”Vähintä, mitä olemme Ukrainalle velkaa, on täysi tukemme, ja sitä varten tarvitsemme vahvemman Naton […] Nykyään ei voi olla vasemmistolainen, jos ei yksiselitteisesti seiso Ukrainan takana”, sanoo vasemmistoälymystön risupartajulkkis, ”hegeliläismarxilainen” Slavoj Žižek The Guardian -lehdessä.

Kuten Nikos Mottas huomioi, Žižekin mielipide Ukrainasta olisi ollut täysin merkityksetön, ellei slovenialainen ajattelija ja kulttuuriteoreetikko olisi saanut niin paljon julkisuutta länsimaisissa tiedotusvälineissä ja vakiinnuttanut asemaansa yhtenä ”tärkeimmistä elävistä intellektuelleista”.

Jo yli kahden vuosikymmenen ajan Žižekillä on ollut näkyvä asema paitsi valtavirran mediassa, myös Euroopan ja Yhdysvaltojen arvostetuimmissa akateemisissa instituuteissa ja ajatushautomoissa. Tämä kuvannee länsimaiden yhä syvenevää älyllistä rappiotilaa.

Todellisuudessa Žižek on ”näennäismarxilaisen petollisuuden ruumiillistuma, joka yrittää mahtipontisten analyysien, epäjohdonmukaisen ja usein ristiriitaisen filosofisen hölynpölyn avulla kaunistella kapitalistista riistojärjestelmää”.

Ei ole sattumaa, että sama huijari, joka nyt vaatii ”vahvempaa Natoa” puolustamaan Ukrainaa, kannatti jo vuonna 1999 avoimesti Naton sotilaallista väliintuloa, Jugoslavian pommituksia ylistäen, Mottas muistuttaa.

Slavoj, Naton Jugoslaviassa tekemien hirvittävien rikosten suorapuheinen kannattaja, ei ollut kuitenkaan tyytyväinen Serbian kansaan kohdistuneeseen barbaarisuuteen. Hänen mielestään serbejä pommitettiin liian myöhään, eikä lainkaan riittävästi. Ilmeisesti kaikki serbit olisi pitänyt surmata, jotta slovenialainen ”kulttuurikriitikko” olisi ollut tyytyväinen.

Pariisin terrori-iskujen jälkeen vuonna 2015, Žižek ehdotti, että vastalääke globaalin kapitalismin umpikujaan olisi ”yhteiskunnan militarisointi”. Koska ihmiset eivät Žižekin mielestä tiedä, mitä he haluavat (tai sitten he haluavat ”vääriä asioita”), kansalaisoikeuksia pitäisi kaventaa ja ”emansipatorisen politiikan” päätöksentekovalta pitäisi keskittää teknokraattiselle liberaaliglobaalille eliitille. Eli lisää vain eurobyrokratiaa, lännettämistä ja Yhdysvaltojen hegemoniaa?

Žižek ei ole mitenkään radikaali ajattelija, vaan hän edustaa liberaalia valtavirtaa. Mottasin mielestä slovenialainen pop-filosofi on ”kapitalistisen barbarismin apologisti, joka mustamaalaa 1900-luvun sosialismia, hyökkää häpeilemättä Leninin kimppuun ja edistää joko avoimesti tai peitellysti murhaavaa, imperialistista Nato-liittoa”.

Jopa silloin, kun hän teeskentelee puolustavansa kommunismia, Žižek tekee sen vain abstraktin teorian tasolla, vähät välittäen aatteen yhteiskunnallisesta ja poliittisesta soveltamisesta. Jos Yhdysvaltojen länsiliittouma ryhtyisi pommittamaan Kiinaa, Žižek puolustaisi todennäköisesti tuotakin hyökkäystä ja keksisi keinon tuomita ”sosialismin kiinalaisilla ominaispiirteillä”.

Mottas tylyttää, kuinka Žižek ja muut hänen kaltaisensa ”marxilaiset intellektuellit” (kuten Alain Badiou, Antonio Negri, Terry Eagleton jne.) haluavat herkille liberaaleille sopivan ”kofeiinittoman vallankumouksen, joka ei haise vallankumoukselta”. Tällaisen valevasemmistolaisen ulkokuoren alta on hyvä paistatella median edessä ja puolustaa kapitalistista järjestelmää.

Ympyrä on tosiaankin sulkeutunut: länsimaissa sekä vasemmiston että oikeiston edustajat, urapoliitikot, yliopistojen akateemikot ja erilaiset valtavirran ja marginaalin hybridivaikuttajat, jakavat yhdessä Nato-oopiumia kansalle, vaatien Venäjän kaatamista ja odottaen länsijohtoisen kapitalismin uutta nousua liberalismin tuhkakasasta.