Kuukausi: helmikuu 2023

Vuosi on kulunut siitä, kun Venäjän sotilaallinen erikoisoperaatio Ukrainassa alkoi. Politologi Aleksandr Duginin mukaan sotilasoperaationsa myötä, Venäjä on ”joutunut täysimittaiseen ja vaikeaan sotaan” – ei niinkään Ukrainan, vaan ennen kaikkea ”kollektiivisen lännen”, eli ”Nato-blokin” kanssa (lukuun ottamatta Turkkia ja Unkaria, jotka pysyttelevät konfliktissa puolueettomina).

Sotavuosi on Duginin mielestä rikkonut monia illuusioita, joita konfliktin kaikilla osapuolilla oli. Dugin ei yritä esittää asioita parhain päin, vaan tiedostaa myös Venäjän tekemät virheet. Siinä missä länsimaisten tutkijoiden raportit eivät juuri koskaan kyseenalaista Ukrainan hallinnon ja armeijan edesottamuksia, on Duginin analyysi avoimen kriittinen Venäjän sotilasjohtoa kohtaan.

Lännen ja Venäjän virheet

Lännen virhearvio oli odottaa naiivisti, että Venäjään kohdistuvat talouspakotteet kaataisivat Putinin hallinnon. ”Venäjän talous on lännen toiveajattelusta huolimatta pitänyt pintansa, laajoja sisäisiä protesteja ei ole ollut, eikä Putinin asema ole horjunut, vaan se on vain vahvistunut”, Dugin näkee.

Konfliktin alusta lähtien Venäjä ymmärsi, että suhteet länteen olivat murenemassa, ja niinpä se tekikin jyrkän käännöksen kohti ei-länsimaisia maita – erityisesti Kiinaa, Irania, islamilaisia maita, mutta myös Intiaa, Latinalaista Amerikkaa ja Afrikkaa – ja ilmoitti selkeästi ja päättäväisesti tavoitteekseen ”moninapaisen maailman” luomisen.

”Osittain Venäjä yritti jo aiemmin vahvistaa suvereniteettiaan, mutta epäröiden, ei lainkaan johdonmukaisesti, palaten jatkuvasti yrityksiin integroitua globalisoituneeseen länteen. Nyt tämä illuusio on vihdoin haihtunut, eikä Moskovalla yksinkertaisesti ole muuta ulospääsyä, kuin jatkaa moninapaisen maailmanjärjestyksen rakentamista”, Dugin arvioi.

Silti Venäjänkään suunnitelmat eivät ole menneet niin kuin piti, Dugin kritisoi. Hän väittää, että suunnitelmana oli tosiaankin iskeä nopeasti ja ennalta ehkäisevästi Ukrainaan, piirittää Kiova ja pakottaa Zelenskyin hallinto antautumaan. Sen jälkeen Moskova olisi asettanut (jonkun Viktor Medvedtshukin kaltaisen?) maltillisen paikallispoliitikon valtaan ja aloittanut suhteiden palauttamisen länteen (kuten tapahtui Krimin Venäjään liittämisen jälkeen).

Duginin väite on ristiriidassa Venäjän virallisten lausuntojen kanssa, joiden mukaan Kiovan valtaaminen ei koskaan ollut erikoisoperaation päätavoite. Dugin puolestaan syyttää huonoa sotilasjohtamista ja -suunnittelua, sekä todellisen taistelumentaliteetin puutetta siitä, että Kiovan valtaaminen operaation alkuvaiheessa epäonnistui.

”Kaikki meni pahasti pieleen”, Dugin inttää. Koko erikoisoperaation strategisessa suunnittelussa ilmeni valtavia virheitä. Armeijan, eliitin ja yhteiskunnan rauhallinen mieliala – joka ei ollut valmistautunut vakavaan yhteenottoon Ukrainan hallinnon saati kollektiivisen lännen kanssa – vaikutti tilanteen hankaloitumiseen.

”Hyökkäys pysähtyi, sillä se kohtasi epätoivoisen ja kiivaan vastarinnan vastustajalta, jolla oli takanaan ennennäkemätön tuki Naton sotakoneistolta. Kreml ei luultavasti ottanut huomioon Ukrainan natsien psykologista valmiutta taistella viimeiseen ukrainalaiseen asti, eikä länsimaisen sotilaallisen avun laajuutta”, Dugin selittää.

Venäjällä ei myöskään ymmärretty täysin ”kahdeksan vuotta kestäneen intensiivisen propagandan vaikutuksia, mikä oli päivästä toiseen kasvattanut venäläisvihaa ja äärimmäistä hysteeristä nationalismia ukrainalaisessa yhteiskunnassa”.

Ensimmäisen sotavuoden vaiheet

Dugin ymmärtää, että Venäjän ystävät ja liittolaiset ovat osittain pettyneitä sotilaallisen erikoisoperaation ensimmäiseen vuoteen. Monet luultavasti ajattelivat, että Venäjän sotilaalliset voimavarat olisivat niin huomattavat ja huippuunsa viritetyt, että Ukrainan konflikti olisi ratkaistu suhteellisen helposti ja nopeasti.

Kahden ensimmäisen kuukauden aikana, Venäjä etenikin nopeasti. Ukrainan kiivaan puolustuksen ja epäonnistuneiden rauhanneuvottelujen jälkeen, vauhti kuitenkin hiljeni. Kesällä 2022, rintamalla syntyi pattitilanne, yhdistettynä Venäjän sisälle yltäneisiin ukrainalaisiin terroritekoihin.

Ukrainan vastaiskut onnistuivat Naton modernilla kalustolla ja Venäjä vetäytyi Harkovan ja Kupjanskin läheltä. Tämän jälkeen taas terästäydyttiin, julistettiin osittainen liikekannallepano, sekä järjestettiin kansanäänestykset Donetskissa, Luhanskissa, Zaporizhiassa ja Hersonissa, näiden alueiden liittymisestä Venäjän federaatioon.

Venäjä on kytkenyt uuden vaihteen päälle, mutta eteneminen on yhä ollut hidasta. Johtuuko se Nato-lännen aseistuksella toteutetusta vastarinnasta, vai käykö Venäjä tarkoituksellista ”kulutussotaa” Nato-lännen resursseja tuhoten?

Ukrainan häviö, Venäjän voitto?

Tapahtuipa lähiaikoina mitä tahansa, nyky-Ukraina on jo tuhoon tuomittu. Venäjä tavoittelee Kiovan länsimielisen nukkehallinnon häviötä. Dugin on varma siitä, että tulevaisuudessa, Ukraina lakkaa olemasta kansallisena, itsenäisenä valtiona (lännen Maidanin vallanvaihto-operaation myötä, näin on oikeastaan jo käynytkin).

Vihamielisistä lausunnoistaan huolimatta, lännellä ei ole syytä ajaa konfliktia äärimmilleen. Vaikka länsi menettäisi koko Ukrainan, se on jo voittanut paljon, eikä Venäjän taholta ole odotettavissa kriittistä uhkaa eurooppalaisille Nato-maille, saati Yhdysvalloille. ”Kaikki muu, mitä tässä yhteydessä sanotaan, on puhdasta propagandaa”, Dugin uskoo.

Venäjä ei voi hyväksyä mitään vähempää kuin Donetskin, Luhanskin, Zaporizhian ja Hersonin vapauttamisen ja Krimin säilyttämisen. Dugin kutsuu tätä ”vähimmäisvoiton” vaihtoehdoksi, mutta toteaa heti perään sen olevan riittämätön ratkaisu. ”Keskivoitto” olisi koko ”Novorossian” vapauttaminen, johon kuuluvat myös Odessa, Harkova ja Nikolajev.

Venäjän ”täydellinen voitto” taas vapauttaisi koko Ukrainan alueen ja palauttaisi Euraasian suurvallan historiallisen yhtenäisyyden. Tämä tarkoittaisi koko nyky-Ukrainan valtiollisen aseman poistamista (joka oli alunperinkin venäläisten omaa keksintöä) ja muinaisen Kiovan Rusin yhdistämistä muuhun Venäjään.

Sivilisaatioiden yhteentörmäys

Ukrainan konfliktin kuumenemisen myötä, Venäjä ei enää kohtele länttä ”kumppanina”, vaan näkee liittouman uhkana olemassaololleen. Venäjä on vaihtanut paradigmansa poliittisesta realismista moninapaisen maailman teoriaan, hylännyt liberalismin ja haastanut modernin länsimaisen sivilisaation, kieltäen sen oikeuden olla universaali, kaikkialle ulottuva.

Sotilaallinen erikoisoperaatio on osoittautunut katastrofiksi Venäjän hallitsevan luokan liberaalille segmentille, joka ei olisi halunnut tällaista välirikkoa lännen kanssa. Vuotta myöhemmin tilanne on kärjistynyt entisestään, eikä entiseen ole paluuta. Oligarkitkin ovat joko isänmaallistuneet, tai paenneet maasta.

On käynyt selväksi, että Venäjä on sodassa koko modernia länsimaista liberaalia sivilisaatiota vastaan ja niitä arvoja vastaan, joita länsi yrittää tyrkyttää kaikille muille. ”Tämä käänne Venäjän tietoisuudessa maailmantilanteesta on ehkä tärkein tulos sotilaallisesta erikoisoperaatiosta”, Dugin esittää.

Itsemääräämisoikeuden puolustaminen on muuttunut sivilisaatioiden yhteentörmäykseksi. Venäjä ei enää puolusta poliittista hallintoa, joka erimielisyyksistään huolimatta jakaisi länsimaiset asenteet, kriteerit, normit, säännöt ja arvot, vaan toimii itsenäisenä sivilisaationa – omine asenteineen, kriteereineen, normeineen, sääntöineen ja arvoineen.

Eikö Putin ole puheissaan julistanut juuri tällaista näkemystä ja luonut perustaa politiikalle, jolla suojellaan venäläisiä arvoja, jotka eivät ainoastaan poikkea merkittävästi liberalismista, vaan ovat joiltakin osin sen täydellinen vastakohta? Näin ainakin Dugin tuntuu ajattelevan.

Putinin koko hallintoaika on Duginista ollut ”valmistautumista tähän ratkaisevaan hetkeen”, mutta ennen erikoisoperaation alkua, Venäjän johto pysytteli vielä länsimaistyyppisen poliittisen realismin puitteissa.

Nyt, Venäjän kärsimien ankarien koettelemusten ja hirvittävien uhrausten vuoden jälkeen, kaava on muuttunut: Venäjä tiedostaa olevansa erillisen identiteettinsä omaava sivilisaatiovaltio, jonka länttä hallitseva eliitti haluaa tuhota.

Ukrainan konfliktin pitkittyessä, länsimaiden sisäiset ristiriidat vain kasvavat. Venäjän sotilaallinen erikoisoperaatio repii Nato-lännen ja ukrainalaissotilaiden lisäksi venäläisen yhteiskunnan liberaalia kerrosta pois. Venäjästä on tulossa uskottava vastavoima läntiselle järjestykselle. Kuka tietää, ehkä jossain vaiheessa, länsimaiden on otettava mallia Moskovasta, eikä päinvastoin?

Venäjän presidentti Vladimir Putin on pitänyt tämänvuotisen linjapuheensa ja lännen uutistoimistot ovat tyypilliseen tapaansa arvostelleet sitä. Puheessa toistuivat jo aiemminkin kuullut näkemykset liittyen Ukrainan erikoisoperaatioon, Nato-länteen, Venäjän arvoihin, sisäpolitiikkaan, talouteen sekä tulevaisuuteen.

Suomalaismedioissa Putinin puhetta on haukuttu propagandaksi ja valehteluksi, mutta kriittinen kuuntelija ei voi väittää samaa. Venäjä ei aloittanut sotaa yksipuolisella hyökkäyksellä Ukrainaan viime vuoden helmikuussa, vaan päävastuu konfliktin käynnistämisestä ja kärjistämisestä on todellakin Yhdysvaltojen, Britannian ja ”kollektiivisen lännen” eliiteillä.

Länsi provosoi Venäjää Naton laajentumisella ja Ukrainan muokkaamisella antivenäläiseksi hyökkäysalustaksi. Venäjän turvallisuushuolista ei välitetty, sillä lännessä haluttiin eskalaatiota: geopoliittisessa suuressa pelissä, Venäjän piti hävitä ja tuhoutua sotilaallisesti, poliittisesti ja taloudellisesti.

Tänä päivänä, eurokraatit ovat paljastaneet pelkäävänsä, että kriittisen ammuspulan vuoksi, Ukrainan sotiminen saattaa päättyä muutamassa kuukaudessa. Myös Naton pääsihteeri Jens Stoltenberg on huomauttanut, että Ukraina kuluttaa ampumatarvikkeita moninkertaisesti lännen puolustusteollisuuden tuotantokykyyn nähden.

Länsi ei halua rauhaa ja myös eurokansalaisia on jo pitkään lietsottu sotakiihkoon. Suomalaistenkin mieliin on (onnistuneesti?) iskostettu kuvaa Putinista epätoivoisena, todellisuudesta vieraantuneena diktaattorina. Muualla, esimerkiksi globaalin etelän maissa, ymmärretään, mistä tässä synkässä pelissä on oikein kysymys: Yhdysvaltojen pyrkimyksestä säilyttää hegemonia-asemansa muuttuvassa maailmassa.

Putinin mukaan, länsi haluaisi muuttaa ”paikallisen konfliktin globaaliksi”. Kuin vastauksena tähän, hän kertoi Venäjän keskeyttävän osaltaan Yhdysvaltojen kanssa solmitun ydinaserajoitussopimuksen toteuttamisen. Tämä on huono uutinen lännelle, mutta silti useimmat analyytikot uskovat, että todennäköisyys ydinaseiden käytölle on Venäjän taholta edelleen hyvin pieni.

Putinin puhetta on arvosteltu siitä, ettei siinä kerrottu juuri mitään uutta. Mitä kuulijat meillä ja muualla sitten oikein odottivat? Sotilaallisia strategioita ei käsitellä linjapuheissa, mutta on selvää, että Putin ja venäläisviranomaiset ovat jo jonkin aikaa valmistelleet kansalaisiaan pitkittyneeseen konfliktiin, jossa ukrainalaiset eivät ole vihollisia, vaan ”Kiovan regiimin ja sen läntisten isäntien panttivankeja”, Venäjän-vastaisen sotasuunnitelman sijaiskärsijöitä.

Venäläisten mukaan, operaatio Ukrainassa jatkuu niin kauan, että lännen tukipaketit on kulutettu loppuun, eikä Kiovasta enää nouse venäläisvastaista uhkaa. Miten tähän tavoitteeseen päästään, jatkamalla resursseja ja sotilaita kuluttavaa taistelua, vai tekemällä jotain dramaattisempaa? Konfliktin kuumentumisen vuosipäivä lähestyy joka tapauksessa.

Muulle maailmalle tällä ”paikallisella konfliktilla” ei ole niin suurta merkitystä, eivätkä Zelenskyin esiintymiset aiheuta järin suuria tunteita (korkeintaan inhon väristyksiä?). Toki monissa maissa haluttaisiin nähdä Yhdysvaltojen johtama länsi pahoin nöyryytettynä; olisiko Washingtonin aiempi ”pako Afganistanista” esimakua tulevasta tappiosta Ukrainassa?

Iranin presidentti Ebrahim Raisi on parasta aikaa kolmipäiväisellä valtiovierailulla Kiinassa, presidentti Xi Jinpingin kutsumana. Matkan aikana allekirjoitetaan monia yhteistyöasiakirjoja, joilla syvennetään ja laajennetaan maiden välistä strategista kumppanuutta, ”leijonan ja lohikäärmeen liittoa”.

Viime vuonna Uzbekistanin Samarkandissa pidetyssä Shanghain yhteistyöjärjestön huippukokouksessa, presidentti Xi mainitsi, että Kiina tarkastelee Kiinan ja Iranin suhteita ”strategisesta ja pitkän aikavälin näkökulmasta”. Iranin hallitus on myös todennut, että Raisin Kiinan-vierailulla on ”taloudellista, poliittista ja strategista merkitystä”.

Aasian kahtena muinaisena sivilisaationa, Kiina ja Iran ovat nyt merkittäviä teollisuusmahteja ja energiantuottajia. Nämä kaksi maata täydentävät toisiaan taloudellisesti ja molemmilla on voimakas halu kehittyä; maiden kehitystarpeet ovat yhteensopivia monilla aloilla.

Kiina on ollut Iranin suurin kauppakumppani jo vuosien ajan ja Iran on yksi tärkeimmistä markkinoista Kiinan ulkomaisille hankesopimuksille, sekä kokonaisten laite- ja teknologiakokonaisuuksien viennille. Samalla Iran on tärkeä maa Kiinan Vyö ja tie -infrastruktuurialoitteen kehittämisprosessissa.

Kiina ja Iran ovat molemmat myös angloamerikkalaisen hegemonian vastustajia. Iran on edelleen ankarien pakotteiden kohteena ja Kiina taas on lännen ”strategisen tukahduttamisen pääkohde”. Näistä hidasteista huolimatta, Yhdysvaltojen länsiblokin ja sen vaikutuspiirin ulkopuolella on tilaa ja potentiaalia Kiinan ja Iranin kaltaisten maiden nousulle.

Kiinan syvenevä yhteispeli Iranin kanssa omaa myös lännen hegemonian vastaisia piirteitä. Peking ja Teheran kannattavat itsenäistä ulkopolitiikkaa ja puolustavat tiukasti periaatetta, jonka mukaan ulkopuolisten ei tule antaa puuttua maiden sisäisiin asioihin. Suvereenius kansainvälisessä kontekstissa on ajan yleisen suuntauksen mukaista ja edistää maailman moninapaistumista.

Kiinassa ajatellaan, että maailma on nyt sellaisten muutosten kourissa, joita ei ole nähty vuosisataan. Washingtonin toimien seurauksena, kansainvälinen rakenne on jakautumassa ja muuttumassa. Epäilemättä lähitulevaisuuden suurin haaste on päihittää lännen kapitalistinen malli ja lyhytnäköinen politiikka, joka perustuu nollasumma-ajatteluun.

Tämän hetkisessä tilanteessa, kehittyvät maat ovat jälleen kerran historiallisten valintojen edessä. Kylmän sodan aikana, monet maat kieltäytyivät liittymästä blokkien vastakkainasetteluun ja perustivat sitoutumattomien maiden liikkeen, tavoitellakseen itsenäistä ja riippumatonta asemaa.

Kyseessä on valtavirran poliittinen voima, jonka Yhdysvallat ja länsimainen yleinen mielipide jättävät tietoisesti huomiotta; kaksi kolmasosaa YK:n jäsenistä – yli puolet maailman väestöstä – asuu sitoutumattomissa maissa. Kiina on näiden maiden luonnollinen kumppani, joka on jakanut kohtalonsa kehittyvien maiden kanssa.

Nykyisillä toimillaan, Kiina pyrkii edistämään uuden, järkevämmän ja kenties oikeudenmukaisemman globaalin hallintojärjestelmän syntyä. Siinä näyttäisi olevan tilaa myös Iranin islamilaiselle tasavallalle ja monille muille maille, jotka ovat kokeneet kovia lännen hyväksikäytön kohteina.

Italialainen professori Fabio Vighi selventää, mistä nykyinen elämämme sosioekonomisen romahduksen varjossa johtuu ja mihin se voi pahimmillaan johtaa. Kaiken kurjuuden takana on lännen hegemoninen järjestys ja sen syöksykierteessä oleva kapitalistinen talousmalli.

Vighin mielestä tämän ”seniilin kapitalismin” ajureita ovat erityisesti velkaan perustuva talous, rahoituskuplat, sekä keinotekoiset hätätilanteet ja ympärivuorokautinen mediapropaganda, jolla massoja manipuloidaan. Spektaakkelin yhteiskunnassa ja simuloidussa todellisuudessa ihmisten huomio pyritään pitämään poissa ongelmien oikeista alkusyistä.

Rahan luominen ”tyhjästä” ja sen liikkeelle paneminen luottona on perusstrategia, joka estää yhteiskuntia tuijottamasta kuiluun – ”kuten sarjakuvahahmo, joka jyrkänteen reunalta juostuaan leijuu ilmassa, ennen kuin huomaa painovoiman”. Painovoiman vetovoima on kuitenkin vastustamaton ja nyt pudotus on alkanut valuutan rajujen devalvaatioiden myötä.

Kapitalistinen järjestelmä, joka elää ”kuplasta kuplaan”, tarvitsee ”terroristisen metahätäideologian”, ”permakriisin”, joka vain jatkuu ja jatkuu, lykäten väistämätöntä. Vighi katsoo, että esimerkiksi ”vuoden 2020 pseudopandemia oli vain jäänmurtaja”. Globalisoituneen lännen pääomapiirit ovat valmiita vaikka millaisiin hirmutekoihin hidastaakseen törmäystä.

Finanssieliitti on kuitenkin ajanut itsensä nurkkaan. Velkaan perustuvaa spekulatiivista järjestelmää, jota se on pönkittänyt vuosikymmeniä, rahan painamisen ja korkojen keinotekoisen alentamisen avulla, ei voida enää ylläpitää ilman merkittäviä ”oheisvahinkoja”.

”Porvarillisen talousteorian illuusio siitä, että raha voi liikkua itsenäisesti, ikään kuin ikiliikkuja, on viimein paljastumassa”, Vighi uskoo. ”Nykyinen inflaatiopiikki on ensimmäinen ilmeinen oire syöpäsairaudesta, joka leviää nopeasti yhteiskuntaruumiissa ja pakottaa suuren osan väestöstä – myös yhä maksukyvyttömämmän keskiluokan – valitsemaan ruoan pöytään laittamisen ja laskujen maksamisen välillä.”

Nyt pitäisi olla jo riittävän selvää, että ”kaikki rahanluontiohjelmat – joita tarvitaan kipeästi rahoitussektorin tukemiseen – aiheuttavat ostovoiman heikkenemistä entisestään, minkä vuoksi tarvitaan uusia luovia menetelmiä köyhtyneiden massojen hallitsemiseksi”. Vaihtoehtona tälle skenaariolle on se, että ”keskuspankit nostavat korkoja, kunnes markkinakuplat puhkeavat – mikä johtaisi kovaan putoamiseen”.

Vighi muistuttaa, että globalisoituneessa lännessä ”olemme jo pantanneet kaiken omistamamme”. Toisin sanoen, me (valtiot, yritykset, perheet, yksilöt) emme omista muuta kuin velkamme. ”Kun globaali kasino uhkaa mennä konkurssiin, nukkemestarimme ymmärtävät liiankin hyvin, että heidän on toimittava nopeasti, mikäli he haluavat säilyttää valtansa ja etuoikeutensa”, italialaisajattelija irvii.

Reaalitalouden vapaan pudotuksen hallinta ”edellyttää autoritaarisia toimenpiteitä, jotka oikeutetaan hätätilanteilla”. Valepandemia käynnisti poikkeustilan, joka jatkuu yhä, keskuspankkien koordinoidun valvonnan alaisena. Tältä osin viimeaikaista energian hinnannousua on tarkasteltava myös osana laajempaa yritystä hallita tulenarkaa tilannetta – se muistuttaa ”pommin varovaista purkamista”.

Vighi näkee, että Venäjään kohdistuvat pakotteet ovat olleet alusta alkaen ”farssi” ja Euroopan kannalta ”masokistinen toimenpide” siitä yksinkertaisesta syystä, että Venäjä myy öljynsä ja kaasunsa Kiinalle ja muille tahoille alennettuun hintaan ja sama öljy päätyy sitten välikäsien kautta Eurooppaan alkuperäistä korkeammalla hinnalla.

Vastaavasti, suuryritysten johtaman ”ilmastonmuutoksen vastaisen taistelun” tavoitteena on alentaa tavallisten kansalaisten elintasoa, vaikka vasta vähän aikaa sitten heidät ”houkuteltiin hyväksymään loputtoman kasvun ja järjettömän kulutuksen utopia”.

Ukrainaa Vighi pitää ”tämän päivän traagisena symbolina hallitulle talouden supistamiselle”: kyynisesti pitkitetyn sijaissodan ansiosta, maata uhkaa teollisen infrastruktuurin tuhoutuminen. Merkittävää on, että viime vuoden joulukuussa, Larry Fink, sijoitusyhtiö BlackRockin toimitusjohtaja ja median ylistämä Volodymyr Zelenskyi, allekirjoittivat lainasopimuksia ”Ukrainan jälleenrakentamiseksi”.

Asioiden kulku vahvistaa tutun mallin, jonka mukaan kokonaisen yhteiskunnan tuhoutuminen on globaalikapitaalille vain mahdollisuus taloudelliseen hyötyyn. ”Tässä on syy siihen, miksi länsi lähettää satoja miljardeja dollareita Ukrainaan rauhanneuvottelijoiden sijaan”, Vighi arvioi kyynistä sotapeliä.

Vighin toistuva teesi on, että ”reaalitalouden kysynnän hallittu romuttaminen on nyt välttämätöntä, mikäli finanssiaristokratia aikoo jälleen lykätä spekulatiivisten kupliensa puhkeamista”. Tämä tarkoittaa sitä, että pääoma voi tuottaa itseään uudelleen vain ”kasvattamalla kuilua kourallisen superrikkaiden omistajien ja köyhtyneen rahvaan välillä”, jonka odotetaan uhraavan henkilökohtaiset vapautensa ylikansallisen eliitin intressien hyväksi.

Valitettavasti näennäisradikaali vasemmistoälymystö – Noam Chomskysta Slavoj Žižekiin – joka Pavlovin koirien tavoin on tervehtinyt ”valtion paluuta” merkkinä emansipaatiosta, on (lievästi ilmaistuna) aliarvioinut tätä ”kriisikapitalismin” synkkää vaihetta.

Vighille ”vasemmiston masentava lyhytnäköisyys” oli erityisen tuskallista havaita, kun äskettäinen globaali terveyskriisi kehittyi. Koronavirus ”ei ollutkaan uuden vuosituhannen paiserutto, vaan taloudellinen vallankaappaus, jonka mahdollisti suurin ja näyttävin aivopesuoperaatio, jonka ihmiskunta on koskaan kokenut”.

”Kuinka kauas oikealle radikaalivasemmisto on siirtynyt, jos se ei tunnista hätäkapitalismin rikollista temppuilua? Tukemalla globaalia syrjintää ja tuhoa väärillä eettisillä verukkeilla, suurin osa nykypäivän vasemmistosta tekee oikeiston työtä tehokkaammin kuin oikeisto itse”, italialaisintellektuelli jakelee retorisia nyrkiniskujaan.

Vaikka tietoisuus korona-ajan massahuijauksesta on nyt hitaasti heräämässä, useimmat ihmiset painavat mieluummin päänsä pensaaseen – parempi olla ajattelematta enää koko asiaa, kuin ymmärtää olleensa hyväuskoinen, hyväksikäytetty hölmö. Moni onkin jo siirtynyt koronapsykoosista sotakiihkoon; kasvomaski on vaihtunut Ukrainan lipun heiluttamiseen (ennen kuin siirrytään taas johonkin uuteen ”ajankohtaiseen asiaan”?).

Oli, miten oli, mediakoneistonsa avustuksella, eliitti suostuttelee kansalaisia nyt fatalistisesti hyväksymään talousromahduksen, joka verhotaan ”myyttiseksi stagflaatioksi, joka johtuu pikemminkin ulkoisista ja suurelta osin hallitsemattomista tekijöistä (pandemia, Ukrainan sota, ilmastonmuutos) kuin talousmallimme mätänemisestä”.

Vighin on myönnettävä, että tämä jos mikä on länttä hallitsevan eliitin pahansuopaa neroutta: itseaiheutettu sosiaalinen, taloudellinen ja kulttuurinen romahdus pannaan näkymättömän viruksen, Putinin tai ilmastohätätilan syyksi.

Tämä tympeä suuntaus vaikuttaa peruuttamattomalta. Mikään talouden ala ei voi käynnistää uudelleen todellista kasvua ja palauttaa meitä takaisin johonkin, joka edes etäisesti muistuttaisi entistä aikaa. Olemme siirtyneet ”kapitalismin dystooppiseen vaiheeseen, jota luonnehtii tuottavuus ilman tuottavaa työtä, mikä tarkoittaa, että työyhteiskunta kokonaisuudessaan on kuolemassa”.

Kriittisen näkökulman saaminen kapitalismin romahtamiseen edellyttää, että kykenee ”vastustamaan informaatiosfäärin armotonta petoksen ja harhautuksen rynnäkköä”. ”Valtavirran tiedotusvälineet eivät koskaan kerro meille rakenteellisesti maksukyvyttömän talouden syistä siitä yksinkertaisesta syystä, että ne ovat konkurssin tehneen järjestelmän haara”, kapinallinen akateemikko selittää.

Kun reaktiiviset tiedotusvälineet eivät enää pysty peittelemään romahdusta, ne ovat oppineet syyttämään siitä ulkoisia tapahtumia. Todellisuudessa ”taloudellinen ahdinkomme on vuoden 2008 kriisin toinen osa, osa niin akuuttia systeemistä romahdusta, että sen syy siirretään nyt järjestelmällisesti ideologisesti manipuloituihin tai sopivasti valmistettuihin globaaleihin hätätilanteisiin”, joihin ne luonut ylikansallinen eliitti vaatii ”globaaleja ratkaisuja” ja ”yhteistyötä”.

Vighi väittää, että myös ”geopoliittinen jännite Yhdysvaltojen johtaman globalisoituneen länsimaisen mallin ja syntymässä olevan moninapaisen maailman (BRICS+) välillä on meneillään olevan taloudellisen romahduksen seuraus”. Valmisteilla oleva ”uusi kylmä sota” on jo otettu huomioon, sillä jopa amerikkalainen liikepankki Morgan Stanley toteaa, että ”moninapaisen järjestyksen uudelleenjärjestely on nyt ensisijainen tavoite”.

Kuten Doug Bandow havainnoi, Venäjän Ukrainan-operaation vastustamisesta on muodostunut Yhdysvalloille ja Euroopalle ”moraalinen ristiretki”. Länsimaiden johtajien järkytykseksi, niin kutsuttu ”globaali etelä” – joka on väestömäärältään suurempi ja taloudelliselta merkittävyydeltään kasvava – on päättäväisesti torjunut lännen vetoomukset liittyä Venäjän-vastaiseen taisteluun.

Läntisten hallitusten tekopyhyys ei juurikaan houkuttele mukaan Washingtonin, Britannian ja Brysselin lumedemokraattiseen allianssiin. Päinvastoin, Etelä-Afrikan ulkoministeri Naledi Pandor on ilmoittanut että hänen maansa suunnittelee yhteisten sotaharjoitusten pitämistä Venäjän ja Kiinan kanssa.

Pandorin mielestä vaatimukset Venäjän yksipuolisesta vetäytymisestä Ukrainasta ovat tässä vaiheessa ”melko yksinkertaisia ja suorastaan lapsellisia”, varsinkin, kun otetaan huomioon ”kaikki tapahtunut” sekä ”lännen massiiviset asesiirrot [Ukrainaan]”.

Eriävälle mielipiteelle ei ole juurikaan jätetty tilaa Ukrainan konfliktiin liittyvässä julkisessa keskustelussa. Ajankohtaisten asioiden ykkösenä on Ukrainan kaikkinainen tukeminen, riippumatta siitä, kuinka strategisesti viisasta se on. Länsi on Bandowin mukaan ”panostanut yhä enemmän Moskovan vastaisen valtakirjasodan käymiseen, lähes välittämättä eskaloitumisen ja vastatoimien riskistä”.

Nato-kuplan ulkopuolella, lännen hybridisota ei herätä innostusta. Harva yllättyi siitä, että Kiina kieltäytyi julistamasta taloussotaa kumppanilleen Venäjälle. Kuitenkin myös Intia hyödyntää halpaa venäläisöljyä, Indonesia pitää kiinni liittoutumattomuudestaan ja Pakistan, Brasilia, Nigeria, Bangladesh ja Meksiko ovat kieltäytyneet liittymästä lännen sotarintamaan.

Presidentti Obrador on julistanut, ettei ”tämä konflikti” kuulu Meksikolle. Myös Argentiina, Brasilia ja Kolumbia kieltäytyivät siirtämästä Yhdysvalloille aseita Ukrainaan lähetettäväksi. Mikään näistä maista ei tietenkään julkisesti tue Venäjän sotilasoperaatiota, mutta viesti on selvä.

Turkki, joka parhaillaan estää Suomen ja Ruotsin liittymisen Natoon, on sallinut venäläislennot ja helpottanut varaosien hankintaa venäläiskoneisiin. Yhdistyneet arabiemiirikunnat on toinen venäläisten, erityisesti etuoikeutettujen ja varakkaiden, tukija. Myös Saudi-Arabia on tiivistänyt suhteitaan Moskovaan. Tällaiset kaupalliset kumppanuudet tarjoavat todennäköisesti myös mahdollisuuksia pakotteiden kiertämiseen.

Globaalin etelän jäsenet eivät ole liittyneet länsimaiden yleiseen diplomaattiseen ja taloudelliseen hyökkäykseen Moskovaa vastaan, vaan ne ovat palanneet juurilleen, kylmän sodan aikana syntyneeseen ”sitoutumattomien maiden liikkeeseen”.

Kuten Ewa Dąbrowska toteaa, ”Ukrainan vastaisen sodan elvyttäessä sekä kylmän sodan psykologiaa että geopolitiikkaa ja Venäjän/Neuvostoliiton ja Naton välistä konfliktia, myös Intia ja Etelä-Afrikka ovat vedonneet tuon ajan narratiiveihin”.

Kyse on kuitenkin muustakin kuin pelkästä puolueettomuudesta. Etelä-Afrikan apulaisministeri Alvin Botes näkee tärkeänä vastapainon luomisen: ”Niin kauan kuin on olemassa suurvaltojen ajama eturistiriita, joka on joskus täysin tietämätön alikehittyneen etelän eduista, tarvitaan sitoutumattomien maiden liikettä.”

Länsimaiden painostus on omiaan vain vahvistamaan globaalin etelän vastarintaa. Jälkimmäisen nykyinen kanta on Quincy-instituutin Sarang Shidoren mukaan ”paljon vähemmän institutionalisoitunut, vähemmän ideologinen ja perustuu enemmän kansallisiin intresseihin”. Tämä tekee siitä ”kestävämmän ja vaikeamman torjua keinoilla, joita Yhdysvallat on perinteisesti käyttänyt”.

”Länsi on viime vuosina menettänyt maineensa sekä periaatteiden, että pätevyyden suhteen”, Bandow arvioi. Kehittyvät maat näkevät maailman mieluummin moninapaisena, kuin kaksinapaisena. Ne korostavat taloudellista kehitystä, niillä on vain vähän vakavia kiistoja Venäjän (tai Kiinan) kanssa, eivätkä ne halua valita Venäjän ja Yhdysvaltojen välillä.

Indonesian ulkoministeri Retno Marsudi on pukenut sanoiksi sitoutumattomien perusajatuksen: ne kieltäytyvät olemasta ”pelinappuloita uudessa kylmässä sodassa”. Lännen arvostelijoita globaalissa etelässä voi ymmärtää, mikäli tiedostaa, että usein siteerattu ”sääntöpohjainen liberaali kansainvälinen järjestys” ei ole liberaali, eikä sääntöihin perustuva, vaan sen laatimia sääntöjä rikotaan aina Washingtonin niin halutessa.

”Yksi Ukrainan sodan monista opetuksista on se, että lännen ylivalta jatkaa hiipumistaan”, Bandow katsoo. Etelä-Afrikan halukkuus pitää sotaharjoitukset Venäjän ja Kiinan kanssa, sekä globaalin etelän vastarinta liittoutuneiden Venäjän-vastaista sotaa vastaan, viittaavat hänen mielestään siihen, ettei ”2000-luku ehkä ole amerikkalainen, eikä kiinalainen vuosisata, vaan jotain paljon monimutkaisempaa”.

Suomellakin olisi ollut oma arvostettu paikkansa sitoutumattomien maiden joukossa (ja tämä olisi riittänyt Venäjällekin), mutta atlantistien myyräntyön myötä, neutraalius on tyystin kadonnut ja puolueettomuudesta on tehty kirosana. Niinpä suurvaltojen geopoliittisen pelin ulkopuolelle jäävät muut vallat, joiden tulevaisuus näyttää valoisammalta, kuin länsikeskeisen hybriksen vallassa olevan Suomen.

”Kiinan menestyksekäs kehitys osoittaa, että on olemassa toinenkin tapa nykyaikaistua”, presidentti Xi Jinping sanoi puhuessaan huippuvirkamiehilleen tällä viikolla. Kiina on hylännyt ”länsimaistumisen” tarpeen ja siitä huolimatta kaksinkertaistanut tavoitteensa, jotka koskevat ”omavaraisuutta” ja ”sosiaalista oikeudenmukaisuutta”.

Kiinan on työskenneltävä ”kapitalismia tehokkaamman modernisaatiopolun luomiseksi”, Xi totesi. ”Innovaatiot” on asetettava merkittävään asemaan kansallisessa kokonaiskehityksessä; myös ”tehokkuuden ja oikeudenmukaisuuden” välille on saatava ”parempi tasapaino”, Xi esitti.

Kommentit vahvistavat Xin lupausta omavaraisuudesta avainteknologioiden alalla ja korostavat myös hänen pyrkimyksiään vähentää eriarvoisuutta, osana ”yhteisen vaurauden” tavoittelua.

Samaan aikaan, Kiina joutuu kilpailuasetelmaan Yhdysvaltojen kanssa; maiden väliset jännitteet ovat viime aikoina entisestään kärjistyneet. Presidentti Joe Biden on puolestaan vakuuttunut, että Yhdysvallat on vahvistanut asemiaan globaalissa kilpailussa, eikä ”yksikään maailman johtaja haluaisi vaihtaa paikkaa Kiinan presidentin kanssa”.

Xin Kiinalla on kuitenkin omat valttinsa hihassa. Sosialismi kiinalaisilla ominaispiirteillä haastaa lännen riistokapitalismin mallin ja saattaa onnistuessaan herättää kiinnostusta myös Aasian ulkopuolella. Kansalliselta pohjalta kehittyminen ei vaadikaan alistumista angloamerikkalaisten oikkuihin.

Kiinan edistyminen eri aloilla murtaa myytin siitä, että nykyaikaistuminen vaatisi länsimaistumista. Kiinan johtaja on vakuuttunut, että ”kiinalaistyylinen modernisaatio on toteutettavissa ja oikea tie vahvan valtion rakentamiseen ja kansakunnan uudelleen heräämiseen”.

Xi varoitti myös ”riskeistä ja haasteista” ja sanoi, että on ”välttämätöntä olla tietoisempi mahdollisista vaaroista, pysyä valmiina vastaamaan haasteisiin ja olla aina rohkea ja taistelukykyinen”. Lännen hegemonistien poliittiset ja taloudelliset peliliikkeet on varmasti ennakoitu ja huomioitu Pekingissä.

Tämän viikkoiset huomautukset olivat esimerkki poliittisista puheista, joita Xi on pitänyt sen jälkeen, kun hän varmisti kolmannen kautensa puoluejohdossa viime vuoden lokakuussa. Puheissaan hän esittelee kauaskantoista visiotaan sekä Kiinaa että kommunistista puoluetta varten.

Sen lisäksi, että Xi kehotti lisäämään ponnisteluja talouden vauhdittamiseksi korona-ajan jälkeen, hän avasi maan ylimmälle johdolle Kiinan tulevaa suuntaa. Hallinto valmistautuu vajaan kuukauden kuluttua Pekingissä alkavaan parlamenttikokoukseen, jossa se esittelee suunnitelmansa siitä, miten Kiina voi päästä yli viime vuoden häiriöistä ja palauttaa talouden kasvuun.

Kiinan hyvinvointia luova, kansallinen kehityskulku, perustuu filosofi Kungfutsen yhteisen hyvän viisauteen, sekä marxilaiseen näkemykseen, jota Xin johtama politbyroo toteuttaa käytännössä. Olisiko esimerkiksi eurooppalaisen vasemmiston aika radikaalisti uudistua, hylätä liberalismi onttoine arvopohjineen ja ottaa ideologista mallia Kiinasta?

Alaskan, Kanadan ja Yhdysvaltojen pohjoisosien yllä havaittiin helmikuun toinen päivä korkealla, yli kahdeksantoista tuhannen metrin korkeudessa lentävä, suurikokoinen ilmapallo. Pentagon seurasi pallon matkaa Montanan yllä, jossa sijaitsee yksi Yhdysvaltojen armeijan ydinaselaitoksista.

Pian kävi ilmi, ettei tapaus ole ainoa laatuaan, vaan Pentagon on ollut tietoinen vastaavasta toiminnasta jo useiden vuosien ajan. Itse asiassa nykyinen tapaus tuli julkisuuteen vain siksi, että kaupallisen lennon matkustaja huomasi liikkuvan pallon.

Lännen tiedotusvälineissä alettiin puhua pian ”kiinalaisesta vakoilupallosta”, mutta Kiinan ulkoministeriö on kiistänyt väitteet. Ministeriön mukaan kyseessä on reitiltään poikennut, meteorologisiin tutkimuksiin tarkoitettu laite. Tämä viittaisi siis jonkinlaiseen säähavaintopalloon.

Amerikkalaishallinto rauhoittelee myös ihmisiä, antaen ymmärtää, ettei maan ilmatilassa liikkuva pallo ole iso asia. Vakoiluun on tietysti parempiakin välineitä, esimerkiksi maapalloa kiertäviä satelliitteja, mutta on esitetty, että korkealla matkaava pallo voisi kuljettaa esimerkiksi sähkömagneettisen pulssin aiheuttamiseen tarvittavaa EMP-aseistusta, jolla kyettäisiin aiheuttamaan vakava kriisitilanne Yhdysvalloissa.

Toinen väite on, ettei Kiina etsinyt lisävalvontatietoja, vaan tarkisti, miten hyvin Amerikan mantereen ilmapuolustus todella toimii. Onko toimintakyky luultua heikompi? Vai halusiko Peking vain lähettää Washingtonille jonkin varoittavan viestin?

Pentagon ei selvästikään ollut suunnitellut käyvänsä julkista keskustelua aiheesta. Turvallisuuselimet olisivat pysyneet vaiti, ellei siviililentokoneen matkustaja olisi paljastanut sitä, minkä ymmärretään nyt olevan vain yksi kiinalaisten tunkeutuminen muiden joukossa. Ainahan eri valtiot vakoilevat toisiaan ja myös ilmatilaloukkauksia esiintyy.

Bidenin hallinnon ulkoministeri Antony Blinken on joka tapauksessa lykännyt viikonlopuksi suunniteltua matkaansa Kiinaan, pallosta syntyneiden epäilyjen vuoksi. Matkasta oli sovittu kiinalaisviranomaisten kanssa jo marraskuussa, mutta nyt jo ennestään jännitteistä suhdetta ei päästy puimaan valtiojohdon tasolla. Halusiko joku taho estää tapaamisen?

Amerikkalaistutkija Stephen Bryenin mielestä Kiina on ”paljastanut massiivisen turvallisuushaavoittuvuuden Yhdysvaltojen alueella”. Vai onko kiinalaisen ilmapallon tapaus vain osa sotateatteria, jota Washington on pystyttämässä, valmistaakseen kansalaisia jälleen uuteen sotaan?