Markku Siira

”On vaikeaa olla kosminen ihminen”, kirjoittaa venäläinen Aleksandr Prohanov, jonka proosaa, runoa ja asiatekstiä yhdistävät kirjoitukset ovat usein niin säkenöiviä, että hänen mielensä tuntuu halkovan suvereenisti ajan, avaruuden, historian, kosmoksen ja yliluonnollisen ulottuvuuksia, vaikka hänen fyysinen olomuotonsa istuisikin datšalla Venäjällä.

”Kun tekee jokapäiväisiä asioita, puhuu puhelimessa, chattailee perheen kanssa, maksaa kaupassa, on vaikea kuvitella, että tämä kaikki tapahtuu universumissa, maailmankaikkeudessa, jossa galaksit syntyvät ja kuolevat ja jossa leimahtavat kosmiset aamunkoitot, jossa maailman luominen jatkuu. Sinä olet tavallinen, et kosminen, ja olet tuomittu laskemaan rahojasi, kävellessäsi kassalta”, Prohanov kuvailee.

Yhtä vaikeaa Prohanovista on olla ”historiallinen henkilö”, vaikka hän tunteekin perinpohjaisesti maansa ja maailman historian ja on elänyt siinä omakohtaisesti jo yli kahdeksan tapahtumarikasta vuosikymmentä.

Valitettavasti, hän tuntuu sanovan, historiassa eläminen tarkoittaa myös banaaleja asioita, kuten ”autolla ajamista, tv-sarjojen katsomista, vaaleissa äänestämistä, poliitikkojen paheksumista tai ihailemista”. Tosin muutama vuosi sitten, ”konservatiiviseksi haukaksi” kutsuttu Prohanov sähköisti syntymäpäiväänsä antamalla haastattelun Ukrainan yllä hävittäjän ohjaamosta.

Mutta metapoliittinen visionääri Prohanov elää nykyhetken lisäksi myös myyttisessä historiassa, menneisyydessä, tulevaisuudessa ja yliajallisessa ikuisuudessa, jonka eri tasoja hän näyttää alati havainnoivan, kuin ne akuutisti omassa olemisessaan tuntien.

”Kuvitella, että kaikki tämä on luotu yhdessä, erottamattomassa, jatkuvassa historiassa. Elät ja toimit ajassa, jossa Kulikovon taistelun miekat soivat, jossa Peipsijärven jää halkeaa saksalaisen ratsuväen kavioiden alla. Matrosov heittäytyy juuri tällä sekunnilla konekivääritulen eteen ja kuolemattoman Pietarin taivaan alla, Puškin kirjoittaa hanhensulkakynällään, ’muistan ihanan hetken’.”

”On vaikeaa elää putoamatta historiasta, on vaikeaa olla ”historiallinen henkilö”, venäläiskirjailija pohtii.

Venäjän päämies Putin taas on selvästi ”historiallinen henkilö”, Prohanov vakuuttaa. ”Kun Putin laskee vesille jäänmurtajia, avaa syöpäkeskuksia, allekirjoittaa käskyn käynnistää erityinen sotilasoperaatio, laskee seppeleen Piskarjovkan hautausmaalle, tai antaa haastattelun amerikkalaiselle toimittajalle, hän on läsnä historiassa.”

”Siinä valtavassa ja ylenpalttisessa Venäjän historiassa, hän oli mukana jo sen alkuvaiheessa, kun pyhä ruhtinas Vladimir kastoi jalkansa kastemaljaan. Kun Pietari Suuri ryntäsi Pultavan rykmenttien eteen, kun junkkereiden pommien alla olevat estradit veivät puolustustehtaiden koneita itään. Kun toisen Tšetšenian sodan loputon veri virtasi. Kun venäläiset pataljoonat rikkoivat rajan Harkovan lähellä ja rengastivat ukrainalaisia kaupunkeja.”

”Putin on osa historiaa. Hän on Venäjän valtiollisuuden tukipylväs ja hänen rinnallaan seisovat ruhtinas Vladimir Pyhä, tsaari Iivana Julma, keisari Pietari Suuri ja kenraali Josif Stalin. Historiassa oleminen on pelottavaa, ylivoimaista ja hämmästyttävää”, Prohanov myöntää.

Mutta Venäjän historiassa tuli myös aika, jota Prohanov muistelee kauhulla. Tuolloin ”neuvostokansalaiset, jotka olivat kyllästyneet johtajiensa merkityksettömään lörpöttelyyn, ruoan puutteeseen, vanhanaikaisiin pukuihin ja mekkoihin, kertoivat vitsejä Leninistä ja Tšapajevista, kuuntelivat innokkaasti Voice of Americaa, ihailivat Gorbatšovia, ylistivät Solženitsyniä, halventivat Šolohovia ja katselivat riemuiten Dzeržinskyn muistomerkkiä heilumassa teräslenkissä. He eivät tienneet, että kaikki tämä oli merkki siitä, että Venäjän yllä häämötti ies, joka oli mongolivalloittajiakin kauheampi.”

”Kun ikeen palvoja asettui Kremliin ja hänen nokkelat ja häikäilemättömät hoviherransa sulkivat suuria tehtaita, tekivät voitokkaasta armeijasta hilseilevän, näyttivät televisiossa häpeällisiä alastomia tyttöjä, kun paha alkoholi virtasi kuin joki ja kaupungin takakujilla kuhisi yöllisiä prostituoituja, vain harva saattoi kuvitella, että Venäjälle oli vakiintunut hirvittävä ies. Se alisti jättimäisen mantereen kolmen valtameren välissä, nujersi mantereen asukkaat ja pyyhki tämän kansan pois historiasta sadistisella mielihyvällä”, Prohanov muistelee 90-luvun surullista aikaa.

”Kun Anpilov johti tuhannet mielenosoittajansa Tverskaja-kadulle ja henkäisi mikrofoniin kehottaen kansaa olemaan antautumatta, kun lukuisten vihamielisten julkaisujen ympäröiminä, Sovetskaja Rossija– ja Naš Sovremennik -lehdet kehottivat vastustamaan, kun korkein neuvosto kapinoi ja panssarivaunut ampuivat, harva tajusi, että kyseessä oli taistelu sitä tuhatvuotista valtakuntaa vastaan, jonka neuvostoliittolainen ”kolmekymmentäneljä”, oli murskannut ja joka uudessa hahmossa, lähes ilman vastarintaa, oli saavuttanut Moskovan, Uralin ja Vladivostokin. Taistellessamme Neuvostoliiton puolesta, unelmoidessamme sen elpymisestä, kapinoimme iettä vastaan”, Prohanov muistaa väkevästi.

”Kapinaa iettä vastaan ​​oli myös venäläisten laskuvarjojoukkojen ryntäys Pristinaan, vastoin Nato-voittajien tahtoa. Kapinaa iettä vastaan ​​oli presidentti Putinin valinta. Kapinaa iettä vastaan ​​oli voitto toisessa Tšetšenian sodassa, aseteollisuuden jälleenrakentaminen, kirkkojen rakentaminen ja länttä järkyttänyt Münchenin puhe. Kapinaa iettä vastaan ​​oli Krimin paluu, Debaltseven ja Ilovaiskin taistelut, sotilaallisen erityisoperaation alku ja taistelut Avdeevkan ja Bahmutin lähellä.”

”Tuhatvuotinen, horjumaton, kaikkivoipa ies järkyttyi tästä Venäjän kapinasta. Ies järjesti mielenosoituksen Bolotnaja-aukiolla, joka torjuttiin. Ies laukaisi Navalnyin myrkyllisen sienirihmaston, joka revittiin pois. Myös ikeen ampiaspesät, Moskovan Saharov-keskus ja radioasema ’Moskovan kaiku’, tuhottiin.”

”Ies päätti repiä kurittoman Venäjän mantereen pois maan päältä, niin että kolmen valtameren väliseen tilaan – jossa on metsiä, Baikal, Volga, jossa on Puškin, jossa on Nerlin esirukouskirkko, kansan ihmeidentekijöitä ja rukoustyöläisiä – muodostuisi tyhjä musta kuoppa, johon maailmanhistorian sedimentit sulautuisivat.”

”Ies räjäytti kaasuputkia Itämerellä ja aiheutti iskun Venäjän hiilivetysivilisaatiolle. Ies repi Venäjän taloudesta irti tuhansia länsimaisia ​​yrityksiä, jotka se oli istuttanut Venäjän talouslihaan ja avasi verta vuotavia haavoja. Ies lähetti Ukrainaan lukemattomia tankkeja, raketinheittimiä, avaruusviestintälaitteita ja kaiken teknologiansa, älykkyytensä ja maagisten käytäntöjensä voiman”, Prohanov listaa koettelemuksia.

”Tykistönpatterin pauhinan alla, verta vuotava Venäjä taistelee iettä vastaan. Rintamilla taistellaan, kaasu virtaa lännestä itään, aivan kuten tehtaat miehitetyiltä alueilta lähtivät Uralille. Diplomaatit, sotateknokraatit, sotakirjeenvaihtajat, laulajat ja taiteilijat työskentelevät valtavan jännityksen vallitessa. Venäläiset ajattelijat luovat Venäjän elvyttämisen ideologiaa, ikeen voiton ideologiaa, Venäjän tulevaisuuden ideologiaa.”

Venäläisajattelija on nähnyt, kuinka Putinin Venäjä on kaikesta huolimatta onnistunut kapinassaan. Ies on saatettu sen toimesta häpeään, sitä ravistellaan ja se perääntyy. ”Ies ei enää piiloudu Mona Lisan upeiden kasvojen taakse, ei Sikstuksen Madonnan pyhän säteilyn taakse. Ikeellä on boschilaisten hirviöiden, sodomiittien ja teloittajien kauhistuttavat kasvot, joille viha on ainoa tiedonväline”, Prohanov tarkastelee vihollista.

Historia on tehnyt paluun, eivätkä venäläiset voi enää sivuuttaa kaltoinkohtelua. ”Kuinka monta kertaa venäläinen lyyra kutsuikaan Eurooppaa veljesjuhlaan? Joka kerta Eurooppa lähetti vain vihaa. Venäjää vastaan käytiin ritarihaarniskoin, puolalaisrykmentein, sitten rautaristeillä varustetuin tankein ja nyt he ovat takoneet hakarististä [ukrainalaisen] kolmikärjen.”

Tästä huolimatta, ”ikeen”, eli kollektiivisen lännen, päivät ovat luetut. Prohanov tietää tulevan. Hän on elänyt ”mahtavan elämän Stalinista Putiniin”. Hän on nähnyt ”punaisen isänmaansa voittoisassa loistossa, kun Moskovan taivas on leimahtanut yön juhlallisissa ilotulituksissa”. ”Kaupungit ovat nousseet savuisista raunioista, puutarhat kasvaneet tuhkasta” ja ”avaruusraketit yksi toisensa jälkeen ovat nousseet taivaisiin”.

Prohanov on elänyt ”tämän Venäjän historian kierroksen” ja vuosien mittaan ymmärtänyt, että ”kierrokset eivät ole sattumaa, vaan osa salaperäistä venäläistä siniaaltoa, jota pitkin Venäjän imperiumit liikkuvat, korvaavat toisensa, saavuttavat suuruuden, löytävät kukinnan, lähestyvät vaalittua ihannettaan ja sitten romahtavat ja muuttuvat tomuksi, vajoavat pimeyteen, vain noustakseen uudelleen”.

Venäläisrunoilija puhuu ihanteellisesti ”valtakunnista, joissa ei ole siirtokuntia ja metropoleja, ei ole vampyyrejä, jotka imisivät verta valloitetuista kansoista”. Venäjän valtakunta on ”tilojen, kansojen, uskomusten, kulttuurien ja pyrkimysten sinfonia, jossa jokainen ääni yhdistetään toiseen ja näin luodaan ainutlaatuista venäläistä sfäärien musiikkia”.

”Venäjän historiassa on viisi tällaista imperiumia”, Prohanov toteaa asiantuntevasti. Ensimmäinen Venäjän valtakunta oli ”Kiovan ja Novgorodin imperiumi, jonka loi prinssi Vladimir, joka kastoi kaikki suuret tilat Itämerestä Mustallemerelle, Karpaateista Uralille, Khersonesosin pyhällä vedellä”.

”Monet näissä tiloissa asuvat kansat – slaavit, suomalaiset, normannit, kiptšakit, polovtsit, kasaarit, kreikkalaiset – kävivät kauppaa keskenään, tulivat sukulaisiksi, vaihtoivat legendoja, suojautuivat hyökkäyksiltä, eikä suurherttua heitä niinkään hallinnut, vaan näiden suurten monikielisten tilojen henki.”

Ensimmäinen valtakunta saavutti suuruuden – mitä kuvastivat ”Pyhän Sofian Novgorodin ja Kiovan ihmeelliset kirkot, viisaat ruhtinaat ja kirkkoisät, sankarieepokset ja loistavat komentajat”. Mutta tämä valtakunta romahti, ”putosi mongolien ratsuväen kavioiden alle”. Venäjän alkuvaltio katosi, Venäjän kansa menetti valtiollisuutensa ja lakkasi olemasta kansa.

Toinen valtakunta syntyi Moskovan seitsemälle kukkulalle. Täällä menneiden aikojen sirpaleita naulattiin yhteen. Täällä ilmestyi ruhtinaita, joille Venäjän valtio oli pyhäkkö, ja he pitivät huolta siitä, ”että kynttilä ei sammunut”.

”Suuret Venäjän hallitsijat, Iivana Suuri ja Iivana Julma, ilmestyivät. Täällä vertaansa vailla oleva ortodoksimunkki Filofei Pihkovalainen julisti Moskovan olevan kolmas Rooma. Tänne pystytettiin Iivana Suuren kellotorni ja upea Pyhän Vasilin katedraali, venäläinen kuva paratiisista. Sieltä tsaarin tahto ulottui Kazaniin, sieltä mentiin Jermakin kasakoiden kanssa Uralin ja Siperian ulkopuolelle, Tyynelle valtamerelle saakka.”

”Toinen valtakunta, moskovilaisten valtakunta, näytti horjumattomalta, mutta romahti myllerryksen kuluttamana. Ukrainan kasakoiden ryöstäjäjoukot ryntäsivät Moskovan teitä pitkin, huijarit lisääntyivät, puolalainen prinssi tuli Moskovaan ja hallitsi Kremlissä.”

”Näytti siltä, ​​että Venäjän valtiota ei enää koskaan olisi olemassa. Mutta Venäjän historian mystiset voimat, jotka nousivat levottomien aikojen äärimmäisissä syvyyksissä, toivat pintaan uuden Venäjän imperiumin – Romanovien kolmannen valtakunnan, suuren kolmesataa vuotta kestäneen valtakunnan”, Prohanov historioi.

Näiden kolmensadan keisarillisen vuoden aikana, ”Venäjän kansa voitti monia voittoja, saavutti sellaisia ​​saavutuksia, teki niin monia löytöjä, kirjoitti niin monia romaaneja, runoja, lauloi niin monia oopperoita ja lauluja, että valtakunta näytti horjumattomalta. Mutta se romahti helmikuun vallankumouksessa ja löysi tiensä pään Ipatjevin talon kosteassa kellarissa”.

”Taas vallitsi täydellinen kaaos, kirveiden kolina, veli kävi veljeä, poika isäänsä vastaan. Itämereltä Mustallemerelle, Karpaateista Tyynellemerelle, venäläiset hakkasivat toisiaan. Ja tämä kirveiden kolina, jos tarkkaan kuuntelee, soi edelleen venäläisten poliitikkojen puheissa”, Prohanov kuulee.

”Tässä verisessä limassa, Venäjän valtion kuva näytti katoavan ikuisiksi ajoiksi ja näitä suuria tiloja uhkasi ikuinen kaaos ja orjuus. Mutta jälleen Venäjän kellon sekuntiosoitin värähti. Joosef Stalin veti valtion hiuksista ulos verisestä kuopasta ja asetti sen taivaanvahvuuden päälle. Alkoi Stalinin neljännen imperiumin muodostuminen – nousu suurista mullistuksista suuruuteen, joka maalasi kaksi kolmasosaa maapallosta punaiseksi.”

”Ja tuokin suuri punainen unelma romahti kuiluun. Puutarha, josta Majakovski kirjoitti, ei saanut kukkia. Ja siellä, missä punaiset puutarhurit viljelivät tätä puutarhaa, kannot olivat mustuneet ja helvetin paholaiset vaelsivat niiden keskellä. Se oli venäläisen helvetin aikaa, josta ei yhtään valonsädettä purkautunut maailmankaikkeuteen, se oli kuin maailmankaikkeuden musta aukko.”

”Mutta taas tapahtui ennennäkemätöntä: historian mustasta aukosta alkoi ilmestyä viides valtakunta – Putinin imperiumi”, jossa Prohanov ja muut venäläiset nyt elävät. ”Kannamme sen hirvittävää painoa päällämme ja vaalimme ihmeellistä unelmaa. Me olemme viidennen valtakunnan historiallisia henkilöitä”, kirjailija huokaa.

Prohanov herkeää uskonnolliseksi, mutta hakee lähes kerettiläisesti yhtymäkohtia Kristuksen ja Venäjän valtion elämän välillä. Venäjän historia on kuin pääsiäinen, joka heijastaa Kristuksen elämää.

”Kristus ratsastaa pyhyyden loisteessa valkoisella aasilla kaupunkiin. Hänelle heitellään kukkia, hänen jalkojensa alle levitetään punaisia mattoja, väkijoukot kuuntelevat häntä. Ja sitten häntä ruoskitaan, solvataan, hän kantaa ristin taakan, kulkee verisen tien Golgatalle, kokien kidutuksen ristillä, kauhean kuoleman, laskeutumisen hautaan ja kolmen päivän unen, jonka jälkeen ylösnousemus, helvetin tallaaminen, paluu kansan luo Taborin riemukkaassa valossa. Samoin on Venäjän valtion laita: se kokee ylösnousemuksen, kukoistuksen, Venäjän keisarikunnan nousun”.

Dialektiikka on läsnä Prohanovin metafyysisiin sfääreihin ulottuvassa historiakäsityksessä ja poliittisessa katsannossa. ”Venäjän historia värähtelee taivaan ja helvetin välillä. Venäjän historiallinen nousu on lähestymistapa paratiisiin. Tänä aikana kiehtovan onnen tähti, venäläisen unelman tähti, Venäjän paratiisin tähti, loistaa venäläisten ihmisten pään päällä.”

”Venäjän keisarikunnan kaatuminen on lähestyminen helvettiä, mustaa aurinkoa, joka nousee imperiumin savuavista raunioista. Venäjällä helvetti avautui 1900-luvun alussa. Kirkkojen tuhoaminen, kirjastojen polttaminen, filosofien ja oppineiden karkottaminen, kartanoiden hävittäminen, murhan huutelu. Se oli aikaa, jolloin maailmanlopun petoa muistuttava hirviö asettui kansakuntaan.”

”Suuret sotaa edeltäneet kaupungit ja tehtaat, vuoden 1945 voitto, stalinistinen imperiumi mustina raunioina, vertaansa vailla olevat tieteelliset keskukset, kosminen impulssi, aurinkotaide – kaikki tämä oli pyrkimystä ja lähestymistä kohti paratiisia”, Prohanov uskoo.

”Perestroikan riehuminen oli pyhäkköjen häpäisemistä, suurten tehtaiden tuhoamista, koulutuksen ja tieteen pilkkomista, kansan paloittelua, vuosisatoja vanhojen venäläisten maiden repimistä. Tällä hetkellä Venäjä oli vajoamassa helvettiin. Helvetin henget istuivat ministerinvirastoissa, parlamentin tuoleissa, televisioruuduilla.”

”Tänään ylösnoussut Venäjä on tallonut helvetin ja helvetti huutaa, sylkee Venäjälle haimareja, javelineja, bayraktareja ja russofobian myrkyllistä sylkeä. Helvetti on perääntymässä, aurinkoiset ihmiset, jotka riisuvat luodinkestävät liivit ja kypärät, laittavat syrjään automaattikiväärinsä, tulevat juoksuhaudoista yliopistoihimme, duumakomiteoihin, elvytettyjen tiedekeskusten laboratorioihin.”

Miksi Venäjän valtio selviytyi kaameiden katastrofien ja onnettomuuksien keskellä? Muuttamalla ulkonäköään, pukeutumalla uusiin vaatteisiin, se nousee joka kerta kuilusta. ”Missä on Venäjän kuolemattomuuden molekyyli, joka piiloutuu mullistusten päiviin ja alkaa jälleen lisääntyä, jakautua, muuttuen uuden Venäjän valtion kankaaksi”, tieteilijä Prohanov utelee.

”Ehkä tämä molekyyli on piilossa Baikal-järven pohjalla tai Mamajevin kurgaanin kerroksissa, tai laulussa ’Pellolla oli koivu’? Tämä Venäjän kuolemattomuuden piilotettu molekyyli on olemassa, se ei ole alttiina tulelle, sitä ei voi murskata kaviolla tai tankilla”, Prohanov voimaantuu.

”Mustien aukkojen ilmestyminen Venäjän historiaan, näiden aukkojen paikat, uusien imperiumien syntyminen näistä mustista aukoista niiden ihastuttavassa puvussa – kaikki tämä uhmaa järkevää selitystä. Tätä ei voida selittää taloudellisilla syillä, uusien eliitin syntymisellä, tai uusien hallitsijoiden syntymisellä”, venäläisyyden tulkki kumoaa modernit maailmanselitysmallit.

Piispa Tiihon (Ševkunov) on sanonut, ettei Venäjän historiaa voida ymmärtää ilman ihmeen käsitettä. ”Jos pitää paikkansa, että Venäjää hallitsee itse Herra Jumala, niin Venäjän historian siniaalto on Jumalan ilmentymä Venäjän historiassa ja Venäjän historian laki on jumalallinen. Historialliset aukot, myrkyllisten merien mustat roiskeet, Venäjän imperiumit purjehtivat ikoneissa. Ikonit, kuten arkit, kantavat Venäjän historian molekyyliä. Ja molekyyli jättää kuolevaisen mantereen, voittaa helvetin kuilun ja roiskuu jälleen taivaanvahvuuden päälle, synnyttäen uuden imperiumin”, Prohanov inspiroituu.

”Kiovan-Novgorodin Venäjä siirsi keisarillisen molekyylin moskovilaisten valtakuntaan Vladimirin Jumalanäidin kuvakkeelle, joka on maalattu ruhtinas Andrei Bogoljubskin käskystä. Moskovan valtakunta kuljetti tämän molekyylin vaikeuksien ajan vesien läpi Kazanin Jumalanäidin ikonissa. Helmikuussa kuollut Romanovien valtakunta purjehti Stalinin punaiseen valtakuntaan suvereenin Jumalanäidin ikonilla. Stalinin valtakunta purjehti Putinin viidenteen valtakuntaan Voiton punaisella lipulla. Voiton punainen lippu on viidennen valtakunnan ikoni.”

”Perestroikan aikana he yrittivät tallata ja polttaa voiton punaisen lipun. Voittoa häpäistiin, herjattiin, voiton sankareita pilkattiin: 28 Panfilovin vartijaa, Zoja Kosmodemjanskaja, Aleksandr Matrosov, nuoren kaartin marttyyrit, askeettinen kenraali Karbyšev – heistä tehtiin karikatyyrejä, demonit nauroivat heidän haudoillaan. Venäläiset säilyttivät ikonia, itkivät, kun helakanpunainen lippu laskeutui Kremlin palatsin lipputangosta ja huokaisivat, kun panssarivaunut ampuivat vuoden 1993 barrikadeilla olevaa punaista lippua.”

”Putin palautti voiton punaisen lipun Venäjän viidennelle valtakunnalle. Joten isänmaallisen sodan aikana haavoittunut komentaja, joka oli saarrettu, kietoi rintansa rykmentin lipulla, murtautui piirityksen läpi, tuli omiensa luokse, otti hiiltyneen punaisen lipun ja kokosi uuden rykmentin, rynnäten sen alla voittoisaan hyökkäykseen.”

”Tätä voiton lippua, sapelien loiston keskellä, kantavat lipunkannattajat Punaisella torilla, ja koko paraati, presidentti ja kansa palvovat tätä punaista ikonia. Voiton punainen lippu yhdessä Vladimirin ja Kazanin Jumalanäidin ikonin kanssa, seisoo viiden Venäjän valtakunnan ikonostaasissa”, Prohanov visualisoi juhlallisuuksia.

Venäläiset taistelevat valtionsa puolesta ja tekevät uhrauksia. Venäjän valtio on Venäjän kansan vakava ja ankara, jopa julma hyväntekijä, mutta patrioottinen Prohanov on varma, että ”kansa kestää valtion julmuudet ja kantaa heille asetetun taakan, koska he ymmärtävät, että valtio on yhtä kuin kansa; jos valtio katoaa, ihmisetkin katoavat muuttuen merkityksettömiksi joukoiksi, saaliiksi ulkomaisille ​​hyökkääjille, tai kotimaisille ​​fanaatikoille”.

Laajasti sivistynyt Prohanov lienee lukenut myös Platonin valtio-oppia? Joka tapauksessa, hän tietää, että Venäjän kansa sai aikaan kaikki suuret tekonsa valtionsa johdolla. ”Valtion johdolla luotiin kahdentoista aikavyöhykkeen imperiumi. Valtion johdolla torjuttiin hirviömäiset hyökkäykset. Valtion suojeluksessa rakennettiin teitä, kaupunkeja ja tehtaita, kasarmeja ja temppeleitä.”

”Venäläinen kulttuuri, joka usein nurisi valtiota vastaan, ei kieltänyt valtiota, vaan vaati siltä jumalallista oikeutta. Muuten ihmisten kärsivällisyys loppuisi ja mökeistä julistettaisiin sota palatseille. Nykyään kansa pitää korkeimpana arvona Venäjän viidettä imperiumia. Ja kaikki luopiot, jotka haluavat valtion tuhoutuvan, ovat kansalaisten pannaan julistamia”, Prohanov luotaa sodanajan tuntoja.

”Venäjän valtio on sinfoninen. Kaikki Venäjän kansat muodostavat yhden kansan – kansojen ihmiset. Jokainen kansakunta, jolla on oma historiallinen kohtalonsa, tuntee sen korvaamattomuuden ja ainutlaatuisuuden, elää samaa kohtaloa kaikkien muiden kansojen kanssa.”

”Pyrkiessään ihanteelliseen olemassaoloon, jumalallisesti oikeudenmukaiseen valtakuntaan, kansamme voittaa suuria voittoja, ei vain sotilaallisia voittoja taistelukentillä, vaan myös taiteissa ja tieteissä. Ja ne tärkeimmät mystiset voitot, jotka joka kerta, kun Venäjän valtio kokee suuria tappioita ja romahtaa, jälleen ylentävät, säilyttävät uskon tulevaisuuteen, historialliseen matkaan. Venäjän valtion sinfoniaa kuvaa tämä pyhä kolmisointu: yksi kansa, yksi kohtalo, yksi voitto.”

Venäjän historia on kiehtovaa, varsinkin tarinankertoja Prohanovin tulkitsemana. ”Se ei ole luettelo historiallisista tapahtumista, eikä ylimpien hallitsijoidensa summa. Se on jumalallinen siniaalto, horjumaton kuvio, jossa ei ole sattumia. Jos uskotte Jumalaan, uskokaa Venäjän historiaan. Jos uskotte, että Venäjä on Jumalanäidin talo, suhtautukaa tähän taloon temppelinä”, Prohanov vuodattaa tuntemuksiaan.

Yhdysvalloissa poliisi on pamputtanut, taseroinut ja pidättänyt opiskelijoita ja yliopistojen työntekijöitä, jotka ovat järjestäneet Israelia kritisoivia, palestiinalaisia puolustavia mielenilmauksia.

Oppilaitosten katoilla on havaittu myös tarkka-ampujia. Koska Amerikka on tunnetusti täynnä aseita, tarvitaan vain yksi provosoiva laukaus poliiseja kohti ja tilanne karkaa käsistä, lopputuloksena silmitön teurastus. Sekin olisi varmasti lopulta ”Hamasin syytä”?

Protestoijien kohtelu olisi jo tuomittu lännen valta(vale)medioissa, mikäli opiskelijoita käsiraudoittaisi vaikkapa venäläisviranomainen Moskovassa, mutta kun Israelin sotarikoksiin osallisena olevassa Amerikassa yritetään edes hieman vastustaa palestiinalaisten kansanmurhaa, on seurauksena opiskelijoiden syyllistäminen ja mediansensuuri.

Tapahtumiin liittyen, sosiaalisessa mediassa kiertää jo pilkallinen meemi, jossa lukee: ”Jos Yhdysvallat näkisi, mitä Yhdysvallat tekee Yhdysvalloissa, Yhdysvallat hyökkäsi Yhdysvaltoihin vapauttaakseen Yhdysvallat Yhdysvaltojen tyranniasta”.

Tällä välin Tel Avivin bunkkeristaan, kaikki yliopistot ja koulut Gazassa tuhonnut sionistiregiimin johtaja Benjamin Netanjahu, vaatii amerikkalaisviranomaisia pistämään natseihin vertaamansa ”antisemitistiset” opiskelijat kuriin. Sionistiarmeija puolestaan valmistautuu tekemään maahyökkäyksen Rafahin pakolaisleiriin, joten siviiliuhreja tulee pian lisää.

Tämä kaikki voisi olla sysimustaa komediaa, mutta se on vain inhorealistinen osoitus siitä, että Yhdysvalloissa poliitikot ja viranomaiset ovat täysin sionistisen miehitysvallan taustalla vaikuttavien voimien palveluksessa, valmiina tukahduttamaan vähäisenkin vastarinnan vaikka voimakeinoin.

Kuinka kauan jännittynyt nykytilanne vielä jatkuu? Voiko sionistinen kontrolli globaalilla tasolla vielä tästä tiukentua, vai hajoaako äärijuutalainen etnokratia sisältä päin, aloittaen samalla laajemman hegemonistisen ongelmavyyhdin purkautumisen?

Latvian pääkaupungissa Riiassa pääkonttoriaan pitävä venäjänkielinen uutissivusto Meduza (lännen narratiivia edistävä infosotajulkaisu, joka on kielletty Venäjällä) uutisoi aloitteesta, jonka joukko venäläisiä opiskelijoita on pannut alulle.

Venäjän valtion humanistisen yliopiston opiskelijat Moskovassa ovat luoneet amerikkalaiselle Change.org -sivustolle vetoomuksen, jolla he haluavat ilmaista ”närkästyksensä ja paheksuntansa” siitä, että yliopiston yhteyteen on perustettu filosofi Ivan Iljinin mukaan nimetty koulutus- ja tutkimuskeskus.

Nimienkeräyksellä vaaditaan ”yleisöäänestyksen järjestämistä” ja keskuksen ”nimeämistä uudelleen”. Koska minkään yliopiston sisäisiä asioita tuskin hoidetaan kansainvälisillä verkkovetoomuksilla, tavoitteena on ollut ennemminkin saada asialle julkisuutta länsimaissa.

Ivan Iljin (1883-1954) oli venäläinen juristi, julkaisija, uskonnollis-poliittinen filosofi ja aatteellisesti konservatiivinen monarkisti, joka ehti elämänsä aikana kirjoittaa yli neljäkymmentä kirjaa, satoja artikkeleita ja pamfletteja Venäjään liittyen.

Iljin oli slavofiili ja yksi korkeakulttuurisen ”Venäjän idean” kehittäjistä. Yliopistovuosinaan, hän tutki aluksi Hegelin filosofiaa, matkusteli tutkijana Euroopassa vuosina 1910-12 ja väitteli tohtoriksi vuonna 1921. Iljin ehti opettaa hetken filosofiaa Moskovan yliopistossa, ennen kuin kommunistit karkottivat hänet Neuvostoliitosta vuonna 1922.

Poliittisena ajattelijana, Iljin edusti bolsevismin vastaista kansallismielistä konservatismia ja haaveili ”imperiaalisen Venäjän” paluusta. Neuvostoliitosta Iljin matkusti Saksaan, jonka kansallissosialisteissa hän näki aluksi ”vihollisensa vihollisen”. Iljin vieraili myöhemmin myös Italiassa ja kommentoi sympatisoiden, mutta kriittisesti Mussolinin fasismia.

Iljiniä on kuitenkin vaikea leimata kiihkeäksi natsiksi, sillä hän piti rotuteorioita, antisemitismiä ja kristinuskon vastaisuutta natsiopin epäsympaattisimpina puolina. Vaikka marxismin vastaisuus tekikin filosofiin vaikutuksen, Iljin karkotettiin lopulta myös Kolmannesta valtakunnasta. Emigranttifilosofi kuoli Sveitsissä vuonna 1954, mutta hänen maalliset jäännöksensä palautettiin ja uudelleenhaudattiin Venäjälle vuonna 2005.

Koska Iljinin nimeä kantava laitos on perustettu jo vuosi sitten, olisiko todellinen syy opiskelijoiden (tai läntisten tahojen?) närkästykseen siinä, että aiemmin tässä kuussa, julki tuli tieto, että ”venäläiseksi fasistiksi” ja ”äärioikeistolaiseksi” usein leimattu ”vaarallinen filosofi” Aleksandr Dugin, oli nimitetty keskuksen johtoon?

Dugin toteaa, että tutkimuskeskuksen tehtävänä on ”tarkistaa kotimaisia tieteellisiä ja kasvatuksellisia paradigmoja ja saattaa ne yhteensopiviksi perinteisten venäläisten henkisten ja moraalisten arvojen kanssa”. Dekadenttien länsivaikutteiden lisäksi, Dugin on saarnannut myös huumeiden käyttöä vastaan, terveellisten elämäntapojen puolesta.

Opiskelijoiden lisäksi, valtionduuman nuorisopoliittisen komitean varapuheenjohtaja, kommunistisen puolueen keskuskomitean sihteeri Vladimir Isakov katsoo, että Iljinin mukaan nimetty keskus ei sovi yhteen Venäjän natsismin vastaisen taistelun kanssa.

Ukrainan ”denatsifikaation ja demilitarisaation” vuoksi aloitetun sotilasoperaation jälkeen, lännessä onkin yritetty vastaiskuna luoda kuvaa Putinista fasistina, joka epävakauttaa länsimaita tukemalla illiberaalia laitaoikeistoa Euroopassa. Näin ”transatlantismia” edistävät länsiglobalistit voivat kätevästi yhdistää eurooppalaisen kansallismielisyyden ”putinismiin”.

Iljinin mukaan nimetyssä yliopistoasiassa on jätetty virallinen valitus valtakunnansyyttäjänvirastoon, sekä Venäjän tiede- ja korkeakouluministeriöön. Kreml ei halua puuttua asiaan lainkaan, mutta herää epäilys, onko kyseessä taas yksi ulkomailta johdettu operaatio? Yliopiston johdon mukaan, opiskelijaprotestin takana olisivat Ukrainan ja lännen tiedustelupalvelut.

Koska Putin on puheissaan siteerannut Iljiniä, on lännessä arveltu, että Iljin olisi yksi Putinin ajatteluun merkittävästi vaikuttaneista historiallisista hahmoista. Toki täytyy muistaa, että Putin on siteerannut monia muitakin venäläisajattelijoita, mutta kansalliskonservatismi saattaa yhdistää Venäjän presidentin edesmenneeseen filosofiin.

Iljiniin ja Duginiin liitetty nimienkeräyslista on pieni akateeminen myrsky infosotalasissa, mutta tämäkin vaivihkainen hyökkäys on luultavasti suunnattu Putinin uutta, toukokuussa alkavaa virkakautta vastaan. Professori Dugin itse on kommentoinut asiaa laajemmasta perspektiivistä.

Dugin vastaa, että ”Lenin ja muut bolsevikit” ovat osa Venäjän historiaa, mutta tuossa historiassa on ”myös muita auktoriteetteja, ajattelijoita ja julkisuuden henkilöitä: imperiumin kannattajia, ortodokseja, monarkisteja ja kansallismielisiä venäläisiä”.

”Venäläinen luonne” muodostuu tästä kaikesta ja historiallista kokonaiskuvaa olisi Duginin mielestä ”käsiteltävä huolellisesti ja herkkätunteisesti”. Alkuperäinen bolsevismi on ”kauan sitten kadonnut politiikasta”, mutta se on yhä olemassa ”haamukipuna, akuuttina, mutta voimattomana nostalgiana” yhteiskunnassa.

Dugin uskoo, että filosofi Ivan Iljinin, kuten myös venäläisen runoilijan, Nikolai Gumiljovin – joka ”teloitettiin julmasti punaisen terrorin aikana” – perinteisempi käsitys venäläisyydestä on nykyään ”yhä merkityksellisempi”. Nostavatko traditionalismi, euraasialaisuus ja imperiumin kannattaminen päätään Putinin Venäjällä?

Yhdysvaltojen kongressin edustajainhuone on hyväksynyt uuden apupaketin Ukrainalle, joka on suuruudeltaan noin 60,8 miljardia dollaria, eli 57,2 miljardia euroa. Tämän lisäksi, Britannia on luvannut sotilaallista tukeaan Ukrainalle 500 miljoonalla punnalla, eli lähes 580 miljoonalla eurolla.

Tietenkään suurin osa tästä rahasta ei edes päädy Ukrainaan, vaan se kulkeutuu läntiselle aseteollisuudelle. Konfliktin varjolla massiivinen tulonsiirto jatkuu; osa avusta pitäisi käyttää myös ukrainalaisten palkkojen ja eläkkeiden maksuun, mutta luultavasti Kiovan umpikorruptoitunut hallinto kähmii kansalaistenkin rovot itselleen.

Aseapu yksin ei Ukrainaa auta, sillä taisteluvalmiiden joukkojen hupeneminen on johtanut Ukrainan armeijan strategiseen kriisiin. Miespulan vuoksi, Ukraina yrittää saada ulkomaille paenneet 18-60 -vuotiaat ukrainalaismiehet takaisin kotiin sotimaan.

Kiovan antautuminen olisi musertava arvovaltatappio Yhdysvaltojen johtamalle Nato-lännelle, joten väistämätöntä yritetään lykätä viimeiseen asti. Odotettavissa lienee uusia terrori-iskuja Venäjän sisällä ja ehkä Kertšinsalmen siltakin yritetään taas räjäyttää?

**

Ukrainan lisäksi Yhdysvallat myönsi 26 miljardia lisärahoitusta Israelille, jotta tekoälyteknologiaa kokonaisten perheryhmien tappamisessa hyödyntävä äärijuutalaisten yhteisö voisi tehokkaammin jatkaa palestiinalaisten kansanmurhaa.

Tavoitteena on saada Gazan ja Länsirannan avovankilat tyhjennettyä asukkaistaan ja pakkosiirtää kaikki vielä elossa olevat palestiinalaiset pakolaisleireihin erämaahan, jossa sionistiregiimi jatkaa heidän pommittamistaan, muun maailman seuratessa etnistä puhdistusta suorana lähetyksenä. Kuka panisi pisteen tälle sairaalle show’lle?

**

Taiwanille, Kiinan kansantasavallan kapinalliselle ja länsimieliselle provinssille, Yhdysvallat lupasi kahdeksan miljardin ”tukipaketin”, joka suunnataan myös ”puolustusmenoihin”. Rahoituksen tarkoitus on ”vahvistaa läntisen Tyynenmeren liittolaisketjua ja toimia pelotteena [Kiinan] autoritaarista laajentumista vastaan”.

Yhdysvallat pyrkii siis varmistamaan, että sotiminen jatkuisi tulevaisuudessakin ja laajenisi kolmelle eri rintamalle. Ukrainassa ja Israelin miehittämällä alueella taistelut ovat olleet jo pitkään käynnissä, mutta Taiwaninsalmen Kiinan-vastaista operaatiota ei ole vielä kunnolla käynnistetty. Senkin aika varmasti tulee, mikäli tämä on Washingtonin sotahaukoista kiinni.

Jos Yhdysvallat saisi vedettyä Kiinan paikalliseen konfliktiin, kuten Venäjän Ukrainassa, maailmantalous kokisi entistä kovemman iskun. Riskinhallintashokki rahoitusmarkkinoilla olisi merkittävä ja kaupankäynti estyisi. Kiina on pahasti velkaantuneen Amerikan suurin yksittäinen lainoittaja, joten miten toisiinsa kietoutuneet taloudet selviäisivät sodasta?

Muille talouksille ja koko maailmalle, suurin arkielämään vaikuttava isku koituisi häiriöistä mikrosirujen, sekä kaikenlaisten muidenkin tuotteiden ja varaosien tuotannossa. Suomessakaan ei taida olla käytössä montaakaan tietokonetta, puhelinta, kodinkonetta, polkupyörää, autoa, tai muutakaan välinettä, jonka osat eivät olisi peräisin ”maailman tehtaasta”, eli Kiinasta?

**

Aivan kuten brittiläisen Hongkongin siirtyminen takaisin kiinalaiseen hallintoon, myös Taiwanin palautuminen osaksi manner-Kiinaa olisi jälleen uusi voitto Xi Jinpingin johtamalle kommunistiselle puolueelle, sekä laajemmin länsivastaisten valtioiden blokille, jonka keskiöön Kiinan lisäksi katsotaan kuuluvan Venäjä ja Iran.

Niinpä geopoliittisessa suuressa pelissä, jonkinlainen yhteenotto Yhdysvaltojen ja Kiinan välillä on todennäköinen. Tällä välin, Ukrainan konflikti jatkuu ja Gazassa Israel kiihdyttää kansanmurhaa, mutta kokee itsekin kovia vastarintaliikkeen edessä. Kaikki tahot varmasti simuloivat erilaisia sotilaallisia skenaarioita toisiaan vastaan.

Israel-mieliset lobbausryhmät, kuten AIPAC ja ADL, syyttävät videopalvelu TikTokia ”antisemitismin levittämisestä”, eli oikeasti palestiinalaisten asian kannatuksen kasvusta. He ovatkin käyttäneet vaikutusvaltaansa saadakseen ”kiinalaisomisteiseksi” väitetyn sosiaalisen median alustan kielletyksi Yhdysvalloissa.

Jos nuorten amerikkalaisten keskuudessa erittäin suosittu TikTok todellakin estetään Yhdysvalloissa, vastareaktio tulee olemaan valtava. Monet käyttäjät menettäisivät myös tulonlähteensä. Toisena vaihtoehtona, kongressi on vaatinut alustan pakkomyyntiä ”ulkopuoliselle taholle” tiettyyn aikarajaan mennessä.

Odotettavissa on, että miljoonat tyytymättömät amerikkalaiset syyttävät hallitustaan oikeuksiensa loukkaamisesta, sillä videopalvelun kielto rikkoisi selvästi perustuslain ensimmäistä lisäystä. Kannattaako entisestään epäsuositun hallituksen vieraannuttaa kansalaisiaan, erityisesti nuoria, tässä jännitteisessä ajassa?

***

Atlantistisista kytköksistään tunnettu amerikkalainen sosiaalisen median yhtiö Meta on entisestään kiristänyt sensuuria palveluissaan. Omakohtaista kokemusta omaavana, voin sanoa, että esimerkiksi Facebookista on julkaisualustana tullut jo käyttökelvoton arveluttavien ”yhteisösääntöjen” ja mielivaltaisten tilin rajoitusten vuoksi (minulla on tilit X:ssä ja VK:ssa, jossa aion vastedes vaikuttaa enemmän).

Erityisesti viime lokakuun 7. päivän jälkeen, Israelin armeijan kiihdyttämän kansanmurhan arvostelua on suitsittu Zuckerbergin alustalla. Meta väittää ”tarkistaneensa uudelleen vihapuhepolitiikkaansa”, mitä tulee ”sionisti”-termin käyttöön. Keskustelua rajoittava päätös on tehty selvästi juutalaishallinnon suojelemiseksi kritiikiltä palestiinalaiskysymyksessä.

Facebookin yhteisösääntöihin lisätty käytäntö estää myös julkaisut, joissa esiintyy viitteitä sen ”mustalla listalla” oleviin ”vaarallisiin yksilöihin ja organisaatioihin”. Jälleen Metan yhteisönormit näyttävät ilmentävän amerikkalaisen ja israelilaisen ulkopolitiikan huolenaiheita ja ”arvoja”.

Niinpä esimerkiksi kuvapäivitys, jossa esiintyy Hamas- tai Hizbollah -liikkeiden edustajia missä tahansa asiayhteydessä, voi tuoda rajoituksia tilin käytölle ja toistuessaan tällainen ”väärinkäytös” johtaa tilin pysyvään poistamiseen. Vastaavasti sionismia ylistävät päivitykset saavat jäädä alustalle.

Kuvaavaa lienee sekin, että Israel-mielisten ryhmien painostuksen seurauksena, Iranin islamilaisen tasavallan korkeimman hengellisen johtajan, ajatollah Khamenein, Facebook- ja Instagram- tilit on poistettu palveluista ”toistuvien sääntörikkomusten” (eli palestiinalaisten puolustamisen ja sionismin kritisoinnin) vuoksi.

***

Huolimatta politisoidusta sisällön sensuroinnista, edes Metan kaltainen jättiyhtiö ei voi enää hallita narratiivia, mitä tulee palestiinalaisten kansanmurhaan ja Israelin armeijan sotarikoksiin. Internetissä leviävät, älypuhelimilla otetut videot tuovat julki asioita aivan eri tavalla kuin valta(vale)median toimittajien selostukset, jotka pönkittävät haluttua näkökulmaa.

Internet on peittänyt kaikki kulttuurimme osa-alueet niin syvästi, että on välillä vaikea muistaa, että olemme vielä digitaalisen vallankumouksen alkuvaiheessa. Tämän muutoksen vaikutukset politiikkaan tulevat vain kasvamaan ajan kuluessa.

Amerikkalaisen hegemonian murtuessa, toivottavasti myös uudet ja monipuolisemmat sosiaalisen median palvelut korvaisivat entiset, angloamerikkalaisjuutalaisen establismentin politiikkaa myötäilevät alustat yhtiöineen.

”Meidän ei pitäisi koskaan unohtaa kokonaiskuvaa”, muistuttaa akateemikko Fabio Vighi, jonka mukaan ”kokemamme geopoliittisten konfliktien sarja ei ole sattumanvarainen eikä mielivaltainen”, vaan ”oireita kasvavasta systeemisestä hauraudesta” ja ”pääoman romahtavasta logiikasta”.

Tällaista talouden taantumaa – joka ei ole mitenkään ainutlaatuinen historiassa, mutta silti osoitus siitä, että länsimainen sivilisaatio on romahtamassa – kuvaa Vighin mielestä tunnettu sanonta, ”kun mikään muu ei auta, he vievät sinut sotaan”.

Tässä käänteisen logiikan maailmassa, ”imperiumin reuna-alueilla käytävät sodat” eivät ole syy talouden ongelmiin. ”Pikemminkin räjähdysaltis talousympäristö käynnistää sotilaalliset konfliktit, epätoivoisena pyrkimyksenään pelastaa kasvonsa ja lykätä tilinteon hetkeä”, italialaisfilosofi selventää.

Sodat, ”varsinkin kun niitä markkinoidaan humanitaarisina, puolustuksellisina, tai terrorismin vastaisina”, ovat Vighistä pohjimmiltaan ”rikollinen keino ansaita helppoa rahaa, mikä pitää nykyiset finanssikuplat ennätyskorkeina, kun taas miljoonien työllisten ja työttömien taloudelliset olosuhteet romahtavat yhtä lailla ennätyksellistä vauhtia”.

”Valtava velkamäärä, jota on vuosikymmenien ajan pumpattu sokkeloiseen finanssiarkkitehtuuriin ja joka vaatii jatkuvaa jälleenrahoitusta (eli lisävelkaa), on nyt keskeinen tekijä eskatologisissa kertomuksissa, jotka ovat lisääntyneet kaikkialla ympärillämme – ilmastokatastrofista koronapandemiaan ja ydinsodan uhkaan”, Vighi toistaa jälleen perusväittämänsä.

Ilman poikkeusolojen mekanismia, koko talousjärjestelmä kaatuisi. Seuraisi sekasortoa kaduilla, sisällissotia ja sosiaalisten siteiden hajoamista. ”Kuitenkin hätätilanteiden rahoittamiseen otetun, jatkuvasti kasvavan velan välitön sivuvaikutus, on valuutan devalvoituminen – rahavälineen käänteentekevä kriisi, joka pyyhkäisee yli maailman”, Vighi manaa.

”Ehkä on ajan merkki, että jopa terävimmätkin ajattelijat, historioitsijat ja geopoliittiset kommentaattorit kamppailevat ymmärtääkseen velkaantumiseen perustuvan talousjärjestelmämme ja sotilaallisten eskalaatioiden välisen yhteyden eksistentiaalisen luonteen.”

Vighin mukaan, ihmiset eivät näytä ymmärtävän, miksi ylivelkaantunut länsi ”yrittää jatkuvasti aloittaa uuden geopoliittisen taistelun”. Kyse on kuitenkin hyvin yksinkertaisesta logiikasta: tämän päivän poliittiset hätätilanteet ovat vain osa ”kapitalistisen uusintamisen tuhoisaa toimintatapaa”.

”Pommien äänet Ukrainassa, Gazassa ja Lähi-idässä, ovat oopperan säestystä taantuman ja inflaation tappavalle tanssille”, Vighi säveltää. Taloudellisen romahduksen väistämättömät realiteetit on hukutettava sodan – tai sen uhan – kuurouttavan kakofonian alle. ”Psykopaattinen finanssieliitti rakastaa napalmin tuoksua aamulla”, Vighi muotoilee Ilmestyskirja. Nyt. -sotaelokuvasta tutulla sitaatilla.

Eliitin rahoituskasinon puolustuslinja on ”niin kovan paineen alla, että vain jatkuva geopoliittinen meteli voi säilyttää illuusion järjestelmän kestävyydestä”. ”Mekanismista on tullut niin perverssi, että globaali pääoma tarvitsee covidia, Ukrainaa, Gazaa, hutheja ja nyt (ennakoitavasti) Irania – mieluiten kaikkia kerralla, mutta myös vuoroviikoin – jotta tölkkiä potkaistaisiin taas vähän pidemmälle”, Vighi inhorealisoi.

”Kriisikapitalismin” aiheuttama tuho ruokkii myös uuden totalitaarisen järjestyksen muodostumista, ”teknofasistista, tekoälypohjaista vuorovaikutteista valvontainfrastruktuuria”, joka saa voimansa muun muassa ”taudin lailla tarttuvasta näennäisvasemmistolaisesta retoriikasta”.

Olipa kyse identiteettipolitiikasta, yleisestä turvallisuudesta, tai vihreän talouden uudesta uskonnosta, pseudohumanitaarisella retoriikalla manipuloidaan ja hallitaan hädänalaisia väestöryhmiä samalla, kun estetään vakavasti otettava kollektiivinen kamppailu rehottavaa köyhyyttä vastaan ja eliminoidaan turhat, tuottamattomat kurjat, kuten palestiinalaiset konsanaan.

Hätäparadigman taloudellisia syitä ei pohdita, eikä poliittisen taloustieteen kritiikkiä esitetä. Politiikassa vaikuttavat järjestelmäpuolueet oikealta vasemmalle ovat antautuneet konkurssikypsän nykykapitalismin tuhoisalle logiikalle ja pyrkivät vain säilyttämään rahavallan edun mukaisen status quon. Suomalainenkin hyvinvointivaltio on enää vain muisto.

Liberaalidemokraattinen länsi on muuttumassa totalitaariseksi. Poliittinen luokka on alennettu ”teknokraattiseksi taloudellisten intressien ylläpitäjäksi”. Parlamentarismin tarkoituksena on ”kätkeä todelliset sosioekonomiset ristiriidat”. Koska kapitalismi on terminaalisissa tuskissa, eliitti tarvitsee pysyvän poikkeustilan.

Pääoma ei enää tarvitse työvoimavaltaista tuotantoa. Uudet teknologiat poistavat tehokkaasti työvoimaa ja jäljelle jääviltä työntekijöiltä vaaditaan epäinhimillistä joustavuutta, nopeutta ja kyynistä opportunismia, poliittisen luokan ja valta(vale)median holhouksessa.

”Kaikki tämä vahvistaa, että tämän päivän hätäkapitalismi on hallinnollista. Sen tavoitteena on tehdä valtavia voittoja pienelle eliitille ja sulkea muut ulkopuolelle”, Vighi havainnoi yhteiskuntakriittisesti.

”Vanha proletariaatti on menettänyt asemansa arvontuotannon ja kulutuksen subjekteina, mutta uusilla köyhillä ei ole mitään menetettävää. He muodostavat jatkossakin uhan, joka voi räjähtää koska tahansa.” Kuitenkaan uuden ajan Bader-Meinhof -ryhmiä, punaisia armeijakuntia, ei vielä näy?

Finanssipiirit eivät tiedä, mitä tehdä miljoonille ihmisille, joille ei ole enää roolia edes marxilaisena ”teollisena reserviarmeijana” pääoman eeppisessä runossa. Monet tulevista sukupolvista huomaavat olevansa ”inhimillistä ylijäämää”, suhteessa sokeaan ja raivokkaaseen voitontavoitteludynamiikkaan.

Dystooppisimmissa arvioissa, ”turhat syöjät” on tarkoitus eliminoida valvontakapitalistisen järjestelmän luomissa rajoitetuissa sodissa, organisoiduissa epidemioissa, nälänhädissä ja muissa teknokratian ”toimenpiteissä”. Tätäkö varten luotiin YK:n alainen ”Agenda 2030”, jonka on tarkoitus ”turvata hyvinvointi ympäristölle kestävällä tavalla”?

Onko tästä hätäkapitalismin umpikujasta enää poispääsyä? Voisivatko, kuten Vighi ehdottaa, jotkut tästä sairaasta järjestelmästä radikaalisti syrjäytyneet rakentaa vielä vaihtoehdon äärikapitalismille, vai onko tämä vain filosofin toiveajattelua, ihmispopulaation harvennusta odotellessa?

Venäläinen filosofi Aleksandr Dugin kommentoi Iranin vastaiskua. Vaikka länsimediat riensivät vakuuttamaan, että iskun Israelille aiheuttamat vahingot ovat ”suhteellisen pieniä”, on tapahtuma venäläisajattelijasta ”paljon merkityksellisempi kuin miltä näyttää”.

Duginin mukaan, ”kaikki maailmassa tällä hetkellä kehittyvät konfliktit ovat moninapaisen maailman taistelua yksinapaista hegemoniaa vastaan”. Israel on Ukrainan tavoin ”yksinapaisen länsimaisen hegemonian edustaja”.

Gazan palestiinalaisten julman kansanmurhan jälkeen, kun korkeita iranilaisupseereita oli eliminoitu Syyrian alueella, Iran ”ei yksinkertaisesti voinut olla vastaamatta haasteeseen”. Duginista tämä tarkoittaa sitä, että Ukrainan lisäksi, ”toinen rintama on avautunut moninapaisuuden taistelussa yksinapaisuutta vastaan”.

Dekadentin lännen tukiessa estoitta Israelia, on šiiamaailma myös mobilisoinut joukkonsa. Iranin islamilaisen tasavallan lisäksi Jemenin huthit, Libanonin Hizbollah -järjestö ja Irakin šiialaiset ovat jo sodassa läntisen maailman hegemonin kanssa.

”Pohjimmiltaan tämän sodan toinen rintama on juuri avattu täydessä laajuudessaan”, Dugin väittää. Kolmas rintama ”on tulossa pian” Taiwaniin ja neljäs avautuu Afrikkaan ”sillä välin, kun venäläisjoukot saapuvat Nigeriin”. Sodan viides rintama taas sijaitsee Latinalaisessa Amerikassa, jossa ”jännitteet kuumenevat Venezuelan ja brittiläisen Guyanan välillä”.

Dugin näkee kaikkialla ”saman geopoliittisen kuvan”, jossa ”yksinapaisen maailman kannattajat joutuvat suoraan fyysiseen yhteenottoon moninapaisen maailman kannattajien kanssa”. ”Tällä hetkellä ihmiskunnan kohtalo on vaakalaudalla. Voittaako kollektiivinen länsi, pystyykö se saavuttamaan globaalin dominanssin?”, politologi kysyy retorisesti.

Lännen voitto ei ole Duginista todennäköinen, ”koska Venäjän voitto Ukrainassa on väistämätön”. Teoriassa, sunnien tulisi liittyä länttä vastaan sotaa käyviin šiioihin, koska heillä on erimielisyyksistään huolimatta ”sama uskonto”. Dugin on vakuuttunut siitä, että onnistuessaan, ”länsi tuo islamille kuoleman ja täydellisen sukupuuton”. Islamilainen sivilisaatio ei voi tulla toimeen ”lännen saatanallisen lgbt-sivilisaation kanssa”.

Ääriajattelijaksi lännessä leimattu Dugin korostaa tyypilliseen uskonnollis-poliittiseen tapaansa, että tälläkin konfliktilla on ”eskatologinen tausta”. Loppujen lopuksi kaikki alkoi ”al-Aqsan tulvasta”, palestiinalaisen vastarintaliike Hamasin kapinasta Gazan kaistalla.

Al-Aqsa on moskeija Temppelivuorella Jerusalemissa ja muslimeille tärkeä pyhä paikka. Juuri tämä moskeija estää olemassaolollaan israelilaisia rakentamasta kolmatta temppeliä Temppelivuorelle. Hamasin hyökkäys on seurausta ennen kaikkea sionistisesta miehitysvallasta, mutta yhtenä syynä väitetään olevan myös äärijuutalaisten al-Aqsan moskeijaan kohdistama uhka.

Eskatologiasta inspiroitunut Dugin on perehtynyt aiheeseen. Islamilaisessa perinteessä on uskomus, jonka mukaan Maschiachille, juutalaiselle messiaalle, rakennettava ”kolmas temppeli” onkin ”Dajjalin, valehtelijan ja antikristuksen” tyyssija. Islamilainen vapahtajahahmo, Mahdi, palaa ennen tuomionpäivää taistelemaan petollista Dalajjia vastaan yhdessä profeetta Jeesuksen kanssa.

Islamilaisessa hadith– kirjallisuudessa, ”Syyria on julistettu Mahdin saapumisalueeksi”. Ennusmerkkejä tarkkaileva Dugin muistuttaa, että ”iranilaiset vallankumouskaartin upseerit tapettiin Syyriassa israelilaisella ammuksella”.

”Nyt on käynnissä Israelin eskatologinen mobilisaatio, jossa radikaalit haluavat räjäyttää al-Aqsan moskeijan, juutalaisen messiaansa tulemiseksi. Samaan aikaan šiialaisten liikekannallepano on myös meneillään. ”Se, mitä näemme idässä, muistuttaa [Raamatun Ilmestyskirjassa mainittavan] Harmagedonin alkamisesta – ratkaisevasta eskatologisesta taistelusta”, Dugin intoutuu.

”Venäläinen kaupunki on kaikkien kaupunkien äiti. Jerusalemista tulee venäläinen, tai sitä ei ole ollenkaan. Ja hänen majesteettinsa Kitavras hallitsee siellä. Näin sanoo salainen Kyyhkysen kirja, Syvä kirja. Venäjän tsaari on kaikkien tsaarien tsaari”, Dugin yltyy, viitaten keskiaikaiseen hengelliseen runoon, jonka Venäjän ortodoksikirkko kielsi ”apokryfikirjojen ja pakanallisen perimätiedon harhaoppisena sekoituksena”.

Uskonnollista mystiikkaa ja omaperäistä filosofiaa geopolitiikkaan sujuvasti sekoittava Dugin muistuttaa, ettei tässä ole kyse leikistä. Benjamin Netanjahun tappaessa kymmeniä tuhansia palestiinalaisia, ”koska Toora ja Talmud (tietyssä tulkinnassa) kehottavat tekemään niin”, Dugin kehottaa pohtimaan, mitä ”ortodoksiset pyhät kirjamme ja uskonoppineemme sanovat aikojen lopusta”.

Dugin ei pane uskoaan ”heikkomielisiin taloustieteilijöihin”, vaan ”paljon syvällisempiin ja vakavampiin ajattelijoihin”. Mahdin saapumiseen uskovien iranilaisten valmistautuessa koitokseensa Israelia vastaan, Dugin huomauttaa, että ”myytti on todellisuutta vahvempi”, vaikka toisaalta ”myös todellisuus on myytti”, vaikkakin ”epäonnistunut, väritön ja tyhmä” sellainen.

Iranin ja Israelin konfliktin ohella, jotain samanlaista on käynnissä Ukrainan rintamalla. Siellä Duginin venäläiset patriootit käyvät taistelua ”ortodoksisen sivilisaation ja lännen saatanallisen sivilisaation välillä, joka on vallannut osan Ukrainan kansasta”. Tämäkin konflikti sopii eksentrisestä filosofista hyvin ”lopun ajan politiikan” synkkiin skenaarioihin.

On vielä vaikea sanoa, mihin tämä yhteenkietoutuneiden kriisien sarja johtaa, mutta maailmanjärjestyksen muuttaessa muotoaan, erilaisia poliittisia ja uskonnollisiakin selityksiä esitetään varmasti vielä lisää.

”Toisaalta, jos näette [tässä kaikessa] jotain hyvin samankaltaista kuin kolmannessa maailmansodassa, kyse onkin todennäköisesti siitä”, Dugin tuumii.

Vastatoimena Israelin tekemälle ohjusiskulle Damaskoksen-suurlähetystönsä konsulaattitiloihin, Iran on iskenyt viikonloppuna sionistien sotilaskohteisiin sadoilla ballistisilla ohjuksilla ja drooneilla.

Iranin armeijan operaatio ”Rehellinen lupaus” kesti kaiken kaikkiaan viisi tuntia. Ohjus- ja drooni-iskut kohdistuivat Nevatimin ja Ramonin lentotukikohtiin, sekä tiedustelukeskukseen Israelin miehittämillä Golanin kukkuloilla Syyriassa.

Israel pyrkii esiintymään aina lyömättömänä, joten se väittää onnistuneensa pysäyttämään suurimman osan ohjuksista (apuna torjunnassa toimivat myös Yhdysvallat, Britannia, Ranska, sekä Jordania), mutta toiset lähteet kertovat iranilaisohjusten aiheuttaneen merkittävää vahinkoa.

Hyökkäystä on kuvailtu ”ennennäkemättömäksi”, sillä Iran ei ole aiemmin hyökännyt julkisesti suoraan Israeliin. Islamilaisen tasavallan ja sionistiregiimin keskinäinen varjosota on tosin jatkunut jo vuosikymmenten ajan, joten kaikista sotilaallisista operaatioista ei varmaankaan ole kerrottu julkisuuteen.

Teheran on ilmoittanut pitävänsä asevoimiensa operaatiota riittävänä vastauksena konsulaatti-iskulle, mutta varoittanut olevansa valmis uusiin hyökkäyksiin, jos Israel ja länsi vastaavat viikonlopun iskuihin.

Israelin sotakabinetti on kokoontunut keskustelemaan mahdollisista uusista Iranin-vastaisista toimista. Bidenin hallinto taas esittää, ettei Yhdysvallat halua sotaan Irania vastaan, mutta islamilainen tasavalta on ollut lännen vallanvaihtoyritysten kohteena jo Khomeinin vallankumouksesta saakka.

Washington ja sen vasallit ovat kiirehtineet tuomitsemaan Iranin vastaiskun. Presidentti Stubb kertoi viestipalvelu X:ssä Suomen tuomitsevan Iranin ”holtittoman” hyökkäyksen, mutta onko hän koskaan sanallakaan kritisoinut Israelin terroritekoja ja pommituksia? Eikö Iranilla ole yhtä lailla oikeus puolustaa itseään?

On selvää, että Israel yrittää saada Yhdysvallat puolestaan sotaan Irania vastaan, sillä etninen puhdistus Gazassa ei ole päättynyt Hamasin häviöön ja Netanjahun epäsuosittu hallitus riitelee armeijansa sotilasjohdon kanssa.

Venäjä on puolestaan varoittanut, että mikäli tilanteen eskaloitumisesta seuraa amerikkalaisten hyökkäys Iranin maaperälle, Moskova seisoo Teheranin rinnalla. Jos Israel hyökkäisi Iraniin, epäilen, olisiko Kreml sentään valmis iskemään Tel Avivia vastaan. Syyriassakin Israel on saanut jatkaa ilmaiskujaan ilman rankaisua.

Yhdysvaltojen, Britannian ja Ranskan lisäksi, myös Jordania osallistui israelilaiskohteisiin tarkoitettujen iranilaisdroonien alasampumiseen. Iran on varoittanut sionistien kätyriksi paljastunutta arabivaltiota pysymään poissa tieltä, mutta moni muukin alueen arabivalloista – joissa sijaitsee myös Yhdysvaltojen sotilastukikohtia – lienee sionistien puolella, kansalaistensa päinvastaisista näkemyksistä huolimatta.

Odotetusti myös länsimaiset ”Israelin ystävät” – poliittisen sionismin tukijoista uskonnollisiin fanaatikkoihin – aktivoituivat Iranin iskujen johdosta. Koska he eivät kykene uskottavasti puolustamaan äärijuutalaista etnokratiaa, ainoaksi keinoksi jää Iranin ja sionistien miehityshallintoa vastustavan vastarintaliikkeen demonisointi.

Euroopan parlamenttivaalit ovat parin kuukauden päästä, joten vaalikarjaa täytyy ryhtyä taas tönimään oikeaan suuntaan. Äänestäjiä muistutetaan jälleen ”äärilaitojen puolueiden” – noiden Putinin tukijoiden – muodostamasta uhasta ”Euroopan yhtenäisyydelle”.

Foreign Policyn asiantuntijat varoittelevat, että ”äärioikeiston vallankaappaus” on käynnissä euromantereella. Politico taas pelottelee, että ”tällä kertaa äärioikeiston uhka on todellinen”. Kuin koordinoidusti, myös Yle kehottaa Tarton yliopiston professorin suulla välttämään ”laitaoikeistoa”, joka ”kansallista etua” ajaessaan, ajaakin samalla ”Venäjän etua”.

Vaikka keskustaoikeistolainen Euroopan kansanpuolue (EPP) säilynee parlamentin suurimpana ryhmänä, myös kaksi ”laitaoikeiston” ryhmää, Identiteetti ja demokratia (ID) sekä Euroopan konservatiivit ja reformistit (ECR), voivat menestyä. Mitä sitten, vaikka menestyisivätkin?

Molemmat puolueryhmät liputtavat nykyään länsikeskeisen atlantismin puolesta, joten Ylen ja kumppaneiden pelottelu ”puolueilla, jotka pelaavat Putinin pussiin”, tuntuu liioittelulta. Euroopan oikeistopopulistiset puolueet ovat muutenkin kaukana yhteisestä rintamasta ja naisjohtajat, kuten Giorgia Meloni ja Marine Le Pen, käyvät parhaillaan keskinäistä taistelua euro-oikeiston johtajuudesta.

Edes näennäisesti euroskeptinen oikeistopopulismi ei edusta todellista vaihtoehtoa poliittiselle valtavirralle, mutta kuten Thomas Fazi esittää, ”suurin este yhtenäisen eurooppalaisen oikeistopopulistisen rintaman syntymiselle ei liity juurikaan puoleiden ideologisiin eroihin, vaan itse Euroopan unionin luonteeseen”.

Euroopan unioni on koko olemassaolonsa ajan ajanut integraatiota ja poliittis-taloudellista liittoa, tavoitteenaan luoda federalistinen ”Euroopan Yhdysvallat”. Tällainen politisoitu unioni ei voi toimia itsenäisten valtioiden kanssa, joten se tarvitsee päätäntävallan kansallisten parlamenttien yläpuolella. Euroopan komissio – joka määrittää europolitiikan linjan – ”toimii ilman avoimuutta ja demokraattista kansan mandaattia”.

”Koska Bryssel harjoittaa taloudellista ja rahoituksellista valvontaa jäsenvaltioissa, erityisesti euroalueeseen kuuluvissa maissa, edes populistisilla hallituksilla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin noudattaa EU:n määräyksiä”, Fazi selventää.

Vaatimus ”uusliberaalista kapitalismista” on kaiverrettu unionin perustuksiin, joten radikaalivasemmistollakaan ei ole nykyunionissa mahdollisuuksia. EU on rakennettu ajatukselle kapitalististen markkinoiden ja teollisen tuotannon ensisijaisuudesta suurpääoman etujen mukaisesti. ”Kansojen Euroopalle” ei ole kalergilaisten eurokraattien yhtälössä tilaa.

Kun Unkarin Viktor Orbán esti EU:n yhteisen Ukrainan tukipaketin etenemisen, Bryssel uhkasi sabotoida Unkarin kansantalouden. Tämä kertoo jotain ”uuskolonialistisesta mentaliteetista”, joka hallitsee EU:n ytimessä ja siitä, kuinka pitkälle eurojohto on valmis menemään, saadakseen vastahakoiset hallitukset alistumaan.

Keskusjohtoisen europolitiikan seurauksena, euroalueen populistisilla puolueilla on varaa olla radikaaleja vain kansallisessa oppositiossa, mutta valtaan päästyään, niiden on käytännössä pakko pettää vaalilupauksensa ja edistää omasta ohjelmastaan poikkeavaa politiikkaa, osana eurokoneistoa.

Vaikka Euroopan parlamentti saisi tulevissa vaaleissa oikeistoenemmistön, olisi naiivia olettaa, että yleispolitiikka muuttuisi. Ei ole myöskään takeita siitä, että populististen kansallisten hallitusten lisääntyminen loisi edellytykset ”EU:n muuttamiselle sisältäpäin”. Todellista valtaa EU:ssa käytetään muualla – komissiossa, neuvostossa ja Euroopan keskuspankissa.

”Kieltäytymällä tunnustamasta elefanttia huoneessa – EU:n ja demokratian perustavanlaatuista ja sovittamatonta yhteensopimattomuutta – oikeistopopulistit kaikkialla mantereella valmistautuvat jälleen tappioon”, Fazi ennakoi tulevaa vaalitulosta, jossa protestiäänetkään eivät muuta oikein mitään.

Eurofederalistien ainoa pelko on, että jäsenmaissa valtaan nousisi päättäjiä, jotka ajaisivat eroa unionista. Tämäkin vaihtoehto on tähän asti onnistuttu sulkemaan pois; järjestelmään sisälle päässeet puolueet oikealta vasemmalle, on manipuloitu euromyönteisiksi, eikä yksittäisten poliitikoiden esittämällä kritiikillä ole ollut merkitystä. Tuleeko tähän koskaan muutosta?

Venäjän sotilaallinen erikoisoperaatio jatkuu yhä Ukrainassa. Mediahuomiosta taisteleva Zelenskyi on esittänyt mahdollisuutta, että ukrainalaisjoukot yrittäisivät ”vastahyökkäystä” tänäkin keväänä. Tätä odotellessa, ukrainalaiset ovat tehneet uhkarohkeita drooni-iskuja venäläisten hallinnassa olevaan Zaporizhian ydinvoimalaan.

On erikoista, etteivät ”Ukrainan ystävät” ole pattitilanteen huomioiden muuttuneet yhtään länsikriittisemmiksi. Heillekin pitäisi jo olla selvää, ettei lännen valtapiireillä ole tarkoituskaan avustaa Ukrainaa voittoon, vaan pitää vain omista syistään sota käynnissä mahdollisimman pitkään. Tämä voi kuitenkin johtaa lopputulokseen, joka ei ole lännellekään mieluinen.

Mikäli sodan voittaa osapuoli, jolla on selkeimmät tavoitteet, on Venäjä vahvoilla. Venäjällä on sotilasoperaationsa alusta asti ollut tavoitteena venäjänkielisten alueiden vapauttaminen, koko Ukrainan demilitarisointi ja Nato-lännen työntäminen pois alueelta, jonka Venäjä tarvitsee omaksi puskurivyöhykkeekseen.

Vastapuolella tilanne on ollut toinen. Ukraina oli sotatoimien ensimmäisten kuukausien jälkeen valmis solmimaan sopimuksen Venäjän kanssa, mutta brittien Boris Johnson sai Zelenskyin jatkamaan sotaa lännen taloudellisella ja aseellisella tuella. Johtuiko korruptiosta vai uhkailusta, mutta näyttelijä-presidentti suostui ehdotukseen.

Jopa lännen narratiivia tukeville on tänä päivänä käymässä selväksi, että Ukraina on häviämässä konventionaalisen sodan taistelukentällä. Ukrainalta ovat loppumassa sekä miehet että materiaali. Tässä mielessä, lisäapua Ukrainalle luvannut presidentti Alexander Stubb on oikeassa esittäessään, että ”tie rauhaan kulkee taistelukentän kautta”.

Lännen poliittisissa piireissä paniikki tuntuu kasvavan. Epätoivoisimmat vaativat jo länsijoukkojen lähettämistä jauhettaviksi Ukrainan lihamyllyyn. Tällaiselle siirrolle ei kuitenkaan löydy laajaa tukea, eikä edes moni sinikeltaista lippua sosiaalisessa mediassa heiluttava ole oikeasti valmis lähtemään sotaan.

Lännen perimmäisestä tavoitteesta ei ole selkeästi kerrottu, mutta on annettu ymmärtää, että Venäjän voitto olisi ”geopoliittinen katastrofi”. Valta(vale)media ja politiikan puhuvat päät toistavat – kuin kyseessä olisi jääkiekko-ottelu – ettei ”Venäjälle häviäminen” ole vaihtoehto. Niinpä siis jatketaan kuin tähänkin asti, apupaketti kerrallaan.

Venäläisillä on suunnitelma ja keinot pyrkiä kohti päämääräänsä. On selvää, että he aikovat tehdä Ukrainasta demilitarisoidun puskurivyöhykkeen, jonka seuraava hallinto on ystävällismielinen Moskovaa kohtaan. Tämä oli lopputulos, johon he pyrkivät jo erikoisoperaation aloitettuaan.

Jyrkkä kieltäytyminen rauhanomaisesta ratkaisusta häviön häämöttäessä on saattanut lännen kriisiin. ”Tämä sota tekee kaikille selväksi, että länsi on taantumassa. Ranska, Saksa ja Britannia ovat nyt geopoliittisesti samalla tasolla kuin Tanska ja Ecuador”, arvioi myös amerikkalaisblogisti Z Man.

Sopii kysyä, onko Eurooppa edes yksi navoista tulevassa moninapaisessa maailmassa? Tätä menoa myös ”amerikkalainen poikkeuksellisuus” kokee kolauksen, jos Yhdysvallat jääkin häviäjien joukkoon. ”Mitä tyypillinen lippua heiluttava amerikkalainen tuntee, kun hän tiedostaa, ettei asukaan enää supervallassa, vaan jyrkässä taantumassa olevassa aluevallassa”, Z Man kysyy.

Ukrainan sodan loppupelissä on kyse paljon muustakin kuin ratkaisun löytämisestä alueelliseen konfliktiin. ”Eliitin rahanpesuoperaatio” kuulostaisi aika masentavalta syyltä valtakamppailun sijaan, joten toivottavasti venäläisfilosofi Aleksandr Dugin on oikeassa ja Ukrainassa tosiaan ”ratkotaan maailmanjärjestystä”. Joka tapauksessa, vastakkainasettelu vaatii paljon kuolonuhreja.

On yhä avoin kysymys, miten Vladimir Putin historiakäsityksineen, Venäjän strateginen kumppani Kiina, sekä ylikansallinen pankki- ja yhtiövalta, asettelevat maailmanpolitiikan pelimerkit lähitulevaisuudessa. Muu maailma lienee jo kyllästynyt Ukrainan esilläoloon ja odottaa sotilaallisen intervention päättymistä.

---