Kuukausi: maaliskuu 2019

Trumpin hallinnon ulkopolitiikkaa voi helposti kuvata The Sopranos-sarjan ja myöhäisillan komedian risteytykseksi, kirjoittaa Pepe Escobar ilkikurisesti.

Elämme hybridisotien aikaa, jolloin kaaoksen imperiumi, Yhdysvallat, käy kaikin tavoin ylikierroksilla yrittäessään säilyttää hegemoniansa. Escobarin mielestä Dick Cheneyn Bushin hallinnon aikana aloittama \”terrorismin vastainen sota\” on herännyt uudestaan henkiin, hybridisodankäynnin sekasikiöksi muuttuneena.

Voidaan väittää, ettei kaaoksen imperiumilla ole tällä hetkellä liittolaisia; sitä ympäröi pääasiassa joukko vasalleja, nukkehallitsijoita ja lännen poliittisen eliitin viides kolonna; sekalainen joukko, joka tuntuu ajoittain melko haluttomalta tottelemaan isäntänsä oikukkaita käskyjä. Legendaarinen kulttuurikriitikko Walter Benjamin kirjoitti politiikan estetisoimisesta, jota fasismi harjoitti, mutta Trumpin kohdalla on Escobarin mielestä kyse ennemminkin vinksahtaneesta Looney Tunes-versiosta.

Huolimatta John Boltonin ja Mike Pompeon lukemattomista psykopaattisista tempuista – \”tarjouksista, joista ei voi kieltäytyä\” – on myös ilmennyt tämä hämmentävä asianhaara: Iranin islamilaisen tasavallan entinen diplomaatti Amir Moussavi on paljastanut, että Trump itse vaati päästä vierailemaan Teheranissa, mutta hänen ehdotuksensa torjuttiin. Moussavi väittää, että \”kaksi Euroopan valtiota, kaksi arabimaata ja yksi Kaakkois-Aasian valtio\”, välittivät joukon viestejä Trumpilta ja hänen vävypojaltaan Jared Kushnerilta Teheranin johdolle.

Onko tässä kaikessa hulluudessa jotain järkeä? Yritys muotoilla suuri narratiivi menee Escobarin mielestä jokseenkin näin: Isis on syrjäytetty, eivätkä sen terroristit ole enää käyttökelpoisia, joten Yhdysvaltojen on saatava uusi, entistä pahempi vihollinen, ja Iranin islamilainen tasavalta on valittu pahiksen rooliin (Kiinan ja Venäjän ohella tietenkin). Terrorismin vastainen sota on elvytetty, ja se kohdistuu Lähi-idässä nyt ennen kaikkea Iraniin. Benjamin Netanjahu lienee tyytyväinen, sillä Israelin vaalit ovat pian. Golanin kukkulat saatiin jo sionistien haltuun, mutta geopoliittisesti tärkeitä kilpailijoita voisi epävakauttaa vielä lisää.

Kun yhdistetään tämä tieto äskettäiseen Intian ja Pakistanin väliseen selkkaukseen, esiin nousee uusi hämäräperäinen kuvio.  Pakistanin pääministeri Imran Khan, Pakistanin armeija ja tiedustelupalvelu eivät olleet kiinnostuneita käynnistämään hyökkäystä Intiaa vastaan Kashmirissa. Pakistanilta oli juuri loppumassa rahat, ja Yhdysvaltojen piti Saudi-Arabian välityksellä vahvistaa Pakistanin taloutta 20 miljardilla dollarilla, sekä kansainvälisen valuuttarahasto IMF:n myöntämällä lainalla.

Samaan aikaan Pakistanista käynnistettiin kaksi lähes yhtä aikaa aloitettua terrori-iskua, jotka tehtiin Intiaa ja Irania vastaan ​​helmikuun puolivälissä. Vielä ei täysin tiedetä, mistä oli kyse, mutta Escobarin mukaan ei olisi mikään ihme, jos ulkomaiset tiedustelupalvelut olisivat manipuloineet näitä hyökkäyksiä. Sopii kysyä, kuka hyötyisi eniten Pakistanin ja Iranin välisestä sodasta ja/tai Pakistanin ja Intian välisestä sodasta?

Kaaoksen imperiumi pyrkii vain kiihdyttämään hybridisodankäyntiä, jotta se ei menettäisi Euraasian sydänmaata. Ja se, mikä soveltuu sydänmaahan, soveltuu myös omalle takapihalle, kirjoittaa Escobar. Venezuelan vallanvaihto-operaatio, jossa Yhdysvalloilla oli vielä vähän aikaa sitten \”kaikki vaihtoehdot pöydällä\”, on onneksi ainakin toistaiseksi torpattu Venäjän toimesta. Silti jotain pientä jäynää on Venezuelassa tehtävä, ja ihmishenkiä on menetetty siinä sivussa.

Tavatessaan Kiinan ulkoministeri Wang Yin ja Intian ulkoministeri Sushma Swarajin, Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov sanoi Venäjän \”seuraavan tiiviisti Yhdysvaltojen pyrkimyksiä luoda tekosyy sotilaalliselle interventiolle Venezuelassa\”. Toistaiseksi Yhdysvaltojen operaatiot eivät ole onnistuneet. Monroe-opin elvyttäminen ei onnistukaan aivan käden käänteessä. Nyt Venäjä on lähettänyt joukkojaan Venezuelaan osoittaakseen, ettei Yhdysvaltojen vallankaappausta Kremlin liittolaismaassa suvaita. Trump puolestaan on käskenyt venäläisiä poistumaan Venezuelasta. Ehkä Venäjän pitäisi pikimmiten perustaa sotilastukikohta Venezuelaan ja Kuubaan?

Hiljattain pidetyssä, Venäjän sotilastrategiaa käsittelevässä konferenssissa armeijankenraali Valeri Gerasimov korosti, että Venäjän asevoimien on lisättävä sekä \”klassista\” että \”epäsymmetristä\” sodankäynnin potentiaaliaan. Samasta aiheesta hän on puhunut jo vuosia aiemmin, esimerkkinä lainaus sotatiedeakatemiassa pidetystä puheesta vuodelta 2013: \”Sodan säännöt ovat muuttuneet. Ei-sotilaallisten keinojen käyttö poliittisten ja strategisten tavoitteiden saavuttamiseksi on entistä tärkeämpää, ja usein nämä keinot ovat osoittautuneet jopa asevoiman käyttöä tehokkaammiksi.\”

RAND Corporation-ajatushautomon asiantuntija David Ochmanek sanoo viimeaikaisten sotapelien skenaarioita tutkittuaan, ettei Yhdysvallat luultavasti selviäisi voittajana Venäjää ja Kiinaa vastaan käytävästä tavanomaisesta sodasta, joten sellainen kannattaa unohtaa. Yhdysvaltojen sotateollinen kompleksi onkin keskittynyt täysillä hybridi- ja informaatiosodankäyntiin, sekä erilaisiin salaoperaatioihin. Tätä sotaa käydään myös suomalaisen valta(vale)median välityksellä.

Mikään tästä ei kuitenkaan ole vakuuttanut kaaoksen imperiumin asevoimien komentajaa, Suomessakin vieraillutta kenraali Joseph Dunfordia, joka on hiljattain kertonut senaatin asevoimien komitealle, että Pentagon kieltäytyy edelleen ydinstrategiasta, jossa sillä ei olisi oikeutta suorittaa ensi-isku (!). Pentagonissa siis riittää näitä sotahaukkoja, jotka uskovat, että Yhdysvallat voi aloittaa ydinsodan ja vieläpä voittaakin sen. Toivottavasti tämän sekavan hybridihulluuden aikana järjen äänet vielä voittaisivat.

Kiinan presidentti Xi Jinpingin Euroopan vierailun aikana Tiibet-aktivistit osoittivat mieltään Ranskassa. Tästä tuli mieleeni tarjota hieman toisenlaista näkökulmaa tähänkin kiistanalaiseen aiheeseen, jota on meillä yleensä käsitelty hyvin yksipuolisesti ja virheellisesti.

Tällä viikolla tulee kuluneeksi kuusikymmentä vuotta siitä, kun Kiinan kansantasavalta lakkautti orjuuden Tiibetissä dalai-laman paettua maasta. Harvat tietävät, että dalai-lama omisti kuusituhatta orjaa, ennen kuin siitä tehtiin laitonta. Mutta hei, Hollywoodin ja amerikkalaisen propagandan luoma kuva Tiibetistä ei voi olla väärä, eihän? Suosittelen tutustumaan esimerkiksi tutkija Michael Parentin antamaan rehellisempään kuvaukseen.

Aikalaiset, jotka elivät Tiibetin feodaalisen teokratian armoilla, ovat kuvanneet tuota aikaa ”helvetilliseksi”, mutta silti monet länsimaiset aktivistit jatkavat ”vapaan Tiibetin” mantran hokemista, autuaan tietämättöminä alueen historiasta. Hyvin harva länsimaissa tietää Tiibetin aiemmista oloista, ja luottaa mieluummin CIA:n kanssa liittoutuneen uskonnollisen johtajan säteilevään karismaan.  Nyt puhutaan myötätunnosta ja meditoidaan buddhalaisittain, mutta entisajan Tiibet oli Euroopan tavoin sotien ja uskonnollis-poliittisten juonittelujen riivaama synkkä ja julma paikka.

Tiibetiläisiä on noin kuusi miljoonaa. Noin puolet tästä väkimäärästä, 2 862 000, asuu Tiibetin autonomisella alueella. He muodostavat yhdeksänkymmentä prosenttia autonomisen alueen 3 180 000 asukkaasta. Kahdeksan prosenttia, 250 000, alueen väestöstä on kiinalaisia. Useimmat han-kiinalaiset asuvat Tiibetin pääkaupungissa Lhasassa. Väite siitä, että han-kiinalaiset olisivat sankoin joukoin muuttaneet Tiibetiin ”kiinalaistamaan” aluetta, on hölynpölyä. Monet han-kiinalaiset sijoittuivat Tiibetiin töihin aloille, joihin tiibetiläiset eivät olleet kouluttautuneet. Valtaosa tiibetiläisistä asuu autonomisen alueen maaseudulla, perinteisiä ammattitaitoja ja maanviljelystä harjoittaen. Tilanne saattaa muuttua, sillä myös tiibetiläiset saavat nykyaikaisten opetussuunnitelmien mukaista koulutusta.

Kuudesta miljoonasta etnisestä tiibetiläisestä yli puolet asuu autonomisen alueen ulkopuolella, monet muissa autonomisissa maakunnissa, kuten Qinghaissa, Sichuanissa ja Yunnanissa, joissa valtaväestö koostuu han-kiinalaisista. Loput ovat asettuneet asumaan muualle Kiinaan; miltei jokaisessa urbaanissa keskuksessa on myös oma tiibetiläinen yhteisönsä. Tiibetin kiinalaiset ovat siis olennainen osa Kiinan kansakuntaa. Tiibetiläinen diaspora taas koostuu noin 150 000 ihmisestä. Heistä suuri osa on CIA:n vuonna 1959 organisoimaan ”kansannousuun” osallistuneiden, sittemmin Kiinasta Intiaan paenneiden, aktivistien jälkeläisiä.

Useat länsimaiset Tiibetin itsenäisyyttä ajavat tahot kuvittelevat auttavansa Kiinan tiibetiläisiä vaatiessaan ”vapaata Tiibetiä”. Itse asiassa he vain tukevat Yhdysvaltojen hybridisodankäyntiä ja pyrkimystä hajottaa Kiina. Tiibetissä amerikkalaisia kiinnostavat sen luonnonvarat ja geostrateginen sijainti. On äärimmäisen naivia kuvitella, että Yhdysvaltojen valtiokoneistoa ja sotateollista kompleksia kiinnostaisi tiibetiläisten ”itsenäisyys”, aivan kuten Yhdysvaltoja ei kiinnostanut Korean tai Vietnaminkaan suvereenius.

Kiina puolestaan on investoinut satojen miljardien edestä Tiibetiin, säilyttäen sen kulttuuriperintöä, rakentaen infrastruktuuria, sekä tarjoten terveyspalveluja ja koulutusta tiibetiläisille. Tämä ei sovi lännen luomaan narratiiviin, joka jo varhain valjasti dalai-laman ja erilaiset tiibetinbuddhalaiset lahkot lännen propagandakoneiston käyttöön. Huvittava yksityiskohta on, että ”Tiibet tiibetiläisille”-vaatimuksia esittävät länsimaiset hyvät ihmiset™ pitävät samaan aikaan Euroopan pakonomaista monikulttuuristamista vastustavia ihmisiä ”rasisteina”. Lännen Tiibet-propagandan nielleitä larppaajia eivät kaksoisstandardit haittaa.

En käsittele erikoissyyttäjä Robert Muellerin raporttia, koska siitä kirjoitetaan niin paljon muuallakin. Toki minulle oli selvää, että median lietsomat ”Venäjä-yhteydet” olivat valetta alusta lähtien. Se ei kuitenkaan tarkoita, että Trump olisi hyvä presidentti, tai että Yhdysvallat olisi jotenkin menossa parempaan suuntaan. Lähinnä kyse on eri faktioiden välisestä valtataistelusta, joka jatkuu varmasti tämän kaksi vuotta kestäneen episodin jälkeenkin.

Jos sen sijaan dollareita käytettäisiin selvittämään, kuinka Israel-mielisillä intressiryhmillä on niin paljon valtaa Yhdysvaltojen politiikassa, se voisi olla huomattavasti mielenkiintoisempaa seurattavaa. Sellaisia ”antisemitistisiä” tutkimuksia ei tietenkään ole luvassa, mutta jotain pientä aiheesta uskalletaan jo kirjoittaa. Sekä demokraatit että republikaanit Yhdysvalloissa tunnustavat sinivalkoista väriä, enkä puhu nyt Suomen lipusta, vaan Daavidintähdestä ja poliittisesta sionismista, jonka tunnustaminen on edellytys poliittiseen tai muuhunkaan merkittävään uraan Yhdysvalloissa.

Trumpia syytetään mediassa rasistiksi ja fasistiksi, mutta hän on kaikesta huolimatta sionistien agendaa voimakkaimmin ajava presidentti, joka Yhdysvalloilla on tähän mennessä ollut. Tämä kävi selväksi jo Trumpin presidentinvaalikampanjan aikana, mutta nyt viimeistään pitäisi huomata, että amerikkalainen politiikka on aina alisteinen ”Israel ensin”-asenteelle, josta tavallinen amerikkalainen ei tietenkään hyödy, mutta joka varmistaa, että Lähi-itä säilyy epävakaana alueena tavalla tai toisella.

Trump teki jokin aika sitten myös sen, mitä uumoilinkin, eli tunnusti Syyrialta miehitetyt Golanin kukkulat kuuluviksi Israelille. Tuleeko tästä ennakkotapaus muillekin alueliitoksille? Tämä varmistaa ainakin sen, että Israel tulee olemaan jatkuvassa sotatilassa naapurimaidensa kanssa seuraavien vuosikymmenien ajan. Trumpin päätös, samoin kuin aiempi Jerusalem-päätös, ovat viimeisiä nauloja minkään asteisen rauhanprosessin arkkuun. Trump toki teki näin osittain myös tulevia vaaleja silmällä pitäen, saadakseen sionismia palvovat evankeliset kristityt äänestämään itseään, mutta myös varmistaakseen, että Suur-Israelin suunnitelma etenee.

Sekulaareilla länsimielisillä on varmasti nielemistä: he toki haluaisivat Yhdysvaltojen johtaman, näennäisesti liberaalin maailmanjärjestyksen jatkuvan, mutta toisaalta heitäkin luultavasti hävettää ja ärsyttää seurata esimerkiksi ulkoministeri Mike Pompeon pähkähulluja lausuntoja siitä, kuinka itse Jumala on saattanut lähettää Trumpin puolustamaan Israelia Iranin uhkaa vastaan. Mutta nämäkin äänenpainot varmasti menettelisivät, jos Trump vain jatkaisi sotilasliitto Naton reviirin laajentamista ja koventaisi retoriikkaansa Venäjää vastaan?

Amerikan ylivallan kannattajat meillä ja muualla toivovat, että Trumpin presidenttiyden jälkeen Yhdysvallat ”palaa entiselleen” ulkopoliittisesti. Itse en näe mitään oleellista eroa Clintonin, Bushien, Obaman ja Trumpin hallintojen välillä, joten kyse lienee lähinnä siitä, ettei Trumpin persoona miellytä. Varmaa on ainakin, että neocon-sisäpiiriläisten ote Yhdysvaltojen hallinnosta jatkuu huolimatta siitä, kuka Valkoista taloa näennäisesti isännöi, joten eiköhän tämä tieto lohduta paatuneimpia turpo-bloggareita, toimittajia, ja lännen hegemonian ystäviä.

Sakari Linden, joka toimii Brysselissä Kansakuntien ja vapauden Eurooppa-europarlamenttiryhmän ulkopoliittisena neuvonantajana, kirjoittaa pohjoismaiden geopoliittisesta tulevaisuudesta Free West Media-julkaisussa. Linden argumentoi, että tullakseen vakaaksi ja vauraaksi geopoliittiseksi yksiköksi, Pohjolan pitäisi olla sotilaallisesti neutraali; näin se olisi houkutteleva partneri mitä tulee kansainvälisiin suhteisiin ja kaupankäyntiin.

Linden valottaa lukijalle, kuinka pohjoismailla on ollut omat yhtenäisyyden ja epäyhtenäisyyden aikansa. Laajempi eurooppalaisen integraation projekti on painottanut Länsi-Euroopan taloudellista ja poliittista keskittymää 90-luvulta saakka, ja pohjoismaiden yhteistyö on siirretty syrjään. Lindenin mielestä EU:n yhdentymispolitiikan ongelmat voisivat tarjota tilaisuuden paremmalle pohjoismaiselle yhteistyölle. Itse asiassa erilaiset eurooppalaiset alueet voisivat rakentaa omat eurooppalaiset makroalueensa.

Integraatio, joka rakentuisi alueelliselle pohjalle, juontaa ajatuksesta, jonka mukaan maantieteellisesti läheiset valtiot omaavat yhteisen historian; myös niiden arvot ja päämäärät kohtaavat monessa asiassa. Lindenin mukaan pohjoismaiden yhteisö ei koostu vain Skandinaviasta eli Norjasta, Ruotsista ja Tanskasta, vaan siihen kuuluvat myös Suomi, Islanti, Grönlanti ja Färsaaret.

Maantieteellisesti puhuen, pohjoismaat sijoittuvat strategisesti Venäjän maamassan, Euroopan mantereen, Atlantin valtameren ja Pohjois-Amerikan mantereen välimaastoon. Jos se toimisi neutraalina makroalueena, joka ei halua ulkovaltojen sekaantuvan sen asioihin, se voisi liittoutumattomana jättäytyä myös sotilaallisten aggressioiden ulkopuolelle. Jugoslavia nojasi tällaiseen strategiaan kylmän sodan aikana, sen toimiessa tasapainottavana tekijänä Naton ja Varsovan liiton välillä, Linden mainitsee.

Lindenin mielestä Suomea on turha verrata Puolaan, Baltian maihin tai Ruotsiin niiden Venäjän-vastaisuudessa, vaikka myös Suomen nykyinen ulko- ja turvallisuuspoliittinen linja on vahvasta länteen orientoitunut. Suomen hallinta siirtyi Ruotsilta Venäjälle vuonna 1809, ja se kasvatti Suomen autonomiaa, vahvisti suomalaista identiteettiä ja teki suomen kielestä kulttuurin ja kirjallisuuden kielen. Strategisesti läheinen suhde Neuvostoliittoon kylmän sodan aikana, oli Suomelle taloudellisesti hyödyllinen, ja vahvisti myös Suomen asemaa itsenäisenä, liittoutumattomana maana idän ja lännen välissä.

Historia osoittaa, ettei Suomen ole tarvinnut väkisin hakea tukea muista pohjoismaista. Itse asiassa Venäjän ja Kiinan välillä alkanut euraasialainen yhteistyö osoittaa, että Venäjä voi toimia porttina Kiinaan ja sen valtaville markkinoille, mikä tekee itäisestä orientaatiosta taas houkuttelevampaa. Suomen ja pohjoismaiden kannattaisi ehkä ajatella asiaa tältäkin näkökannalta.

Kuten jo alussa mainitsin, Lindenin näkemys on, että pohjoismaiden tulisi olla sotilaallisesti neutraaleja. Tämä tarkoittaisi sitä, että Tanskan ja Norjan tulisi jättää sotilasliitto Naton jäsenyys. Samanaikaisesti, Suomen ja Ruotsin tulisi hylätä kahden johtavan atlanttisen maan, Yhdysvaltojen ja Iso-Britannian, kanssa tehdyt kahdenväliset puolustusyhteistyösopimukset.

Linden on tietoinen siitä, ettei tällainen näkökulma tulevaisuuteen vaikuta tällä hetkellä kovin realistiselta. Näyttää siltä, että Norja kykenee huolehtimaan vauraudestaan ja Tanskakin puolustaa kansallisia intressejään. Mikäli kuitenkin Ruotsi on epävakauttanut yhteiskuntaansa liiallisella ja vääränlaisella maahanmuutolla, ja Suomen talous on näivettynyt euroalueen jäsenmaana, ne eivät voi odottaa muiden pohjoismaiden perustavan kansainvälistä strategiaansa yhteistyölle Suomen ja Ruotsin kanssa.

Toisekseen, Tanska, Islanti ja Norja ovat tällä hetkellä sotilasliitto Naton jäsenmaita. Myös Suomi ja Ruotsi ovat kasvavassa määrin liittoutuneet euro-atlanttisia intressejä ajavien valtojen kanssa, joten ne eivät enää näyttäydy erityisen itsenäisinä toimijoina. Linden muistuttaa, että kuuluminen euro-atlanttiseen yhteisöön voi tarkoittaa myös sitä, että Suomi joutuu puolustamaan Baltian alueen yhtenäisyyttä. Itse kysyisin: miksi ihmeessä Suomen pitäisi ottaa tällainen taakka harteilleen? Onko tällainen kehitys todella Suomen ja pohjoismaiden intressien mukaista?

Marion Maréchal, Rassemblement national-puolueen puheenjohtaja Marine Le Penin sisarentytär, suunnittelee paluuta ranskalaiseen politiikkaan.

Maréchal on luopunut Le Pen-sukunimen käytöstä, ja muutenkin hän on ottanut etäisyyttä sukunsa poliittiseen perintöön. Hänet valittiin Ranskan kansalliskokoukseen vuonna 2012, jolloin hänestä tuli 22-vuotiaana maan kaikkien aikojen nuorin kansanedustaja.

Vuonna 2017 Marion Maréchal ilmoitti pitävänsä taukoa politiikasta. Tauon aikana 29-vuotias Maréchal on perustanut Ranskaan kansallismielisen ISSEP-korkeakoulun, jossa on tarkoitus kouluttaa Ranskaan uutta vaikuttajasukupolvea eli ”konservatiivisia ja isänmaallisia poliittisia johtajia”. Maréchal toivoo, että korkeakoulu osoittautuu yhtä pitkäikäiseksi kuin kuuluisa Sciences Po.

Siinä missä Marine Le Pen edustaa suoraviivaisemmin ”populismia”, Marion Maréchal on korostanut ranskalaiseen kulttuuriin nojautuvaa ”arvokonservatismia”. Ranskan nykyisestä poliittisesta kentästä poiketen, Maréchal on myös harras katolinen. Tässä mielessä hänellä ei ole paljon yhteistä Macronin kaltaisten europoliitikkojen kanssa. Maréchalin mielestä presidentti Macronin politiikka pyrkii edes ajamaan vaarallisella tavalla ”rajatonta valtiota ja kapitalismia”. Historioitsija Laurent Jolyn mukaan Maréchal on ranskalaisen reaktionääriajattelija ”Charles Maurrasin oppien ilmentymä”.

Yksi keskeinen ero tätinsä Marine Le Penin politiikkaan tulee myös suhtautumisessa maahanmuuttoon. Siinä missä Marine Le Pen on siistinyt puolueensa näkemyksiä valtavirran keskustalaiseen suuntaan, Maréchal on huomattavasti radikaalimpi. Marine Le Pen ei ole nähnyt ”suuren väestönvaihdon” ideologian olevan todellinen uhka, vaan ”salaliittoteorian kaltainen” visio. Hänen sisarentyttärensä puolestaan on vakuuttunut, ettei väestönvaihto ole ”absurdi ajatus”: Maréchal siteeraa tutkimusta, joka antaa ymmärtää, että jo vuonna 2040 natiiviranskalaiset ovat vähemmistö omassa maassaan.

Suuren väestönvaihdon käsite tulee ranskalaisen kirjailijan, Renaud Camusin, teoksesta Le Grand Remplacement, joka julkaistiin vuonna 2012. Siinä Camus väitti, että natiivit ”valkoiset” eurooppalaiset tullaan kolonisoimaan ei-valkoisilla maahanmuuttajilla Pohjois-Afrikasta ja Lähi-idästä. ”Tämä suuri väestönvaihto on ajatuksena hyvin yksinkertainen”, Camus on sanonut. ”Ensin jossakin asuu yksi kansa, ja sukupolven kuluttua täysin toinen”, Maréchal on samaa mieltä Camusin kanssa, ja haluaa tällä viestittää edustavansa ”ideologista siirtymää” ranskalaisessa poliittisessa ajattelussa. Tähän eivät edes yksittäisten hullujen suorittamat terroriteot voi vaikuttaa.

”Me haluamme maamme takaisin”, Maréchal sanoi yleisölle vieraillessaan Yhdysvalloissa vuonna 2018. ”Ranska, katolisen kirkon vanhin tytär, on kohta Islamin pieni sisarentytär…tämä ei ole se Ranska, jonka puolesta isovanhempamme taistelivat”, hän lisäsi. Nähtäväksi jää, miten Marion Maréchal tulee vaikuttamaan Ranskan ja Euroopan politiikkaan ja onko jo liian myöhäistä muuttaa tapahtumien kulkusuuntaa.

Amerikkalaissenaattori Lindsey Graham ilmoitti viime viikolla lobbaavansa Trumpin hallintoa, jotta se tunnustaisi Syyrian Golanin kukkulat virallisesti osaksi Israelia.

Jos Yhdysvallat todella tekee näin, se menettää moraalisen oikeutensa paheksua Krimin liittämistä takaisin Venäjän federaation yhteyteen, toteaa toimittaja Finian Cunningham, joka kirjoittaa tästä Washingtonin kaksinaamaisuudesta.

Amerikan ulkoministeriön raportissa Golanin kukkuloita käsittelevässä osiossa viitataan tähän kiistanalaiseen maa-alueeseen ”Israelin kontrolloimana”, ei enää ”Israelin miehittämänä”. Tämä muutos sanankäänteessä poikkeaa YK:n päätöksestä, jossa Golanin kukkuloiden mainitaan olevan ylänkömaa, jonka Israel miehitti Syyrialta kuuden päivän sodassa 1967.

Vuonna 1981 Tel Aviv liitti muodollisesti Golanin kukkulat Israelin alueisiin. Samana vuonna YK:n turvallisuusneuvosto, Yhdysvaltojen mukaan lukien, tuomitsi yksimielisesti liittämisen laittomaksi. Päätöslauselma vaati Israelia palauttamaan maa-alueen Syyrialle, johon Golanin kukkulat historiallisesti kuuluvat. Vaatimus oli kuitenkin varsin ponneton, eikä Israelia vastaan suunnattu talouspakotteita tai muitakaan toimenpiteitä.

Israel ei tietenkään ole palauttanut ylänkömaata. Alue on nykyisin tärkeä juutalaisvaltion vesihuollon kannalta; se tuottaa noin kolmasosan Israelin juomavedestä. Oma lukunsa on myös Golanin öljyvarat, jotka ovat miehityksen jälkeen päätyneet sellaisten tunnettujen globalistien kuten Jacob Rothschildin, Rupert Murdochin ja Dick Cheneyn omistaman Genie Energy-yhtiön käsiin.

Jos Washington todella tunnustaa Golanin virallisesti osaksi Israelia, tämä merkitsisi Cunninghamin mukaan jälleen uutta räikeää kansainvälisen oikeuden rikkomusta. Koko ”kansainvälinen oikeus” vaikuttaakin olevan vain väline, jolla kovistellaan lännen globalistien vastaisia valtioita ja muita tahoja.Tällaisen siirron jälkeen Washingtonin on turha moraaliposeerata Krimin niemimaan suhteen, joka sentään liittyi takaisin Venäjään vapaaehtoisesti.

Viime kuussa Yhdysvaltojen ulkoministeri Mike Pompeo toisti syytöksensä Venäjää kohtaan Krimin ”anneksoinnista”. Pompeo vaati, että Venäjän vastaiset pakotteet pidetään voimassa niin kauan, kunnes Venäjä ”palauttaa Krimin Ukrainalle”.

Washingtonin ja Euroopan unionin väitteet, joiden mukaan Venäjä on ”laittomasti miehittänyt Krimin”, ovat virallinen veruke Venäjälle asetetuille koville talouspakotteille. Väite on kuitenkin perusteeton, sillä Krimin niemimaa on historiallisesti ollut aina osa Venäjää, toisin kuin Golanin kukkulat, jotka ovat kuuluneet Syyrialle jo ennen Israelin perustamista.

Golanin kukkuloilla toimivalla Genie Energy-yhtiöllä on kytköksensä paitsi aiemmin mainitsemiini raharikkaisiin, myös Trumpin hallintoon: Trumpin vävyn, Jared Kushnerin perhe, on investoinut Golanilla toimivaan öljy-yhtiöön.

On selvää, että Golan vallattiin osin vesivarojen, mutta myös sen massiivisten öljyvarantojen vuoksi. Tämän vuoksi myös Assad on yritetty syrjäyttää, jotta koko Syyria saataisiin viimein pois pelistä globalistien ja Israelin intressien eduksi. Genie Energyn osakkaan, Rupert Murdochin, media-imperiumi on jo vuosikausia demonisoinut Assadia, vaatien sotilaallista väliintuloa ja vallanvaihtoa.

Yhdysvallat siis tukee Israelin ja sen globalisti-isäntien laittomia maavarkauksia, mutta kehtaa samaan aikaan syyttää Venäjää Krimin suhteen. Jos eurooppalaiset mukisematta hyväksyvät Yhdysvaltojen tunnustuksen Golanista osana Israelia, heidän tulisi toimittaja Cunninghamin mukaan pitää suunsa kiinni myös Krimin niemimaan kohdalla. Näin ei tietenkään tapahdu, sillä ”kansainvälinen laki” ei ole kaikille sama.

Krimin niemimaalla juhlittiin eilen Krimin Venäjään liittämisen vuosipäivää. Krim palasi takaisin Venäjän yhteyteen viisi vuotta sitten. Koska suomalainen valtamedia toistaa vain lännen propagandaa, tarkastellaanpa aihetta hieman toisestakin näkökulmasta.

Krimin asukkaiden enemmistö äänestäisi yhä Krimin Venäjään liittämisen puolesta, paljastaa asukkaiden keskuudessa tehty viimeisin kysely. Liittäminen nähdään yhä erittäin positiivisessa valossa. Krimin niemimaa on venäläinen ja pysyy vastedes osana Venäjää, oli Ukrainan läntinen nukkehallitus, Suomen hallitus tai Yhdysvallat asiasta mitä mieltä hyvänsä.

Krimin aluehallinnon pääministeri Sergei Aksjonov sanoi haastattelussa, että Krim on \”valloittamaton linnoitus, mitä tulee turvallisuuteen, eikä sen kansalaisten tarvitse pelätä Ukrainan provokaatioita. Puolustusministeriö on luonut turvallisen kilven presidentin määräyksellä\”. Myös Venäjän puolustusministeri Sergei Šoigu totesi duuman puolustuskomitean istunnossa, että Venäjän sotilaallista läsnäoloa Krimillä on vahvistettu, ja se kykenee suojelemaan koko niemimaan aluetta.

\”Niemimaalla on voimakas sotilasjoukko, jolla on käytössään kehittyneitä aseita. On Mustanmeren laivaston aluksia, ilmatorjuntajärjestelmiä, sukellusveneiden torjuntajärjestelmiä, sähköisiä sodankäyntijärjestelmiä ja niin edelleen. Krimillä on nyt enemmän voimaa kuin koko Ukrainassa\”, Sergei Aksjonov luettelee.

Aluehallinnon pääministeri totesi myös, että vuoden 2016 \”sabotaasi-terroristien\” ryhmän yritettyä päästä voimakeinoin Krimille, rajaturvallisuutta päätettiin vahvistaa teknisin keinoin. \”Rajaa ei enää ylitetä laittomasti. Yrittäjiä oli aiemminkin hyvin pieni joukko. Ukrainan rajalla oleva maa-alue on täysin suljettu, ja myös merialue on turvallisesti valvottu\”, Askjonov selittää.

Kiovassa vuonna 2014 tapahtuneen vallankaappauksen jälkeen, Krimin ja Sevastopolin johto päättivät järjestää kansanäänestyksen Krimin liittymisestä takaisin Venäjään. Asukkaat äänestivät liittymisen puolesta maaliskuun 16. päivä vuonna 2014. Venäjään yhdistymistä puolsi 96,7% Krimin asukkaista ja 95,6% Sevastopolin asukkaista. Tällaista äänestystulosta selittää se, että Krim oli jo 90-luvulta saakka halunnut irtaantua Ukrainasta.

Maaliskuun 18. päivä, Venäjän presidentti Vladimir Putin allekirjoitti liittymissopimuksen, jolla Krim ja Sevastopolin rannikkokaupunki liitettiin takaisin Venäjän federaatioon. Maaliskuun 21. päivä sopimus sai Venäjän perustuslakituomioistuimen ja duuman molempien kamarien hyväksynnän. Lännen kaappaaman Kiovan hallinto ei ole suostunut hyväksymään Krimin niemimaan liittymistä takaisin Venäjään.

Venäjän presidentti Putin osallistui eilen Krimillä vuosipäivän juhlallisuuksiin, sekä kahden uuden voimalaitoksen muodolliseen avaamiseen. Venäjä on rakentanut Krimille myös uuden kansainvälisen lentoterminaalin, Kertšinsalmen ylittävän \”Euroopan pisimmän sillan\”, ja kunnostanut muutenkin niemimaan yleisilmettä. Putin aikoi nykyisellä kaudellaan vauhdittaa Venäjän talouskasvua innovaatioilla, kehittää terveydenhuoltosektoria, koulutusta, teollista tuotantoa, sekä kohentaa infrastruktuuria. Näin on tehty ja Krim on tästä malliesimerkki.

Peking yöllä.

Kirjoitusteni kestoaiheena on tämän blogin alusta asti ollut Euraasia: Euroopan ja Aasian yhdistelmä, joka ulottuisi Lissabonista Shanghaihin tai Jakartaan. Tiettävästi kukaan muu ei kirjoita Suomessa euraasialaisesta perspektiivistä.

Bruno Maçães, The Dawn of Eurasia-kirjan kirjoittanut Portugalin entinen Eurooppa-ministeri, selosti viime vuoden puolella South China Morning Post-lehdessä siitä, kuinka tämä uusi supermanner on syntymässä. Maçães pohti myös, miten Yhdysvaltojen rooli muuttuisi ja osaisiko se sopeutua uuteen järjestykseen. Tarkastellaanpa kertauksen omaisesti tätä geopoliittista maisemaa.

Euraasiaa sitoo osittain yhteen jo infrastruktuuri: uudet maa- ja meriyhteydet, jotka lisääntyvät kaiken aikaa. Tässä on jo mukana EU:n jäsenmaita satamineen ja rautateineen. Siihen liittyy myös ideologia, joka hylkää kylmän sodan aikaisen angloamerikkalaisen maailmankuvan, ja pohjautuu aidommin monenkeskisyyteen. Euraasiaa yhdistää myös kauppa: Euroopan ja Aasian välinen kaupankäynti on jo volyymiltaan kolminkertainen verrattuna transatlanttiseen kauppaan.

Maçãesin mukaan muutos on myös sivilisationaalinen. Vuosisatojen ajan, eurooppalaiset ovat ajatelleet Eurooppaa ja Aasiaa vastakohtaisina maailmoina. Eurooppa oli se moderni, teknologinen, nopeasti kehittyvä ja muuttuva manner. Aasia puolestaan oli kaikkea päinvastaista: se oli staattinen, kehittymätön ja toivottoman takapajuinen. Nyt roolit ovat vaihtuneet. Brysselissä ihmiset käyttävät yhä luottokortteja, kun taas Kiinassa kortit ovat jo reliikkejä menneisyydestä.

Tämän päivän Peking näyttää jo tulevaisuuden kaupungilta Blade Runner-elokuvasta; se on samanaikaisesti pimeä ja hohtava metropoli, jossa hypermoderni kohtaa perinteisen kulttuurin. Euraasiasta on nopeasti tulossa integroitunut kokonaisuus, mutta se tarvitsee yhä poliittista organisointia. Maçãesin mielestä Kiina tarjoutui ensimmäisenä vapaaehtoiseksi. Äärimmäisen kunnianhimoinen Vyö ja tie-hanke (Belt and Road Initiative, BRI), järjestelee supermannerta jo kiinalaisella tehokkuudella. Muitakin kilpailevia projekteja on kehitteillä. Intialla, Venäjällä, Japanilla ja Euroopalla on myös omat ideansa.

Maçães katsoo, ettei mikään ole tällä hetkellä verrattavissa Euraasian nousevaan järjestykseen. Jopa kunnianhimoinen yritys luoda Euroopan-laajuinen poliittinen järjestys 1600-luvun uskonsotien jälkeen kalpenee tähän verrattuna. Toisen maailmansodan jälkeen syntynyt ajatus \”lännestä\” ja sen luotsaamasta \”sääntöpohjaisesta kansainvälisestä järjestyksestä\”, ei myöskään ole mitään verrattuna siihen, että integroitu Euraasia kattaisi kolme neljäsosaa maailman väestöstä ja kaksi kolmasosaa sen taloudellisesta kapasiteetista.

Miten tähän suhtautuu sitten Yhdysvallat, läntisen järjestyksen arrogantti valtakeskus? Voisi kuvitella, että sillä olisi intresseissään jatkaa yrityksiä uudelleen järjestää maailman karttaa, Maçães arvelee. Vyö ja tie-hanke pyrkii avoimesti korvaamaan \”lännen\” jollakin uudella. Jos kaikki Euraasian latentit voimat liittoutuvat keskenään, uhkana on, että Yhdysvalloista tulisi uudella kartalla vain poliittisesti ja taloudellisesti marginaalinen, periferinen saari. Toisaalta Kiinan silkkitie jatkaa omalla tavallaan globalisaatiota, joten talouseliitin on päätettävä, puolustaako vanhaa järjestystä, vai yrittääkö hyötyä Kiinan noususta.

Epäilijät voivat väittää vastaan sanoen, ettei tällainen jälkiamerikkalainen skenaario toteudu, sillä Euraasia on ja tulee olemaan hyvin hajanainen. Sen keskeiset blokit omaavat hyvin erilaisia näkemyksiä, Euroopan unionin jäykän byrokraattisesta liberalismista Kiinan valtiokapitalismiin ja Venäjän valtapolitiikkaan, mukaan lukien kaikenlaiset variaatiot näiden väliltä.

On totta, että tässä vaiheessa on liikkeellä erilaisia ja kilpailevia käsityksiä siitä, kuinka Euraasia tulisi organisoida. Maçães ei myöskään sulje pois mahdollisuutta, että tämä \”suuri peli\” päättyy suureen konfliktiin, kuten kävi aiemmin Euroopassa maailmansotien aikaan, kun sen ajan poliittista järjestystä pyrittiin setvimään. Yhdysvallat sabotoi jo parhaansa mukaan meneillään olevaa vallanvaihtoa, ja myös pienessä Suomessa lännen masinoima informaatiosota käy kuumana. Poliitikkomme ovat valitettavasti sitouttaneet Suomen angloamerikkalaiseen järjestykseen.

Olisiko konflikti sitten parempi Yhdysvaltojen kannalta? Mielestäni Yhdysvallat pyrkii jo hybridisodillaan heikentämään Euraasian ja uuden maailmanjärjestyksen syntymistä. Se uhkailee Eurooppaa ja vaatii liittolaisiaan kääntämään selkänsä Kiinalle, samoin kuin se on jo pitemmän aikaa uhkaillut Eurooppaa Venäjä-yhteistyön suhteen. Miten käynee Nord Stream 2-projektille ja Huawein 5G-verkolle Saksassa?

Vaikka Maçães on selvästi innoissaan Euraasian potentiaalista, hän taitaa loppujen lopuksi olla länsimielinen liberaali, joka ei kuitenkaan toivo Yhdysvaltojen roolin maailmassa heikkenevän. Hänen kirjoituksensa loppulauselma onkin suorastaan absurdi: Maçãesin mielestä Yhdysvallat voisi osallistua Euraasian organisointiin kehittämällä itselleen uuden taustavaikuttajan roolin, jotta sen valta-asema maailmassa säilyisi \”miltei ennallaan\”!

Tällainen on länsiliberaalien toiveajattelua. Yhdysvaltojen \”unipolaarinen hetki\” on jo käytännössä ohi, eivätkä Kiina, Venäjä ja muut euraasialaiset toimijat tarvitse epäluotettavaa päällepäsmäriä osalliseksi Euraasian projektiin. Washington tietää tämän, ja käy siksi armotonta hybridisotaa sekä Kiinaa että Venäjää vastaan; tämän vuoksi ulkoministeri Mike Pompeo on maanitellut Brysselin diplomaatteja satuillen Trumpin hallinnon pyrkivän luomaan \”uuden liberaalin järjestyksen\”.

EU:lle Kiina aiheuttaa dilemman siksi, että Yhdysvallat painostaa sitä taustalla kaiken aikaa, vaikuttaen päätöksiin kaupankäynnistä ja EU:n Kiinan politiikasta. Saa nähdä, miten käy, kun Kiinan presidentti Xi Jinping matkustaa lähiaikoina ensin Italiaan ja sitten Ranskaan neuvottelemaan. Peking on onnistunut kasvattamaan vaikutusvaltaansa sekä EU:n sisällä, että myös sotilasliitto Naton reviirillä. Yhdysvalloille Kiina projekteineen edustaa \”eksistentiaalista uhkaa\”, mutta Kreikalle, Portugalille, Saksalle ja Italialle, Kiina antaa uusia mahdollisuuksia edistää maiden omia kansallisia intressejä.

Lähitulevaisuuden merkittävin kysymys on, jatkaako Eurooppa Yhdysvaltojen tahdottomana vasallina, toimien amerikkalaisten apuna ylläpitämässä murenevaa läntistä järjestystä, vai uskaltaako se liittyä Kiinan ja Venäjän rinnalle rakentamaan uutta supermannerta uusien pelisääntöjen mukaan, samalla kohentaen tuntuvasti omaa talouttaan?  Miten käy itse EU:n? Tulevissa  europarlamenttivaaleissa olisi mahdollisuus yrittää muuttaa nykyistä suuntaa; muuten koko europrojekti joutaa historian romukoppaan.

La Mort de César, Jean-Léon Gérôme

Yhdysvallat käy parasta aikaa voimakasta hybridisotaa Venezuelaa vastaan. Aikooko Washington aloittaa sotilaallisen intervention Maduron hallintoa vastaan nyt maaliskuun aikana?

Eugene Abramoff kirjoittaa siitä, kuinka Yhdysvallat seuraa tietäen tai tietämättään muinaisen Rooman kalenteria, jossa maaliskuu oli omistettu Marsille, roomalaiselle sodan jumalalle. Roomalaisille maaliskuu merkitsi \”aikaa aloittaa uudet sotatoimet\”. Roomalaisen kalenterin Idus Martii, maaliskuun idus, oli myös juonittelun ja vallanvaihtojen aikaa: Cassiuksen ja Marcus Junius Brutuksen johtama salaliitto murhasi tuolloin Julius Caesarin.

Lähihistoriassa maaliskuu on ollut Pentagonin ja sotilasliitto Naton operaatioiden aikaa. Suomessakin maavoimien paikallispuolustusharjoituksia on suoritettu tässä kuussa, ja Suomi osallistuu Ruotsin maavoimien Northern Wind 2019-harjoitukseen Norrbottenissa Pohjois-Ruotsissa 18.–27. maaliskuuta. Myöhemmin keväällä alkavat Sodankylässä Yhdysvaltojen johtamat massiiviset Bold Quest-harjoitukset. Ulkomaisia joukkoja odotetaan saapuvan kaikkiaan noin 1500 osallistujaa 20 maasta ja Natosta. Suomi on vallanpitäjien tuella salakavalasti liitetty mukaan Yhdysvaltojen ja Naton sotatoimiin.

Lukuun ottamatta poikkeuksia, kuten Afganistanin sota (joka alkoi lokakuussa 2001) ja elokuun 2. päivä 1990 aloitettu Persianlahden sota, kaikki keskeisimmät Yhdysvaltojen, Naton ja sen liittolaisten sotilasoperaatiot aina Vietnamin sodasta lähtien, on kuitenkin aloitettu maaliskuussa.

Abramoff spekuloi, \”jumaloivatko\” lännen sota-arkkitehdit Marsia, roomalaista sodan jumalaa? Maaliskuun 23. päivä (joka sattuu yhteen myös kevään alkamisen kanssa), oli päivä, jolloin roomalaiset juhlivat uusien sotilaskampanjoiden alkamista. Tuo aika tunnettiin juhlistaan, joista käytettiin nimitystä Tubilustrium, jolloin Mars-jumalaa ylistettiin riehakkaissa pidoissa.

Yhdysvaltojen kongressin antamalla Tonkininlahden päätöslauselmalla presidentti Lyndon B. Johnson sai valtuudet osallistua Vietnamin sotaan maaliskuun 8. päivä vuonna 1965. 3500 merijalkaväen sotilasta siirrettiin tuolloin etelä-Vietnamiin, mikä merkitsi Yhdysvaltojen maasodan alkamista. Tämäkin sota alkoi Yhdysvaltojen keksimällä syyllä, mutta ei siitä enempää tässä yhteydessä.

Naton sota Jugoslaviassa aloitettiin myös maaliskuussa, 24. päivä vuonna 1999. Yhdysvaltojen asevoimien käyttämä koodinimi pommituskampanjalle oli operaatio \”Ylevä Alasin\”, ja se kesti vuoden 1999 maaliskuusta aina kesäkuun 10. päivään asti.

Irakin sota aloitettiin maaliskuun 20. päivä Bagdadin aikaa vuonna 2003. Yhdysvaltojen ja Naton johtama invaasio oikeutettiin epäilyllä Irakin hallussa olevista joukkotuhoaseista. Jälleen epäily osoittautui keksityksi tekosyyksi hyökkäykselle ja Saddam Husseinin suistamiseksi vallasta. Ei ole liioiteltua väittää, että kaikki Yhdysvaltojen ja Naton aloittamat sotatoimet ovat perustuneet valheelle.

Yhdysvaltojen ja Naton salainen sota Syyriaa vastaan aloitettiin 15. maaliskuuta vuonna 2011, jolloin islamistipalkkasoturit ja kuolemanpartiot lähetettiin Jordanin vastaisella rajalla olevaan Daraan kaupunkiin. Terroristit osallistuivat tuhopolttoihin sekä siviilien surmaamiseen. Tätä terroristien hyökkäystä tukivat alusta asti Yhdysvallat, Nato ja sen Persianlahden kätyrit: Saudi-Arabia ja Qatar. Lännen media kirjoitti tietenkin \”sisällissodasta\”.

Nato suoritti \”humanitaarisen väliintulon\” myös Muammar Gaddafin johtamassa Libyassa. Libyan pommittaminen alkoi maaliskuun 19. päivä vuonna 201. Naton sotilaskoneet moukaroivat Libyaa herkemättä maaliskuusta alkaen seitsemän kuukauden ajan. Libya siirtyi länsiliittouman veristen operaatioiden historiaan. Pakolaiskriisi, orjakauppa ja yhä jatkuva epävakaus alueella olivat seurausta tästä Mars-jumalalle otollisesta operaatiosta.

Maaliskuun 25. päivä vuonna 2015, kansainvälinen Saudi-Arabian johtama koalitio aloitti Yhdysvaltojen tuella ilmaiskut huthikapinallisia vastaan Jemenissä. Siitä lähtien maata on runneltu armottomasti, ja Jemenin sota on pahimpia yhä jatkuvia humanitaarisia katastrofeja tässä ajassa.

Lopuksi vielä takaisin Venezuelaan. Viimeisimmät lausunnot antavat ymmärtää, että Pentagonilla on jo olemassa suunnitelma suoraan sotilaalliseen interventioon Venezuelassa. Varapresidentti Pence kertoi tästä Lima-ryhmän kokouksen yhteydessä Bogotassa helmikuun 25. päivä. Erilaisia skenaarioita on tarkasteltu. Pencen sanoin, \”kaikki vaihtoehdot ovat pöydällä\”.

Tällä välin Yhdysvallat on lähettänyt erikoisjoukkojaan Kolumbiaan. Yhdysvaltojen ilmavoimat ovat tehneet \”tiedustelulentoja\” Venezuelan rannikolla \”keräten salaisiksi luokiteltuja tiedustelutietoja\”. Vaikka Yhdysvallat on \”sotavalmiudessa\”, ei ole vielä tietoa, siirtyykö Yhdysvallat suoriin sotatoimiin. Presidentti Maduron mukaan Trumpin hallinnon masinoima kyberhyökkäys aiheutti viime viikon sähkökatkokset. Viime lauantaina 15 munuaissairautta sairastaneen ihmisen kerrottiin kuolleen, koska he eivät saaneet dialyysihoitoa maan sähkökatkojen takia. Jälleen veriuhreja sodan jumalan alttarille.

Olipa Abramoffin spekuloinneissa perää tai ei, maaliskuun idus, Idus Martii, tuo joka tapauksessa nykyajassa esiin Yhdysvaltojen ja Naton sodankäynnin, sekä erilaiset juonittelut, salaliitot ja vallanvaihto-operaatioiden suunnitelmat.