Kuukausi: tammikuu 2023

Yhdysvallat on vuoden alusta voimaan tulleen lainsäädännön myötä ryhtynyt houkuttelemaan eurooppalaista liiketoimintaa Atlantin tuolle puolen. Yritykset voivat saada roimasti taloudellista tukea, mikäli ne valmistavat tuotteensa Amerikassa. Tämä on herättänyt huolta Euroopan unionissa, jonka kilpailukyky ja painoarvo maailmantaloudessa on jo ennestään koetuksella.

Amerikkalainen protektionismi vahingoittaa Eurooppaa ja heikentää läntisen maailman yhtenäisyyttä. Ajautuvatko EU ja Yhdysvallat jonkinlaiseen investointisotaan Washingtonin itsekkään elvytyspolitiikan vuoksi? Vaikuttavatko talouspoliittiset kiistat ennen pitkää myös ulko- ja turvallisuuspoliittiseen ”erityissuhteeseen”?

Aiemmin EU:ssa on – etenkin Ranskan suulla – pohdittu uuden eurooppalaisen turvallisuusarkkitehtuurin luomista. Ennen Ukrainan konfliktin nykyistä vaihetta, Ranska halusi siihen mukaan myös Venäjän.

Yhdysvallat ei ole katsonut hyvällä puheita tällaisesta uudesta järjestelmästä, sillä se voisi romuttaa Naton. Toisin sanoen, Washington hyväksyy eurooppalaisen puolustuksen vain johtamansa Pohjois-Atlantin liiton alaisuudessa.

Nykyisellään, Euroopan unioni ei ole Yhdysvaltoja uhmaamaan kykenevä poliittinen voima, vaan Bryssel tekee erimielisyyksistä huolimatta niin kuin Washingtonista käsketään. Moni Ukrainan puolesta liputtava euroatlantisti puolustaa siis amerikkalaista hegemoniaa, joka on Venäjän-vastaisen hybridisodan välityksellä ajamassa alas myös Euroopan.

Kävi Ukrainassa miten tahansa, Yhdysvallat on edelleen sitoutunut suunnitelmaansa heikentää Venäjää, jotta siitä ei tulisi hallitseva toimija lupaavilla Keski-Aasian markkinoilla. Tämä asenne selittää hybridisodan eskalaation monella rintamalla: angloamerikkalaiset ovat räjäyttäneet Nord Stream 2:n, ajaneet Euroopan vakavaan lamaan, sabotoineet globaalit toimitusketjut ja yrittäneet yllyttää Kiinaa hyökkäämään Taiwanin saarelle.

Nämä tapahtumat osoittavat, miten tärkeänä Yhdysvallat pitää etuoikeutettua asemaansa maailmanjärjestyksessä ja millaisia riskejä se on valmis ottamaan säilyttääkseen tämän aseman. Horjuva amerikkalaishegemoni on valmis tekemään mitä tahansa säilyttääkseen otteensa vallasta, mikä lisää sodan eskaloitumisen uhkaa ja synkistää myös talouden näkymiä.

Neuvostojohtaja Stalin uskoi aikoinaan, että kapitalististen valtioiden välinen uuvuttava sota mahdollistaisi sosialistisen vallankumouksen ulottumisen ennen pitkää koko Euroopan mantereelle. Näin ei erinäisistä syistä käynyt, mutta entäpä jos Putinilla on samansuuntainen tavoite?

Ajatellaanko Kremlissä pitkittyvän konfliktin aiheuttamien taloudellisten ja sosiopoliittisten hankaluuksien nostavan euromaissa kansalaiset kapinaan nykypolitiikkaa vastaan? Voisiko tämä kataklysmi ajaa amerikkalaisjoukot pois euromantereelta, kuten Afganistanista ikään?

Tällainen tulevaisuusskenaario saattaa vaikuttaa kaukaa haetulta, mutta nähdäänkö asia Venäjällä toisin? Vieraillessaan Moskovan valtionyliopistossa Putin selitti opiskelijoille, että ”Saksassa on edelleen Yhdysvaltojen miehitysjoukkoja”. Hän kuitenkin lisäsi, että ”tavalla tai toisella, suvereniteetti palautetaan Eurooppaan, mutta tämä tulee viemään jonkin aikaa”.

Suomalaispoliitikkoja on vieraillut tiuhaa tahtia Ukrainassa kuvauttamassa itseään. Nyt myös presidentti Sauli Niinistö on matkustanut Kiovaan, missä hän on esiintynyt lehdistölle näyttelijä Zelenskyin rinnalla, sotilaallisen vihreään asuun pukeutuneena.

Niinistön vierailusta ja Nato-maiden lupaamasta tuesta huolimatta, Ukrainasta kuuluu kummia. Zelenskyin hallinto vaikuttaa olevan hajoamispisteessä; on eronneita, erotettuja ja helikopteriturmassa sopivasti menehtyneitä ministereitä.

Jotkut ”sisäiset puhdistukset” liittyvät väitettyihin korruptiotapauksiin, mikä ei toisaalta herätä ihmetystä: ennen Ukrainan konfliktin nykyistä, uutta kuumaa vaihetta, maa tunnettiin lähinnä oligarkeistaan, korruptiosta, ihmiskaupasta ja muista hämäryyksistä. Zelenskyi tuli Panaman paperien myötä tunnetuksi varakkaana veronkiertäjänä, vaikka hänen vaatimattomaksi jäänyt näyttelijän uransa on tuskin hänen tulojensa takana.

Ukraina väittää olevansa demokratia ja taistelevansa läntisten arvojen puolesta, mutta itse asiassa se on varsin autoritaarinen maa, jossa tiedotusvälineet on joko vaiennettu tai valjastettu valtion propagandan levittämiseen. Zelenskyi on pidätyttänyt useimmat poliittiset kilpailijansa ja tukahduttanut kaiken opposition. Ukrainan salainen poliisi on väitetysti myös likvidoinut hallinnon vastustajia.

Tällaisen valtion kanssa virallinen Suomi kokee nyt median myötävaikuttamaa kohtalonyhteyttä ja on valmis avustamaan Kiovan hallintoa yhä uusilla tukipaketeilla ja sadoilla miljoonilla, joista ei koskaan saada penniäkään takaisin.

Kaiken lisäksi Niinistö havaitsee kuulemma yhtäläisyyksiä Suomen sotien ja Ukrainan tilanteen kanssa. Yrittääkö hän kilpailla pääministeri Marinin kanssa siitä, kumman lausunnot ovat itänaapurin suuntaan tylympiä?

Viimeisen vuoden aikana, Suomen valtiojohto on kääntänyt entisen, varovaisemman ulko- ja turvallisuuspolitiikan päälaelleen ja ylpeilee nyt Venäjän-vastaisuudellaan Baltian traumavaltioiden tapaan. Suomen uusi tyyli ei tuo poliittiselle eliitille kunniaa, vaan herättää lähinnä säälinsekaista vastenmielisyyttä.

Moni Ylen ja iltapäivälehtien uutisointiin uskova kokee kuitenkin vielä karmean yllätyksen, Ukrainan ja Nato-lännen hävitessä sotansa. Näin on käymässä, sillä Venäjä on jo tehnyt miltei selvää Ukrainan omasta armeijasta. Kun taistelut lopulta raukeavat, mitä sotaa lietsoneet poliitikkomme sitten sanovat?

Washington eurovasalleineen saattaa joutua pian vaarallisten valintojen eteen. Pitäisikö sen lähettää Ukrainaan amerikkalaisjoukkoja tai ilmavoimia? Jos se tekisi niin, kuinka nopeasti sota leviäisi Eurooppaan? Entä kannattaisivatko Naton jäsenmaat joukkojen lähettämistä virallisesti Ukrainaan?

Vaihtoehtoinen skenaario on, että Washington ryhtyy pian ajamaan aiemmin vastustamaansa rauhansopimusta, ennen kuin karu totuus paljastuu ja mediakoneiston luoma illuusio voittoisasta Ukrainasta romahtaa. Mutta onko Venäjän johto enää valmis istumaan alas ja keskustelemaan sopimuksesta?

Viikonloppuna Ruotsin Nato-jäsenyyden ratifiointi otti taas aimo askeleen takapakkia, kun islaminuskon vastaisista performansseistaan tunnettu Rasmus Paludan sai Ruotsin viranomaisten luvalla esittää ”protestinsa” Turkin Tukholman-suurlähetystön edessä polttamalla Koraanin.

Turkin presidentinkanslian mukaan mielenosoituksen salliminen tilanteessa, jossa Turkki oli toistuvasti vaatinut sen kieltämistä, on omiaan ruokkimaan ”islamofobiaa”. Turkkilaisviranomaisen mukaan ”pyhien arvojen kimppuun käyminen ei ole vapautta, vaan barbarismia”.

Ruotsin puolustusministerin Pål Jonsonin piti vierailla ensi viikolla Turkissa, mutta nyt suunniteltu matka ei toteudukaan. Turkin hallintoa tukevan kansallismielisen puolueen, Milliyetçi Hareket Partisin, edustaja Devlet Bahçeli on puolestaan väittänyt, että ”Ruotsin Nato-jäsenyyttä ei tulla hyväksymään tämän takia”.

Koska ruotsalaisviranomaiset eivät yrittäneet tätä Paludanin provosoivaa mielenilmausta estää, haiskahtaa yhä vahvemmin siltä, että Ruotsi vetää näin kätevästi Nato-hakemuksensa pois, langettaen syyn tavallaan Turkin niskoille, joka ei voi hyväksyä liberaalin länsimaan sananvapaus- ja mielenilmaisukäsityksiä.

Nyt kiivaimmat ruotsalaiset ja suomalaiset Nato-fanit jo haukkuvat Paludania ”ryssän trolliksi”, vaikka hän on harrastanut näitä Koraanin polttamisesityksiään jo vuosien ajan, eikä ole tiettävästi Nato-vastainen. Kyynisempi voisi väittää, että koko spektaakkeli järjestettiin, jotta vain strategisesti tärkeämpi ja Venäjän-vastaiseksi psyykattu Suomi liitetään hyökkäysliiton itärajan etulinjaan, Ruotsin eliitin jäädessä turvaan ulkopuolelle.

Samaan aikaan, The Economist, ”Britannian miljonäärien puolesta puhuva aikakauslehti”, on julkaissut ”erikoisraportin Erdoğanin imperiumista”. Lehden tulipunaisessa kansikuvassakin viitataan ”Turkin uhkaavaan diktatuuriin”, joten ilmeisesti Erdoğanin omapäisyys on alkanut toden teolla ärsyttää lännen vallanpitäjiä ja hänet halutaan saada ruotuun – ja mieluiten vaihtoon Turkin tulevissa vaaleissa.

Tšetšeenijohtaja Ramzan Kadyrov on myös kommentoinut Ruotsin tapahtumia. Muslimina hän luonnollisesti tuomitsee Koraanin polttamisen, mutta kehottaa tämän lisäksi islamilaista maailmaa yhdistymään – kaikkien muslimeihin kohdistuneiden epäoikeudenmukaisuuksien, sotien ja vallanvaihtoyritysten jälkeen – todellista yhteistä vihollista, eli Nato-länttä vastaan.

Maailmanjärjestyksen etsiessä uutta asentoa, Länsi-Aasian muslimimaat ovat myös muutoksen keskellä. Miten käy lännen pyrkimysten, jos ja kun Syyria ja Turkki sopivat kiistansa? Saudi-Arabia on jo ilmoittanut olevansa valmis käymään kauppaa muillakin valuutoilla kuin dollarilla ja Iranilla on strategiset kumppanuutensa sekä Venäjän että Kiinan kanssa.

Turkki on geopoliittisesti tärkeä kumppani Yhdysvaltojen johtamalle Pohjois-Atlantin liitolle, vaikka sillä onkin läheinen suhde myös Venäjään. Turkilla on myös Naton toiseksi suurimmat asevoimat. Sillä on tärkeä rooli alueellaan ja lisäksi vaikutusvaltaa Länsi-Balkanilla, itäisellä Välimerellä ja myös Afrikassa.

Turkin pitkäaikainen päämies on joskus kuvaillut demokratiaa raitiovaunumatkaksi: ”kun saavut määränpäähän, hyppäät vain pois kyydistä”. Nyt Lännessä pelätään, että jos yhä ”itsevaltaisemmaksi” käyvä Erdoğan saa jatkaa Turkin johdossa, Nato-maa saattaa vielä päätyä lännen kilpailijoiden leiriin.

Joko kuulitte, että velkainen Suomi syytää tuosta vain neljäsataa miljoonaa euroa Ukrainan mustaan aukkoon? Yksikään suomalainen talousviisas, saati poliitikko, ei sano julkisuudessa tästä hullusta vieraskoreudesta poikkipuolista sanaa. Jälleen hölmöläiset näyttävät tyhmyytensä muulle maailmalle, uskaltamatta esittää edes maltillista kritiikkiä höveliin rahanjakeluun.

Tarvitaan jokin katalyyttinen tapahtuma paljastamaan asioita, joita ei ole poliittisista tai muista syistä haluttu nähdä. Kuten amerikkalaisblogisti Z Man kirjoittaa, Yhdysvaltojen asuntolainakriisi vuonna 2008 oli esimerkki asiasta, joka oli ”piilossa näkyvillä”. Kun järjestelmä alkoi kaatua, myös massiivinen korruptio paljastui.

Samoin Ukrainan konflikti on tuonut esille jo ennestään tiedettyjä, ikäviä asioita. Venäjän-vastainen hybridisota ja Ukrainaan syydetyt miljoonat ovat paljastaneet, ettei Eurooppa kykene itsenäiseen ajatteluun ja toimintaan, vaan se on lähinnä ”kokoelma globaalin amerikkalaisen imperiumin alueita, joita johtavat provinssihölmöt vailla todellista valtaa”.

Venäläisten houkutteleminen sodankäyntiin ei palvellut Euroopan intressejä. Se on selvästi huono asia eurooppalaiselle liike-elämälle ja elintasolle. Euromaista on tulossa kilpailukyvyttömiä Ukrainaan syydettyjen tukipakettien ja muiden kustannusten vuoksi. Saksa, Euroopan talousveturi, on syöksymässä kohti deindustrialisaatiota.

Jos eurooppalainen poliittinen luokka koostuisi vakavasti otettavista osaajista, se ei olisi suostunut Washingtonin käskyläiseksi, vaan olisi sopinut asioista Venäjän kanssa jo ennen kuin Ukrainan konflikti kuumeni nykyiseen vaiheeseensa. Sen sijaan, europoliitikot valehtelivat vuosien ajan venäläisille kollegoilleen, antaakseen Yhdysvalloille ja Britannialle aikaa kouluttaa ja aseistaa Ukrainan armeijaa, Venäjän-vastaista sotaa varten.

Juuri tämä kertoo jotain olennaista Euroopan poliittisen luokan voimattomuudesta; kaikki entiset ja nykyiset poliitikot ovat vain amerikkalaisen imperiumin lakeijoita. Siksi Venäjän johto ei enää vaivaudu keskustelemaan asioista eurojohtajien kanssa. Siinä ei ole mitään järkeä, sillä eurooppalaiset eivät päätä omista asioistaan, vaan niiden on kysyttävä lupaa Yhdysvalloilta.

Todellisuudesta vieraantuneet europoliitikot kuvittelevat Euroopan olevan demokratian ja sivistyksen tyyssija, barbaarien asuttaman maailman keskellä. Brysselin federalistien unelma, Euroopan unioni, on osoittautunut painajaiseksi: siitä on tullut taantuva talousalue, maahanmuuttajista täyttyvä ghettometropoli, jonka natiiviväestö joutuu tinkimään elintasostaan ja turvallisuudestaan. Entinen eurooppalainen korkeakulttuuri on jo museoitu ja nykymeno on monessa suhteessa yhtä mautonta kuin Yhdysvalloissakin.

Samaan aikaan, sijaissota lännen kanssa määrittelee Venäjää kansakuntana uudelleen. Kuten Z Man blogissaan muistuttaa, 1900-luvun kaksi teollista suursotaa muuttivat Amerikan tasavallasta globaaliksi imperiumiksi. Sodat voivat kuitenkin myös tuhota maita ja näin kävi vanhalle Euroopalle. Kaksi maailmansotaa ja kylmä sota imivät eurooppalaisen elinvoiman ja tekivät koko mantereesta amerikkalaisen vyöhykkeen.

Lännettyneen Suomen hölmöläisille elo Amerikan alusmaana tuntuu sopivan vallan mainiosti. Päivittäiset uutislähetykset käsittelevät Ukrainaa puolueellisesta perspektiivistä, amerikkalaisen ajatushautomon tuotoksia lähteinä käyttäen. Sitten on yleensä jokin muu uutinen Yhdysvalloista ja urheiluosiossakin käydään läpi lähinnä NHL:n jääkiekkopelejä, tai amerikkalaista koripalloa.

Meillä myös hehkutetaan, amerikkalaislehtiä matkien, kuinka seniilin Joe Bidenin ”saavutukset hakevat vertaistaan”. Kuinka kauan tämä Amerikan ihannointi jatkuu, Ukrainan taloudellisesta ja sotilaallisesta tukemisesta puhumattakaan? Osa kansalaisista odottaa Nato-jäsenyyden ratifiointia, kuvitellen sen tekevän elämästä jotenkin parempaa.

Kun Venäjän-vastaisen sodankäynnin kustannuksia ja realiteetteja ei voida enää peitellä, löytyykö euromaista poliitikkoja, jotka pyrkisivät saamaan kansakuntansa irti Washingtonin kynsistä? Vai onko jo liian myöhäistä? Suomen hölmölästä on muutosta turha odottaa alkavaksi.

Kiinassa seurataan tarkasti Japanin turvallisuuspoliittisia toimia. Japani perustelee asevarusteluaan ja armeijansa vahvistamista ”ulkoisilla uhilla”. Kiinassa taas ajatellaan, että Japani ajaa alueellista tilannetta lähemmäs konfliktia, Yhdysvaltojen kannustamana.

Japanin pääministeri Fumio Kishida totesi G7 -maiden kokouksen päätteeksi tekemällään Washingtonin matkalla, että hän jakaa ryhmän johtajien kanssa ”voimakkaan kriisitietoisuuden Itä-Aasian turvallisuusympäristöstä”.

”Itä-Aasia voi olla huomisen Ukraina”, Japanin johtaja totesi ja lisäsi, että Euroopan ja Tyynenmeren alueen turvallisuus ovat ”erottamattomia”.

Venäjän ja Ukrainan konfliktin kiihtymisestä lähtien, Kishida on hokenut tätä lausetta. Hän on toistanut fraasia puhuessaan Singaporessa järjestetyssä Shangri-La Dialogue -kokouksessa viime kesäkuussa ja myöhemmin Naton huippukokouksessa.

Viesti, jonka Kishida haluaa välittää, on selvä: se vaatii Venäjän-vastaiseen hybridisotaan keskittyneitä Yhdysvaltoja ja sen Nato-liittolaisia kiinnittämään enemmän huomiota Aasiaan. Kishida on angloamerikkalaisten isäntiensä kanssa samaa mieltä siitä, että Kiina on ”suurin haaste”, joka lännen ja sen aasialaisten vasallien on yhdessä kohdattava.

Tokio ja Washington ovat jo neuvotelleet siitä, miten Pekingiä tulisi käsitellä. Naton jäseniä pyritään saamaan mukaan Itä-Aasian strategiaan ja niitä taivutellaan vahvistamaan sotilaallista yhteistyötä Japanin kanssa Kiinan-vastaisessa taistelussa. Kishida on kannustanut Eurooppaa yhteistyöhön ”vapaan ja avoimen indopasifisen alueen” luomiseksi.

Vihjaamalla Itä-Aasian olevan potentiaalinen ”uusi Ukraina”, Japani ja Yhdysvallat pyrkivät estämään Taiwanin saaren yhdistymisen Manner-Kiinaan. Xi Jinpingin hallinto puolestaan katsoo, että Kiinan kansallinen yhdistyminen on vain ajan kysymys.

Yhdysvallat ja Japani tulevat jatkossakin ylittämään Kiinan ”punaisia viivoja”, provosoidakseen Manner-Kiinaa voimankäyttöön. Ne haluavat saattaa Kiinan sellaiseen pakkorakoon, jossa sitä voitaisiin syyttää – kuten Venäjää – ”hyökkäyssodan aloittamisesta”.

Miehitetty Japani siis seuraa Washingtonin askelmerkkejä, joilla se pyrkii omalta osaltaan kuumentamaan Itä-Aasian tilannetta. Tokio on lisännyt ponnistelujaan sotilaallisen kyvykkyytensä vahvistamiseksi. Uusi merkittävä askel oli kolmen keskeisen turvallisuusasiakirjan hyväksyminen viime kuussa.

Nuo asiakirjat, uusi kansallinen turvallisuusstrategia mukaan lukien, jäljittelevät Yhdysvaltojen vastaavia dokumentteja, kuvaten Kiinaa ”suurimmaksi strategiseksi haasteeksi”, minkä Japani on kohdannut.

Strategisissa asiakirjoissa määritellään myös vastaiskuvalmiudet vihollisen ohjusten laukaisupaikkojen ja muiden sotilaskohteiden tuhoamiseksi. Japani pyrkii kaiken lisäksi kasvattamaan maan puolustusbudjetin noin 43 triljoonaan jeniin (318 miljardiin dollariin).

Kiinan mukaan, Japanin toimet eivät edistä rauhaa ja vakautta alueella. Kiinan ulkoministeriöstä on kommentoitu, että Japanin pitäisi vakavasti miettiä ”militaristisen aggression historiaansa ja ottaa siitä opiksi, ongelmien lietsomisen sijaan”.

Kiinalaisten mielestä, Japanin hallinnon pitäisi myös pysähtyä pohtimaan, kuinka tiukasti se haluaa sitoa itsensä Yhdysvaltojen strategiaan. Tällä hetkellä on selvää, että riippumatta siitä, kuka Japanissa on vallassa, maan ulkopolitiikka edistää ennen kaikkea Yhdysvaltojen intressejä.

”Jos Tokio jatkaa Washingtonin pelinappulana toimimista Aasian ja Tyynenmeren alueella, lietsoakseen täällä ongelmia, Japanista voi tahtomattaan tulla Itä-Aasian Ukraina”, Kiinasta varoitellaan.

Suomen pääministeri Sanna Marin on parasta aikaa Sveitsin Davosissa, Maailman talousfoorumin vuosittaisessa kokoontumisessa. Marin on päässyt ääneen paneelikeskustelussa, jossa käsiteltiin talousnäkymiä, kansainvälistä tilannetta ja ”sotaa Euroopassa”.

Mitä tulee talouteen, Marin ja davoslaiset ovat vahvasti sitä mieltä, että Eurooppa on luisumassa taantumaan. Tästä huolimatta, Marinin mielestä Euroopan täytyy jatkaa ”vihreää siirtymää” ja samalla irrottautua ”autoritaaristen hallintojen” kanssa käytävästä kaupasta, kävipä euromantereelle tässä uhkapelissä miten huonosti tahansa.

Kuten monia suomalaisia Nato-fanaatikkoja, myös Marinia kismittää se, etteivät Unkari ja Turkki ole vieläkään ratifioineet Suomen ja Ruotsin jäsenyyttä lännen eliitin hyökkäysliitossa. Prosessi ei ole edennytkään niin nopeasti, kuin Marin olisi toivonut, vaikka hänen mukaansa Suomi ja Ruotsi ovat jo ”täysin Nato-yhteensopivia”.

Venäjänkin Marin pääsi mainitsemaan, eivätkä hänen fraasinsa poikenneet Sauli Niinistön tai Jussi Halla-ahon vastaavista kommenteista. Kuten Niinistö, joka on angloamerikkalaisten valtapiirien uskollinen apuri, myös Marin toisti tuttua hokemaa siitä, että ”sääntöpohjainen maailmanjärjestys on haastettuna”.

”Venäjän hyökkäys Ukrainassa” tuntuu olevan myös pääministerin lempiaiheita nykyään. Jälleen hän painotti, että lännen täytyy pitää huolta siitä, että, ”sota päättyy Ukrainan voittoon”. Tämä voi kestää pitkäänkin, ”viisi vuotta, kymmenen vuotta, viisitoista vuotta”, mutta lännen velvollisuus on jatkaa Ukrainan tukemista, ”mitä tahansa se vaatiikin”.

Meneillään on Marinin mukaan myös ”arvojen sota”, mutta hänen ilmeisen joustavaan arvomaailmaansa sopii, että Ukrainassa venäläisiä vastaan taistelevat lännen tiedustelupalvelujen kouluttamat äärioikeistolaiset. Samoin Marinia ei haittaa, että ”demokratian ja vapauden” puolesta taisteleva sankaripresidentti Zelenskyi on jo pitkään harrastanut vähemmistöjen syrjintää, mediasensuuria, sekä poliittisten puolueiden kieltämistä.

Marinin kommentit eivät mitenkään yllätä, eikä niissä ole havaittavissa säkenöivää omaa ajattelua, vaan pääministeri tyytyy toistamaan muiden kirjoittamia lauseita. Marinin tapaiset hahmot haluavat lännen hegemonian jatkuvan, sillä vain tässä peukaloitujen sääntöjen systeemissä, hänen kaltaisensa ”nuoret johtajat” voivat edetä urallaan, olipa heillä todellista asiantuntemusta ja osaamista, tai sitten ei.

Maailman talousfoorumin visioima kapitalistinen great reset, ”suuri uudelleenkäynnistys”, yhdistyy atlanttisen sotakoneiston agendaan, jossa lännen imperiumi pyrkii kukistamaan Venäjän. Tämä projekti jatkuu, kunnes lännen ylivaltafantasiat katoavat Ukrainan mustaan aukkoon.

Valitettavasti monikaan ei ymmärrä, että Suomen ja Euroopan poliittiset ja taloudelliset ongelmat eivät johdu Putinin Venäjästä, vaan ovat lännen pääomapiirien aikaansaannosta. On siis turha odottaa, että Marin ja davoslaiset tekisivät järkeviä ehdotuksia tulevaisuutta koskien.

Englantilainen historianfilosofi Arnold Toynbee ei pitänyt Venäjästä, mutta totesi kuitenkin, että sen geopoliittinen laajentuminen on aina ollut luonteeltaan puolustuksellista. Venäläiset yrittävät työntää rajoja mahdollisimman pitkälle, koska muuten Venäjä ei ole suojattuna lännestä eikä idästä. Niinpä se tarvitsee puskurivyöhykkeitä.

Venäläisen historioitsijan ja yhteiskuntatieteilijän Andrei Fursovin mielestä on myös tärkeää laatia ”uusi maailmanpoliittinen ohjelma, sosiaalinen hanke, josta voisi tulla uuden vaihtoehtoisen järjestyksen perusta”. Venäjä ei voi hänen mielestään ”vastustaa länttä vain Euraasian alustalla”.

Onnistuminen edellyttää ”globaalia vaihtoehtoa”, ”liittoutuneiden erillisalueiden luomista” ja vähintäänkin informaatiosodankäyntiä vihollisen alueella. Venäjällä tulee olla myös ”valmius puolustaa geopoliittisia tukijoitaan”.

”Tietysti olisi parempi elää rauhassa kaikkien kanssa, mutta länsi ei jätä [Venäjää] rauhaan”, Fursov arvioi, katsoen ajassa taaksepäin. Presidentti Bill Clinton sanoi vuonna 1995 amerikkalaissotilaille, ettei Yhdysvallat anna Venäjän ”olla mahtava”. Yhdysvaltojen tavoite oli jo tuolloin pitää Venäjä heikkona ja lännen intresseille alisteisena luonnonvara-aittana.

Venäjä on yhä olemassa, koska sillä on sotilaallisena suurvaltana kyky aiheuttaa todellista vahinkoa Yhdysvalloille ja sen liittolaisille, mikäli tilanne sellaiseksi kärjistyy. ”Jos näin ei olisi, meitä olisi kohdeltu samalla tavalla kuin serbejä, libyalaisia ​​ja muita. Elämme edelleen Neuvostoliiton sotilaallisella perustalla, joka syntyi vöitä kiristämällä”, Fursov muistuttaa.

Venäjän ja lännen välisten suhteiden heikkeneminen tulee olemaan pitkäaikainen prosessi. Samalla tulisi ymmärtää, ettei uusliberaali taloudenhoito suo Venäjälle mahdollisuutta kestää tätä vastakkainasettelua, saati haaveilla voitosta. Fursovista ainoa ulospääsy onkin ”mobilisaatiotalous”.

Ongelmaksi muodostuu se, ettei Venäjän nykyinen eliitti – tai ainakaan useimmat heistä – ole valmis siirtymään mobilisaatiotalouden kiskoille, vaan he pyrkivät sabotoimaan tätä prosessia. ”Nämä ihmiset kasvatettiin mukavaan elämään, joten he eivät todennäköisesti ole tyytyväisiä pitkälliseen yhteenottoon lännen kanssa”, Fursov selittää.

Kolmenkymmenen vuoden ajan Venäjää on liberalisoitu, eikä pysähtymisprosessi ja käänne uuteen suuntaan voi sujua täysin kivuttomasti. ”Väestö varmasti tukee tätä käännettä, mutta saa nähdä, kuinka pitkälle valtionjohto on valmis kulkemaan tätä polkua lähitulevaisuudessa”, Fursov pohtii.

Iivana Julman tai Stalinin poliittinen tahto päätti paljosta, mitä tuli maan eri valtaryhmien väliseen tasapainoon. Eri ryhmien intressien sovittamisessa, yhden henkilön tahto oli ratkaisevassa roolissa.

Tässä ei kuitenkaan ole kyse valtiososialismin tai Neuvostoliiton palauttamisesta – ”historiasta ei voi palauttaa mitään, Neuvostoliitto 2.0 on tuskin mahdollinen – samaan virtaan ei voi astua kahdesti”, Fursov uskoo, antiikin Kreikan filosofi Heraikleitosta siteeraten.

Fursov puhuu Venäjän federaation kehityksen vektorista, joka ”perustuu sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen ja sen omaan sivistyskoodiin, omaan identiteettiin” (hän painottaa, ettei tämä identiteetti rajoitu ortodoksikristillisyyteen, vaan on vanhempaa ja moniulotteisempaa perua).

1900-luvun alun kriisitilanteessa, oikeistokonservatiivinen ajattelija Mikhail Menshikov kirjoitti ”ainoasta tiestä ulos kriisistä”. Hän katsoi, että joko Venäjällä tapahtuisi ”energioiden muutos”, tai sitä odottaisi ”siirtomaa-Intian kohtalo”.

Samoin vuoden 1917 alussa, Josif Stalin julisti Pietarin työläisille pitämässään puheessa, että Venäjästä tulisi joko sosialistinen neuvostotasavalta, tai Britannian ja Yhdysvaltojen siirtomaa. Historioitsija Fursovin mielestä oikeistolainen Menshikov ja vasemmistolainen Stalin ”osuivat molemmat oikeaan”.

Fursov katsoo, että Venäjän federaatio on jälleen samanlaisen valinnan edessä: joko se saa ”energianvaihdoksen” kautta takaisin ”historiallisen Venäjän laadun”, tai se jakautuu reservaatioiksi.

Vuonna 1917 Venäjällä tapahtui poliittinen mullistus, lokakuun vallankumous, josta Neuvostoliitto sai alkunsa. Erityisesti Stalinin valtakaudesta – jota leimasivat suuret yhteiskunnalliset ja maailmanpoliittiset muutokset – Fursov vetää yhteyksiä aina nykyaikaan asti.

”Neuvostoliitto ei voittanut vain Hitleriä, vaan hidasti myös ultraglobalisaatioprosessia ja siksi Stalinia vihataan lännessä. Hän teki tyhjäksi globalistien suunnitelmat ja lykkäsi vuoden 1991 saapumista noin seitsemälläkymmenellä vuodella. Ilman tätä, globalisaatio olisi alkanut jo 1920-luvulla”, Fursov väittää.

Myös nyky-Venäjällä tuntuu etenevän jonkinasteinen ”vallankumous”: Venäjä on kääntynyt poispäin ”kollektiivisesta lännestä”, Euroopasta, Yhdysvalloista ja anglofonisista maista. Venäjä onkin oma sivilisaationsa, jolla on arvojärjestelmänsä ja geopoliittinen mallinsa.

Fursovin lailla, olen vakuuttunut siitä, että Venäjä on jälleen keskeisessä roolissa, kun maailmanjärjestyksen kohtaloa ratkotaan.

Ukrainan Britannian-suurlähettiläs Vadym Prystaiko on myöntänyt, että Ukrainan tappiot ovat merkittäviä: ”Menetämme ihmisiä kaikkialla. Emme mainosta, kuinka moni kuolleista on sotilaita tai siviilejä, mutta voitte kuvitella, että luvut ovat valtavia ja niitä on vaikea sulattaa.”

Venäjän-vastaiseen kiihkoon lietsotussa Suomessa, valta(vale)media ei juurikaan Ukrainan menetyksiä mainitse. Ikävien totuuksien kertominen olisi tappiomielialan lietsomista, sillä tietyn kansanosan ja poliittisen eliitin mielenmaisemissa, Suomikin on sodan osapuoli, taistellen Putinin pahuutta vastaan Zelenskyin ja Nato-lännen puolella.

Narratiivia, jossa Ukraina ”käy sotaan Suomenkin puolesta” ja tulee (lännen aseavun, rahoituksen ja tiedustelupalvelujen tukemana) voittamaan, on yritetty iskostaa ihmisten mieliin jo vuoden päivät. Poliitikot, akateemikot, kirjailijat, ym. julkisuuden henkilöt esiintyvät militantteina ”ukrainisteina” ja odottavat päivää, jolloin Venäjä häviää ja jotenkin mystisesti lakkaa olemasta.

Ulkoasiain valiokunnan puheenjohtaja Jussi Halla-aho, joka on toistuvasti fantasioinut venäläisten tappamisella, väittää uskovansa, että Venäjän joukot on mahdollista työntää ulos Ukrainasta vuoden 2023 aikana. ”Kiihkeällä sivustaseuraajalla” tuntuu olevan hyvin läheinen suhde Ukrainaan ja suhtautuminen Venäjään tuo mieleen amerikanjuutalaiset neokonservatiivit historiallisine kaunoineen.

Eipä silti, edes suomalainen kulttuuriväki ei halua kyseenalaistaa vallitsevaa poliittista narratiivia. Tästä esimerkkinä Suomi-Venäjä-seura liputtaa Ukrainan puolesta, toistaen Nato-lännen russofobisia kliseitä ja Suomen Journalistiliitto aikoo erota kansainvälisestä journalistiliitosta, koska Venäjä on yhä sen jäsenmaa.

Ukrainan tukeminen on lähes utopistinen hanke, johon liittyvistä kustannuksista ei välitetä. Ehkä joskus tulevaisuudessa, joku toimittaja tai politiikan tutkija voi lähestyä aihetta objektiivisemmin? Nyt puheet Ukrainan sisäpoliittisista ongelmista, korruptiosta ja lännen roolista Ukrainan konfliktin alullepanijana, kuitataan refleksinomaisesti ”disinformaationa”.

Yhdysvallat Nato-vasalleineen aikoo toimittaa Ukrainaan lisää taisteluajoneuvoja, panssaroituja miehistönkuljetusajoneuvoja ja muuta aseistusta. Apu tuskin tulee olemaan riittävää, jotta Zelenskyin harvenevat joukot kykenisivät torjumaan venäläiset sekä idässä että etelässä, mutta ehkä se innostaa lännetetyn Suomen infosotureita jatkamaan uutta talvisotaa poteroissaan.

”Vielä vähän aikaa sitten, globalisaation vastustaminen oli radikaalien ja populistien juttu”, sanoo Thomas Fazi, joka vietti itsekin suuren osan nuoruudestaan mellakoiden (kirjaimellisesti) globaalia kapitalismia vastaan, 1990-luvun lopun ja 2000-luvun alun globalisaation vastaisessa liikkeessä.

Aktivistien liikehdintä ei kuitenkaan onnistunut saavuttamaan merkittäviä poliittisia voittoja lännessä. Se vaati itsemääräämisoikeutta kaukaisten maiden kansoille, mutta ei puuttunut vakavasti kysymykseen kansallisesta suvereniteetista ja poliittisesta vallasta esimerkiksi aktivistien eurooppalaisissa kotimaissa.

Sosialistiksi identifioituva Fazi ja hänen hengenheimolaisensa, joita kohdeltiin kummallisesti ”äärioikeistolaisina” lännen kapitalismin fanittajien keskuudessa, olivat kuitenkin oikeassa siinä, että yritysjohtoisella globalisaatiolla on ollut tuhoisia seurauksia.

Vuosikymmenien ajan, talouspolitiikkaa on räätälöity suuryritysten intressien mukaisesti ja pieni kosmopoliittinen eliitti on saanut kerätä itselleen valtavasti vaurautta ja valtaa. Tämä järjestely on köyhdyttänyt työväestöä ja tuhonnut teollisen kapasiteetin, julkiset palvelut, infrastruktuurit, sekä paikallisyhteisöt. Länsimaista on tullut myös yhä riippuvaisempia ulkomaisista tahoista, jotka toimittavat kaikkea energiasta elintarvikkeisiin ja lääkkeisiin.

Tämä ”hyperglobalisaatio” on ollut paitsi taloudellinen, myös poliittinen hanke. Kyse ei ole ollut vain vallan keskittämisestä yritysjohdolle ja pankkiireille, vaan myös vallan riistämisestä kansalta: kansalliset etuoikeudet on luovutettu kansainvälisille ja ylikansallisille instituutioille ja supervaltion byrokratioille, kuten Maailman kauppajärjestölle ja Euroopan unionille.

Nämä toimielimet irrottivat pääoman täysin kansallisesta demokratiasta. Lopputulos muistuttaa enemmän plutokratiaa ja korporatokratiaa, jossa ylin valta on suuryhtiöillä ja pankeilla. Puolueita tuskin enää erottaa toisistaan, joten poliittiset valinnat pelkistyvät tässä kyynisessä pelissä pieniin vivahde-eroihin ja kosmeettisiin muutoksiin, joilla ei kuitenkaan ole vaikutusta suuriin linjoihin.

Vaikka päivän politiikkaa tehdään yhä näennäisesti kansallisvaltioiden tasolla, talous on viimeisten neljänkymmenen vuoden aikana ollut yhä enemmän valtioiden rajat ylittävä asia, jonka peukaloidut säännöt on sanellut globaali teknokraattinen luokka, jolla on enemmän yhteistä keskenään, kuin omien maidensa kansalaisten enemmistön kanssa.

Sittemmin sama yritysmaailman ja pääomapiirien klikki on alkanut suhtautua epäilevästi tulevaisuuden näkymiin. Nyt samat äärikapitalistit ovat julistamassa ”paikallisuuden” uuden aikakauden alkua ja jopa ”globalisaation kuolemaa”.

Korona-ajan ongelmiin vedoten, niin Yhdysvalloissa kuin Euroopan unionissa, ollaan nyt huolissaan huoltovarmuudesta ja vaaditaan ”toimitusketjujen uudelleenjärjestelyä paikallisemmaksi”. Yhtäkkiä, globalisaatio onkin uhka ”kansalliselle turvallisuudelle”.

Geopoliittiset konfliktit ovat lisänneet globalisaation purkamisen kiireellisyyttä. Ukraina on jakanut maailmaa geopoliittisten linjojen mukaan ja samaan aikaan myös Yhdysvaltojen ja Kiinan välinen kilpailu on kiristynyt. Marraskuussa Biden käynnisti täysimittaisen taloussodan Kiinaa vastaan vientirajoituksineen.

Miksi globaali kapitalistiluokka ajaa nyt siirtymistä pois globalisaatiosta, jota se on itse rakentanut kaikki nämä vuosikymmenet? Vaikka suunta ”deglobalisaatioon” ja ”paikallisuuteen” voisi olla potentiaalisesti myönteinen asia, Fazin mukaan sitä ei ohjaa halu luoda oikeudenmukaisempia ja omavaraisempia yhteiskuntia ja talouksia, jotka palvelevat sisäpolitiikkaa ja ihmisten hyvinvointia. Nykyisen draaman taustalla on lännen rahavallan halu murskata kilpailijaksi noussut Kiina.

Länsimaisten jättiyhtiöiden lisäksi, toinen suuri globalisaation voittaja oli juuri Kiina. Lännen näkökulmasta, globalisaatio perustui oletukseen, että Kiina hyväksyisi maalle osoitetun roolin ”maailman tehtaana” globaalissa työnjaossa. Kapitalistien toiveissa oli, että Kiina tuottaisi halpatyövoimaa monikansallisten yritysten tarpeisiin, valmistaisi tuotteita, ja omaksuisi lopulta myös lännen talousliberalismin ja ulkoisille tahoille alisteisen demokratiamallin.

Kommunistisen puolueen eliitti, joka oli ymmärrettävästi jo pitkään suhtautunut varauksella amerikkalaistyylisen finanssikapitalismin ylilyönteihin, ei suostunutkaan seuraamaan länsijohtoisen globalisaation herrakansan sille osoittamaa roolia maailmanjärjestyksessä. Kommunistinen puolue toteuttikin kaiken aikaa omia suunnitelmiaan, kohoten ylöspäin globaalissa arvoketjussa.

Kiinan noususta ja sen vaikutuksesta Yhdysvaltojen talouden kilpailukykyyn ja asemaan huolestuttiin jo vuosia sitten. ”Pivottia Aasiaan” oli suunniteltu jo aiemmin, mutta Donald Trumpin presidenttikaudella, Washington kävi yhä avoimemmin kauppasotaan Pekingiä vastaan. Bidenin hallinto jatkaa Trumpin viitoittamalla tiellä Kiinan suhteen, kun kilpaillaan poliittisesta ja taloudellisesta vallasta. Sotilaallista yhteenottoakaan ei voida poissulkea.

Vaikka nyt markkinoitu ”deglobalisaatio” voisi parhaimmillaan korjata talouden rakenteita, palauttaa valmistusta kotimaihin ja vähentää tuontiriippuvuutta, tämä ei Fazin mukaan kuitenkaan ole se syy, miksi valtaapitävät ovat muuttaneet mieltään. He pitävät globalisaation vastaista projektia uutena oman imperiuminsa rakentamisen muotona, jolla pyritään säilyttämään hegemonia ja pysäyttämään Kiinan nousu.

Uuden maailmanjärjestyksen muotoutuessa geopoliittisen suuren pelin ja maailmantalouden ”täydellisen myrskyn” silmässä, myös lännen konservatiivit joutuvat miettimään, mitä oikein on tulossa. Jonathan Culbreath on uskaltautunut tarkastelemaan venäläisiä ja kiinalaisia teorioita moninapaisesta maailmanajasta The European Conservative– lehdessä.

Hän kertaa lähihistoriaa ja tunnustaa, että toisen maailmansodan jälkeen, Yhdysvallat alkoi voitonhuumaisena muokkaamaan maailmaa omaksi kuvakseen. Liberaalidemokratian voitto akselivalloista merkitsi uutta vaihetta historiassa. Neuvostoliiton kaaduttua, amerikkalainen ideologia ja poliittinen muoto sekä talousjärjestelmä, jonka se oli perinyt brittiläiseltä edeltäjältään, pyrki globalisoitumaan. Elettiin amerikkalaisen hegemonian yksinapaista aikaa.

Taloudellinen kehitys kaikkialla maailmassa tapahtui uuden hegemonin luomien instituutioiden määrittelemien ehtojen mukaisesti. Jopa Venäjän ja Kiinan kaltaisten suurten maiden oli tässä vaiheessa pelattava lännen sääntöjen mukaan. Monille tämä globaalin mittakaavan kapitalismi näyttäytyi ”amerikkalaisena kolonialismina”, Culbreath sentään myöntää.

Sittemmin Kiina on noussut toiseksi suurimmaksi supervallaksi ja maailman suurimmaksi taloudeksi. Toisin kuin lännessä odotettiin, markkinaistuminen ja avautuminen maailmalle ei johtanutkaan Kiinan ideologiseen liberalisoitumiseen, vaan mahdollisti sen, että Pekingistä tuli lännen hegemonian merkittävin haastaja.

Vaikka Venäjän talouden elpyminen Neuvostoliiton romahduksen jälkeen ei ole ollut Culbreathista yhtä vaikuttavaa kuin Kiinan, Venäjästä on tullut kriittinen energian lähde suurelle osalle läntistä ja muutakin maailmaa. Kuten viimeaikaiset tapahtumat ovat selvästi osoittaneet, Venäjä omaa myös geopoliittista vipuvoimaa, joten Kiinan lailla sekin on merkittävä kilpailija angloamerikkalaiselle vallalle.

Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen, Venäjä ajautui Boris Jeltsinin presidenttikaudella kaaokseen. Siirtyminen sosialistisesta suunnitelmataloudesta kapitalistiseen markkinatalouteen ja liberaalidemokratiaan johti inflaatioon ja niukkuuteen, johon oli syynä lännen uusliberalistisen talousshokkiterapian nopeutettu soveltaminen idän suurvallassa.

Sittemmin, presidentti Vladimir Putinin hallintovuosina, Venäjä on integroitunut vaikuttavalla tavalla uudelleen maailmanmarkkinoille, mikä perustuu pääasiassa sen tärkeiden luonnonvarojen suureen määrään. Tämä on johtanut talouden voimakkaaseen elpymiseen. Lännen harjoittama halveksunta on synnyttänyt Venäjällä myös uusia ideologisia suuntauksia.

Culbreath arvioi, että Venäjän tavoite on tulla – ilman lännen apua – ”jälleen suureksi ja itsenäiseksi sivilisaatioksi, jonka juuret ovat uudessa tietoisuudessa Venäjän poliittisesta, taloudellisesta ja kulttuurisesta ainutlaatuisuudesta”. 

Vaikka Venäjä ja Kiina vastustavat länsimaista yksinapaisuutta hyvin samansuuntaisesti, on suurvalloissa tarkasteltu syntymässä olevaa moninapaista maailmaa eri tavoin. Erilaiset olosuhteet ovat vaikuttaneet myös ideologioihin, joita on syntynyt Venäjän ja Kiinan maaperällä.

Culbreath nostaa esimerkeiksi Aleksandr Duginin ja Jiang Shigongin, joiden teorioiden kautta voidaan ymmärtää nyky-Venäjän ja -Kiinan erilaisia ideologisia muodostelmia.

Aleksandr Duginin euraasialainen ideologia

Politologi Aleksandr Dugin on muotoillut uutta venäläistä ideologiaa ”moninapaisuuden” viitekehyksessä. Hänen ajatusvyyhtinsä, joka sijoittuu ”neljännen poliittisen teorian” yleisotsikon alle, pyrkii visioimaan globaalia tulevaisuutta venäläisestä – tai laajemmin euraasialaisesta – perspektiivistä, länsikeskeisen yksinapaisuuden jälkeisessä maailmassa.

Angloamerikkalaisen järjestelmän jälkeen, maapallo jakaantuu Duginin näyssä useisiin ”suuriin tiloihin”, joilla on omat, ainutlaatuiset poliittiset, taloudelliset ja kulttuuriset järjestelmänsä. Tässä Dugin seuraa nimenomaisesti saksalaisen Carl Schmittin teoriaa Großraumista, suuresta tilasta, joka on myös John Mearsheimerin ja muiden tutkijoiden edustamien kansainvälisten suhteiden ”realististen” teorioiden perustana. 

Moninapaisen maailman teoriastaan, Dugin katsoo olevansa velkaa amerikkalaiselle politiikan tutkijalle Samuel P. Huntingtonille, joka kirjoitti kiistanalaisen teoksensa The Clash of Civilizations and the Remaking of World Order (”Kulttuurien kamppailu ja uusi maailmanjärjestys”), vastalauseena Francis Fukuyaman voitonriemuiselle teesille ”historian lopusta”.

Dugin yhtyy Huntingtonin väittämään, jonka mukaan kylmän sodan päättyminen ei merkinnytkään liberaalidemokraattisen hallintomallin ja siihen liittyvien taloudellisten ja kulttuuristen muotojen voittoa muusta maailmasta. Pikemminkin Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton kaksinapaisen järjestelmän romahtaminen vain tasoitti tietä moninapaisen maailman synnylle, jossa itsenäisistä sivilisaatioista tulisi maailmanhistorian uusia toimijoita ja mahdollisten uusien konfliktien aiheuttajia.

Monsivilisationaalinen maailma on nyt syntymässä yksinapaisuuden jälkeisenä aikana, väistämättömänä seurauksena amerikkalaisen hegemonian hylkäämisestä ja yksinapaisen maailman hajoamisesta kokoelmaksi sivilisaatiovaltioita, jotka pyrkivät suvereniteettiin omissa poliittisissa, taloudellisissa ja kulttuurisissa kehyksissään. 

Duginin idealistisessa ajattelussa, venäläisen moninapaisuuden pyrkimyksenä on, paitsi nostaa omaa geopoliittista päätään, myös vapauttaa maailman orastavat sivilisaatiot Afrikassa, Intiassa, Kiinassa, Etelä-Amerikassa ja muualla, amerikkalaisen globalismin hyökkäyksiltä ja antaa erillisille sivilisaatioille itsenäinen päätäntävaltansa.

Toisaalta Duginin kriitikot ajattelevat hänen silti puoltavan Venäjän johtavaa asemaa uudessa järjestyksessä. Ehkä hänen vanhoilla kirjoituksillaan on vaikutusta siihen, että joillekin duginilainen eurasianismi näyttäytyy reaktionäärisenä versiona amerikkalaisesta neokonservatismista.

Jiang Shigong ja kiinalainen globaalisuus

Kiinan markkinaistuminen 1980-luvulla, uudistumisen ja avautumisen aikana, noudatti hyvin erilaista kehityskaarta kuin Venäjän, Culbreath esittää. Venäjän talouselämä joutui kokemaan ääriliberaalin ”shokkiterapian”, josta se ei ole vieläkään täysin toipunut, mutta Kiinan markkinakommunismi mahdollisti sen talouden tuottavuuden kasvun jyrkän kiihtymisen, minkä ansiosta Kiinasta tuli muutamassa vuosikymmenessä yksi maailman rikkaimmista valtioista.

Vaikka tyypilliset länsimaiset kertomukset Kiinan uudistuksista ja avautumisesta Deng Xiaopingin johdolla, kuvaavat sitä irtiottona aiemmasta maolaisesta visiosta Kiinan sosialismista, on olemassa toinenkin katsantotapa, joka näkee tämän Kiinan historian aikakauden paluuna marxilais-leniniläiseen tieteelliseen lähestymistapaan, jota Mao Zedong itse kannatti.

Tämän tulkinnan mukaan, kapitalismi itsessään täyttää tietyn tarkoituksen historian etenemisessä kohti sosialismia ja kommunismia. Vladimir Leninin kirjoitukset ovatkin täynnä tämän perusmuistutuksen toistoa: sosialismi itsessään on riippuvainen kapitalismista tuotantovälineiden kehittämiseksi, Karl Marxin selventämien kapitalistisen kehityksen lakien mukaisesti.

Kiinan uudistuspolitiikka oli ristiriidassa Venäjää ruhjoneen ”shokkihoidon” kanssa. Sen sijaan, että kaikki hinnat olisi vapautettu kerralla, kommunistinen johto päätti vapauttaa hintoja asteittain oman järjestelmänsä puitteissa. Tämä varovaisempi lähestymistapa markkinoitumiseen antoi keskuskoneistolle mahdollisuuden valvoa uudistusta ja jopa edistää uusien markkinoiden ja tuotantoalueiden luomista – sillä huomattavalla vaikutuksella, että Kiinassa vauraus alkoi kasvaa.

Kiinaan alkoi virrata pääomia myös lännestä, mikä vaikutti sen nousuun seuraavien kolmen vuosikymmenen aikana, amerikkalainen Culbreath muistuttaa. Kiinasta tuli länsimaiden ulkoistetun tuotannon ensisijainen kohde, mikä muutti sen superteolliseksi ”maailman tehtaaksi”. Kiinasta tuli paitsi täysin integroitunut globaalin yhteisön jäsen, myös maailman halpojen kulutustavaroiden ja ”raskaampien” tuotteiden, kuten teräksen, päätuottaja. Tietyllä tavalla koko maailmasta tuli riippuvainen Kiinasta.

Kiinan muutosprosessi on synnyttänyt erityisen ideologisen käsityksen sen roolista maailmanhistoriassa. Presidentti Xi Jinping ilmentää tätä ideologiaa hallintofilosofiassaan. Xin ajattelutavan arvovaltaisin selitys ja puolustus on Culbreathin mukaan peräisin Jiang Shigongilta, joka on Pekingin yliopiston arvostettu valtiosääntöoikeuden tutkija.

Osa Jiangin teksteistä on julkaistu englanniksi Reading the China Dream -sivustolla, yhdessä muiden merkittävien Kiinan nykyaikaisen kehityksen tutkijoiden esseiden ja puheiden kanssa. Jiang Shigong selittää Xi Jinpingin ajatuksia – tai laajemmin kiinalaisen sosialismin ideologiaa – ja luonnehtii sitä marxilaisin termein ”luonnolliseksi ideologiseksi päällysrakenteeksi, joka täydentää Kiinan sosialismin aineellista perustaa”.

Jiang kiistää yleisen tulkinnan, jossa Mao Zedongin ja Deng Xiaopingin aikakausien välillä yritetään nähdä ristiriita. Hän kuvaa historiallista kehitystä Maosta Dengiin ja Xi Jinpingiin pikemminkin jatkuvana ja johdonmukaisena evoluutiona, jossa on kolme vaihetta: Maon aikana Kiina ”nousi ylös”, Dengin aikana siitä ”tuli rikas” ja Xin aikana avaruuteenkin kurkottavasta kansantasavallasta ”on tulossa vahva”. 

Aivan kuten venäläinen Aleksandr Dugin omassa moninapaisuuden teoriassaan, myös Jiang esittää kiinalaisen sosialismin ideologian radikaalina vaihtoehtona Fukuyaman teoretisoimalle amerikkalaisvaltaiselle historian lopulle. Jiang yhtyy Duginin ja muiden moninapaisuuden teoreetikkojen näkemykseen länsimaisen maailmanherruuden ja kapitalismin lopusta.

Jiangin suhtautuminen globalisaatioon kuitenkin eroaa Duginin asenteesta, koska globaalisuus on niin keskeisessä asemassa hänen narratiivissaan Kiinan kehityksestä. Jiang uskoo, että Kiinan ainutlaatuinen asema kansainvälisessä järjestelmässä antaa sille erityisen vastuun koko ihmiskunnasta, joka ei rajoitu pelkästään Kiinan rajojen sisäpuolelle.

Kiinan noustua maailman toiseksi suurimmaksi taloudeksi, maa on nyt maailman näyttämön keskipisteessä, eikä se voi Jiangin mielestä sivuuttaa velvollisuuksiaan muuta maailmaa kohtaan keskittymällä vain omaan kohtaloonsa. Kiinan on ”tasapainotettava suhteensa maailmaan ja yhdistettävä sosialismin rakentaminen kiinalaisin piirtein koko maailman kehitykseen ja osallistuttava aktiivisesti globaaliin hallintoon”.

Jiang Shigong näkee maailmanhistorian etenemisen pienemmistä poliittisista yksiköistä kohti suurempia konglomeraatteja, eli imperiumeja, jotka huipentuvat viimeisimpään ”maailmanimperiumin” vaiheeseen, jota tällä hetkellä johtaa Yhdysvallat.

Historian peruuttamaton suunta tässä kertomuksessa on kohti ”asioiden universaalia järjestystä”. Jiangin sävy on lähes fatalistinen: jokainen maa, Kiina mukaan lukien, joutuu väistämättä osallistumaan tämän maailmanimperiumin rakentamiseen.

Näin ollen Jiangin tulkinta moninapaisesta maailmasta ei ole paluuta alueellisten sivilisaatioimperiumien aikakauteen, vaan kamppailua taloudellisen ja poliittisen johtoaseman haltuunotosta maailmanimperiumin toteutumisen jälkeen.

Tämä on muunnelma klassisesta marxilaisesta luokkataistelun skeemasta, jossa Kiina itse näyttelee epäsuorasti proletariaatin roolia, joka kamppailee porvaristoa vastaan, jota Amerikka puolestaan personoi. Johtoaseman valtaaminen lännen kapitalisteilta on todellisuudessa globaalin ”proletariaatin diktatuurin” perustamista.

Jiang ei epäröi vihjata, että Kiinan omat pyrkimykset ovat juuri tähän suuntaan, varsinkin kun näyttää siltä, että ”elämme kaaoksen, konfliktien ja massiivisten muutosten aikakautta, jolloin maailmanimperiumi 1.0 [eli Yhdysvaltojen globaali imperiumi] on rappeutumassa ja romahtamassa”.

Jiangin kirjoituksia voi tulkita niin, että hänestä Kiinan vastuulla on ottaa johtava asema ”maailmanimperiumi 2.0:ssa”, jotta kaikkien kansojen kehitystä voidaan helpottaa, yli sen yksipuolisen kapitalistisen kehitysmallin, joka on hallinnut länsikeskeistä järjestelmää.

Moninapaisuudella on edelleen merkitystä tässä vaiheessa, Kiinan rohkaistessa kaikkia kehittyviä maita avaamaan omat tiensä modernisaatioon. Kuten Xi Jinping on esittänyt, Kiina tarjoaa ”uuden vaihtoehdon muille maille ja kansakunnille, jotka haluavat nopeuttaa kehitystään, säilyttäen samalla itsenäisyytensä”.

Jiang toistaa ja kehittää tätä ajatusta väittäen, että Kiinan pyrkimyksenä ei ole pakottaa muita maita noudattamaan yhtä ainoaa talouskehityksen mallia, kuten länsi on tehnyt, vaan nimenomaan helpottaa niiden kehitystä omien alueellisten polkujensa mukaisesti, jotka määräytyvät niiden omien paikallisten poliittisten ja kulttuuristen rajoitteiden mukaan.

Huolenpito alueellisten talouksien kehittämisestä osoittaa myös Kiinalle luonteenomaista ”kommunistista luottamusta” koko ihmiskunnan kehityspotentiaaliin, ja näin ollen sen pyrkimykset ovat selvästi yleismaailmallisia ja kosmopoliittisia, eivätkä pelkästään nationalistisia.

Globaalisuus, tai universaalisuus, on edelleen avainasemassa Kiinan käsityksessä itsestään ja historiallisesta kohtalostaan, mikä vastaa paitsi sen nykyistä kommunistista ideologiaa, myös klassista kungfutselaista kosmologista konseptia nimeltä tianxia (天下), eli ”kaikki taivaan alla”.

Culbreathin johtopäätökset

Aleksandr Dugin visioi maailmanjärjestystä, jota määrittelevät useat itsenäiset sivilisaatiot. Tämä näkemys on yhteensopimaton universaalin maailmanjärjestyksen kanssa (ellei Duginkin sitten todellisuudessa haluaisi, että Russki mir, ”venäläinen maailma”, hallitsisi tavalla tai toisella lopulta koko planeettaa?).

Jiang Shigongin katsannossa vastaavaa järjestystä johtaa ”yksi universaali, mutta hyväntahtoinen suvereeni, jonka tarkoituksena on antaa hänen kaitselmuksensa alaisuudessa oleville erilaisille kansoille mahdollisuus tavoitella hyvinvointiaan omien erillisten kehityspolkujensa mukaisesti”.

Siinä missä Duginin visio moninapaisen maailman kutakin sivilisaatiota johtavasta poliittisesta yksiköstä yrittää lähes hegeliläiseen tapaan sulattaa yhteen esimodernien valtioiden eri piirteitä, Jiangin visio seuraavasta maailmanjärjestyksestä onnistuu sulattamaan jopa globaalisuuden kaiken kattavaan kungfutselaiseen kommunismiin.

Venäjällä ja Kiinalla on oma merkittävä roolinsa niiden ideologisten tai teoreettisten parametrien määrittelyssä, joiden puitteissa kaikkien maiden on pohdittava kysymystä tulevaisuudestaan maailmanhistorian laajemmissa suuntauksissa. Tämä tarkastelu ylittää perinteisten poliittisten ideologioiden rajat.

Kysymys siitä, millaiseksi ”historian lopun” jälkeinen maailma muotoutuu, koskee kaikkia. Tästä syystä Yhdysvaltojen yksinapaisuutta vastustavissa maissa, kuten Venäjällä ja Kiinassa, muotoillut poliittis-filosofiset teoriat moninapaisuudesta, on otettava Culbreathin mielestä vakavasti.