Kuukausi: marraskuu 2022

Yhdysvallat painostaa eurooppalaisia liittolaisiaan omaksumaan kovemman kannan Kiinaan. Nyt kun euromaat on saatu masinoitua Venäjän-vastaiseen hybridisotaan, Washington haluaa alistetut vasallinsa mukaan torjumaan myös Kiinaa.

Yhdysvaltojen ja sen Nato-liittolaisten välisistä keskusteluista on kerrottu Financial Timesille, jonka mukaan Washington on viime viikkoina lobannut transatlanttisen liittouman jäseniä tiukentamaan Kiinan-vastaisia lausuntoja ja ryhtymään sanojen lisäksi konkreettisiin toimiin Pekingin hillitsemiseksi.

Presidentti Joe Biden määritteli jo hallintokautensa alkuvaiheessa Kiinan torjumisen ”tärkeimmäksi ulkopoliittiseksi tavoitteekseen”, mutta ennen tätä ”päätavoitetta”, Venäjä täytyi saada sidottua pitkälliseen sotilaalliseen interventioon Ukrainassa.

Ukrainan konfliktin jatkuessa talvisissa maisemissa, Washington ponnistelee Kiinan nostamiseksi sotilasliitto Naton asialistalle. Nyt on aika valjastaa euro- ja anglofoniset maat konkreettisemmaksi tueksi Amerikan hegemoniapyrkimyksille niin kutsutulla indopasifisella alueella.

Nato sopi Madridissa kesäkuussa pitämässään huippukokouksessa uudesta ”strategisesta konseptista”, joka koskee ”Kiinan aiheuttamia systeemisiä haasteita”. Tällä viikolla Nato-maiden ulkoministerit amerikkalaisine isäntineen jatkavat aiheen käsittelyä Romanian Bukarestissa.

Kiinan taloudellinen, poliittinen ja sotilaallinen kehitys, on määritelty sotilasliiton taholta ”haasteeksi” lännen ”eduille, turvallisuudelle ja arvoille”. Kunhan Nato-ministerit ovat keskustelunsa käyneet, lännen valta(vale)media ryhtyy takuuvarmasti kampanjoimaan Kiinaa vastaan entistä aggressiivisemmin.

Yhdysvaltojen sotasuunnitelmien keskellä, EU:ssa on paradoksaalisesti arvioitu keinoja, joilla kauppasuhteita Kiinaan voitaisiin lujittaa. Suuret Nato-maat, kuten Saksa ja Ranska, ovat haluttomia yhdenmukaistamaan Kiina-asenteitaan täysin Washingtonin kanssa.

”Sanotaan, että Yhdysvalloilla on tietty taipumus olla määräävä, ei vain Kiinan suhteen, vaan kaikessa”, sanoi eräs EU:n korkea-arvoinen virkamies talouslehdelle, mutta lisäsi, että lopulta Eurooppa mukautuisi Yhdysvaltojen kantaan. Washington vie ja Bryssel vain vikisee, kuten aina.

Vaikka Venäjän operaatio Ukrainassa vaatii edelleen Yhdysvaltojen ja sen eurovasallien huomiota, Washington on tehnyt selväksi, että kyseessä on ”väliaikainen hengähdystauko pitkän aikavälin siirtymästä Kiinan torjuntaan tärkeimpänä strategisena puolustus- ja turvallisuuspolitiikkanaan”.

Viime kuussa Bidenin hallinto julkisti kansallisen turvallisuusstrategiansa, jossa sanottiin suoraan, että Kiina on ”turvallisuuspoliittinen prioriteetti” Venäjän sijasta, vaikka viimeksi mainittu on ”välitön ja jatkuva” uhka.

Näin ollen, geopoliittiset konfliktit eivät lähitulevaisuudessa laannu, vaan ainoastaan lisääntyvät. Venäjän vihaamisen lisäksi eurokansalaiset kiihotetaan myös Kiinaa vastaan – ”demokratian” ja ”vapauden” nimissä, tietenkin. Suomessa ollaan tähänkin jo valmiita, kuten pääministeri Marinin kannanotoista voi päätellä.

Kiinassa on esiintynyt protesteja nollakoronapolitiikkaa vastaan. Lännen valta(vale)media on ottanut näistä aika pieniksi jääneistä mielenilmauksista kaiken irti ja esittänyt valheellisesti, että kiinalaiset vaatisivat jo vallanvaihtoa ja presidentti Xi Jinpingin syrjäyttämistä.

Tällaista mielikuvaa yritetään käyttää hyväksi ”demokratian” nimissä toteutettavissa läntisissä hybridisotaoperaatioissa, mutta Kiinan kohdalla epävakauttamisyrityksissä ei ole onnistuttu.

Taiwanin länsimielinen paikallishallintokin koki juuri tappion vaaleissa, parempia suhteita Manner-Kiinaan kannattavan KMT -oppositiopuolueen menestyessä. Voi kysyä, oliko tällä tapauksella yhteyttä myös tyhjien paperiarkkien protesteihin? Myös osakemarkkinoilla tapahtui notkahdus, sijoittajien huolestuessa maailman toiseksi suurimman talouden näkymistä.

Kuten Kiinassa asuva ranskalainen Arnaud Bertrand kirjoittaa, koronarajoituksia kritisoivat mielenilmaukset ovat toisaalta olleet hyödyllisiä, sillä ne murtavat useita Kiinaa koskevia sitkeitä myyttejä.

Lännessä on pitkään ajateltu, että kiinalaiset eivät saa protestoida, koska Kiina on autoritaarinen poliisivaltio, jossa kansalaisiin kohdistetaan mielivaltaisia kurinpitotoimia. Bertrandin mukaan Kiinassa järjestetään vuosittain satoja, ellei jopa tuhansia mielenosoituksia, milloin mistäkin aiheesta.

Vastoin yleistä uskomusta, kiinalaiset vastustavat viranomaisia silloin, kun kokevat sen tarpeelliseksi. Kiinassa uskalletaan kiistellä avoimesti jopa poliisin kanssa, eikä heitä pelätä samalla tavalla kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa.

Lännen Kiina-uutisoinnissa väitetään usein, etteivät kiinalaiset tiedä, mitä heidän omassa maassaan tapahtuu. Tämä on Bertrandin mielestä yksi typerimmistä myyteistä: ranskalaisen kokemuksen mukaan kiinalaiset ovat itse asiassa paljon tietoisempia siitä, mitä Kiinassa tapahtuu, kuin ulkomaalaiset.

Kiinan koronaprotestit, joita järjestettiin useissa kaupungeissa eri puolilla Kiinaa samaan aikaan, tapahtuivat yleisen selityksen mukaan tulipalon takia, jossa kymmenen ihmistä menehtyi Xinjiangissa; palomiehet eivät päässeet koronarajoitusten takia ajoissa palopaikalle.

Kiinan sosiaalisen median sensuroinnista huolimatta, tämäkin tieto levisi halki Kiinan lähes välittömästi. Se osoittaa, että on olemassa laajalle levinneitä tietoverkkoja, jotka tavoittavat koko väestön, vaikka kyseinen tieto osoittautuisikin viranomaisille kiusalliseksi.

Bertrand selittää, ettei Kiinan hallinnolla ole täydellistä kontrollia väestöstä, eikä kansantasavallassa ole niin dystooppista ja kaiken kattavaa valvontajärjestelmää, kuin lännen kauhutarinoissa esitetään. Valtiovalta ottaa kansan mielipiteen huomioon jopa herkemmin kuin länsimaissa.

On huomionarvoista, että lännen tiedotusvälineet uutisoivat Kiinan koronaprotesteista aivan eri sävyyn kuin viime vuoden vastaavista, huomattavasti suuremmista mielenosoituksista Euroopassa, joista ei meillä juurikaan uutisoitu, tai joita vähäteltiin vain ”koronankieltäjien” ja ”rokotevastaisten” hörhöjen kokoontumisina.

Samalla kun Kiinasta on pyritty luomaan kuvaa synkkänä totalitarismina, meillä esitetään, että ”heikko rokotuskattavuus” pitää Kiinan suljettuna, koska hallinto pelkää ”kansanterveyskatastrofia”, vanhusten ja heikkokuntoisten joukkokuolemia koronaviruksen variantteihin.

Jos Kiina on kerran niin alistava maa, jossa kansalaisilla ei ole vapauksia, miksi koronarokotteista saa kieltäytyä? Etenkin vanhemmat ikäluokat suhtautuvat rokotteisiin epäilevästi ja luottavat mieluummin perinteiseen kiinalaiseen lääketieteeseen. Heitä ei ole rokotettu pakolla, eikä Kiinassa käytetä vieläkään länsimaisia mRNA -rokotteita.

Toki Kiinan karanteenileirit, digitaaliset koronapassit ja kansalaisten jatkuva testaaminen, kertovat, että maassa joko otetaan maailman viime vuonna pysäyttänyt hengitystieinfektio kuolemanvakavasti, tai sitten kaiken taustalla on jotain muuta.

Länsimaissa ei ole menty aivan yhtä pitkälle, mutta onhan koronapassi ollut käytössä Suomessakin ja kokeellisia rokotteita on painostettu ottamaan jopa työpaikan menetyksen uhalla. Poliittisten päättäjien, viranomaisten ja finanssieliitin koronakonsensus on ollut masentavaa seurattavaa; suuri ihmiskoe ei ole herättänyt kansalaisissakaan suurempaa vastarintaa.

Vaikka Venäjä, Kiina ja Yhdysvallat näyttävät kilpailevan verissä päin geopoliittisessa suuressa pelissä, he olivat äskettäisessä G20-huippukokouksessa yhtä mieltä siitä, että lähitulevaisuuden uudessa uljaassa maailmassa, tarvitaan digitaalista identiteettiä, käteisen korvaavaa digivaluuttaa, sekä universaalia rokotepassia.

Vaikka Kiinan poliittinen järjestelmä ja maan historia on kiinnostavaa, en ole missään vaiheessa ollut samaa mieltä Aasian suurvallan nollakoronapolitiikasta. En väitä tietäväni, miksi tiukkoja sulkutiloja ja massatestauksia yhä jatketaan, vaikka olen viime ja tämän vuoden aikana spekuloinut eri vaihtoehdoilla.

Olen yhä sitä mieltä, että koko liioiteltu ”pandemia” vaikuttaa olevan osa pääomapiirien toimintasuunnitelmaa, jolla pohjustetaan globaalin talousjärjestelmän ja nykyisten yhteiskuntien uudistamista. Virallisen narratiivin mukaan, koronavirus alkoi Kiinan Wuhanista, mutta mihin tämä kaikki vielä johtaa? Elämmekö uusiksi 1930-luvun tapahtumia?

Teollisuuden ja maatalouden alasajo Euroopassa jatkuu, mutta samalla kiihdytetään digitalisaatiota ja myrkynvihreää huijaussiirtymää. Päädymmekö tosiaan YK:n agendan mukaiseen arkeen, eläen etupiireihin jaetuissa biopoliittisissa turvallisuusvaltioissa, kriisien ja geopoliittisten konfliktien yhä vain jatkuessa? Muuttuuko mikään paremmaksi ”moninapaisessa maailmassa”, mikäli sinne asti päästään?

”Jos Bidenin hallinto toivoo voivansa pelotella Venäjää Ukrainassa ja sen kasvavaa liittoa Kiinan ja Iranin kanssa, sen on nyt toimittava päättäväisesti Iranin ydinvoimavaroja vastaan”, sanoo Hudson-instituutin ulkopolitiikan asiantuntija ja Bill Clintonin hallinnon entinen työntekijä, Josh Block.

Jewish News Syndicaten julkaisema artikkeli pelottelee lukijoitaan kuvitteellisella, ”ydinaseistettujen valtioiden, kuten Venäjän, Kiinan, Iranin ja Pohjois-Korean, muodostamalla liittoumalla”, jonka ydinpelote ”ulottuu Naton rajoilta Itä-Euroopassa Itä-Aasiaan saakka”.

Bidenin hallinnon paluuta alkuperäiseen Iranin kanssa laadittuun ydinsopimukseen vuodelta 2015 – Joint Comprehensive Plan of Action eli JCPOA – ei Block pidä järkevänä, koska maailma on sen jälkeen muuttunut.

”Uusien jakolinjojen maailmassa”, Yhdysvallat ei voi tutkijan mukaan suostua tällaiseen sopimukseen, joka ”antaisi Venäjälle ja Kiinalle lisää jalansijaa Iranissa”. Sopimuksen turvin Venäjä voisi rakentaa ydinreaktoreita Iraniin.

Blockille itä-länsi-suhteiden uusi aika merkitsee paluuta ”kylmän sodan kaltaisten uhkien ja liittoutumien kauteen”. Meneillään on ”lännen-vastaisten valtioiden dramaattinen uudelleenjärjestäytyminen”, joka uhkaa Yhdysvaltojen intressejä kaikkialla maailmassa.

Itse asiassa kaksikymmentä vuotta kestäneet neuvottelut Iranin kanssa sen ydinohjelmista, ovat olleet paranoidin amerikkalaisen ulkopolitiikan perspektiivistä ”laskelmoitua petosta”, jota ”Venäjä on suojellut diplomaattisesti ja Kiina tukenut taloudellisesti”. Näin Block saa kätevästi niputettua yhteen Yhdysvaltojen keskeiset kilpailijat, joihin täytyisi nyt iskeä Iranin välityksellä.

Koska muistissa on yhä huonosti suunniteltu ja nöyryyttävä vetäytyminen Afganistanista, ”Iraniin kohdistuva isku” lähettäisi amerikkalaisten vastustajille ”vahvan viestin päättäväisyydestä” ja ”palauttaisi kipeästi puuttuvan sotilaallisen pelotevoiman”, joka on ”elintärkeä Yhdysvaltojen kansalliselle turvallisuudelle”, Block visioi, ilmeisesti Irakin sodan tyylinen shock and awe -pommituskampanja mielessään.

Block on huolissaan siitä, ettei Putin pelkää Nato-länttä ja Aasian suunnaltakin nousee Kiinan uhka amerikkalaiselle hegemonialle. Siksi Yhdysvaltojen olisi ”toimittava välittömästi Iranin ydin- ja sotateollisuuskompleksin tuhoamiseksi”. Blockin synkässä ajatussilmukassa, Iranin pommittaminen estäisi laajemman sodan Euroopassa ja Kiinan aggressiot Aasiassa.

Yhdysvalloissa bensiinin keskimääräinen hinta nousi kesäkuussa yli viiden dollarin gallonalta ensimmäistä kertaa maan historiassa. Bidenin hallinto on kritisoinut keskeisiä Opec-maita, kuten Saudi-Arabiaa ja Arabiemiirikuntia, koska nämä eivät ole suostuneet merkittävästi lisäämään öljyntuotantoaan.

Block puolestaan keksii, että tulehtuneet välit sunnivaltoihin johtuvatkin vain siitä, ettei Washington ole puuttunut ”Teheranin uhkaan”. Kierosti Block väittää myös, että Iraniin hyökkääminen olisi suorastaan kuluttajaystävällinen teko, joka ”alentaisi huomattavasti bensiinin hintaa pumpuissa”.

Tässä vaiheessa, amerikkalaisten ulko- ja turvallisuuspolitiikan ”asiantuntijoiden” älyvapaiden ehdotusten ei pitäisi enää yllättää, mutta aina löytyy näköjään joku, joka pukee yhä uudelleen sanoiksi angloamerikkalaisjuutalaisen establismentin sotaisat toiveet ja pelot ylivalta-asemansa menetyksestä.

Viime aikoina informaatiosota Irania vastaan onkin kiihtynyt; aihetta on käsitelty myös suomalaismedioissa. Islamilaisen tasavallan hallintoon on kohdistettu lännelle tyypillinen kumousyritys, jossa vedotaan kyynisesti naisten ja mielenosoittajien oikeuksiin. Toivottavasti uusi konflikti Persianlahdella jäisi vain kytemisen asteelle.

Jalkapallon maailmanmestaruuskilpailut ovat alkaneet Qatarissa. Tämänkertaiset kisat – jotka järjestetään ensimmäistä kertaa talvella, Persianlahden korkeiden kesälämpötilojen vuoksi – ovat käynnistyneet lännen valta(vale)median räikeän asenteellisen uutisoinnin varjostamina.

Qatarin valinta jalkapalloturnauksen isännäksi on ollut kiistanalainen. Viime vuonna uransa päättänyt suomalaisjalkapalloilija valitti myös kisapaikasta, maailmallakin huomiota saaden.

Rikkaan öljyvaltion siirtotyöläisten työolot ja muut epäkohdat ovat olleet tiedossa jo vuosikymmenten ajan, mutta vasta kisojen kynnyksellä, länsimaissa ryhdyttiin kantamaan huolta emiirikunnan ihmisoikeustilanteesta.

”Vaikka jotkin syytökset ovat perusteltuja, niihin liittyy kuitenkin liiankin tuttu tunne länsimaisesta kaksinaismoralismista”, arvioi myös toimittaja Omar Ahmed, joka on seurannut varsinkin brittiläisen BBC:n tökeröä uutisointia.

Jalkapallofanien yrittäessä virittäytyä kisatunnelmaan, alkoi näyttää siltä, että Länsi-Aasian ensimmäiset mestaruuskisat pyrittiin politisoimaan jo ennen kuin yhtään pallopeliä oli edes pelattu. Qatarin avajaisseremoniaakin sabotoitiin länsimaissa asiantuntijapaneelien hurskastelulla.

Koska Qatar ei ole liberaali demokratia, internet on täyttynyt ylimielisestä paheksunnasta. Eurooppalaisjoukkueet suunnittelivat jopa kantavansa pelikentillä mielensoituksellisesti OneLove -sateenkaarinauhaa, koska homoseksuaalisuus ei ole Qatarissa hyväksyttyä. Tämän hyvesignaloinnin Fifa sentään esti, eikä stadioneille päästetty myöskään aktivisteja sateenkaarilippuineen.

Lännessä jopa urheiluselostajat on valjastettu hegemonistisen politiikan ajamiseen, joten moraalinen närkästys ja yksituumaiset poliittiset kannanotot tulevat todennäköisesti jatkumaan kaikkien pelien ajan. Toivottavasti mahdollisimman moni epäliberaali maa menestyisi pelikentillä; Saudi-Arabia yllätti jo, ottaessaan shokkivoiton Argentiinasta.

Erään qatarilaisen kommentti ilmentää hyvin ”muun maailman” suhtautumista lännen jatkuvaan sormenheristelyyn. Hän ihmettelee, milloin länsimaalaiset ymmärtävät, etteivät heidän arvonsa ole universaaleja. On kulttuureja, joilla on erilaisia arvoja, joita pitäisi yhtä lailla kunnioittaa. Länsi ei ole koko ihmiskunnan puolestapuhuja.

Jos iltapäivälehtien urheilutoimittajia on uskominen, MM-kisojen tulevat pitopaikat kuulemma ”palauttavat ilon ja uskottavuuden” maajoukkuejalkapalloiluun: ne kun ovat näillä näkymin enimmäkseen länsimaissa! Näitä isäntämaita ei kritisoida samalla mitalla kuin nyt ”surkeimmaksi kisaisännäksi” haukuttua Qataria, vaikka ehkä syytä olisi.

Kun esimerkiksi Yhdysvallat isännöi kisoja, protestoidaanko tuolloin amerikkalaista poliisiväkivaltaa, surkeaa ihmisoikeustilastoa, laittomia sotia ja vallanvaihto-operaatioita, tai yhä jatkuvia öljyvarkauksia Syyriassa? Tuskinpa tuolloin yksikään urheilun asiantuntija Suomessa tuskailee, että kisoja on ”vaikea katsoa moraalisista syistä”.

Koska identiteettipoliittinen propaganda on rasittavaa seurattavaa, toivonkin, ettei taantuvalla ja konkurssikypsällä lännellä ole tulevaisuudessa edes varaa järjestää näitä urheilutapahtumia. Tuolloin ne päätyvät varakkaiden ”autoritaaristen” maiden järjestettäväksi tilanteessa, jossa siirrymme länsikeskeisestä ajasta uuteen, moninapaiseen maailmanjärjestykseen.

Slush on kansainvälinen teknologia- ja kasvuyritystapahtuma, joka järjestetään vuosittain Helsingissä. Tänä vuonna tilaisuudessa haastateltiin myös pääministeri Sanna Marinia, joka puhui jälleen kuin kovan linjan amerikkalainen neokonservatiivi (ei ihme, että hän on aiemmin viitannut Anne Applebaumiin ja ”globaaliin kamppailuun autokratioiden ja demokratioiden välillä”).

Marinin teemaksi nousi riippuvuuksien vähentäminen autoritaarisista maista, kuten Venäjästä ja Kiinasta. Tämä olisi ollut edes hiukan uskottavampaa, ellei Suomessa olisi juuri vieraillut Saudi-Arabian hallituksen ja elinkeinoelämän edustajia, vahvistamassa Suomen ja tiukkaa šaria-lakia noudattavan absoluuttisen monarkian kahdenvälisiä talous- ja kauppasuhteita.

Myös Marinin tunnetut yhteydet Davosissa kokoontuvaan teknokraattiseen kapitalistifoorumiin kertovat siitä, ettei ”autoritaarisuus” Marinia oikeasti haittaa, kunhan se vain on alkuperältään läntistä. 1990-luvun hegemonismi ja synkkä nollasummapeli tuntuvat sopivan Marinin ajatteluun, vaikka teknologian ja yritystoiminnan innovaatiotapahtumassa tällaisten näkemysten esittäminen saattaakin tuntua oudolta.

Tietysti sosiaalidemokraattinen seireeni laulaa taustaorkesterinsa lauluja ja hänen julkiset esiintymisensä kuuluvat meneillään olevaan sotaspektaakkeliin. Ajattelin ensin, että Marinin mielenterveys on järkkynyt, mutta ehkäpä vallanhimoiselle pääministerillemme on luvattu niin houkutteleva rooli nykyisen jatkoksi, että hän kykenee esittämään monomaanista Venäjän-vihaajaa – aivan Jussi Halla-ahon tyyliin.

”Tämä ei tarkoita, että meidän on katkaistava kaikki taloudelliset siteet esimerkiksi Kiinan tai minkään muun maan kanssa. Paitsi Venäjän”, Marin alleviivasi, kanavoiden kuulijoidensa ”kahden minuutin vihaa” oikeaan kohteeseen. Suomen viimeistellessä parhaillaan kymmenettä apupakettia Ukrainalle, pääministeri lisäsi, että ”meidän on pidettävä huoli siitä, että Venäjä häviää sodan”.

Tätä ”häviötä” Marin on toivonut usein aiemminkin ja esitellyt samalla myös tietämättömyyttään Venäjän sotahistoriasta. Mutta ehkäpä valta(vale)median sankaripresidentti Zelenskyi Nato-lännen tuella onnistuu siinä, missä mongolit, Ruotsin kuningas Kaarle XII, Napoleon ja Hitler eivät?

Slush-tapahtumassa Marin väitti myös, että energiapolitiikan suhteen on ollut väärin ylläpitää läheisiä suhteita Venäjään. ”Venäläisten logiikka” on kuulemma erilainen; ”ystävämme Puolasta ja Baltian maista olivat oikeassa”, Suomi ja varsinkin Saksa väärässä. Näin sota-Sanna – Sauli Niinistön myyräntyötä jatkaen – tanssittaa pohjoismaisen hyvinvointivaltio-Suomen itäeurooppalaisten traumavaltioiden raivoisaan joukkoon.

Marin esitti hetken myös eurokraattia ja sanoi, ettei Eurooppa saisi olla liian riippuvainen myöskään Yhdysvalloista. Tämä ei vain kuulostanut kovin vakuuttavalta tilanteessa, jossa Venäjän-vastaisilla pakotteilla ja muilla tuhotoimilla on vain vahvistettu amerikkalaista miehitysvaltaa, euromantereen omien intressien ja poliittisen uskottavuuden kustannuksella.

Suomalaispoliitikot huutelevat nyt rohkeasti hävyttömyyksiä Naton sotakoneiston takaa, vaikka tosipaikan tullen, Washingtonilla ei ole resursseja saati aikomusta suojella itsetuhoisia vasallejaan. Mutta kuulumme nyt vihdoin Länteen™, jonka geopoliittisessa valtapelissä suomalais-ugrilaisille on varattu ennalta arvattava, uhrattavan pelinappulan rooli.

Kreikkalaisessa mytologiassa seireenit olivat naispuolisia, ulkomuodoltaan ihmisen ja petolinnun sekoituksia, joilla oli jaloissaan terävät kynnet niin kuin lepakoilla. Laulullaan seireenit houkuttelivat merimiehiä luokseen ja repivät heidät sitten kappaleiksi. Marinin poliittisella uholla voi olla samanlainen vaikutus Suomen tulevaisuuteen.

Ukrainan hallinto on presidentti Zelenskyin suulla kiistänyt puolalaiskylään pudonneen ohjuksen alkuperän vielä senkin jälkeen, kun Yhdysvallat, Nato ja Puola ovat ilmoittaneet kyseessä olleen ukrainalaisohjuksen. Näyttelijä-presidentin ulostulojen on arvioitu vahingoittavan Ukrainan uskottavuutta.

Zelenskyin lausuntoa kommentoidessaan, erään Nato-maan diplomaatti Kiovassa kertoi Financial Timesille: ”Tämä alkaa olla naurettavaa. Ukrainalaiset ovat tuhoamassa luottamuksemme heihin. Kukaan ei syytä Ukrainaa ja he valehtelevat avoimesti. Tämä on tuhoisampaa kuin ohjus.”

Ukrainan hallinnon on vaikea tunnustaa asioiden oikeaa laitaa, sillä vastaavia ”harmillisia sattumuksia” on tapahtunut kuluneen vuoden aikana usein. Venäläisten tähdätessä infrastruktuurikohteisiin, ukrainalaisten torjuntayritykset ovat johtaneet usein siviiliuhreihin, jotka on sitten (vale)uutisoitu ”Venäjän raakalaismaisina iskuina siviilikohteisiin”.

Nyt Zelenskyin uskottavuudesta ja lännen luottamuksesta Ukrainan hallintoon on ryhdytty puhumaan julkisesti. Tämä tarkoittanee sitä, että Yhdysvallat ei enää halua rahoittaa, tai edes jatkaa tätä sijaissotaa: tavoitteet on jo osittain saavutettu pakotepolitiikan välityksellä ja Euroopan ja Venäjän suhteet on pitkäksi aikaa romutettu.

Geopoliittinen peli Ukrainassa lähestyy loppuaan siitäkin syystä, että lännen asevarastot tyhjenevät ja Yhdysvaltojen täytyisi jo keskittyä Kiinaan. Koska sotateollisen kompleksin rahkeet eivät riitä monen rintaman sotaan, Washington onkin neuvotellut Moskovan kanssa Ankarassa viime aikoina. Zelenskyin hallinto torjuu vielä ajatuksen uudesta rauhansopimuksesta, mutta sellaiseen nykyinen konflikti tulee luultavasti päättymään viimeistään ensi vuonna.

Kaiken tapahtuneen jälkeen, Venäjä tarvitsee jonkinlaisen voiton taistelussaan Naton laajentumista vastaan. Länsi tietää, että Krimiä ja Donbassia ei voi enää palauttaa, joten Ukrainan on tyydyttävä aluemenetyksiin ja neutraaliin asemaan maailmanpolitiikassa. Jos asiat menevät Ukrainan kannalta vielä nykyistä huonompaan suuntaan, Puola ja ehkä myös Unkari, liittänevät mielellään osan lännessä sijaitsevista alueista itseensä.

Venäläisestä perspektiivistä tarkasteltuna, kyseessä on eksistentiaalinen sota, jota se ei voi hävitä, ilman poliittisia seurauksia, jotka olisivat jopa pahempia kuin 1990-luvun alussa. Missään tapauksessa Venäjän eliitti ei halua federaation romahtavan, joten tarvittaessa otteet kovenevat. Tarvitaan siis ratkaisu, jota kutsuttaisiin lännessä rauhaksi ja Venäjällä voitoksi. Tällä välin, Kiovassa räjähtelee jälleen.

Volodymyr Zelenskyi esiintyi tiistaina G20 -maiden huippukokouksessa. Siinä missä muiden osallistujien esityksille oli annettu aikaa vain muutamia minuutteja, paikalla olijat pakotettiin kuuntelemaan näyttelijän ennalta tallennettu, parinkymmenen minuutin pituinen vuodatus. Ukrainan presidentti esitteli myös rauhanehtojaan, joita Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov piti ”epärealistisina”.

Heti Zelenskyin puheen jälkeen, Venäjä iski Kiovaan ja muihin kaupunkeihin noin sadan ohjuksen voimin. Pääkohteena oli jälleen kriittinen infrastruktuuri, jonka tuhoamalla Venäjä pyrkii viemään Ukrainalta kyvyn jatkaa sotaa. Ilman sähköä, vettä ja lämmitystä, talvi tulee olemaan vaikea. Ohjusiskujen lisäksi, Venäjän mobilisoimille satojen tuhansien sotilaiden joukoille tulee pian myös käyttöä.

Tiistai-iltana tapahtui muutakin, joka vei suuren yleisön huomion. Puolan ulkoministeriön mukaan yksi ohjus putosi maahan Przewodówin kylään, maatilalle Ukrainan rajan lähellä, aiheuttaen kahden puolalaisen kuoleman. Välittömästi lännen tiedotusvälineissä ehdittiin uutisoida johdattelevasti Puolaan iskeneistä ”venäläisohjuksista”. Venäjä kiisti olevansa vastuussa ja kutsui tilannetta ”provokaatioksi”.

Zelenskyi innostui tietysti syyttämään Venäjää ja kuvasi tapausta ”merkittäväksi eskalaatioksi”. Ukrainan ulkoministeri Dmytro Kuleba ilmoitti, että tulkinta ukrainalaisten omasta harhaosumasta on ”venäläinen salaliittoteoria” ja vaati Yhdysvaltojen ulkoministeri Antony Blinkeniltä ”kovaa vastausta” Puolan tapahtumiin.

Myös suomalaispoliitikot sekä ulko- ja turvallisuuspolitiikan ”asiantuntijat” olivat heti juonessa mukana. Kokoomuksen puheenjohtaja Petteri Orpo twiittasi harkitsemattomasti, että ”Venäjä pelaa vaarallista peliä iskemällä Puolaan”. Samoin Naton 4. ja 5. artiklat otettiin puheeksi Mika Aaltolan ja kumppaneiden toimesta.

Maltillisimmillaankin, tapahtumat käännettiin suomalaismedioissa Venäjän syyksi ”tuottamuksellisuuden” perusteella: esitettiin epätoivoisesti, että ilman eilisillan laajamittaista ohjushyökkäystä, myöskään Puolan onnettomuutta ei olisi tapahtunut.

Kuitenkin pian jopa amerikkalaisviranomaiset selittivät, että Puolaan osuneen ohjuksen laukaisivat ”todennäköisesti ukrainalaisjoukot, yrittäessään ampua alas saapuvaa venäläistä ohjusta”. Joe Bidenkään ei kiirehtinyt tietämään Venäjää syylliseksi.

Puolan presidentti Andrzej Duda joutui myöntämään, että kyseessä oli ”hyvin todennäköisesti” Ukrainan käyttämä, Neuvostoliiton aikainen S300-ilmapuolustusohjus. Hän painotti, ettei hyökkäys ollut tarkoituksellinen, vaan ”harmillinen sattumus”. Onhan se harmillista, että ”kumppanimaa” Ukraina mokasi tällä tavalla, eikä syntipukiksi saatukaan Venäjää.

Naton pääsihteeri Jens Stoltenberg korosti, että ”vaikka ohjus olisi ollut Ukrainan ampuma, vastuun siitä kantaa Venäjä, joka hyökkäsi Ukrainaan ja jonka ohjuksia Ukraina torjuu”. Haluaisiko norjalainen jo päästä tosi toimiin hyökkäysliittonsa kanssa?

Oliko ohjusepisodi pelkkä ilmatorjuntavahinko, vai peräti mönkään mennyt väärän lipun operaatio? Ukrainalaiset ovat aiemminkin yrittäneet eskaloida tilannetta ja saada Naton jäsenmaat virallisesti mukaan konfliktiin. Talven lähestyessä, Ukrainan ymmärtäjiä tarvitsee herätellä, sillä ”yhtenäinen tuki” on heikentymässä.

Russofobisista reaktioista käy ilmi, että Euroopasta löytyy masokistista halua kärjistää tilannetta. Kuten Kremlin tiedottaja Dmitri Peskov totesi, ”eri maiden korkea-arvoiset virkamiehet antoivat lausuntoja ilman, että heillä oli mitään käsitystä siitä, mitä tarkalleen ottaen oli tapahtunut, tai mikä oli todellinen syy”. Jos tällä tyylillä jatketaan, lisää jännitteitä on luvassa.

Mitä kauemmin Ukrainan konflikti kestää, sen älyvapaammiksi lehtien kirjoitukset muuttuvat. Iltapäivälehtien lööppien sensaationhakuisuuden lisäksi myös ulko- ja turvallisuuspoliittiset julkaisut ovat täysillä mukana lännen hybridisodassa Venäjää vastaan.

Akateemisen taustan omaavat ”asiantuntijat” kykenevät tuottamaan tympeää propagandaa palkan maksaville lännen imperiumin ajatushautomoille siinä missä klikkiotsikoiden kyhääjätkin. Yksi heistä on venäläinen tutkija ja toimittaja Andrei Kolesnikov.

Kolesnikov on tuottelias kirjoittaja, työpaikkanaan ”puolueeton kansainvälisten asioiden ajatushautomo”, Carnegie Endowment for International Peace, jonka pääkonttori sijaitsee tietenkin Washingtonissa. Yhdysvaltojen lisäksi Euroopassa, Venäjällä ja Aasian maissa toimiva organisaatio ei ole mikään vaatimaton trollitehdas, sillä sen liikevaihdon kerrotaan olevan yli 58 miljoonaa dollaria.

Carnegien ”vanhempi tutkija” Kolesnikov jatkaa viime vuosina hyväksi havaittua, reductio ad Putinum -argumentointia, jossa kaikki maailmanpolitiikan ongelmat ovat loppujen lopuksi Putinin syytä. Koska Putinista on lännen sotapropagandassa tehty arvaamaton ja vainoharhainen diktaattori, ei ole mikään ihme, että Kolesnikov päätyy vertaamaan häntä Neuvostoliiton suureen, mutta lännessä parjattuun johtajaan, Josif Staliniin.

Toisen maailmansodan päättyessä Stalin oli ollut vallassa yli 20 vuotta, ja siitä lähtien ja kuolemaansa asti vuonna 1953, hän vei hallintonsa ”uusiin itsevaltaisiin äärimmäisyyksiin”, moskovalaisatlantisti kirjoittaa. Kuten Stalin, myös Putin on viettänyt vallassa yli 20 vuotta (mukaan lukien hänen välivaiheensa pääministerinä vuosina 2008-2012), ja nykyisellä, vuonna 2018 alkaneella presidenttikaudellaan, hän on alkanut muistuttaa Kolesnikovin inhoamaa neuvostojohtajaa.

Tänä päivänä, vuonna 2022, Venäjä on omaksunut ”imperialistisen ja nationalistisen ideologian”, sekä ”kansalaisyhteiskunnan ja kaikenlaisen toisinajattelun häikäilemättömän tukahduttamisen”, Kolesnikov hysterisoi (en tiedä, asuuko hän itse yhä Moskovassa?). Osittainen liikekannallepano, ”lähes koko maan kutsuminen aseisiin”, on Kolesnikovista vain merkki siitä, että Putin on omaksunut ”melkein kaikki stalinistisen totalitarismin klassiset elementit henkilökultista sankarikuoleman kulttiin”.

Myöhäisen Putinin ja myöhäisen Stalinin yhtäläisyydet alkavat heidän johtamistyylistään ja -mallistaan: ”Putinilla, kuten Stalinillakin, päätöksentekoprosessi on vain yhden henkilön varassa. Kumppaneilla ja neuvonantajilla ei ole juuri mitään mahdollisuuksia vaikuttaa tyranniin, tai ehdottaa vaihtoehtoisia toimia.”

Näinköhän Venäjän valtiokoneisto, eri faktioiden muodostama ”syvä valtio”, todella toimii? Kolesnikov liioittelee estoitta ja mielellään; jo 2000-luvun alkupuolella hän vertasi Putinia Mussoliniin. Kuitenkin hän itse työskentelee ajatushautomolle, joka edustaa lännen fasistista oligarkiaa, eikä hänelle tuota vaikeuksia puolustaa angloamerikkalaista jatkuvan konfliktin oppia.

”Kuten Stalin loppuvuosinaan, Putin on saanut Venäjän eliitin täydelliseen hallintaansa”, tutkija väittää. Kolesnikovin mukaan tämä tarkoittaa sitä, että venäläiseliitti nyt pelkää ja salaa vihaa hallitsijaansa. Jälleen Kolesnikov pistää yhtäläisyysmerkit Putinin ja Stalinin välille ja vihjaa, mitä Venäjällä pitäisi tehdä, heti kun Putinista aika jättää: Stalinin kuoltua, ”Nikita Hruštšov, Beria ja Malenkov, jotka taistelivat pääsystä hänen seuraajakseen, kilpailivat liberalisoidakseen hallintoa niin nopeasti kuin pystyivät”.

Venäjän ”liberalisointi” on 1990-luvulta lähtien ollut lännen riistokapitalistien suosikkiprojekteja, mutta jossakin vaiheessa Boris Jeltsinin oikeistoliberaalista seuraajasta kuoriutuikin lännen ylivallan ja demokratiaan pommittamisen vastustaja. ”Kuten Stalin kylmän sodan alkuvuosina, Putin on katkaissut suhteet länteen ja alkanut kuvata kaikkea ulkomaista Venäjän ideologian ja arvojen vastaiseksi”, Kolesnikov kääntää asian.

Ihmiset, joita Stalin kutsui ”juurettomiksi kosmopoliiteiksi”, jotka ajettiin pois työpaikoiltaan ja joita vainottiin, on Putinin Venäjällä leimattu ”ulkomaalaisiksi agenteiksi”. Stalinin aikana suhteet epäilyttäviin ulkomaisiin tahoihin saattoivat johtaa vankilatuomioon. Lokakuussa 2022, Putinin Venäjä alkoi soveltaa uutta lakia – joka on hengeltään ja muotoilultaan ”täysin stalinistinen” – syytteeseen saattaa joutua ”luottamuksellisesta yhteistyöstä vieraan valtion kanssa”.

Miksi Venäjän pitäisi sallia amerikkalaisten ”kansalaisjärjestöjen” toimia maassa vapaasti ja sekaantua Venäjän sisäisiin asioihin, tavoitteena hallinnon kaataminen ja yhteiskunnallinen epävakaus? Salliiko Yhdysvallat venäläismielisten ”kansalaisjärjestöjen” toimia Yhdysvalloissa?

Myös sotilaallisen voiman käyttäminen ongelmien ratkaisemiseen Ukrainassa on Putinin ”Stalinilta perimä taktiikka”. Kolesnikov ottaa esiin vuoden 1939 talvisodan. ”Kuten Putin Ukrainassa, Stalin halusi vallata alueita, joiden hän uskoi olevan strategisesti tärkeitä puskurivyöhykkeenä, jos hänen maahansa hyökättäisiin”. Stalin aloitti Kolesnikovin mielestä talvisodan tekosyyllä ja samaan sarjaan hän liittää Putinin ”puolustukselliset” toimet Ukrainassa.

Jopa se, että Putin on Ukrainassa käyttänyt venäläismielisiä separatisteja, oli ”stalinistinen innovaatio”, jota Kolesnikov vertaa Terijoen hallitukseen. Kun Putin teki sopimuksen Donetskin ja Luhanskin kapinallishallintojen kanssa, hän ”seurasi Stalinin jalanjälkiä, joka perusti Kremlin valvoman vaihtoehtoisen Suomen johdon ja teki sitten sopimuksen nukkehallinnon kanssa”.

Putinin väite, jonka mukaan Ukrainan hallitus on ”pelkkä sotaa lietsovien länsivaltojen julkisivu”, on Kolesnikovista myös ”kaiku Stalinin talvisotaa koskevasta spinnauksesta”. Suomen Moskovan lähettiläs J.K. Paasikivi, josta tuli myöhemmin Suomen presidentti, kirjoitti muistelmissaan, että ”venäläisten mielestä tämä sota oli ilmeisesti Englannin ja Ranskan käymä sota Neuvosto-Venäjää vastaan”.

Talvisodan aikana, Stalinin asettama Suomen kansanhallitus pyysi Neuvostoliitolta tukea toteuttaakseen hankkeen, jota se kutsui ”Suomen kansan ikiaikaiseksi pyrkimykseksi yhdistää [Neuvostoliiton alueella asuvat] Karjalan asukkaat yhtenäiseksi ja itsenäiseksi Suomen valtioksi”. Putinin Ukrainan sodassa ”veljeskansojen jälleenyhdistymisestä” on tullut myös mantra, Kolesnikov vertailee innostuneesti.

”Kuten Stalin, Putin ajattelee maailmaa jakautuneena vaikutusalueisiin”, Carnegien mies selittää. Lännen pakotepolitiikasta huolimatta, ”Putin uskoo myös, että Venäjä voi kukoistaa poliittisesti eristyksissä ja taloudellisen autarkian politiikan alla”. Putin on niin hirvittävä, että hän ”jakaa myös Stalinin keisarillisen nationalismin”. Stalinin lailla, ”hän pelaa taitavasti kansallismielistä korttia vetoamalla hallitsevan etnisen ryhmän tunteisiin”. Aikamoinen superroisto tämä Kolesnikovin kuvitteellinen Putin!

Putinin oletettuun ”jälkistalinismiin” kuuluu myös se, että hän on ”muuttanut neuvostoliittolaisen voiton kultin sodan kultiksi”. Kolesnikovista Putin kirjoittaa historiaa uusiksi julistamalla sotilaallisen erityisoperaationsa Ukrainassa ”sodaksi natsismia ja länttä vastaan”, ”kuin keskeneräisen Suuren isänmaallisen sodan jatkeena”. Näin Putin ”on tehnyt historiasta keskeisen välineen, jonka avulla hän voi ylläpitää omaa valtaansa ja hallita maata – aivan kuten Stalinkin teki”.

Kolesnikovin mielikuvituksessa, tärkeä yhtymäkohta Putinin ja Neuvostoliiton viiksekkään mahtimiehen välillä on myös se, että Putin pysyttelee nykyään residensseissään, ”joihin hän on eristänyt itsensä sekä poliittisella että inhimillisellä tasolla”.

Putinin asunto Sotšissa, jossa hän viettää yhä enemmän aikaa, ”muistuttaa Stalinin vaatimattomampaa, mutta yhtä hyvin vartioitua datšaa Abhasiassa”. ”Näiden kahden diktaattorin vetäytymispaikat ovat vain 30 kilometrin päässä toisistaan, Kaukasuksen Mustanmeren rannikon mukavan subtrooppisella vyöhykkeellä”, Kolesnikov huomioi.

Kolesnikov väittää lopulta, että Stalinin tavoin, Putin ei aio luopua vallasta. Kuten Stalinin aikana, Venäjän nykyisen eliitin ”on vain odotettava tyrannin loppua ja toivottava, että hän jotenkin katoaa, ennen kuin hän ehtii erottaa tai vangita heidät”.

Putinin terveydentilaa on ruodittu monissa irvokkaissa kirjoituksissa länsimedioissa, joissa on myös toivottu hänen kuolemaansa. Carnegie- tutkija kirjoittaa ”Stalinin viimeisestä aivohalvauksesta” ja valittelee Venäjän presidentin hyväkuntoisuutta.

”Vaikka hän lähestyy Stalinin ikää tämän kuollessa, Putin vaikuttaa terveemmältä ja hänellä näyttää olevan enemmän aikaa kuin Stalinilla 1950-luvun alussa”, Kolesnikov surkuttelee avoimesti.

Moniko politiikan tutkimukseen keskittynyt lehti julkaisisi vastaavia kirjoituksia jostain länsijohtajasta? Informaatiosodan käydessä ylikierroksilla, myös ulko- ja turvallisuuspoliittinen kirjoittelu on vajonnut vaihtoehtoisen todellisuuden ”syvään päätyyn”, jossa kaikki pidäkkeet ovat poistuneet.

Valitettavasti Putin ei ole Stalin. Jos olisi, ehkä maailmanjärjestys näyttäisi jo erilaiselta. Nato-lännen ja Suomen Venäjän-vastainen uutisointi on nykyään niin räikeää, että olisi hyvä, jos itänaapuria hallitsisi oikeasti ”stalinistinen” johtaja, joka ei suhtautuisi näin pitkämielisesti ja maltillisesti jatkuvaan provosointiin.

Kuten tämän vuoden aikana on voitu nähdä, kun Putin ja Venäjä ovat aiheina, sana on kirjaimellisesti vapaa, eikä vallitsevaa ”russofreniaa” (mielen sairaus, jossa Venäjän uskotaan olevan samanaikaisesti sekä romahtamassa että valtaamassa koko maailman) edes yritetä suitsia. Siihen lännen peruutuskulttuurin rajoitettu ilmaisunvapaus sitten pitkälti jääkin.

Ukrainan sotatanner on siitä erikoinen paikka, että länsimaiset näyttelijät, julkkikset ja poliitikot voivat turvallisesti piipahtaa siellä valokuvauttamassa itsensä. Näyttelijä Sean Penn kävi tapaamassa ukrainalaista kollegaansa ja ojensi yhden Oscarinsa sotadraaman pääosan esittäjälle.

Myös neokonservatiivien kätyri, Irakin sodan aloittaja George W. Bush, aikoo pitää Zelenskyin kanssa ”julkisen virtuaalisen tapaamisen”. Missähän tämä vihreään t-paitaan sonnustautunut näyttelijä todellisuudessa mahtaa oleskella? Tuskin hän on edes Ukrainan maaperällä enää tässä vaiheessa.

***

Ranskan hallitus on talousministeri Bruno Le Mairen ulostulojen perusteella hyvin huolissaan. Pariisissa on ymmärretty, että Yhdysvallat kuumensi Ukrainan konfliktin ilmiliekkeihin saadakseen eurooppalaisen pääoman ja teollisuuden pakenemaan jenkkeihin, paikallista taloutta vahvistamaan.

Aina kun Yhdysvaltojen taloudella menee heikosti, he aloittavat sodan saadakseen Amerikan näyttämään maailman ainoalta turvalliselta paikalta ja houkutellakseen sinne uutta pääomaa, tietotaitoa ja teollisuutta.

Ukrainan konfliktin aikana onkin nostettu aggressiivisesti ohjauskorkoa ja siten vahvistettu dollarin arvoa, sekä ilmoitettu massiivisista tukipaketeista Yhdysvalloissa toimiville yrityksille.

***

Venäjä on vetäytynyt Hersonin kaupungista Dnipro-joen itärannalle. Kenraali Sergei Surovikin sanoi tiedotustilaisuudessa ehdottaneensa puolustusministeri Sergei Šoigulle vetäytymistä, koska alueelle on hyvin vaikea toimittaa huoltoa ja tarvikkeita. Vetäytymispäätöksestä on otettu ilo irti ukrainistien keskuudessa, mutta on myös epäilty, onko kyseessä vain Putinin uusin juoni.

Maskirovka (маскировка) on venäjänkielinen termi, joka tarkoittaa kirjaimellisesti ”naamiointia” tai ”naamioitumista”, mutta sotilasdoktriinin yhteydessä se sisältää laajan kirjon yrityksiä, joiden tarkoituksena on harhauttaa vihollista omien vahvuuksien, joukkojen sijoittelun ja aikomusten suhteen. Ideaalisesti, peitelty sodankäynti aiheuttaa epävarmuutta vastustajan päätöksenteossa.

Telegram-kanavilla on kohistu jopa, että Venäjä olisi kaikessa hiljaisuudessa neuvottelemassa ”Minsk kolmosta”, eli uutta rauhansuunnitelmaa Yhdysvaltojen kanssa Ukrainaan liittyen. Mitään virallista tietoa tällaisesta ei ole annettu, joten kyseessä lienee perätön huhu. Venäjän ulkoministeriön tiedottaja Maria Zaharova on kuitenkin kertonut Venäjän olevan edelleen valmis neuvotteluihin Ukrainan kanssa, ”ottaen huomioon tällä hetkellä kehittyvät tosiasiat”.

***

Ukrainan sotilaallista erikoisoperaatiota kannattaa tarkastella osana paljon laajempaa strategiaa. Putinin virallisten puheiden valossa, Venäjä on saanut tarpeekseen lännen hegemoniasta ja epävakauttamisyrityksistä. Ukrainan konfliktin myötä, Venäjän presidentistä on tullut uuden, moninapaisen maailmanjärjestyksen arkkitehti.

Jos Putinille olisi riittänyt Donbassin alueen liittäminen Venäjään, operaatio olisi ollut nopea. Mutta mikäli tavoitteena onkin lännen lopullinen häviö geopoliittisessa suuressa pelissä, Venäjän kannattaa jatkaa operaatiotaan vielä pitkään, jauhaa Naton sotilaalliset voimavarat Ukrainan tomuun ja näännyttää samalla lännen taloutta.

Kiinan presidentti Xi Jinping vieraili alkuviikosta keskus­sotilas­komission komentokeskuksessa, jossa hän korosti, että armeijan olisi ”keskitettävä energiansa taisteluvalmiuteen ja kykyyn voittaa, sekä täytettävä tehokkaasti tehtävänsä uudella aikakaudella”.

Kiinan asevoimien ylimmän operatiivisen johdon tarkastus on merkki Xin päättäväisyydestä parantaa entisestään kansallista turvallisuutta, ulkovaltojen mahdollisten provokaatioiden ja painostuksen edessä kaoottisemmassa tilanteessa.

Kiinan johtajan mukaan ”maailma on kokemassa syvällisempiä muutoksia vuosisataan”. Kiina tulee kohtaamaan ”lisääntynyttä epävakautta ja epävarmuutta”, joten asevoimien täytyy pysyä ajan tasalla ja noudattaa ”uuden aikakauden sotilaallista strategiaa”.

Tulevien sotilaallisten konfliktien varalta, ”on välttämätöntä vahvistaa kaikkien asejärjestelmien ja yksiköiden yhteenkuuluvuutta ja saumatonta yhteyttä vahvan taistelutehokkuuden muodostamiseksi”, sotilasasiantuntija Song Zhongping kommentoi.

Pekingissä toimiva asiantuntija Li Jie puolestaan toteaa, että ”Venäjän ja Ukrainan konflikti osoittaa, miten tärkeää on rakentaa täydellinen taistelujärjestelmä ja yhteinen johto. On välttämätöntä luoda vankka perusta sotilaalliselle valmiudelle kaikilla alueilla: maalla, merellä, ilmassa ja avaruudessa”.

Kiinalaiset asiantuntijat uskovat, että kansantasavalta kohtaa suurimman turvallisuusuhkansa Yhdysvaltojen taholta. Washington on asettanut Kiinan ”merkittävimmäksi geopoliittiseksi haasteeksi” Bidenin hallinnon lokakuussa julkaisemassa kansallisessa turvallisuusstrategiassa.

”Yhdysvaltojen uhka kasvaa sekä perinteisillä että ei-perinteisillä turvallisuusaloilla ja olipa kyse Taiwanin salmesta tai Etelä-Kiinan merestä, Yhdysvallat ei enää salaa pyrkimyksiään lisätä provokaatioita, jotka kohdistuvat suoraan Kiinaan”, Song katsoo.

Mitä tulee joidenkin länsimaisten tiedotusvälineiden kohuun Kiinan sotilaallisen kehityksen uhasta, kiinalaisanalyytikot korostavat, että Kiina kehittyy ”suojellakseen omia intressejään lännen hegemonismilta”.

”Taisteluvalmiuden eteen työskentely ei tarkoita sotaisuutta”, asiantuntija Li painottaa. ”Kaikki maat valmistautuvat tilanteeseen naapurustossaan, eikä Kiina ole poikkeus, varsinkaan nykyisessä, yhä kireämmässä tilanteessa.”

”Ainoa tapa varmistaa, että sotaa ei tule, on olla kyllin vahva voittamaan”, Song arvioi.

Kun Yhdysvallat suunnittelee Kiinan saartamista, Pekingissä on alettu ymmärtää, että alueellisen rauhan ja vakauden voi turvata vain voimalla. Kuten pääsihteeri Xi totesi puoluekokouksessa, Manner-Kiina ”jatkaa rauhanomaisen jälleenyhdistymisen tavoittelua, mutta voimankäyttökään ei ole poissuljettua”.

Kiinan sotilaallista kasvua on amerikkalaisissa turvallisuuspoliittisissa piireissä kutsuttu ”ennennäkemättömäksi” ja Yhdysvallat kamppaileekin pysyäkseen perässä. Aasian suurvalta on valmistautumassa todennäköiseen konfliktiin Taiwanin saareen ja laajempaan maailmanpoliittiseen asemaansa liittyen. Korona-ajan tiukkojen rajoitusten myötä, siirtyminen sotatilaan ei välttämättä tuota Kiinalle ylitsepääsemättömiä vaikeuksia.

Koska taloudellinen sodankäynti ei ole koskaan toiminut ensisijaisena keinona voittaa sotia, Yhdysvallat joutuu oman asemansa säilyttääkseen ennen pitkää testaamaan Kiinan todellista taisteluvalmiutta. Toteutuessaan konflikti synnyttää jälleen uusia kansainvälisiä jännitteitä ja arvaamattomia rinnakkaisvaikutuksia.