Markku Siira

Venäjän presidentti Vladimir Putin on pitänyt tämänvuotisen linjapuheensa ja lännen uutistoimistot ovat tyypilliseen tapaansa arvostelleet sitä. Puheessa toistuivat jo aiemminkin kuullut näkemykset liittyen Ukrainan erikoisoperaatioon, Nato-länteen, Venäjän arvoihin, sisäpolitiikkaan, talouteen sekä tulevaisuuteen.

Suomalaismedioissa Putinin puhetta on haukuttu propagandaksi ja valehteluksi, mutta kriittinen kuuntelija ei voi väittää samaa. Venäjä ei aloittanut sotaa yksipuolisella hyökkäyksellä Ukrainaan viime vuoden helmikuussa, vaan päävastuu konfliktin käynnistämisestä ja kärjistämisestä on todellakin Yhdysvaltojen, Britannian ja ”kollektiivisen lännen” eliiteillä.

Länsi provosoi Venäjää Naton laajentumisella ja Ukrainan muokkaamisella antivenäläiseksi hyökkäysalustaksi. Venäjän turvallisuushuolista ei välitetty, sillä lännessä haluttiin eskalaatiota: geopoliittisessa suuressa pelissä, Venäjän piti hävitä ja tuhoutua sotilaallisesti, poliittisesti ja taloudellisesti.

Tänä päivänä, eurokraatit ovat paljastaneet pelkäävänsä, että kriittisen ammuspulan vuoksi, Ukrainan sotiminen saattaa päättyä muutamassa kuukaudessa. Myös Naton pääsihteeri Jens Stoltenberg on huomauttanut, että Ukraina kuluttaa ampumatarvikkeita moninkertaisesti lännen puolustusteollisuuden tuotantokykyyn nähden.

Länsi ei halua rauhaa ja myös eurokansalaisia on jo pitkään lietsottu sotakiihkoon. Suomalaistenkin mieliin on (onnistuneesti?) iskostettu kuvaa Putinista epätoivoisena, todellisuudesta vieraantuneena diktaattorina. Muualla, esimerkiksi globaalin etelän maissa, ymmärretään, mistä tässä synkässä pelissä on oikein kysymys: Yhdysvaltojen pyrkimyksestä säilyttää hegemonia-asemansa muuttuvassa maailmassa.

Putinin mukaan, länsi haluaisi muuttaa ”paikallisen konfliktin globaaliksi”. Kuin vastauksena tähän, hän kertoi Venäjän keskeyttävän osaltaan Yhdysvaltojen kanssa solmitun ydinaserajoitussopimuksen toteuttamisen. Tämä on huono uutinen lännelle, mutta silti useimmat analyytikot uskovat, että todennäköisyys ydinaseiden käytölle on Venäjän taholta edelleen hyvin pieni.

Putinin puhetta on arvosteltu siitä, ettei siinä kerrottu juuri mitään uutta. Mitä kuulijat meillä ja muualla sitten oikein odottivat? Sotilaallisia strategioita ei käsitellä linjapuheissa, mutta on selvää, että Putin ja venäläisviranomaiset ovat jo jonkin aikaa valmistelleet kansalaisiaan pitkittyneeseen konfliktiin, jossa ukrainalaiset eivät ole vihollisia, vaan ”Kiovan regiimin ja sen läntisten isäntien panttivankeja”, Venäjän-vastaisen sotasuunnitelman sijaiskärsijöitä.

Venäläisten mukaan, operaatio Ukrainassa jatkuu niin kauan, että lännen tukipaketit on kulutettu loppuun, eikä Kiovasta enää nouse venäläisvastaista uhkaa. Miten tähän tavoitteeseen päästään, jatkamalla resursseja ja sotilaita kuluttavaa taistelua, vai tekemällä jotain dramaattisempaa? Konfliktin kuumentumisen vuosipäivä lähestyy joka tapauksessa.

Muulle maailmalle tällä ”paikallisella konfliktilla” ei ole niin suurta merkitystä, eivätkä Zelenskyin esiintymiset aiheuta järin suuria tunteita (korkeintaan inhon väristyksiä?). Toki monissa maissa haluttaisiin nähdä Yhdysvaltojen johtama länsi pahoin nöyryytettynä; olisiko Washingtonin aiempi ”pako Afganistanista” esimakua tulevasta tappiosta Ukrainassa?

Iranin presidentti Ebrahim Raisi on parasta aikaa kolmipäiväisellä valtiovierailulla Kiinassa, presidentti Xi Jinpingin kutsumana. Matkan aikana allekirjoitetaan monia yhteistyöasiakirjoja, joilla syvennetään ja laajennetaan maiden välistä strategista kumppanuutta, ”leijonan ja lohikäärmeen liittoa”.

Viime vuonna Uzbekistanin Samarkandissa pidetyssä Shanghain yhteistyöjärjestön huippukokouksessa, presidentti Xi mainitsi, että Kiina tarkastelee Kiinan ja Iranin suhteita ”strategisesta ja pitkän aikavälin näkökulmasta”. Iranin hallitus on myös todennut, että Raisin Kiinan-vierailulla on ”taloudellista, poliittista ja strategista merkitystä”.

Aasian kahtena muinaisena sivilisaationa, Kiina ja Iran ovat nyt merkittäviä teollisuusmahteja ja energiantuottajia. Nämä kaksi maata täydentävät toisiaan taloudellisesti ja molemmilla on voimakas halu kehittyä; maiden kehitystarpeet ovat yhteensopivia monilla aloilla.

Kiina on ollut Iranin suurin kauppakumppani jo vuosien ajan ja Iran on yksi tärkeimmistä markkinoista Kiinan ulkomaisille hankesopimuksille, sekä kokonaisten laite- ja teknologiakokonaisuuksien viennille. Samalla Iran on tärkeä maa Kiinan Vyö ja tie -infrastruktuurialoitteen kehittämisprosessissa.

Kiina ja Iran ovat molemmat myös angloamerikkalaisen hegemonian vastustajia. Iran on edelleen ankarien pakotteiden kohteena ja Kiina taas on lännen ”strategisen tukahduttamisen pääkohde”. Näistä hidasteista huolimatta, Yhdysvaltojen länsiblokin ja sen vaikutuspiirin ulkopuolella on tilaa ja potentiaalia Kiinan ja Iranin kaltaisten maiden nousulle.

Kiinan syvenevä yhteispeli Iranin kanssa omaa myös lännen hegemonian vastaisia piirteitä. Peking ja Teheran kannattavat itsenäistä ulkopolitiikkaa ja puolustavat tiukasti periaatetta, jonka mukaan ulkopuolisten ei tule antaa puuttua maiden sisäisiin asioihin. Suvereenius kansainvälisessä kontekstissa on ajan yleisen suuntauksen mukaista ja edistää maailman moninapaistumista.

Kiinassa ajatellaan, että maailma on nyt sellaisten muutosten kourissa, joita ei ole nähty vuosisataan. Washingtonin toimien seurauksena, kansainvälinen rakenne on jakautumassa ja muuttumassa. Epäilemättä lähitulevaisuuden suurin haaste on päihittää lännen kapitalistinen malli ja lyhytnäköinen politiikka, joka perustuu nollasumma-ajatteluun.

Tämän hetkisessä tilanteessa, kehittyvät maat ovat jälleen kerran historiallisten valintojen edessä. Kylmän sodan aikana, monet maat kieltäytyivät liittymästä blokkien vastakkainasetteluun ja perustivat sitoutumattomien maiden liikkeen, tavoitellakseen itsenäistä ja riippumatonta asemaa.

Kyseessä on valtavirran poliittinen voima, jonka Yhdysvallat ja länsimainen yleinen mielipide jättävät tietoisesti huomiotta; kaksi kolmasosaa YK:n jäsenistä – yli puolet maailman väestöstä – asuu sitoutumattomissa maissa. Kiina on näiden maiden luonnollinen kumppani, joka on jakanut kohtalonsa kehittyvien maiden kanssa.

Nykyisillä toimillaan, Kiina pyrkii edistämään uuden, järkevämmän ja kenties oikeudenmukaisemman globaalin hallintojärjestelmän syntyä. Siinä näyttäisi olevan tilaa myös Iranin islamilaiselle tasavallalle ja monille muille maille, jotka ovat kokeneet kovia lännen hyväksikäytön kohteina.

Italialainen professori Fabio Vighi selventää, mistä nykyinen elämämme sosioekonomisen romahduksen varjossa johtuu ja mihin se voi pahimmillaan johtaa. Kaiken kurjuuden takana on lännen hegemoninen järjestys ja sen syöksykierteessä oleva kapitalistinen talousmalli.

Vighin mielestä tämän ”seniilin kapitalismin” ajureita ovat erityisesti velkaan perustuva talous, rahoituskuplat, sekä keinotekoiset hätätilanteet ja ympärivuorokautinen mediapropaganda, jolla massoja manipuloidaan. Spektaakkelin yhteiskunnassa ja simuloidussa todellisuudessa ihmisten huomio pyritään pitämään poissa ongelmien oikeista alkusyistä.

Rahan luominen ”tyhjästä” ja sen liikkeelle paneminen luottona on perusstrategia, joka estää yhteiskuntia tuijottamasta kuiluun – ”kuten sarjakuvahahmo, joka jyrkänteen reunalta juostuaan leijuu ilmassa, ennen kuin huomaa painovoiman”. Painovoiman vetovoima on kuitenkin vastustamaton ja nyt pudotus on alkanut valuutan rajujen devalvaatioiden myötä.

Kapitalistinen järjestelmä, joka elää ”kuplasta kuplaan”, tarvitsee ”terroristisen metahätäideologian”, ”permakriisin”, joka vain jatkuu ja jatkuu, lykäten väistämätöntä. Vighi katsoo, että esimerkiksi ”vuoden 2020 pseudopandemia oli vain jäänmurtaja”. Globalisoituneen lännen pääomapiirit ovat valmiita vaikka millaisiin hirmutekoihin hidastaakseen törmäystä.

Finanssieliitti on kuitenkin ajanut itsensä nurkkaan. Velkaan perustuvaa spekulatiivista järjestelmää, jota se on pönkittänyt vuosikymmeniä, rahan painamisen ja korkojen keinotekoisen alentamisen avulla, ei voida enää ylläpitää ilman merkittäviä ”oheisvahinkoja”.

”Porvarillisen talousteorian illuusio siitä, että raha voi liikkua itsenäisesti, ikään kuin ikiliikkuja, on viimein paljastumassa”, Vighi uskoo. ”Nykyinen inflaatiopiikki on ensimmäinen ilmeinen oire syöpäsairaudesta, joka leviää nopeasti yhteiskuntaruumiissa ja pakottaa suuren osan väestöstä – myös yhä maksukyvyttömämmän keskiluokan – valitsemaan ruoan pöytään laittamisen ja laskujen maksamisen välillä.”

Nyt pitäisi olla jo riittävän selvää, että ”kaikki rahanluontiohjelmat – joita tarvitaan kipeästi rahoitussektorin tukemiseen – aiheuttavat ostovoiman heikkenemistä entisestään, minkä vuoksi tarvitaan uusia luovia menetelmiä köyhtyneiden massojen hallitsemiseksi”. Vaihtoehtona tälle skenaariolle on se, että ”keskuspankit nostavat korkoja, kunnes markkinakuplat puhkeavat – mikä johtaisi kovaan putoamiseen”.

Vighi muistuttaa, että globalisoituneessa lännessä ”olemme jo pantanneet kaiken omistamamme”. Toisin sanoen, me (valtiot, yritykset, perheet, yksilöt) emme omista muuta kuin velkamme. ”Kun globaali kasino uhkaa mennä konkurssiin, nukkemestarimme ymmärtävät liiankin hyvin, että heidän on toimittava nopeasti, mikäli he haluavat säilyttää valtansa ja etuoikeutensa”, italialaisajattelija irvii.

Reaalitalouden vapaan pudotuksen hallinta ”edellyttää autoritaarisia toimenpiteitä, jotka oikeutetaan hätätilanteilla”. Valepandemia käynnisti poikkeustilan, joka jatkuu yhä, keskuspankkien koordinoidun valvonnan alaisena. Tältä osin viimeaikaista energian hinnannousua on tarkasteltava myös osana laajempaa yritystä hallita tulenarkaa tilannetta – se muistuttaa ”pommin varovaista purkamista”.

Vighi näkee, että Venäjään kohdistuvat pakotteet ovat olleet alusta alkaen ”farssi” ja Euroopan kannalta ”masokistinen toimenpide” siitä yksinkertaisesta syystä, että Venäjä myy öljynsä ja kaasunsa Kiinalle ja muille tahoille alennettuun hintaan ja sama öljy päätyy sitten välikäsien kautta Eurooppaan alkuperäistä korkeammalla hinnalla.

Vastaavasti, suuryritysten johtaman ”ilmastonmuutoksen vastaisen taistelun” tavoitteena on alentaa tavallisten kansalaisten elintasoa, vaikka vasta vähän aikaa sitten heidät ”houkuteltiin hyväksymään loputtoman kasvun ja järjettömän kulutuksen utopia”.

Ukrainaa Vighi pitää ”tämän päivän traagisena symbolina hallitulle talouden supistamiselle”: kyynisesti pitkitetyn sijaissodan ansiosta, maata uhkaa teollisen infrastruktuurin tuhoutuminen. Merkittävää on, että viime vuoden joulukuussa, Larry Fink, sijoitusyhtiö BlackRockin toimitusjohtaja ja median ylistämä Volodymyr Zelenskyi, allekirjoittivat lainasopimuksia ”Ukrainan jälleenrakentamiseksi”.

Asioiden kulku vahvistaa tutun mallin, jonka mukaan kokonaisen yhteiskunnan tuhoutuminen on globaalikapitaalille vain mahdollisuus taloudelliseen hyötyyn. ”Tässä on syy siihen, miksi länsi lähettää satoja miljardeja dollareita Ukrainaan rauhanneuvottelijoiden sijaan”, Vighi arvioi kyynistä sotapeliä.

Vighin toistuva teesi on, että ”reaalitalouden kysynnän hallittu romuttaminen on nyt välttämätöntä, mikäli finanssiaristokratia aikoo jälleen lykätä spekulatiivisten kupliensa puhkeamista”. Tämä tarkoittaa sitä, että pääoma voi tuottaa itseään uudelleen vain ”kasvattamalla kuilua kourallisen superrikkaiden omistajien ja köyhtyneen rahvaan välillä”, jonka odotetaan uhraavan henkilökohtaiset vapautensa ylikansallisen eliitin intressien hyväksi.

Valitettavasti näennäisradikaali vasemmistoälymystö – Noam Chomskysta Slavoj Žižekiin – joka Pavlovin koirien tavoin on tervehtinyt ”valtion paluuta” merkkinä emansipaatiosta, on (lievästi ilmaistuna) aliarvioinut tätä ”kriisikapitalismin” synkkää vaihetta.

Vighille ”vasemmiston masentava lyhytnäköisyys” oli erityisen tuskallista havaita, kun äskettäinen globaali terveyskriisi kehittyi. Koronavirus ”ei ollutkaan uuden vuosituhannen paiserutto, vaan taloudellinen vallankaappaus, jonka mahdollisti suurin ja näyttävin aivopesuoperaatio, jonka ihmiskunta on koskaan kokenut”.

”Kuinka kauas oikealle radikaalivasemmisto on siirtynyt, jos se ei tunnista hätäkapitalismin rikollista temppuilua? Tukemalla globaalia syrjintää ja tuhoa väärillä eettisillä verukkeilla, suurin osa nykypäivän vasemmistosta tekee oikeiston työtä tehokkaammin kuin oikeisto itse”, italialaisintellektuelli jakelee retorisia nyrkiniskujaan.

Vaikka tietoisuus korona-ajan massahuijauksesta on nyt hitaasti heräämässä, useimmat ihmiset painavat mieluummin päänsä pensaaseen – parempi olla ajattelematta enää koko asiaa, kuin ymmärtää olleensa hyväuskoinen, hyväksikäytetty hölmö. Moni onkin jo siirtynyt koronapsykoosista sotakiihkoon; kasvomaski on vaihtunut Ukrainan lipun heiluttamiseen (ennen kuin siirrytään taas johonkin uuteen ”ajankohtaiseen asiaan”?).

Oli, miten oli, mediakoneistonsa avustuksella, eliitti suostuttelee kansalaisia nyt fatalistisesti hyväksymään talousromahduksen, joka verhotaan ”myyttiseksi stagflaatioksi, joka johtuu pikemminkin ulkoisista ja suurelta osin hallitsemattomista tekijöistä (pandemia, Ukrainan sota, ilmastonmuutos) kuin talousmallimme mätänemisestä”.

Vighin on myönnettävä, että tämä jos mikä on länttä hallitsevan eliitin pahansuopaa neroutta: itseaiheutettu sosiaalinen, taloudellinen ja kulttuurinen romahdus pannaan näkymättömän viruksen, Putinin tai ilmastohätätilan syyksi.

Tämä tympeä suuntaus vaikuttaa peruuttamattomalta. Mikään talouden ala ei voi käynnistää uudelleen todellista kasvua ja palauttaa meitä takaisin johonkin, joka edes etäisesti muistuttaisi entistä aikaa. Olemme siirtyneet ”kapitalismin dystooppiseen vaiheeseen, jota luonnehtii tuottavuus ilman tuottavaa työtä, mikä tarkoittaa, että työyhteiskunta kokonaisuudessaan on kuolemassa”.

Kriittisen näkökulman saaminen kapitalismin romahtamiseen edellyttää, että kykenee ”vastustamaan informaatiosfäärin armotonta petoksen ja harhautuksen rynnäkköä”. ”Valtavirran tiedotusvälineet eivät koskaan kerro meille rakenteellisesti maksukyvyttömän talouden syistä siitä yksinkertaisesta syystä, että ne ovat konkurssin tehneen järjestelmän haara”, kapinallinen akateemikko selittää.

Kun reaktiiviset tiedotusvälineet eivät enää pysty peittelemään romahdusta, ne ovat oppineet syyttämään siitä ulkoisia tapahtumia. Todellisuudessa ”taloudellinen ahdinkomme on vuoden 2008 kriisin toinen osa, osa niin akuuttia systeemistä romahdusta, että sen syy siirretään nyt järjestelmällisesti ideologisesti manipuloituihin tai sopivasti valmistettuihin globaaleihin hätätilanteisiin”, joihin ne luonut ylikansallinen eliitti vaatii ”globaaleja ratkaisuja” ja ”yhteistyötä”.

Vighi väittää, että myös ”geopoliittinen jännite Yhdysvaltojen johtaman globalisoituneen länsimaisen mallin ja syntymässä olevan moninapaisen maailman (BRICS+) välillä on meneillään olevan taloudellisen romahduksen seuraus”. Valmisteilla oleva ”uusi kylmä sota” on jo otettu huomioon, sillä jopa amerikkalainen liikepankki Morgan Stanley toteaa, että ”moninapaisen järjestyksen uudelleenjärjestely on nyt ensisijainen tavoite”.

Kuten Doug Bandow havainnoi, Venäjän Ukrainan-operaation vastustamisesta on muodostunut Yhdysvalloille ja Euroopalle ”moraalinen ristiretki”. Länsimaiden johtajien järkytykseksi, niin kutsuttu ”globaali etelä” – joka on väestömäärältään suurempi ja taloudelliselta merkittävyydeltään kasvava – on päättäväisesti torjunut lännen vetoomukset liittyä Venäjän-vastaiseen taisteluun.

Läntisten hallitusten tekopyhyys ei juurikaan houkuttele mukaan Washingtonin, Britannian ja Brysselin lumedemokraattiseen allianssiin. Päinvastoin, Etelä-Afrikan ulkoministeri Naledi Pandor on ilmoittanut että hänen maansa suunnittelee yhteisten sotaharjoitusten pitämistä Venäjän ja Kiinan kanssa.

Pandorin mielestä vaatimukset Venäjän yksipuolisesta vetäytymisestä Ukrainasta ovat tässä vaiheessa ”melko yksinkertaisia ja suorastaan lapsellisia”, varsinkin, kun otetaan huomioon ”kaikki tapahtunut” sekä ”lännen massiiviset asesiirrot [Ukrainaan]”.

Eriävälle mielipiteelle ei ole juurikaan jätetty tilaa Ukrainan konfliktiin liittyvässä julkisessa keskustelussa. Ajankohtaisten asioiden ykkösenä on Ukrainan kaikkinainen tukeminen, riippumatta siitä, kuinka strategisesti viisasta se on. Länsi on Bandowin mukaan ”panostanut yhä enemmän Moskovan vastaisen valtakirjasodan käymiseen, lähes välittämättä eskaloitumisen ja vastatoimien riskistä”.

Nato-kuplan ulkopuolella, lännen hybridisota ei herätä innostusta. Harva yllättyi siitä, että Kiina kieltäytyi julistamasta taloussotaa kumppanilleen Venäjälle. Kuitenkin myös Intia hyödyntää halpaa venäläisöljyä, Indonesia pitää kiinni liittoutumattomuudestaan ja Pakistan, Brasilia, Nigeria, Bangladesh ja Meksiko ovat kieltäytyneet liittymästä lännen sotarintamaan.

Presidentti Obrador on julistanut, ettei ”tämä konflikti” kuulu Meksikolle. Myös Argentiina, Brasilia ja Kolumbia kieltäytyivät siirtämästä Yhdysvalloille aseita Ukrainaan lähetettäväksi. Mikään näistä maista ei tietenkään julkisesti tue Venäjän sotilasoperaatiota, mutta viesti on selvä.

Turkki, joka parhaillaan estää Suomen ja Ruotsin liittymisen Natoon, on sallinut venäläislennot ja helpottanut varaosien hankintaa venäläiskoneisiin. Yhdistyneet arabiemiirikunnat on toinen venäläisten, erityisesti etuoikeutettujen ja varakkaiden, tukija. Myös Saudi-Arabia on tiivistänyt suhteitaan Moskovaan. Tällaiset kaupalliset kumppanuudet tarjoavat todennäköisesti myös mahdollisuuksia pakotteiden kiertämiseen.

Globaalin etelän jäsenet eivät ole liittyneet länsimaiden yleiseen diplomaattiseen ja taloudelliseen hyökkäykseen Moskovaa vastaan, vaan ne ovat palanneet juurilleen, kylmän sodan aikana syntyneeseen ”sitoutumattomien maiden liikkeeseen”.

Kuten Ewa Dąbrowska toteaa, ”Ukrainan vastaisen sodan elvyttäessä sekä kylmän sodan psykologiaa että geopolitiikkaa ja Venäjän/Neuvostoliiton ja Naton välistä konfliktia, myös Intia ja Etelä-Afrikka ovat vedonneet tuon ajan narratiiveihin”.

Kyse on kuitenkin muustakin kuin pelkästä puolueettomuudesta. Etelä-Afrikan apulaisministeri Alvin Botes näkee tärkeänä vastapainon luomisen: ”Niin kauan kuin on olemassa suurvaltojen ajama eturistiriita, joka on joskus täysin tietämätön alikehittyneen etelän eduista, tarvitaan sitoutumattomien maiden liikettä.”

Länsimaiden painostus on omiaan vain vahvistamaan globaalin etelän vastarintaa. Jälkimmäisen nykyinen kanta on Quincy-instituutin Sarang Shidoren mukaan ”paljon vähemmän institutionalisoitunut, vähemmän ideologinen ja perustuu enemmän kansallisiin intresseihin”. Tämä tekee siitä ”kestävämmän ja vaikeamman torjua keinoilla, joita Yhdysvallat on perinteisesti käyttänyt”.

”Länsi on viime vuosina menettänyt maineensa sekä periaatteiden, että pätevyyden suhteen”, Bandow arvioi. Kehittyvät maat näkevät maailman mieluummin moninapaisena, kuin kaksinapaisena. Ne korostavat taloudellista kehitystä, niillä on vain vähän vakavia kiistoja Venäjän (tai Kiinan) kanssa, eivätkä ne halua valita Venäjän ja Yhdysvaltojen välillä.

Indonesian ulkoministeri Retno Marsudi on pukenut sanoiksi sitoutumattomien perusajatuksen: ne kieltäytyvät olemasta ”pelinappuloita uudessa kylmässä sodassa”. Lännen arvostelijoita globaalissa etelässä voi ymmärtää, mikäli tiedostaa, että usein siteerattu ”sääntöpohjainen liberaali kansainvälinen järjestys” ei ole liberaali, eikä sääntöihin perustuva, vaan sen laatimia sääntöjä rikotaan aina Washingtonin niin halutessa.

”Yksi Ukrainan sodan monista opetuksista on se, että lännen ylivalta jatkaa hiipumistaan”, Bandow katsoo. Etelä-Afrikan halukkuus pitää sotaharjoitukset Venäjän ja Kiinan kanssa, sekä globaalin etelän vastarinta liittoutuneiden Venäjän-vastaista sotaa vastaan, viittaavat hänen mielestään siihen, ettei ”2000-luku ehkä ole amerikkalainen, eikä kiinalainen vuosisata, vaan jotain paljon monimutkaisempaa”.

Suomellakin olisi ollut oma arvostettu paikkansa sitoutumattomien maiden joukossa (ja tämä olisi riittänyt Venäjällekin), mutta atlantistien myyräntyön myötä, neutraalius on tyystin kadonnut ja puolueettomuudesta on tehty kirosana. Niinpä suurvaltojen geopoliittisen pelin ulkopuolelle jäävät muut vallat, joiden tulevaisuus näyttää valoisammalta, kuin länsikeskeisen hybriksen vallassa olevan Suomen.

”Kiinan menestyksekäs kehitys osoittaa, että on olemassa toinenkin tapa nykyaikaistua”, presidentti Xi Jinping sanoi puhuessaan huippuvirkamiehilleen tällä viikolla. Kiina on hylännyt ”länsimaistumisen” tarpeen ja siitä huolimatta kaksinkertaistanut tavoitteensa, jotka koskevat ”omavaraisuutta” ja ”sosiaalista oikeudenmukaisuutta”.

Kiinan on työskenneltävä ”kapitalismia tehokkaamman modernisaatiopolun luomiseksi”, Xi totesi. ”Innovaatiot” on asetettava merkittävään asemaan kansallisessa kokonaiskehityksessä; myös ”tehokkuuden ja oikeudenmukaisuuden” välille on saatava ”parempi tasapaino”, Xi esitti.

Kommentit vahvistavat Xin lupausta omavaraisuudesta avainteknologioiden alalla ja korostavat myös hänen pyrkimyksiään vähentää eriarvoisuutta, osana ”yhteisen vaurauden” tavoittelua.

Samaan aikaan, Kiina joutuu kilpailuasetelmaan Yhdysvaltojen kanssa; maiden väliset jännitteet ovat viime aikoina entisestään kärjistyneet. Presidentti Joe Biden on puolestaan vakuuttunut, että Yhdysvallat on vahvistanut asemiaan globaalissa kilpailussa, eikä ”yksikään maailman johtaja haluaisi vaihtaa paikkaa Kiinan presidentin kanssa”.

Xin Kiinalla on kuitenkin omat valttinsa hihassa. Sosialismi kiinalaisilla ominaispiirteillä haastaa lännen riistokapitalismin mallin ja saattaa onnistuessaan herättää kiinnostusta myös Aasian ulkopuolella. Kansalliselta pohjalta kehittyminen ei vaadikaan alistumista angloamerikkalaisten oikkuihin.

Kiinan edistyminen eri aloilla murtaa myytin siitä, että nykyaikaistuminen vaatisi länsimaistumista. Kiinan johtaja on vakuuttunut, että ”kiinalaistyylinen modernisaatio on toteutettavissa ja oikea tie vahvan valtion rakentamiseen ja kansakunnan uudelleen heräämiseen”.

Xi varoitti myös ”riskeistä ja haasteista” ja sanoi, että on ”välttämätöntä olla tietoisempi mahdollisista vaaroista, pysyä valmiina vastaamaan haasteisiin ja olla aina rohkea ja taistelukykyinen”. Lännen hegemonistien poliittiset ja taloudelliset peliliikkeet on varmasti ennakoitu ja huomioitu Pekingissä.

Tämän viikkoiset huomautukset olivat esimerkki poliittisista puheista, joita Xi on pitänyt sen jälkeen, kun hän varmisti kolmannen kautensa puoluejohdossa viime vuoden lokakuussa. Puheissaan hän esittelee kauaskantoista visiotaan sekä Kiinaa että kommunistista puoluetta varten.

Sen lisäksi, että Xi kehotti lisäämään ponnisteluja talouden vauhdittamiseksi korona-ajan jälkeen, hän avasi maan ylimmälle johdolle Kiinan tulevaa suuntaa. Hallinto valmistautuu vajaan kuukauden kuluttua Pekingissä alkavaan parlamenttikokoukseen, jossa se esittelee suunnitelmansa siitä, miten Kiina voi päästä yli viime vuoden häiriöistä ja palauttaa talouden kasvuun.

Kiinan hyvinvointia luova, kansallinen kehityskulku, perustuu filosofi Kungfutsen yhteisen hyvän viisauteen, sekä marxilaiseen näkemykseen, jota Xin johtama politbyroo toteuttaa käytännössä. Olisiko esimerkiksi eurooppalaisen vasemmiston aika radikaalisti uudistua, hylätä liberalismi onttoine arvopohjineen ja ottaa ideologista mallia Kiinasta?

Alaskan, Kanadan ja Yhdysvaltojen pohjoisosien yllä havaittiin helmikuun toinen päivä korkealla, yli kahdeksantoista tuhannen metrin korkeudessa lentävä, suurikokoinen ilmapallo. Pentagon seurasi pallon matkaa Montanan yllä, jossa sijaitsee yksi Yhdysvaltojen armeijan ydinaselaitoksista.

Pian kävi ilmi, ettei tapaus ole ainoa laatuaan, vaan Pentagon on ollut tietoinen vastaavasta toiminnasta jo useiden vuosien ajan. Itse asiassa nykyinen tapaus tuli julkisuuteen vain siksi, että kaupallisen lennon matkustaja huomasi liikkuvan pallon.

Lännen tiedotusvälineissä alettiin puhua pian ”kiinalaisesta vakoilupallosta”, mutta Kiinan ulkoministeriö on kiistänyt väitteet. Ministeriön mukaan kyseessä on reitiltään poikennut, meteorologisiin tutkimuksiin tarkoitettu laite. Tämä viittaisi siis jonkinlaiseen säähavaintopalloon.

Amerikkalaishallinto rauhoittelee myös ihmisiä, antaen ymmärtää, ettei maan ilmatilassa liikkuva pallo ole iso asia. Vakoiluun on tietysti parempiakin välineitä, esimerkiksi maapalloa kiertäviä satelliitteja, mutta on esitetty, että korkealla matkaava pallo voisi kuljettaa esimerkiksi sähkömagneettisen pulssin aiheuttamiseen tarvittavaa EMP-aseistusta, jolla kyettäisiin aiheuttamaan vakava kriisitilanne Yhdysvalloissa.

Toinen väite on, ettei Kiina etsinyt lisävalvontatietoja, vaan tarkisti, miten hyvin Amerikan mantereen ilmapuolustus todella toimii. Onko toimintakyky luultua heikompi? Vai halusiko Peking vain lähettää Washingtonille jonkin varoittavan viestin?

Pentagon ei selvästikään ollut suunnitellut käyvänsä julkista keskustelua aiheesta. Turvallisuuselimet olisivat pysyneet vaiti, ellei siviililentokoneen matkustaja olisi paljastanut sitä, minkä ymmärretään nyt olevan vain yksi kiinalaisten tunkeutuminen muiden joukossa. Ainahan eri valtiot vakoilevat toisiaan ja myös ilmatilaloukkauksia esiintyy.

Bidenin hallinnon ulkoministeri Antony Blinken on joka tapauksessa lykännyt viikonlopuksi suunniteltua matkaansa Kiinaan, pallosta syntyneiden epäilyjen vuoksi. Matkasta oli sovittu kiinalaisviranomaisten kanssa jo marraskuussa, mutta nyt jo ennestään jännitteistä suhdetta ei päästy puimaan valtiojohdon tasolla. Halusiko joku taho estää tapaamisen?

Amerikkalaistutkija Stephen Bryenin mielestä Kiina on ”paljastanut massiivisen turvallisuushaavoittuvuuden Yhdysvaltojen alueella”. Vai onko kiinalaisen ilmapallon tapaus vain osa sotateatteria, jota Washington on pystyttämässä, valmistaakseen kansalaisia jälleen uuteen sotaan?

Yhdysvallat on vuoden alusta voimaan tulleen lainsäädännön myötä ryhtynyt houkuttelemaan eurooppalaista liiketoimintaa Atlantin tuolle puolen. Yritykset voivat saada roimasti taloudellista tukea, mikäli ne valmistavat tuotteensa Amerikassa. Tämä on herättänyt huolta Euroopan unionissa, jonka kilpailukyky ja painoarvo maailmantaloudessa on jo ennestään koetuksella.

Amerikkalainen protektionismi vahingoittaa Eurooppaa ja heikentää läntisen maailman yhtenäisyyttä. Ajautuvatko EU ja Yhdysvallat jonkinlaiseen investointisotaan Washingtonin itsekkään elvytyspolitiikan vuoksi? Vaikuttavatko talouspoliittiset kiistat ennen pitkää myös ulko- ja turvallisuuspoliittiseen ”erityissuhteeseen”?

Aiemmin EU:ssa on – etenkin Ranskan suulla – pohdittu uuden eurooppalaisen turvallisuusarkkitehtuurin luomista. Ennen Ukrainan konfliktin nykyistä vaihetta, Ranska halusi siihen mukaan myös Venäjän.

Yhdysvallat ei ole katsonut hyvällä puheita tällaisesta uudesta järjestelmästä, sillä se voisi romuttaa Naton. Toisin sanoen, Washington hyväksyy eurooppalaisen puolustuksen vain johtamansa Pohjois-Atlantin liiton alaisuudessa.

Nykyisellään, Euroopan unioni ei ole Yhdysvaltoja uhmaamaan kykenevä poliittinen voima, vaan Bryssel tekee erimielisyyksistä huolimatta niin kuin Washingtonista käsketään. Moni Ukrainan puolesta liputtava euroatlantisti puolustaa siis amerikkalaista hegemoniaa, joka on Venäjän-vastaisen hybridisodan välityksellä ajamassa alas myös Euroopan.

Kävi Ukrainassa miten tahansa, Yhdysvallat on edelleen sitoutunut suunnitelmaansa heikentää Venäjää, jotta siitä ei tulisi hallitseva toimija lupaavilla Keski-Aasian markkinoilla. Tämä asenne selittää hybridisodan eskalaation monella rintamalla: angloamerikkalaiset ovat räjäyttäneet Nord Stream 2:n, ajaneet Euroopan vakavaan lamaan, sabotoineet globaalit toimitusketjut ja yrittäneet yllyttää Kiinaa hyökkäämään Taiwanin saarelle.

Nämä tapahtumat osoittavat, miten tärkeänä Yhdysvallat pitää etuoikeutettua asemaansa maailmanjärjestyksessä ja millaisia riskejä se on valmis ottamaan säilyttääkseen tämän aseman. Horjuva amerikkalaishegemoni on valmis tekemään mitä tahansa säilyttääkseen otteensa vallasta, mikä lisää sodan eskaloitumisen uhkaa ja synkistää myös talouden näkymiä.

Neuvostojohtaja Stalin uskoi aikoinaan, että kapitalististen valtioiden välinen uuvuttava sota mahdollistaisi sosialistisen vallankumouksen ulottumisen ennen pitkää koko Euroopan mantereelle. Näin ei erinäisistä syistä käynyt, mutta entäpä jos Putinilla on samansuuntainen tavoite?

Ajatellaanko Kremlissä pitkittyvän konfliktin aiheuttamien taloudellisten ja sosiopoliittisten hankaluuksien nostavan euromaissa kansalaiset kapinaan nykypolitiikkaa vastaan? Voisiko tämä kataklysmi ajaa amerikkalaisjoukot pois euromantereelta, kuten Afganistanista ikään?

Tällainen tulevaisuusskenaario saattaa vaikuttaa kaukaa haetulta, mutta nähdäänkö asia Venäjällä toisin? Vieraillessaan Moskovan valtionyliopistossa Putin selitti opiskelijoille, että ”Saksassa on edelleen Yhdysvaltojen miehitysjoukkoja”. Hän kuitenkin lisäsi, että ”tavalla tai toisella, suvereniteetti palautetaan Eurooppaan, mutta tämä tulee viemään jonkin aikaa”.

Suomalaispoliitikkoja on vieraillut tiuhaa tahtia Ukrainassa kuvauttamassa itseään. Nyt myös presidentti Sauli Niinistö on matkustanut Kiovaan, missä hän on esiintynyt lehdistölle näyttelijä Zelenskyin rinnalla, sotilaallisen vihreään asuun pukeutuneena.

Niinistön vierailusta ja Nato-maiden lupaamasta tuesta huolimatta, Ukrainasta kuuluu kummia. Zelenskyin hallinto vaikuttaa olevan hajoamispisteessä; on eronneita, erotettuja ja helikopteriturmassa sopivasti menehtyneitä ministereitä.

Jotkut ”sisäiset puhdistukset” liittyvät väitettyihin korruptiotapauksiin, mikä ei toisaalta herätä ihmetystä: ennen Ukrainan konfliktin nykyistä, uutta kuumaa vaihetta, maa tunnettiin lähinnä oligarkeistaan, korruptiosta, ihmiskaupasta ja muista hämäryyksistä. Zelenskyi tuli Panaman paperien myötä tunnetuksi varakkaana veronkiertäjänä, vaikka hänen vaatimattomaksi jäänyt näyttelijän uransa on tuskin hänen tulojensa takana.

Ukraina väittää olevansa demokratia ja taistelevansa läntisten arvojen puolesta, mutta itse asiassa se on varsin autoritaarinen maa, jossa tiedotusvälineet on joko vaiennettu tai valjastettu valtion propagandan levittämiseen. Zelenskyi on pidätyttänyt useimmat poliittiset kilpailijansa ja tukahduttanut kaiken opposition. Ukrainan salainen poliisi on väitetysti myös likvidoinut hallinnon vastustajia.

Tällaisen valtion kanssa virallinen Suomi kokee nyt median myötävaikuttamaa kohtalonyhteyttä ja on valmis avustamaan Kiovan hallintoa yhä uusilla tukipaketeilla ja sadoilla miljoonilla, joista ei koskaan saada penniäkään takaisin.

Kaiken lisäksi Niinistö havaitsee kuulemma yhtäläisyyksiä Suomen sotien ja Ukrainan tilanteen kanssa. Yrittääkö hän kilpailla pääministeri Marinin kanssa siitä, kumman lausunnot ovat itänaapurin suuntaan tylympiä?

Viimeisen vuoden aikana, Suomen valtiojohto on kääntänyt entisen, varovaisemman ulko- ja turvallisuuspolitiikan päälaelleen ja ylpeilee nyt Venäjän-vastaisuudellaan Baltian traumavaltioiden tapaan. Suomen uusi tyyli ei tuo poliittiselle eliitille kunniaa, vaan herättää lähinnä säälinsekaista vastenmielisyyttä.

Moni Ylen ja iltapäivälehtien uutisointiin uskova kokee kuitenkin vielä karmean yllätyksen, Ukrainan ja Nato-lännen hävitessä sotansa. Näin on käymässä, sillä Venäjä on jo tehnyt miltei selvää Ukrainan omasta armeijasta. Kun taistelut lopulta raukeavat, mitä sotaa lietsoneet poliitikkomme sitten sanovat?

Washington eurovasalleineen saattaa joutua pian vaarallisten valintojen eteen. Pitäisikö sen lähettää Ukrainaan amerikkalaisjoukkoja tai ilmavoimia? Jos se tekisi niin, kuinka nopeasti sota leviäisi Eurooppaan? Entä kannattaisivatko Naton jäsenmaat joukkojen lähettämistä virallisesti Ukrainaan?

Vaihtoehtoinen skenaario on, että Washington ryhtyy pian ajamaan aiemmin vastustamaansa rauhansopimusta, ennen kuin karu totuus paljastuu ja mediakoneiston luoma illuusio voittoisasta Ukrainasta romahtaa. Mutta onko Venäjän johto enää valmis istumaan alas ja keskustelemaan sopimuksesta?

Viikonloppuna Ruotsin Nato-jäsenyyden ratifiointi otti taas aimo askeleen takapakkia, kun islaminuskon vastaisista performansseistaan tunnettu Rasmus Paludan sai Ruotsin viranomaisten luvalla esittää ”protestinsa” Turkin Tukholman-suurlähetystön edessä polttamalla Koraanin.

Turkin presidentinkanslian mukaan mielenosoituksen salliminen tilanteessa, jossa Turkki oli toistuvasti vaatinut sen kieltämistä, on omiaan ruokkimaan ”islamofobiaa”. Turkkilaisviranomaisen mukaan ”pyhien arvojen kimppuun käyminen ei ole vapautta, vaan barbarismia”.

Ruotsin puolustusministerin Pål Jonsonin piti vierailla ensi viikolla Turkissa, mutta nyt suunniteltu matka ei toteudukaan. Turkin hallintoa tukevan kansallismielisen puolueen, Milliyetçi Hareket Partisin, edustaja Devlet Bahçeli on puolestaan väittänyt, että ”Ruotsin Nato-jäsenyyttä ei tulla hyväksymään tämän takia”.

Koska ruotsalaisviranomaiset eivät yrittäneet tätä Paludanin provosoivaa mielenilmausta estää, haiskahtaa yhä vahvemmin siltä, että Ruotsi vetää näin kätevästi Nato-hakemuksensa pois, langettaen syyn tavallaan Turkin niskoille, joka ei voi hyväksyä liberaalin länsimaan sananvapaus- ja mielenilmaisukäsityksiä.

Nyt kiivaimmat ruotsalaiset ja suomalaiset Nato-fanit jo haukkuvat Paludania ”ryssän trolliksi”, vaikka hän on harrastanut näitä Koraanin polttamisesityksiään jo vuosien ajan, eikä ole tiettävästi Nato-vastainen. Kyynisempi voisi väittää, että koko spektaakkeli järjestettiin, jotta vain strategisesti tärkeämpi ja Venäjän-vastaiseksi psyykattu Suomi liitetään hyökkäysliiton itärajan etulinjaan, Ruotsin eliitin jäädessä turvaan ulkopuolelle.

Samaan aikaan, The Economist, ”Britannian miljonäärien puolesta puhuva aikakauslehti”, on julkaissut ”erikoisraportin Erdoğanin imperiumista”. Lehden tulipunaisessa kansikuvassakin viitataan ”Turkin uhkaavaan diktatuuriin”, joten ilmeisesti Erdoğanin omapäisyys on alkanut toden teolla ärsyttää lännen vallanpitäjiä ja hänet halutaan saada ruotuun – ja mieluiten vaihtoon Turkin tulevissa vaaleissa.

Tšetšeenijohtaja Ramzan Kadyrov on myös kommentoinut Ruotsin tapahtumia. Muslimina hän luonnollisesti tuomitsee Koraanin polttamisen, mutta kehottaa tämän lisäksi islamilaista maailmaa yhdistymään – kaikkien muslimeihin kohdistuneiden epäoikeudenmukaisuuksien, sotien ja vallanvaihtoyritysten jälkeen – todellista yhteistä vihollista, eli Nato-länttä vastaan.

Maailmanjärjestyksen etsiessä uutta asentoa, Länsi-Aasian muslimimaat ovat myös muutoksen keskellä. Miten käy lännen pyrkimysten, jos ja kun Syyria ja Turkki sopivat kiistansa? Saudi-Arabia on jo ilmoittanut olevansa valmis käymään kauppaa muillakin valuutoilla kuin dollarilla ja Iranilla on strategiset kumppanuutensa sekä Venäjän että Kiinan kanssa.

Turkki on geopoliittisesti tärkeä kumppani Yhdysvaltojen johtamalle Pohjois-Atlantin liitolle, vaikka sillä onkin läheinen suhde myös Venäjään. Turkilla on myös Naton toiseksi suurimmat asevoimat. Sillä on tärkeä rooli alueellaan ja lisäksi vaikutusvaltaa Länsi-Balkanilla, itäisellä Välimerellä ja myös Afrikassa.

Turkin pitkäaikainen päämies on joskus kuvaillut demokratiaa raitiovaunumatkaksi: ”kun saavut määränpäähän, hyppäät vain pois kyydistä”. Nyt Lännessä pelätään, että jos yhä ”itsevaltaisemmaksi” käyvä Erdoğan saa jatkaa Turkin johdossa, Nato-maa saattaa vielä päätyä lännen kilpailijoiden leiriin.

Joko kuulitte, että velkainen Suomi syytää tuosta vain neljäsataa miljoonaa euroa Ukrainan mustaan aukkoon? Yksikään suomalainen talousviisas, saati poliitikko, ei sano julkisuudessa tästä hullusta vieraskoreudesta poikkipuolista sanaa. Jälleen hölmöläiset näyttävät tyhmyytensä muulle maailmalle, uskaltamatta esittää edes maltillista kritiikkiä höveliin rahanjakeluun.

Tarvitaan jokin katalyyttinen tapahtuma paljastamaan asioita, joita ei ole poliittisista tai muista syistä haluttu nähdä. Kuten amerikkalaisblogisti Z Man kirjoittaa, Yhdysvaltojen asuntolainakriisi vuonna 2008 oli esimerkki asiasta, joka oli ”piilossa näkyvillä”. Kun järjestelmä alkoi kaatua, myös massiivinen korruptio paljastui.

Samoin Ukrainan konflikti on tuonut esille jo ennestään tiedettyjä, ikäviä asioita. Venäjän-vastainen hybridisota ja Ukrainaan syydetyt miljoonat ovat paljastaneet, ettei Eurooppa kykene itsenäiseen ajatteluun ja toimintaan, vaan se on lähinnä ”kokoelma globaalin amerikkalaisen imperiumin alueita, joita johtavat provinssihölmöt vailla todellista valtaa”.

Venäläisten houkutteleminen sodankäyntiin ei palvellut Euroopan intressejä. Se on selvästi huono asia eurooppalaiselle liike-elämälle ja elintasolle. Euromaista on tulossa kilpailukyvyttömiä Ukrainaan syydettyjen tukipakettien ja muiden kustannusten vuoksi. Saksa, Euroopan talousveturi, on syöksymässä kohti deindustrialisaatiota.

Jos eurooppalainen poliittinen luokka koostuisi vakavasti otettavista osaajista, se ei olisi suostunut Washingtonin käskyläiseksi, vaan olisi sopinut asioista Venäjän kanssa jo ennen kuin Ukrainan konflikti kuumeni nykyiseen vaiheeseensa. Sen sijaan, europoliitikot valehtelivat vuosien ajan venäläisille kollegoilleen, antaakseen Yhdysvalloille ja Britannialle aikaa kouluttaa ja aseistaa Ukrainan armeijaa, Venäjän-vastaista sotaa varten.

Juuri tämä kertoo jotain olennaista Euroopan poliittisen luokan voimattomuudesta; kaikki entiset ja nykyiset poliitikot ovat vain amerikkalaisen imperiumin lakeijoita. Siksi Venäjän johto ei enää vaivaudu keskustelemaan asioista eurojohtajien kanssa. Siinä ei ole mitään järkeä, sillä eurooppalaiset eivät päätä omista asioistaan, vaan niiden on kysyttävä lupaa Yhdysvalloilta.

Todellisuudesta vieraantuneet europoliitikot kuvittelevat Euroopan olevan demokratian ja sivistyksen tyyssija, barbaarien asuttaman maailman keskellä. Brysselin federalistien unelma, Euroopan unioni, on osoittautunut painajaiseksi: siitä on tullut taantuva talousalue, maahanmuuttajista täyttyvä ghettometropoli, jonka natiiviväestö joutuu tinkimään elintasostaan ja turvallisuudestaan. Entinen eurooppalainen korkeakulttuuri on jo museoitu ja nykymeno on monessa suhteessa yhtä mautonta kuin Yhdysvalloissakin.

Samaan aikaan, sijaissota lännen kanssa määrittelee Venäjää kansakuntana uudelleen. Kuten Z Man blogissaan muistuttaa, 1900-luvun kaksi teollista suursotaa muuttivat Amerikan tasavallasta globaaliksi imperiumiksi. Sodat voivat kuitenkin myös tuhota maita ja näin kävi vanhalle Euroopalle. Kaksi maailmansotaa ja kylmä sota imivät eurooppalaisen elinvoiman ja tekivät koko mantereesta amerikkalaisen vyöhykkeen.

Lännettyneen Suomen hölmöläisille elo Amerikan alusmaana tuntuu sopivan vallan mainiosti. Päivittäiset uutislähetykset käsittelevät Ukrainaa puolueellisesta perspektiivistä, amerikkalaisen ajatushautomon tuotoksia lähteinä käyttäen. Sitten on yleensä jokin muu uutinen Yhdysvalloista ja urheiluosiossakin käydään läpi lähinnä NHL:n jääkiekkopelejä, tai amerikkalaista koripalloa.

Meillä myös hehkutetaan, amerikkalaislehtiä matkien, kuinka seniilin Joe Bidenin ”saavutukset hakevat vertaistaan”. Kuinka kauan tämä Amerikan ihannointi jatkuu, Ukrainan taloudellisesta ja sotilaallisesta tukemisesta puhumattakaan? Osa kansalaisista odottaa Nato-jäsenyyden ratifiointia, kuvitellen sen tekevän elämästä jotenkin parempaa.

Kun Venäjän-vastaisen sodankäynnin kustannuksia ja realiteetteja ei voida enää peitellä, löytyykö euromaista poliitikkoja, jotka pyrkisivät saamaan kansakuntansa irti Washingtonin kynsistä? Vai onko jo liian myöhäistä? Suomen hölmölästä on muutosta turha odottaa alkavaksi.