Markku Siira

Lännessä on jo useamman vuoden ajan toivottu, että Putinin hallinto kaatuisi. Jos ei lännestä ohjatun epävakauttamisyrityksen myötä, niin edes hallitsevan eliitin sisäisten erimielisyyksien kasvaessa. Tämä haave ei ole toteutunut.

Sen sijaan, että Venäjän eliitti riitaantuisi, se on ryhmittynyt hallinnon taakse. Kuten lännessä työskentelevä politiikan tutkija Tatjana Stanovaja arvioi, ”venäläinen yhteiskunta on sopusoinnussa valtion kanssa ja hyväksyy yleisesti Putinin päättäväisen vihamielisyyden Ukrainaa ja länttä kohtaan”.

Ukrainan konflikti ja eksistentiaalinen vastakkainasettelu lännen kanssa ovat vahvistaneet yhteenkuuluvuuden tunnetta myös Venäjän eliitin keskuudessa. Edes Crocus City Hallin terrori-isku ei onnistunut luomaan säröä, sillä islamistiterroristien, ukrainalaisten ja amerikkalaisten väliset eroavaisuudet ovat hämärtyneet venäläisten silmissä. Maaliskuinen isku oli vain ”lisätodiste laajasta salaliitosta Venäjää vastaan, joka kumpuaa läntisestä järjestelmästä”.

Stanovajan mukaan, ”yli kaksi vuotta kestänyt sota on tehnyt Venäjän eliitistä länsi- ja Ukrainan-vastaisempia kuin koskaan ja se on sitonut heidät Putiniin ainoana selviytymisen takeena”.

Länsivastainen narratiivi läpäisee eliitin segmentit, ”mukaan lukien silovikit (turvallisuuspalveluiden jäsenet), hallinnon teknokraatit, Putinia palvelevat entiset liberaalit sekä haukat”. Jo ajatus kompromissista lännen kanssa on ”vastenmielinen monille eliitin jäsenille”.

”Putin on onnistunut luomaan kansallisen turvallisuuden ja geopolitiikan kysymyksissä vaikuttavan homogeenisen poliittisen maiseman, jossa mikään ei voi haastaa sitoutumista Ukrainan sotaan ja vihamielisyyttä länttä kohtaan”, Stanovaja peilaa Venäjän sisäistä tilaa.

Monet länsimaiset tarkkailijat olettivat, että ”sotaväsymys, resurssipula ja tiedusteluhäiriöt” aiheuttaisivat julkista tyytymättömyyttä, eliitin sisäisiä konflikteja ja pettymystä Putiniin. Näin ei todistettavasti ole tapahtunut ja Kreml hallitsee yhä enemmän valtiota ja yhteiskuntaa.

”Sekä Venäjän eliitti että laajempi yleisö haluavat rauhaa, mutta tiukasti Venäjälle edullisin ehdoin – ihannetapauksessa Ukrainan de facto antautuessa. He haluavat Venäjän ainakin välttävän strategisen tappion, mutta mikä olisi hyväksyttävä voitto, on edelleen keskustelunaihe. Jopa tuohon hämärään loppuun asti, he näyttävät olevan valmiita taistelemaan ikuisesti”, Stanovaja kirjoittaa amerikkalaisessa Foreign Affairs -lehdessä.

Länsimaistunut tutkija omaa yhä kontakteja Moskovaan ja hänelle on käynyt selväksi, että ”kukaan ei etsi strategiaa sodasta irtautumiseksi, tai tilaisuutta aloittaa vuoropuhelua lännen kanssa; kukaan ei ole kiinnostunut taivuttelemaan länttä lieventämään pakotteita, eikä kukaan halua tehdä kompromisseja Ukrainan kanssa, ainakaan sen nykyisen johdon alaisuudessa”.

Ei ole olemassa oletuksia siitä, mikä olisi hyväksyttävä sopimus tämän konfliktin lopettamiseksi. Sen sijaan Venäjän johto ja eliitti etenevät sillä perusteella, että Venäjällä ei ole varaa hävitä sotaa. Voiton varmistamiseksi, Moskovan jatkaa paineen luomista Kiovaa kohtaan.

”Tuon voiton tarkka luonne on edelleen epäselvä venäläiseliitin mielissä ja he näyttävät sen sijaan löytävän enemmän turvaa aggressiivisesta asenteesta”, Stanovaja psykologisoi. ”Sodasta on tullut päämäärä sinänsä ja se palvelee monia tarkoituksia: se torjuu tappioita, luo uusia mahdollisuuksia urakehitykselle ja yrityshankkeille, sekä vauhdittaa taloutta.”

Jotkut tarkkailijat suosittelevat, että Ukrainan pitäisi tunnustaa tosiasiat: Zelenskyin hallinnon pitäisi olla valmis luovuttamaan alueita Moskovalle tasoittaakseen tietä rauhaan. Stanovaja uskoo, että ”kiista alueista on pikemminkin strategia kuin lopullinen tavoite”; Putinin perimmäinen päämäärä on ”Ukrainan hajottaminen valtiona sen nykyisessä poliittisessa muodossa”.

Venäjän johtajien punnitessa, mitkä vaihtoehdot saattaisivat parhaiten estää länttä ottamasta rohkeampia askelia Ukrainassa, Stanovaja on vakuuttunut, että ”monet Venäjän eliitin jäsenistä suhtautuvat myönteisesti tilanteen eskaloitumiseen: Naton sotilaiden mukaantulo olisi jopa motivoivampaa kuin ukrainalaisten kohtaaminen”.

Venäjän eliitin keskuudessa vallitsee käsitys, että ”vain sotilaallinen tappio tai pitkittynyt, vakava talouskriisi voi pysäyttää heidän maansa vauhdin”. Tällä hetkellä kumpikaan ei näytä välittömältä uhalta. Kremlin näkemys siitä, että korruptoituneen ja vaarallisen länsikeskeisen globaalin järjestyksen romuttaminen tekisi maailmasta turvallisemman, on osoittautunut erittäin vakuuttavaksi.

Monet venäläiset pitävät Ukrainan kukistamista ratkaisevana askeleena Kremlin länsivastaisessa agendassa. ”Unohtamatta aluevoittoja tai jopa Naton laajentumisen estämistä – Venäjälle ystävällisen poliittisen hallinnon luominen Ukrainaan ja siten lännen rantautumisen kieltäminen Ukrainan maaperällä, merkitsisi länsimaille ratkaisevaa tappiota”, Stanovaja myöntää.

Edes terrori-iskut tai länsimaisten joukkojen osallistuminen taisteluihin Ukrainassa, eivät voi murentaa laajaa yhteistä sitoutumista lännen vastaiseen strategiaan. ”Pirstoutumisen etsiminen Venäjän sisältä ei todennäköisesti ole tehokasta niin kauan kuin maa pysyy taloudellisesti vahvana, säilyttää yliotteen Ukrainasta ja varmistaa täydellisen sisäisen kontrollin.”

Sotilaallisen erikoisoperaation yhä jatkuessa, venäläinen yhteiskunta on siirtynyt sotamoodiin: viranomaiset ovat haukkamaisempia, eliitit ovat omaksuneet yhä enemmän Putinin agendan, eikä järjestelmään kohdistu sellaista painetta, joka loisi huomattavaa sisäistä eripuraa.

”Länsimaiden johtajilla on edessään vähemmän kadehdittava tehtävä päättää, kuinka toimia Venäjän kanssa, joka on kasvanut yhä itsevarmemmaksi, rohkeammaksi ja radikaalimmaksi”, Stanovaja katsoo.

Aiemmin viikolla uutisoitiin tuomitsevaan sävyyn siitä, että Vihreiden entinen puheenjohtaja ja rauhanaktivisti Tarja Cronberg oli osallistunut Venäjällä seminaareihin ”hyökkäyssodan” aikana. Ulkopoliittisen instituutin asiantuntija katsoi Cronbergin tulleen ”välineellistetyksi Venäjän propagandaan”.

Vain muutamaa päivää myöhemmin, mediassa ryhdyttiin maalittamaan toista eläkkeellä olevaa suomalaista. Arktisen alueen tutkija, Lapin yliopiston emeritusprofessori Lassi Heininen, on vuoden 2022 jälkeen osallistunut Venäjällä konferensseihin ”etäyhteyksin, mutta yhteen myös paikanpäällä”.

Tämä oli päivystävistä ukrainisteista ja iltapäivälehtien toimittajista pöyristyttävää. Lapin yliopisto panikoi ja irtisanoi Heinisen emeritussopimuksen, perusteluna tutkijan ”Venäjä- yhteistyö” (Heiniselle asiasta ei vaivauduttu henkilökohtaisesti heti edes kertomaan, vaan hän kuuli irtisanomisesta kollegaltaan tekstiviestitse).

Näin akateeminen maailma Suomessa on alistunut tunnustamaan Nato-lännen väriä, kumoten samalla tieteen periaatteen eli autonomisuuden ja tutkijoiden sananvapauden. Tämä lienee amerikkalaisen etupiirin alusmaille sopivaa ”liberaalia fasismia”, varsinkin kun keikumme nyt sotatalouden ”eskalaatiotikkailla”.

Voisiko presidentti Stubb tai pääministeri Orpo pitää lähiaikoina tiedotustilaisuuden ja ilmoittaa, että vastedes Suomen kansalainen saa osallistua vain läntisiin seminaareihin – meille hölmölän asukkaille kun ei vielä maailmalla naureta tarpeeksi.

Suomalainen yhteiskunta näyttää todellakin olevan niin heikko, ettei se kestä virallisesta narratiivista poikkeavia näkemyksiä. Olen omakohtaisesti kokenut, kuinka kriittinen suhtautuminen läntiseen ”konsensustodellisuuteen” mielletään nykyään ”disinformaation levittämiseksi”, vaikka kyse olisi vain eriävistä mielipiteistä.

Tällainen maalittaminen kuulunee hybridivaikuttamiseen, mutta toki virallinen Suomi hakee länsikeskeisen oikeaoppisuuden vaatimuksellaan myös huomiota. Venäjä-yhteyksien katkominen tässä mittakaavassa saattaa olla ”mallioppilas” Suomen omaa vauhtisokeutta ja geopoliittista tyhmyyttä. Samaan aikaan, Yhdysvallat itse jatkaa yhteistyötä ja kaupankäyntiä Venäjän kanssa.

Joskus ennen ulkomailla ihailtiin erilaista Suomea, joka luovi fiksusti idän ja lännen välissä, eikä valinnut puoltaan suurvaltaselkkauksissa. Tämän omintakeisen linjan länteen katsovat atlantistit halusivat murtaa ja nyt olemme Baltian traumavaltioiden tiellä, sovittaen suomalaisuutta hävettävästi yhteen epätoivoisen lännen hegemoniapyrkimysten kanssa.

Putin vannoi tiistaina virkavalansa ja jatkaa Venäjän presidenttinä seuraavat kuusi vuotta. Myös sotilasoperaatio Ukrainassa jatkuu; lännen hybridisota tai pakotteet eivät ole vaikuttaneet venäläisten arkeen siinä määrin, että kansalaiset kääntyisivät vallanpitäjiä vastaan, kuten lännessä on toivottu.

Ehkäpä kaikki läntinen uho Venäjän kaatamisesta, venäläisyyden ”cancelointi” ja ”örkeiksi” haukkuminen ovat vain lujittaneet kansallista yhtenäisyyttä? Putiniin ei juurikaan kohdistu kotimaista painetta lopettaa operaatiota Ukrainassa ennen voittoa. Tämä on haaste Kiovan läntisille taustavoimille, jotka ovat pyrkineet nostamaan Venäjälle aiheutuvia kustannuksia sodan jatkamisesta, jota käydään nyt kolmatta vuotta.

Toki olisi kannatettavaa, jos konfliktin osapuolet pystyisivät sopimaan asioista, mutta sellaista neuvonpitoa ei ole näköpiirissä. Ukraina ja sen läntiset taustavoimat sen sijaan järjestävät kesäkuussa Sveitsissä ”rauhankonferenssin”, johon Venäjää ei ole edes kutsuttu.

Tämäkin outo kokoontuminen lienee vain yritys pitää ”Ukrainan asiaa” esillä Kiovan ja Nato-lännen näkökulmasta, mutta kuinka monen maan delegaatio – euromaiden ja Yhdysvaltojen aasialaisten vasallien lisäksi – edes osallistuu tilaisuuteen? Itse asiassa, Zelenskyihin vaatimuksineen ollaan jo laajalti kyllästytty. Tällä välin Venäjä jatkaa sotilaallisia toimiaan.

Presidentin virkaanastujaisten jälkeen, pääministeri Mihail Mišustinin johtama hallitus on jättänyt eronpyyntönsä, kuten protokollaan kuuluu. Putinin aiemman hallinnon ydinjoukko ulkoministeri Sergei Lavrovista puolustusministeri Sergei Šoiguun, on koostunut ikämiehistä. Nyt olisi mahdollisuus tuoda hallintoon uutta verta.

Politologi Aleksandr Dugin pitää Putinia Venäjän poliittisena pelastajana. ”Venäjän federaatio perustettiin 90-luvun alussa jäljitelmäksi Itä-Euroopan syrjäisestä maasta, joka oli riippuvainen liberaalista globaalista lännestä ja oli matkalla kohti nöyrää integroitumista siihen. Venäjä oli Neuvostoliiton traagisen kohtalon jälkeen olemattomuuden kynnyksellä, mutta sitten tuli Putin, joka pelasti valtion ja kansan”, Dugin kuvailee.

Putin on pitkän valtakautensa aikana onnistunut muuttamaan Venäjän suunnan, mistä Dugin on hyvillään. ”Nyt Venäjä ei ole enää länsimaiden perifeerinen valtio, vaan uudelleen nouseva suurvalta, sivilisaatiovaltio.”

Dugin toivoo, että nyt alkavalla kaudella – ”joka on ratkaiseva” – Putin muuttaisi ”Venäjän perustuslain muodollista rakennetta”. Vaikka siihen on Putinin aiemmilla kausilla tehty joitakin merkittäviä parannuksia, silti se on edelleen jotenkin ”lännen kolonialistinen esitys”.

Koska olemme jo ”erilaisessa moninapaisessa todellisuudessa”, uuden ja korjatun ”suvereenin perustuslain” pitäisi heijastaa tätä tosiasiaa, filosofi perustelee kantaansa.

Ennen nykyhetkeä, Putinin oli ”ratkaistava monia teknisiä ongelmia”. ”Nyt hänen asemansa on niin vankka, että hän voi omistautua todella historiallisille teoille ja toimille”, Dugin arvioi. Tämän presidenttikauden haasteena on ”muokata uudelleen Venäjän valtio ja yhteiskunta, asentaa suvereniteetti todellisuuden kaikille tasoille ja kerroksille”.

”Venäjällä tapahtuu siis tänään jotakin äärimmäisen tärkeää. Yksi moninapaisen maailmanjärjestyksen tärkeimmistä pilareista pystytetään uudestaan ja tämä avaa uusia näköaloja tulevaisuuteen”, Dugin aistii.

Sosiaalisen median kommenteista saa sen mielikuvan, että Suomen kokoisessa maassa tuntuu olevan yllättävän paljon Israel-fanaatikkoja. Heidän mielestään sionistihallinto ei tee mitään väärää, vaan on oikealla asialla jopa silloin, kun se pommittaa raunioiksi kokonaisia kaupunkeja, enemmistön uhreista ollessa naisia ja lapsia, eikä vastarintataistelijoita.

Tämä johtunee osin länsimaisen valta(vale)median uutisoinnista, uskonnollisesta propagandasta, poliittisen kulttuurin korruptiosta, mutta myös muslimivastaisuudesta, joka taas johtuu rasistisista asenteista, tai turvapaikanhakijoiden tekemistä rikoksista. Siitä huolimatta, sionistien puolustajia riittää, vaikka äärijuutalaiset olisivat valmiita lähettämään kaikki palestiinalaiset pakolaisiksi Eurooppaan.

Kun tarkastellaan tapahtumia viime lokakuun jälkeen, sionistien ilmaiskuista eloonjääneiden palestiinalaisten käskettiin lähteä raunioiksi pommitetusta Gazasta ja sitten muualtakin. Turvalliseksi väitetyillä alueillakin heitä on pommitettu. Nyt sionistiregiimi on komentanut miljoonaa nälkiintynyttä asukasta poistumaan myös Rafahista, jonne on samaan aikaan tehty jo ilmaiskuja.

Kohta gazalaisilla ei ole enää paikkaa, minne siirtyä, mutta se lienee tarkoituskin. Länsimaissa sionistien tukijat kysyvät, miksei kukaan naapurimaa halua ottaa palestiinalaisia vastaan. Pikemminkin sopii kysyä, miksi palestiinalaisten pitäisi lähteä pakolaisiksi omasta kotimaastaan ja antaa periksi juutalaisille maavarkaille?

Hamas on suostunut tulitaukotarjoukseen, mutta sionistihallinto haluaa jatkaa alueen tyhjentämistä – systemaattista etnistä puhdistusta – joten se ei tule suostumaan kompromissiratkaisuun tulitauon ehtojen suhteen, eikä mihinkään valtiomalliin, jossa sen pitäisi luopua laittomista siirtokunnistaan tai muista alueista.

Pelissä on myös Benjamin Netanjahun poliittinen ura. Epäsuosittu sodanjohtaja kohtaa Tel Avivissa uusia mielenosoituksia, joissa vaaditaan loppua nykyahdingolle. Jos konflikti laantuisi, edessä olisi poliittinen myrsky, joka johtaisi taas uusiin vaaleihin ja luultavasti jopa syytteisiin.

Gazan kriisi olisi päätettävissä, mikäli vallanpitäjät niin vain haluaisivat. Nato-länsi on tehnyt sotilaallisia interventioita herkästi, kun sen omat intressit ovat olleet uhattuina. Sionistiregiimin jatkaessa rankaisematta rikoksiaan, länttä hallitsevan eliitin rakentamat instituutiot ja ”kansainvälinen oikeus” ovat enää pelkkä huono vitsi. Voisiko joku muu taho jo puuttua asioiden kulkuun?

Suomalaismedia on uutisoinut näyttävästi Vihreiden entisen puheenjohtajan, työministerin ja rauhanaktivistin Tarja Cronbergin osallistumisista useisiin konferensseihin Venäjällä viimeisen kahden vuoden aikana.

Viimeksi Cronberg osallistui huhtikuun lopussa Kaliningradissa pidettyyn konferenssiin, joka oli omistettu filosofi Immanuel Kantille, mutta lännen infosotureiden (”tutkivien toimittajien”) selvityksen mukaan kyseessä ei ollutkaan akateeminen kokoontuminen, vaan ”Venäjän vaikuttamisoperaatio”.

Venäläisen järjestäjän mukaan nelipäiväiseen tilaisuuteen osallistui ”yli 700 johtavaa tutkijaa, mukaan lukien 87 ulkomaalaista osallistujaa 23 maasta”. Joukossa oli ”kymmeniä Kantin tutkijoita Saksasta, muista Euroopan maista sekä Afrikasta ja Aasiasta”.

Koska lännen narratiivissa, Putinin Venäjä käyttää ilkeästi kaikkea mahdollista – historiasta huumoriin, säähän ja maahanmuuttoon – aseena, on myös saksalaisen moraalifilosofin elämää ja ajatuksia ruotiva tapahtuma vain länttä vastaan suunnattu infosotaoperaatio.

Jos joku suomalainen ”venäläisyyden ystävä” osallistuisi Moskovassa esimerkiksi kansainvälisen russofiililiikkeen konferenssiin, tuomittaisiinko tämäkin matka orwellilaisen vihannostatuksen vallitessa? Onko Suomi jo sodassa, kun itäraja pysyy suljettuna ja puolustusministeri ajaa räjähdetehtaan rakentamista? Täytyykö Venäjään suhtautua kuin viholliseen?

Saako nykyisessä maailmanpoliittisessa tilanteessa olla tuomitsematta Venäjän sotilasoperaatiota Ukrainassa? Entä saako Suomessa olla ”Nato-vastainen”, vai kehitelläänkö kohta jokin lainsäädäntö, joka sallii kansalaisille vain ”länsimieliset” ulko- ja turvallisuuspoliittiset näkemykset?

Osana laajempaa läntistä hybridisotaa, suomalaisia on lietsottu Venäjän-vastaisuuteen jo vähintäänkin yli vuosikymmenen ajan. Viimeisten kahden vuoden aikana, sotapsykoosi on vain voimistunut. Odottavatko toisinajattelijoita kohta syytteet ja vankeustuomiot, elleivät he osoita katumusta ja vanno uskollisuuttaan lännen hegemonialle?

Maanpuolustus -lehdessä korostetaan amerikkalaisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan strategisia painopisteitä. Ukrainan konfliktin ja Venäjän uhan lisäksi, Suomen pitäisi nyt huomioida myös niin kutsutun ”indopasifisen” alueen jännitteitä, kirjoittaa australialainen Rory Medcalf.

Globaalin lännen periferiassa asuvien suomalaistenkin tarvitsee hänen mielestään ymmärtää Aasian ja Tyynenmeren alueen valtapeliä, jossa – selkosuomeksi sanottuna – lännelle alisteisia maita velvoitetaan auttamaan Yhdysvaltoja hegemoniakamppailussa Kiinaa vastaan.

Suomen ja indopasifisen alueen turvallisuuden välisistä yhteyksistä on australialaisprofessorin mielestä jo saatu esimakua. Viime vuoden lokakuussa, kiinalaisen rahtialuksen ankkurin epäiltiin vaurioittaneen Balticconnector -kaasuputkea Itämerellä. Tapaus sai ulko- ja turvallisuuspolitiikan ”asiantuntijat” kehittelemään teorioita Venäjän sabotaasista, jossa apurina toimi strateginen kumppani Kiina.

Maantieteellisestä etäisyydestä riippumatta, jo pääministeri Sanna Marin vaati pari vuotta sitten Australian matkallaan lisää ”demokratioiden välistä solidaarisuutta”. Virallinen Suomi toistaakin AUKUS -yhteensopivasti jargonia ”Kiina-riippuvuudesta” ja ”toimitusketjujen monipuolistamisen tarpeesta”. ”Kapea kaupan keskittyminen Aasian suhteisiin on nyt menneisyyttä”, Medcalf huokaisee.

Länsi on ollut erityisen huolissaan Kiinan ”Vyö ja tie” -infrastruktuurihankkeen edistymisestä (jota se on pyrkinyt kaikin keinoin hidastamaan), sekä Pekingin turvallisuuspoliittisen läsnäolon ja diplomaattisen vaikutusvallan laajenemisesta etelään, länteen ja meren yli Afrikkaan.

Niinpä indopasifisen suuntauksen ytimessä on kahden valtameren yhteys ja geopoliittinen valtapeli, joka yhdistää alueen yhdeksi strategiseksi teatteriksi. Tässä länsi sivumennen tunnustaa Kiinan ja Intian nousun suurvaltastatukseen, ”ulospäin suuntautuvina kauppamaina sekä merisotilaallisina toimijoina”.

Näiden kahden valtameren meriväylistä on tullut ”kriittisiä globaalin kaupan, energiantoimitusten ja digitaalisten yhteyksien kannalta”. Moninapainen indopasifinen alue omaa ”globaalia taloudellista ja strategista painoarvoa”. ”Maailman tulevaisuus päätetään täällä”, väittää Medcalf – siksi länsi sidosryhmineen pyrkii päsmäröimään myös Kiinan lähistöllä.

Kiinan mukaan, Yhdysvaltojen läsnäolo alueella on omiaan lisäämään jännitteitä. Länsi taas esittää, että Kiinan kasvava valta alueella luo kitkaa monien maiden intressien ja suvereniteetin kanssa. Tässä yhteydessä mainitaan Japani, Intia, Vietnam, Filippiinit, Etelä-Korea ja Australia.

”Merkittävin ja huolestuttavin mahdollinen leimahduspiste suurelle aseelliselle konfliktille indopasifisella alueella on Taiwaninsalmen toisella puolella”, Yhdysvaltojen australialainen asiamies arvioi.

Vaikka muut valtiot virallisesti tunnustavat vain Kiinan kansantasavallan, eivätkä Taiwanin ”kiinalaista tasavaltaa”, ei tämä ole Medcalfin mukaan syy sallia ”status quon murtuvan”. Hän ei mainitse sitä, kuinka Yhdysvallat on pyrkinyt provosoimaan Kiinaa avustamalla Taiwania aseapupaketeilla ja sijoittamalla amerikkalaissotilaita saarelle ”neuvonantajina”.

Pääasia on esittää ”taiwanilainen demokratia” menestystarinana, joka kiillottaa kuvaa lännen vientituotteesta eli liberaalidemokratiasta. Tässäkin Medcalf vetää yhtäläisyysviivoja Itä-Eurooppaan ja Suomen Baltian naapurustoon, joilla on ”muistoja autoritaarisesta sorrosta”.

”Suomen kaltaisten pienten kansakuntien prioriteettien kannalta”, Kiinan hyökkäys Taiwaniin olisi ”katastrofaalinen ja suuruusluokaltaan suurempi kuin Venäjän Ukrainan-vastaisen aggression vaikutus”, australialainen väittää. Amerikan mahdollinen epäonnistuminen tai tappio Kiinaa vastaan ”heikentäisi vakavasti Yhdysvaltojen pelote- ja liittoumajärjestelyjen globaalia uskottavuutta”.

Vaikka Medcalf uskoo, että Japani, Etelä-Korea ja Filippiinit auttaisivat Washingtonia Kiinan-vastaisessa konfliktissa, hän tuntuu peräänkuuluttavan myös sotilasliitto Naton osallistumista, koska Eurooppa kokisi myös nopeasti konfliktin taloudelliset ja toimitusketjulliset vaikutukset.

Yhdysvalloilla on Aasian alueella lukuisia sotilastukikohtia Kiinaa piirittämässä, mutta lännessä huolta herättää ”vielä militarisoimaton, harmaa vyöhyke” eteläisen Tyynenmeren saarivaltioissa, ”joissa Peking laajentaa vaikutusvaltaansa”. Pekingin väitetään haluavan ”helminauhan”, omien sotilastukikohtiensa ketjun, myös Intian valtamerelle.

Indopasifisen alueen strategiaa auttaisi, jos länsi voisi osoittaa voimaansa Ukrainan kautta. Medcalf tietää, että ”Ukrainan sota on tiiviin tarkastelun kohteena Kiinassa”. Kaiken lisäksi, ”Venäjä työskentelee Kiinan kanssa heikentääkseen Yhdysvaltojen johtamaa liittoutumajärjestelmää, sekä Washingtonin ja lännen vaikutusvaltaa maailmanlaajuisesti”.

Australia on Amerikan uskollisena vasallina kokenut ”turvallisuushankauksia” Kiinan kanssa ja Nato-lännetetty Suomi taas on katkaissut välinsä Venäjään. ”Itämeri saattaa olla kaukana Intian-Tyynenmeren alueesta, mutta meidän kaikkien on aika tutkia poikkivirtauksia”, Medcalf hakee yhtäläisyyksiä.

Kuten jo nelisen vuotta sitten näin, Suomen turvallisuuspolitiikasta innostuvissa piireissä halutaan vetää Suomi mukaan kaukaisiinkin konflikteihin, jotta länsisidonnaisuutemme vain vahvistuisi ja kansainvälinen suhdeverkostomme kaventuisi. Odottaako lännen hybridisodankäynnin indopasifinen näyttämö tulevaisuudessa myös suomalaissotilaiden panosta?

”Kovan oikeiston hyökyaalto on iskemässä EU:hun”, Britannian entinen pääministeri Gordon Brown varoittaa The Guardian -lehdessä. ”Ultranationalistiset demagogit ja populistiset kansallismieliset” johtavat hänen mukaansa vaaleja ”Italiassa, Alankomaissa, Ranskassa, Itävallassa, Unkarissa ja Slovakiassa”.

Brownin, kuten muidenkin kaltaistensa, suurin pelko tuntuu olevan, että nämä populistiset ryhmät kansalaisia kiihottavine näkemyksineen pakottavat perinteiset keskustaoikeistolaiset puolueet ”antautumaan yhä äärimmäisemmille maahanmuutto-, kaupan- ja ympäristönvastaisille kannanotoille”.

Toimittaja William Nattrassin mielestä, kesäkuisten eurovaalien lähestyessä, ”tällaiset tuhon ennustukset eivät ole epätavallisia”. Vaikka järjestelmäpuolueiden poliitikot varoittavat ”väärin äänestämisen” vaikutuksista, suhtaudun itse hyvin skeptisesti minkään poliittisen suunnan mahdollisuuksiin tuoda radikaalia muutosta EU:n politiikkaan.

Osana tätä europoliittista näytelmää, jopa Euroopan komission puheenjohtaja Ursula von der Leyen on ryhtynyt hetkeksi flirttailemaan konservatiivisemman ideologian kanssa, josta eurovasemmisto onkin häntä jo arvostellut.

”Seitsemän lapsen äitinä haluan lastenlasteni kasvavan turvallisessa, vauraassa Euroopassa”, lukee von der Leyenin kampanjasivustolla. Von der Leyen on esittänyt olevansa myös valmis yhteistyöhön Euroopan konservatiivit ja reformistit -ryhmän kanssa, joka perussuomalaisten tavoin tukee Brysselin valtaryhmiä esimerkiksi Ukraina-avun suhteen, mutta ei kyseenalaista eurokratiaa.

Toinen oikeistoryhmä, Identiteetti ja Demokratia, johon kuuluvat ranskalainen Rassemblement National ja saksalainen Alternative für Deutschland, ei von der Leyenille kuitenkaan kelpaa ja hän onkin haukkunut ryhmäläisiä ”Putinin edustajiksi”.

Euroatlantistit eivät myöskään kykene yhteistyöhön Unkarin keskustaoikeistolaisen Fideszin tai Slovakian sosiaalidemokraattisen Smer-SD– puolueen kanssa, sillä niitä johtavat Ukraina-kriittiset Viktor Orbán ja Robert Fico.

Vaikka maahanmuuttokriittisyys on lisääntynyt Euroopassa, eivät von der Leyenin federalistit ole tehneet mitään suitsiakseen tulijavirtoja. Liittovaltion edistäjät vetoavat tässä yhteydessä kyynisesti ”ihmisoikeuksiin”, joita he muutama vuosi sitten surutta polkivat, jotta ylikansalliset lääkejätit saivat taottua miljardivoittoja kansalaisille pakotetuilla koronarokotteilla.

On esitetty, että ulkopoliittista interventiota koskevat kysymykset nousisivat esiin uutena perustavanlaatuisena jakolinjana. Tässäkään ei merkittävää kontrastia ole havaittavissa, sillä enemmistö jäsenmaiden hallituksista on yhä valmis tukemaan Ukrainan sotaa ja Venäjän-vastaisia taloustoimia, omien kansantalouksiensa kustannuksella. Edes Israelin kansanmurhaan Gazassa ei haluta puuttua.

Vaikka kansallismielisten ja eurofederalistien välisiä eroavaisuuksia yritetään valta(vale)mediassa välillä korostaa, europolitiikan syvät linjat pysyvät entisenlaisina vaalien tuloksista riippumatta. Brysselin koneistoa on vaikea muuttaa edes sisältä käsin, mutta muistutuksilla ”äärioikeiston uhasta” halutaan kuitenkin ohjata ”tolkun ihmisten” äänestyskäyttäytymistä.

Mitä taas tulee eurovastaisiin protestiääniin, niillä on lähinnä viihdearvonsa yksityisen keskuspankkivallan ohjaamassa järjestelmässä. Riittävä äänisaalis saattaisi toki mullistaa yksittäisen läpi menevän ehdokkaan ja tämän lähipiirin elämän ja elintason, mutta epäilen, voiko äänestämällä saada aikaan mitään muuta.

Yhdysvalloissa edustajainhuone on hyväksynyt ”antisemitismin tiedostamista” koskevan lakialoitteen nimeltä Antisemitism Awareness Act, joka voimaan tullessaan velvoittaisi liittovaltion käyttämään Kansainvälisen holokaustin muistoa kunnioittavan liiton määritelmää antisemitismistä.

Sionistiset etujärjestöt ja heidän rahoittamansa poliitikot länsimaissa ovat jo pitkään pyrkineet tekemään kaikesta Israeliin kohdistuvasta arvostelusta ja aktivismista ”juutalaisvastaisuutta”, ts. ”antisemitismiä” (koko termi on väärinkäytetty, sillä paikalliset palestiinalaiset ovat ”semiittejä”, kun taas monet Euroopasta muuttaneet ”israelilaiset” eivät).

Lakiesityksen läpimeno demokraattien ja republikaanien tuella, on selvästi reaktio Yhdysvaltojen yliopistoilla meneillään oleviin mielenosoituksiin, joissa opiskelijat ovat vastustaneet Israelin sotilaallisia toimia Gazassa. Amerikkalaispoliitikot pyrkivät vaientamaan tällaisen kritiikin, vaikka faktat puhuvat puolestaan: Israelin hallinto suorittaa Gazassa etnistä puhdistusta, jonka kohteena on palestiinalaisväestö.

Laki voisi kriminalisoida paitsi Israelin kritisoinnin, myös huomautuksen vaikkapa Bidenin hallinnossa työskentelevien juutalaisten suhteettoman suuresta määrästä, tai siitä, millainen vaikutusvalta poliittisella sionismilla on Yhdysvaltojen ja muiden länsimaiden politiikassa.

Juutalaisten toisen maailmansodan aikaiset historialliset kokemukset eivät aseta heitä uhrihierarkian huipulle kaikissa yhteiskunnissa, vaikka jotkut tuntuvat tällaista erivapautta haluavankin. Israelin etnonationalistinen valtio ei sotarikoksineen ja laittomine siirtokuntineen ole myöskään oikeutetun kritiikin yläpuolella.

Erikoisin seuraus uudesta antisemitismiasetuksesta olisi, että toteutuessaan, se voisi kriminalisoida kristinuskon Raamatun ja islaminuskon Koraanin, joissa myös arvostellaan juutalaisia ihmisryhmänä. Ovatko poliittista sionismia jumaloivat ”kristilliset sionistit” ajatelleet, kuinka antisemitismiin vedoten, heidän uskonnollisesta vakaumuksestaan voidaan vielä tehdä laitonta?

Jos senaatti antaa hyväksyntänsä ”antisemitismin tiedostamislaille”, se kumoaa Amerikan perustuslain ensimmäisen lisäyksen takaaman sananvapauden suojan ja osoittaa todeksi ”salaliittoteorioiksi” parjatut väitteet juutalaisten etujärjestöjen merkittävästä vallasta Yhdysvaltojen ja kollektiivisen lännen politiikassa ja yhteiskuntaelämässä.

Venäläinen filosofi Aleksandr Dugin suhtautuu varauksella tekoälyteknologiaan, joka muuttaa tuntemamme maailman, sekä ihmisen itsensä. ”Siirryttäessä tekoälyn valtakaudelle, ihmiskunta on hahmotettava suurena tietokoneena, jonka komponentit eivät kuitenkaan toimi täydellisesti”, hän muotoilee.

”Materialismi, nominalismi, evolutionismi, (loogiseen positivismiin perustuva) analyyttinen filosofia ja teknokratia” ovat valmistelleet teoreettista pohjaa ”neljännelle teolliselle vallankumoukselle”, jota ”levitetään ja toteutetaan tieteen, koulutuksen ja kulttuurin kautta”.

”Tietyssä mielessä ihmiskunta, sellaisena kuin nykyaikainen tiede ja filosofia sen esittävät, on jo tekoäly, neuroverkko. Tekoäly on ihminen siinä määrin kuin modernin ja postmodernin epistemologiat jäljittelevät keinotekoisesti ihmisen ajattelua”, Dugin arvioi.

”Porvarillinen valtio on ensimmäisen sukupolven tietokone, kansalaisyhteiskunta toinen, maailmanhallituksen täydellinen valta on kolmas ja siirtyminen tekoälyyn, neljäs, joka viimeistelee [ihmisyydestä] vieraantumisprosessin”, politologi luettelee.

Tässä viitekehyksessä, ”kapitalismin historia on supertietokoneen luomisprosessi”. ”Keskeytys puolivälissä ei ole vaihtoehto; moderni aikakausi huipentuu väistämättä tekoälyyn, ellei modernismin antiteististä ja antihumanistista tieteellistä maailmankuvaa hylätä”, Dugin uskoo.

Tekoäly on Duginista ”viimeinen pysäkki”, mutta ”tähän junaan noustiin jo viisisataa vuotta sitten”. Muuttaakseen tämän kehityskulun, kapitalismi olisi suistettava raiteiltaan tässä ja nyt. Onko siihen halua missään ilmansuunnassa?

”Erityinen sotilasoperaatio [Ukrainassa] on filosofinen sota”, Dugin väittää. ”Venäläisten tehtävänä on voittaa kybertodellisuus. Sen välttäminen tuskin on mahdollista. On tarpeen ratsastaa tiikerillä ja muuttaa myrkky lääkkeeksi. Venäjän idean on vallittava ja alistettava paitsi Ukraina, myös tekoäly. Sellaiset ovat panokset”, ajattelija hurjistuu.

Mutta mitä tähän sanoo Venäjän päämies, itse presidentti Vladimir Putin? Hän kehuu tekoälyn olevan ”ihmismielen erinomainen saavutus”. Siitä huolimatta, hänenkin mielestään ”on tärkeä pohtia, millaiseksi ihmiset tuntevat olonsa koneiden keskellä”.

”Mihin asetamme rajat tekoälyn kehitykselle? Nämä eettiset, moraaliset ja sosiaaliset kysymykset ovat herättäneet vakavaa keskustelua maassamme ja ympäri maailmaa. Jotkut ovat jopa ehdottaneet kehityksen lykkäämistä generatiivisen ja erityisen vahvan tekoälyn alalla, jolla odotetaan olevan supervoimakkaita kognitiivisia kykyjä.”

Putin on liian pragmaattinen ollakseen kehitysvastainen luddiitti. ”Teknologian kehittämisen kieltäminen ei ole tulevaisuuden tie, koska se on yksinkertaisesti mahdotonta”, hän uskoo. Vaikka Venäjä kieltäisi tekoälyteknologian, muut jatkaisivat työtä sen parissa ja venäläinen maailma jäisi jälkeen. Tätä Putin ei tietenkään halua.

”On kuitenkin ratkaisevan tärkeää varmistaa tällaisten teknologioiden turvallisuus ja järkevä käyttö, ja meidän tulee luottaa muun muassa perinteiseen kulttuuriin, koska se on tekniikan kehityksen luonnollisin eettinen säätelijä. Näitä hyvyyden ja inhimillisen kunnioituksen ihanteita ovat artikuloineet Tolstoi, Dostojevski ja Tšehov, sekä erinomaiset tieteiskirjailijat, kuten Beljajev ja Jefremov”, Putin herkeää eetikoksi, kotiin päin vetäen.

”Tekoälyä voidaan pyytää pohtimaan tapoja rajoittaa sen toiminta-alaa, jotta vältetään tiettyjen ihmisille haitallisten rajojen ylittäminen. Erinomaisten kirjailijoidemme teokset ovat toimineet moraalisena kompassina useiden sukupolvien tutkijoille, mahdollistaen maamme saavuttaa tieteellisiä voittoja ja käyttää näitä saavutuksia ihmisten hyväksi”, Putin esittää.

Mutta onnistuuko (tai haluaako) mikään suurvalta tai teknologiayhtiö – tai kehittynyt tekoäly itse? – rajoittaa kehitystä niin, ettemme lopulta kuitenkin siirry transhumanistiseen, ”ihmisyyden jälkeiseen” aikaan, jossa ”globaalia hallintoa” ohjaileekin tekoäly, kuin tieteisfiktiossa konsanaan?

Teknologisen kehityksen ainoaksi eroksi eri etupiireissä saattaa jäädä se, että perikadon partaalla oleva kollektiivinen länsi antaa teknologian orjuuttaa ihmiset ”wokeismiin”, mutta venäläisen maailman identiteettipolitiikka suosii realismia, toisin sanoen, sukupuolia tunnustetaan edelleen olevan vain kaksi, mies ja nainen.

Pessimistisimpien asiantuntijoiden mielestä, muukalaisälyyn verrattava tekoäly, joka ajattelee tuhat kertaa nopeammin kuin me, ei tule tuhoamaan maailmaa, vaan ainoastaan sitä asuttavat ihmiset. Syökö ”neljäs teollinen vallankumous” ihmisen, kun tuntemamme todellisuuden rajat hämärtyvät, vai onko tekoäly sittenkin vain uusi IT-kupla?

Amerikkalainen toimittaja Tucker Carlson vieraili helmikuussa Venäjällä, jossa hän pääsi haastattelemaan Venäjän presidenttiä, Vladimir Putinia. Samalla matkalla, Carlson tapasi myös filosofi Aleksandr Duginin, jonka kanssa amerikkalaistoimittaja istui alas puhumaan filosofiasta.

Carlson briifaa yleisöään siitä, kuka Dugin oikein on. Hän mainitsee, että Dugin on Yhdysvaltojen pakotelistalla, hänen kirjojaan ei voi tilata Amazonin kautta, ja hänen tyttärensä Darja murhattiin autopommilla ukrainalaishallinnon toimesta. Mikä sitten tekee Duginin ajattelusta ja toiminnasta niin vaarallista, että hänet halutaan vaientaa?

Dugin ei Carlsonin kanssa käsittelekään geopolitiikkaa, Ukrainaa, tai mitään sellaista, vaan menee syvemmälle, aate- ja oppihistoriaan, sekä synkkiin tulevaisuudennäkymiin, joihin liberaalin ideologian seuraaminen näyttää pahimmillaan johtavan.

Venäläisajattelija aloittaa kertomalla, miten kaikki alkoi mennä pieleen länsimaisen individualismin eetoksen, nominalismin ja anglosaksisen maailman protestanttisen reformaation johdosta. Yksilö, erillinen subjekti, asetettiin liberaalin ideologian keskipisteeksi: kaikenlainen yhteys kollektiiviseen identiteettiin pyrittiin hävittämään.

1900-luvulla käytiin taistelu liberalismin, kommunismin ja fasismin kesken, josta liberalismi selviytyi voittajana. Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen, jäljelle jäi vain angloamerikkalainen liberalismi. Dugin viittaa Francis Fukuyamaan, joka tuolloin totesi, että muiden ideologioiden aika oli ohi.

Tuon voiton jälkeen, jäljellä oli enää kaksi kollektiivista identiteettiä, joista yksilö täytyi vapauttaa: sukupuoli-identiteetti ja ihmisidentiteetti.

Sukupuoli-identiteettiä on Duginin mielestä ryhdytty purkamaan lgbt (lesbo, gay, biseksuaali, transgender) -ideologialla, joka ajaa seksuaalista individualismia, sekä ajatusta, jonka mukaan sukupuoli on vaihdettavissa. Seksuaalisuus on liberaalissa ideologiassa jotain, jonka yksilö voi valita, eikä biologian lainalaisuuksilla ole väliä.

Länsimaissa seksuaalisuutta voi muuttaa, mutta Dugin näkee, että viimeinen askel liberalismin prosessissa on itse ihmisyydestä luopuminen. Tämä transformaatio yritetään toteuttaa teknologisen kehityksen myötä ja sen perusajatuksista käytetään nimikettä ”transhumanismi”.

Transhumanismiin liittyy myös tekoälyteknologia, singulariteetti ja sitä ajavat sellaiset hahmot kuin Klaus Schwab, Raymond Kurzweil ja Yuval Noah Harari, joiden mukaan ”ihmisyyden jälkeinen tulevaisuus” on väistämätön kehitysaskel.

Kun katkotaan kaikki siteet menneeseen ja perinteisiin, yksilöstä tulee sekulaari ateistinen materialisti. Hän ei kuulu enää edes tiettyyn kansallisuuteen, joten kansallisvaltiokin – johon siirtymistä liberalismi käytti välivaiheena imperiumin tuhoamiseksi – voidaan jättää taakse. Samoin perhe rajoittavana tekijänä hylätään äärimmäisen individualismin tieltä.

Tämä on Duginin mielestä tämän päivän ja tulevaisuuden agenda, jota ajetaan eteenpäin kaikin poliittisin ja taloudellisin keinoin. Venäläisfilosofi väittää, että tämä suuntaus sai alkunsa anglosaksisen maailman empirismistä, nominalismista ja protestantismista.

Toimittaja Carlson yrittää selittää väliin, että hänen amerikkalainen käsityksensä liberalismista on perustunut ajatukseen, että yksilöllä on valinnanvapaus ja hän voi myös puolustautua valtiota vastaan. Miten Carlsonin ja monien amerikkalaisten omaksuma liberalismi poikkeaa Duginin ajatuksista?

Duginin mielestä väärinkäsitys perustuu kahteen määritelmään. On vanha ”klassinen liberalismi” ja sitten on ”uusi liberalismi”. Klassinen liberalismi suosi demokratiaa, joka tarkoitti enemmistökonsensusta ja siten kansanvaltaa.

Kun tähän yhdistettiin radikaali yksilönvapaus, päädyttiin lopulta kuitenkin ”uuteen liberalismiin”, joka ei perustukaan enemmistön, vaan vähemmistöjen valtaan ja woke– ideologiaan, joka esittää edistävänsä tasa-arvoisemman yhteiskunnan luomista.

Koska enemmistö voisi valita Hitlerin tai Putinin, enemmistöä täytyy vahtia ja tässä hyödynnetään eri vähemmistöjä, joiden erityisoikeuksia korostamalla, enemmistön valta hajaantuu. Tämä ei ole Duginista enää demokratiaa, vaan totalitarismia, joka ei puolustakaan yksilönvapauksia, vaan vaatii seuraamaan tietynlaisen ”edistyksellisyyden” agendaa.

Duginista tällainen liberalismi vaatii aina vain uutta ”vapautumista” jostakin. Vapautuminen on aloitettu kollektiivisista identiteeteistä, perinteistä, uskonnosta, kansalaisuudesta, kotimaasta, perheestä, ja lopulta sukupuolesta ja ihmisenä olemisesta, mihin se sitten johtaakaan.

Dugin selittää Carlsonille, ettei nykyään enää riitä, jos sanoo olevansa ”klassinen liberaali”, koska sekin tarkoittaa ”wokeismin” omaksuneille, ihmisyydestään vapautumista janoaville vasemmistoliberaaleille ”traditionalismia, konservatismia ja fasismia”. Jos et halua olla edistysmielinen liberaali, sinut ”canceloidaan”.

Carlson kysyy Duginilta, mikä on seuraava askel, kun ihmisyydestä on vapauduttu. Duginista vastaus löytyy amerikkalaisesta tieteisfiktiosta. Esimerkiksi monissa vanhoissa tieteiselokuvissa on jo kuvattu aikaa, jossa nyt elämme: melkein kaikki 1900-luvulla kuviteltu on toteutunut 2000-luvulla. ”Ei ole mitään tieteisfiktiota realistisempaa”, Dugin katsoo.

Dugin mainitsee Matrixin, Terminatorin ja tekoälyn. Jos ihmistä pidetään vain rationaalisena eläimenä, nykyteknologialla voidaan jo tuottaa tällaisia eläimiä, tai luoda niiden yhdistelmiä. Tekoälystä, jolla on käytössään kaikki data, voi tulla tällaisen uuden maailman kuningas.

Hollywood-elokuvissa ei ole koskaan kuvattu tulevaisuutta paluuna perinteisiin yhteiskuntiin ja suurperheisiin, vaan kuva on aina dystooppisen synkkä ja atomistinen. Tämä ei ole Duginista pelkkää fantasiaa, vaan realistinen vaihtoehto, jos nykyisenlainen edistyksellisten poliittinen projekti jatkuu.

Lopuksi Carlson kysyy Duginilta, miten on mahdollista, että vasemmistoliberaalit länsimaissa vuosikymmenien ajan puolustivat Neuvostoliittoa, Stalinia ja stalinismia ja 1900-luvun lopulle tultaessa suosivat jopa juoppo-Jeltsiniä, mutta 2000-luvulla Venäjästä tulikin äkisti heidän päävihollisensa.

Duginista tämä johtuu siitä, että Putin osoittautuikin perinteiseksi johtajaksi, joka heti valtaan noustuaan ryhtyi suitsimaan globaalin lännen vaikutteita Venäjällä. Putin ryhtyi puolustamaan perinteisempiä arvoja ja ajamaan valtiollista suverenismia.

Tämä ei ollut ensi alkuun selvää ulkopuolelta katsottuna, mutta kun Putin toistamiseen painotti Venäjän roolia erityisenä sivilisaatiovaltiona, jolla oli hyvin vähän yhteistä uusliberaalien ihanteiden kanssa, hänestä tuli lännen silmissä suorastaan metafyysinen vihollinen heidän pyrkimyksilleen.

Jos tavoitteena on perinteisten arvojen, uskomusten, perhekäsityksen, sukupuolten ja kaiken muun sellaisen tuhoaminen, Putinin Venäjä näiden arvojen tukijana, on liberaalin posthumanismin vihollinen, Dugin arvioi keskustelun päätteeksi.