Kuukausi: tammikuu 2019

Saksa, Ranska ja Iso-Britannia ovat ottamassa käyttöön dollarista riippumattoman maksujärjestelmän, jolla on tarkoitus kiertää Yhdysvaltojen Iranille asettamia pakotteita. Instrumentti nimeltä Instex on kuukausien neuvottelujen ja teknisten järjestelyjen tulos.

Uusi maksujärjestelmä toimii eräänlaisena euromääräisenä selvitysyhteisönä Iranille sen käydessä kauppaa eurooppalaisten yritysten kanssa. Instex toimii Yhdysvaltojen hallitseman maailmanlaajuisen rahoitusjärjestelmän ulkopuolella. Kaupan odotetaan keskittyvän aluksi pakotteiden ulkopuolisiin humanitaarisiin, lääketieteellisiin ja maataloustuotteisiin.

Instex-maksumekanismin päämaja sijaitsee Pariisissa, Ranskassa, Saksan hallinnoimana, ja se saa taloudellista tukea kaikilta kolmelta maalta. Mekanismille on haettu laajempaa tukea kaikilta EU:n 28. jäsenmaalta, jotta Washingtonia vastassa olisi yhteinen rintama.

Järjestelmän virallisen rekisteröinnin jälkeen on vielä hiottava teknisiä yksityiskohtia. Eurooppalaiset yritykset ja pankit, jotka harjoittavat liiketoimintaa Yhdysvaltojen kanssa, voivat silti epäröidä käydä kauppaa Iranin kanssa, peläten mahdollisia seurauksia. Monet eurooppalaiset yritykset ovat jo vetäytyneet Iranista vastauksena Washingtonin vaatimuksille.

Instexin tavoitteena on aluksi olla apuna pienille ja keskisuurille eurooppalaisille yrityksille ja kaupan volyymi on todennäköisesti pieni. Jos maksumekanismi helpottaa Irania vain pakotteiden ulkopuolelle muutenkin jäävien tuotteiden kaupankäynnissä, herää kysymys, hyödyttääkö se riittävästi Iranin taloutta ja auttaako se hillitsemään inflaatiota ja valuutan devalvoitumista? Aluksi se todennäköisesti lievittää joitakin Iranin valuuttakurssiriskejä.

Yhdysvallat aikoo jatkaa painostuskampanjaansa Irania vastaan, jotta tämän vaikutusvalta Lähi-idässä ei kasvaisi. Valkoinen talo on varoittanut eurooppalaisia ​​pankkeja ja yrityksiä siitä, että he voivat kohdata sakkoja ja seuraamuksia, jos nämä yrittävät kiertää Yhdysvaltojen asettamia pakotteita. On kuitenkin epäselvää, kohdistaako Washington vihansa yrityksiin, vaiko suoraan Euroopan unioniin, joka on uuden järjestelmän takana. Tämä voi aiheuttaa turbulenssia politiikkaan sekä talouselämään.

Iran on luonnollisesti turhautunut Euroopan hitaaseen reagointiin pakotteiden käyttöönoton jälkeen, mutta on toistaiseksi luvannut sitoutua ydinsopimukseen. \”Jos emme voi myydä öljyä, emmekä saa hoidettua rahoitustransaktioita, niin en usko, että ydinsopimuksessa pitäytyminen hyödyttää meitä enää\”, Iranin atomienergiajärjestön johtaja Ali Akbar Salehi sanoi aiemmin tammikuussa.

Jää nähtäväksi, onko EU:n luoma järjestelmä Irania varten oikeasti toimiva, vaiko vain eurooppalaisten innoton yritys esittää, että olemme me ainakin yrittäneet. Teheran katsookin myös Venäjän ja Kiinan suuntaan. Jos EU:n johdolla olisi yhtään järkeä, sen kannattaisi yhdistää voimansa Kiinan, Venäjän ja ydinsopimukseen kuulumattomien maiden kanssa, jotka käyvät kauppaa Iranin kanssa. Yhdysvaltoja vastaan tarvittaisiin mahdollisimman laaja rintama.

Baltian maiden presidentit ja Trump

Jos ryhtyy läheisiin tekemisiin Yhdysvaltojen kanssa, valtio menettää oman suvereniteettinsa ja siitä tulee vain vasalli, joka ei voi enää toimia kansallisten intressiensä mukaan. Baltian maat sekä Suomi ovat jo osoittaneet, mitä tapahtuu, kun pyytää Setä Samulin apuun. Mutta aloitetaanpa kertomus Latviasta.

Toimittaja Martin Bergerin mukaan Washington järjesti 54-vuotiaan entisen Yhdysvaltojen kansalaisen, Arturs Karinšin, Latvian uudeksi pääministeriksi. Monet tarkkailijat ovat jo huomauttaneet, että kuvio on sama kuin kaksi vuosikymmentä sitten, kun ulkomailta palannut Vaira Vīķe-Freiberga valittiin vuonna 1999 Latvian presidentiksi, vaikka hän ei ollut alun perin edes ehdokkaana. Meriselitys oli, ettei parlamentti saanut valituksi presidenttiä ensimmäisellä kierroksella, joten \”puolueista riippumattomasta kompromissiehdokkaasta\” tehtiin presidentti.

Bergerin mielestä kaikilla Baltian mailla on tapana käyttäytyä kuin ne olisivat Yhdysvaltojen merentakaisia maakuntia. Washingtonin suhteet Baltian maihin muistuttavat keskiaikaista lääninherra-vasalli-suhdetta. Heti Neuvostoliitosta itsenäistyttyään baltit luovuttivat itsemääräämisoikeutensa Yhdysvalloille ja nyt Washington hallitsee Liettuan, Latvian ja Viron poliittista elämää.

Latvian ulkopolitiikan suuntaviivat laadittiin vuonna 1995, ja niissä korostettiin EU- ja Nato-jäsenyystavoitteiden lisäksi \”syvää yhteistyösuhdetta\” Yhdysvaltojen kanssa. Tämä \”syvän yhteistyösuhteen\” käsite säilyy kaikissa myöhemmissä Latvian parlamentin ulkopoliittisissa asiakirjoissa. Sotilasliitto Naton jäsenmaaksi Latvia otettiin maaliskuussa 2004 yhdessä Viron ja Liettuan kanssa ja saman vuoden toukokuussa niistä tuli myös EU:n jäsenmaita.

Viron kahdenvälisiä valtiosuhteita kuvataan Tallinnan julkaisemissa asiakirjoissa. Ei ole yllättävää, että niissä mainitaan erikseen Yhdysvallat ja Venäjä, joista jälkimmäistä pidetään pahimpana uhkana Viron kansalliselle turvallisuudelle. Virolla ei ole muita ulkopoliittisia tavoitteita kuin transatlanttisten siteiden vahvistaminen Yhdysvaltoihin. Olisiko Viro jo Baltian \”amerikkalaisin maa\”, mene ja tiedä.

Osoittaakseen, että he haluavat täyttää tehtävänsä Yhdysvaltojen uskollisina \”liittolaisina\”, Baltian maat tukivat Jugoslavian pommitusta sekä hyökkäyksiä Afganistaniin ja Irakiin jo ennen Nato-jäsenyyttään. Nämä maat lähettivät sotilaitaan kuolemaan Yhdysvaltojen miehittämissä maissa, koska Vilna, Riika ja Tallinna eivät pitäneet mitään uhrausta liian suurena halutessaan miellyttää Washingtonia. Vuonna 2013 nämä kolme Baltian maata tukivat myös Washingtonin päätöstä pommittaa Syyriaa, vaikka se tehtiin suoraan YK:n peruskirjan vastaisesti.

Nöyristelevä tapa, jolla Baltian ulkoministerit ilmaisivat tukensa tälle rikokselle, puhuu puolestaan, sanoo Berger. Tuolloin Liettuan ulkoministeri Linas Linkevičius totesi, että Vilna ei voinut jättäytyä syrjään, koska se arvosti Washingtonin \”aktiivista asennetta\” Syyrian suhteen. Latvian ulkoministeri Edgars Rinkēvičs puolestaan julisti, että Yhdysvaltojen johtamat, Syyriaan kohdistamat ilmaiskut, olivat oikea toimintatapa, joka ei edes tarvinnut YK:n hyväksyntää. Trumpin kaudella maat ovat kasvattaneet myös esimerkillisesti puolustusmenojaan.

Baltian maille (ja kasvavassa määrin myös Suomelle) ei ole juurikaan merkitystä, missä, miten ja milloin Yhdysvallat rikkoo kaikkia voimassa olevia kansainvälisiä normeja, koska niiden päätavoitteena on osoittaa, että kuuliaisuus Yhdysvalloille menee kaiken muun ylitse. Liettuassa on toiminut 2000-luvulla ainakin kaksi CIA:n salaista vankilaa. Latviassa toimii myös Markku Mantilan johtama Naton strategisen viestinnän osaamiskeskus, joka keskittyy infosodankäyntiin Venäjää vastaan. Suomi on Naton kumppanimaana mukana osaamiskeskuksen toiminnassa. Yhteistyötä on tehty pidemmän aikaa myös Tallinnassa sijaitsevan kyberpuolustuksen osaamiskeskuksen kanssa.

Washington on niin tyytyväinen vallitsevaan tilanteeseen, että se uskoo kykenevänsä hallitsemaan näitä valtioita edustajiensa kautta. Entinen Viron presidentti Toomas Hendrik Ilves oli Yhdysvaltojen kansalainen, joka saapui Viroon ensimmäistä kertaa 41-vuotiaana. Edellä mainittu Vaira Vike-Freiberga luopui kanadalaisesta passistaan vain päivää ennen kuin hänet julistettiin Latvian presidentiksi. Liettuan entinen presidentti Valdas Adamkus luopui Yhdysvaltojen kansalaisuudestaan viisi päivää ennen virkaan astumista.

Vasalliasema Washingtonilla on varattuna myös Suomelle. Tosin meillä on jo Washingtonille uskollinen presidentti (sekä ulkoministeri ja puolustusministeri), joten ehkä vielä ei tarvita Amerikan kansalaisia. Tosin vaikuttaahan Suomen hallituksessa jo sveitsiläis-suomalainen Anne Berner. Myös Yhdysvaltojen entinen suurlähettiläs Bruce Oreck jäi pestin päätyttyä maahan neuvomaan suomalaisia. Jos ihmeitä ei tapahdu, Suomenkin ulkopolitiikka transatlantisoituu Baltian maiden lailla Washingtonin intressien mukaisesti.

Erdoğan ja Orbán

Viime vuosina amerikkalaiset neokonservatiivit, nuo Lev Trotskin perilliset, ovat valitelleet sitä, ettei Yhdysvallat ole onnistunut säilyttämään hegemonia-asemaansa ja neutraloimaan kaikkia kilpailijoitaan \”demokratian\” nimissä. Amerikanisaatio on kolonisoinut maailmaa, mutta ei riittävästi.

Eräs tällainen \”amerikkalaisen vuosisadan\” perään haikailija on Brookings-instituutin tutkija ja kirjailija Robert Kagan (hän on Ukrainan vallanvaihdossa mukana toimineen surullisenkuuluisan Viktoria Nulandin aviopuoliso), joka valittaa Foreign Policy-lehdessä sitä, että vuosi 2018 aloitti oikean voimapoliitikkojen kevään. Todellisuudessa ongelma on Kaganille vain se, että Amerikan yksinvalta alkaa olla mennyttä.

Viime vuonna Xi Jinping teki itsestään elinikäisen johtajan Kiinassa, Kagan toteaa. Vaikka maa suosii globaalia kauppaa ja valtiokapitalismia \”kiinalaisilla ominaispiirteillä\”, ei se näytä hinkuvan lännen johtamaan tekopyhään demokratiakerhoon. Näin ollen amerikkalaisten sinologien toiveikkaat arviot siitä, että kyllä Kiinakin vielä omaksuu länsimaisen liberaalidemokratian, ovat osoittautuneet vääriksi. Kagan ei mainitse, että neokonservatiiveille uusi kiinalainen rautaesirippu ja kylmä sota sopisivat hyvin, jotta Yhdysvallat voisi säilyttää valtansa rippeet idän ja lännen uudessa vastakkainasettelussa.

Kagania ärsyttää moni asia. Pohjois-Korean Kim Jong-un sai turhaa tunnustusta Yhdysvaltojen presidentiltä, kun Trump suostui tapaamaan hänet Singaporessa. Myös itäeurooppalaiset Puola ja Unkari ovat Nato-jäsenyydestään huolimatta liberalismin vastaisia linnakkeita, joista Kaganilla ei ole hyvää sanottavaa. Eiväthän ne edes ymmärrä rikastaa kulttuuriaan ottamalla massiivista määrää elintasopakolaisia Lähi-idästä ja Afrikasta. Juutalaista Kagania kismittää myös se, että Israelin pääministeri Benjamin Netanjahun poika Yair erehtyi kehumaan Viktor Orbánia \”Euroopan parhaaksi johtajaksi\”.

Nicaraguassa entinen sissijohtaja Daniel Ortega on lujittanut asemaansa uutena Anastasio Somozana, jonka Ortega itse syöksi vallasta neljä vuosikymmentä sitten. Venezuelan presidentti Nicolás Maduro taas on johtaja, josta Trumpin hallinto ei pidä, toteaa Kagan. Tietenkin Venezuelan kohdalla öljy ja geopoliittiset syyt painavat vaa\’assa, joten siksi Yhdysvallat liittolaisineen on aloittanut Kaganille Ukrainasta tutumman vallankaappausyrityksen. Sitä hän ei ehtinyt kirjoituksessa kommentoida, mutta olettaisin että Yhdysvaltojen suorittamat vallanvaihdot ovat Kaganin mielestä tervetulleita missä maailman kolkassa hyvänsä.

Mitään positiivista ei Kagan keksi myöskään Saudi-Arabian kruununprinssi Mohammed bin Salmanista, vaikka tämä on lännen tärkein arabivasalli, joka Kaganin lailla hyväksyy myös Israelin etnokratian ja palestiinalaisten alistamisen. Samaan hengenvetoon Kagan mainitsee myös Egyptin \”sotilasdiktaattori\” Abdel Fattah al-Sisin, joka saa Yhdysvalloilta vieraillessaan aina VIP-kohtelun punaisine mattoineen. Kagan ei kuitenkaan hyväksy sitä, että Yhdysvallat ei enää päsmäröisi Lähi-idässä kuten tähän asti, vaan vetäytyisi luomaan \”linnake-Amerikkaa\”.

Autokratia on nousussa, koska Washington on Kaganin mukaan palaamassa Richard Nixonin ja Henry Kissingerin doktriiniin ja 60- ja 70-lukujen ulkopoliittisiin strategioihin. Tuolloin Yhdysvallat pyrki karsimaan merentakaisia sidonnaisuuksiaan ja pani kaiken toivonsa Iranin šaahiin ja saudimonarkiaan. Tästä oli seurauksena Iranin vallankumous ja saudien wahhabismi, joka sai Kaganin mielestä aikaan myös syyskuun 11. päivän terroriteot. Kagan jättää sopivasti mainitsematta, että länsi itse pyysi saudeja luomaan islamisti-golemin alun perin kylmän sodan koitoksia varten.

Kagan ei voi myöskään hyväksyä sitä, että politiikan asiantuntijat ja akateemikot tänä päivänä kehottavat Yhdysvaltoja sopeutumaan \”uusiin realiteetteihin\”. Kuten Harvardin yliopiston Graham Allison on asian esittänyt, \”Yhdysvaltojen on vain hyväksyttävä se tosiasia, että muilla mailla on erilaisia näkemyksiä oikeasta hallintotavasta ja ne rakentavat omat kansainväliset järjestyksensä omine sääntöineen\”. Unilateralisti Kaganille tällaiset mietteet ovat myrkkyä.

Autokratia nostaa päätään myös sen vuoksi, että länsi on alkanut ajatella, etteivät arabit ja muut kykene omaksumaan demokratiaa. Toinen syy on se, että autoritäärisillä johtajilla on rahaa. Öljyrikkaat Persianlahden valtiot ja afrikkalaiset käytännössä jo omistavat Washingtonin lobbareillaan, Kagan liioittelee. Trumpin huhutaan saaneen avokätisiä lahjoituksia saudiprinssiltä ja oma roolinsa on varmasti myös venäläisillä. \”Kuvitelkaa, mitä kaikkea muuta meiltä salataan\”, kaksinaismoralisti Kagan jupisee. Vaikutusvaltaisesta Israel-lobbysta hän vaikenee.

Kiinalainen \”diktatuuri\” on Kaganin mukaan eniten voimissaan. Kiinan ei itse edes tarvitse lobata, amerikkalainen yritysmaailma hoitaa työn sen puolesta. Amerikkalaiset yritykset halusivat epätoivoisesti päästä Kiinan markkinoille, joten he lobbasivat ja nostivat Kiinan statusta, jotta se pääsisi mukaan Maailman kauppajärjestö WTO:hon. Kaganin mukaan kongressissa ja paikallisissa kauppakamareissa, sekä yliopistoissa ja ajatushautomoissa pyritään luomaan kuvaa Pekingistä houkuttelevana liikekumppanina. Suuryritykset ovat Kaganin mukaan onnistuneet työssään niin hyvin, ettei Kiinan nousua supervallaksi voi enää estää.

Kaganin mielestä syy autokraattien onnistumiseen on myös siinä, etteivät amerikkalaiset ole enää varmoja, mitä mieltä he ovat demokratiasta. Yhdysvaltojen politiikka on polarisoitunutta. Kongressi on pattitilanteessa, byrokraatit ovat epäpäteviä. Kagan haluaisi tietenkin Yhdysvaltojen säilyttävän vanhan johtoasemansa maailmanpoliisina, mutta kun tyhmä kansa ei sitä enää yhtä innokkaasti halua. \”Kiinalaiset ovat tehokkaita\” ja \”Putin on vahva johtaja\”, he sanovat.

Ehkä maailma, Yhdysvallat mukaan lukien, tarvitsee vain tehokkaita johtajia, jotka saavat asiat hoidettua, ilman tekopyhiä puheita demokratiasta ja yhteisestä arvopohjasta. Juutalainen Kagan nostaa tässä vaiheessa esiin natsikortin, ja muistuttaa hyväuskoisempia lukijoitaan siitä, että tällaiset ajatukset nostivat Hitlerin valtaan Saksassa ja Mussolinin Italiassa. Populismi nousee uhkaavasti, ja vanhan rahavallan suosima liberaalidemokratia on vetäytymässä.

Autokratia menestyy, koska se on luonnollinen valinta ihmisille, myöntää Kagan. Vaikka ihmiset haluavat tunnustusta, he haluavat myös turvallisuutta, jota perhe, heimo ja valtio voivat tarjota. Vahvan johtajan auktoriteetti vetoaa heihin enemmän kuin \”valinnanvapaus\”.

Kylmän sodan päätyttyä amerikkalaiset ja eurooppalaiset kuvittelivat voivansa ottaa rennosti ja nauttia elämästä historian jälkeisessä maailmassa. Kaganin mukaan tämä oli virhe, sillä liberalismin ja demokratian levittämiseksi olisi tehtävä työtä kaiken aikaa. \”Viidakko kasvaa takaisin\”, valittaa Kagan, ja siksi on aina vaarana, että \”kevät koittaa diktaattoreille\”.

Yhdysvallat on nyt saanut vapautta ja demokratiaa rakastavat vasallimaansa vakuuttuneiksi siitä, että Venezuelassa tarvitaan vallanvaihto ja pian.

Niinpä media meilläkin on yrittänyt pestä mustan valkoiseksi selittämällä, että Yhdysvaltojen asettamat talouspakotteet Nicolás Maduroa vastaan ovat vain toimenpide, jolla Yhdysvallat ja Britannia osoittavat tukensa omalle sätkynukelleen eli Juan Guaidólle.

Mitä fyysiseen omaisuuteen tulee, Venezuela teki monien muiden tavoin sen virheen, että talletti valtion kultavaroja Englantiin. Yhdysvaltojen kehotuksesta Englannin keskuspankki on nyt estänyt Venezuelan hallinnon virkamiehiä nostamasta 1,2 miljardin dollarin arvosta kultaa, kertoo amerikkalainen uutissivusto Bloomberg. Englannin pankki kieltäytyi kommentoimasta tarkemmin sitä, miten se on Venezuelan varallisuutta käsitellyt.

Suomen Pankki puolestaan antoi vuonna 2013 tiedotteen, jossa se kertoi Suomella olevan runsaat 49 tonnia kultaa varannossaan. Tämän kultamäärän arvo on lähes 1,6 miljardia euroa. Tästä kullasta kuitenkin vain 4 prosenttia on Suomen maaperällä. Yli puolet eli 51 prosenttia on säilytyksessä Englannin keskuspankissa, 20 prosenttia Ruotsin keskuspankissa, 18 prosenttia Yhdysvaltojen keskuspankki Fedin huomassa, ja 7 prosenttia Sveitsin keskuspankissa.

Britannian osuutta selitetään virallisesti sillä, että Lontoo on kullan kansainvälinen markkinapaikka, jossa kulta on helppo vaihtaa tarvittaessa valuuttoihin. Suomen Pankin mukaan säilytyspaikkojen valintaan ovat vaikuttaneet \”turvallisuus, maantieteellinen hajauttaminen ja historialliset syyt\”.

Kultavarantoa on takavuosina ehdotettu palautettavaksi takaisin kotimaahan kansalaisaloitteella. Suomen Pankin mielestä kulta on kuitenkin täysin turvassa ulkomailla, joten pulinat pois. Epäilyjä fyysisen kullan jäljellä olevasta määrästä ja sijainnista on noussut sen jälkeen, kun on käynyt ilmi, että länsimaiden keskuspankit ovat lainanneet kultaa varastoistaan markkinoille. Tätä on ilmeisesti jatkunut jo pitkään.

Nykyisessä epävarmassa taloustilanteessa, uuden talouskriisin uhatessa, on melko naiivia luottaa siihen, että Suomen kulta olisi turvassa ulkomailla. Mahdollisessa poikkeustilanteessa kultaa voi olla hankala saada takaisin pian. Esimerkiksi Yhdysvalloissa olevan kullan toimitusaika takaisin sen kotimaahan on noin seitsemän vuotta. Pitkää toimitusaikaa ei ole perusteltu millään järkisyyllä, mikä ei lisää luottamusta säilyttävään tahoon.

Kuten Venezuelan esimerkistä voidaan nähdä, toisen valtion maaperällä olevat kultavarannot altistuvat myös kyseisen valtion pakkokeinoille poikkeustilanteessa, ja juuri poikkeustilanteissa kultaa yleensä tarvitaan. Madurolta jäi kulta saamatta, mutta ei olisi kaukaa haettua, että niin voisi käydä myös Suomelle ja muillekin maille, jos ne ryhtyisivät vaatimaan omaisuuttaan takaisin Britannian tai Yhdysvaltojen hoivista.

Viime päivien kiihtyvä vallanvaihto-operaatio Venezuelassa sai minut pohtimaan hieman demokratiaa. Mitään kovin omaperäisiä tai uusia argumentteja ei ole mieleeni juolahtanut, mutta demokratian käsitteen ja merkityksen voi kyllä hyvällä syyllä ajassamme kyseenalaistaa.

Sana demokratia on peräisin antiikin kreikkalaisesta δημοκρατία-sanasta, jolla tarkoitetaan nykyaikana ”kansanvaltaa”, vaikka kansalla ei juuri koskaan kovin suurta valtaa ole ollutkaan. Valta on jaettu erilaisten hierarkioiden kesken ja tavallinen kansalainen on yleensä ollut siellä hierarkioiden alimmalla portaalla.

Meille tutuimmaksi on muodostunut länsimainen edustuksellinen demokratia, jota Suomessa toteutetaan parlamentarismin puitteissa. Demokratiaa on kutsuttu myös ”viimeiseksi valtiomuodoksi”, mutta tämä luulo on länsimaista perua ja yhtä ylimielinen ja virheellinen kuin politiikan tutkija Francis Fukuyaman ajatus ”historian lopusta”: siitä, että kylmän sodan päätyttyä ideologioiden välinen kamppailu olisi ohi ja voittajaksi olisi noussut pysyvästi länsimainen liberaalidemokratia.

Yhdysvallat ja sen eurooppalaiset vasallit, jotka kaikki tukevat talouseliitin kansoille tuhoisaa markkinaliberalismia, ovat jo pitkään käyttäneet ”demokratiaa”, ”vapautta”, ”ihmisoikeuksia” ja muita käsitteitä hyväkseen silloin, kun ne ovat halunneet jatkaa imperialistisia pyrintöjään, mutta tehden sen sivistyksen naamion suojissa, vedoten yksilönvapauteen ja muuhun tuttuun läntiseen jargoniin. Tällä sanamagialla on yritetty pitää pystyssä amerikkalaista järjestystä, mutta väittäisin, että yhä useampi alkaa jo nähdä tämän irvokkaan fasadin lävitse.

Aasiassa ei ole yhtä suurta tilausta euroamerikkalaiselle tuontidemokratialle. Esimerkiksi Kiinassa yksilö sosiaalistetaan pienestä pitäen yhteisön jäseneksi, ei yksilöpyksilöksi. Yksipuoluejärjestelmä ei ole sen epärehellisempi tai alistavampi kuin lännen monipuoluejärjestelmän taustalla vaikuttava pehmeä totalitarismi, jossa kansalainen ei voi kritisoida tiettyjä asioita ilman seurauksia, ja jossa demokratian nimissä pommitetaan ja kaadetaan kilpailevien valtioiden hallituksia. Korulauseiden ja humanitaarisen huolen taustalla ovat kuitenkin vain kyyniset geopoliittiset ja taloudelliset intressit.

Vanhat lännen instituutiot ovat jo alkaneet säröillä, ja Yhdysvallatkin avoimemmin toteaa, että”olet joko puolellamme tai meitä vastaan”. Transatlanttiset vasallit Euroopan unionissa yrittävät toki vielä puhua pehmoisia ”demokraattisista voimista”. Vaikka ei-liberaalin valtion toteuttaminen Euroopassa näyttää aika vaikealta, on vain ajan kysymys, milloin multipolaarinen maailma nousee. Se ei tietenkään nouse Euroopasta, vaan idästä, Euraasiasta. Toivon mukaan Euroopan populistit vielä ymmärtävät, mistä tuuli puhaltaa, ja lopettavat Yhdysvaltojen rakoilevan unilateralismin tukemisen.

Summa summarum: ”demokratia” on vain lännen eliitin Troijan hevonen. Sotajuoni, jota käytetään sen kilpailijoita vastaan, kun nämä ovat tarpeeksi hölmöjä pelaamaan tätä peukaloitujen sääntöjen kieroa peliä. Autokraattien täytyisi avoimemmin kyseenalaistaa ja hylätä koko länsimainen edustuksellinen demokratia (mikä ei tietenkään edes ole mitään ”kansan valtaa”, vaan ainoastaan ylikansallisen talouseliitin valtaa).

Lännen vastaisten valtioiden on syytää lopettaa pelaaminen atlantistien säännöillä. Silloin maan johtoa on vaikeampi syrjäyttää ulkoa päin, saati asettaa uutta ”demokraattista” nukkehallitsijaa tilalle. Kiinalle ei tällaisia ehdotuksia voi edes tehdä, joten jos länsiliittouma haluaa sinne vallanvaihtoa, se täytyisi yrittää saada aikaan asevoimien kera. Itse toivoisin, että multipolaarinen maailmanjärjestys johtaisi ainakin demokratiailveilyn ja poliittisen korrektiuden, eikä historian, päättymiseen.

Sorosin silmä

Maailman talousfoorumin kokoontumisessa Davosissa, Sveitsissä, annetaan puheenvuoro aina myös suursijoittaja George Sorosille. Tänä vuonna hän käytti tilaisuutta hyväkseen hyökkäämällä Kiinaa ja erityisesti presidentti Xi Jinpingiä vastaan.

Soros varoitteli, että Kiina käyttää tekoälyteknologiaa pönkittääkseen totalitarismiaan. Sorosin mielestä tällainen skenaario asettaa maailman \”ennennäkemättömään vaaraan\”. \”Kiina ei ole ainoa autoritäärinen valtio maailmassa, mutta se on vaurain, voimakkain ja teknologisesti kaikkein kehittynein\”, Soros sanoi.

Sorosin mielestä Xi Jinpingin johtamana Kiina on \”avoimen yhteiskunnan vaarallisin vihollinen\”, joka haluaa yksipuoluejärjestelmänsä hallitsevan ikuisesti. Samaan hengenvetoon Soros ehti kritisoida myös Trumpin hallintoa. \”Sen sijaan, että Yhdysvallat kävisi kauppasotaa käytännössä koko muuta maailmaa vastaan, sen tulisi keskittyä Kiinaan.\”

Soros kehotti Washingtonia iskemään kiinalaisia teknologiayrityksiä, kuten Huaweita ja ZTE:tä vastaan, sillä ne ovat \”turvallisuusriski koko maailmalle\”. Laajemmin hän varoitti autoritääristen valtioiden yrittävän hyödyntää teknologiaa kansalaistensa kontrolloimisessa.

88-vuotias unkarilaissyntyinen juutalaisliikemies on kuuluisa erityisesti poliittisesta aktivismistaan, joka on tehnyt hänestä mielipiteitä jakavan henkilön Yhdysvalloissa, Euroopassa ja muuallakin. Soros on käyttänyt miljardeja rahoittaen esimerkiksi massamaahanmuuttoa Eurooppaan. Hänellä on monenlaisia hämäriä hankkeita eri puolilla maailmaa.

Sorosin kriitikot on usein leimattu \”antisemitisteiksi\”, vaikka hänen taloudellisella tuellaan on järjestetty väkivaltaisia mielenosoituksia ja epävakautettu kokonaisten maiden talouksia. Sorosilla oli oma roolinsa myös Englannin punnan devalvoinnissa; häntä kutsutaan tämän takia \”mieheksi, joka rikkoi Englannin pankin\”.

Nyt Soros on huolissaan Kiinan noususta, sillä autoritäärisen sosialismin mallimaa ei suosi liberaalia demokratiaa eikä ylikansallisten oligarkkien valtaa. Soros itse omaa huomattavasti vaikutusvaltaa esimerkiksi Euroopan komissiossa, eikä poliitikkojen ja viranomaisten lobbaus ole hänelle vierasta. Ilmeisesti tämä lännen globalistien puhemies ei pidä aasialaisesta kilpailijasta.

Kiinan valtion media syytti Sorosia jo muutama vuosi sitten sodanjulistuksesta Kiinaa ja sen juan-valuuttaa vastaan. Soros puolestaan ei aio jäädä passiiviseksi: \”meillä [avoimen yhteiskunnan puolustajilla] on tehtävä, jota ei voi jättää valtioiden hallituksille\”. \”Olemme nyt kylmässä sodassa, joka uhkaa muuttua kuumaksi\”, Soros synkisteli ja spekuloi, \”jos Trump ja Xi eivät olisi enää vallassa, näillä kahdella kybersuurvallalla voisi olla tilaisuus tehdä yhteistyötä\”.

Media on muistutellut meitä jo vuosia siitä, kuinka Venäjä pyrkii vaikuttamaan eri maiden vaaleihin ja muihinkin asioihin, ja kuinka tuomittavaa tällainen on.

Sama media ei pöyristy silloin, kun muiden maiden sisäisiin asioihin sekaantuukin Yhdysvallat. Toki heistä olisi mukavampi, jos sekaantujamaan symbolinen johtaja olisi joku demokraatti, eikä vulgaari kiinteistömoguli ja tosi-tv-tähti Trump, mutta joka tapauksessa viesti on selvä: vain Yhdysvalloilla on oikeus sekaantua muiden maiden asioihin.

Yhdysvalloilla on myös lista vihollisista, joista pitäisi tavalla tai toisella tehdä selvää. Tästä ei täkäläinen media kirjoita, mutta jos kirjoittaisi, se tehtäisiin varmasti ymmärtäväiseen sävyyn. \”Turvallisuusuhkien\” listan kärkikolmikkona ovat tietenkin Kiina, Venäjä ja Iran. Asia todetaan virallisessa raportissa, joka listaa kaksikymmentäkuusi havaittua uhkaa. \”Yhdysvaltoihin kohdistuvat pitkän aikavälin uhat\”-nimeä kantava raportti koottiin Washingtonissa kongressin valvontaviraston toimesta.

Viittaamalla \”Kiinan globaaliin laajentumiseen\” raportissa sanotaan, että \”Kiina järjestää diplomaattisia, taloudellisia ja sotilaallisia voimavarojaan helpottamaan sen nousua alueelliseksi ja maailmanlaajuiseksi voimaksi\”. Raportissa todetaan, että Kiina \”saattaa haastaa Yhdysvaltojen pääsyn ilmaan, avaruuteen, kyberavaruuteen ja merialueille\”. Kiinan \”kybersodankäynti\” voi myös \”vaikuttaa Yhdysvaltojen järjestelmiin ja toimintoihin\”.

Raportti kuvaa myös \”Venäjän globaalia laajentumista\”. Moskovaa syytetään \”kasvaneesta kyvystä haastaa Yhdysvallat useilla eri sodankäynnin muodoilla, mukaan lukien yritykset käynnistää tietokonepohjaisia energiahyökkäyksiä Yhdysvaltojen sotilaallisia kohteita vastaan\”.

\”Venäjä lisää myös sotilaallista ja poliittista läsnäoloaan tärkeissä asemapaikoissa ympäri maailmaa\”, raportissa sanotaan, mutta jätetään huomiotta se, että Venäjän sotilaalliset liikkeet ovat vain reaktiivisia vastatoimia Yhdysvaltojen johtaman sotilasliitto Naton hyvinkin aktiiviselle toiminnalle Venäjän rajojen läheisyydessä ja muualla. Mielestäni Venäjä vaikuttaa liiankin passiiviselta verrattuna länsiliittouman aktiviteetteihin.

Tämän jälkeen raportissa mainitaan Iran kolmanneksi suurimpana uhkana amerikkalaisille intresseille. Raportissa syytetään Iranin islamilaista tasavaltaa pyrkimyksistä \”laajentaa sotilaallisten ja tiedusteluvoimiensa kokoa ja valmiuksia sekä kehittää teknologiaa, jota voitaisiin käyttää mannertenvälisten ballististen ohjusten rakentamiseen sekä kybersodankäyntiin\”.

Washington ja sen eurooppalaiset liittolaiset ovat toistuvasti turvautuneet vihamielisiin poliittisiin ja taloudellisiin toimenpiteisiin pakottaakseen Iranin luopumaan edistyneestä, kotimaisesta ohjusteknologiastaan, joka on kehitetty puhtaasti puolustuksellisiin tarkoituksiin. Teknologian kehittäminen on seurausta tuhoisasta Irakin aloittamasta sodasta 1980-luvulla, jolloin maassa oli kansainvälinen aseiden tuontikielto, josta olivat sopineet Yhdysvallat, Länsi-Eurooppa ja entinen Neuvostoliitto.

Raportissa nimettiin edelleen Pohjois-Korea neljänneksi suurimmaksi uhaksi, jossa viitattiin sen kehittämiin mannertenvälisiin ballistisiin ohjuksiin, joiden avulla Pjongjang voisi iskeä Pohjois-Amerikkaan. Ilmeisesti Trumpin ja Kim Jong-unin näyttävä tapaaminen Singaporessa ei aivan vakuuta kaikkia Washingtonin sotahaukkoja ja Pentagonin asiantuntijoita Pohjois-Korean vaarattomuudesta. Kiinan läheisyys Pohjois-Koreaan on myös ohittamaton tekijä.

Raportissa mainitaan turvallisuusuhiksi myös epävakaat hallitukset, terrorismi, ääriliikkeet ja ylipäänsä \”poliittinen epävakaus\” Afrikassa, Latinalaisessa Amerikassa ja Karibialla. Nämä kaikki voivat tiettävästi uhata amerikkalaisten intressejä ja \”verottaa Yhdysvaltojen resursseja terrorismin torjunnassa ja humanitaarisen avun antamisessa\”. Toki Yhdysvallat itse aktiivisesti ylläpitää edellä mainittua \”epävakautta\”, mutta sekään ikävä tosiasia ei kuulu laaditun raportin kontekstiin.

Terrorismin mörkö mainitaan raportissa kuudenneksi suurimmaksi uhaksi Yhdysvalloille: \”Terroristit voivat edistää taktiikkaansa, rakentaa ydin-, biologisia tai kemiallisia aseita tai lisätä internet-viestintäänsä uusien jäsenten värväämiseksi ja propagandan levittämiseksi\”. Tämän kohdan täytyy olla melkoinen sisäpiirin vitsi, sillä Yhdysvallat on itse se suurin \”turvallisuusuhka\”, terroristien tukija ja kouluttaja maailmassa. Kaikki wahhabismista aina sotilasliitto Naton operaatioihin, on itse asiassa Yhdysvaltojen ohjaamaa toimintaa, jolla pyritään ylläpitämään hegemonista asemaa.

Valtamedia meillä ja muualla on kertonut, kuinka Venezuelassa kansanjoukot ovat osoittaneet mieltään hallintoa vastaan.

Yhdysvaltojen tukemat mielenosoittajat vaativat Venezuelaa hallitsevan presidentti Maduron eroa. Maduro aloitti toisen virkakautensa aiemmin tässä kuussa voitettuaan toukokuussa järjestetyt vaalit. Lännelle tämä ei tietenkään kelvannut, vaan Yhdysvallat ja EU kieltäytyivät tunnustamasta vaalien tulosta.

Koska Venezuelan hallinto tietää, että epävakauden ja mielenosoitusten takana ovat Yhdysvallat, presidentti Maduro ilmoitti katkaisevansa diplomaattisuhteet Yhdysvaltoihin. Maduro antoi amerikkalaisdiplomaateille 72 tuntia aikaa poistua maasta. Yhdysvallat ilmoitti pian tämän jälkeen, ettei Madurolla ole valtaa (!) katkaista diplomaattisia suhteita Yhdysvaltojen kanssa. Yhdysvallat on myös uhkaillut toimenpiteillä, jos diplomaatteja yritetään karkottaa väkisin.

Venezuelan Amerikka-mielisen opposition edustaja, Juan Guaidó, julistautui pikapikaa ”virkaa tekeväksi presidentiksi”. Trump ilmoitti tukevansa presidentiksi julistautunutta oppositiojohtajaa. Trumpin ulkoministeri Mike Pompeo ehätti sanomaan, että Yhdysvallat aikoo säilyttää diplomaattiset suhteensa Venezuelaan Guaidón kautta. Myös varapresidentti Mike Pence on ilmaissut tukevansa presidentti Maduroa vastustavaa liikettä. Askelkuviot ovat tyypilliset tässäkin amerikkalaisessa vallankaappausyrityksessä.

Guaidóa ovat sittemmin ilmoittaneet tukevansa sellaiset Yhdysvaltojen vasallimaat kuten Argentiina, Brasilia, Guatemala, Kanada, Kolumbia, Costa Rica, Paraguay, Peru, Chile ja Ecuador. Meksikon uuden presidentti López Obradorin hallitus kieltäytyy tunnustamasta Guaidóa Venezuelan presidentiksi. Kuuba ja Bolivia ovat ilmaisseet tukevansa Maduron hallintoa. Myös Venäjä ja Turkki tunnustavat Maduron hallinnon laillisuuden. Suomessa liberaali eduskuntavasemmisto ei taida tukea Maduroa?

EU-maita edustavan Eurooppa-neuvoston puheenjohtaja Donald Tusk toivoo, että Eurooppa yhdistäisi voimansa ”tukeakseen demokraattisia voimia Venezuelassa”, eli myös Euroopan unionin johto tukee Yhdysvaltojen laitonta vallanvaihto-operaatiota. Maduro puhuikin väkijoukoille sanoen, että Yhdysvallat haluaa tuhota boliviaarisen tasavallan. ”He aikovat johtaa Venezuelaa Washingtonista käsin. Haluatteko Venezuelalle amerikkalaisen nukkehallituksen?”

Venezuelan puolustusministeri Vladimir Padrino sekä asevoimien operatiivinen komentaja Remigio Ceballos ovat puolestaan ilmoittaneet, että maan asevoimat pysyvät uskollisena presidentti Madurolle. Levottomuudet kuitenkin jatkuvat, sillä lisää mielenosoituksia on luvassa. Myös Maduron hallinnon tukijat kaavailevat omia mielenosoituksiaan.

En pitäisi mahdottomana, että Yhdysvallat yrittäisi jälleen murhata Nicolás Maduron. Viime vuosina Trumpin hallinto on pitänyt salaisia kokouksia Venezuelan opposition ja armeijan upseerien kanssa, tarkoituksena syöstä Maduro vallasta tavalla tai toisella. Tästä pelistä on siis ”demokratia” aika kaukana.

Venezuelassa sijaitsevat maailman suurimmat öljyvarannot, jotka Yhdysvallat haluaa omaan kontrolliinsa. Niinpä maan hyperinflaatiota on tuettu Yhdysvaltojen asettamilla talouspakotteilla ja maan kaikista ongelmista on syytetty Maduron hallintoa. Myös geopoliittisista syistä Yhdysvaltojen intresseissä on koko Latinalaisen Amerikan haltuunotto. Koska Maduro ei taivu, ”mielenosoitukset” ja Venezuelan ”demokraattiset voimat” on valjastettu hallitusta vastaan.

Jos jollakulla on vielä epäilyksiä siitä, etteikö myös Trump toimisi Amerikan pysyvän valtiokoneiston tahdon mukaisesti, nyt olisi syytä hieraista silmiä. Tosin Trumpin fanien keskuudessa vallanvaihto Venezuelassa ei haittaisi, koska boliviaarinen tasavalta on ”sosialistinen”, ja tietysti lännen liberalismi ja kapitalismi on heistä se ainoa hyväksyttävä vaihtoehto. Amerikka ensin, niinhän se oli.

Czaputowicz ja Pompeo

Yhdysvallat pitää Lähi-itää ja erityisesti Irania käsittelevän konferenssin itäeurooppalaisessa alusmaassaan Puolassa 13.-14. päivä helmikuuta. Asiasta on uutisoinut jo mm. Reuters.

Yhdysvaltojen ulkoministeri Mike Pompeo on kertonut Fox News-uutiskanavan haastattelussa vakavalla naamalla, että tapaamisessa on tarkoitus \”käsitellä Lähi-idän alueellista vakautta, rauhaa, vapautta ja turvallisuutta\”. Tarkoitus on myös puuttua Iranin Lähi-itää \”epävakauttavaan vaikutukseen\”.

Puolan ulkoministeri Jacek Czaputowicz on selittänyt, että  hänen maansa toivoo, että Varsovan konferenssi \”lähentäisi Euroopan ja Yhdysvaltojen positioita Iranin suhteen\”. Taustalla on Yhdysvaltojen pyrkimys painostaa myös EU-maita mukaan jälleen uuteen vallanvaihto-operaatioon Lähi-idässä. Puolan ulkoministeri on samaa mieltä kuin Suomen Amerikka-mielinen ulkoministeri Timo Soini: Eurooppa ei saa koskaan asettua Yhdysvaltojen intressejä vastaan.

Iranin ulkoministeri Mohammad Javad Zarifin mukaan konferenssista tulee eittämättä \”epätoivoinen Iranin vastainen sirkusesitys\”. Iranin varapresidentti Eshaq Jahangirin mukaan konferenssi pidetään, koska Yhdysvallat ei ole saanut talouspakotteillaan Irania polvilleen. Veteraanidiplomaatti Kamal Kharazi sanoo Trumpin hallinnon yrittävän myös lyödä kiilaa Länsi- ja Itä-Euroopan maiden välille politiikallaan.

Tilaisuuteen on kutsuttu vieraita seitsemästäkymmenestä maasta eri puolilta maailmaa. Israel lienee ainoa varma osallistuja isäntämaiden lisäksi. EU:ssa konferenssi ei ole saanut niin myönteistä vastaanottoa, kuin Yhdysvalloissa on toivottu. Esimerkiksi EU:n ulkopolitiikan korkea edustaja Federica Mogherini ei aio osallistua kokoontumiseen. Eri maissa on ylipäänsä \”paljon epäselvyyttä ministeritason osallistujista\”.

Vaikuttaa siltä, että Yhdysvallat yrittää koota Iranin vastaisen \”halukkaiden koalition\” samaan tapaan kuin ennen Irakin sotaa. Ryhmä aktivisteja Yhdysvalloista ja muista maista on keräämässä allekirjoituksia \”Eurooppa: Älä liity Pompeon sotaan Irania vastaan\”-aloitteeseen, jossa kehotetaan boikotoimaan Iranin vastaista konferenssia.

Iranin ulkoministeri Zarifin mielestä Puola toimii häpeällisesti. Toisen maailmansodan aikana Iran otti vastaan 120 000 puolalaista pakolaista, ja nyt Puola isännöi Iranin vastaista kokoontumista. Mutta mitäpä muuta voi odottaa maalta, jonka hallinto myötäilee kaikessa amerikkalaista ulkopolitiikkaa? Puola siirtyi Neuvostoliiton etupiiristä suoraan Yhdysvaltojen sotilastukikohdaksi.

Viime torstaina Yle esitti Ulkolinja-ohjelmassa ranskalaisen Louise Mullerin ohjaaman dokumentin, \”Kuka on Xi Jinping?\” (Le Monde selon Xi Jinping. The World According To Xi Jinping, 2018). Itse katsoin sen vasta eilen, ja ajattelin nyt kommentoida hieman näkemääni.

Dokumentti pyrki valottamaan Kiinan nykyisen presidentin henkilöä ja hänen taustaansa, tietenkin länsimaisen arvomaailman läpi tarkasteltuna. \”Kuka Xi Jinping oikeastaan on? Minkälaisen hinnan kiinalaiset ja muu maailma maksavat Kiinan vahvistumisesta ja vallan kasvamisesta?\”, kysyy myös Yle ikään kuin pelotellen.

Dokumentissa kuvataan Xi Jinpingin lapsuutta ja haasteellista tietä kohti Kiinan johtajuutta. New Yorkissa asuva kirjailija ja Kiinan hallinnon vastainen \”demokratia-aktivisti\” Yu Jie sanoo: \”Xi Jinping on todennut että kommunismi on ainoa tie. Kommunismi Kiinassa ei riitä, vaan aatetta on levitettävä kaikkialle maailmaan.\”  Näin annetaan ymmärtää, että Kiina pyrkisi levittämään kommunismiaan koko maailmaan, kuten Yhdysvallat liberalismia. Tosin amerikkalaisista ylivaltapyrkimyksistä ei meillä ole kriittisiä dokumentteja tietääkseni esitetty.

Kiinnostavin osio dokumentissa on, kun ryhdytään käsittelemään \”Asiakirja numero yhdeksää\”. Vain kuukausi Xi Jinpingin virkaan astumisen jälkeen vuoden 2012 lopulla, vastustajat vuotivat lehdistölle salaisen asiakirjan, jonka Xin väitetään esitelleen puolueelle valtaan noustuaan. \”Kuulimme siitä ensi kerran keväällä 2013\”, kertoo dokumentissa haastateltu professori Jean-Pierre Cabestan. \”Se oli ankara hyökkäys liberaaleja arvoja vastaan.\”

Asiakirja paljastaa Kiinan huolen \”vihamielisistä ulkomaisista voimista\”. Siinä väitetysti luetellaan Kiinalle ongelmallisia länsimaisia konsepteja. Ensimmäisenä on länsimainen edustuksellinen demokratia. Sen länsi haluaisi leviävän myös Kiinaan, yrittäen siten heikentää kiinalaista hallintojärjestelmää, puoluetta ja johtajuutta.

Myös länsimaisten ihmisoikeuksien promotointi kaikkialla valideina \”universaaleina arvoina\” koetaan Kiinassa uhaksi: lännessä annetaan ylimielisesti ymmärtää, että \”vain hyväksymällä länsimaiset arvot, Kiinalla on tulevaisuus\”. Äärimmäistä yksilönvapautta korostamalla ja \”kansalaisyhteiskuntaa\” edistämällä yritetään tosiasiassa purkaa hallitsevan kommunistisen puolueen yhteiskunnallista perustaa. Tämä ei ole onnistunut.

Asiakirja numero yhdeksän mukaan länsimaisen uusliberalismin avulla yritetään vaikuttaa Kiinan talousjärjestelmään niin, että sekin kääntäisi kurssinsa kohti rajoittamatonta talouden liberalisointia, yksityistämistä ja marketisaatiota. Kiina on pyrkinyt säilyttämään valtion kontrollin talouselämästä eikä päinvastoin, kuten länsimaissa, jossa rahavalta määrää myös politiikasta.

Länsimaisen lehdistönvapauden mallin levittämisen taustalla on yritys haastaa Kiinan periaatetta, jonka mukaan mediakentän tulee olla ensisijaisesti valtion ohjauksessa ja noudattaa puolueen linjauksia. Vapaan lehdistön kautta länsimaista mädätyspropagandaa olisi helpompi viedä myös kiinalaisten ulottuville. Suomessakin \”vastuullinen journalismi\” noudattaa täysin mediatalojen taustalla vaikuttavaa angloamerikkalaista agendaa, joten toivottavasti Kiina ei ikinä sorru samaan.

Asiakirjassa mainitaan myös, että \”historiallisella nihilismillä\” pyritään horjuttamaan Kiinan kommunistista puoluetta ja uutta Kiinaa arvostelemalla ja kyseenalaistamalla sen menneisyyttä. Sama koskee Kiinan uudistumista ja sen \”sosialismia kiinalaisilla ominaispiirteillä\” (lännessä pyritään esimerkiksi osoittamaan, että Kiina on poikennut oikeaoppisesta sosialismista; meillähän näennäiset sosialistipuolueet, SDP ja Vasemmistoliitto, ovat täysin kapitalistisen liberalismin läpikyllästämiä).

\”Asiakirja numero yhdeksän paljasti ensi kerran kokonaisuudessaan Xi Jinpingin henkilökohtaisen uskontunnustuksen\”, väittää liberaali kirjailija Yu Jie ranskalaisessa dokumentissa. \”Sen julkaisu häivytti osaltaan monen kuvitelmat hänestä\”. Lehtimies François Bougon säestää: \”Todellinen vaara [Xi Jinpingin mielestä] ovat siis yleismaailmalliset arvot ja liberaali demokratia. Vaarallisia ovat siis länsimaat.\” Jälleen länsimaisista arvoista puhutaan \”yleismaailmallisina\”, eikä niitä saisi Kiinakaan kyseenalaistaa.

Vaikka on epäselvää, onko asiakirja edes oikeasti Kiinan hallituksen virallinen dokumentti, Kiinan politiikkaa seuranneille ja länsimaisen liberalismin kriitikoille tässä ei ole mitään uutta, yllättävää tai edes erityisen shokeeraavaa. Samanlaisia uhka-arvioita laativat myös muut suurvallat. On selvää, ettei Kiina halua länsimaisen elämäntavan ja liberaalin poliittisen ja taloudellisen orientaation vaikuttavan Kiinan tulevaisuuteen; eihän angloamerikkalaisesta kulttuurihegemoniasta ole seurannut juuri mitään hyvää meille suomalaisillekaan.

Kiinassa on ymmärretty analysoida myös entisen Neuvostoliiton kommunistisen puolueen tekemiä virheitä. Mihail Gorbatšovin epäonnistuneista uudistusyrityksistä on otettu opiksi, eikä Peking aio toimia samoin. \”Kiinalaista unelmaa\” viedään eteenpäin Kiinan omien pitkän tähtäimen intressien pohjalta, lännen painostuksesta piittaamatta. Koska Kiina on tällä hetkellä lännen uusi vihollinen numero yksi, ei tämä ranskalainen dokumentti varmasti jää ainoaksi, tai edes pahimmaksi, mitä Kiinasta tai presidentti Xi Jinpingistä tullaan tekemään.

Jos maailma jakaantuisi länsimaiseen liberalismiin ja kiinalaistyyppiseen, illiberaaliin kansallismieliseen sosialismiin, olisi hyvä jos liberalismia vastustavat puolueet ja toimijat Euroopassa tekisivät yhteistyötä Kiinan kanssa. Esimerkiksi Unkarin Viktor Orbán on jo kehunut hyviä suhteitaan Kiinaan. Vaikka Kiinan järjestelmän eri piirteistä voi olla montaa mieltä, olisi kuitenkin parempi, jos se onnistuisi syrjäyttämään vanhan liberaalin järjestyksen. Kuka tietää, ehkä sen jälkeen meilläkin voitaisiin omaksua euraasialaisemmin värittyneitä arvoja.