Kuukausi: maaliskuu 2021

Viime vuosina Euroopassa nousseita populistisia puolueita pidettiin ensi alkuun uhkana ”liberaalille kansainväliselle järjestykselle”.

Populistien päästyä hallitusvastuuseen, tämä tulkinta on osoittautunut käytännössä vääräksi. Aihetta on tutkinut brittiläisen ajatushautomo Chatham Housen Angelos Chryssogelos.

Euroopan populisteilla on omat kansalliset eroavaisuutensa, mutta edes oppositiossa nämä puolueet eivät tutkijan mukaan olekaan niin ”eliittikriittisiä” ja vallitsevan ”strategisen kulttuurin” vastaisia kuin on ensi alkuun retoriikan perusteella luultu.

Populistit jakavat yhteiskunnan kahteen vastakkaiseen leiriin, ”kansaan” ja ”eliittiin”. ”Kansa” kuvataan puhtaana ja väärinkohdeltuna, kun taas ”eliitti” on kansasta vieraantunutta ja korruptoitunutta, Chryssogelos selittää. Vasemmistopopulistit jakavat leirit taloudellisin perustein, kun taas oikeistopopulistit korostavat usein kulttuurisia eroavaisuuksia.

Kuitenkin valtaan päästyään sekä vasemmisto- että oikeistopopulistit harvemmin toteuttavat vanhojen, ei-populististen puolueiden linjasta poikkeavaa politiikkaa. Varsinkin oikeistopopulistien politiikan ”ohuus” tulee esiin juuri tässä: retoriikastaan huolimatta, ne eivät todellisuudessa aja radikaalia muutosta asioiden vallitsevaan tilaan.

Viime vuosina on usein väitetty, että Putinin Venäjä tukisi tai rahoittaisi eurooppalaisia oikeistopopulisteja, kuten ranskalaista Kansallista liittoumaa. Jotkut oikeistopopulistit, kuten esimerkiksi AfD, Vaihtoehto Saksalle-puolue, ovatkin vierailleet Venäjällä konferensseissa ja vaalitarkkailijoina. He ovat nähneet Venäjän tärkeänä osana Euroopan turvallisuusarkkitehtuuria.

Oikeistopopulistit suhtautuvat usein skitsofreenisen myötämielisesti myös Natoon ja Yhdysvaltoihin. Britanniassa Brexit-puolueen perustanut ja Donald Trumpin kanssa esiintynyt euroskeptikko Nigel Farage on puolestaan sanonut ”ihailevansa” Vladimir Putinia, vaikkei hyväksykään tämän kaikkia toimia. Nato-maa Unkaria johtava Fidesz-puolue taas haluaa tehdä pragmaattisesti yhteistyötä niin Venäjän kuin Kiinankin kanssa.

Muualla oikeistopopulistit eivät ole erityisen Venäjä-myönteisiä. Selkein esimerkki on Puolan Laki ja oikeus-puolue, mutta myös Viron Ekre-puolue on avoimen Venäjä-vastainen, samoin Ruotsin ruotsidemokraatit. Perussuomalaisissa Chryssogelos havaitsee sekä Venäjä-myönteisyyttä että vastaisuutta. Hän mainitsee erikseen Timo Soinin, joka oli selkeästi ”atlantistinen”, sekä nykyisen puheenjohtaja Jussi Halla-ahon, joka on ilmaissut tukevansa Baltian maiden ja Ukrainan Venäjä-vastaista linjaa.

Jotkut vasemmistopopulistit ovat Chryssogelosin mukaan jo pitkään sympatisoineet Venäjää, jonka he näkevät vastavoimana Yhdysvalloille. Paras esimerkki on Saksan Die Linke-puolue, joka vastustaa Saksan osallistumista sotilasoperaatioihin ulkomailla ja ehdottaa maan vetäytymistä sotilasliitto Natosta, joka on ”jo aikansa elänyt”. Tilalle puolue ehdottaa ”kollektiivisen eurooppalaisen turvallisuusjärjestelmän” luomista, jossa myös Venäjä olisi mukana. Linken poliitikot ovat myös suhtautuneet epäillen väitteeseen, jonka mukaan Kreml olisi ollut Aleksei Navalnyin myrkytyksen takana.

La France insoumise, ”Alistumaton Ranska”, on vasemmistopopulistinen puolue, joka jatkaa maan gaullistista perinnettä, vastustaen sotilasliitto Natoa ja atlantismia. Puolueen perustaja, europarlamentaarikko Jean-Luc Mélenchon, on vieraillut Moskovassa, puolustanut Venäjän toimia ja tuominnut ”EU:n Venäjän-vastaisen ja Natoa tukevan hysterian”. Presidenttiehdokkaana ollessaan Mélenchon vaati myös kaikkien EU:n kauppasopimusten neuvottelua uusiksi.

Ulko- ja turvallisuuspoliittisissa kysymyksissä oikeistolaiset ”atlantistinationalistit” ovat varauksettomasti länsimielisiä, suhtautuvat suopeasti sotilasliitto Natoon ja muihin liberaaliglobalistien instituutioihin, joiden nähdään tuovan turvaa ”lännen vastaisilta voimilta”, kuten Venäjältä ja Kiinalta. Puolan, Viron, Ruotsin ja Suomen oikeistoatlantisteille kelpaisi Yhdysvaltojen johtaman liberaalin järjestyksen jatko.

Kansallisia kulttuureitaan puheiden tasolla puolustavat oikeistopopulistit muuttavat herkästi linjaansa omia intressejään ajaessaan: esimerkiksi Italian kansallismielisestä La Lega-puolueesta on sittemmin kuoriutunut ”eurorealistinen”, keskustaoikeistolainen puolue. ”Euroskeptisyys” tuntuu olleen vain pintasilausta ja nyt puolue suhtautuu kriittisesti myös Venäjään.

Jos vasemmistopopulistit voidaan luokitella ”anti-imperialistisiksi internationalisteiksi”, kuten tutkija Chryssogelos tekee, moni oikeistopopulisti paljastuu uransa edetessä länttä hallitsevan eliitin ylivaltaa tukevaksi, amerikkalaistyyppiseksi neokonservatiiviksi. Tällaisia ovat perussuomalaisten entinen puheenjohtaja Timo Soini ja hänet syrjäyttänyt Jussi Halla-aho. Heidän politiikkansa ei uhkaa ”liberaalia kansainvälistä järjestystä”.

Muutama kuukausi on jo kulunut siitä, kun demokraattien Joe Bidenistä tuli Yhdysvaltojen 46. presidentti.

Ensimmäisessä lehdistötilaisuudessaan viime viikolla, valkoisen talon ikämiessarjan isäntä sanoi, että Yhdysvaltojen ja Kiinan suhdetta tulee sävyttämään ”taistelu 2000-luvun demokratioiden ja autokratioiden välillä”.

Biden tuntuu käyttävän edelleen vanhentuneita kylmän sodan raameja määritelläkseen 2000-luvun valtasuhteita Kiinan ja Yhdysvaltojen välillä, arvioi toimittaja Wang Wenwen. Itse arvelen, ettei hajoavan imperiumin symbolinen johtaja määrittele enää mitään, vaan kuten teatterissa, kuiskaaja muistuttaa hämmentyneen oloista Bideniä seuraavista vuorosanoista.

Kuten monet ovat havainneet, Yhdysvallat ei ole itsekään mikään malliesimerkki demokratiasta, mutta maan edellisten hallintojen tavoin, poliittinen eliitti ei voi hylätä narratiivia, jonka mukaan Yhdysvallat on ”liberaali demokratia”, kun taas Kiina on yksinvaltainen ”autokratia”, kiinalaistoimittaja kommentoi. 

Bidenin mukaan ”fiksulla kaverilla”, presidentti Xi Jinpingillä, ei ole ”edes yhtä demokraattista luuta kehossaan”. Kuitenkin Kiinan prioriteetteihin on kuulunut nostaa kansalaisensa pois köyhyydestä ja tässä on jo hyvin onnistuttukin, aivan kuten myös koronaepidemian selättämisessä. Mitä iloa on siis lännen nimellisestä demokratiasta, jos se johtaa vain kansalaisten enemmistön pahoinvointiin pienen verenimijäeliitin vaurastuessa yhä edelleen?

Myytti amerikkalaisesta demokratiasta on murtumassa. Vain hölmö uskoo, että länsi voisi voittaa kiinalaiset tai globaalin etelän kansakunnat puolelleen näin surkeaa järjestelmää mainostamalla. Jos liberaali ”vapaus” on sitä, että voi tulla ammutuksi kadulla kävellessään, tai menettää katon päänsä päältä työttömäksi jäätyään, tehokas ja kansalaisiaan suojeleva paternalistinen autokratia ei välttämättä olekaan niin huono asia.

Demokratian valeasuun pukeutuva oligarkia on saattanut koko Amerikan rapakuntoon, vasallimaista puhumattakaan. Kaksipuoluejärjestelmässä kumpikaan osapuoli ei ota vastuuta toimettomuudestaan, eikä vastaa mistään kansalaisille, Wang huomauttaa. Tuloksena on, että erilaiset sosiaaliset ongelmat vain pahenevat jatkuvasti, eikä niitä edes yritetä korjata. 

New Yorkin cityliberaalit äänestävät demokraatteja ja Amerikan sydänmaan perusamerikkalaiset tolkun konservatiiveiksi kuvittelemiaan republikaaneja, huomaamatta lainkaan, ettei kansalaisiaan halveksivissa puolueissa ja niiden opportunistisissa urapoliitikoissa ole juurikaan eroa. Vain suuryritykset, finanssihait, lobbarit ja eri intressiryhmät voittavat tässä systeemissä. 

Maksettujen poliitikkojen ja mediapelureiden toistama epäuskottava hokema ”demokratian itsepuolustuksesta” tarkoittaa vain sitä, että läntisiä hallituksia näpeissään pitävän pienen raharikkaiden joukon taloudellisia intressejä suojellaan laittomilla ulko- ja turvallisuuspoliittisilla manöövereilla. Jos luonnonvaravarkaiden pommitukset eri maissa lisäävät pakolaisuutta ja epävakautta, samaan aikaan kodittomien määrä kasvaa myös kotimaassa.

Kiina ei harjoita amerikkalaistyylistä demokratiaa, mutta maan poliittinen järjestelmä voi tehdä tehokkaita päätöksiä, jotka vastaavat kansalaisten enemmistön etuja pienen varakkaiden ihmisten ryhmän sijaan. Ihmiset voivat ilmaista mielipiteensä, esittää vaatimuksiaan oikeudellisessa kehyksessä ja ihmiset kaikilta elämänaloilta voivat osallistua politiikkaan, Wang selittää.

Yhdysvallat on ollut jonkin aikaa maailman suurin kovan ja pehmeän vallan käyttäjä. Se on hallinnut niin kutsuttua diskurssivaltaa, mitä tulee demokratian määrittämiseen ja muille maille luennoimiseen. Yhdysvallat on yrittänyt viedä ideologiaansa ja arvojansa muihin maihin, tavoitteenaan hegemonia-aseman säilyttäminen. Aikana, jolloin Yhdysvaltojen diskurssivalta oli vahva, muiden maiden oli turha esittää vastaväitteitä.

Mutta tuo aika alkaa olla jo takanapäin. Presidentinvaalit olivat farssi, polarisaatio rehottaa, eikä aggressiiviseen ulkopolitiikkaansa takertuva, heikentynyt suurvalta, kykene huolehtimaan kansalaistensa hyvinvoinnista, saati pysymään teknologisen kehityksen vauhdissa.

Olemme jo nähneet, niin hyvässä kuin erityisesti pahassa, millainen on länsikeskeinen, Amerikka-johtoinen maailma. Jos ”kiinalaistyyppistä sosialismia” soveltava valtiomalli korvaa länsimaisen lumedemokratian, se voisi tehdä maailmalle hyvää.

Olen seurannut maailmanpolitiikan tapahtumia ja jatkanut geopoliittista analysointia koko korona-ajan entiseen malliin, vaikka välillä on tullut lievää ”kisaväsymystä” kaikkeen.

Olen yhä sitä mieltä, että ”euraasialainen tulevaisuus” tulee olemaan amerikkalaista ylivaltaa parempi vaihtoehto. He, joiden mielestä Kiina on pandemian pääsyyllinen, eivät välttämättä jaa näkemystäni. Kannattaa kuitenkin muistaa, ettei Kiina ole pakottanut euromaita julistamaan sulkutiloja ja tuhoamaan talouksiaan.

Virallisen selityksen mukaan covid-19 on tartuntatauti, jonka aiheuttaa uusi koronavirus nimeltä SARS-CoV-2. Maailman terveysjärjestö sai ensimmäisen kerran tiedon uudesta viruksesta 31. joulukuuta 2019 sen jälkeen, kun Wuhanissa, Kiinan kansantasavallassa, oli raportoitu viruksen aiheuttaman keuhkokuumeen tapauksista.

Koronavirus säikäytti aluksi koko maailman ja johti karanteeneihin ja rajoitustoimiin niin idässä kuin lännessä. Sittemmin on arvioitu, ettei virus olekaan niin vaarallinen kuin aluksi luultiin, vaan suurin osa sairastuvista saa vain lieviä tai kohtalaisia oireita. Maailman terveysjärjestön mukaan ainakin kahdeksankymmentä prosenttia selviää sairastumisesta ilman sairaalahoitoa.

Vaikka esimerkiksi Kiinassa ja Venäjällä yhteiskunnat ovat jo avautuneet, Euroopassa ja Yhdysvalloissa rajoitustoimia jatketaan yhä ”tautitilanteeseen” vedoten. Tämä ristiriita ja yhteiskuntien ja yritystoiminnan alasajo on herättänyt närkästystä ja saanut osan kansalaisista kyseenalaistamaan hallitustensa päätökset ja toiminnan asian suhteen.

Koronakriisin alussa ihmeteltiin, mistä oikein on kysymys. Kiinan Wuhanin märkätoreja pidettiin viruksen alkulähteenä, mutta pian spekuloitiin myös laboratoriosta karkuun päässeestä, ihmisen valmistamasta viruksesta, ellei jopa biologisesta aseesta. Aluksi vaikutti siltä, että virus keskittyy vain Yhdysvaltojen vihollisiin: Kiinan jälkeen etenkin Iranissa koettiin kovia viruksen vuoksi. Sittemmin julkisuuden henkilöt meillä ja muualla kertoivat sairastumisestaan.

Kiinan lisäksi koronan alkulähteeksi on epäilty Yhdysvaltojen armeijan Fort Detrickin tukikohtaa, jossa on tehty bioasetutkimusta. Oliko kaiken takana länttä hallitsevan eliitin epätoivoinen yritys estää Kiinan nousu talousmahdiksi? Jos oli, tässä epäonnistuttiin surkeasti. Lännen yhteiskuntia on tosin saatu muokattua totalitaristisempaan suuntaan, rikkaiden edelleen rikastuessa.

Vaihtoehtoisista teorioista kaikkein äärimmäisin lienee ajatus siitä, että ylikansallinen globalistieliitti, Bill Gates ja Klaus Schwab etunenässä, on koronakriisin alullepanija ja kaikki maailman maat on tavalla tai toisella taivuteltu mukaan projektiin, jossa maailmantaloutta ja yhteiskuntia muovataan uusiksi ja kansalaisiin kohdistetaan massiivinen psykologinen operaatio. Tätä teoriaa vasten on kyseenalaistettu koko viruksen olemassaolo ja epäilty, onko kausi-influenssa leimattu koronaksi.

Tässä yhteydessä on puhuttu ”suuresta resetoinnista”, tai ”nollauksesta” ja tarpeesta uudistaa maailmantaloutta, jonka pidäkkeetön uusliberalismi on vienyt äärirajoille. Myös katolisen kirkon paavi, Englannin kuninkaalliset ja monet muut merkkihenkilöt ovat tunnustaneet  julkisesti samaa globalistien aatetta. Mukana juonessa ovat tietysti myös Maailman terveysjärjestö, YK ja muut kansainväliset instituutit, suuryritykset ja jopa somejätit. Tästäkö alkoi ”uusi normaali”?

Ikävin sivujuonne tässä teoriassa on se, että myös Venäjä, Kiina ja muut lännen eliitin viholliset, olisivat mukana lännen kapitalistien ja arkkiglobalistien juonessa. Monen poliittinen vakaumus ja usko siihen, että maailmassa olisi vielä valtioita, jotka yrittävät säilyttää suvereeniutensa ylikansallisten voimien puristuksessa, on ollut koronakriisin aikana koetuksella. Vallitseeko kaiken taustalla kylmä konsensus siitä, mihin ollaan menossa?

Vaikka yhden prosentin finanssieliitin globaali vaikutusvalta on selvä asia, tuntuisi älyttömältä, että poliittinen eliitti eri maissa jaksaisi vain vuosikymmenestä toiseen näytellä jotain ennalta sovittua roolia ja esittää vastakkainasettelua, jota ei todellisuudessa lainkaan olisi.

Eiköhän lähempänä totuutta ole sellainen tulkinta, että kansainvälisellä tasolla eri klikit taistelevat vallasta ja sattuu sitäkin, että ne ovat ajoittain samaa mieltä kulkusuunnasta. Yllättäviin kriiseihin yritetään äkkiä sopeutua ja käyttää vallitsevia olosuhteita omaksi eduksi. Pinnan alla kytee kaiken aikaa ja salaiset operaatiot, hybridisota sekä poliittinen ja taloudellinen valtapeli jatkuvat. Tavallista kansaa ohjataan valtamedian avulla.

Joka tapauksessa koronaviruksen varjolla muutetaan maailmanjärjestystä. Onko virussota esimakua oikealle sodalle, vaiko sen korvike ja biopeitto talouskriisille? On mielestäni selvää, ettei aidosti tappava pandemia tarvitsisi nykyisenlaista, ympärivuorokautista pelottelukampanjaa. Jokainen meistä tuntisi jonkun sairastuneen ja sairaalat olisivat oikeasti äärirajoilla. Ei ole ihme, etteivät valtamedian ”salaliittoteorioiksi” leimaamat epäilyt hälvene helpolla pois.

Vaikka jotkut valtiot tai toimijat tietäisivätkin jo totuuden koronaviruksesta, sitä tuskin koskaan tullaan kertomaan suurelle yleisölle kameroiden edessä. Voihan toki käydä niin, että joku sisäpiiriläinen saa tarpeekseen salailusta ja tekee vielä paljastuksia tietovuotaja Edward Snowdenin tyyliin. Siihen asti spekulointi jatkuu ja ihmiset yrittävät jatkaa elämäänsä rajoituksista huolimatta, osa niitä vastaankin taistellen.

Olisi toki mukava soveltaa korona-asiassakin Occamin partaveistä eli filosofista periaatetta, jonka mukaan asioita ei tule monimutkaistaa tarpeettomasti ja yksinkertaisin ratkaisu tai selitys on useimmiten oikea. Viruksia tulee ja menee, eikä nykyinen koronavirus ole ainoa tai edes pahin tartuntatauti, joka on suistanut ihmiskunnan raiteiltaan. Epäilen kuitenkin, onko asia aivan näin yksinkertainen.

Kiinan ulkoministeri Wang Yi ja hänen iranilainen kollegansa Javad Zarif ovat allekirjoittaneet Teheranissa maiden välisen 25-vuotisen yhteistyösopimuksen.

”Leijonan ja lohikäärmeen liitolla” on kauaskantoisia seurauksia alueen tulevaisuudelle. Wang sanoi, että Kiinan suhde Iraniin on ”pysyvä ja strateginen”.

”Iran päättää itsenäisesti suhteistaan muihin maihin, toisin kuin jotkut maat, jotka muuttavat näkemystään yhden puhelinsoiton jälkeen”, Kiinan ulkoministeri veisteli Teheranissa.

Viitaten Teheranin ja Pekingin historiallisiin ja ystävällismielisiin suhteisiin, Wang painotti sopimukseen sisältyvän kahdenvälisen yhteistyön merkitystä. Iranin ulkoministeriön mukaan sopimus pitää sisällään ”poliittisia, taloudellisia ja strategisia” ulottuvuuksia.

Kiina on jo Iranin tärkein kauppakumppani ja tulee mitä luultavimmin investoimaan Iranin energiasektoriin ja infrastruktuuriin. Silkkitiehanke etenee myös Persianlahdella, luoden yhteyksiä nousevassa euraasialaisessa järjestyksessä.

Kiina on Venäjän ohella ollut Iranille merkittävä tukija myös kansainvälisen politiikan kiemuroissa: ”ystävä myös vaikeina aikoina”, kuten ulkoministeri Zarif asian muotoili. Iraniin kohdistuvat yhä Yhdysvaltojen asettamat pakotteet. Kiina on kuitenkin jatkanut öljyntuontia Iranista Yhdysvaltojen vastustuksesta välittämättä.

Kuten Iranin korkein hengellinen johtaja, ajatollah Khamenei totesi alkuvuodesta, Yhdysvaltojen presidentinvaalisotkua ja rappeutuvaa yhteiskuntaa tarkasteltuaan, Amerikan jälkeinen aikakausi on jo alkanut.

Iran, Kiina ja Venäjä ovat kaikki sivilisaatiovaltioita, joita lännen syövyttävä arvoliberalismi ja vallanvaihtoyritykset eivät ole onnistuneet heikentämään. Iranin ja Kiinan solmima sopimus vain voimistaa siirtymää uuteen aikakauteen.

Yhdysvaltojen presidentti Joe Biden osallistui kuulemma EU:n huippukokoukseen videolinkin välityksellä myöhään torstai-iltana.

Bidenin kerrotaan ”piipahtaneen” eurojohtajien videokokouksessa tilaisuuden loppupuolella.

En ole itse nähnyt tästä yhteydenotosta mitään muuta näytettä kuin jokusen kuvakaappauksen eri lehtien verkkosivuilla, sekä uutistoimisto Agence France-Pressen lyhyen videonpätkän.

Valkoinen talo antoi jo ennen kokousta lausunnon, jonka mukaan Bidenin tarkoituksena on paitsi ”vireyttää EU:n ja Yhdysvaltojen suhteita”, myös keskustella koronaviruspandemiasta, ilmastonmuutoksen vastaisesta työstä sekä Venäjästä ja Kiinasta.

Virtuaalisesti läsnä oli myös Suomen pääministeri Sanna Marin, joka on kuvaillut keskustelua Bidenin kanssa ”hyväksi, mutta tiiviiksi”. Bidenin lyhyen osallistumisen aikana pidettiin vain pari puheenvuoroa, joten kovin syvällisestä keskustelusta on tuskin ollut kyse.

Suomalaismediakin on ollut vaitonainen virtuaalikokouksen ilmeisen olemattomasta annista. Kaksipäiväiseksi suunniteltu eurokokous typistyikin lopulta vain yhteen iltaan, rokoteongelmien varastaessa päähuomion.

Yhdysvallat pyrkii korjaamaan välinsä Euroopan unioniin saadakseen takaisin johtavan asemansa ja vastustaakseen euromaiden avustamana Kiinaa ja Venäjää. Vain tästä johtuu Bidenin hallinnon into lämmitellä viilenneitä välejä.

EU:n ja Yhdysvaltojen ”transatlanttinen yhteistyö” ei välttämättä ole mikään selviö. Matkassa on monta mutkaa ja niistä suurin lienee Aasian talousmahti Kiina, jonka kanssa EU solmi kattavan investointisopimuksen juuri ennen Bidenin valintaa.

Saksan liittokansleri Angela Merkel on sanonut, että unionilla ja Yhdysvalloilla on erimielisyytensä Kiinan-politiikan suhteen. EU haluaisi myös enemmän sananvaltaa maailman asioissa ja pystyttää oman geopoliittisen poolinsa. Nähtäväksi jää, onnistutaanko tässä.

Baizuo (白左) on mandariinikiinan sana, jonka voi karkeasti kääntää tarkoittavan ”valkoista vasemmistolaista (tai liberaalia?)”.

Tätä uudissanaa käytetään halveksivasti viittaamaan itsetyytyväiseen länsimaiseen ideologiaan, jota ensisijaisesti kannattavat lännen vasemmistolaiset, mutta myös keskustaoikeistolaiset liberaalit.

Yhdysvaltojen ja Kiinan kireäksi kuvailtu tapaaminen Alaskassa viime viikolla osoitti, ettei paluuta entiseen enää ole.

Uutta lehteä maailmanpolitiikassa käänsi myös Venäjä, joka on todennut ulkoministerinsä suulla, ettei suhdetta Euroopan unioniin enää ole, vain yksittäisiin maihin Euroopassa.

Washington ja Bryssel ovat yrittäneet sekaantua Kiinan ja Venäjän sisäisiin asioihin. Tapaamiset Alaskassa ja Moskovassa eivät ole olleet tasavertaisten yhteistyökumppanien kunnioittavia kohtaamisia, vaan pakote- ja sanelupolitiikan sävyttämiä ”teette näin tai muuten”-tilaisuuksia.

Länsi taas katsoo, että sen luoma ”kansainvälinen sääntöpohjainen järjestys” on ”autoritaaristen valtojen” uhkaama. Yhdysvaltojen ulkoministeri Antony Blinken on varoittanut, että vaihtoehto tälle länsikeskeiselle järjestykselle on uusi voimapolitiikan maailma, joka jakaantuu voittajiin ja häviäjiin.

Itse asiassa juuri länsijohtoinen aikakausi on ollut viimeisin raa’asta voimankäytöstä oikeutuksensa hakenut, sosiaalidarwinistinen vaihe maailmanhistoriassa. Liberaaliin arvopohjaan vedoten on hyökätty milloin minnekin ja raunioitettu kokonaisia kansakuntia. Lännen hajottamissodat Jugoslaviassa, Irakissa, Libyassa ja Syyriassa ovat kaikki esimerkkejä piittaamattomuudesta säännöistä ja kansainvälisestä oikeudesta.

Vaikka meille väitetään muuta, liberaali hegemonia arvopohjaisena kansainvälisenä järjestyksenä on syvässä ristiriidassa sääntöihin perustuvan järjestyksen käsitteen kanssa, arvioi professori Glenn Diesen. Mitä tämä oikein tarkoittaa?

Sääntöihin perustuva järjestelmä johtaisi kansainvälisen oikeuden johdonmukaiseen soveltamiseen, kun taas arvopohjainen järjestelmä on antanut liberaalille hegemonille etuoikeuden kansainvälisten lakien ja sääntöjen valikoivaan ja epäyhtenäiseen soveltamiseen.

Samat säännöt eivät koskea kaikkia ja länsi kääntää verbaaliakrobatialla faktat päälaelleen. Kun Yhdysvallat tunkeutui Syyriaan ilman YK:n valtuutusta ja Venäjä puuttui asiaan Damaskoksen pyynnöstä, lännessä katsottiin, että se olikin vain Moskova, joka rikkoi sääntöjä.

Kun puhutaan demokratiasta ja ihmisoikeuksista, niiden ajamiseen liittyy aina valtapyrintöjä, Diesen selventää. Niinpä venäläinen oppositiohahmo Aleksei Navalnyi on lännen silmissä Nobelin rauhanpalkinnon arvoinen, mutta lännen tekemiä vääryyksiä paljastaneen Julian Assangen annetaan mädäntyä brittiläisessä vankityrmässä.

Washingtonin luopuminen neljä vuosikymmentä kestäneestä ”yhden Kiinan politiikasta” Taiwanin suhteen, väitteet ”kansanmurhasta” Xinjiangissa ja Hongkongin mellakoiden tukeminen johtuvat Diesenin mielestä puhtaasti geopoliittisesta ja taloudellisesta kilpailusta.

Sääntöpohjainen järjestys ei siis sisällä keskinäisiä rajoituksia, vaan peukaloidun järjestelmän, jossa ”länsi poliittisena subjektina kohdistaa toimiaan poliittisiin objekteihin, Venäjään ja Kiinaan”.

Nykyinen ”kansainvälinen epäjärjestys” johtuu Diesenistä siitä, että me olemme tällä hetkellä jumissa yksinapaisen ja moninapaisen, unipolaarisen ja multipolaarisen, järjestyksen välisessä tilassa.

Kuten olen itsekin esittänyt, länsi yrittää kääntää kelloa takaisin ”unipolaariseen hetkeen”, pyrkien ikään kuin palaamaan 90-luvulle. Euraasialaiset valtiot Venäjä ja Kiina taas ovat viime vuodet rakentaneet perustaa moninapaiselle järjestelmälle.

Vaikka paluuta entiseen ei enää ole, länsi ei ole vielä valmis siirtymään eteenpäin. Niinpä joudumme elämään välitilassa, jossa asioista joko kyetään ennen pitkää sopimaan, tai uuteen vaiheeseen päädytään konfliktien kautta. Toivoa sopii, ettemme koronakriisin lisäksi joutuisi kokemaan avointa sotaa osapuolten välillä.

Toisin kuin useimmat muut maat, Venäjä ei ole palannut rajoitustoimiin, joita asetettiin viime keväänä ”pandemian” ensimmäisten viikkojen aikana.

Maanantaina maan ulkoministeri Sergei Lavrov toi julki oman mielipiteensä eristäytymistä ja karanteeneja koskevista määräyksistä niitä rienaavalla kasvomaskilla.

Kiinan-vierailulla oleva Lavrov poseerasi Lijiang-joella Kaakkois-Kiinassa kuvatulla videolla mustassa naamiossa, johon oli painettu teksti, ”FCKNG QRNTN”, eli alatyylisesti ”vitun karanteeni”.

”Toimittajat lahjoittivat maskin Lavroville. Sekä naamio että teksti sopivat ministerille oikein hyvin”, Venäjän ulkoministeriö ilmoitti TikTok-viestissään. 

Hallituksen päivälehti Rossijskaja gazeta puolestaan kertoi, että toimittajat antoivat maskin sunnuntaina 71 vuotta täyttäneelle Lavroville syntymäpäivälahjaksi. 

”Maski kuvaa leikillisesti suhtautumista koronaviruspandemian vuoksi ympäri maailmaa määrättyihin karanteenitoimenpiteisiin”, lehti kirjoittaa. 

Myöhemmät videot Lavrovin vierailusta Kiinaan osoittivat venäläisdiplomaatin toki käyttäneen myös tavanomaisempia kasvomaskeja eri tilaisuuksissa. 

Tarkkailijat ovat jo vetäneet yhtäläisyyksiä kantaaottavan maskitekstin ja Venäjän viranomaisten koronaturvatoimiin suhtautumisen välillä. Viime torstaina Moskovan stadionilla pidettiin presidentti Vladimir Putinin johdolla maskiton suurtapahtuma, jossa juhlistettiin Krimin Venäjään liittämisen seitsemättä vuosipäivää.

Presidentti Putin toisti maanantaina pidetyn videoneuvottelun aikana väitteensä siitä, että Venäjä on ”vakauttanut” koronakriisin maassa. Olisiko jo aika julkisesti kyseenalaistaa myös koronan varjolla tapahtuva yhteiskuntien ja globaalitalouden muokkaus?

Jumala ja tuleva maailma-nimisenä kirjana julkaistavassa haastattelussaan paavi Franciscus osoittaa olevansa ”suuren resetoinnin” puolestapuhuja.

Hän toistaa finanssieliitin jargonia siirtymisestä pois taloudellisesta keinottelusta, fossiilisista polttoaineista ja asevarustelusta, kohti ”vihreää taloutta”, joka perustuisi ”osallisuuteen”.

Voimme parantaa epäoikeudenmukaisuuden ”rakentamalla uuden solidaarisuuteen perustuvan maailmanjärjestyksen, tutkimalla innovatiivisia menetelmiä kiusaamisen, köyhyyden ja korruption poistamiseksi”, hän lisää, ”työskennellen yhdessä, kukin oman osansa tehden, siirtämättä vastuuta muille”. 

”Tämä uusi maailmanjärjestys perustuu eriarvoisuuden poistamiseen ja ympäristöstä huolehtimiseen”, paavi herkistelee. ”Emme voi enää hyväksyä sietämätöntä eriarvoisuutta ja häiriöitä ympäristössä”, hän sanoo. ”Polku ihmiskunnan pelastukseen kulkee luomalla uusi kehitysmalli, joka keskittyy kansojen rinnakkaiseloon sopusoinnussa luomistyön kanssa.”

Franciscuksen mielestä ratkaisun tarjoavat ”ekologisiin liikkeisiin osallistuvat nuoret”. ”Jos emme kääri hihojamme ja ryhdy huolehtimaan maapallosta radikaaleilla henkilökohtaisilla ja poliittisilla valinnoilla, sekä suuntaa teknistä kehitystä ja taloutta kohti vihreää siirtymää, yhteinen kotimme heittää meidät ennemmin tai myöhemmin ulos ikkunasta”, paavi veistelee globalistien pseudoekologista oppia mukaillen.

Paavi on vakuuttunut myös siitä, että maailma on parannettava ”hallitsevasta spekulatiivisesta mentaliteetista”, jotta se voidaan palauttaa ”sielulliselle tasolle”. Tämä tapahtuu hänen mielestään kaventamalla kuilua köyhien ja rikkaiden välillä. 

Suomen naisvetoinen hallitus saa internetissä osakseen paljon vihamielistä kritiikkiä ja suoranaista pilkkaa.

Tämä ei ole aina reilua, mutta myös Sipilän hallitus oli jatkuvan kritiikin kohteena. Poliitikkoja arvostellaan usein hyvin kärkevästi. Sosiaalisessa mediassa tämä on entistä helpompaa.

Kohua herättänyt, Naton strategisen viestinnän osaamiskeskuksen StratComin tuore raportti, kuvaa Marinin hallituksen ministereihin kohdistuvaa ”naisvihaa”, mutta alunperin raportin oli tarkoitus keskittyä informaatiovaikuttamisen tutkimiseen. Tiettävästi tutkimusta ehdotettiin valtioneuvoston kansliasta StratComille keväällä 2019, Juha Sipilän ollessa vielä pääministerinä.

Talouselämä-lehti kertoo, että koska Suomeen kohdistettua, vieraan vallan koordinoimaa informaatiovaikuttamista ei löytynyt ja Sipilän hallituskin ehti erota, valmisteilla olleen raportin näkökulmaa muutettiin vastaamaan Marinin johtamaa hallitusta; huomio käännettiin misogynistisiä piirteitä omaavaan verkkohäirintään.

Itse raportin sisältöä on jo ruodittu paljon muualla, enkä mene siihen sen tarkemmin, vaan keskityn vähemmälle huomiolle jääneisiin näkökohtiin. Miksi Naton strategit ylipäänsä sekaantuvat raportillaan Suomen sisäpolitiikkaan, vaikka emme edes ole sotilasliiton jäsenmaa? Spekuloidaanpa hieman.

Alexander Stubb ja muut suomalaisatlantistit eivät onnistuneet viemään Suomea Natoon Yhdysvaltojen toiveiden mukaisesti. Hybridisodan nykyisessä vaiheessa naisia on nostettu valtaan eri maissa (epäonnistunutta yritystä tähän ilmeni myös Valko-Venäjällä). Näin yritetään pönkittää heikentynyttä, Amerikka-keskeistä ”sääntöpohjaista järjestystä” ja nostaa sotilasliiton profiilia.

Joku on ajatellut, että naisimagolla voi helpommin promotoida Suomen länsisidonnaisuuksia ja käydä liberaaliglobalismin autoritaarisiksi leimattuja vihollisia vastaan. Suomen Sotilas-lehti jo kysyykin toiveikkaana, viekö Sanna Marin Suomen Natoon. Tässä yhtälössä riittänee päänvaivaa niin Nato-vastaisille vasemmistolaisille kuin Marinin hallitusta vastustaville, Nato-mielisille kansalliskonservatiiveille.

Länsikriittisyys ja Nato-vastaisuus voidaan rinnastaa ”naisvihaan”, mikä on tuomittavaa, samoin kuin kaikenlainen ”vihapuhe”, johon reagoimisen yhteydessä poliittisesti epämieluisat tahot voidaan neutraloida ”yleisen edun” nimissä. Pehmittääkö vihervasemmistohallitus prospekti-Suomen tietä sotilasliittoon ja lännen kriminaalikerhon ”täysjäsenyyteen”?

Huomionarvoista StratComin raportissa on, etteivät Naton tutkijat löytäneet Suomeen kohdistuvaa, koordinoitua vieraan vallan informaatiovaikuttamista. Tämä siitäkin huolimatta, että vuonna 2019 julkaistiin suuren mediahuomion saanut ”journalistinen jännityskertomus” Putinin trollit, joka pyrki esittelemään ”Kremlin masinoimia vaikuttamisoperaatioita” Suomessa ja muissakin maissa.

Länsimielinen ”trollijahti” on sittemmin johtanut oikeusjuttuihin ja tuomioihin, vaikka nyt näyttää siltä, että toimittajat ja virkamiehet ovat puhuneet ”muunneltua totuutta” Suomeen kohdistuvan informaatiovaikuttamisen uhasta. Suomi ei olekaan niin tärkeä ja mielenkiintoinen maa kuin Nato-mieliset #turpo-piirit kuvittelevat.

Tämä jos mikä on ollut ”koordinoitua vieraan vallan informaatiovaikuttamista” Suomessa, mutta se on toteutettu lännen, eikä idän, toimesta. ”Eikö teitä hävetä”, kysyi pääministeri Sanna Marin Kokoomukselta eduskunnan välikysymyskeskustelussa; samaa voisi kysyä nyt kaikilta suomalaisilta lännen asiamiehiltä ja naisilta.