Markku Siira Afganistan, geopolitiikka, hegemonia, historia, Joe Biden, Länsi, Taliban, Yhdysvallat, Yleinen, Zbigniew Brzezinski

Afganistan ja amerikkalaisen imperiumin ahdinko

”Washingtonin viisaat ovat jo vuosia väittäneet, että tappio Afganistanissa on se, mikä ajoi Neuvostoliiton romahtamaan. Nyt kun Yhdysvalloille on käynyt paljon huonommin, maailma saa pian nähdä, pitävätkö heidän teoriansa paikkansa”, kirjoittaa serbialais-amerikkalainen toimittaja Nebojsa Malic.

Yhdysvaltojen viimeinen sotilaslento Hamid Karzain kansainväliseltä lentokentältä lähti kotia kohti maanantaina, vain vähän ennen kuin Kabuliin saapui keskiyö. Kaksikymmentä vuotta kestänyt sota oli päättynyt ja talibanit valaisivat yötaivaan juhlallisella ammuskelulla.

Presidentti Joe Bidenin mukaan ”Yhdysvaltojen historian suurin ilmakuljetus” oli ”menestys”, jonka amerikkalaisarmeija, diplomaatit, veteraanit ja vapaaehtoiset toteuttivat ”vertaansa vailla olevalla rohkeudella, ammattitaidolla ja päättäväisyydellä”. Yhdysvaltojen sisällä sekä muualla maailmassa asiasta on esitetty myös eriäviä mielipiteitä.

Vaikka kenraalimajuri Christopher Donahue oli virallisten tietojen mukaan viimeinen amerikkalaissotilas, joka nousi koneeseen ja poistui Afganistanin maaperältä, Kabulista lähteneillä viidellä viimeisellä lennolla ei ollut mukana yhtään amerikkalaista siviiliä. Tämän kenraali Kenneth McKenzie myönsi toimittajille maanantai-iltana. ”Emme saaneet ulos kaikkia, jotka halusimme”, kenraali sanoi pettyneenä.

Toimittaja Malic kehottaa vertaamaan amerikkalaisten lähtöä Neuvostoliiton vetäytymiseen Afganistanista, joka päättyi helmikuussa 1989. Neuvostoliitolla kesti yhdeksän kuukautta vetää maasta yli 100 000 sotilasta. Viimeinen mies, joka ylitti Ystävyyden sillan nykyisen Uzbekistanin puolelle, oli kenraali Boris Gromov, joka kääntyi televisioryhmän puoleen ja sanoi: ”Yksikään Neuvostoliiton sotilas ei jäänyt taakseni”.

Presidentti Najibullahin hallitus, jota Neuvostoliitto auttoi Yhdysvaltojen tukemia islamisteja vastaan kymmenen vuotta aiemmin, taisteli vielä kolme vuotta – ja romahti vasta sen jälkeen, kun Neuvostoliitto itse romahti ja lopetti avun lähettämisen. Sitä vastoin Yhdysvaltojen tukema Kabulin hallitus katosi olemattomiin jo ennen kuin Yhdysvaltojen vetäytyminen oli edes päättynyt.

Presidentti Ashraf Ghani lensi pois Kabulista 14. elokuuta ja antoi talibanien ottaa vallan ampumatta laukaustakaan. Afganistanin kansallinen armeija, jota Biden itse mainosti 300 000 miehen vahvuiseksi ja joka oli varustettu parhaimmalla amerikkalaisaseistuksella, yksinkertaisesti antautui ja kalusto jäi talibanitaistelijoille sotasaaliiksi.

Amerikkalaisarmeijan vuosia kestänyt miehitys ja raakuudet siviilejä kohtaan olivat varmasti osasyynä siihen, miksi jopa talibanien ”islamilainen emiraatti” tuntui afgaaneista länsiliittouman nukkehallitusta paremmalta vaihtoehdolta. Ehkä nyt olisi aika jättää maa poliittisesti rauhaan ja auttaa sitä rakentamaan tulevaisuuttaan kansalliselta pohjalta, ilman vieraiden valtojen tuputtamia aatteita?

Vaikka Bidenin hallinto vaatii nyt kunniaa Afganistanin sodan lopettamisesta, on selvää, että amerikkalaiseliitin ote narratiivista – sekä kotimaassa että ulkomailla – on heikentynyt. Vain fanaattisimmat amerikkalaisuuden ihannoijat seisovat enää Washingtonin toimien takana. Jopa suomalaistoimittajan on pakko myöntää, että amerikkalaista hegemoniaa ja sotilaallisia interventioita suosinut ”neokonservatismi on ideologiana kuollut”.

Jälkipyykkiä varmasti riittää, mutta myös menneisyys on kouriintuntuvasti läsnä. Vuosikausia luultiin, että Yhdysvallat auttoi islamistisia mujahideeneja Afganistanissa vasta sen jälkeen, kun Neuvostoliitto oli puuttunut maan asioihin. Tammikuussa 1998 Yhdysvaltojen entinen kansallisen turvallisuuden neuvonantaja Zbigniew Brzezinski kertoi ranskalaiselle julkaisulle, että Washingtonin tuki alkoi jo aikaisemmin, osana hänen omaa suunnitelmaansa ”antaa Neuvostoliiton kokea oma Vietnamin sotansa”.

Kollektiivisen lännen strategi ja arkkiglobalisti Brzezinski kerskui, että tuloksena syntynyt mittava konflikti ”aiheutti Neuvostoliiton imperiumin demoralisaation ja lopulta hajoamisen”. Monet yhdysvaltalaistutkijat olivat hänen kanssaan samaa mieltä. Vuosikymmeniä myöhemmin saatiin nähdä, ettei Afganistan alistunut amerikkalaisillekaan.

Nykyhetkessä juuri amerikkalaista imperiumia uhkaa poliittisen ja taloudellisen kriisin keskellä entisen Neuvostoliiton kohtalo. Biden vihittiin virkaan 25 000 sotilaan ympäröimänä Washingtonin tyhjennetyillä kaduilla ja hän julisti poliittisten vastustajiensa väitetyn ”ääriajattelun” suurimmaksi uhkaksi maalle, joka on nyt nimetty uudelleen demokratian johtotähdeksi maailmassa.

Nyt kun Yhdysvallat vetäytyy Afganistanista vihaisena ja nöyryytettynä, epäonnistuneen ”demokratian viemisen” ja ”kansakunnan rakentamisen” jälkeen, geopoliittisen pelurin Zbigniew Brzezinskin teoria imperiumin romahduksesta joutuu toden teolla koetukselle. Elämme myös vaaran hetkiä: haluaako horjuva hegemoni osoittaa voimaansa hyökkäämällä jonkun muun kimppuun?

Markku Siira Carl Schmitt, filosofia, geopolitiikka, hegemonia, Iso-Britannia, Länsi, liberalismi, politiikka, Yhdysvallat, Yleinen

Carl Schmitt ja merisairas länsi

Saksalaisen oikeusfilosofin ja poliittisen teoreetikon Carl Schmittin mukaan maailmanhistoria koostuu toisiaan vastaan kamppailevista maa- ja merivalloista. Liberaalia järjestystä nykyajassa kritisoiva Srdja Trifkovic löytää Schmittin teoksista vastauksia aikamme ongelmiin ja erityisesti Yhdysvaltojen johtaman lännen patologioihin.

Schmitt ei toki ollut ensimmäinen, joka oli havainnut tämän ilmiön, Trifkovic huomauttaa. Vastaavaa on dokumentoitu kautta historian, aina ”Ateenan ja Spartan välisestä taistelusta peloponnesolaissodassa”. Tänä päivänä potentiaalisesti kohtalokas kilpailu jatkuu ”Amerikan – joka on paradigmaattinen talassokratia eli merivaltakunta – ja tellurokraattisen eli maalla toimivan Kiinan välillä”.

Schmitt totesi, että ”ihmisen olemassaolon historiallinen muoto” on sidoksissa maahan. Maata, jolla asumme, leikkaavat rajat, jotka erottavat sen, mikä on meidän ja mikä jonkun toisen. Se erottaa ”ystävät vihollisista, sodan rauhasta ja soturit siviileistä”.

Valtamerillä taas ei ole selkeitä rajoja saati keskipistettä: meren hallintaa ei ole rajoitettu samalla tavalla kuin maan hallintaa. Schmittistä tämä oli ”globaalin interventionismin opin ydin”. Wienin kongressin jälkeen Manner-Euroopan suurvallat ja toisaalta Iso-Britannia ja sen ulkopuoliset perilliset loivat kaksi hyvin erilaista, mutta symmetristä oikeusjärjestystä – toinen maa- ja toinen merialueille – jotka synnyttivät kaksi hyvin erilaista käsitystä sodankäynnistä.

Englannin teollinen vallankumous ja sen teknologinen edistys, väitti Schmitt, johtui sen eliittiluokan päätöksestä kääntyä merelle ja käynnistää näin planetaarinen tilallinen vallankumous. Siitä lähtien Brittein saaria ei enää voitu pitää osana Eurooppaa. Brittiläinen imperiumi kolonisoi, siinä missä nykyajan ylikansalliset jättiyhtiöt globalisoivat.

Britanniasta tuli maasta irrallinen, merellä kelluva sotalaiva. Britannian saariasema alkoi ilmentää Britannian valtuuttamaa tehtävää hallita aaltoja. Merkittävää on, että Britannia hallitsi merta julistamalla sen ehdotonta ja loukkaamatonta vapautta. Britannia pohjusti näin tietä vapauden liberaalin, abstraktin, irrotetun ja muka universaalin käsitteen syntymiselle.

Vastapainoksi talassokraattiselle universalismille ja sille ominaiselle monopoliselle valta-aseman tavoittelulle Schmitt kehitti Großraum-käsitteen ”suurista tiloista”, pluralistisen, moninapaisen maailman rakennusaineeksi. Nämä autonomiset tilat toimisivat mahdollisen hegemonin hillitsijänä. Tämä oli sekä mahdollista että välttämätöntä, koska maailma on ”pluriversaali” moninaisuus, joka luonnostaan vastustaa yhden vallan monopolia.

Vielä kylmän sodan hyytävimpinä vuosina Schmitt oli vakuuttunut siitä, että maailman väliaikainen kaksinapainen jakautuminen Yhdysvaltoihin ja Neuvostoliittoon, kapitalismin ja sosialismin leireihin, ei ollut alkusoittoa maailman yhtenäisyydelle vaan uudelle moninaisuudelle. Ovatko Schmittin profetiat jo käymässä toteen?

Schmitt jäljitti selkeän yhteyden meren nomoksen ja vapaakaupan, kapitalismin, parlamentarismin, konstitutionalismin ja ihmisoikeuksien ideologian nousun välillä, Trifkovic selventää. Poliittisen kieltäminen taloudellisen ja moraalisen universalismin hyväksi on merellinen ilmiö; moderni itsessään on pohjimmiltaan merellinen.

Liberalismin tulva valtioon teki nykyaikaisista yhteiskunnista ”nestemäisiä”: kuten meri, liberaali järjestys on epävakaa ja alati liikkeessä. ”Painavasta tehdään kevyttä, kollektiivinen yksilöllistyy, identiteetit eivät ole enää kiinteitä tai pysyviä – vapaasti kelluvassa nestemäisessä maailmassa ne myös purjehtivat satamasta toiseen”, Trifkovic runoilee Schmittiä jäljitellen.

Tämä on nestemäinen moderniteetin maailma, joka perustuu valistuksen perintöön, näkemykseen ihmisestä täysin autonomisena subjektina, joka on riippumaton kaikista luonnollisista, uskonnollisista ja historiallisista rajoituksista, joka kykenee rakentamaan oman todellisuutensa ja luomaan itsensä jatkuvasti uudelleen.

Ihmisen irrottautuminen maasta ja kääntyminen merelle muuttui ”individualismiin, universalismiin ja progressiivisuuteen perustuvaksi emansipaatiohankkeeksi”, Trifkovic näkee. Totalitaariset suuntaukset olivat aina olennainen osa tätä kaikesta irtautumisen pyrkimystä, jonka fanaattisuudessa kaikki koti- ja ulkomaiset viholliset kriminalisoidaan. Talassokratia ei tunne fyysisiä rajoja, se ei hyväksy minkäänlaisia rajoja.

Trifkovicin mielestä Schmittin ajatukset maasta ja merestä auttavat ymmärtämään ”liberalismin, taloudellisen globalisaation ja oman aikamme vasemmistolaisen ideologian välisen orgaanisen yhteyden”. Yhteys ei ole satunnainen eikä väliaikainen. Se on ilmeinen amerikkalaisessa yrityseliitissä, joka yksimielisesti ja innokkaasti asettuu postmodernin vasemmiston puolelle.

Amerikkalaiseen paleokonservatiiviseen liikkeeseen kuuluva Trifkovic arvioi, ettei ole mahdollista olla sosiaalinen ja kulttuurinen konservatiivi, joka tukee perinteisiä instituutioita, tapoja ja uskomuksia, mutta on samaan aikaan liberaali vapaan markkinatalouden kannattaja. Ei ole mahdollista olla konservatiivi ja silti perustella Yhdysvaltojen planetaarista interventionismia ja patologista pyrkimystä maailmanlaajuiseen hegemoniaan.

Vasemmiston retoriikka, sen vastustus taloudellista globalisaatiota, kotimaista eriarvoisuutta ja reaalipalkkojen laskua vastaan, on yhtä merkityksetöntä, jos se samanaikaisesti tukee monikulttuurisuutta, avoimia rajoja, massamaahanmuuttoa, yleismaailmallisia ihmisoikeuksia, identiteettipolitiikkaa ja ”humanitaarisia interventioita”.

Trifkovic on nähnyt, että Yhdysvallat on nykymaailmassa ”selvästi ainoa suurvalta, joka torjuu päättäväisesti kaikenlaisen alueellisen realismin”. Amerikka on ”ainoa suurvalta, joka pitää kiinni deterritorialisoidusta, puhtaasti ideologisesta ja avoimen hegemonisesta etujensa määrittelystä”.

Julistettuaan 1990-luvulla Amerikan kuvitteellisen kansainvälisen yhteisön johtajaksi Washingtonin ulkopoliittiset päättäjät kehittivät ajattelutavan ja ottivat käyttöön strategioita ja poliittisia linjauksia, joita on ylimielisesti luonnehdittu ”Amerikan hyväntahtoiseksi globaaliksi hegemoniaksi”. Todellisuudessa kyse on postmodernista valtapolitiikasta, joka on vain peitetty ”demokratian edistämisen” ja ”ihmisoikeuksien puolustamisen” retoriikalla.

Historia osoittaa, että kun tasavalloista tulee imperiumeja, rappio ja normien romahtaminen ovat väistämättömiä. Rooman tasavalta oli vahva yhteisö, joka perustui kunnian ja isänmaallisuuden maataloushyveisiin. Se oli täysin erilainen kuin historioitsija Edward Gibbonin kuvaus myöhäisestä keisarillisesta Roomasta, jota pidettiin pystyssä muukalaismassoilla ja jonka asukkaat vajosivat ”iljettäväksi ja kurjistuneeksi kansaksi”.

Tämä on ”monimuotoisuus”, joka on mennyt sekaisin ja joka on yhtä lailla tappava sekä isäntäorganismille että vieraille tunkeutujille. Tällainen on ”uppoava länsi”: tämän päivän Amerikka, Britannia itsenäistyneine siirtokuntineen ja nykyinen Eurooppa liittovaltiopyrkimyksineen.

Uuskonservatiivis-uusliberaalin duopolin ”merisairaus”, ideologisesti messiaaninen paradigma, tulee jatkamaan vallankäyttöään vielä jonkin aikaa, todellisten ihmisten ja todellisten yhteisöjen vahingoksi kaikkialla. Se kieltää kaikkien sellaisten valtiojärjestelmien legitimiteetin, jotka eivät ole sen oman käskyvallan, indoktrinaation ja rangaistavan valvonnan alaisia.

Trifkovicista tämä ”sama järjestelmä, joka varasti vuoden 2020 vaalit – ja joka tukeutuu samaan pysyvään valtiokoneistoon – on jatkossakin suurin yksittäinen uhka republikaanisen vapauden kutistuvalle jäänteelle kotimaassa, rauhalle ja vakaudelle ulkomailla ja järkevästi määritellyille amerikkalaisille intresseille kaikkialla”.

Lähes kahdeksan vuosikymmentä sen jälkeen, kun Carl Schmitt julkaisi teoksensa Land und Meer: Eine weltgeschichtliche Betrachtung, hänen sanomansa resonoi niiden kanssa, jotka sinnikkäästi uskovat, että peli ei ole pelattu. Legitiimin kansainvälisen järjestyksen on hyväksyttävä ja integroitava poliittisten yhteisöjen moninaisuus, joilla on erilaiset, itsemääritellyt kansalliset poliittiset identiteetit. Tässä projektissa euraasialaiset maavallat, Kiina ja Venäjä, ovat avainasemassa.

Markku Siira asevienti, Saudi-Arabia, turvallisuuspolitiikka, Venäjä, Yhdysvallat, Yleinen

Saudi-Arabian sopimus Venäjän kanssa

Saudi-Arabia ja Venäjä ovat allekirjoittaneet sotilaallisen yhteistyösopimuksen. Sarkastisesti voisi kysyä, ryhtyvätkö lännen valtamedia ja ihmisoikeusjärjestöt kohta tuomaan esiin huoltaan Saudi-Arabian ihmisoikeustilanteesta, kun kumppanina onkin Venäjä Yhdysvaltojen sijaan?

Saudi-Arabian apulaispuolustusministeri Khalid bin Salman ilmoitti Twitterissä 24. elokuuta allekirjoittaneensa sopimuksen Venäjän apulaispuolustusministerin Aleksandr Fominin kanssa, tarkoituksena kehittää sotilaallista yhteistyötä maiden välillä.

Salman tapasi myös Venäjän puolustusministerin Sergei Šoigun tämän vieraillessa Moskovan ulkopuolella järjestetyssä asenäyttelyssä International Military-Technical Forum Army-2021.

”Tavoitteenamme on yhteistyön asteittainen kehittäminen sotilaallisilla ja sotateknisillä aloilla koko molemminpuolista etua koskevien kysymysten kirjossa”, Venäjän puolustusministeri Šoigu sanoi Salmanin tapaamisessa.

Apulaispuolustusministeri Salmanin mukaan tapaamisessa selvitettiin keinoja ”vahvistaa sotilaallista ja puolustusyhteistyötä maidemme välillä”.

Maailman suurimman aseiden tuojamaan Saudi-Arabian ja Yhdysvaltojen jälkeen toiseksi suurimman aseviejän Venäjän välisestä sopimuksesta ei ole vielä paljastettu yksityiskohtia, mutta arvelen, että pelkistä asekaupoista on tuskin kyse.

Yhdysvallat on perinteisesti ollut Saudi-Arabian suurin asetoimittaja, joten tämä sopimus saattaa olla merkki siitä, että saudit ovat tässä maailmanjärjestyksen muutosvaiheessa suuntautumassa kohti Euraasiaa.

Kuningaskunta on aiemmin käynyt neuvotteluja myös Iranin islamilaisen tasavallan kanssa, joten meneillään on merkittävä siirtymä maan poliittisessa orientaatiossa.

Markku Siira Aasia, Iran, Lähi-itä, Länsi-Aasia, Yleinen

Iranin uusi hallitus kääntyy Aasiaan ja itään

Iranin parlamentti on antanut hyväksyntänsä kaikille maan uuden presidentin Ebrahim Raisin hallitukseen ehdolla olleille ministereille, opetusministeriä lukuun ottamatta.

Iranin presidentti kiitti julkisessa istunnossa neuvoa-antavaa kokousta ehdotettujen ministerien pätevyyden tarkistamisesta ja sanoi, että tämä on ”osoitus demokratiasta, jossa kansanedustajat tutkivat ehdokkaiden pätevyyttä kiinnostuneesti ja herkästi”.

Iranin uusi ulkoministeri Hossein Amir-Abdollahian on myös antanut ensimmäisen lausuntonsa, jossa hän sanoi, että ”Iran kääntyy kohti naapureitaan itään ja Aasiaan, poiketen edellisestä hallinnosta, joka nöyristeli Yhdysvaltojen ja EU:n vihamielisten hallitusten jalkojen juuressa”.

Amir-Abdollahian on EU:n pakotelistalla ihmisoikeusloukkausten vuoksi, joita hänen väitetään tehneen tuomarina ollessaan. Onkin mielenkiintoista seurata, miten hän tulee suhtautumaan Euroopan unioniin. Uutistoimisto Reuters otsikoi jo Iranin uuden ulkoministerin olevan ”länsivastaisen kovan linjan kannattaja”.

Amir-Abdollahian omaa myös aiempaa hallituskokemusta. Hän toimi arabimaiden ja Afrikan asioista vastaavana apulaisulkoministerinä, lännessä räväköistä lausunnoistaan ja holokaustin kieltämisestä tunnetun presidentti Mahmud Ahmadinejadin aikana.

Tulevalla hallituskaudella Iran aikoo asettaa talouden etusijalle ulkosuhteissaan. Amir-Abdollahian totesi, että ulkoministeriö keskittyy ”talousdiplomatiaan,” johon ei ole riittävästi paneuduttu ”neljän edellisen vuosikymmenen aikana”.

Hän lisäsi, että vaikka ulkoministeriö ei tule olemaan ”ydinsopimusministeriö”, se osallistuu neuvotteluihin, jotka ovat Iranin kansallisten intressien mukaisia. On odotettavissa, että Teheran omaksuu hyvin tiukan linjan uusissa ydinsopimukseen liittyvissä neuvotteluissa Yhdysvaltojen ja EU:n kanssa.

Amir-Abdollahian korosti myös, että niin sanottuun imperialismin ja sionismin vastaiseen ”vastarinta-akseliin” kuuluvat maat ovat niitä, jotka tuovat turvallisuutta alueelle, ja korosti, että Iran puolustaa tiukasti akselia, kuten islamilaisen tasavallan liittolaiset hyvin ymmärtävät.

Tuore ulkoministeri paljasti myös, että ”Iranin yhteistyö Saudi-Arabian kanssa on alueen etujen mukaista”, ja vaati ”Jemenin sodan välitöntä lopettamista”.

Iranin presidentti Ebrahim Raisi on puolestaan kommentoinut, että kaikki seuraavan hallituksen puitteissa suunnitellut ja järjestetyt ohjelmat ”pyrkivät saavuttamaan oikeudenmukaisuutta ja edistystä” ja korosti, että on tullut aika ”rakentaa voimakas Iran”.

Markku Siira Afganistan, EU, Eurooppa, maahanmuutto, Suomi, Yleinen

Afganistan ja EU: Maahanmuuttajien unioni vai linnake-Eurooppa?

On spekuloitu, että Taliban-liikkeen uusi valtaannousu Afganistanissa voi aiheuttaa pakolaisaallon länteen. Aiempi siirtolaiskriisi kuuden vuoden takaa on vielä tuoreessa muistissa ja uuden pakolaisvirran mahdollisuus aiheuttaa huolta euromaiden kansalaisissa. Schengen-alueen rajojen ympärille rakennetaan nyt muureja ja aitoja.

Kun vuonna 2015 yli miljoona siirtolaista ylitti Välimeren päästäkseen Eurooppaan, Puola, Tšekki ja Unkari kieltäytyivät suorasukaisesti ottamasta tulijoita vastaan. Vuonna 2020 kapinoivien jäsenmaiden todettiin rikkoneen EU:n lainsäädäntöä. EU:n siirtolaiskiintiöjärjestelmä on herättänyt arvostelua maahanmuuttoon kriittisesti suhtautuvissa maissa.

Asenteet eivät ole juurikaan muuttuneet. Unkarin pääministeri Viktor Orbán kommentoi hiljattain radiohaastattelussa Afganistanin tilannetta ja totesi, että ”maahanmuutto ei ole ihmisoikeus”. Orbánin mielestä pakolaisasiassa pitäisi tehdä yhteistyötä Turkin hallituksen kanssa. Turkin presidentti Erdoğan on kuitenkin varoittanut, ettei Turkki aio olla ”Euroopan pakolaisvarasto”. Unkari on joka tapauksessa evakuoinut Afganistanista 114 afgaanipakolaista.

Kreikka on saanut valmiiksi neljänkymmenen kilometrin pituisen aidan Turkin vastaiselle rajalle, jonka tarkoituksena on pitää uudet turvapaikanhakijat poissa. Ateenaa voi tuskin syyttää tällaisesta päätöksestä, kun ottaa huomioon, millaiseen kurimukseen maa on joutunut pakolaisvirtojen kanssa viime vuosina.

Puola on haluton ottamaan vastaan edes sen rajoille leiriytyneitä, Valko-Venäjän kautta euromaihin pyrkiviä pienempiä siirtolaismääriä, joten ei liene yllätys, että maassa ei odoteta innolla Afganistanista lähtevää, huomattavasti suurempaa tulijajoukkoa. Tällaista elämä kuitenkin on Yhdysvaltojen vasallina toimiville maille, joten Varsovankin olisi syytä harkita, kannattaako Washingtonin vallanvaihto-operaatioissa olla apuna.

Myös naapurimaa Tšekki suhtautuu massamaahanmuuttoon kielteisesti. Lokakuussa pidettävien vaalien lähestyessä kaikki kolme Tšekin pääministeriehdokasta ovat ilmoittaneet vastustavansa EU:n määräämää uutta siirtolaiskiintiöjärjestelmää. Tuoreen mielipidetutkimuksen mukaan 63 prosenttia väestöstä ei usko, että tasavallan pitäisi ottaa vastaan Taliban-hallintoa pakenevia afganistanilaisiakaan.

Keski- ja Itä-Euroopan pakolaisskeptisyys on leviämässä Länsi-Eurooppaan. Ranskan presidentti Emmanuel Macron on puhunut siitä, että ”merkittävien laittomien muuttovirtojen” vastaanottamisessa on oltava varovainen. Valko-Venäjän Lukašenkon hallinnon syrjäyttämistä haluava Bryssel ei voi kritisoida Puolaa ja Liettuaa nyt samalla lailla kuin aikaisemmin.

Venäjä ja Kiina eivät ota afgaanipakolaisia vastaan, sillä pelkona on, että pakolaisten mukana voi soluttautua myös terroristeja. Yhdysvaltojen johtama länsiliittouma on sen sijaan evakuoimassa afgaaneja, jotka ovat vuosien ajan työskennelleet lännen sotaponnistelujen hyväksi talibanien vastaisessa taistelussa.

Myös afgaanien evakuoiminen Suomeen on herättänyt keskustelua. Tulijoiden joukossa on Suomen valtiolle työskennelleitä afgaaneja perheineen, mutta myös Yhdysvalloille ja sotilasliitto Natolle töitä tehneitä paikallisia. Miksi juuri Suomen täytyisi huolehtia näistä ihmisistä, vaikka se ei ole Naton jäsen? Tällaiseen järjestelyyn hallitus on kuitenkin jo suostunut.

Tässä nähdään epätyydyttävä lopputulos Suomen osallistumisesta ”kriisinhallintatehtäviin” lännen vallanvaihtokoneiston demokratiasodassa. Mitään tuskin tästäkään episodista opitaan, sillä uudet sotateollisen kompleksin käynnistämät konfliktit odottavat jo horisontissa ja suomalaiset lännen asiamiehet haluavat innokkaasti mukaan.

Monietnistä liittovaltiota Richard Coudenhove-Kalergin ajatusten mukaisesti rakentaville eurofederalisteille uudet pakolaisvirrat ovat tervetulleita, joten vielä on matkaa siihen, että maahanmuuttokriittisyydestä tulisi toden teolla poliittista valtavirtaa kaikkialla Euroopassa. Näin ollen myös puheet ”Linnake-Euroopasta”, joka nostaa laskusillan ylös maahanmuuttajien edessä, ovat liioittelevia.

Mikäli Euroopan unioni joutuu kohtaamaan uuden massiivisen siirtolaisaallon Afganistanista, turvapaikkapolitiikkaa täytyy arvioida uudestaan. Afganistanissa on 38 miljoonaa asukasta ja maan sisäisiä pakolaisia kolmesta viiteen miljoonaan, joten EU:n rajojen yli pyrkivien määrä voisi pahimmillaan ylittää Syyriasta, Irakista ja Libyasta sekä Afganistanista viimeisten kuuden vuoden aikana tulleet pakolaisaallot.

Tällä välin Venäjän ja Kiinan johtajat ovat jo keskustelleet Afganistanin tilanteesta yksityiskohtaisesti. Moskova ja Peking aikovat tehdä yhteistyötä Afganistanin ympärillä olevan alueen turvaamiseksi. Molempien osapuolten kerrotaan ilmaisseen valmiutensa tehostaa ponnistelujaan alueelta lähtevien terrorismin ja huumekaupan uhkien torjumiseksi. Myös Afganistanin jälleenrakentamisesta on puhuttu.

Valitettavasti EU:n virkamiehet ovat enemmän huolissaan siitä, että Moskova ja Peking selviytyvät Afganistanin kaaoksesta voittajina, kuin siitä, mitä seurauksia tilanteesta on afganistanilaisille tai Euroopalle itselleen.

Unionin ulkoasioiden ja turvallisuuspolitiikan korkea edustaja Josep Borrell on varoittanut, että ”emme voi antaa kiinalaisten ja venäläisten hallita tilannetta ja olla Kabulin tukijoita, jolloin meistä tulee merkityksettömiä”. Tämä ei kuulosta järin ylevältä syyltä auttaa afganistanilaisia. Kiinassa onkin arvioitu, että lännellä on Afganistanissa etusijalla geopoliittiset manööverit, ei alueen vakaus ja jälleenrakentaminen.

Markku Siira Joe Biden, Nato, turvallisuuspolitiikka, Yhdysvallat, Yleinen

Yhdysvallat vetäytyy, miten käy Naton?

Amerikkalaisten ajatushautomoiden poliittiset analyytikot ovat kummissaan. Bidenin presidenttiyden piti pyyhkiä pois Donald Trumpin kaameat neljä vuotta ja ”tuoda Amerikka takaisin” maailmanpolitiikan keskiöön. Kuitenkin Bidenin hallinto näyttää jatkavan Yhdysvaltojen vetäytymistä johtajan paikalta.

American Enterprise Instituten vanhempi tutkija Michael Rubin yrittää ymmärtää tapahtunutta. Hänen mielestään ”Afganistanin romahdus” olisi ollut vältettävissä, mutta koska Biden ”seuraa yleisön mielialaa enemmän kuin johtaa sitä, hän arvioi, että amerikkalaiset ovat väsyneitä ulkomaisiin konflikteihin”.

”Olen nyt neljäs Yhdysvaltain presidentti, joka johtaa maata Afganistanin sodassa – meitä on ollut kaksi demokraattia ja kaksi republikaania. Minä en enää lykkää vastuuta viidennelle presidentille”, Biden julisti kuulijoille yllättävässä puheessaan.

”Donald Trumpin aikana Yhdysvallat petti Syyrian kurdit”, Rubin syyttää. ”Sekä vasemmiston että oikeiston asiantuntijat järkeistivät hänen toimintansa, elleivät jopa taputtaneet. Sama kuvio toistuu nyt Afganistanissa, vain suuremmassa mittakaavassa.”

”Vetäytyminen ja eristäytyminen eivät ole enää yliopistojen kampuksilla tai Quincy-instituutin tai CATO:n kaltaisissa ajatushautomoissa keskustelua käyvien marginaaliryhmien kanta, vaan ne ovat Valkoisen talon politiikkaa”, Rubin arvioi. Hän tuntuu olevan järkyttynyt siitä, että liberaali järjestys, ”josta jokainen amerikkalainen on nauttinut toisen maailmansodan jälkeen”, on kaatumassa.

Amerikkalainen mielipideilmasto ei ole enää entisensä. Yliopiston väittelytilaisuudessa Ohiossa kolme vuotta sitten Rubin sai tietää, etteivät opiskelijat olleetkaan valmiita kuolemaan esimerkiksi Liettuan puolesta, jos Venäjä sinne hyökkäisi. Demokratian vienti ja sotilaalliset interventiot eivät ole enää muodissa.

Rubin tuntuu ajattelevan, että sotilasliitto Naton ydintehtävä, amerikkalaisen hegemonian pönkittäminen, on suurelta osin unohdettu sukupolvenvaihdoksen myötä. ”Useimmilla Yhdysvaltojen kongressin työntekijöillä – ja jopa joillakin kongressiedustajilla – ei ole todellista muistikuvaa kylmästä sodasta. Monet pitävät [Natoa] vain yhtenä rakenteena muiden joukossa”, Rubin pahoittelee.

”Diplomaatit keskittyvät pikemminkin puihin kuin metsään. Keskustelut jäsenmaiden maksuosuuksista ohittavat keskustelut siitä, milloin ja miksi on syytä taistella, varsinkin kun Venäjä siirtyy harmaan vyöhykkeen sodankäyntiin, käyttää yksityisiä turvallisuusalan alihankkijoita tai yksinkertaisesti lähettää missiolle Spetsnaz-joukkoja ilman tunnistetunnuksia”, amerikkalaistutkija luennoi.

”Afganistanista vetäytyminen ja se häpeämättömyys, jolla Biden, kuten Trump ennen häntä, kääntää selkänsä liittolaisilleen, herättävät kysymyksiä siitä, noudattaako Yhdysvallat todella Nato-velvoitteitaan”, Rubin tivaa. Onko käsillä koko sotilasliiton alasajo?

Laatiiko amerikkalaishallinto tulevaisuudessa lausuntoja siitä, kuinka Naton laajentuminen oli sittenkin virhe ja koko Pohjois-Atlantin liitto on vain kylmän sodan jäänne, jolla ei ole sijaa tulevaisuuden turvallisuuspolitiikassa? Toteuttaako Biden jo tämän uudelleen arvioinnin vai joku häntä seuraava presidentti?

”Pentagonin virkamiehet ja diplomaatit saattavat närkästyneinä kiistää Amerikan sitoutumisen vähenemisen, mutta todellisuudessa Nato on kävelevä ruumis. On häpeällistä sanoa, mutta jos Venäjä siirtyisi huomenna Baltian maihin tai Puolaan, Amerikka olisi luultavasti rintamakarkuri ja Eurooppa omillaan”, Rubin tuskailee kylmän sodan mielenmaisemissaan.

Markku Siira geopolitiikka, Sauli Niinistö, turvallisuuspolitiikka, Ukraina, ulkopolitiikka, Venäjä, Yleinen

Niinistö ja Krimin kysymys – Helsingin paha henki Ukrainassa

Presidentti Sauli Niinistö osoitti jälleen harkintakyvyn puutetta (tai itsepintaista halua näyttää olevansa maamme johtava Lännen™ infosotamies), sillä hän osallistui maanantaina Krimin palauttamisesta haaveilevan Krim-foorumin (Crimea Platform), ”huippukokoukseen” Ukrainan Kiovassa.

Kokousta isännöi Ukrainan koomikko-presidentti Volodymyr Zelenskyi ja sen tarkoituksena oli hänen mukaansa ”Krimin kysymyksen esillä pitäminen kansainvälisessä yhteistyössä ja Krimin tilanteeseen liittyvän kansainvälisen koordinaation vahvistaminen”.

Tilaisuuteen osallistui ukrainalaislähteiden mukaan edustajia 44:stä eri valtiosta ja kansainvälisestä järjestöstä. Paikalla oli edustajia myös Euroopan unionin jäsenmaista. Eurooppa-neuvoston puheenjohtaja Charles Michel osallistui kokoukseen toistaen, ettei EU tunnusta Krimin niemimaata ja Sevastopolia osaksi Venäjää.

Mitään mullistavaa ei poliitikkojen ja virkamiesten Kiovassa patsastelu saanut aikaan. Niinistö ehdotti haastattelussa, että ”itä-Ukrainan konfliktin osapuolet sitoutuisivat noudattamaan Minskin sopimusta”, jossa vaaditaan muun muassa raskaiden aseiden poisvetämistä alueelta. Vuonna 2015 neuvoteltua sopimusta ei ole siirretty käytäntöön, eikä Zelenskyin hallintokaan tunnu siitä innostuvan, vaan jatkaa Donetskin ja Luhanskin alueiden kapinallisten ja siviiliväestön pommittamista.

Niinistö ei sentään usko, että Ukrainan ja Venäjän välisiä ongelmia ratkaistaisiin tällaisissa kokoontumisissa, vaan kyseessä oli lähinnä ”myötätunnon osoittaminen Ukrainalle”. Venäjän mielestä kyseessä oli pikemminkin ”epäystävällinen ele”, mutta sellaisiin on Kreml saanut euromaiden taholta tottua Ukrainan Maidanin jälkeen.

Niinistö vakuutti, että ”Suomi tukee kansainvälisiä ponnisteluja Ukrainan alueellisen integriteetin palauttamiseksi”. Sopii kysyä, sisältyykö tähän ”tukeen” osallistuminen sotilaalliseen iskuun Venäjää vastaan, sillä Krimin niemimaata ei noin vain enää palauteta lännetetyn Ukrainan osaksi.

Niinistön matka sisälsi myös yrityksen lobata hänen viimeisintä ideaansa uudesta Etykin kokoontumisesta, jota hän saisi isännöidä ikään kuin poliittisen uransa loppuhuipentumana. Krim-foorumin kokouksessa Niinistö peräänkuulutti jälleen kylmän sodan aikaista ”Helsingin henkeä”, joka olisi nyt tarpeen.

Venäjän neuvostotasavaltaan kuulunut Krim päätyi Ukrainalle, kun Neuvostoliiton johtaja Nikita Hruštšov päätti lahjoittaa sen ystävyyden osoituksena vuonna 1954. Lahjoituksella ei ollut tuolloin vielä suurta käytännön merkitystä, sillä Ukrainakin oli neuvostotasavalta.

Krimin asukkaista valtaosa on venäläisiä. Venäjä liitti Krimin takaisin itseensä kansanäänestyksen jälkeen, Ukrainassa vuonna 2014 tapahtuneen, lännen masinoiman vallankaappauksen myötä. Krimin asukkaat olivat toivoneet paluuta Venäjän yhteyteen jo 1990-luvulta lähtien.

Krimin sijaan kokousvieraiden olisi kannattanut pohtia akuutimpia reaalipoliittisia kysymyksiä. Seitsemän vuoden ajan Ukraina on ollut Yhdysvaltojen suorassa valvonnassa. Amerikan geopoliittisia intressejä ajaessaan, ukrainalaiset ovat joutuneet erilleen perinteisistä naapureistaan. Mitä tapahtuu, kun lännen rahahanat menevät kiinni ja Yhdysvallat vetäytyy romahtaneesta valtiosta?

Kokeeko Ukraina vielä Afganistanin kohtalon, kuten opposition kansanedustaja Ilja Kiva on epäillyt. ”Kuvat, joita näemme tänään Kabulin lentokentältä, ovat itse asiassa Ukrainan tulevaisuus, kun ne, jotka palvelivat Yhdysvaltojen hallintoa maansa intressit hyläten, juoksevat karkuun tuhottuaan talouden ja takertuvat pois lentävien amerikkalaiskoneiden laskutelineisiin”, Kiva on esittänyt hirtehisesti.

Markku Siira Afganistan, Donald Trump, Iso-Britannia, Joe Biden, ulkopolitiikka, Yhdysvallat, Yleinen

Brittiarvio: Afganistanin jälkeen Pax Americana on ohi – samoin Nato

Brittiläisessä Guardian-lehdessä Simon Tisdall kirjoittaa, että Afganistanin jälkeen Pax Americana (ts. toisen maailmansodan jälkeen vallinnut Yhdysvaltojen hallitseva sotilaallinen ja taloudellinen asema) on ohi. Myös sotilasliitto Nato on mennyttä kalua. ”Oli jo aikakin”, Tisdall kertoo mielipiteensä.

Mitä enemmän Joe Biden on yrittänyt vierittää syytä Afganistanin kaaoksesta pois Yhdysvaltojen niskoilta, sitä suuremmaksi on kasvanut railo Yhdysvaltojen ja Britannian sekä euroliittolaisten välillä.

”Tämä Yhdysvaltojen presidentti, joka saarnaa monenkeskisyyden hyveistä, mutta toimii kuitenkin yksin, on tehnyt muutamassa viikossa enemmän heikentääkseen länsiliittoutumaa kuin Donald Trump koskaan kaikilla möläytyksillään”, väittää Tisdall.

Kaiken kaikkiaan tämä ei ehkä olekaan niin huono lopputulos. Tilinteon hetken oli koitettava. Bushin ja Blairin hyökkäys Irakiin oli historiallinen virhe, jota he eivät vieläkään myönnä. Barack Obaman isku Syyriaan oli myös häpeällinen. Nyt 20 vuotta kestänyt erittäin kallis Afganistanin interventio on päättymässä katastrofiin, pakolaiskaaokseen ja uuteen terrorismin uhkaan, joka vaikuttaa jälleen kerran pääasiassa Eurooppaan.

”Jos Yhdysvaltojen johtajuus johtaa tähän, kuka sitä tarvitsee”, Tisdall kysyy suorasukaisesti. Kun Amerikka leikkii maailmanpoliisia, moni liittolainen joutuu maksamaan siitä kovan hinnan. Kierre toistuu ja pelko kasvaa, että Yhdysvaltojen vasallit vedetään mukaan uuteen ”ikuiseen sotaan”, tällä kertaa Kiinan kanssa.

Tisdall on vakuuttunut, ettei Trump keksinyt ”Amerikka ensin”-slogania; Biden on vain tämän pitkäaikaisen poliittisen linjan uusin edustaja. Tämän päivän Afganistan on tämän ilmiön uusin geopoliittinen ilmentymä (ja tuskin viimeinen).

George W. Bush kirjoitti vuonna 2010 ilmestyneissä muistelmissaan Ratkaisun hetket (Decision Points), kuinka Afganistaniin mentiin juurikin kansakunnan rakentaminen ja demokratisaatio mielessä. Viikko sitten Biden kielsi tämän televisiopuheessaan, väittäen, että Afganistaniin hyökättiin vain syyskuun 11. päivän terrori-iskun vuoksi. Tisdallin mielestä Bidenin väite on ”irvokkaasti valheellinen”.

Yhdysvaltojen johtoaseman horjuminen on järkyttänyt syvästi brittiläisiä ja eurooppalaisia atlantisteja. Kun Biden sanoi, etteivät amerikkalaisjoukkojen sotilaalliset sijoitukset merentakaisiin konflikteihin ole kansallisen edun mukaisia, amerikkalaishegemonian alla kasvaneista länsimielisistä tämä oli varmasti tyrmistyttävää kuultavaa.

Ilmeinen opetus Euroopan johtajille ja Brexit-Britannialle on se, että Washingtoniin ei voi enää luottaa, jos on koskaan voinutkaan, Tisdall synkistelee. ”Afganistan on viimeisin todiste siitä, että Yhdysvallat, kuten jokainen muukin kansallisvaltio, toimii viime kädessä omien etujensa mukaisesti”, hän artikuloi itsestäänselvyyden.

Vuoden 1945 jälkeen Yhdysvalloille sopi, että se lujitti uutta fyysistä ja taloudellista valtaansa Euroopassa ja hillitsi siten kilpailijaansa Neuvostoliittoa. Tästä johtuva Trumanin oppi, jossa puolustettiin ”yleisiä vapauksia”, perustui pääasiassa oman edun tavoitteluun. Nyt, kun Yhdysvaltojen valta suhteessa Kiinaan vähenee ja uusia haasteita syntyy, oman edun tavoittelu vaatii uudelleenarviointia, priorisointia ja entisten sidonnaisuuksien supistamista.

Tisdall katsoo, että vetäytyminen Afganistanista olisi ymmärrettävä laajemmassa kontekstissa, sillä Bidenin seuraajat tuskin toimivat kovinkaan eri tavalla. ”EU:n jäsenvaltioiden, Britannian kanssa tai ilman, on vihdoinkin lunastettava vuosien puheet uskottavien ja riippumattomien eurooppalaisten puolustus- ja turvallisuusvalmiuksien rakentamisesta”, eurohenkinen toimittaja vaatii.

Afganistanin hanke epäonnistui. Pax Americanan ja Bidenin pahoittelemien ”loputtomien sotilasoperaatioiden” tahrima aikakausi on onneksi päättymässä. Myös ”diskreditoitu ja huonosti johdettu” sotilasliitto Nato on Tisdallista ”aikansa elänyt”. Jos turvallisuusarkkitehtuuria ei osata päivittää, länsiliittouma ei ehkä ole enää kauan olemassa.

Markku Siira Francis Fukuyama, hegemonia, Yhdysvallat, Yleinen

Francis Fukuyama ja amerikkalaisen hegemonian loppu

On ironista, mutta jotenkin myös sopivaa, että juuri filosofi ja kirjailija Francis Fukuyama, joka 1990-luvulla intoili ”historian lopusta” ja amerikkalaisjohtoisen, länsimaisen liberaalin demokratian riemuvoitosta, kirjoittaa nyt finanssipiirien The Economist-lehdessä Yhdysvaltojen hegemonian lopusta.

Fukuyama jopa myöntää, että Yhdysvaltojen ”heikkouden ja taantuman pitkän aikavälin lähteet ovat ennemminkin kotimaisia kuin kansainvälisiä”. Tutkija yrittää vakuutella, että Amerikka ”pysyy suurvaltana vielä vuosia, mutta sen vaikutusvalta riippuu pikemminkin sen kyvystä korjata sisäiset ongelmansa kuin sen ulkopolitiikasta”.

Loppujen lopuksi amerikkalaisen hegemonian huippukausi kesti alle 20 vuotta, ”Berliinin muurin murtumisesta vuonna 1989 talouskriisin aikoihin vuosina 2007-2009”. Yhdysvallat oli vielä tuolloin hallitsevassa sotilaallisessa, taloudellisessa, poliittisessa ja kulttuurisessa asemassa.

Kuitenkin ”amerikkalaisen poikkeuksellisuuden” hehkutus kostautui. Fukuyama arvioi, että ”Yhdysvaltojen ylimielisyyden huippu oli hyökkäys Irakiin vuonna 2003, jolloin se toivoi voivansa muokata uusiksi paitsi Afganistanin (johon se oli hyökännyt kaksi vuotta aiemmin) ja Irakin, myös koko Lähi-idän”.

Yhdysvallat yliarvioi sotilaallisen voiman tehokkuuden perustavanlaatuisen poliittisen muutoksen aikaansaamisessa. Myös vapaan markkinatalouden malli on joutunut vaikeuksiin. Vuosikymmen päättyi siihen, että amerikkalaisjoukot juuttuivat kahteen sotaan. Myös kansainväliseksi yltynyt talouskriisi korosti Yhdysvaltojen johtaman globalisaation aiheuttamaa eriarvoisuutta.

Tämän ajanjakson yksinapaisuus on nyt ohi ja maailma on palannut normaalimpaan ”moninapaisuuden tilaan, jossa Kiina, Venäjä, Intia, Eurooppa ja muut keskukset ovat kasvattaneet valtaansa suhteessa Amerikkaan”. Vai onko tämäkin vain silmänlumetta globalisoidussa maailmassa, jossa poliittiset päätökset on suurelta osin korvattu markkinavoimilla?

Yhdysvalloilla on Fukuyaman mielestä joka tapauksessa edessä suuria kotimaisia haasteita. Amerikkalainen yhteiskunta on syvästi polarisoitunut ja sen on ollut vaikea päästä yksimielisyyteen käytännössä mistään. Tämä polarisaatio alkoi amerikkalaisille tyypillisistä poliittisista kysymyksistä, kuten veroista ja abortista, mutta on sittemmin laajentunut katkeraksi taisteluksi kulttuuri-identiteetistä.

Edes ulkoinen uhka, kuten koronavirus, ei saanut amerikkalaisia puhaltamaan yhteen hiileen. Fukuyaman mukaan koronakriisi on pikemminkin syventänyt Amerikan kahtiajakoa ja sosiaalista etääntymistä. Maskeista ja rokotuksista on tullut kansanterveydellisten toimenpiteiden sijaan poliittisia kysymyksiä.

Ristiriidat ovat levinneet kaikille elämän osa-alueille urheilusta kulutustavaramerkkeihin. Kansalaisidentiteetti, joka oli ylpeä Amerikasta monietnisenä demokratiana kansalaisoikeuksien jälkeisenä aikakautena, on korvattu sotivilla kertomuksilla, jotka koskevat vuosien 1619 ja 1776 välisiä erimielisyyksiä – toisin sanoen sitä, onko maa perustettu orjuuden vai vapaustaistelun pohjalta.

Tämä ristiriita ulottuu myös erillisiin todellisuuksiin, joita kumpikin osapuoli uskoo näkevänsä; todellisuuksiin, joissa marraskuun 2020 vaalit olivat joko yksi Amerikan historian oikeudenmukaisimmista tai sitten massiivinen petos, joka johti Joe Bidenin laittomaan presidenttikauteen. Itse en näe merkittävää eroa Trumpin ja Bidenin hallintojen välillä; Yhdysvalloissa on todellisuudessa yksipuoluejärjestelmä.

Koko kylmän sodan ajan ja 2000-luvun alkuun asti vallitsi vahva eliittikonsensus siitä, että Yhdysvallat halusi säilyttää johtavan asemansa maailmanpolitiikassa. Afganistanin ja Irakin raadolliset ja loputtomilta tuntuvat sodat kyllästyttivät monet amerikkalaiset paitsi Lähi-idän kaltaisiin vaikeisiin paikkoihin, myös kansainväliseen osallistumiseen yleensä.

Yhdysvaltojen kilpailijaksi nousseesta Kiinasta vallitsee ilmeisempi yksimielisyys: sekä republikaanit että demokraatit ovat yhtä mieltä siitä, että Peking on ”uhka demokraattisille arvoille” (toisin sanoen, Amerikka-johtoiselle länsikeskeisyydelle). Mutta tämä vastakkainasettelu ei kanna Amerikkaa kovin pitkälle. Fukuyama pohtii, olisiko Yhdysvallat valmis sotilaalliseen konfliktiin Kiinan tai Venäjän kanssa. Afganistaniin mentiin rytinällä, mutta entäpä Taiwaniin tai Ukrainaan?

Polarisoituminen on jo vahingoittanut Yhdysvaltojen maailmanlaajuista vaikutusvaltaa. Amerikan vetovoima on vähentynyt huomattavasti: amerikkalaiset demokraattiset instituutiot eivät ole toimineet hyvin viime vuosina, joten miksi minkään maan pitäisi matkia Yhdysvaltojen poliittista tribalismia ja toimintahäiriöitä? Fukuyama muistuttaa, että demokratian mallimaa epäonnistui jopa rauhanomaisessa vallanvaihdossa vaalien jälkeen tammikuun 6. päivänä.

Biden on esittänyt, että vetäytyminen Afganistanista oli välttämätöntä, jotta voitaisiin keskittyä vastaamaan ”Venäjän ja Kiinan aiheuttamiin suurempiin haasteisiin”. Barack Obama ei koskaan onnistunut tekemään ”pivotia Aasiaan”, koska Yhdysvallat keskittyi edelleen Lähi-itään. Fukuyama katsoo, että ”nykyisen hallinnon on suunnattava sekä resursseja että poliittisten päättäjien huomiota muualle, geopoliittisten kilpailijoiden pelottelemiseksi ja liittolaisten sitouttamiseksi”.

1990-luvulla neokonservatiiveja innoittanut Fukuyama on nykyään realistisempi. Hän on sitä mieltä, ettei Yhdysvallat todennäköisesti palaa takaisin aiempaan hegemoniseen asemaansa, eikä sen pitäisi edes pyrkiä siihen. Se voi korkeintaan toivoa ”voivansa ylläpitää demokraattisia arvoja suosivaa maailmanjärjestystä yhdessä samanmielisten maiden kanssa” (eli ajaa omaa etuaan vasalliensa kustannuksella). Aika näyttää, kykeneekö Yhdysvallat enää edes tähän.

Kuten brittiläinen imperiumi aiemmin, Yhdysvallat alkaa olla jo loppuun käytetty voimavara. Itse arvelen, että kansainvälisille pääomapiireille edes Kiina-vetoinen maailma ei ole oikeasti mikään kauhistus. Muuttuneessa tilanteessa liberaalin demokratian valeasukin voidaan hylätä, mikäli globaalin kapitalistiluokan omat etuoikeudet vain säilyvät entisellään.

Markku Siira historia, Kiina, Neuvostoliitto, Yhdysvallat, Yleinen

Onko Yhdysvallat uusi Neuvostoliitto?

Onko Yhdysvalloista tulossa uusi Neuvostoliitto? Tähän kysymykseen vastaa myöntävästi kiinalainen politiikan ja ajankohtaisasioiden toimittaja Shao Xia.

”Neuvostoliitossa suuren byrokraattiluokan itseoikeutetut arvovaltaiset edustajat loisivat kaikilla neuvostoyhteiskunnan osa-alueilla, käyttäen hyväkseen etuoikeuksiaan ja hyvinvointiaan”, Shao väittää.

Neuvostoliiton keskitetyssä suunnitelmataloudessa tavallisten ihmisten kuluttamien hyödykkeiden määrä oli tiukasti rajoitettu, mutta arvovaltaisilla henkilöillä oli etuoikeuksia hankkia tuolloin harvinaisia hyödykkeitä, kuten televisioita ja autoja.

Nykyään Yhdysvaltojen hallitsevasta luokasta on tullut ”uusia arvovaltaisia”, Shao arvioi. Esimerkiksi koronasulun aikana poliitikot rikkoivat itse asettamiaan sääntöjä: he kävivät kalliissa ravintoloissa, leikkauttivat hiuksiaan ja matkustivat luksuslomille, kun tavallinen kansa kärvisteli neljän seinän sisällä.

Yhdysvaltoihin verrattavasti Neuvostoliitto syyllistyi myös sotilaallisiin interventioihin ulkomailla, Shao muistuttaa. Se ei lähettänyt joukkoja ainoastaan Unkariin, vaan myös Tšekkoslovakiaan, Afganistaniin ja muihin maihin ja kävi ankaraa kilpavarustelua Yhdysvaltojen kanssa.

Tämä johti sotilasmenojen kasvuun ja Neuvostoliiton taloudellisen ja sosiaalisen kehityksen vakavaan rajoittamiseen. Brežnevin laajentumispolitiikka johti Neuvostoliiton yhteiskunnan pysähtymiseen ja Afganistanin sodasta tuli tärkeä etappi sosialistisen liittovaltion hajoamiskehityksessä.

2000-luvulla Yhdysvallat on käynnistänyt lukuisia sotia, kuten Irakin ja Afganistanin sodat, jotka eivät ole ainoastaan maksaneet valtavia summia, vaan ovat johtaneet myös vakaviin strategisiin epäonnistumisiin.

Valitettavasti Amerikka ei ole oppinut läksyjään ja sen sotilasmenot ovat yhä uudelleen nousseet uusiin huippulukemiin. Vuonna 2020 sotilasmenot olivat 778 miljardia dollaria, mikä vastaa 39 prosenttia maailman sotilasmenoista. Tämä on kiristänyt investointeja infrastruktuuriin ja amerikkalaisten toimeentuloon.

Ironista on, että näin muhkeiden menojen myötä Yhdysvaltojen sotilaallinen ylivoima muihin suurvaltoihin nähden on järjestelmällisesti heikentynyt. Tästä johtuva strateginen ahdistus saa maan sotilasmenot yhä vain kasvamaan, mikä johtaa noidankehään, Shao selittää.

Neuvostoliitto harjoitti aikoinaan imperialistista sovinismia ja kannatti rajoitettua suvereniteettia, mikä johti lopulta sosialistisen leirin hajoamiseen. Nykyään Yhdysvallat uskoo uusliberalismiin, vahvimman selviytymiseen ja siihen, että voittaja vie kaiken.

Amerikasta on tullut ”liberaali totalitaarinen valtio, johon on ripoteltu oligarkkieliitin, ideologian ja mediamonopolin sekä poliisivaltion piirteitä”. Tämä on täysin Yhdysvaltojen entisen kansallisen turvallisuusneuvonantajan Zbigniew Brzezinskin esittämien totalitaarisen hallinnon standardien mukaista.

Neuvostoliitto tukahdutti aikoinaan voimakkaasti toisinajattelijoita. Myös Yhdysvaltojen uusliberalismista on tullut äärimmäistä ja absoluuttista. Etnisten ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksista on muotoutunut poliittisen korrektiuden ehdoton standardi.

Kaikki puhe, joka ei ole liberaalin ideologian mukaista, on epäilyttävää ja jo miltei lain vastaista. ”Media ja internet-jätit vaiensivat mielensä mukaan jopa Trumpin, joka sai puolelleen 75 miljoonaa äänestäjää vaaleissa”, Shao hämmästelee.

Lukuisat poliittisen korrektiuden vaatimukset ja monipuolistuneet poliittiset identiteetit eivät kuitenkaan ole kuroneet umpeen kuilua amerikkalaisessa yhteiskunnassa. Päinvastoin, ne repivät hajalle jo ennestään pirstaleista yhteiskuntaa.

CBS:n tammikuussa 2021 tekemän kyselyn mukaan puolet amerikkalaisista uskoo, että ”toiset amerikkalaiset ja kotimaan viholliset” ovat suurin uhka demokratialle ja heidän elämäntavoilleen.

Bidenin hallinto on tehostanut yksityisen puheen ja tekstiviestien valvontaa ja FBI on kehottanut kansalaisia ilmiantamaan sukulaisia ja ystäviä ”ääriajattelusta”, aivan kuten neuvostoviranomaiset aikoinaan tekivät. Tämä on uusi aikakausi, jolloin Washington pyrkii amerikkalaisen yhteiskunnan täydelliseen valvontaan.

Entisen Neuvostoliiton tavoin Yhdysvallat on tällä hetkellä suurissa vaikeuksissa. Syyt tähän eivät ole niinkään ulkoisia, vaan sisäisiä. Sisäisessä rakenteellisessa kriisissä Yhdysvalloilla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin yrittää siirtää vastuuta muille maille.

Shaon mielestä ”Amerikan on herättävä ja ymmärrettävä, että vihanpito Kiinan kanssa ei johda parempiin oloihin, vaan luo oligarkkivallalle edellytyksiä jatkaa amerikkalaisten sortamista”. Viime kädessä vain amerikkalaiset itse voivat parantaa ”maansa sairauden” ja estää sitä muuttumasta uudeksi Neuvostoliitoksi.