Kun kaikki vaikuttaa kaikkeen – Venäjä, länsi ja epävakauden aika

”On yksi asia todeta kliseisesti, että kaikki maailmassa on yhteydessä toisiinsa. On kuitenkin aivan eri asia huomata, mitä todellisuudessa tapahtuu, kun nämä yhteydet katkeavat”, kirjoittaa Eurointelligence-ajatushautomoa johtava Wolfgang Münchau.

Britannian Oxfordissa asuva Münchau myöntää, että läntiset pakotteet perustuivat ”harhaanjohtavaan lähtökohtaan, jonka mukaan Venäjä on riippuvaisempi meistä kuin me Venäjästä”.

Venäjällä on kuitenkin ”enemmän vehnää kuin se voi syödä ja enemmän öljyä kuin se voi polttaa”. Venäjä on ”ensisijaisten ja toissijaisten hyödykkeiden toimittaja, josta maailma on tullut riippuvaiseksi”. Kuten tiedetään, öljy ja kaasu ovat Venäjän vientitulojen suurimmat lähteet.

Riippuvuutemme on kuitenkin akuuteinta muilla aloilla, Münchau muistuttaa: tietyissä elintarvikkeissa sekä harvinaisissa maametalleissa. Venäjä ei omaa näissä monopoliasemaa, ”mutta kun näiden hyödykkeiden suurin viejä katoaa, muu maailma kärsii välittömästi”.

Venäjä on maailman suurin maakaasun tuottaja ja sen osuus maailmanviennistä on vajaat 20 prosenttia. Öljyn suhteen Venäjä tulee Saudi-Arabian jälkeen ja sen osuus maailman viennistä on 11 prosenttia. Venäjä on lisäksi suurin lannoitteiden ja vehnän toimittaja; Venäjän ja Ukrainan osuus maailman vehnän viennistä on lähes kolmannes.

Mitä tulee harvinaisiin maametalleihin, Venäjä on maailman suurin palladiumin lähde. Palladium on tärkeä jalometalli auto- ja elektroniikkateollisuuden tuotannossa ja tällä hetkellä kultaakin kalliimpaa. Venäjä on myös maailman suurin nikkelin toimittaja ja tätä ainetta tarvitaan akuissa ja hybridiautojen tuotannossa.

Saksan teollisuus on jo varoittanut, että se on riippuvainen venäläisestä kaasusta, mutta myös muista tärkeistä toimituksista Venäjältä. Tätä tosiasiaa eivät poliittiset heilahdukset muuta, mutta esimerkiksi Suomen valtiojohtoa reaalipolitiikka ei tunnu kiinnostavan.

Münchau kysyykin nyt, mietittiinkö tätä pakotepolitikointia loppuun asti? Kuviteltiinko ministeritasolla, että globaalit kriisitilanteet energian ja elintarvikkeiden suhteen voitaisiin ratkaista vain osoittelemalla Putinia sormella? Neuvostoliiton ja lännen välisen kylmän sodan aikanakin kauppa sentään kävi ja kaasuhanat pysyivät auki.

Korona-ajan sulkutila opetti ihmisille paljon siitä, miten haavoittuvaisia eri maat ovat toimitusketjujen häiriöille. Eurooppalaisilla on vain kaksi reittiä kuljettaa tavaroita massoittain Aasiaan ja takaisin: joko konteilla tai rautateitse Venäjän kautta.

Münchau katsoo, että pandemian saati sodan varalle ei oltu laadittu tarkkoja suunnitelmia. Kontit ovat nyt jumissa Shanghaissa ja rautatiet suljettiin Ukrainan sodan vuoksi. Valtavirran analyytikkona Münchau ei kuitenkaan esitä radikaalimpia syitä asioiden nykytilaan.

Hän muistelee lännen talouspakotteiden toimineen silloin, kun kohdemaa on tarpeeksi pieni. Esimerkkeinä hän luettelee 1980-luvun Etelä-Afrikan, Iranin ja Pohjois-Korean. Venäjä on kuitenkin paljon suurempi ja vaikeampi vaikuttamisen kohde.

Edes bruttokansantuote ei ole riittävän merkityksellinen kokomittari. Bkt:llä mitattuna Venäjä saattaa olla vain Benelux-maiden tai Espanjan kokoinen, mutta tämä mittari ei ota huomioon verkostovaikutuksia.

”Nämä verkostovaikutukset ovat riittävän suuria, jotta talouspakotteet eivät ole kestäviä”, Münchau arvioi. Venäläishyödykkeille löytyy toki vaihtoehtoisia hankintalähteitä, mutta jos tarjontaa leikataan pysyvästi, samoja hyödykkeitä ei voida tuottaa yhtä paljon kuin ennen. Talous reagoi tähän hintojen nousulla ja kysynnän ja tarjonnan laskuna.

Kuten moni maailmanpolitiikan kommentoija, Münchau on tullut siihen tulokseen, että kaikki maat ovat niin sidoksissa toisiinsa, ettei pakotteita voida määrätä yhdelle taholle aiheuttamatta valtavaa vahinkoa myös muille ja tässä tapauksessa länsimaille itselleen.

Entä sitten Venäjän-vastaiset fanaatikot, jotka väittävät, että pakotteiden haitat ovat sen arvoiset, kunhan vain Kremlin muurien sisällä kärsittäisiin seurauksista? Eurointelligencen johtajasta tämä kuulostaa yhtä hullulta kuin jos ”taloustieteen professori väittäisi, että työttömyyden kasvu on hintansa arvoinen”.

Münchau toistaa toki läntisen infosodan mantraa siitä, että ”pakotteiden suora vaikutus Venäjään on suurempi kuin länsimaihin”, mutta ”ratkaisevaa on vaikutusten ja kipukynnyksemme välinen ero”; Putinilla tuo kynnys on tutkijan mukaan paljon korkeampi.

Saksalaisanalyytikko ei näe helppoa tietä ulos nykytilanteesta. Vaikka Yhdysvaltojen hallinnon lopullinen tavoite on päästä eroon Putinista ja asettaa hänen tilalleen ”länsimielinen demokraattinen johtaja”, tämä vaikuttaa epätodennäköiseltä lopputulokselta.

Edes Venäjän sotilaallinen tappio – mitä ei ole näköpiirissä Ukrainan puolesta liputtavien toiveajattelusta huolimatta – ei välttämättä käynnistäisi uutta venäläistä vallankumousta lännelle alisteiseen suuntaan ja toimitusongelmatkin säilyisivät ennallaan.

Münchau ajattelee, että Putinin kanssa olisi tehtävä jonkinlainen sopimus, johon kuuluisi pakotteiden poistaminen. Muuten on vaarana, että maailmaan syntyy kaksi kaupparyhmää, ”länsi ja muut”. Nykyisessä alennustilassaan ”länsi” ei ole enää voittoisan sanelijan roolissa, vaan vaarassa eristää itsensä muista.

Tilausta olisi siis jälleen diplomatialle ja ulkopoliittiselle pragmatismille. Jos toimitusketjuja järjestellään uudelleen, Venäjän energiaa ja harvinaisia maametalleja kulutetaan edelleen muualla, mutta ”meille jäävät vain Big Mac-hampurilaiset”, Münchau sivaltaa.

Münchausta talouspakotteet näyttävät ”toimintahäiriöisen lännen viimeiseltä hurraa-huudolta”. Ukrainan sota näyttäytyy hänelle ”massiivisen deglobalisaation katalysaattorina”.

Analyytikko epäilee, etteivät länsimaat ole oikeasti valmiita kohtaamaan nykyisten ulko- ja talouspoliittisten toimien seurauksia, eli ”jatkuvaa inflaatiota, teollisuustuotannon vähenemistä, kasvun hidastumista ja työttömyyden lisääntymistä”.

Itse arvioisin jälleen, että nykyinen ”häiriötila” on lähtökohtaisesti kapitalistisen järjestelmän ja uusliberaalin globalisaation luoma ongelmavyyhti. Romahdusta hidastetaan kriiseillä, jotta vanhentuneen systeemin päivittäminen onnistuisi. Nykyiset ylikansalliset vallanpitäjät eivät ole valmiita luopumaan saavuttamistaan eduista.

Näiden tuhoisten toimien vaikutukset jäävät vielä nähtäviksi. Nouseeko jostain haastajaa lännen rahavallalle? Kiinan on ajateltu olevan sellainen mahti, joka ottaa takaisin paikkansa maailman keskiössä, mutta epäilen hieman tätäkin skenaariota.

Vaikka lähitulevaisuudessa siirryttäisiinkin valtiotasolla blokkipohjaiseen kilpailuasetelmaan, ylikansalliset agendat näyttävät jatkavan etenemistään. Juuri kansainvälisellä tasolla kaivattaisiin radikaalia muutosta, mitä tulee eri instituutioiden tavoitteisiin ja toimiin, mutta sellaista ei ole ainakaan vielä näkyvissä.

Hätäkapitalismia hajoavassa maailmassa

”Hätäparadigman kiihtymisellä vuodesta 2020 lähtien on yksinkertainen, mutta laajalti kiistetty tarkoitus: salata sosioekonominen romahdus”, väittää Cardiffin yliopiston professori Fabio Vighi, kerraten teesiään siitä, kuinka erilaisia bio- ja geopoliittisia kriisejä käytetään hidastamaan kapitalistisen järjestelmän kaatumista.

Suurpääoman edustajat toki esittävät asian toisin. Kansainvälisen valuuttarahasto IMF:n johtaja Kristalina Georgieva sanoi Maailman talousfoorumin kokoontumisessa ”pandemian, Ukrainan sodan, markkinoiden epävakauden lisääntymisen ja ilmastomuutoksen pysyvän uhan” muodostavan ”katastrofien yhteenkietoutumisen”, johon täytyisi yhteistyössä paneutua.

Vighi katsoo, ettei Davosin foorumi itsessään ole mikään salaliittojen keskus, vaan ”eliitin yhä hätääntyneempien reaktioiden suukappale hallitsemattomiin järjestelmäristiriitoihin”. Samalla, kun he inttävät, että tuleva lama on ”maailman yllättäneiden globaalien vastoinkäymisten tulosta” (koronaviruksesta aina Venäjän sotatoimiin Ukrainassa), asia on täysin päinvastoin: talouden alamäki on näiden ”onnettomuuksien” syy.

Meille myytävät ”uhat” ovat vain ”ideologinen projektio kapitalistisen modernismin sisäisestä rajasta ja jatkuvasta hajoamisesta”. Systeemisessä mielessä, ”hätäriippuvuus pitää kapitalismin koomassa olevan ruumiin keinotekoisesti elossa”. Näin ollen viholliskuvia ei enää rakenneta imperiumin laajentumisen oikeuttamiseksi, vaan ”velkaantuneen maailmantalouden konkurssin peittämiseksi”.

Globalisaatio on vähitellen heikentänyt pääoman omia mahdollisuusehtoja, Vighi arvioi. Lopulta ainoa lääke, joka tähän sairaaseen kehityskulkuun keksittiin, oli ”globaalien hätätilanteiden vapauttaminen”, joita on täydennettävä ”yhä suuremmilla pelon, kaaoksen ja propagandan ruiskeilla”.

Kaikki alkoi vuosituhannen vaihteessa ”Al-Qaidan, globaalin terrorismin vastaisen sodan ja Colin Powellin pienen valkoisen jauhepullon myötä”. Tämä vapautti talibanit, Isis-terrorismin, Syyrian runtelun, Pohjois-Korean ohjuskriisin, Kiinan-vastaisen kauppasodan, Russiagaten ja lopulta koronakriisin.

Nyt näyttää siltä, että uusi, entistä hyisempi kylmä sota on käynnistynyt. Vighi on hyvin perillä tapahtumien kulun syistä ja seurauksista: ”mitä lähemmäksi järjestelmän romahdusta tullaan, sitä enemmän tarvitaan ulkoisia kriisejä väestön harhauttamiseksi ja manipuloimiseksi, samalla kun romahdusta lykätään ja luodaan perustaa järjestelmän autoritaariselle uusintamiselle”.

Historia osoittaa, että kun imperiumit ovat romahtamaisillaan, ne jähmettyvät alistaviksi kriisinhallintajärjestelmiksi. Ei ole sattumaa, että sarjahätätilanteiden aikakautemme alkoi it-kuplan puhkeamisella – ensimmäisellä maailmanlaajuisella markkinoiden romahduksella.

Vuoden 2001 loppuun mennessä, suurin osa teknologiapainotteisista yrityksistä oli mennyt konkurssiin ja lokakuussa 2002 Nasdaq-indeksi oli laskenut 77 prosenttia, mikä paljasti velan, luovan rahoituksen ja reaalitalouden voimanlähteenä toimivan ”uuden talouden” rakenteelliset heikkoudet.

It-kuplaa seurasi vuoden 2008 finanssikriisi, johon reagoitiin toteuttamalla määrällisen elvytyksen ohjelmia. Vuosina 2009-12, kapitalistinen ristiriita ilmaantui uudelleen Euroopan valtionvelkakriisin muodossa ja syksyllä 2019 potentiaalisesti tuhoisana likviditeettiloukkuna, Yhdysvaltojen repo-markkinoiden kriisinä, joka virallisesti aloitti ”hätäkapitalismin” aikakauden.

”Siitä lähtien rahoitusvarojen inflaation kautta tapahtuvaa kasvun simulointia on suojattu tehtailemalla globaaleja uhkia, jotka korporaatiomedia on asianmukaisesti paketoinut ja myynyt kuluttajille”, Vighi summaa ällistyttävän johtopäätöksensä.

Koronavirus nosti hätätilan rimaa vielä korkeammalle, mutta tämä ”terveyskriisi” on taas keskeytetty ainakin kesän ajaksi ja koronavilkutkin ovat sammuneet. ”Uusia, entistä tehokkaampia rokotteita” odottava kansa (ts. suurten lääkeyhtiöiden koehenkilöt) on sen sijaan saatettu sotapsykoosiin Ukrainan konfliktin avulla. Kollektiivista länttä vaivaava uusi tauti onkin vanha tuttu vihulainen, Venäjä.

”Viruksen tavoin Ukrainan sota suojelee meitä todelliselta kauhulta, joka on velkaantumisen ja pörssiromahduksen aiheuttama täydellinen yhteiskunnallinen romahdus”, Vighi toistaa väittämäänsä ja lisää, että ”oikea dialektinen johtopäätös tähän kieroutuneeseen tilanteeseen olisi tehdä loppu tuhoisia hätätilanteita ruokkivasta, itsetuhoisesta kapitalistisesta logiikasta”. Miten tämä onnistuisi, siihen teoreetikko ei esitä keinoa.

Vighi muistuttaa, että ”talouskasvua” 1990-luvulla ruokki ”kierrätysmekanismi”, jossa ”kysyntää, ostovoimaa sekä tavaroiden ja palvelujen tuotantoa” ylläpidettiin spekulatiivisella rahalla. Reaalitalouden perustana eivät enää olleet työtulot, vaan pikemminkin sitä ohjasivat hintaspekulaatiot rahoitusvaroilla – ”fiktiiviset rahakasat ilman arvoa”.

Tämä ”pseudokertymisen kierre”, joka perustuu siihen, että rahoituslikviditeetti virtaa takaisin tuotantoon ja kulutukseen, on velkavetoisen, inflaatiota aiheuttavan ”hätäkapitalismin” tunnusomainen ilmiö. Yhä suuremmat määrät fiktiivistä pääomaa päätyvät väistämättä tukemaan tuotantoa, joten yhä suurempi osa todellisesta kasautumisesta osallistuu spekulatiiviseen prosessiin.

”Kaikkien riskivarojen (osakkeet, joukkovelkakirjat ja kiinteistöt) nykyinen irvokas yliarvostus viittaa siihen, että eliitti jatkaa poliittisen pelikirjan käyttöä ostaakseen lisää aikaa ja lykätäkseen velkakuplan puhkeamista, jota se alkoi paisuttaa jo vuosia ennen kuin koronasta ja Putinista tuli suosittuja syntipukkeja.”

Vighi pelkää, että ”kapitalistisen Graalin maljan vartijat ovat suunnitelleet meille ikuisen pelkotilan, epätoivoisena yrityksenä viivyttää valuutan devalvaatioshokkia, joka on hautunut jo vuosikymmeniä”. Vaikka he tekevät sen yhä kyynisemmillä menetelmillä, he näyttävät ainakin ymmärtävän, että tällainen shokki saattaisi koko systeemin polvilleen.

Rahoitusaristokratia on valmis tekemään lähes mitä tahansa varmistaakseen, että kuolemaa tekevä talousmallimme pysyisi elossa. Näin he osoittavat ymmärtävänsä asioiden karmivan tilan paremmin kuin ”jälkimarxilainen älymystö ja postmoderni vasemmisto kaikkine merkityksettömine muunnelmineen”.

Vasemmistolaiseen ajatteluun syvällisesti perehtynyt Vighi ruoskii nykyvasemmiston hyödyllisiä idiootteja, jotka ”ovat jo pitkään pettäneet perustehtävänsä kritisoida poliittista taloutta ja ovat siten suoraan osallisia kehittymässä olevaan katastrofiin”. Vighin tylytyksestä tulee mieleen myös Suomen Nato-yhteensopivaksi muuttunut Vasemmistoliitto, josta periaatteellisimmat ovat jo eronneet.

Ratkaisevaa on myös se, että vanha rahavalta ymmärtää, että romahduksen on tapahduttava nykyisen mallin ”hallittuna luhistumisena”, mikä antaa heille mahdollisuuden säilyttää valta-asemansa ”lähestyvässä, uusfeodaalisessa kapitalistisessa normaalissa”. Joillekin tämä on ”valvontakapitalismia”, toiset kauhistelevat ”globaalikommunismia”.

”Poikkeusoloja” varten valtaan nostetut ”nuoret globaalit johtajat” tekevät ylikansallisten mentoriensa opastuksella raskaat päätökset. Olisi kiinnostavaa tietää, onko Bilderberg-kokoukseen osallistuvalle Sanna Marinille kerrottu, että vanhentuneen tuotantotavan romahdusta voidaan lykätä vain ”jatkuvalla globaalien hätätilanteiden virralla, yhä tuottamattomamman reaalitalouden hallitulla inflaatiolla ja liberaalin demokratian autoritaarisella muodonmuutoksella”?

Elintarvikkeiden ja energian säännöstely, joukkotuho, sosiaalinen luottoluokitus ja digitaalisen valuutan avulla tapahtuva rahanhallinta ovat jo pitkään olleet lähitulevaisuuden rakennuspalikoita. Vighi uskoo, että tämä skenaario on ”luultavasti jo osa kollektiivista mielikuvitustamme, koska meille vakuutellaan tällaisen kehityskulun olevan väistämätöntä ylivoimaisen esteen vuoksi”.

Korona-aikana näkymätön terveysuhka oli alati läsnä ja kriisitietoisuutta vahvistettiin kasvomaskeilla ja muilla varotoimilla. Myös uhka Ukrainan kriisin eskaloitumisesta suursodaksi on välttämätön pelote, jotta kansalaiset saadaan suggeroitua kuuliaisiksi. Vapaassa pudotuksessa olevan talouden keskelläkin pidetään yhteishenkeä nostattavia maanpuolustuskursseja.

Vighi pitää selviönä, että sota palvelee ”päinvastaista tavoitetta kuin meille kerrotaan”. Venäjän-vastaisten pakotteiden ja aseavun lähettämisen tarkoituksena ei ole puolustaa Ukrainaa, vaan ”pitkittää konfliktia ja ruokkia inflaatiota, jotta muuten kulovalkean tavoin koko rahoitusalalle leviävä velkamarkkinoiden katastrofiriski voitaisiin torjua”.

”Putinin sota” (kuten ”sota terrorismia vastaan” ja koronatoimet sulkutiloineen) viivästyttää ”kaiken kuplan” puhkeamista, minkä vuoksi Ukraina ”uhrataan vapauden ja demokratian verilöylyn alttarilla”. Näin pyritään estämään uusi ”Lehmanin shokki”, joka syöksisi maailman entistä syvemmälle kaaokseen.

Tältä näyttää Vighin teorian mukainen, äärimmäisen kriisinhallinnan taloudellinen pinta. Jos raapaisemme tuota pintaa, kohtaamme ”kaikkien pelattavien geopoliittisten ja propagandapelien perussyyn: pääoman arvosisällön korjaamattoman sulamisen”. Joko kaikki pelaavat käsikirjoituksen mukaan, tai esitys peruuntuu ja koko järjestelmä sen mukana.

Nykyisessä narratiivissa Putinia syytetään inflaatiosta ja sen ”apokalyptisesta” vaikutuksesta maailman köyhiin. Vaikka kriisien aiheuttamat negatiiviset tarjontahäiriöt pahentavat löysän rahapolitiikan aiheuttamaa devalvaatiota, alkuongelma on peräisin keskuspankkiirien luomasta katteettomasta, ”arvottomasta rahasta”.

On tavallista, että imperiumit kärsivät hitaan ja tuskallisen kuoleman kieltäessään romahduksensa syyn. Yhdysvaltojen johtaman kapitalistisen maailman kaatuminen alkoi yli puoli vuosisataa sitten ja sitä ovat viivästäneet vain rahan (velan) luomisen ruokkimat, väärennetyn vaurauden aallot, jotka ovat hyödyttäneet pientä eliittiä, rasittaen samalla massoja veloilla ja kurjuudella.

Nykyinen finanssikapitalismi perustuu mielettömään rahan painamiseen ja levittämiseen, nopeasti katoavan lisäarvon kompensoimiseksi. Jos Yhdysvalloissa oli 1990-luvulla suhteellisen kasvun kausi alhaisista palkoista ja tuottavuuden kasvusta huolimatta, se johtui siitä, että kulutusta ylläpidettiin yhä enemmän luotolla.

Globalisaatio tarjosi pakotien ”uupuneelle fordistiselle tuotantotavalle”, mutta samalla se sitoi itsensä yhä suurempiin velkapyramideihin ja spekulatiivisiin ylilyönteihin, mikä teki järjestelmästä entistä epävakaamman.

”Pandemiaa” käytettiin globaalina kilpenä ennennäkemättömälle rahan painamiselle ja lainanotolle: koronakriisin aikana Yhdysvaltojen keskuspankki Federal Reserve painoi yhdessä vuodessa enemmän fiat-rahaa, kuin kaikissa määrällisen elvytyksen ohjelmissaan yhteensä vuoden 2008 jälkeen.

Vighistä on kuitenkin todennäköistä, että velka- ja pörssikriisi viivästyy edelleen. Suurta finaalia – ”villeimmätkin kuvitelmamme ylittävää raamatullista romahdusta, joka syttyy velkamarkkinoiden hyperkuplan räjähdyksestä” – lykätään tällä hetkellä ”reaalitalouden inflaatiohypetyksen” avulla.

Tämä tarkoittaa, että ”kurjuusindeksi” (inflaation ja työttömyysasteen yhdistelmä) tulee kasvamaan entisestään. Olemme siis tietyssä mielessä palaamassa ”kapitalismin esihistoriaan”, rikkaan eliitin ja köyhälistön luokkayhteiskuntaan. Nykyinen ”bio- ja geopoliittinen väkivalta” (virus, sota ja muut tulevat globaalit hätätilanteet) on olennainen osa tätä prosessia; tarkoituksellinen yritys hallita romahdusta autoritaarisin keinoin.

Marxinsa lukeneen Vighin mukaan meillä on vain yksi todellinen vaihtoehto: joko vapautamme itsemme ”hyödyke-, arvo- ja rahamuodoista ja siten pääomamuodosta sellaisenaan”, tai meidät vedetään ”uuteen pimeään väkivallan ja taantumuksen aikakauteen”. Ottaen huomioon finanssipiirien ahneuden ja vallanhimon, jälkimmäinen vaihtoehto on valitettavasti todennäköisempi.

Boris Johnsonin vaihtoehto EU:lle

Britannian pääministeri Boris Johnson on ehdottanut ”uuden poliittisen, taloudellisen ja sotilaallisen liiton perustamista vaihtoehtona Euroopan unionille”, italialaislehti Corriere della Sera on uutisoinut.

Uuden liiton johtajana olisi Iso-Britannia, ja siihen kuuluisivat ”Ukraina, Puola, Viro, Latvia ja Liettua, sekä myöhemmin mahdollisesti Turkki”. Kuulostaa äkkiseltään aika erikoiselta.

Johnson uskoo, että liittouman jäseniä motivoisi ”epäluottamus Brysseliin ja turhautuminen Berliinin reaktioihin, mitä tulee Venäjän aggressioon”. Heitä yhdistäisi ”innostus kansalliseen itsemääräämisoikeuteen, liberaaliin markkinatalouteen, sekä Moskovan politiikan määrätietoiseen vastustamiseen”.

Italialaislehden mukaan Johnson esitteli ehdotuksensa Zelenskyille heidän tapaamisessaan Kiovassa 9. huhtikuuta. Kiova, joka on EU:n tukimiljardien ahne vastaanottaja, ei ole uskaltanut ottaa asiaan julkisesti kantaa.

Zelenskyi odottaa 23. kesäkuuta pidettävää EU:n huippukokousta, jossa Euroopan johtajien on arveltu päättävän, myönnetäänkö Ukrainalle ehdokasmaan asema ja aloitetaanko viralliset neuvottelut maan tulevasta EU-jäsenyydestä. Tämäkään ei kuulosta järin realistiselta tulevaisuudennäkymältä.

Zelenskyi onkin vaikuttanut turhautuneelta Brysselin suuntaan. Ukrainan eliitti epäilee, että Saksan ja Ranskan valtapalatseissa vain harvat oikeasti toivovat Putinin tappiota: pakotteiden ja aselähetysten viivästyminen on kaivanut poliittisen vallihaudan Kiovan ja Brysselin välille.

Jos Ukrainan jäsenyystoiveet eivät EU:n huippukokouksen myötä toteudu, Kiova saattaa harkita muita vaihtoehtoja ja varmasti myös Johnsonin eksentrisiä ehdotuksia.

Epäselvää on myös se, suostuisivatko Puola ja Baltian maat tällaiseen brittijohtoiseen liittoumaan. Eräs eurooppalainen ministeri totesikin, että Johnson ”yrittää vain saada poliittista osinkoa tällaisilla ehdotuksilla”.

Ulkoministeri Gabrielius Landsbergisin mukaan Liettua ei ole vielä saanut konkreettista ehdotusta Britannian pääministerin Johnsonin ajatuksesta vaihtoehtoisesta liittoutumasta.

”Emme ole nähneet mitään konkreettista ehdotusta. Meillä ei ole aavistustakaan, mikä sen sisältö on, kuinka todellinen ja vakavasti otettava se on”, Landsbergis kommentoi toimittajille Vilnassa.

Mikäli Johnsonin hallinnon visio ”globaalista Britanniasta” jää Baltian traumavaltioiden ja kaatumassa olevan Ukrainan varaan, se heijastaa ainakin realistisempaa kuvaa ”pikku-Britanniasta” ja saarivaltion kutistuvasta roolista maailmanpolitiikan pelikentällä.

Venäjän on usein syytetty haluavan hajottaa Euroopan unioni, mutta Johnsonin outo aloite on tästä brittiläinen esimerkki. Onko brexitin logiikka siirtynyt sisäpolitiikasta Lontoon ulkopoliittiseen strategiaan?

Pelkkä yrityskin toteuttaa Johnsonin idea käytännössä, lisäisi eripuraa ja epävakautta Euroopassa. Vaikka liitto olisikin vain Johnsonin yksityisajattelun tuotos, joka on vuodettu julkisuuteen, se toisaalta heijastaa maailman geopoliittista tilaa, jossa heikentyneet länsivallat yrittävät epätoivoisesti pönkittää omaa asemaansa.

Putinin Euraasia ja vihamielinen länsi

Venäjän presidentti Vladimir Putin puhui torstaina Euraasian talousfoorumin ensimmäisessä kokoontumisessa. Hän tuomitsi länsimaiden vihamielisen politiikan, jolla ne ”yrittävät rangaista muita asettamalla talouspakotteita ja samalla yliarvioivat voimansa”.

”Asia ei koske vain Venäjää, eikä edes Kiinaa, vaan monia muita maailman maita. Yhä useammat maat haluavat harjoittaa ja tulevat harjoittamaan itsenäistä politiikkaa”, Putin sanoi talousfoorumin istunnossa. ”Mikään maailmanpoliisi ei voi pysäyttää tätä luonnollista globaalia prosessia, kukaan ei ole niin vahva.”

”He kohtaavat haasteita kansakuntiensa sisällä ja toivon, että he ymmärtävät, ettei tällä politiikalla ole mitään mahdollisuuksia”, Venäjän johtaja sanoi viitaten Yhdysvaltoihin ja sen länsimaisiin liittolaisiin.

Venäjästä on helmikuussa aloitetun Ukrainan operaation jälkeen tullut maa, jolle on määrätty eniten pakotteita koko maailmassa. Liiketoiminnan rajoituksilla on pyritty aiheuttamaan Venäjälle kustannuksia ja horjuttamaan maan taloutta. Monet valtiot ovat kuitenkin kieltäytyneet liittymästä Venäjän-vastaisiin pakotteisiin, Nato-maa Turkki mukaan lukien.

Globaalit markkinat olivat jo ennestään kovan paineen alla liberaalin talousjärjestelmän kriisiytymisen vuoksi. Vastakkainasettelu on vain lisännyt epävakautta ja energian ja elintarvikkeiden hinnat ovat nousseet. Maa toisensa jälkeen syöksyy nyt yhä syvemmälle inflaation kurimukseen.

Putinin mukaan Venäjä ei aio sulkea talouttaan muulta maailmalta. Hän kertoi myös, miten Venäjä selviytyy pakotteista muun muassa korvaamalla keskeisiä tuontituotteita kotimaisilla tuotteilla. Venäjä ei edelleenkään ole hajoamisen partaalla, kuten lännessä on toivottu.

Presidentti kommentoi myös Suur-Euraasian kumppanuushanketta, joka on ollut viime vuodet Venäjän ulkopolitiikan keskiössä. Euraasialainen järjestys on muotoutumassa ja se tulee herättämään kiinnostusta ”uudessa kansainvälisessä ympäristössä”.

Ukrainassa Venäjä on edennyt samanaikaisesti usealla rintamalla. Massiivisista tappioistaan välittämättä, Zelenskyin hallinto jatkaa aseavun kärttämistä lännen ohjeistuksen mukaisesti. Venäjän ulkoministeriön mielestä länsi rahoittaa Ukrainaa ”totaalisen tappion pelossa”, Nato-maiden vain edistäessä ”Ukrainan tuhoa”.

Euraasian talousfoorumi: Länsi törmäyskurssilla nousevien maiden kanssa

Euraasian talousunionin (johon kuuluvat tällä hetkellä Venäjä, Valko-Venäjä, Armenia, Kirgisia ja Kazakstan) oma talousfoorumi kokoontuu tänä vuonna ensimmäistä kertaa. 26. – 27. toukokuuta järjestettävä tapahtuma on alkanut Kirgisian pääkaupungissa Biškekissä.

Foorumin teemana on ”Euraasian taloudellinen yhdentyminen globaalien muutosten aikakaudella. Uusia mahdollisuuksia investoinneille”.

Talousfoorumiin osallistuu yli 2500 henkilöä 15 eri maasta: Euraasian talousunionin maista sekä valtioista, jotka ovat kiinnostuneita syventämään suhteitaan järjestöön – Kiinasta, Vietnamista, muista Aasian maista, sekä Latinalaisesta Amerikasta. Myös useat Afrikan ja Euroopan maat ovat ilmaisseet kiinnostuksensa kokousta kohtaan.

Foorumiin kuuluu täysistunto, johon unionin valtioiden päämiehet osallistuvat videokonferenssin välityksellä, sekä 21 temaattista istuntoa, joissa keskustellaan ”liikenne- ja energiainfrastruktuurin kehittämisestä, rahoitus- ja pankkipolitiikasta, teollisuusyhteistyöstä, sähköisestä kaupankäynnistä, nuorisoagendasta, sekä Euraasian talousneuvoston uusista yhteistyöaloista”.

Tilaisuuden avannut Kirgisian pääministeri Akylbek Žaparov uskoo, että Euraasian talousunioni ”pystyy muuttumaan maailmantalouden tärkeäksi kohteeksi ja auttamaan poistamaan vääristymät ja epätasapainon, jotka ovat kehittyneet viime vuosikymmeninä maailman taloussuhteissa”.

Talousfoorumissa keskustellaan myös ”euraasialaisuuden idean edistämisestä ja sen popularisoinnista”. Tähän liittyy ”nuoriso-ohjelma, joka on yksi Euraasian yhdentymisen uusista aloista, kun ajatellaan nuorten laajaa osallistumista Euraasian talousunionin prosesseihin”.

Kansainvälistä vuorovaikutusta ja yhteistyötä käsittelevässä paneelikeskustelussa, Valko-Venäjän edustaja, varaulkoministeri Juri Ambrazevitš totesi, että ”Euraasian nousu tapahtuu globaalien muutosten keskellä”. ”Hallitsevaa asemaansa puolustava länsi törmää väistämättä nouseviin maihin”, hän arvioi.

Monet analyytikot uskovat, että jo keskipitkällä aikavälillä tulemme siirtymään ”makroalueiden maailmaan”. Tätä skenaariota tukevat monet tekijät, eikä globalisaation käsitettä määritellä enää vain lännen ehdoilla.

”Siirtymisestä moninapaiseen maailmaan seuraa häiriöitä. Yhteentörmäykset valta-asemaansa puolustavan lännen ja uusia napoja määrittelevien, nousevien johtajien välillä ovat väistämättömiä”, Ambrazevitš vahvistaa.

Hänen mielestään Ukrainan nykyinen konflikti on yksi tällaisista häiriötiloista. ”On rohkaisevaa, että YK:n äänestys [jossa monet maat eivät suostuneet osallistumaan Venäjän-vastaisiin pakotteisiin] on osoittanut, että yhä useammat ei-länsimaiset maat päättävät ajaa omia etujaan. Uusien kehityskeskusten on kuitenkin tehtävä kovasti töitä osoittaakseen oikeutensa olemassaoloon.”

”Ennen kuin makroalueiden maailma näkee päivänvalon, maailmanjärjestys käy läpi monia muutoksia. Esimerkiksi tuotanto- ja logistiikkaketjut lyhenevät ja rajoittuvat valtaviin alueellisiin yhteenliittymiin”, Ambrazevitš ennakoi.

”Tehdasteollisuus nousee jälleen johtavaan asemaan taloudessa, jolloin luonnonvarojen saatavuudesta riippuvaisen teollisen erikoistumisen merkitys kasvaa”, valkovenäläisdiplomaatti katsoi.

Hän korosti, että ”keskittymällä omavaraisuuteen, suurempaan kestävyyteen ulkoisten häiriöiden edessä” ja ”vahvojen hallitusten tehokkaaseen hallintoon”, makroalueilla on mahdollisuus ”muodostaa vaihtoehto länsimaiselle globalisaatiolle, varmistaa resurssien ja varojen oikeudenmukaisempi jakautuminen ja kaikkien ihmisten osallisuus kehitykseen”.

”Liberaalin maailmanjärjestyksen vuoksi kolmannen maailman on mahdotonta saavuttaa samaa elintasoa, kuin kultaisella miljardilla [kehittyneiden maiden kokonaisväestöllä] on. Länsimainen globalisaation käsite sementoi tämän kuilun”, Ambrazevitš sanoi, odottaen muutosta tilanteeseen.

Euraasian talousfoorumin kokoontuminen on jälleen yksi osoitus siitä, että lännen instituutioille löytyy jo haastajansa. Toivottavasti Kirgisian pääministeri Žaparovin toive käy toteen ja Euraasian talousyhteisöstä tulee vielä myös poliittinen unioni, joka kasvaa uusilla jäsenmailla.

Lännen infosota ja Kiinan koronastrategia

Lännen kauhukertomukset Kiinan Xinjiangin alueella tapahtuvasta ”uiguurien sorrosta” ovat palanneet taas uutisaiheeksi. Aivan kuin koordinoidusti, Yle, BBC ja muut läntiset uutistoimistot nostivat väitteet uiguurien kohtelusta esiin juuri kun YK:n ihmisoikeusvaltuutettu on aloittanut vierailunsa Kiinassa.

Myös Britannian ulkoministeri Liz Truss twiittasi aiheesta, vaatien Kiinaa tilille ihmisoikeusrikkomuksista. Jo aiemmin Truss ja kumppanit ovat uhkailleet Kiinan talouskasvun pysähtyvän, ellei Peking ymmärrä alistua lännen komentoon.

Koska retoriikka vain kovenee, lienee vain ajan kysymys, kun länsi siirtyy Venäjän kimpusta kohti Kiinaa. Davosissa, Maailman talousfoorumin kokoontumisessa, multimiljardööri George Soros varoitti jo kuulijoitaan siitä, ettei sivilisaatio kestä ”Putinin sotaa”, eikä ”Xi Jinpingin hallintoa”, joka kaiken lisäksi jatkaa ”nollakoronalinjalla”.

Sorosin mukaan ”Kiinan jatkuvat lukitukset häiritsevät toimitusketjuja, mikä voi pitää inflaation korkealla kaikkialla ja aiheuttaa maailmanlaajuisen laman”. Hän lisäsi, että ”Xin virheet saattavat maksaa hänelle kolmannen [presidentti]kauden”.

Länsimaissa Kiinaan on suhtauduttu nuivasti koronakriisin alkamisen jälkeen. Kiinan talouskasvu ja teknologinen kehitys on myös nähty uhkana, jonka lännen olisi voitettava, jotta angloamerikkalainen ”liberaali järjestys” jatkuisi, eikä maailma kääntyisi valtiojohtoisen sosialismin tielle.

Korona-aikana Kiinan rajut toimet tartuntojen pysäyttämiseksi ovat herättäneet ihastusta, mutta myös kasvavaa paheksuntaa. Kiinassa on jatkettu nollatoleranssia myös omikronvarianttia kohtaan, mitä on käytetty hyväksi lännen Kiinan-vastaisessa propagandassa.

Kiinan tiukkaa koronastrategiaa on arvosteltu jo Maailman terveysjärjestö WHO:nkin taholta ”kestämättömäksi”, mutta Peking pitää kiinni linjastaan. Osasyy on läntisten analyytikkojen mukaan poliittinen: Xi Jinpingin hallinto haluaa näyttää Kiinan olevan maailman paras koronatoimissa.

Vastauksena WHO:n kommentteihin hallituksen lausunnossa todettiin, että ”Kiinan valtava väestömäärä tarkoittaa, että ennaltaehkäisy- ja valvontatoimien höllentäminen johtaisi väistämättä suureen määrään vanhusten kuolemia”, mikä maassa halutaan välttää.

Xi Jinpingin hallinnon mukaan, nykyisellä politiikalla ”koronavirus saadaan kuriin mahdollisimman pienin yhteiskunnallisin kustannuksin, mahdollisimman lyhyessä ajassa”.

Tällainen lähestymistapa on kuitenkin ominaista muullekin Kiinan politiikalle, kuten kiinalainen talousviisas, Fudanin yliopiston dekaani Zhang Jung on selventänyt.

”Kiinan johto on halukkaampi kantamaan lyhyellä aikavälillä suuriakin kustannuksia pitkän aikavälin kehitystavoitteiden edistämiseksi. Erityisesti kriisien keskellä he löytävät ratkaisuja, jotka – vaikka ne tulevatkin usein kalliiksi lyhyellä aikavälillä – mahdollistavat maan paluun omalle tielleen”, Zhang puolustaa.

Proaktiivinen ”sissityylinen politiikka” syntyi vallankumousvuosien aikana, jolloin Kiinan kommunistinen puolue oli usein epäedullisessa asemassa. Tämän strategian ansiosta, joka on maan ”poliittisen, taloudellisen ja sosiaalisen kestävyyden perusta”, Kiinan talous on ”johdonmukaisesti välttynyt ulkoisilta häiriöiltä”.

Vaikka en ole koronarajoitusten ja karanteenien kannattaja, olen kriittisyydestä huolimatta ottanut huomioon myös sen mahdollisuuden, että Kiinan koville otteille löytyy järkevä selitys, olipa viruksen todellinen alkuperä mikä tahansa. Kaikkia mahdollisia skenaarioita kannattaa pohtia tässä erikoisessa tilanteessa.

Ulko- ja turvallisuuspoliittisesta näkökulmasta tarkasteltuna, sosialistiseen suurvaltaan saatetaan pian kohdistaa vakavia hyökkäyksiä, jotka todennäköisesti vaatisivat myös kovakätistä sisäpoliittista toimintaa, väestön ja valtion puolustamiseksi poikkeusoloissa.

Voisiko siis olla niin, että jatkuva koronatestaaminen, lukitukset ja muut rajoitukset, on toteutettu paitsi psyykkaamaan kansalaisia tulevaa sotaa tai muuta katastrofia varten, myös näyttämään mahdollisille hyökkääjille, että Peking kykenee selviytymään mistä tahansa uhkatilanteesta, kuten tähänkin asti?

Tästä perspektiivistä katsottuna, nollakoronastrategia ja muut totalitaariset toimet (joilla voi olla myös globaaliin talouteen ja tuotantoketjujen toimivuuteen vaikuttavia tarkoitusperiä) lähettävät lännen eliitille viestin, että ”jos yritätte jotain tällaista uudelleen, se ei tule onnistumaan, vaan kostautuu teille itsellenne, joten olisi parempi perääntyä”.

Toki tämä on vain spekulointia, mutta ”uuden normaalin” maailmassa on hyvä harjoittaa luovaa ajattelua ja loogista päättelyä, pelkän emotionaalisen reagoinnin sijaan. Olipa perimmäinen totuus ja lopputulos millainen tahansa, lännen kiihtyvä kamppailu Kiinaa vastaan tulee vaikuttamaan meihin kaikkiin.

Uuden normaalin uutisvirta – Davos, apinarokko ja Venäjä

Tyypillinen viikko on taas aluillaan ”uuden normaalin” maailmassa. Alla muutama nosto uutisvirrasta.

Klaus Schwabin eliittikokous alkaa

Maailman talousfoorumi kokoontuu jälleen Davosissa, teemoinaan ”globaali yhteistyö”, ”oikeudenmukaisempi talous”, ”teknologia ja innovaatiot”, ”ilmasto ja luonto”, ”terveys ja terveydenhuolto”, ”työpaikat ja osaaminen”, ”yhteiskunta ja oikeudenmukaisuus” sekä ”parempi liiketoiminta”.

Tilaisuuden isäntiä ja vaikutusvaltaisia kutsuvieraita – sijoittajia, yrittäjiä, poliitikkoja ja akateemikkoja – suojellaan lähes viiden tuhannen sveitsiläissotilaan voimin. Kokouspaikan ylle on julistettu myös ikioma lentokieltoalue. Ukrainan presidentti Zelenskyi on jo esittänyt oman viihteellisen erikoisnumeronsa etäyhteyden välityksellä.

Talousfoorumin tilaisuudet kirvoittavat yleensä myös kriittistä arvostelua. Hyvin yleinen arvio on, että Davosissa kokoontuvat yksityiskoneilla lentelevät oligarkit, jotka puhuvat tekopyhästi ekologisuuden tärkeydestä ja haluavat digitalisoida sekä omistaa kaiken. Synkempiäkin arvioita foorumista esitetään, mutta en mene nyt niihin.

Apinarokko tulee, oletko valmis?

Euroopassa, Pohjois-Amerikassa ja Australiassa on puhjennut myös uusi (ennalta suunniteltu?) virustauti, tällä kertaa lähinnä Keski- ja Länsi-Afrikassa aiemmin esiintynyt ”apinarokko”. Viime vuonna suoritetussa simulaatiossa tämä ”kuvitteellinen pandemia johti yli kolmeen miljardiin tapaukseen ja 270 miljoonaan kuolemaan maailmanlaajuisesti”.

Apinarokkotapauksia on varmistettu ainakin jo Britanniassa, Espanjassa, Portugalissa, Saksassa, Belgiassa, Ranskassa, Hollannissa, Italiassa, Ruotsissa ja Itävallassa. Euroopan ulkopuolella tapauksia on löydetty Israelista, Kanadasta, Yhdysvalloista ja Australiasta.

Epidemian tutkinta on vasta alkuvaiheessa, mutta Euroopassa on jo ryhdytty alustaviin toimiin. Esimerkiksi Belgia ottaa käyttöön kolmen viikon pakollisen karanteenin, jos henkilöllä todetaan tartunta. Nyt uutisissa sanotaan, ettei rokkoa tarvitse pelätä, mutta narratiivi voi vielä radikaalisti muuttua, kuten kävi koronankin kohdalla.

Koronakriitikot ja muut ”konspiraatikot” ovat jo arvelleet, että apinarokko on koronarokotehaittojen peittelytoimi, tai vähintäänkin uusi keino alistaa ja rokottaa ihmisiä. Tässä yhteydessä epäilyksiä herättää myös työn alla oleva, maailman terveysjärjestö WHO:n ja eri maiden yleissopimus pandemioiden ehkäisemisestä ja niihin varautumisesta.

Irrottautuminen venäläisestä energiasta, amerikkalaiseen hintaan?

Kaasuhana Venäjältä Suomeen on mennyt kiinni, koska hallitus ei suostunut siirtymään ruplamaksuun. Tämäkin siirto tehtiin Yhdysvaltojen miellyttämiseksi. Nyt suunnitelmissa on rahdata nestemäistä maakaasua ”tankkereilla globaaleilta markkinoilta” satamassa kelluvaan terminaaliin.

Sopimus on tehty amerikkalaisen Excelerate Energy, Inc:n kanssa kymmeneksi vuodeksi. LNG-terminaalilaivahankkeen kokonaiskustannukset ovat arvion mukaan noin 460 miljoonaa euroa, eli siis 46 miljoonaa vuodessa. Lisänä summaan tulee ”käytön volyymiin liittyviä kustannuksia”.

Marinin hallitus puuhaa kaasuhanketta kiireisellä aikataululla. Terminaalilaiva haluttaisiin ankkuriin Suomeen jo ensi talveksi, mutta mikäli rakennustyöt satamassa eivät ennätä valmiiksi siihen mennessä, laiva viettää talven Virossa.

Vaikka tavoitteena on irrottautua venäläisestä energiasta, amerikkalaisilta ostettu kaasu saattaa silti olla alkuperältään venäläistä. Se vain tuodaan maahan mutkien kautta, eri lipun alla ja tietysti kalliimmalla. Näitä yksityiskohtia ei ole tarkemmin avattu työ- ja elinkeinoministeriön saati valtionyhtiö Gasgrid Finland Oy:n tiedotteissa.

Mitä taas tulee venäläiseen ydinpolttoaineeseen, sitä tarvitaan Suomessa vielä vuosia. Loviisan ydinvoimalaan polttoaineen toimittaa venäläiseen Rosatomiin kuuluva Tvel-yhtymä. Sopimus on voimassa nykyisten Loviisan reaktoreiden käyttölupien ajan eli vuosiin 2027 ja 2030 saakka.

Yhdysvallat on väläytellyt talouspakotteita jopa Venäjän ydinvoima­teollisuutta vastaan; toteutuessaan pakotteet vaikuttaisivat suoraan myös Suomen voimaloihin. Ydinenergiasektorille pakotteita ei ole vielä koskaan osoitettu, joten kyseessä olisi varsin poikkeuksellinen toimenpide.

Nämä ja monet muut Yhdysvaltojen Venäjää vastaan suunnattujen hankkeiden tuomat hankaluudet ja heijastevaikutukset on nyt mahdollista kokea Pohjolan Nato-linnakkeessa ja lännettyneessä Suomessa. Kuinka kovan hinnan kansalaiset joutuvat vielä maksamaan ulko- ja turvallisuuspolitiikan muutoksista?

Lännen uusi rautaesirippu

Uusi kylmä sota Euroopassa alkoi jo silloin, kun Vladimir Putinista tuli Venäjän presidentti Boris Jeltsinin jälkeen. Joidenkin mielestä lännen ”hybridisota” Venäjää vastaan on ollut käynnissä jo tsaarien ajalta asti. Sama meno jatkuu, kunnes Venäjä saadaan tuhottua, tai kun se voittaa vastustajansa.

Nykyajassa länsi kiihdytti Venäjän-vastaista sodankäyntiään toteuttamalla vuonna 2014 Ukrainassa vallankaappauksen, jonka seurauksena ukrainalaiset kääntyivät toisiaan vastaan. Zbigniew Brzezinskin geopoliittinen strategia Venäjän horjuttamiseksi ja saartamiseksi jatkui menestyksekkäästi.

Yhdysvallat kirjasi jälleen uuden voiton taistelussaan, kun lännen viimeisetkin peräpohjolan vasallit, Suomi ja Ruotsi, yllytettiin hakemaan Washingtonin transatlanttisen sotakoneiston eli Naton jäsenyyttä, ”muuttuneeseen turvallisuustilanteeseen” vedoten.

Kuten Patrick Lawrence huomioi, tämä liitos lujittaa entisestään muuria, jonka Washington on euroalamaistensa avulla pystyttänyt, erottaakseen Venäjän Euroopasta. Uusi rautaesirippu on noussut, tällä kertaa yksin lännen toimesta, jakaen tämän maailmankolkan jälleen ”itään ja länteen”.

Yhdysvallat on yhä johtava, globaalia epävakautta lisäävä suurvalta ja nyt massamedian ympärivuorokautisen informaatiosodankäynnin ansiosta, venäläisyydestä on tehty suoranainen hylkiökulttuuri, jota Ukrainan tapahtumien nimissä pyritään hävittämään.

Venäläisyyden sensuroinnista olisi esitettävissä lukuisia esimerkkejä, jotka ovat kohdistuneet urheilijoihin, taiteilijoihin, kirjailijoihin ja muihin Venäjän kansalaisiin, mutta mainitaan nyt tuoreimpana siirtona se, että Suomen Turku katsoi parhaaksi poistaa Leninin patsaan ydinkeskustasta.

Ironista, että Venäjän sotilasoperaation seurauksena Suomen katukuvasta poistettiin sen miehen patsas, joka antoi Ukrainalle ja Suomelle itsenäisyyden. Venäjään yhdistävää historiaa pyyhitään nyt vimmalla pois, aivan kuten Yhdysvalloissa kaadettiin patsaita woke-ideologian huumassa. Tätäkö tarkoittaa paljon puhuttu ”Nato-yhteensopivuus”?

Kaikessa näkyvät Washingtonin strategien kädenjäljet, sillä juuri Yhdysvaltojen syvä valtio rakentaa uusiksi euroatlanttista infrastruktuuria, joka määrittelee uuden kylmän sodan. Suomalaisten ja ruotsalaisten liittyminen Natoon on viimeisin vaihe, jolla Venäjää yritetään eristää. Itämerestäkin halutaan tehdä ”Nato-meri” (jonka uumenien luonnonvarat halutaan länttä hallitsevan eliitin haltuun?).

Washingtonin vaivannäöstä ja vahingonteosta huolimatta, saattaakin käydä niin, että ”kansainvälistä yhteisöä” omissa kuvitelmissaan edustava länsi eristääkin Venäjän sijasta itsensä maailman kansojen enemmistöstä, joka ei ole liittynyt Ukrainan lippuja sosiaalisen median profiileissaan kantavaan, Venäjää vihaavaan massaan.

Edes ilmoitus Suomen Natoon hakemisesta ja presidentti Sauli Niinistön tyly kehotus Putinille ”peiliin katsomisesta”, eivät ole kiihkoatlantistien pettymykseksi saaneet Kremliä reagoimaan. Venäjän suhtautuminen on ollut asiallista, mutta tämä on yllyttänyt suomalaislehdistön vain jatkamaan irvailua siitä, kuinka Putin ”ei uskalla tehdä mitään”.

Jonkinlaisia vastatoimia on varmasti luvassa, jos ja kun Suomesta Naton virallinen jäsenmaa tulee. Venäjä on jo karkottanut suomalaisia diplomaatteja ja kaasuhanatkin ovat menossa kiinni. Epäilemättä Moskovassa katsotaan ensin, minkälaisia sotilasteknisiä siirtoja Yhdysvallat tulee Naton lipun alla Suomen kamaralla tekemään.

Kun Yhdysvaltojen presidentti Ronald Reagan pyysi vuonna 1987 Neuvostoliiton viimeistä johtajaa Mihail Gorbatšovia Berliinissä ”purkamaan muurin”, joka symboloi idän ja lännen eroa, on presidentti Joe Bidenin aikana luotu ohjelma, Build Back Better, ”rakenna takaisin paremmin”, saanut viime kuukausien aikana uuden ulkopoliittisen merkityksen läntisen rautaesiripun laskeutuessa.

Kuten länsi- ja itäblokin vastakkainasettelun kylmimpinä hetkinä, myös Ukrainan kriisin aikana eurooppalaisten ja amerikkalaisten tietoisuutta on kavennettu sopivalla mediakasvatuksella niin, että kaikesta on tullut binääristä ja manikealaisen dualistista. Objektiivisuus loistaa poissaolollaan ja nyt kansalaisiin iskostetaan lännetetyn Suomen mustavalkoinen maailmankuva.

Venäjä on tässä lännen ulko- ja turvallisuuspoliittisessa kuplassa kategorisesti ”paha”, kun taas länsi sijaissotineen ja Venäjä-pakotteineen, on kaikessa irvokkuudessaan ”hyvä”. Eurooppalaiset ovat valmiita menettämään loputkin haaveensa suvereeniudesta ja tekemään taloudellisen itsemurhan Washingtonin intressejä ajaessaan.

Entisenlainen Suomi näyttää olevan kuolemassa. Alemmuuskompleksinsa takia monet suomalaiset, poliittista eliittiä myöten, ovat valmiita tekemään mitä tahansa tunteakseen ”kuuluvansa länteen”. Se uniikki kansakunta, joka on sijainnut idän ja lännen välimaastossa, on väistymässä, amerikkalaistamisprosessin saadessa viimeisen silauksen sotilasliiton jäsenenä.

Jo jäsenyys Euroopan unionissa oli kohtalokas virhe ja itsenäisyyden menetys, mutta lännen sotashakkilaudalla, suurvaltapolitiikan uhrattavaksi pelinappulaksi ryhtyneenä, virallinen Suomi luopuu aiemmasta, turvallisesta ja arvostetusta asemastaan ja vieläpä täysin turhaan.

Myös Euroopan unioni on tehnyt itselleen varsinaisen karhunpalveluksen osallistumalla Bidenin hallinnon synkkiin suunnitelmiin. Bryssel voi unohtaa mantereen potentiaalisen aseman itsenäisenä valtakeskuksena. Eurokraattien haaveet maailmanpoliittisesta merkittävyydestä voi haudata Yhdysvaltojen ulkopolitiikan myötäilyn myötä.

Sauli Niinistölle ja kumppaneille on tärkeintä ajaa länttä hallitsevan eliitin asiaa. Viimeisin vierailu Washingtonissa oli jälleen noloa seurattavaa, kun tämä maansa myyjä hymyili kuin heikkopäinen, seniilin Bidenin ja Ruotsin pääministeri Anderssonin vierellä. Ehkäpä tätä kokoomuslaista nousuhumalaa seuraa vielä ankara krapula ja masennus?

Yksi suuri ero ensimmäisen ja toisen kylmän sodan välillä on onneksi se, että nyt muullakin maailmalla on sanansa sanottavana. Kuten Kiina on muistaakseni todennut, nykyisessä keskinäisriippuvaisuuden maailmassa, mitään valtiota ei voida noin vain eristää muista Yhdysvaltojen yksipuolisella päätöksellä.

Länsi haluaa epätoivoisesti epävakauttaa ja jakaa maailmaa leireihin, koska sen ylivalta on entistä enemmän uhattuna. Se on valmis nostamaan uuden rautaesiripun ja rakentamaan muureja, yrittäessään toistaa historiaa. Tämä ei tietenkään kovin kauaa onnistu, mutta epäilemättä hegemoni ehtii vielä saada aikaan lisää kaaosta ja tuhoa, ennen kuin se syrjäytetään.

Sri Lanka ja lännen globaali kriisi

Sillä välin kun kansalaisten huomio yritetään yhä pitää Ukrainassa, mutta myös Suomen ja Ruotsin Nato-hakemusten etenemisessä, olen seurannut Sri Lankan, Intian eteläkärjen edustalla sijaitsevan pienen saarivaltion, tapahtumia.

Globaalissa mittakaavassa Sri Lanka on suhteellisen merkityksetön paikka, mutta kuten Eamon McKinney huomauttaa, saarivaltio voi osoittautua ”kanarialinnuksi hiilikaivoksessa” ja heijastella laajempaa globaalia kriisiä.

Korruptoitunut ja huonosti johdettu maa on ilmoittanut, ettei se pysty enää täyttämään kansainvälisiä velkavelvoitteitaan. Kuten niin monet muutkin maat, Sri Lanka kärsi korona-ajan rajoituksista ilman matkailua ja kauppaa. Nyt sen varat eivät riitä velkojen maksuun.

Noin 56 miljardin dollarin ulkomaanvelkansa vuoksi Sri Lanka on pakotettu anomaan kansainväliseltä valuuttarahasto IMF:ltä lisää lainaa elintarvikkeiden, energian ja lääkkeiden tuonnin kustannuksiin.

Ruokapulan ja sähkökatkojen keskellä, kansalaisten mellakat ovat levinneet laajalle ja pääministeri Mahinda Rajapaksa on eronnut tehtävästään. Eronpyyntö ei onnistunut tukahduttamaan mellakoita ja mielenosoittajat vaativat myös presidenttiä, Gotabaya Rajapaksaa, entisen pääministerin veljeä, eroamaan.

Tiistaina, toukokuun 10. päivänä, maan hallitus määräsi turvallisuusjoukot ampumaan kohdatessa kaikkia, jotka ryöstelevät julkista omaisuutta. Myös tuhansia sotilaita alkoi partioida pääkaupungin Colombon kaduilla. Ainakin kahdeksan ihmisen on ilmoitettu kuolleen ja yli kahdensadan haavoittuneen. Valtionjohdon ja poliitikkojen taloja on poltettu.

Kyseessä ei ole maan ensimmäinen talouskriisi, mutta meneillään oleva on ylivoimaisesti pahin; pitkään ahdingossa ollut kansa on saavuttanut murtumispisteen. Kaikesta on pulaa, inflaatio rehottaa ja terveydenhuoltojärjestelmä on romahtanut. Valuuttarahasto IMF on tullut hätiin, esittäen tilanteen pelastajaa.

Kuten aina, IMF:llä on suunnitelmansa tällaisia tilanteita varten. Suoritetaan rakenneuudistus, jotta velan korkoja voidaan edelleen maksaa takaisin. Siihen kuuluu myös hallituksen menojen leikkaaminen olennaisista palveluista ja jäljellä olevan julkisen omaisuuden yksityistäminen lännen tuhoisan talousopin mukaisesti.

Mikään näistä toimenpiteistä ei tietenkään miellytä niitä ihmisiä, jotka kärsivät eniten. Ei sillä, että tavallisten ihmisten huolet painaisivat IMF:ää tai sen edustamaa sijoittajaluokkaa. Velka on aina hoidettava ennen kuin ihmiset saavat syödäkseen. Nämä ovat globaalin Lännen™ ”sääntöpohjaisen järjestyksen” periaatteita.

McKinney arvioi, että ”jos Sri Lankassa tapahtuva taloudellinen ja yhteiskunnallinen romahdus olisi vain yksittäinen ongelma, länsi saattaisi katsoa sivusta, kuten se on tehnyt monta kertaa aiemmin ja pitää sitä vain kolmannen maailman köyhyyspornona”.

Kyseessä ei kuitenkaan ole yksittäistapaus, vaan vasta ensimmäinen domino, joka kaatuu laajassa globaalissa kriisissä. Maailmanpankki onkin varoittanut, että yli kuusikymmentä muuta maata on samankaltaisessa vaaratilanteessa kuin Sri Lanka. ”Yksi niistä on muuten Ukraina”, McKinney huomauttaa.

Köyhät velkavaltiot sijaitsevat pääasiassa, mutta eivät yksinomaan, Afrikassa ja Latinalaisessa Amerikassa. McKinney väittää, että ”kansainvälinen valuuttarahasto IMF ja sen rikollinen sisar, Maailmanpankki” ovat ”pitäneet nämä maat tarkoituksella köyhinä ja kehittymättöminä”. Viime aikoina monet näistä maista ovat ryhtyneet vastustamaan kansainvälistä pääomaluokkaa ja sen valvomia instituutioita.

Argentiina on useimpien Latinalaisen Amerikan naapurimaidensa tavoin kärsinyt omasta rahoituskriisistään. Presidentti Alberto Fernandez on johdonmukaisesti tuominnut IMF:n, kun se kamppailee ulkomaanvelkansa kanssa. Fernandez pitää tätä miljardivelkaa ”myrkyllisenä, koska se on syntynyt länsimaiden tukemien korruptoituneiden marionettijohtajien aikana”.

Harva Latinalaisen Amerikan maa on välttynyt samalta ongelmalta. Fernandez on hiljattain kosiskellut Kiinaa ja varmistanut kiinalaisinvestointeja miljardien dollarien edestä. Muiden kehityshankkeiden ohella yhteistyöhön sisältyy uuden, seuraavan sukupolven kiinalaisen ydinvoimalaitoksen rakentaminen.

Brasiliassa hiljaisella vallankaappauksella syrjäytetty, entinen presidentti Lula da Silva on jälleen ehdolla ja hänen odotetaan voittavan. Hän on puhunut tarpeesta irrottautua dollarin ylivallasta ja perustaa uusi Latinalaisen Amerikan alueellinen valuutta. Suurin osa Latinalaisesta Amerikasta tukee tätä aloitetta ja monet heistä lähestyvät Kiinaa kehitysyhteistyövarojen saamiseksi.

Nykyisen valuuttajärjestelmän kritiikki on voimistunut erityisesti Venäjän ja Ukrainan konfliktin jälkeen. Tämä on johtanut syytöksiin siitä, että dollari on muuttunut globaalista valuutasta ulkopolitiikan ja taloussodan aseeksi. Yhdysvallat käyttää myös kansainvälistä Swift-maksujärjestelmää häikäilemättä hyväkseen, poistaakseen kilpailijansa pelistä.

Lännen pääomapiirit ovat hyvin huolissaan tällaisesta kehityksestä. IMF:n äskettäisessä kokouksessa Washingtonissa, uusi pääekonomisti Pierre-Olivier Gourinchas totesi olevansa ”luottavainen”, että uhanalaiset taloudet ”tekevät oikean valinnan, eivätkä hyppää toiselle puolelle”, millä hän tietenkin tarkoitti Kiinaa ja Venäjää.

Länsimaiden, Japani mukaan lukien, velkaantumisasteet ovat samankaltaiset kuin kehittyvillä mailla. Japanilla on itse asiassa maailman korkein velka suhteessa bruttokansantuotteeseen. Elintarvike- ja energiapula sekä inflaatio voimistuvat myös länsimaissa, mutta nämä ongelmat olivat olemassa jo kauan ennen kuin Ukrainan kriisi nousi uutisoinnin keskiöön.

Länsimaat ovat järjestelmällisessä taloudellisessa ja sosiaalisessa kriisissä, eikä siihen näytetä keksivän muita hätästrategioita, kuin painaa vain lisää rahaa, sekä hallita ihmisiä erilaisilla pelotteilla, kuten viime vuosina on nähty ja koettu. Mikään näistä ei vain näytä tuovan apua kapitalismin itseaiheutettuun kriisiin.

Kuten McKinney muistuttaa, ”vuodesta 1945 ja Bretton Woodsin sopimuksen täytäntöönpanosta lähtien maailma on ollut sellaisen rahoitusjärjestelmän panttivankina, joka on suunniteltu hyödyttämään pääomaluokan pientä vähemmistöä”.

Tämä rahoitusjärjestelmä on käynyt kauppaa inhimillisellä kärsimyksellä ja kurjuudella. Köyhien maiden luonnonvarat on otettu globaalin lännen imperiumin haltuun osana taloudellista kolonialismia. ”Yhdysvaltojen armeijan valtavia voimavaroja on käytetty ympäri maailmaa sen varmistamiseksi, ettei yksikään kansakunta eksyisi plantaasilta”, McKinney toteaa sarkastisesti.

Silti edes amerikkalaisen palkka-armeijan voima ei voi tukahduttaa sitä lännen vastaista liikesarjaa, joka on nyt käynnissä. McKinney siteeraakin Napoleonia: ”On olemassa jotain voimakkaampaa kuin kaikki maailman armeijat, nimittäin ajatus, jonka aika on tullut”.

Onnistuvatko kilpailevat vallat sitten rakentamaan uuden, rehellisemmän talousjärjestelmän, joka korvaa lännen liberaalin järjestyksen? Kiinassa asuva liikemies ja sinologi McKinney katsoo optimistisesti, että ”kaikki indikaattorit viittaavat siihen, että näin on nyt tapahtumassa”. Itse en usko, että vanha rahavalta on valmis noin vain luovuttamaan.

Olisi toki hienoa, jos maailma vapautuisi viimein ahneen imperiumin kynsistä ja keskuspankkikabaalin monisatavuotinen valtakausi päättyisi. Tähän skenaarioon on tosin helppo suhtautua skeptisesti, varsinkin kun suunnitelmat digitalisaation, vihreän siirtymän ja ”kapitalismin nollauksen” suhteen näyttävät etenevän.

Edessä on joka tapauksessa vaikeita aikoja. Niin kutsutut ”kolmannen maailman ongelmat”, krooninen ruoka- ja energiapula sekä hallitsematon inflaatio, tekevät tuloaan myös länsimaihin. Toistetaanko Sri Lankassa hiljattain nähtyjä väkivaltaisia kohtauksia pian Euroopan ja Amerikan kaduilla? Onko länttä hallitseva eliitti itsekään silloin turvassa?

Aasialainen versio Natosta Kiinaa vastaan?

Kiina vastustaa sitä, että ”jotkut vallat käyttävät Ukrainan kriisiä tekosyynä puolustaakseen Naton laajentumista edelleen Aasian ja Tyynenmeren alueelle”, valtioneuvoston jäsen ja ulkoministeri Wang Yi on sanonut.

Hänen mukaansa ”yritykset luoda Aasian ja Tyynenmeren alueen versio Natosta vahingoittavat vakavasti alueen turvallisuutta”.

Yhdysvallat on jo aiemmin esitellyt indopasifisen alueen strategiaansa asiakirjassa, jossa projisoiden väitetään, että ”Pekingin haitallinen käyttäytyminen – pakottaminen, aggressiivisuus, sekä ihmisoikeuksien ja kansainvälisen oikeuden heikentäminen – ulottuu kaikkialle maailmaan”, mutta on ”akuuteinta indopasifisella alueella”.

Kiinan ulkoministerin mukaan Yhdysvallat esittää ”haluavansa edistää alueellista yhteistyötä, mutta todellisuudessa se lietsoo geopoliittista kilpailua”. Tämä on ”pahaenteinen liike, jolla pyritään häiritsemään alueellista rauhaa ja vakautta.”

Bidenin astuttua virkaansa, Kiinan ja Yhdysvaltojen päämiehet ovat käyneet useita video- ja puhelinkeskusteluja, mutta mitään signaaleja suhteiden paranemisesta ei ole havaittu. Päinvastoin, Washington yrittää saada liittolaisiaankin asettumaan Kiinaa vastaan politiikan, kaupan ja talouden joka osa-alueella.

Kiinalaisarvioiden mukaan, demokraatit ovat tällä hetkellä ehkä jopa ideologisempia Kiinan suhteen kuin republikaanikollegansa. Trumpin tarkoitus oli saada Kiina taipumaan kannalleen, kun taas Bidenin hallinto toivoo Yhdysvaltojen järjestelmällistä irtautumista Kiinasta.

Trumpin hallinto pyrki estämään Kiinan nousun yrittämällä kuristaa maan korkean teknologian alan. Bidenin kabinetti puolestaan käyttää ”demokratian” ja ”autokratian” ideologista vastakkainasettelua aseellistaakseen ja politisoidakseen jopa kaupankäynnin.

Käytännön tasolla Yhdysvaltojen ulkopolitiikka noudattaa samaa linjaa, oli vallassa kumpi puolue tahansa. Jo Trumpin kaudella ulkoministeriössä ryhdyttiin luomaan strategiaa, joka pohjautui ajatukseen täysin erilaisten ”sivilisaatioiden yhteentörmäyksestä”.

Kiinassa katsotaan, että Washingtonin Kiinan-politiikka lietsoo ”kollektiivista irrationaalisuutta” myös Yhdysvaltojen liittolaisissa. Kansainvälisellä tasolla, Venäjän eristämiseksi on jo sovellettu Ukrainan kriisissä ”joukkojen psykologiaa”, josta ranskalainen sosiologi Gustave Le Bon on kirjoittanut. Sovelletaanko samaa taktiikkaa myös Kiinaa vastaan?

Washingtonin edesottamuksia seurannut politiikan tutkija Zheng Yongnian arvioi, että Yhdysvallat yrittää houkutella Kiinaa sotilaallisiin toimiin Taiwanin kysymyksen ratkaisemiseksi. ”Aivan kuten Yhdysvallat tarvitsi sodan Ukrainassa heikentääkseen Venäjää, se tarvitsee konfliktin [Kiinan kanssa] luodakseen Aasiaan mini-Naton”, Zheng uskoo.

Kiinalaispolitologi ei usko, että Yhdysvallat puolustaisi Taiwania tiukan paikan tullen. ”Puolustavatko Yhdysvallat ja Nato Ukrainaa? Ukraina on vain valtakirja toimille, joiden avulla he haluavat kaataa Venäjän. Nykyinen konflikti ei ole Venäjän ja Ukrainan välinen, vaan Naton ja Venäjän välinen. Taiwanin kohdalla kyse on samasta asiasta”, Zheng esittää.

Yhdysvallat pyrkii luomaan aasialaisen version lännen etuja ajavasta sotilasliitosta ”kahdenvälisten liittoumien, kolmenvälisen AUKUS-sopimuksen, Quad-nelikon ja Viiden silmän allianssin avulla, jotka kaikki on suunnattu Kiinaa vastaan”. Tämän liittouman syntyminen riippuu nyt siitä, mitä Aasian maat päättävät tehdä.

Zhengin mukaan on ymmärrettävää, että ”pienet maat tuntevat olonsa turvattomaksi suurten maiden läheisyydessä ja kehittävät suhteita alueen ulkopuolisiin valtioihin”. Kuitenkin jos ”pienet maat ja ulkoiset voimat ryhtyvät uhkaamaan tätä suurta maata, pienet maat menettävät turvallisuutensa”.

Aasian maiden on nyt pohdittava, lisääkö alueen turvallisuutta se, että tukeudutaan ulkomaisiin voimiin, vai luodaanko yhteistä järjestystä Aasian maiden kesken. Suhteessaan Yhdysvaltoihin, Eurooppa on Aasialle varoittava esimerkki.

Kiinan mielestä Euroopan turvallisuus olisi pidettävä eurooppalaisten itsensä käsissä. Nato on Yhdysvaltojen hallitsema sotilasliitto; koko ”transatlanttinen kumppanuus” on vain väline Washingtonin itsekkäälle vallankäytölle Euroopassa.

Yhdysvallat yrittää koota Kiinan-vastaista liittoumaa indopasifisen geostrategiansa mukaisesti. ”Jos Aasian Nato perustetaan, Aasiassa ei tule koskaan olemaan rauhallista”, tutkija Zheng varoittaa.

Miten käy maailmanjärjestykselle tilanteessa, jossa Yhdysvallat luo uusia kriisipesäkkeitä ja vain lietsoo vastakkainasettelua? Ryhtyvätkö Kiina, Venäjä ja muut strategiset kumppanimaat rakentamaan yhteistä turvallisuusarkkitehtuuriaan, ennen kuin lännen hyökkäysliitto taas iskee?