Kuukausi: heinäkuu 2022

Termit kuten ”kansainvälinen sääntöpohjainen järjestys” tai ”liberaali maailmanjärjestys” viittaavat toisen maailmansodan jälkeen muodostettuun konsensukseen, jossa maailman johtajat – keskuspankkien ja korporaatioiden omistajat poliittisine lakeijoineen – loivat koko joukon kansainvälisiä instituutioita ja sopimuksia edistääkseen ”globaalia yhteistyötä”.

Tämän järjestelmän ykköspuolustajaksi nousi Yhdysvallat ja länsimaisen sosiopoliittisen jargonin keskiöön nostettiin ihmisoikeudet, ”vapaa” markkinatalous ja monet muut konseptit, joita on sittemmin levitetty massojen tietoisuuteen eri instituutioiden, tiedotusvälineiden, viihdeteollisuuden ja koulutuksen kautta. Kuten Morgoth’s Review asian esittää, ”jos asut länsimaissa, olet elänyt koko elämäsi liberaalissa maailmanjärjestyksessä”.

Tämän humanistisia arvoja huokuvan sanamagian avulla, maailmaa hallitseva angloamerikkalaisjuutalainen establismentti on kaikista hirmutöistään huolimatta kehdannut väittää olevansa ”ihmisyyden” puolella ja vastustavansa ”tyranniaa”. Historiassa palataan aina vain Hitlerin ja Stalinin aikaan, joille löydetään tuomittavat verrokkinsa nykyhetkessä.

Saksalainen oikeusfilosofi ja politiikan teoreetikko Carl Schmitt huomioi, että ”ihmisyyden” käsite on ollut hyödyllinen väline imperialistisen laajentumisen kannalta. Sen avulla on epäinhimillistetty lännen rahavallan viholliset, joita vastaan on sitten voitu hyökätä moraalisen ylemmyyden kilven suojista.

Länsimaiset liberaalit ovat kaiken aikaa väittäneet olevansa ihmisyyden asialla. Suomessakin – ”joka kuuluu länteen”, jyrähtää koko kansan Nato-presidentti Niinistö – poliitikot ovat opetelleet hokemat ”jakamattomasta ihmisarvosta” ja ”läntisestä arvopohjasta”, joka yksin takaa sivistyksen ja oikeamielisyyden. Vastustajat eivät ole ihmisyyden puolella: he ovat ”poikkeus” lännen laatimaan sääntöön, suoranaisia epähenkilöitä, joita voidaan kohdella sen mukaisesti.

Jos sodanjälkeinen konsensus perustui ajatukseen, että on olemassa ”yksi ihmiskunta”, jälkiliberaalin lännen päivitetty aate kuuluu, että on olemassa ”yksi planeetta”, Morgoth huomioi. Yhden ihmiskunnan käsite mahdollisti sen, että länsi muutettiin väestörakenteeltaan monikulttuuriseksi (lopullisena tavoitteenaan kaikkien kulttuuristen erityispiirteiden hylkääminen ”maailmankansalaisten” tieltä) ja kriitikot vaiennettiin ”rasisteina”.

Uudessa vaiheessa edessä häämöttää globaali toimintaohjelma nimeltä Agenda 2030: huoli ”ilmastonmuutoksesta” ja vaatimus kestävästä kehityksestä, mihin sisältyy kaiken säännöstely, hiilijalanjäljen tarkkailu, fossiilivapaa energiantuotanto, synteettinen ravinto ja muut ideat, joita toteuttamalla miljardöörisuvut sijoitusyhtiöineen voivat vielä saada huikeita lisävoittoja louhittuaan jo kaivokset ja porattuaan öljyesiintymät.

Uusi ”vihreä siirtymä” tarkoittaa myös sitä, että entisenlaiset perus- ja ihmisoikeudet korvataan ilmaston, luonnon ja koko planeetan ”oikeuksilla”. Kuka sitten saa puolustaa sitä, mikä on tai ei ole planeetan etujen mukaista? Tietysti tiedemiehet ja asiantuntijat, jotka ovat miljardööriluokan palkkalistoilla ja joiden ”tutkimustulokset” ja suositukset ajavat rahavallan agendaa.

Tämän ”kehityksen” synkkä juoni alkaa paljastua, kun kuulee esitettävän, että maapallolla on liikaa ihmisiä. Meille vakuutellaan, että jos hiilidioksidipäästöjä ei vähennetä lähes nollaan, koko planeetan elämä on vaarassa. Tässä vaikeassa vaiheessa ihmisoikeuksia täytyy rajoittaa ”koko maailman parhaaksi”, mutta sen sijaan, että olisimme todella alisteisia ”luonnolle”, meitä alistetaankin teknokraattisella suunnittelulla finanssipiirien oikuille.

”Keneltäkään ei kysytä, haluavatko he Agenda 2030:n mukaista kehitystä”, Morgoth toteaa. Jos leikin nimi on ”planeetan pelastaminen”, kansalaisten ei tietenkään anneta äänestää sen pelastamista vastaan. Elämä ”liberaalidemokratioissa” on päättymässä jonkin muun ismin ottaessa vallan. Tällä hetkellä meillä ei kuitenkaan ole tarkkaa nimeä uudelle järjestykselle, joten länttä hallitseva eliitti jatkaa vielä teeskentelyään, eli ”demokratian” ja ”vapauden” puolustamista.

Korona-aika oli tietyssä mielessä uuden (epä)normaalin koeajo. Poikkeusolojen biopolitiikka saneli, että väestön oli suostuttava omituisiin määräyksiin ”yleisen edun” nimissä. Rokote- ja rajoituskriittisiä niskuroijia leimattiin ja syyllistettiin. Taistelu näkymätöntä vihollista vastaan tarjosi puitteet valmistella maski naamalla kulkevat, pelotellut ihmiset tulevaan. Kuten vallanpitäjien keskustelufoorumin, Rooman klubin 1970-luvulla tilaamassa Kasvun rajat -raportissa jo todettiin, ihmiskunta itse on vihollinen (virus?), jolta planeettaa on suojeltava.

Vaikka länsimaisen vapauden eetoksen tehovoima on viime vuosina alkanut rapautua, liberaaleja arvoja uhkaamassa on yhä vihollisia, joita täytyy epäinhimillistää. Sellaisia ovat lännen kanssa kilpailevat vallat, kuten Venäjä ja Kiina. Infosotakampanjan myötä ihmiset on kiihotettu jo kansanryhmää, venäläisiä – kohta varmasti myös kiinalaisia – vastaan liberalismin dogmien vastaisesti. Tällä kertaa suvaitsemattomuus annetaan anteeksi ja länsimaiden kansalaisia jopa yllytetään vihaamaan.

Kuitenkaan se ei ole Putin tai Kiinan kommunistinen politbyroo, joka pelottelee täkäläistä nuorisoa ilmastokatastrofilla ja maailman tuholla, vaan tätä tekevät lännen valta(vale)media ja valikoitu asiantuntijoiden ja tutkijoiden joukko. Se ei ole Venäjä, joka pakottaa euromaiden maanviljelijät ahtaalle ja vaarantaa tahallaan ruoantuotannon, vaan tälläkin ajetaan talouseliitin itsekkäitä intressejä. Samaa agendaa edistetään länsimaihin iskostetulla nollapäästöpolitiikalla.

Kaikki länsimaiset instituutiot, yritykset ja hallitukset tukevat ylpeästi rahavallan keksimiä ”vastuullisen sijoittamisen” ESG-luokituksia, jotka tekevät pienyrityksistä selvää kaikkialla lännessä. Sama verkosto, jota ohjaavat sellaiset sijoitusjätit kuin Vanguard Group ja BlackRock, julistaa ylpeänä ”globaalin hallinnon tarvetta”; ”ilmastohätätilan” poikkeusoloissa demokraattisille normeille ja kansalaisten mielipiteelle ei ole enää vähäistäkään sijaa.

Ironista kyllä, mikään ei uhkaa sodanjälkeistä konsensusta enemmän kuin juuri ne ihmiset, jotka itse ylistävät liberaaleja arvoja ”autoritaarisuutta” vastaan. Miljardööriluokka kätyreineen puolustaa julkisesti arvomaailmaa, jota se on samaan aikaan kovaa vauhtia hävittämässä. Näkevätkö ihmiset tämän hämäyksen ja tekopyhyyden läpi? Ehkä sitten kun oligopolin tähänastisesta lumedemokratiasta siirrytään avoimeen ekofasismin ja teknokratian tyranniaan.

Viime vuoden joulukuussa, Nury Vittachi ja Phill Hynes kirjoittivat siitä, kuinka Yhdysvaltojen sotilasasiantuntijoiden mielestä Kiinan kanssa käytävä ”sota Taiwanista” olisi toivottava, ”koska Aasian kasvua maailman talouden ydinalueeksi ei voi pysäyttää”.

Länttä hallitseva eliitti siis haluaa toisenkin mittelön Ukrainan konfliktin lisäksi. Mutta vain pienen, rajoitetun sodan ja jälleen jonkun muun takapihalla, ei tietenkään Amerikan maaperällä. Yhdysvallat onkin tehnyt ahkerasti yhteistyötä Britannian kanssa tätä tavoitetta silmällä pitäen.

Venäjän karhun kiusaamisen jälkeen yritetään houkutella Kiinan lohikäärme lentoon. Jatkuvalla ärsyttämisellä, kiinalaishallinto pyritään yllyttämään ensi-iskuun, jota sitten käytettäisiin infosodan rintamalla Kiinaa vastaan, aivan kuten tehtiin Venäjänkin kohdalla Ukrainan operaatiossa.

Länsimaisilla tiedotusvälineillä on keskeinen roolinsa tässä prosessissa. Kiinan mustamaalaamisen lisäksi, tiedotusvälineet vähättelevät tai ignoroivat Yhdysvaltojen selvästi aggressiivisia Kiinan-vastaisia toimia: on yritetty värivallankumousta Hongkongissa, Xinjiangin uiguurimuslimit on valjastettu propagandan välineiksi ja lännen sota-alukset seilaavat Etelä-Kiinan merellä kuin kotonaan.

Provokaatioiden sarja saattaa jatkua jo elokuussa, jolloin Yhdysvaltojen demokraattipuolueen grand old lady, edustajainhuoneen puhemies Nancy Pelosi, aikoo vierailla Taipeissa, aivan kuin demokratialaboratorio ”Taiwan” olisi oikea valtio, jonka länsi haluaa tunnustaa ”ainoaksi oikeaksi Kiinaksi”. Kiina on varoittanut ”vakavista seurauksista”, mikäli Pelosin vierailu yritetään toteuttaa.

Länsi uhittelee Kiinalle, koska tarkoituksena on horjuttaa kansantasavallan ja sitä johtavan kommunistisen puolueen vakautta ja kääntää maan kehitys ja asema maailmassa muutamalla vuosikymmenellä taaksepäin.

Tämä on kuitenkin vain osa laajempaa tavoitetta. Aasiasta tulee pian globaalin talousvallan keskus. Aika käy vähiin sen varmistamiseksi, että Yhdysvallat ja sen liittolaiset toisella puolella maailmaa hallitsisivat ja valvoisivat Aasiaa, sen sijaan, että aasialaiset itse tekisivät yhteistyötä naapureina.

Lisäksi länttä hallitsevalle eliitille on tärkeää, että nousevat vallat tietävät paikkansa ”kansainvälisessä sääntöpohjaisessa järjestyksessä”. Läntisen liberaalidemokratian olisi säilytettävä ensisijaisuutensa ja Kiinan ja Kaakkois-Aasian maiden omat hallintojärjestelmät olisi hylättävä ”autoritaarisina” ja ”totalitaarisina”.

Tiedotusvälineet ovat valmistelleet maailmaa paitsi Venäjän, myös Kiinan-vastaiseen konfliktiin jo vuosien ajan. Amerikkalaiset sotahaukat ovat käyttäneet aikaa ja rahaa rahoittaakseen ”demokratia-aktivismia” Aasiassa ja luodakseen vaikutelman, että Hongkongin, Xinjiangin, Tiibetin ja Taiwanin asukkaat haluaisivat itsenäistyä Manner-Kiinasta – vaikka tutkimukset osoittavat valtaosin, että tämä ei pidä ollenkaan paikkaansa.

Yhdysvallat haluaa sysätä Kiinan ”Taiwanin konfliktiin”. Mikäli tässä onnistutaan, lännen tiedotusvälineet kuvaavat Kiinan kiusaajaksi ja Yhdysvallat valkeaksi ritariksi, joka karauttaa ”demokratian saarekkeen” avuksi. Oletuksena on, että kahakka yhdistäisi muut maailman maat Kiinaa vastaan, Yhdysvaltojen puolelle.

Länsi on siis valmis uhraamaan taiwanilaiset, aivan kuten se on valmis taistelemaan Venäjääkin vastaan ”viimeiseen ukrainalaiseen”. Taiwanin skenaariossa amerikkalaiset sotastrategit, kuten Elbridge A. Colby, kehottavat Yhdysvaltoja olemaan varustamatta mahdollisia siviilikohteita ilmatorjunnalla, koska Kiinan iskujen aiheuttamat sivulliset vahingot herättäisivät suuren yleisön vihan, mikä on välttämätöntä Pekingin lyömiseksi.

Toisin sanoen Taiwanin kansalaisten kuolemat, ”sivulliset vahingot”, olisivat Yhdysvaltojen kannalta mahtava pr-voitto. Mitähän Taipeissa ajatellaan tällaisista suunnitelmista, joissa kapinallisen kiinalaisprovinssin länsimielisille asukkaille jätetään uhrin rooli? Kannattaako Yhdysvaltojen ja lännen tukeen luottaa?

Joku voi luulla, että tämäntyyppinen strategia on vain oikeistolainen, republikaanisiiven sodanlietsojien epärealistinen suunnitelma. Nykyisellä yrityksellä ajaa Kiina sotaan on kuitenkin puoluerajat ylittävä tuki Yhdysvalloissa. Myös Bidenin demokraattihallinto on täynnä neokonservatiiveja, joiden ulkopolitiikka perustuu sotilaallisiin interventioihin ja vallanvaihto-operaatioihin.

Sopii kuitenkin kysyä, miksi Kiina ottaisi riskin ja hyökkäisi Taiwaniin, vaikka länsi provosoisikin sitä eri tavoin? Niin kauan kuin länsimaat noudattavat virallisesti ”yhden Kiinan politiikkaa”, Taiwanin myöhempi yhdistyminen mantereeseen on lähes varmaa. Pekingin tarvitsee vain odottaa ja antaa ajan kulua.

Länsimaiset analyytikot pitävät Kiinan väestöongelmia suuressa arvossa, mutta Taiwanin ongelmat ovat paljon pahempia. Kun kokonaishedelmällisyysluku on vain yksi lapsi naista kohti, Taiwanin työvoima loppuu sukupolven kuluessa ja sen on saatava lisäväkeä mantereelta.

Jos länsimaat luopuvat yhden Kiinan politiikasta ja edistävät Taiwanin itsemääräämisoikeutta, Kiina on kuitenkin aseteknologisesti valmis sotilaalliseen yhteenottoon, jonka Yhdysvallat voi hyvinkin hävitä. Amerikkalaisten sotahaukkojen into ”rajoitettuun sotaan” voi kostautua pahemman kerran, ottaen huomioon Kiinan nykyiset, mittavat valmiudet.

”Jos haluatte rauhaa, valmistautukaa sotaan. Jos haluatte sotaa – ja tappiollista sotaa – provosoikaa voimakasta vastustajaa valmistautumatta”, toteaa puolestaan David P. Goldman maanmiestensä illuusioihin Kiinan voittamisesta.

Epäilen, että jo elokuussa voimme nähdä, siirrytäänkö tuumasta toimeen ja mikä on Kiinan vastaus Yhdysvaltojen alati lisääntyviin provokaatioihin.

Ranskalainen sosiologi, filosofi ja yhteiskuntateoreetikko Jean Baudrillard katsoi, että järjestelmää vaivaa alati läsnä oleva kriisin tunne. Voisi sanoa, että ylikansalliset pääomapiirit esittävät aiheuttamiensa ongelmien vyyhdin globaalina spektaakkelina. Aiemmin tätä ”kriisitietoisuutta” on jaettu massoille pieninä annoksina, mutta viime vuosina vauhti on kiihtynyt.

Tänä päivänä ”hypertodellisuuden” räjähdyksiä tapahtuu jatkuvasti. Maailma on ajettu tarkoituksella täyteen paniikkiin. Vallanpitäjät yrittävät pitää sortuvaa rakennelmaansa pystyssä, uusia harhautuksia luoden, ennemmin kuin myöntävät romahduksen, systeemin kaatumisen, mikä voisi johtaa vallan menetykseen.

Koronapsykoosista ja rokottautumattomien syrjinnästä on siirrytty sujuvasti yleisesti hyväksyttyyn venäläisvihaan, mutta ei tämä psykodraama tähänkään pääty. Lisää talouselämän hätätilastrategioita ja politiikan mediaspektaakkeleita on tulossa. Globaalista taantumasta, uudesta suurlamasta, uskalletaan jo puhua. Kuinka kauan se voidaan panna Putinin syyksi?

Baudrillardin teorioita mukaillen voi huomata, että Ukrainan konfliktia (lännessä ”Venäjän hyökkäyssotaa”, Venäjällä ”sotilaallista erikoisoperaatiota”) koskevien mediaraporttien lisääntyminen, uutisointi, sekä simulaatioiden ja mallien käyttö sotilaallisten taktiikoiden ymmärtämiseksi, ovat tehneet länsimaisista kokemuksista puhtaasti virtuaalisia.

Joukkotiedotusvälineiden välittämä sotateatteri on myös räikeän propagandistista. ”Reaaliaikaiset” tiedot katoavat täysin epätodelliseen tilaan, ”sodan sumuun”. Ukrainan tilanne tulvii vuorokauden ympäri uutisvirtoihimme ja länsimaiset sotapornon kuluttajat kokoavat tapahtumista oman, pitkälti virtuaalisen näkökulmansa, valta(vale)median avustuksella.

Fakta ja fiktio, todelliset ja viihdeteollisuuden hahmot, sekoittuvat keskenään. Matthew Dowd, George W. Bushin ja Dick Cheneyn vuoden 2004 presidentinvaalikampanjan entinen strategiapäällikkö, onkin jo kutsunut Putinia Tähtien sota -elokuvien ”keisari Palpatineksi” ja rinnastanut Ukrainan kansan ja Yhdysvallat ”Rey Skywalkeriksi, Jyn Ersoksi ja kapinaliitoksi”.

Sosiaalisen median ääriliberaalissa syvässä päässä, koomikosta presidentiksi ja sotapäälliköksi ponnistanut Volodymyr Zelenskyi on jo ”suurempi kuin Nelson Mandela, Martin Luther King, Gandhi tai Äiti Teresa” ja läpeensä korruptoitunut Ukraina on yhtäkkiä ”maailman valo”.

Azovin tatuoidut uusnatsipataljoonat ovat tässä narratiivissa sivistyneen Lännen™ tukemia valkoisia vapaustaistelijoita, jotka kamppailevat Tolkienin Keski-Maassa urhoollisesti venäläisiä ”örkkejä” vastaan. Rasistinen maailmankatsomus on yhtäkkiä poliittisesti korrektia ja venäläisten kuolemaa saa toivoa avoimesti.

Vanha ”länsi vastaan itä” -dikotomia on jälleen voimissaan. Se pilkkoo maailmaa omaksi uuden kylmän sodan kuvakseen ja sulautuu meneillään olevaan spektaakkeliin kiihtyneiden kuluttajien mielissä, jotka haluavat korona-ajan poikkeusolojen jälkeen masokistisesti kärsiä vielä lisää, kunhan Venäjä vain häviäisi.

Amerikkalainen neokonservatiivi taas uskoo, että Yhdysvaltojen pitäisi näyttää kykenevänsä voittamaan jopa ydinsodan. Kertomuksessa, jossa ”raja railona aukeaa” ja edessä on ”Aasia, itä”, kolmas maailmansota nähdään ennalta määrättynä kohtalonamme, jotta angloamerikkalainen ylivalta voisi säilyä myös lännettyneessä Suomessa.

Samaan aikaan, pienessä saarivaltiossa taistellaan ”globaalin Britannian” pääministeriydestä. Intialaistaustainen miljardööri kohtaa Margaret Thatcheria kopioivan Ihmemaan Liisan konservatiivipuolueen roolipelissä, jossa kilpaillaan siitä, kumpi uhoaa kovemmin Venäjän ja Kiinan suuntaan.

Virallisen Suomen poliittiset kommentaattorit tuomitsevat ”disinformaation”, väärän tiedon lisääntymisen, vaikka he tuottavat itsekin taukoamatta värittynyttä sisältöä meneillään olevaan hybridisotaan. Tässä huippuunsa viritetyssä kielipelissä, infoähkyn ja virtualisoitumisen haitalliset seuraukset jäävät usein huomiotta.

Sosiaalisen median tuoma kuvien, tietopisteiden ja mielipiteiden vyöry, on pakottanut meidät spektaakkelin kuluttajina turvautumaan lyhytnäköisiin kertomuksiin, joilla annetaan merkitys monimutkaisille ja kauhistuttaville reaaliaikaisille tapahtumille. Baudrillardin ”simulaation aikakausi” jatkuu tässä houreisessa ”todellisuuden illuusiossa”, apokalyptisiä sävyjä unohtamatta.

”Vähintä, mitä olemme Ukrainalle velkaa, on täysi tukemme, ja sitä varten tarvitsemme vahvemman Naton […] Nykyään ei voi olla vasemmistolainen, jos ei yksiselitteisesti seiso Ukrainan takana”, sanoo vasemmistoälymystön risupartajulkkis, ”hegeliläismarxilainen” Slavoj Žižek The Guardian -lehdessä.

Kuten Nikos Mottas huomioi, Žižekin mielipide Ukrainasta olisi ollut täysin merkityksetön, ellei slovenialainen ajattelija ja kulttuuriteoreetikko olisi saanut niin paljon julkisuutta länsimaisissa tiedotusvälineissä ja vakiinnuttanut asemaansa yhtenä ”tärkeimmistä elävistä intellektuelleista”.

Jo yli kahden vuosikymmenen ajan Žižekillä on ollut näkyvä asema paitsi valtavirran mediassa, myös Euroopan ja Yhdysvaltojen arvostetuimmissa akateemisissa instituuteissa ja ajatushautomoissa. Tämä kuvannee länsimaiden yhä syvenevää älyllistä rappiotilaa.

Todellisuudessa Žižek on ”näennäismarxilaisen petollisuuden ruumiillistuma, joka yrittää mahtipontisten analyysien, epäjohdonmukaisen ja usein ristiriitaisen filosofisen hölynpölyn avulla kaunistella kapitalistista riistojärjestelmää”.

Ei ole sattumaa, että sama huijari, joka nyt vaatii ”vahvempaa Natoa” puolustamaan Ukrainaa, kannatti jo vuonna 1999 avoimesti Naton sotilaallista väliintuloa, Jugoslavian pommituksia ylistäen, Mottas muistuttaa.

Slavoj, Naton Jugoslaviassa tekemien hirvittävien rikosten suorapuheinen kannattaja, ei ollut kuitenkaan tyytyväinen Serbian kansaan kohdistuneeseen barbaarisuuteen. Hänen mielestään serbejä pommitettiin liian myöhään, eikä lainkaan riittävästi. Ilmeisesti kaikki serbit olisi pitänyt surmata, jotta slovenialainen ”kulttuurikriitikko” olisi ollut tyytyväinen.

Pariisin terrori-iskujen jälkeen vuonna 2015, Žižek ehdotti, että vastalääke globaalin kapitalismin umpikujaan olisi ”yhteiskunnan militarisointi”. Koska ihmiset eivät Žižekin mielestä tiedä, mitä he haluavat (tai sitten he haluavat ”vääriä asioita”), kansalaisoikeuksia pitäisi kaventaa ja ”emansipatorisen politiikan” päätöksentekovalta pitäisi keskittää teknokraattiselle liberaaliglobaalille eliitille. Eli lisää vain eurobyrokratiaa, lännettämistä ja Yhdysvaltojen hegemoniaa?

Žižek ei ole mitenkään radikaali ajattelija, vaan hän edustaa liberaalia valtavirtaa. Mottasin mielestä slovenialainen pop-filosofi on ”kapitalistisen barbarismin apologisti, joka mustamaalaa 1900-luvun sosialismia, hyökkää häpeilemättä Leninin kimppuun ja edistää joko avoimesti tai peitellysti murhaavaa, imperialistista Nato-liittoa”.

Jopa silloin, kun hän teeskentelee puolustavansa kommunismia, Žižek tekee sen vain abstraktin teorian tasolla, vähät välittäen aatteen yhteiskunnallisesta ja poliittisesta soveltamisesta. Jos Yhdysvaltojen länsiliittouma ryhtyisi pommittamaan Kiinaa, Žižek puolustaisi todennäköisesti tuotakin hyökkäystä ja keksisi keinon tuomita ”sosialismin kiinalaisilla ominaispiirteillä”.

Mottas tylyttää, kuinka Žižek ja muut hänen kaltaisensa ”marxilaiset intellektuellit” (kuten Alain Badiou, Antonio Negri, Terry Eagleton jne.) haluavat herkille liberaaleille sopivan ”kofeiinittoman vallankumouksen, joka ei haise vallankumoukselta”. Tällaisen valevasemmistolaisen ulkokuoren alta on hyvä paistatella median edessä ja puolustaa kapitalistista järjestelmää.

Ympyrä on tosiaankin sulkeutunut: länsimaissa sekä vasemmiston että oikeiston edustajat, urapoliitikot, yliopistojen akateemikot ja erilaiset valtavirran ja marginaalin hybridivaikuttajat, jakavat yhdessä Nato-oopiumia kansalle, vaatien Venäjän kaatamista ja odottaen länsijohtoisen kapitalismin uutta nousua liberalismin tuhkakasasta.

Kevyempänä kesälukemisena itselläni on vuorossa Geoffrey Robertsin teos, ”Stalinin kirjasto”, Stalin’s Library: A Dictator and his Books (Yale University Press, 2022).

Ennen kuin käsittelen kirjan antia, annan lukijalle neuvoksi lopettaa Stalinin Neuvostoliiton patologisoimisen. Jos ajattelee Stalinin hallintoa aikansa peilinä ja ”vain kansakuntansa hallituksena”, pääsee paljon lähemmäksi totuutta, kuin jos pitää Stalinin aikaa ”ainutlaatuisen pahana”.

Geoffrey Roberts, brittiläinen toisen maailmansodan historioitsija, Corkin University Collegen emeritusprofessori, on tutkinut, mitä kirjoja Stalin luki, miten hän luki niitä ja mitä hän niistä oppi.

Stalin uskoi vakaasti sanojen kehittävään potentiaaliin ja voimakas lukuhalu ohjasi neuvostojohtajaa koko hänen elämänsä ajan. Tämä kirja, joka on sekä elämäkerta että älyllinen muotokuva, tarkastelee Stalinin elämän ja politiikan eri puolia hänen kirjastonsa välityksellä.

Venäjän arkistoissa tekemiinsä laajoihin tutkimuksiin perustuen, Roberts käsittelee Stalinin henkilökohtaista kirjastoa ja sen monia teoksia, jotka tavalla tai toisella avaavat myös neuvostojohtajan mielenmaisemaa.

Toki täytyy muistaa, että kirjoittaja on valtavirran historiankirjoitusta edustava britti, jonka täytyy aina välillä – poliittisen korrektiuden vaatimuksia myötäillen – todeta Stalinin olleen ”paha diktaattori” ja ”verinen tyranni” (jos haluaa nähdä totuutta lähemmäs pääsevän kuvan, kannattaa perehtyä antistalinistien lisäksi sellaisiin tutkijoihin kuten Grover Furr ja Domenico Losurdo).

Historia oli Stalinin lempiaine, sen jälkeen tuli marxilainen teoria ja sitten kaunokirjallisuus. Lenin oli hänen suosikkikirjailijansa, mutta hän luki myös Lev Trotskin ja muiden arkkivihollistensa kirjoituksia.

Stalinin kiinnostuksen kohteet olivat maailmanlaajuisia, mutta hänen ulkomaisten kirjojen lukemisensa rajoittui venäjäksi käännettyihin teoksiin. Robertsin mukaan Stalin oli kiinnostunut myös muinaishistoriasta ja häntä askarruttivat Venäjän tsaarinvallan opetukset, erityisesti Iivana Julman ja Pietari ja Katariina Suuren valtakaudet.

Hän luki paljon sotahistoriaa ja ihaili suuresti tsaarien sankarikenraaleita, kuten Aleksandr Suvorovia, 1700-luvun strategiajohtajaa, joka ei hävinnyt yhtäkään taistelua, ja marsalkka Mihail Kutuzovia, joka kukisti Napoleonin vuonna 1812. Eurooppalaisista Stalin piti arvossa myös Saksan ”rautakansleria”, Otto von Bismarckia.

Stalin jätti merkittävän muistijäljen, paitsi kirjoittamiinsa ja toimittamiinsa kirjoihin, myös niihin, joita hän luki. Stalin piti ymmärrettävästi artikkeleitaan, puheitaan, luentojaan, pamflettejaan ja vihkojaan älyllisenä perintönään. Näiden teosten hän halusi kehystävän elämäkertansa kirjoittamista.

Hanke oli keskeneräinen hänen kuollessaan maaliskuussa vuonna 1953, mutta kolmetoista julkaistua nidettä ovat edelleen olennainen lähde Stalinin elämän ja ajattelun ymmärtämisessä, varsinkin niille elämäkertakirjoittajille ja poliittisille aktivisteille, jotka näkevät Stalinin sellaisena kuin hän itse näki itsensä – aktiivisena poliittisena intellektuellina.

Säilyttääkseen akateemisen uransa, Robertsin täytyy tietysti kuvailla Stalinin hallintoa ”julmaksi”, mutta joidenkin lukijoiden närkästykseksi, brittitutkija päätyy tunnustamaan, ettei neuvostojohtaja ollut mikään psykopaatti, vaan ”tunneälykäs ja tunteva intellektuelli”.

Stalinin sitoutuminen kirjallisuuteen alkoi jo varhain. Hän kävi kirkollista koulua ja korkeamman koulutuksen hän sai gruusialaisessa pappisseminaarissa. Hän pyrki yliopistoon opiskelemaan, tähtäimessään ura professorina, mutta tsaarin sorron vuoksi hän valitsi poliittisen aktivistin elämän.

Kirja, jota nuori Stalin luki ja jota hän opiskeli intensiivisimmin, oli väistämättä kristillinen Raamattu. Sosialistisen maailmankuvan omaksuttuaan, hän kuitenkin vaihtoi kristinuskon totuusväitteet marxilaiseen poliittiseen ideologiaan.

Roberts kertoo Stalinin asettaneen itselleen 300-500 sivun päivittäisen lukumäärän. Kun hän kuoli aivohalvaukseen kirjastossaan vuonna 1953, häntä ympäröivä kirjoituspöytä ja muut pöydät olivat täynnä kirjoja, joiden marginaaleihin hän oli kynäillyt merkintöjä.

Stalin teki lukiessaan muistiinpanoja punaisilla, sinisillä ja vihreillä kynillä, alleviivaten häntä kiinnostavia kohtia, tai numeroimalla tärkeinä pitämiään kohtia. Joskus hän huomautti tekstin viereen ”kyllä, kyllä”, ”samaa mieltä”, ”hyvä”, ”täsmälleen” tai ”aivan oikein”. Toisinaan hän taas ilmaisi halveksuntaa raapustamalla kommentiksi ”haha”, ”hölynpölyä”, tai ”roskaa”. Hän myös korjasi kirjoihin päässeet kielioppi- tai kirjoitusvirheet punakynällä.

Stalin luki erityisesti asiakirjoja, joita tuotiin hänen työpöydälleen päivittäin. Asiakirjoihin hän raapusteli päätöksiä ja toimintaohjeita. Valtiolliset asiat rajoittivat hänen lukuelämäänsä, mutta eivät kuitenkaan kokonaan katkaisseet sitä. Hänellä oli aina aikaa myös kirjojen, pamflettien ja aikakauslehtien kokoelmalleen.

Roberts väittää, että Stalinin syvimmät kiinnostuksen kohteet ja tunteet ilmenivät huomautuksissa ja merkinnöissä, joita hän teki kirjastonsa lukuisiin kirjoihin. Suuri johtaja saattoi tuomita kirjailijoita heidän mielipiteidensä vuoksi, mutta hän kunnioitti heidän kirjojaan. Tämä näkyi huolellisuudessa, jolla hän kommentoi jopa vihollisiksi katsomiensa henkilöiden teoksia.

Elämänsä aikana Stalin keräsi henkilökohtaisen kirjaston, johon arvioidaan kuuluneen noin 20 000 kirjaa. Hän luki paljon lainaamiaan teoksia myös ystäviensä kokoelmista. Neuvostorunoilija Demjan Bedny valitti jopa, että Stalin jätti joskus rasvaisia sormenjälkiä lainaamiinsa kirjoihin.

Puhuessaan neuvostokirjailijoiden kongressissa vuonna 1934, kommunistisen puolueen pääsihteeri totesi, että vaikka sosialismin rakentamiseen tarvittiin rakennusinsinöörejä, maa tarvitsi myös ”ihmissielun insinöörejä, kirjailijainsinöörejä, jotka rakentavat ihmismieltä”.

Robertsia turhauttaa kuitenkin se, että Stalin kirjoitti verrattain vähän kaunokirjallisuutta koskevista näkemyksistään. Hänen kokoelmansa venäläisiä ja kansainvälisiä klassikoita – Puškin, Gogol, Tolstoi, Tšehov, Hugo, Shakespeare – katosi pian hänen kuolemansa jälkeen.

Suurin osa säilyneistä kommentoiduista teoksista liittyy marxilaiseen ajatteluun. Stalin luki ahkerasti, kunnioittavasti ja aidon innokkaasti Leninin teoksia. Jos tämä ei onnistunut, hän tyytyi kilpailijoidensa kirjoittamiin kirjoihin. Kun Trotskin johtopäätökset ärsyttivät häntä, hän kirjoitti marginaaliin sapekkaasti ”hölmö!”.

Nikita Hruštšovin tuomittua Stalinin politiikan vuoden 1956 puoluekokouksessa, suunnitelmista säilyttää entisen johtajan kirjasto luovuttiin. Stalinin mittava kokoelma, johon kuului muun muassa politiikkaa, psykologiaa, urheilua, uskontoa ja lääketiedettä käsitteleviä teoksia, sekä Turgenevin ja Dostojevskin romaaneja, hajosi.

Josif Stalin säilytti huomattavat älylliset kykynsä elämänsä loppuun asti, vaikka 1950-luvun alkuun mennessä hänen fyysinen terveytensä alkoi heikentyä. ”Olen seitsemänkymmenenvuotias”, hän sanoi kerran osoittaen kirjoja, joita hän luki historiasta, kirjallisuudesta ja sotilasasioista, ”mutta silti jatkan oppimista aivan kuten ennenkin”.

”Yhdysvallat ylistää kilpailun etuja, mutta vihaa kilpailijoita”, toteaa ranskalainen filosofi, kirjailija ja Nouvelle droite -liikkeen ideologi Alain de Benoist.

Ranskalaisajattelija näkee, että angloamerikkalainen eliitti vihaa myös ajatusta ”moninapaisesta maailmasta”, jossa sen roolina ei enää olisikaan olla planeetan ainoa suurvalta.

”Toisesta maailmansodasta voittajana selviytyneenä, Yhdysvaltojen ulkopolitiikkana on estää kilpailevien voimien nousu, jotka voisivat uhata sen hegemoniaa”, Benoist kertaa lähihistoriaa.

Eurooppa on jo ”neutralisoitu ja alennettu vasalliksi”, joten jäljelle jäävät ”erityisesti Venäjä ja Kiina”, joita heikennetään kaikin käytettävissä olevin keinoin. ”Tähän tarkoitukseen Naton tukikohdat ovat erinomainen väline”, Benoist huomauttaa.

Pohjois-Atlantin liitosta, jonka olisi Benoistin mielestä ”pitänyt kadota samaan aikaan Varsovan liiton kanssa”, on nyt tullut ”globaali Nato”, maailmanpoliisi, jonka tehtävänä on suojella Yhdysvaltojen etuja kaikkialla maailmassa ja harjoittaa samalla liittolaistensa ”ylenpalttista holhousta”, kuten kenraali de Gaulle aikoinaan asian ilmaisi.

Ukrainan konfliktin välityksellä, lännen sotilasliitto yrittää pönkittää horjuvan angloamerikkalaisen hegemonin päättymässä olevaa valtakautta. Benoistin mukaan ”jo Montesquieun ajoista lähtien on tiedetty, että on olemassa niitä, jotka aloittavat sodan, ja niitä, jotka tekevät siitä väistämättömän”.

Ukrainan suhteen ranskalaisen uusoikeiston ideologina pidetty Benoist ei jaa Venäjän-vastaisen rintaman mielipiteitä. Hän katsoo, että ”Yhdysvallat ja Nato ovat tehneet kaikkensa, jotta tämä sota olisi väistämätön”.

Benoist muistuttaa myös, että Ukrainan sota ”ei alkanut helmikuussa 2022, vaan vuonna 2014”, lännen masinoiman vallanvaihto-operaation myötä.

Jo historioitsija ja kulttuurifilosofi Oswald Spengler ajatteli lännen olevan romahtamassa ja että seuraava suuri kulttuurinen voima voisi hyvinkin nousta bolševikkien jälkeisen ajan Venäjältä.

Kaikesta propagandavyörytyksestä ja ideologisen yksituumaisuuden vaatimuksista huolimatta, länsimaissa on yhä ihmisiä, joiden mielestä Venäjä ei ole oikeasti eurooppalaisten vihollinen.

Venäjä voi itse asiassa elvyttää maailmanpolitiikan ilmapiiriä ja edesauttaa suverenismin uutta tulemista. Putin on korostanut puheissaan maaperään ja kulttuuriin juurtunutta identiteettiä ja kritisoinut ääriliberalismin ylilyöntejä.

Venäjän federaation hän näkee taistelevan perinteisen kulttuurin ja aidon moninaisuuden puolesta maailmassa, jota länttä hallitseva eliitti yrittää väkivalloin yhdenmukaistaa. Putinin mielestä vain aidosti suvereenit vallat voivat luoda uuden järjestyksen.

Niin Benoistin kuin Putininkin näkemykset ovat tässä suhteessa järkevämpiä kuin Brysselin ja Washingtonin kaksinaismoralistiset lausunnot. Vaikka Putinin viha tuntuu sumentaneen monen järjen, veikkaisin useimpien jo kyllästyneen yksipuoliseen Ukraina-uutisointiin.

Irrationaalinen Venäjän vihaaminen ei johda mihinkään, nykyisen pakotepolitiikan kurjistaessa vain eurokansalaisten arkea. Ylipäätään kannattaisi omaksua realistisempi asenne maailmassa tekeillä oleviin muutoksiin. Tuttujen instituutioiden aika voi olla ohi pikemmin kuin moni kuvitteleekaan.

Lännen ylivalta maailmanpolitiikassa ja -taloudessa ei ole mikään muuttumaton, ikuinen arvo. Liberaalikapitalistinen järjestelmä on syvässä kriisissä, josta ei ole paluuta entiseen. Vaikka jotkut haluaisivat antaa toisen maailmansodan jälkeen rakennetulle atlanttiselle järjestykselle lisäaikaa, epäilen, käykö tämä enää päinsä.

Venäjän presidentti Vladimir Putin on vieraillut Iranin islamilaisessa tasavallassa, jossa hän on tavannut Iranin johdon lisäksi Turkin presidentin Recep Tayyip Erdoğanin.

Tapaaminen oli virallisesti osa niin kutsuttua Astana-rauhanprosessia, joka on Venäjän, Iranin ja Turkin yhteishanke Syyrian sodan lopettamiseksi. Lännen uutisissa siteerattiin kuitenkin lähinnä johtajien lausuntoja keskinäiseen yhteistyöhön, sotilasliitto Natoon ja Ukrainaan liittyen.

Kyseessä on Putinin ensimmäinen iso ulkomaanmatka entisten neuvostotasavaltojen ulkopuolelle helmikuussa aloitetun Ukrainan sotilasoperaation jälkeen.

Iranin korkein hengellinen johtaja, ajatollah Ali Khamenei totesi Putinille, että jos Venäjä ei olisi aloittanut interventiota Ukrainassa, ”vaarallinen otus” nimeltä Nato olisi aloittanut lopulta sodan.

Khamenein mukaan ”länsi vastustaa vahvaa ja itsenäistä Venäjää”. Hän lisäsi, että Yhdysvaltojen johtama Nato ”ei tuntisi mitään rajoja, jos tie olisi sille avoin”. Toisin kuin euromaissa, Persianlahdella ymmärretään lännen hyökkäysliiton todellinen luonne, joka ei perustu ”puolustusyhteistyöhön”.

Venäjän, Iranin ja Turkin johtajien kerrotaan keskustelleen Syyrian, Israelin ja Etelä-Kaukasuksen asioiden lisäksi myös kahdenvälisistä suhteista ja Yhdysvaltojen dollarin asteittaisesta poistamisesta kahdenvälisestä kaupasta.

Putin tapasi Teheranissa myös Iranin presidentin Ebrahim Raisin, jonka valinta viime vuonna oli syvä pettymys länsimaille. Hyväntuuliset Putin ja Raisi ylistivät kahdenvälisten suhteiden parantumista ja yhteistyötä koko alueella.

”Kansainvälisen turvallisuuden osalta aiomme lisätä yhteistyötämme”, Putin sanoi. Hänen mukaansa Iranilla ja Venäjällä on ”merkittävä rooli Syyrian turvallisuuden varmistamisessa”.

Iranin presidentti puolestaan kommentoi, että ”Iranin ja Venäjän välinen yhteistyö on luonut vakautta ja turvallisuutta alueelle”.

”Maat, jotka esittivät väitteitä terrorismin torjunnasta Länsi-Aasiassa, eivät ryhtyneet mihinkään mielekkäisiin toimiin tässä suhteessa, mutta Iranin islamilainen tasavalta ja Venäjä osoittivat rehellisyytensä ja vakavan tahtonsa tekemällä yhteistyötä terrorismin torjunnassa”, Raisi sanoi.

Tämä oli Venäjän presidentin viides matka Teheraniin. Putin vieraili Iranin pääkaupungissa ensimmäisen kerran vuonna 2007 ja sen jälkeen vuosina 2015, 2017 ja 2018.

Hänen vierailunsa tapahtui vain muutama päivä sen jälkeen, kun Yhdysvaltojen presidentti Joe Biden päätti aluekiertueen Israelissa, miehitetyllä Länsirannalla ja Saudi-Arabiassa, jossa lännen symbolinen johtaja tapasi myös alueen arabijohtajia.

Putinin valtuuskunta puolestaan allekirjoitti Iranin kanssa 40 miljardin dollarin arvoisen yhteisymmärryspöytäkirjan öljy- ja kaasukenttien kehittämisestä.

Iranin öljyministeriön virallisen uutistoimiston mukaan yhteisymmärryspöytäkirja allekirjoitettiin venäläisen energiajätti Gazpromin ja Iranin kansallisen öljy-yhtiön välillä. Venäjä auttaa Irania öljy- ja kaasukenttien kehittämisessä, kaasuputkien rakentamisessa sekä nesteytetyn maakaasun valmistamisessa.

Iranilla on maailman toiseksi suurimmat maakaasuvarannot Venäjän jälkeen, mutta se on jäänyt jälkeen infrastruktuurinsa laajentamisessa Yhdysvaltojen pakotteiden vuoksi, jotka ovat estäneet ulkomaiset investoinnit. Tiivistyvä yhteistyö Euraasian valtojen kanssa muuttaa tämän asiantilan.

Putinin, Raisin ja Erdoğanin tapaaminen osoittaa, että uusi moninapainen kansainvälisten suhteiden järjestelmä on muodostumassa, oltiinpa Suomessa asiasta mitä mieltä tahansa. Tämä prosessi on peruuttamaton, vaikka länsi yrittääkin vastustella ja hidastaa muutosta.

Venäjän sotilaallisia toimia Ukrainassa on analysoitu lännessä kuumeisesti helmikuusta lähtien. Yleisin arvio on, ettei Venäjä ole saavuttanut tavoitteitaan niin nopeasti kuin se olisi halunnut. Tämä väite taitaa olla osittain – ellei kokonaan – infosodan värittämää, aivan kuten joidenkin hellimä fantasia Ukrainan armeijan voitosta lännen aseavulla.

Vaihtoehtoisesti on väitetty, että Venäjän ”kiireettömän sotilasoperaation taktiikka” Ukrainassa hämmentäisi jopa Pentagonin analyytikoita. Eikö venäläisoperaation päätavoite olekaan Kiovan antautuminen?

Kiovan hallinnon kaataminen on epäilemättä kirjattu sotilaallisen erikoisoperaation suunnitelmiin, mutta ei suinkaan Venäjän toiminnan huipentumana, vaan ainoastaan välivaiheena. ”Sotaa käydään itse asiassa paljon korkeammalla tasolla”, väittää The Greanville Post -lehdessä julkaistu kommentaari.

Aiemmin on uskottu, että Yhdysvallat käyttää Ukrainaa aseena heikentääkseen ja köyhdyttääkseen Venäjää. Entäpä jos Venäjälläkin on suunnitelmansa lännen varalle? Houkuteltiinko lännen sotahaukat tälle taistelukentälle tavoitteena päättää heidän hegemoniansa?

Kielletyn Derzhava-oppositiopuolueen johtajan ja toimittajan Dmitry Vasiletsin mukaan ”kiireettömällä etenemisellään Venäjän joukot toteuttavat tehokkaimmin paitsi Ukrainan, myös koko kollektiivisen lännen demilitarisointiprosessia”. Kuulostaako erikoiselta?

”Venäjän armeija piti taktisen tauon ryhmittyäkseen uudelleen ennen hyökkäystä Slavjanskiin. Jopa lännessä monet ovat todenneet, että tämä on kaukana perinteisestä sodasta. Itse asiassa Venäjän armeija pystyi jo aikaa sitten tuhoamaan kaikki Dnepr-joen yli kulkevat sillat ja pysäyttämään Ukrainan asevoimien kaluston ja henkilöstön siirrot Donbassiin”, ukrainalaistoimittaja esittää.

”Näemme hidasta etenemistä Donbassissa ja Harkovan lähellä, mikä johtuu siitä, että armeija säästää voimiaan mahdollisimman paljon, antaen viholliselle jopa aikaa ja mahdollisuuden tuoda reserviä ja siten tuhota Ukrainan asevoimien koko sotilaallinen potentiaali”, Vasilets arvioi.

”On jo selvää, että Venäjä suunnittelee Ukrainassa pitkäaikaista sotaa lännen kanssa. Suurimmasta osasta Ukrainan aluetta on tulossa taloudellinen ies Euroopalle ja Yhdysvalloille. Kuten sanotaan, politiikka on keskittynyttä taloutta ja sota on vielä keskittyneempää taloutta. Länsi on joutunut kuolemanansaan”, ukrainalaispoliitikko selittää.

”Vuosien ajan Kiovan kumppanit veivät kaikki resurssinsa maasta, mutta nyt heidän on pakko antaa valtavia summia rahaa saamatta mitään vastineeksi. Tämä on kuolemanloukku Yhdysvalloille ja sen satelliittivalloille.”

”Todennäköisesti siksi Venäjä toimii Ukrainassa rajoitetulla joukolla, eikä kiirehdi lainkaan”, Vasilets uskoo.

Hän huomauttaa, että ei pidä uskoa satuja Yhdysvaltojen rajattomista resursseista, jotka kuulemma voivat kattaa kaikki kustannukset pyörittämällä vain rahanpainokonetta täydellä teholla.

Pakotesota vahingoittaa Yhdysvaltojen taloutta. Samaan aikaan Washingtonin on tuettava Ukrainaa taloudellisesti ja maksettava myös valtiokoneiston palkat. Pian sen on myös tuettava Euroopan unionin taantuvaa taloutta pitääkseen jo ennestään horjuvan Venäjän vastaisen koalition hallinnassaan.

Amerikkalaiset eivät ole valmiita pitkään sotaan näissä olosuhteissa, mutta teoriassa he eivät voi myöskään perääntyä ilman vakavia geopoliittisia tappioita; kansainvälisissä suhteissa myös arvovallan menetys olisi herkkä asia.

”Ansa on nyt lauennut ja venäläiset jauhavat tomuksi Ukrainan asevoimien lisäksi koko kollektiivista länttä”, Greanville Postin artikkelissa todetaan.

”Teollinen vallankumous” on nimitys merkittävälle yhteiskunnalliselle, taloudelliselle ja teknologiselle muutokselle. Taloushistoriassa teollinen kumous on tarkoittanut suurta mullistusta ennen kaikkea teollisissa tuotantomenetelmissä.

Viime vuosina on ryhdytty puhumaan ”neljännestä teollisesta vallankumouksesta” jatkona aiemmille teollisille muutoksille. Termillä kuvataan teknologista kehitystä, joka tuo fyysistä ja digitaalista maailmaa yhä lähemmäksi toisiaan. Neljäs teollinen vallankumous tarkoittaa monen edistyneen teknologian yhtäaikaista nousua.

Glenn Diesen arvioi kirjassaan Great Power Politics in the Fourth Industrial Revolution: The Geoeconomics of Technological Sovereignty (Bloomsbury, 2021), missä määrin ”tekoälyn, kansallisten ja paikallisten teknologisten ekosysteemien ja kybersodankäynnin kehitys” vaikuttaa suurvaltapolitiikkaan ensi vuosisadalla.

Diesen katsoo, että modernien talouksien riippuvuus teknologisesta kehityksestä pakottaa valtiot puuttumaan radikaalisti talouteen ja kansalaisten elämään. Automaatio, robotiikka ja yleinen digitalisaatio muuttavat yhteiskuntia perustavanlaatuisesti.

Diesen ei hehkuta tulevaisuutta teknokraattisena utopiana, jossa kaikki on paremmin, mutta ei päädy päätelmissään myöskään sysimustaan dystopiaan. Hän esittää objektiivisemmin, että olemme jälleen ”sivilisaation tienhaarassa”, aivan kuten aiempien teollisten vallankumousten ja niiden jälkeisten maailmansotien ja mullistusten yhteydessä.

Viime vuosikymmenien teknologinen kehitys on kulkenut pitkälti Piilaakson yhtiöiden ehdoilla. Olisiko korkea aika hillitä vääristymää ja purkaa nykyisten jättiyhtiöiden monopoliasemaa, joka vaikuttaa jopa valtioiden politiikkaan?

Diesen esittääkin, että maailman eri alueiden olisi saavutettava teknologinen suvereniteetti – itsemääräämisoikeus, jossa ne tuottavat omat digitaaliset alustansa, sen sijaan, että ne olisivat riippuvaisia vain ulkomaisten yritysten alustoista ja niiden määrittelemistä säännöistä.

Neljäs teollinen vallankumous on vasta aluillaan, mutta jo nyt maailmanjärjestyksen vanhat peruspilarit ovat vapisemassa. Teknologinen kehitys ja viime vuosien geotaloudelliset häiriöt ovat horjuttaneet maailmaa ja tehneet tulevaisuudesta vähemmän ennustettavan.

Diesen toistaa tuttujakin analyysejä siitä, kuinka Kiinan nousu muokkaa suurvaltapolitiikkaa tulevina vuosina, Pekingin haastaessa Yhdysvaltojen teknologisen johtoaseman ja viisi vuosisataa kestäneen länsimaisen ylivallan.

Myös Venäjä pyrkii eroon teknologisesta riippuvuudestaan länteen. Vaihtoehdoksi on noussut laajempi geotaloudellinen yhteistyö Kiinan ja muiden valtojen kanssa. Kolme vuosisataa kestänyt länsimainen aikakausi, jossa Venäjä sekä vertasi itseään länteen ja samaistui siihen, on loppusuoralla.

Globalisaatio ei ole kuitenkaan päättymässä, vaan se on pikemminkin muuttumassa alueiden välisen yhteistyön ja kilpailun areenaksi. Valtiot suuntautuvat kohti geotaloudellisia alueita, mikä tasapainottaa tarvetta päästä valtion rajojen ulkopuolelle ja kilpailla muita valtakokonaisuuksia vastaan.

Poliittinen regionalismi sekä liittolaisten että vastustajien keskuudessa heikentää Yhdysvaltojen hegemoniaa. Ylläpitääkseen globaalia valta-asemaansa, Yhdysvallat on luottanut Brzezinskin strategiaan, jonka mukaisesti Washington on pyrkinyt estämään omien intressiensä vastaisen yhteistoiminnan ja ylläpitänyt vasalliensa turvallisuusriippuvuutta.

Norjalaistutkija nostaa esille teknokumouksen mukanaan tuoman ”luovan tuhon”, työelämän radikaalit muutostarpeet automaation lisääntyessä, universaalin perustulon, nanoteknologian ja geenimuokkauksen, sodankäynnin lennokkeineen ja tappajarobotteineen, sekä avaruuskilvan.

Diesen arvioi, että neljäs teollinen vallankumous lisää sotilaallisia konflikteja, aiheuttaen paluun suurvaltojen välisiin yhteenottoihin. Kolmas teollinen vallankumous toi mukanaan ydinvoiman, digitaalitekniikan ja avaruustutkimuksen. Vaikka nämä teknologiset edistysaskeleet antoivat maailmalle tietoverkon, ne toivat mukanaan myös ydinaseet.

Avaruudesta on tulossa yhä militarisoituneempi vyöhyke ja kyberhyökkäykset ovat muuttumassa tuhoisammiksi, kun digitaalinen yhdistyy fyysiseen maailmaan. Aikana, jolloin moninapainen voimatasapaino nousee uudelleen esiin, Diesen toteaa maailman tarvitsevan kipeästi asevalvontaa uuden teknologian aseiden hallitsemiseksi.

Tulevaisuudessa poliittisten johtajien on navigoitava riskejä kaihtamattomien utopististen harhakuvien, sekä huipputeknologian mahdollisuudet ignoroivan dystooppisen ajattelutavan välillä.

Kuten aina uudessa tilanteessa, avoimia kysymyksiä riittää. Miten teknologia, ylikansalliset pyrinnöt ja ihmisluonnolle luontaiset kollektiiviset identiteetit heimopiirteineen sovitetaan yhteen? Miten ratkaistaan yksilönvapauksien ja alati lisääntyvän yhteiskunnallisen valvonnan väliset ristiriidat?

Teknologioita voitaisiin kehittää vastuullisesti, mutta vähemmän eettisesti toimivat tahot voisivat saada silloin kilpailuetua. Valtiot, jotka eivät pysty maksimoimaan tekoälyteknologiasta saatavaa hyötyä, tai jopa vastustavat sitä, peläten mahdollisia sosioekonomisia, poliittisia tai sotilaallisia häiriöitä, voivat puolestaan jäädä kehityksessä jälkeen ja niistä voi tulla muiden valtojen teknologiarajoitteisia ”siirtomaita”.

Diesen painottaa, että kansainvälisten suhteiden tulisi perustua ”tasapainoon strategisen hyödyn ja strategisen vakauden välillä”. Hallitusten olisi vältettävä Pyrrhoksen voittoja, koska liiallinen strateginen etu voi johtaa yleiselle vakaudelle haitallisiin reaktioihin kilpailijoiden taholta.

Diesen lainaa myös Maailman talousfoorumin Klaus Schwabia, jonka mielestä ”koronavirus on katalysaattori neljännelle teolliselle vallankumoukselle”. Pandemia kiihdytti tarvetta ottaa käyttöön uusia teknologioita yhteiskunnan uudelleenorganisoimiseksi sekä työn että vapaa-ajan osalta.

Korona-ajan biopoliittisista ja sosioekonomisista jännitteistä huolimatta, neljäs teollinen vallankumous tulee muuttamaan geotaloudellisen kilpailun luonnetta. Teknologian korostunut rooli merkitsee sitä, että eri valtioiden asema riippuu pitkälti teknologisen suvereniteetin saavuttamisesta.

Neljännen teollisen vallankumouksen seuraukset merkitsevät alkua uudelle teolliselle yhteiskunnalle. Tällä on vaikutuksensa vanhaan kapitalistiseen talousjärjestelmään, nykyisiin arvojärjestelmiin, ideologioihin ja yhteiskuntarakenteisiin – ja viime kädessä myös valtion rooliin.

Diesenin kirja on hyvä yleiskatsaus suurvaltakilpailuun ja siihen, miten teknologia ja ”neljäs teollinen vallankumous” tulevat muuttamaan elämää maapallolla. On ymmärrettävää, ettei digitalisoitu tulevaisuus miellytä kaikkia (ei minuakaan), mutta on parempi olla perillä asioista, kuin tietämätön siitä, mitä on tulossa.

Poliittista järjestelmää Euroopassa, Yhdysvalloissa ja Britanniassa, hallitsevat ihmiset, jotka halveksivat kantaväestöä, mutta joiden omat näkemykset, päätökset ja tulevaisuuden suunnitelmat ovat toinen toistaan älyttömämpiä, ainakin tavallisen kansalaisen näkövinkkelistä.

Parlamentarismista on tullut outo sirkusareena, jossa esiintyjiksi valitaan yhä naurettavampia hahmoja. Välillä tuntuu, että tämä kaikki tehdään tarkoituksella. Kuvittelenko, vai nauraako joku kulisseissa? Onko kaikki suurta näytelmää?

Euromaissa valtaan on nostettu naisia, joilla ei näytä olevan alkeellistakaan historian tajua; ilmeisesti oikeat kontaktit länttä hallitsevan eliitin viiteryhmiin riittävät meriiteiksi. Mikäpä siinä on sitten pitää ajoittainen herännäisliberaali moraalisaarna narratiivin mukaisesti. Kaikki on kuitenkin Putinin syytä.

Symboliset johtajat heijastavat spengleriläistä perikadon aikaa. Amerikassa itseään täynnä oleva tosi-tv-tähti korvattiin dementoituvalla vanhuksella. Pikku-Britanniassa Boris Johnson korvataan pian jollakin uudella komediahahmolla, joka taantuman keskellä yrittää valaa uskoa uppoavan saarivaltion näkymiin ja uhitella Venäjän ja Kiinan suuntaan.

Länsimaissa ei ole enää vakavasti otettavia poliitikkoja, ainoastaan vanhoja, omahyväisiä typeryksiä ja nuorempia mielistelijöitä, jotka näkevät asemansa valokeilassa vain ponnahduslautana kohti uusia, entistä tuottoisampia uravaihtoehtoja.

Omaa ajattelua ei tarvita, sillä joku taustalla huolehtii kaikesta; todellisten vallanpitäjien marionetin tarvitsee vain esiintyä näyttelijän tavoin. Ehkä tarvitaan jokin pitkä, opettavainen kurjuuden aika, että jäljelle jääneet ihmiset edes hieman tästä viisastuisivat.

Poliittisissa aivoriihissä on yritetty keksiä, miten globaali angloamerikkalainen imperiumi saisi jatkoaikaa ja pääsisi niskan päälle kilpailuasetelmassa. Talouden ponzi-huijaus kaatoi jo vuosia sitten koko korttitalon, mutta erilaisten hätästrategioiden ansiosta romahdus on saatu pidettyä poissa näkyvistä.

Korona-ajan ja Ukrainan sodan piti olla alkusoittoa kapitalistieliitin uudelle tavalle johtaa globaalia järjestelmää. Tämän piti olla suuri harppaus eteenpäin kohti kansainvälistä ”managerialismia”, jossa parhaat ja kyvykkäimmät teknokraatit hallitsisivat kosmopoliittista maailman liittovaltiota ja sen indoktrinoituja massoja.

Jossakin johtajien kokousten, eliitin tulevaisuuden visioiden ja arkitodellisuuden välinen syvä juopa paljastuu, vaikka valtamedia yrittääkin hybridivaikuttamisen keinoin pitää kansalaisten huomion muualla.

Saksalaisten ja muiden amerikkalaisten miehitysvyöhykkeellä elävien on pian muutettava paikkoihin, joissa on tarpeeksi lämmintä elää ilman venäläistä kaasua. Ylipäätään Euroopassa elintaso laskee ja mantereen tulevaisuus näyttää synkältä. Eurokansalaiset maksavat kovan hinnan poliitikkojen transatlantismista.

Suomessa uutisseuranta rikollisjärjestö Naton täysjäsenyyteen etenemisestä jatkuu, turkkilaisen kuunsirpin varjostamana. Pääministeri Marinin kesämekko herätti ihastusta pride-kulkueessa. Ylen aamu-uutisissa siteerataan uskottavana lähteenä amerikkalaisten neokonservatiivien sota-ajatushautomoa.

Entä sitten presidentti Sauli Niinistö, jonka kannatusluvut lähestyvät sataa prosenttia? Presidentin kanslia iskostaa kansalaisten mieliin Suomen länsisidonnaisuutta postailemalla sosiaaliseen mediaan kuvia suosikkipresidentin toistuvista tapaamisista amerikkalaissenaattoreiden kanssa.

Ottaako jonkun ylikansallisen jättiyhtiön luoma, erittäin kehittynyt ja tietoisuuden saavuttanut tekoäly ennen pitkää globaalin vallan, seurattuaan tarpeeksi kauan sivusta tämän pellemaailman menoa? Tässä vaiheessa sekään vaihtoehto ei erityisemmin kauhistuttaisi.