksi on vain oire vallitsevasta levottomuudesta, ei sen alkulähde. Hän väittää, että Yhdysvallat olisi halunnut jättää maailmanpoliisin tehtävät jo vuosikymmeniä sitten. Bremmerin mukaan vetäytymistä on yritetty jo Bill Clintonin hallinnon ajoista saakka, mutta siinä ei ole vielä onnistuttu. Mikään muukaan valtio ei halua kyseistä roolia itselleen.

Bremmer selittää, että joka vuosi on yhä vähemmän amerikkalaisia, jotka ovat kyllin vanhoja muistamaan kylmän sodan aikoja, toisesta maailmansodasta puhumattakaan. Afganistanissa palvelee jo amerikkalaissotilaita, jotka eivät olleet edes syntyneet 11. syyskuuta vuonna 2001. Bremmer harmittelee, että Yhdysvaltojen haluttomuus säilyttää supervaltastatustaan luo \”globaalin johtajuuden valtatyhjiön\”.

Uutta yksinvaltiasta ei vähään aikaan tule, vaan globaali hallinta tulee olemaan hajautetumpaa. Vapaan markkinatalouden aika on myös ohi, Bremmer väittää. Kiina on pian maailman suurin talous, joka harjoittaa omanlaistaan valtiokapitalismia, pitäen tarkasti huolta kansallisista intresseistään. Kiinan mallin menestys on kiistämätön, Bremmer myöntää. Hyvänä asiana hän näkee, että Kiinan talouskasvu auttaa myös globaalia taloutta, eikä Kiinakaan pysäytä globalisaatiota.

Tänä päivänä, Kiina ja Yhdysvallat luovat kahta erilaista digiekosysteemiä, Bremmer sanoo. Amerikkalainen systeemi on hänen mukaansa yksityisen sektorin rakentama ja valtio säätelee sitä löyhästi (Edward Snowden voisi olla eri mieltä?). Kiinalainen systeemi on täysin valtiojohtoinen. Kahdella rinnakkaisella järjestelmällä on vaikutuksensa \”tiedonkeruuseen, tekoälyteknologian kehittämiseen, 5G-verkon rakentamiseen, sekä puolustautumiseen kyberhyökkäyksiltä\”.

Missä \”uusi Berliinin muuri\” tulee seisomaan, kysyy Bremmer. Mistä löydämme rajan, joka erottaa yhden teknologisen järjestelmän toisesta? Asettuuko Eurooppa Yhdysvaltojen puolelle? Hajoaako EU ja päätösvalta jää yksittäisille valtioille? Miten Intia määrittelee asemansa? Entä Etelä-Korea tai Brasilia? Millaisia paineita Japani tulee kohtaamaan, Bremmer aprikoi. 

Bremmer arvioi, että tulevaisuutta muovaavat eniten Kiina ja Yhdysvallat. Hänen mielestään Kiinan \”uhka\” on loppujen lopuksi pienempi kuin mitä Washington uskoo. Kiina omaa vähemmän kiinnostusta ryhtyä sotilaallisiin toimiin Yhdysvaltoja vastaan. Kiina on alueellinen, ei maailmanlaajuinen, sotilasmahti. Keskinäinen taloudellinen riippuvuus tulee myös säilymään kiistoista huolimatta, Bremmer uskoo.

Suurin Yhdysvaltojen ja Kiinan välinen konflikti johtuu teknologisesta kehityksestä. Teknologian saralla Kiina on jo supervalta. Tätä teknologista kilpajuoksua tulee sävyttämään tietynlainen \”kylmän sodan henki\”. Tästä sekä Amerikan demokraatit että republikaanit ovat sentään yhtä mieltä, Bremmer ilahtuu. Hän luottaa myös siihen, että Euroopan maat ja Japani, sekä muut \”samanhenkiset kumppanit\”, tulevat yhä tekemään \”yhteistyötä Yhdysvaltojen kanssa\”.

Bremmer katsoo tulevaisuuteen. Tapahtuipa Yhdysvaltojen seuraavissa presidentinvaaleissa mitä tahansa, entisenlainen kansainvälinen järjestys on mennyttä. Bremmer on vakuuttunut, että Amerikka-johtoinen järjestys ei tule enää takaisin, olipa vallassa mikä puolue tai presidentti tahansa. Liberaali Bremmer luottaa kuitenkin siihen, että \”universaalit arvot\”, joita Yhdysvallat on ajanut, tulevat säilymään.

Kilpailu ja konfliktit eri maiden välillä ovat väistämättömiä. Ilmastonmuutos ja tekoäly luovat uusia eksistentiaalisia haasteita kaikille, Bremmer varoittaa. Siirtymä Yhdysvaltojen ylivallasta uudenlaiseen maailmanjärjestykseen hämmentää myös politiikan tutkijaa. Maailma jää nyt Bremmerin mielestä vaille \”selkeää johtajuutta, johon ihmiset ovat voineet luottaa\”.

Bremmerin teesi \”geopoliittisesta taantumasta\” sisältää ajatuksen, että Yhdysvaltojen johtamasta yksinapaisesta järjestyksestä ei siirryttäisikään heti uuteen, yhden, kahden tai useamman navan maailmaan, vaan eräänlaiseen navattomaan \”G-nolla-maailmaan\”, jota yksikään valtio ei pysty johtamaan. Tätä vaihetta voi kestää pitkälle ensi vuosikymmenelle.

Kolmen meren aloite

Perussuomalaiset Nuoret tekivät tämänvuotisessa syyskokouksessaan julkilausuman, jossa he vaativat Suomea liittymään ns. \”Kolmen meren aloitteeseen\”.

Aloite on jäänyt pitkälti huomiotta Suomessa, mitä Alpo Rusi valitteli Iltalehden kolumnissaan jo pari vuotta sitten. Mistä oikein on kysymys?

Kolmen meren aloite (Three Seas Initiative, TSI) on yhteistyöjärjestö, joka perustettiin vuonna 2016 Dubrovnikin huippukokouksessa Kroatiassa. Se pyrkii omien sanojensa mukaan lähentämään \”Mustanmeren, Itämeren ja Adrianmeren EU-jäsenmaita\” muun muassa energia-, tietoliikenne- ja liikennepolitiikassa.

Järjestön kotisivuilla listataan yhteistyön tavoitteita. Ensimmäisenä tavoitteena on \”pyrkiä edistämään Keski- ja Itä-Euroopan taloudellista kehitystä liikenne-, energia ja tietoliikenneinfrastruktuurien välisen yhteyden kautta\”.

Toisena tavoitteena väitetään olevan \”jäsenvaltioiden lähentyminen ja yhtenäisyyden ja koheesion edistäminen EU:ssa\”. Kolmen meren aloitteessa mukana olevat maat haluavat poistaa \”keinotekoisen itä-länsi jaottelun\” ja \”lisätä EU:n yhdentymistä\”.

Kolmantena tavoitteena – mikä on mielestäni huomionarvoisinta ja paljastavinta – on \”edistää transatlanttisten siteiden vahvistamista. Yhdysvaltojen taloudellinen läsnäolo alueella toimii katalyyttina tehostetulle transatlanttiselle kumppanuudelle\”.

Tällä hetkellä Kolmen meren aloitteeseen kuuluu kaksitoista valtiota: Baltian maat, Viro, Latvia ja Liettua, Visegrád-ryhmän maat eli Puola, Tšekki, Slovakia ja Unkari, sekä Itävalta, Slovenia, Kroatia, Romania ja Bulgaria.

Perussuomalaiset Nuoret pitävät \”kansainvälisten ja kaupallisten suhteiden kannalta\” tärkeänä, että Suomi liittyisi tähän enimmäkseen entisten kommunistimaiden liittoumaan. Todellinen syy lienee kuitenkin se, että perusnuoret haluavat Suomen osallistuvan kaikkeen amerikkajohtoiseen, nousevaa euraasialaista järjestystä vastaan suunnattuun toimintaan.

Vuonna 2017 Yhdysvaltojen presidentti Donald Trump vieraili Kolmen meren aloitteen Varsovan huippukokouksessa Puolassa. Vierailun aikana pitämässään puheessa Trump lupasi Washingtonin tuen \”maiden turvallisuudelle\”, sekä antoi ymmärtää, että Yhdysvaltojen maksumiehinä maat saavuttaisivat myös \”energiariippumattomuuden Venäjästä\”.

Vaikka Kolmen meren aloite antaa ymmärtää, että sen on tarkoitus \”parantaa EU:n yhtenäisyyttä\”, aloitteen taustamoottori Yhdysvallat pyrkii käyttämään TSI-alusmaitaan omien taloudellisten ja poliittisten etujensa ajamiseen. Samalla EU:n yhtenäisyys heikentyy ja Yhdysvaltojen ote mantereen maista vahvistuu. Tarkoituksena on myös iskeä lisää kiilaa euromaiden ja Venäjän välille.

Yhdysvallat pyrkii löytämään keinoja vastata EU:n, Venäjän ja Kiinan taloudelliseen ja geopoliittiseen kilpailuun. Atlantistinen Kolmen meren aloite yrittää vahvistaa Yhdysvaltojen asemaa Keski- ja Itä-Euroopassa, sekä vaikeuttaa maiden suhdetta Brysseliin, Moskovaan ja Pekingiin. Euromaiden kansalliset intressit eivät kuitenkaan merkitse Washingtonin valtakoneistolle mitään.

Ranskalaisen geopolitiikan professori Pierre-Emmanuel Thomannin mukaan Trumpin hallinnon tuki aloitteelle on jatkoa amerikkalaiselle pyrkimykselle \”sirpaloittaa Euraasian mannerta geopoliittisesti ja hidastaa siirtymää moninapaiseen maailmanjärjestykseen\”.

Suomalainen hallitusilveily

Sanna Marin

Suomeen on saatu tänään maan nuorin pääministeri, 34-vuotias Sanna Marin.

Hän on vaalikonevastaustensa perusteella feministi sekä vihreillä ja uusvasemmistolaisilla trendiaatteilla varustettu, perinteisiä arvoja vierastava sateenkaariperheen kasvatti.

Tehtävää naisenemmistöisellä hallituksella riittää. \”Maksimaaliset ilmastotavoitteet\” sekä \”vihapuheen\” suitsiminen lainsäädännöllä ovat Marinille tärkeitä. Sdp kannattaa myös pakolaiskiintiön kasvattamista.

Entinen pääministeri Antti Rinne syrjäytettiin kepukabinetin ja muiden talouselämän vaikuttajien voimalla, koska Rinne epähuomiossa lipsui uusliberalistiselta palkanalennuslinjalta. Kataisen, Stubbin ja Sipilän tuhohallitusten jälkeen en toisaalta hämmästy tästäkään käänteestä.

Talousliberaali linja jatkunee, mutta uudella, punavihreällä kosmetiikalla puuteroituna. Miten sujuu viiden puolueen hallitusyhteistyö? Entä kuiskutteleeko Juha Sipilä jatkossakin ohjeita valtiovarainministeri Katri Kulmunin korvaan?

Ulkoministeri Pekka Haaviston valehtelu ja hallinnon salakähmäinen suunnitelma tuoda Syyrian al-Holin leirin suomalaistaustaiset Isis-terroristinaiset lapsineen Helsinkiin, luulisi myös vievän päättäjiemme uskottavuutta.

Viimeisimpien lehtitietojen mukaan Isis-palaajien valmistelut ovat pitkällä: perheet on jo jaettu työntekijöille Helsingin lastensuojelussa, sosiaalitoimessa ja terveydenhuollossa. Toisinkin on väitetty ja juupas-eipäs-väittely jatkuu.

Haavisto nauttii uudenkin hallituksen luottamusta. Posti-sotkun myötä eroa pyytänyt kunta- ja omistajaohjausministeri Sirpa Paatero palaa myös sairauslomalta ministerin tehtäviin, koska hän on Sanna Marinin mielestä \”luotettava joukkuepelaaja\”.

Sisäministeri Maria Ohisalo taas pitää tärkeänä, että poliisivoimiin saataisiin entistä enemmän vähemmistöjen edustajia, kuten muslimeja. Ohisalon mukaan yksi \”käytännön ongelma\” ovat tällä hetkellä poliisiunivormut: selvityksen alla on, miten muslimihuivin voisi yhdistää poliisin virka-asuun.

Tällä välin puolustusministeri Antti Kaikkonen on vierailulla Suomen isäntämaassa, Yhdysvalloissa. Washingtonissa Kaikkonen on tavannut ruotsalaisen kollegansa Peter Hultqvistin kanssa puolustusministeri Mark Esperin. Tapaamisessa on keskusteltu \”maiden välisen puolustusyhteistyön ajankohtaisista asioista\”.

Näin siis Suomessa.

Kissinger, Kiina ja Yhdysvaltojen asema

Henry Kissinger

Yhdysvaltojen entinen ulkoministeri ja diplomaatti Henry Kissinger on todennut, ettei Yhdysvallat ole enää \”yksinvaltias\”, vaan on aika tunnustaa, että Kiinasta on tullut sen \”tasavertainen kilpailija\”.

Jos Yhdysvallat ei onnistu löytämään yhteistä säveltä Kiinan kanssa, lopputuloksena saattaa olla Kissingerin mukaan \”edellistä maailmansotaa pahempi, katastrofaalinen konflikti\”.

Kissinger puhui aiheesta Yhdysvaltojen-Kiinan-suhteiden kansallisen komitean tilaisuudessa New Yorkissa, marraskuun 14. päivänä. 94-vuotias republikaani, joka palveli Richard Nixonin ja Gerald Fordin hallinnoissa, kannusti Yhdysvaltoja ja Kiinaa sopimaan taloudelliset kiistansa rakentavassa hengessä.

Kissingerin mukaan keskinäisen kilpailun, etenkin teknologian alueella, tulisi pysyä terveellä tasolla. Kiinan ja Yhdysvaltojen on totuteltava ajatukseen siitä, että kilpailuasetelma on pysyvä tila. Pahimmat erimielisyydet on kyettävä selvittämään.

\”Maiden, jotka joskus olivat poikkeuksellisia ja ainutlaatuisia, on totuttauduttava siihen tosiasiaan, että niillä on kilpailija\”, Kissinger myönsi. Tämä vihjaus viittaa siihen, ettei tämä ulkopolitiikan veteraani (enää?) usko \”amerikkalaiseen poikkeuksellisuuteen\”.

Tällä ulostulolla Kissinger mitätöi konsensusajattelua, joka on ollut vallalla Washingtonissa. Tuo konsensus on kasvanut sitten Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen 90-luvulla, jolloin Yhdysvallat kuvitteli olevansa ainoa suurvalta maailmassa.

Amerikkalainen näkemys ulkopolitiikasta kehittyi virulentiksi ideologiaksi, josta käytettiin nimitystä \”täyden spektrin dominanssi\” (englanniksi \”full-spectrum dominance\”). Sen seurauksena kolmen viimeisen vuosikymmenen ajan Yhdysvallat on syyllistynyt laittomiin sotiin ja vallanvaihto-operaatioihin ja suistanut miltei koko maailman kaaoksen valtaan.

Kissinger on kiistanalainen hahmo Yhdysvaltojen politiikassa. Vaikka häntä on arvostettu ulkoministerinä ja huippudiplomaattina, hänen maineensa on ryvettynyt Vietnamin sodan sekä Kambodžan pommitusten vuoksi. Hän on myös tukenut vallankaappauksia ja likaisia sotia siinä määrin, että raja kylmäverisen poliittisen strategin ja sotarikollisen välillä on muuttunut hyvin ohueksi, ellei olemattomaksi.

Kissinger on myös tunnettu vieras erilaisissa globalistien kekkereissä. Vuosikymmenien ajan hän on ollut vakiokalustoa Trilateraalisen komission, Bilderberg-ryhmän ja Ulkosuhteiden neuvoston kokoontumisissa. Kissinger kuuluu siihen globalistien sisäpiiriin, joka kokoontuu salaseuramaisissa olosuhteissa päättämään monista eri maihin vaikuttavista asioista, maailmanpolitiikan ja talouden suuntaviivoista.

Kaikista vioistaan huolimatta, Kissingeriä tuntuu motivoivan käytännöllinen ja päämäärätietoinen politiikka. Tällaista ajattelua ilmenee harvemmin angloamerikkalaisissa piireissä, joita ohjaa ylivaltaan pohjautuva ideologia. Nykyinen Washingtonin konsensus on ollut ideologisesti epärealistinen ja johtanut nollasumma-ajatteluun sekä tarpeettomaan vihamielisyyteen Kiinaa ja Venäjää kohtaan.

Aika ajoin, presidentti Trump vaikuttaa omaavan hieman reaalipoliittista pragmaattisuutta. Toisinaan hän singahtaa hyperideologiseen mielentilaan, jota hänen varapresidenttinsä Mike Pence ja ulkoministerinsä Mike Pompeo edustavat. Ulkoministeri Pompeo on määritellyt Kiinan Yhdysvaltojen \”suurimmaksi pitkän aikavälin uhaksi\”. Trumpin Kiinan vastainen pakotepolitiikka ja tuki Hongkongin mielenosoituksille ei auta asiaa.

Tämä on juuri sellaista amerikkalaista öykkäröintiä, josta Kissinger nyt yllättäen varoittaa ja jota pitäisi välttää, mikäli Yhdysvaltojen ja Kiinan välisen kauppasodan kireitä solmuja halutaan saada avattua. Mutta lisää esteitä tuntuu kuitenkin kasautuvan kaiken aikaa yhteisymmärryksen tielle.

Maailma on monimutkainen paikka, joka on perustavanlaatuisessa ristiriidassa Trumpin hallinnossa ja Yhdysvaltojen kongressissa ilmenevän banaalin tietämättömyyden kanssa. Yhdysvaltojen asema globaalina vaikuttajana on heikentymässä ja moninapainen maailmanjärjestys on nousemassa. Toivottavasti muutkin kuin Kissinger ymmärtäisivät sen.