Kuukausi: kesäkuu 2022

Pohjois-Atlantin liitto eli Nato myönsi tällä viikolla esitetyssä, uudessa strategisessa konseptissaan avoimesti, että Kiinan kasvava voima ja globaali vaikutusvalta haastavat liittouman ja että Pekingin läheisemmät suhteet Moskovaan ovat vastoin länsimaiden etuja. Kilpailevat vallat täytyisi pitää heikkoina ja alistettuina.

”Kiinan kansantasavallan julkituodut pyrkimykset ja pakottamistoimet haastavat etumme, turvallisuutemme ja arvomme”, sanotaan Madridin huippukokouksessa julkaistussa asiakirjassa. Nato-tekstin mukaan Kiina ”pyrkii kumoamaan sääntöihin perustuvan kansainvälisen järjestyksen myös avaruus-, kyber- ja merialueilla”.

Tällainen väite Yhdysvaltojen johtamalta sotilasliitolta, joka on vuosikymmenien ajan uhannut globaalia turvallisuutta pakottavalla ja ekspansiivisella politiikallaan ja toimillaan, on herättänyt sekä huvittuneisuutta että suuttumusta Kiinassa.

Naton sotasuunnitelma Venäjän saartamiseksi on meneillään olevan Venäjän ja Ukrainan välisen konfliktin ytimessä. Aiheutettuaan tarpeeksi vahinkoa operaatioillaan Euroopassa ja Länsi-Aasiassa, Nato näyttää katsovan yhä kauemmas itään, kohti Aasian ja Tyynenmeren aluetta ja erityisesti Kiinaa.

Vaikka Nato on useaan otteeseen todennut julkisesti, että se pysyy alueellisena liittoumana, eikä pyri geopoliittiseen laajentumiseen muille alueille, Yhdysvaltojen johtama sotilasliitto on viime vuosina toistuvasti tehnyt hyökkäyksiä Aasian ja Tyynenmeren alueelle ja toteuttanut provosoivia meriharjoituksia Kiinan vesien läheisyydessä, mikä on aiheuttanut jännitteitä ja kiistoja.

Aivan kuin (lähi?)tulevaisuuden ”indopasifisia” yhteenottoja silmällä pitäen, Naton tämänvuotiseen huippukokoukseen Madridissa oli kutsuttu myös Japanin, Etelä-Korean, Australian ja Uuden-Seelannin johtajat. Kaikilla on sanattomana, mutta selkeänä tavoitteena Kiinan alati kasvavan voiman ja globaalin vaikutusvallan hillitseminen.

”Naton pitäisi lopettaa ideologisten rajojen vetäminen, poliittisen vastakkainasettelun lietsominen tai pyrkimys uuden kylmän sodan aloittamiseen”, Kiinan ulkoministeriön tiedottaja Zhao Lijian toisti kansantasavallan näkemyksen huippukokousta kommentoidessaan. ”Yhdysvaltojen on pohdittava huonomaineista rooliaan Ukrainan kriisissä ja lopetettava Kiinan mustamaalaaminen”, hän jatkoi.

Kylmän sodan aikainen, arkaainen ”länsiblokin” sotilasliitto tarvitsee aina jonkinlaisen ”itäblokin” pysyäkseen merkityksellisenä. Vuosikymmenien ajan Nato on elättänyt itsensä sodilla ja konflikteilla tai ulkoisen uhan pelolla.

Uskottavan vihollisen puuttuessa, Nato olisi vaarassa hajota. Niinpä liittoumaa on yritetty elvyttää vetoamalla ”Venäjän uhkaan”. Vastaisen varalle pyritään luomaan myös uusia uhkakuvia, mikä selittää Nato-lännen eksistentiaalisen halun tehdä Kiinasta ”uuden lähiaikojen haasteen” Venäjän ohella.

Toisin kuin Yhdysvaltojen johtama länsi, Kiina on harjoittanut rauhanomaista ulkopolitiikkaa. Peking ei ole pahemmin puuttunut muiden maiden sisäisiin asioihin, tai yrittänyt levittää poliittista ideologiaansa väkisin, kuten ”demokratian ja vapauden” pommittajat ovat tehneet. Kiina ei myöskään harjoita pakotepolitiikkaa amerikkalaiseen tapaan.

Kylmän sodan tuotteena ja maailman suurimpana sotilasliittona Nato on pitänyt kiinni vanhentuneesta turvallisuuskäsityksestä ja siitä on tullut länttä hallitsevan eliitin väline hegemonian ylläpitämiseksi. Yhdysvaltojen ylivalta ehkä sopii suomalaisille länsinostalgikoille, mutta kuten Kiinassa ja Venäjällä asia nähdään, tämä on vastoin kansainvälisen yhteisön enemmistön toivetta monenkeskisestä, moninapaisesta maailmanjärjestyksestä.

Nato on jo heikentänyt Euroopan turvallisuutta laajentumisohjelmallaan, mutta Suomen ja Ruotsin poliittiset eliitit juhlistavat vielä jäsenhakemustensa nytkähtämistä eteenpäin. Viimeistään siinä vaiheessa, kun sotilasliitto pyrkii horjuttamaan Kiinan ja koko Aasian vakautta, ilakointi voi vaihtua itkuksi.

”Emme voi ymmärtää, mitä Ukrainassa tapahtuu juuri nyt, jos pidämme Venäjän presidenttiä Vladimir Putinia pelkkänä hulluna, emmekä yritä ymmärtää hänen häiritsevää geofilosofista hankettaan”, kirjoittaa italialainen Roberto de Mattei amerikkalaisessa neokonservatiivijulkaisussa.

Ilmeisesti länsikeskeinen De Mattei pitää Putinin geopoliittisia siirtoja suorastaan ”vallankumouksellisina”, sillä hän ryhtyy avaamaan aihetta propagandistisesti marxilais-leninismin ja stalinismin kautta. Osansa kritiikistä saa myös Venäjän ortodoksinen kirkko.

De Mattei viittaa toisen italialaisen, filosofi Augusto Del Nocen, ajatuksiin, jotka tarjoavat hänen mukaansa ”hyödyllisiä tulkintatyökaluja Putinin tavoitteen ymmärtämiseksi”.

Del Nocen mielestä ”vallankumouksen idea on muotoiltu täydellisimmin ja johdonmukaisimmin marxilaisessa käänteessä spekulatiivisesta filosofiasta käytännön filosofiaan”.

Marxin toteama kuuluisassa kirjoituksessaan Teesejä Feuerbachista (1845) – ”filosofit ovat vain eri tavoin selittäneet maailmaa, mutta tehtävänä on sen muuttaminen” – ilmaisee uudenlaisen suhteen vallankumouksellisen ajattelun ja todellisuuden välillä.

Aatteiden totuus mitataan kuitenkin käytännössä – toisin sanoen poliittisen toiminnan historiallisessa tuloksessa. Vallankumouksellinen ajatus sisälsi kaksi tavoitetta: tarkoitus oli kaataa vanha ja perustaa radikaalisti uudenlainen järjestys. Konservatiivinen filosofi Del Noce katsoi, että lopulta nämä kaksi tavoitetta kumosivat toisensa.

Tästä ristiriidasta syntyi Leninin kahden perillisen, Lev Trotskin ja Josif Stalinin, välinen kiista. Trotski syytti Stalinia vallankumouksen pettämisestä, koska hän vahvisti Venäjällä valtion, viranomaisten ja byrokratian valtaa.

Siinä missä Stalin halusi edistää kansallismielistä valtiososialismia, Trotskin ”juurettomien kosmopoliittien” ystäväjoukkoon kuuluneet amerikkalaispankkiirit halusivat yksityisten pääomapiirien käyttävän ylintä valtaa ja suuryhtiöiden hallitsevan verkottuvaa maailmaa valtioiden sijaan.

Kun Neuvostoliiton perustukset alkoivat murentua, vuonna 1985 nousi otsikoihin Mihail Gorbatšovin perestroika, tarkoituksenaan taloudellisen järjestelmän uudistaminen. Uudistusohjelma kuitenkin epäonnistui ja valtiokoneisto yritti ohjata Neuvostoliiton hajoamista.

Gorbatšovin tilalle tuli Boris Jeltsin. Yhdysvaltoihin muuttaneen venäläisen sosiologin Vladimir Shlapentokhin mukaan kommunistinen imperiumi korvattiin ”feodaalisella imperiumilla”, jolle oli ominaista ”järjestäytyneen rikollisuuden ja vanhan kommunistisen nomenklatuuran yhteistyö”. Amerikkalaisten osuudesta ei tässä yhteydessä mainita, vaikka Time-lehti ilakoi aikoinaan avoimesti juuri jenkkien auttaneen Jeltsinin valtaan.

Del Noce kuoli vuonna 1989, vain muutama viikko Berliinin muurin murtumisen jälkeen. Hän oli ennakoinut, että marxilaisuuden olisi väistyttävä ”teknologisen sivilisaation pragmatismin tieltä”.

Euroopan unionin perusoikeuskirja allekirjoitettiin Nizzassa 7. joulukuuta vuonna 2000. Perusoikeuskirja jättää Euroopan kristilliset juuret kokonaan huomiotta, sillä perinteinen uskonnollisuus ei sovi länttä hallitsevan eliitin tahtoa toteuttavien eurokraattien suunnitelmiin. Del Nocen mielestä ”marxilaisuus kuoli idässä, mutta toteutti itseään lännessä”.

Samana vuonna, jolloin EU:n sekulaari peruskirja hyväksyttiin, Vladimir Putin valittiin Venäjän federaation presidentiksi. Hän määritteli alusta alkaen poliittisen kantansa sekä Gorbatšovin perintöä että liberaalin lännen ylivaltaa vastaan. Putinin hallinnon kannanotot olivat konservatiivisempia kuin sateenkaari-lännessä.

Gorbatšov halusi saattaa päätökseen Nikita Hruštšovin aloittaman stalinismin purkamisprosessin, luopumatta Leninin opetuksesta. ”Perestroikan ideologinen lähde” on Lenin, hän julisti ja vakuutti, että Leninin teoksia on ”tulkittava uudelleen” ja ”ajateltava uudelleen”, jotta leniniläistä metodia voitaisiin ymmärtää syvällisesti. Gorbatšov yritti karistaa stalinismin rippeet pois neuvostojärjestelmästä.

De Mattei väittää, että Putin on päinvastoin jälkistalinisti, ”koska hän palaa mieluummin Staliniin kuin Leniniin”. Putin esittää Stalinin isänmaallisena hahmona, joka palautti Venäjän alueellisen yhtenäisyyden ja moraalisen suuruuden toisen maailmansodan aikana.

Putinin mukaan Stalinin ansiosta Neuvostoliitosta tuli toukokuun 1945 jälkeen jälleen suurvalta. Stalinin hallinto voitti ”suuren isänmaallisen sodan” herättämällä venäläisten kansallistunteet ja henkisen solidaarisuuden, jotka ”luokkainternationalismi” oli tuhonnut.

Putinista ”Stalin määritteli uudelleen Neuvosto-Venäjän roolin toisen maailmansodan aikana palauttamalla sen isänmaalliset arvot ja vastustamalla natsismia”. Mutta hän palautti myös sen uskonnolliset arvot ortodoksisuuden ja Moskovan patriarkaatin avulla.

Stalingradin ja Kurskin taistelujen jälkeen 4. syyskuuta 1943, Stalinin luona vierailivat kutsuttuina Moskovan ja Kolomnan metropoliitta Sergei, Leningradin ja Novgorodin metropoliitta Aleksi, sekä Kiovan ja Galitšin metropoliitta Nikolai.

Tapaamisessa olivat läsnä myös ulkoministeri Vjatšeslav Molotov, NKGB:n johtaja Vsevolod Merkulov ja eversti Georgii G. Karpov, jonka vastuualueeseen kuului uskonnollisten järjestöjen valvonta. Historioitsija Adriano Roccucci pitää tätä tapaamista käännekohtana kirkon ja neuvostovallan välisissä suhteissa.

Saadakseen Venäjän kirkon mukaan suunnitelmiinsa laajentaa Neuvostoliiton vaikutusvaltaa, Stalin antoi tässä kokouksessa luvan neuvoston koolle kutsumiseen ja uuden patriarkan valintaan. Neljä päivää myöhemmin, 8. syyskuuta, Venäjän ortodoksisen kirkon piispainkokous kokoontui Moskovassa. Siihen osallistui yhdeksäntoista piispaa.

Tässä neuvostossa iäkäs metropoliitta Sergei (Stragorodski, 1867-1944) valittiin Moskovan ja koko Venäjän patriarkaksi, patriarkka Tihonin (Bellavin, 1865-1925) kuoleman jälkeen. Lisäksi valittiin kuusijäseninen synodi, johon kuului myös Aleksei I (Simanski, 1877-1960), joka Sergein kuoltua vuonna 1944 valittiin patriarkaksi.

Stalinin kahta patriarkkaa seurasivat Pimen (Izvekov, 1910-1990), jonka tehtävänä oli osoittaa maailmalle Neuvostoliiton politiikan hyvyys ja Aleksei II (Riduger, 1929-2008), joka edusti ”brežneviläistä” hierarkkiryhmää. Vuonna 2009 Venäjän ortodoksisen kirkon päämieheksi valittiin sen nykyinen patriarkka Kirill (Vladimir Mihailovitš Gundjajev).

Kaksi vuotta sen jälkeen, kun Putinista oli tullut Venäjän federaation presidentti, ortodoksisuus julistettiin ”valtionuskonnoksi” vuonna 1997 uudistetun uskonnonvapauslain mukaisesti. Laissa tunnustettiin Venäjän ”perinteisiksi uskontokunniksi” myös islam, juutalaisuus ja buddhalaisuus, mutta ei roomalaiskatolilaisuutta.

De Mattei valittaa, ettei katolinen kirkko saa harjoittaa ”käännytystoimintaa” Venäjällä. Venäjän ”keisarilliseen tehtävään” ei liity hänen mielestään ainoastaan Putinin geopoliittiset tavoitteet, vaan ”myös Moskovan patriarkaatin pyrkimys käyttää uskonnollista auktoriteettiaan Venäjän rajojen ulkopuolella ja koko entisen Neuvostoliiton alueella, Konstantinopolin patriarkaatin ja ennen kaikkea Vatikaanin häirintää vastaan”.

Katolinen De Mattei uskoo, että Putin on palauttanut Venäjälle ”kommunismin messiaanisen ulottuvuuden” ehdottamalla Euroopalle ”pelastustietä”, johon kuuluu ”geopoliittisten siteiden katkaiseminen Yhdysvaltojen kanssa” ja ”uskonnollisten siteiden katkaiseminen Rooman kirkon kanssa”.

En ole itse havainnut Putinin antaneen katolisen kirkon vastaisia lausuntoja, eikä hänen markkinatalouteen perustuvaa ajatteluaan voi missään mielessä kutsua ”kommunistiseksi”, mutta amerikkalaista ”juutalaiskristillisyyttä” korostavan uskonnollispoliittisen First Things-lehden linjaan De Mattein väitteet toki sopivat.

Traditionalistina pidetty De Mattei puolustaa Ukrainan Rooman kirkon alaisia uniaatteja ja korruptoitunutta Kiovaa, vaikka Putinin oletettu ”jälkistalinismi” tarjoaa ehkä aidommin konservatiivisen vaihtoehdon lännen liberaalin järjestyksen nihilismille.

BRICS-maiden (eli Brasilian, Venäjän, Intian, Kiinan ja Etelä-Afrikan) huippukokous on pidetty etäyhteyksin. Tänä vuonna puheenjohtajamaana toimi Kiina.

Presidentti Xi Jinping sanoi puheenvuorossaan, että ”maailman pitäisi vastustaa yksipuolisia pakotteita ja joidenkin maiden pyrkimyksiä ylläpitää poliittista ja sotilaallista valtaansa” – tämä oli ohuesti peitelty syytös Yhdysvaltoja ja sen liittolaisia vastaan.

Xin esittämien huomautusten on katsottu heijastavan Kiinan hiljaista tukea Venäjälle Ukrainan konfliktissa ja sen halua muodostaa kansainvälinen liittouma, joka vastustaa ”lännen liberaalia järjestystä”.

Kiinan johtajan mukaan, kansakuntien on ”hylättävä kylmän sodan mentaliteetti ja blokkien vastakkainasettelu” sekä ”hegemonismin ympärille rakentuneet pienet piirit”. Lännen ylivallan vastapainoksi Xi markkinoi jälleen kiinalaista visiota ”ihmiskunnan yhteisen tulevaisuuden yhteisöstä”.

”Tärkeiden nousevien markkinoiden ja suurten kehittyvien maiden edustajina historiallisen kehityksen kriittisessä vaiheessa on maailman kannalta tärkeää, että teemme oikeita valintoja ja toimimme vastuullisesti”, Xi esitti.

Kehittyvien talouksien BRICS-kokous pidettiin keskellä kasvavaa huolta maailmantalouden epävakaista näkymistä.

Venäjän presidentti Vladimir Putinin mukaan ”globaali talouskriisi” johtuu siitä, että ”tietyt valtiot ovat rahoitusmekanismeja käyttäen siirtäneet syyn omista makropoliittisista virheistään koko maailmalle”. Hän lisäsi, että ”rehellinen ja kaikkia osapuolia hyödyttävä yhteistyö on ainoa tie ulos tilanteesta”.

Putin sanoi myös, että BRICS-maiden globaali vaikutusvalta ”kasvaa tasaisesti”, kun jäsenmaat syventävät yhteistyötään ja pyrkivät kohti ”aidosti moninapaista valtioiden välisten suhteiden järjestelmää”.

Kiina on kieltäytynyt tuomitsemasta Venäjän sotilaallisia toimia Ukrainassa ja kritisoinut samalla Moskovaa vastaan asetettuja pakotteita. Intia on ostanut suuria määriä venäläistä öljyä ja Etelä-Afrikka pidättäytyi solidaarisesti äänestämästä YK:n äänestyksessä, jossa Venäjän toimia yritettiin tuomita.

Xin ja Putinin lisäksi BRICS-ryhmän keskusteluihin osallistuivat Intian pääministeri Narendra Modi, Etelä-Afrikan presidentti Cyril Ramaphosa ja Brasilian presidentti Jair Bolsonaro.

Kiina on pyrkinyt käyttämään BRICS-kokouksia edistääkseen näkemystään liittoumasta, joka vastustaisi Yhdysvaltojen johtamaa liberaalidemokraattista maailmanjärjestystä. BRICS:in yhteydessä ongelmana on poliittinen kuilu Kiinan ja Intian välillä.

Xi on edelleen sitoutunut ajatukseen vaihtoehtoisesta globaalista hallintotavasta. Peking on solminut koko joukon strategisia kumppanuussopimuksia eri maiden kanssa. Kiina vahvistaa kaiken aikaa myös armeijaansa, joka saattaa vielä joutua kohtaamaan angloamerikkalaiset sotalaivat Etelä-Kiinan merellä.

Xi totesi, että [lännen] pakotepolitiikka voi toimia ”bumerangina” ja ”kaksiteräisenä miekkana” ja että koko globaali yhteisö kärsii taloudellisten suuntausten ja rahoitusvirtojen ”politisoinnista, mekanisoinnista ja aseistamisesta”.

”Talouden globalisaatio on tuotantovoimien kehityksen objektiivinen edellytys ja vastustamaton historiallinen suuntaus”, Xi lisäsi. Tässä skenaariossa Kiina ja muut maat nousevat ja Yhdysvaltojen johtama länsi taantuu.

Tähän liittyen, BRICS-ryhmän puitteissa kehitellään yhä myös yhteistä maksujärjestelmää. Putinin mukaan BRICS-maat ovat myös aikeissa perustaa oman yhteisen reservivaluuttakorin, joka toimisi vaihtoehtona Kansainvälisen valuuttarahaston luomalle erityisnosto-oikeudelle.

Jos ideologiset eroavaisuudet unohdetaan, maailmanpoliittisessa ”suuressa pelissä” kamppaillaan lähinnä siitä, kenen johdolla ja millä ehdoilla ”talouden globalisaatio” jatkuu. Oleellinen kysymys on, mikä konkreettisesti muuttuu, jos ja kun vetäjäksi nousevat ”kollektiivisen lännen” sijaan BRICS-maiden edustamat ”muut”?

Mikä ero on ”Yhdysvaltojen johtoasemalla” ja Kiinan presidentin kuvailemalla ”harmonisella tulevaisuudella”? Millainen on kansainvälisen yhteistyön malli, joka ei pohjaudu länsimaiseen tyyliin, muotoon ja periaatteisiin?

Autoritarismi, digitalisaatio ja biopolitiikka ovat viime vuosina voimistuneet niin idässä kuin lännessä, hieman erilaisin painotuksin (idässä woke-liike ja identiteettipolitiikka eivät sentään ole määräävässä asemassa).

Vaikka olenkin länsikriittinen, mielestäni ”muiden maiden” johtajat eivät vielä riittävästi kyseenalaista olemassa olevaa kansainvälisten instituutioiden järjestelmää, jossa todellisina vallankäyttäjinä hääräävät keskuspankkiirit ja jättiyhtiöt. Jääkö länttä hallitseva eliitti alakynteen järjestelmämuutoksen myötä, vai jatkuuko Ponzi-huijaus?

Amerikkalainen Foreign Policy-lehti väittää Kiinan poliittisten päättäjien olevan yhä vakuuttuneempia siitä, että Yhdysvallat aikoo panna täytäntöön täysimittaisen Kiinan eristämisstrategian. Kiinalaisvirkamiehet, tutkijat ja tiedotusvälineet puhuvat yhä enemmän omavaraisuudesta ja varautumisesta.

Kiinan arvopaperimarkkinoita sääntelevän komission varapuheenjohtaja Fang Xinghai on ehdottanut juanin kansainvälistämisen nopeuttamista, jotta taloudelliseen irtautumiseen Yhdysvalloista voitaisiin varautua paremmin.

Eräs Shanghaissa asuva akateemikko on todennut, että ”rauhanosinko on ohi” ja että ”Kiinan on aika valmistautua täydelliseen irtautumiseen”. Jopa maltillisemmat äänet ovat tunnustaneet syvälliset muutokset Yhdysvaltojen ja Kiinan suhteissa ja kehottaneet Kiinaa ”valmistautumaan pahimpaan, mutta tavoittelemaan parasta”.

Vaikka vastatoimena Kiinan armeijaa vahvistetaan entisestään, valtio kiristää myös kahta taloudellista jousen jännettä. Se kaksinkertaistaa jo olemassa olevan omavaraisuusstrategiansa ja varmistaa Kiinan pakotekestävyyden, samalla kun se lujittaa hyökkäyksellisiä geotaloudellisia valmiuksiaan toimitusketjujen kautta, sekä kansainvälisillä kaupallisilla meriväylillä.

Kiinan kommunistinen puolue teki ”itsenäisyydestä ja omavaraisuudesta” keskeisen osan vuoden 2021 historiallista päätöslauselmaansa. Lännen viimeaikaiset ankarat pakotteet Venäjää vastaan ovat muistuttaneet Kiinan johtajia tarpeesta vahvistaa taloudellista riippumattomuuttaan.

25. helmikuuta, Venäjän käynnistäessä sotilaallisen operaationsa Ukrainassa, Kansan päivälehden pääkirjoituksessa todettiin, että ”itsenäisyys ja itseluottamus takaavat, että puolueen ja kansan asia etenee edelleen voitosta voittoon”. Poliittiset päättäjät pyrkivät valmistelemaan Kiinan taloutta kestämään pakollisen irtautumisen aiheuttaman raskaan taloudellisen iskun.

Nämä huolet eivät ole uusia. Kiinan päättäjät ovat kannattaneet globaalin rahoitusjärjestelmän uudistamista heti Aasian finanssikriisin jälkeen 1990-luvun lopulla ja pyrkineet suojautumaan Yhdysvaltojen dollarihegemoniaa vastaan.

Vuonna 1999 Kiinan keskuspankin silloinen pääjohtaja Dai Xianglong totesi, että nykyistä maailmanlaajuista rahoitusjärjestelmää ”on uudistettava”, koska ”muutaman maan kansallisen valuutan rooli kansainvälisenä varantovaluuttana on ollut merkittävä epävakauden lähde”.

Jos vihollisuudet suurvaltojen välillä toden teolla puhkeavat, lännen imperiumi ulottaa pakotepolitiikkansa myös Pekingiä vastaan, kuten se on tehnyt Moskovan kanssa. Mitä vastausvaihtoehtoja Kiinalla olisi tuossa tilanteessa?

Tähän asti Yhdysvaltojen viime vuosina aloittamissa kauppa- ja teknologiasodissa kiinalaiset ovat periaatteessa vain puolustautuneet. Voisivatko he siirtyä hyökkäykseen?
Radikaaleimmissa skenaarioissa Peking voisi luopua dollarivelkavarastostaan, vaatia tavaraviennistään länteen maksua kiinalaisvaluutassa, tai jopa lopettaa viennin kokonaan.

Jos esimerkiksi sotilaallinen yhteenotto Taiwanin aseman vuoksi laukaisisi taloussodan, Peking voisi käyttää kahta hyökkäävää vastatoimenpidettä: häiritä globaaleja toimitusketjuja ja rajoittaa ulkomaalaisten pääsyä Pekingin hallinnassa oleviin kauppasatamiin.

Toimitusketjujen tarkoituksellinen häirintä voisi tapahtua ainakin kahdessa muodossa: panemalla täytäntöön pakotteiden vastaisen sääntelykehyksen Kiinan markkinoille pääsyn rajoittamiseksi ja asettamalla kriittisten materiaalien vientivalvonnan.

Kiinan hallitus voisi pakottaa ulkomaiset yritykset valitsemaan joko Kiinan tai länsimaiden markkinat ja rangaista yhteistyöstä sellaisten ulkomaisten toimijoiden kanssa, joiden katsotaan uhkaavan Kiinan liiketoimintaa ja kansallisia intressejä.

Foreign Policy-lehti arvelee, että Kiinan päättäjillä on selkeä näkemys siitä, miten Kiinan määräävää asemaa globaaleissa toimitusketjuissa voitaisiin tarvittaessa strategisesti hyödyntää ulkomaisia rajoituksia vastaan, Kiinan kansallisten tarpeiden suojelemiseksi.

Vastaiskuna länsipakotteille ja hybridisodankäynnille, Kiina voisi rajoittaa myös kulutuselektroniikan ja kehittyneiden amerikkalaisten aseiden, kuten F-35-hävittäjien, valmistuksessa tarvittavien, harvinaisten maametallien vientiä länteen. Vuosina 2014-2017 Kiina toimitti 80 prosenttia Yhdysvaltojen tarvitsemista harvinaisista maametalleista.

Kiinan asema johtavana kaupallisena merivaltana tarjoaa Pekingille myös vipuvoimaa mahdollisen taloussodan kiihtyessä. Kiinalaiset satamahankinnat antavat Kiinalle suuremman määräysvallan globaaleissa merenkulkuvirroissa, mikä voisi rajoittaa ulkomaalaisten mahdollisuuksia turvata toimitusketjuja.

Vuoteen 2019 mennessä Kiina oli investoinut yli sataan satamahankkeeseen. Kolmella kiinalaisella satamaoperaattorilla – COSCO Shipping Portsilla, China Merchants Port Holdingsilla ja Qingdao Port Internationalilla – oli vuonna 2018 jo osuuksia kuudessatoista eurooppalaisessa satamassa.

COSCO omistaa 100 prosenttia Pireuksen sataman terminaalista Kreikassa, 85,5 prosenttia Zeebruggen sataman terminaalista Belgiassa, 51 prosenttia Noatumin konttiterminaalista Espanjassa ja vähemmistöosuuksia useista muista eurooppalaisista satamista. Eri asia on, miten Kiina konfliktin keskellä tosiasiassa pystyisi valvomaan ulkomaisia satamia.

Kaikkiin näihin strategioihin liittyy omat tilanteen eskaloitumisen riskinsä. Vaikka Bidenin hallinto pyrkii haastamaan Kiinan ja kilpailemaan sen kanssa, sen kannattaisi vastustaa kiusausta demonisoida Pekingiä, ärsyttää sitä Taiwanin suhteen, tai aliarvioida Kiinan mahdollisuuksia haastaa Yhdysvaltojen globaali asema ja dollarin valta.

Kiinan strategisena prioriteettina tuntuu tällä hetkellä olevan välttää tekemästä mitään sellaista, mikä keskeyttäisi Yhdysvaltojen taantumisprosessin. Kiina on pysytellyt sivussa myös Ukrainan konfliktissa, joten luultavasti sille kelpaisi vain seurata, kun Yhdysvaltojen geotaloudellinen valta-asema heikkenee.

Yhdysvaltojen johtajuus ei vaikuta monista maista enää houkuttelevalta. Jos Washington ei kykene osoittamaan myötätuntoa kehitysapua kaivanneille maille, jotka ovat vaatineet parempaa edustusta nykyisessä järjestelmässä, euro- ja anglofonisten maiden ulkopuoliset vallat kuuntelevat mielellään, mitä Kiinalla olisi tarjottavanaan.

Esimerkkinä tästä voisi nostaa esiin Kiinan lisääntyneen toiminnan Länsi-Aasiassa (länsimaisittain ”Lähi-idässä”). Kiina on onnistunut solmimaan kaikenkattavan strategisen kumppanuussopimuksen sekä Iranin että Saudi-Arabian kanssa, mikä laajentaa Pekingin vaikutusvaltaa ja tuo sille lisää taloudellisia etuja.

Myös Irakista on tullut tärkeä linkki Kiinan Vyö ja tie -hankkeelle ja investoinneille. Siinä missä Yhdysvallat kävi murjomassa Bagdadia pommikoneilla, Kiina on vastikään sopinut tuhannen koulun rakentamisesta alueelle. Tämä on hyvää imagon kohotusta lännen vehkeilyihin verrattuna.

Rakentava toiminta houkuttaa yhteistyökumppaneita enemmän kuin amerikkalainen taloudellis-sotilaallinen uhkailu ja kiristys. Kiinan menestys voi tosin poikia Nato-lännen vastareaktion ja Pekingin hallintoa yritetään vielä kaataa samoilla konsteilla kuin Venäjääkin. Onnistuuko Kiina välttämään amerikkalaisansat?

Vladimir Putin hahmotteli näkemyksensä Venäjän ja maailman tulevaisuudesta Pietarin talousfoorumissa pitämässään puheessa, joka julisti Amerikka-keskeisen ”yksinapaisen maailman” loppua.

Venäjällä ei ole paluuta takaisin entiseen, joten Putin voi ainakin kylmästi todeta tosiasiat. Joidenkin mielestä ”vallankumous lännen globaalia diktatuuria vastaan” on alkanut. Putin ei ole yksin, Kiina on jo hänen takanaan ja monet muut maat seuraavat pian perässä. Ellei nollasummalänsi muuta tapojaan, se jätetään syrjäiseksi saarekkeeksi uuden järjestyksen ulkopuolelle.

”Kun Yhdysvallat julisti voittaneensa kylmän sodan, amerikkalaiset nimesivät itsensä ’Jumalan edustajiksi maan päällä’, joilla ei ole mitään velvoitteita, vain pyhiksi julistettuja intressejä”, Putin arvosteli Washingtonin eliittiä. Hänen mukaansa sittemmin on syntynyt ”uusia valtakeskuksia, joilla on oikeus suojella omia järjestelmiään, talousmallejaan ja suvereniteettiään”.

Nämä ”todella vallankumoukselliset, tektoniset muutokset geopolitiikassa, globaalissa taloudessa, teknologian alalla ja koko kansainvälisten suhteiden järjestelmässä” ovat ”perustavanlaatuisia, mullistavia ja vääjäämättömiä”, Putin väitti.

Olisi virhe ajatella, että myrskyisten muutosten aikojen jälkeen asiat palaisivat entiselleen. ”Näin ei tule tapahtumaan”, Venäjän päämies vakuutti.

Kun Yhdysvallat ja sen liittolaiset käynnistivät kampanjan Venäjän eristämiseksi Ukrainan konfliktin vuoksi, ne toivoivat kaatavansa Venäjän talouden ja koko yhteiskunnan. Pakotteet ovat sen sijaan koituneet tappioksi asettajilleen, pahentaneet sosiaalisia ja taloudellisia ongelmia, nostaneet elintarvikkeiden, sähkön ja polttoaineen hintoja ja heikentäneet elämänlaatua kaikkialla lännessä, mutta erityisesti Euroopassa.

Putin katsoo lännen valtaeliitin ”elävän harhaisena menneisyydessä”. ”He kieltäytyvät huomaamasta itsestään selviä asioita ja takertuvat itsepäisesti menneisyyden varjoihin. He näyttävät esimerkiksi uskovan, että lännen ylivalta maailmanpolitiikassa ja -taloudessa on muuttumaton, ikuinen arvo. Mikään ei kestä ikuisesti.”

Länsivaltoihin vaikuttavat edelleen vallanpitäjien luutuneet käsitykset: he pitävät muita maita ”takapajuloina tai takapihanaan”. ”He kohtelevat niitä edelleen kuin siirtomaita ja siellä asuvia ihmisiä kuin toisen luokan kansalaisia”, Putin tylytti.

EU:sta Putinilla oli myös selkeä näkemys: ”Euroopan unioni on menettänyt täysin poliittisen itsemääräämisoikeutensa ja sen byrokraattinen eliitti tanssii jonkun muun pillin tahtiin ja hyväksyy kaiken, mitä heille ylhäältä käsketään, mikä aiheuttaa vahinkoa heidän omalle väestölleen ja taloudelleen.”

Hän lisäsi, että eurokansalaiset joutuvat maksamaan kovan hinnan ”todellisuudesta irtautuneista ja terveen järjen vastaisista päätöksistä”, sillä pelkästään pakotteista aiheutuvien suorien tappioiden vuoksi EU voi menettää ”yli 400 miljardia dollaria vuodessa”.

Venäjän syyttäminen energian korkeista hinnoista ja inflaatiosta on Putinista ”typerää”, Venäjä ei ole niin etevä maailmantalouden manipuloija. Länsi voi syyttää asioiden tilasta vain itseään; hänen mielestään niin sanotut G7-maat ovat ”systemaattisesti ajaneet maailman valtavaan globaaliin kriisiin”.

Venäjän johtajan mukaan EU:n ”sokea usko uusiutuviin energialähteisiin” ja luopuminen Venäjän kanssa tehdyistä pitkäaikaisista maakaasusopimuksista johtivat energian hinnan nousuun viime vuonna. Samaan aikaan sekä Yhdysvallat että EU jatkoivat mieletöntä dollareiden ja eurojen painattamista.

Putinin mukaan EU:n ja Yhdysvaltojen johtajien harjoittama politiikka ”kärjistää eriarvoisuutta ja polarisaatiota yhteiskunnissa, ei vain hyvinvoinnin, vaan myös eri ryhmien arvojen ja suuntautumisen osalta”.

”Tällainen irrottautuminen todellisuudesta ja yhteiskunnan vaatimuksista johtaa väistämättä populismin nousuun ja ääriliikkeiden kasvuun, vakaviin sosiaalisiin ja taloudellisiin muutoksiin, rappioon ja eliitin vaihtumiseen Euroopassa”, Venäjän johtaja visioi mantereen tulevaisuutta.

Putin huomautti, että Yhdysvaltojen ja EU:n Venäjää vastaan asettamat pakotteet – erityisesti lannoitteiden ja viljan viennin osalta – ovat yksi syy maailman kasvavaan ruokaturvattomuuteen. Jos maailman köyhimmissä maissa on pian nälänhätä, ”se on täysin Yhdysvaltojen hallinnon ja Euroopan byrokratian syytä”.

Elintarvikehuollon ongelmat ovat syntyneet viime vuosina – eivät viime kuukausien aikana – johtuen ”niiden tahojen lyhytnäköisistä toimista, jotka ovat tottuneet ratkaisemaan omat ongelmansa muiden kustannuksella” ja vääristämään kauppavirtoja painamalla rahaa eräänlaisessa ”saalistavassa siirtomaapolitiikassa”, Putin kuittasi.

Päättäessään 73 minuutin mittaisen puheensa Putin sanoi olevan ”ilmeistä”, että ”vahvat ja suvereenit valtiot” tulevat asettamaan ”uuden globaalin järjestyksen” säännöt. Tämä heijastaa ajatusta muotoutumassa olevasta blokkien maailmasta, jota eri vallat etupiireineen hallitsevat.

Vaikka Putin, Kiinan Xi ja eräät muut vaikuttavat lännen monopolikapitalisteja mieluisimmilta johtohahmoilta, mitäpä jos leikkisin paholaisen asianajajaa ja esittäisin lopuksi muutaman epämiellyttävän kysymyksen.

Mitä ”yksinapaisen maailman loppu” todella tarkoittaa, jos kaikki suuret ja pienet vallat kuitenkin jatkavat dystooppiseen teknokratiaan johtavan kriisikäsikirjoituksen noudattamista, kokeellisten pandemiarokotteiden jakelua ja ajavat siirtymää digitaaliseen valuuttaan, robotiikkaan ja tekoälyteknologiaan?

Elämmekö tulevaisuudessa – pahimpien skenaarioiden mukaisesti – älykaupunkien pienissä kammioissa, ötököitä syöden, omistamatta mitään, vai voisimmeko astua niukkuuden jälkeiseen, ”täysin automatisoidun luksuskommunismin” maailmaan?

En hevillä usko utopioihin, sillä nykyinen valtaeliitti ei tunnu haluavan jakaa yhtikäs mitään, vaan toistaa ainoastaan YK:n jargonia ”hiilijalanjäljen” (eli viime kädessä ihmisten määrän) pienentämisestä. Vaikuttaisiko globaalin vallan uusjako tähän asiaan, vai jatkuuko viime vuosien ”uusi normaali” myös näennäisen moninapaisessa maailmassa?

Sosialidemokraattisen puolueen Demokraatti-lehdessä päätoimittaja Petri Korhosta ahdistaa, kun Suomi ei päässytkään sotilasliitto Naton jäseneksi aivan noin vain. Esteeksi on noussut Turkin presidentti Erdoğan, mutta Korhonen kääntää vihansa suomalaisiin toisinajattelijoihin, joita tilanne huvittaa.

Valtamedian toimittajille tyypilliseen tapaan somekeskusteluista poimitut irralliset näkemykset keitetään salaliittosopaksi, joka koostuu ”putinisteista, rokotevastustajista, turtiaislaisista ja tunnelisalaliittojen ystävistä”. Leimakirves heilahtaa ja Korhonen kirjoittaa myös ”palkatusta hörhöistöstä” ja heistä, jotka vastustavat kaikkia ”kuvitellun eliitin ratkaisuja”.

Taustasyyksi Suomen lännettämisen vastustelulle Korhonen nimeää myös opportunistisen hyötynäkökulman: mikäli yhteiskunnassa jatkuisi ”epämääräinen, Venäjän vaikutusyrityksille ja painostukselle ihanteellinen harmaa aika”, se kuulemma jollakin lailla ”hyödyttäisi myös kotimaisen syvän päädyn huuhaatehtailijoiden omia bisneksiä”.

Myös Vasemmistoliiton liepeillä olevan ”vähemmistövassariston” Korhonen leimaa ”pieneksi, mutta äänekkääksi rauhantankkisiiveksi”, joka ei vain suostu hyväksymään, että ”mielipidemittauksissa enemmistö suomalaisista kannatti Nato-jäsenyyden hakemista” ja ”eduskunnankin päätös oli lukemiltaan täysin selvä”.

Korhosta sapettaa, että Turkin kaltainen ”ihmisoikeuksien polkija” voi tyrmätä Suomen ja Ruotsin kaltaisten ”rehellisten pikkumaiden” Nato-sotaretken heti alkuunsa. Tästä suivaantuneena päätoimittaja ilkkuu heti perään, että Turkille ”suomalaiset koronankieltäjät, Fixit-skriimaajat ja kremlinnuolijat ovat yhtä yhdentekeviä kuin vasemmistoliiton tankie-vähemmistöläisetkin”.

Suomalaisturistit lienevät vähemmän aatteellisia, sillä heitä ei Suomen Nato-hakemuksen torppaus ja Erdoğanin ärhentely tunnu haittaavaan. Matkatoimistojen mukaan suomalaiset ovat alkukesällä ostaneet halpoja lomamatkoja Turkkiin yhtä vilkkaasti kuten ennenkin. Ääridemari Korhonen toivoo heidän saavan ”ansaitusti esimerkiksi turistiripulin”.

Jos on perillä SDP:n puoluehistoriasta, Korhosen tannerilaiset näkemykset eivät yllätä. Yhdysvallat rahoitti jo kylmän sodan aikana demareiden toimintaa Suomessa, joten tämäkin turhautunut ulostulo on vain luontaista jatkoa dollaridemokraattoreiden todellisen taustaideologian ilmentämiselle.

Toisaalta kirjoitus voisi olla vaikkapa perussuomalaisen tai kokoomuslaisen natoilijan käsialaa. Suomessahan ei sallita enää muuta kuin amerikkalaisvetoisen liberaaliglobalismin edistäminen, vaikka sekin on muualla maailmassa jo laskusuunnassa. Virallinen Suomi tulee taas jälkijunassa uuteen, atlantismin jälkeiseen järjestykseen, jossa Washingtonin mielipidettä ei enää automaattisesti kunnioiteta.

Politiikan seuraaminen lännetetyssä Suomessa ei ole järin palkitsevaa, ellei kannata presidentin, pääministerin ja heidän rikoskumppaniensa tavoin liberaaliglobalismin ideologiaa, jota pönkitetään erilaisilla pelotteilla.

Viimeisimmän lausuntonsa mukaan, Bilderberg-Sannan mielestä ”maailmassa on käynnissä arvojen kamppailu” ja nyt olisi ”varmistettava, että läntiset arvot voittavat”. Ettei vain ”ratkaisujen momentum” menisi ohi ja Suomen natotus muuttuisi jäätyneeksi konfliktiksi?

Kesäisessä Ruotsissa juuri vieraillut Marin ei ole havainnut, että spengleriläinen talvimaisema on alati edessämme ja länsimaiden perikato on jo koittanut. Epäilen, etteivät edes eläkeläisdemarit enää jaa pääministerin arvojargonia, johon sekoittuu tympeä russofobia ja sotakiihko.

Ylipäänsä vasemmisto ei ole enää muuta kuin hallitsevan luokan valeliike, jonka periaateohjelma on niin joustava, että se voi tukea lännen kapitalistien murhakoneistoa eli Natoa, sekä liberaalin yksilön ”vapautta” käyttää vaikka kovia huumeita. Kuulostaa aika kokoomuslaiselta ja sehän onkin gallupien mukaan maailman onnellisimman kansan suosikkipuolue.

Samoin pateettinen äärioikeisto näyttää rakastuneen asiasisällön sijaan symboleihin ja iskulauseisiin siinä määrin, että siitäkin on tullut Ukrainan konfliktin myötä angloamerikkalaisjuutalaisen establismentin puolustaja.

Itä-Ukrainan Donbassin alueen venäläiskapinallisia vastaan taistelevat Zelenskyin ja oligarkki Kolomoiskyin uusnatsipataljoonat ovat jo vuosia olleet lännen tiedustelupalvelujen kouluttamia, rahoittamia ja aseistamia.

Sittemmin valtamedia on ryhtynyt kiireesti salonkikelpoistamaan näitä natsiestetiikkaan sonnustautuneita ”patriootteja”. Jopa suomalaiset vierastaistelijat ovat menneet mukaan, mustaa aurinkoa hihassaan kantaen (sillä seurauksella, että Ylen turpotoimittajakin on yrittänyt nolosti vähätellä asiaa).

Mutta jos siirrytään geopoliittisen pelin seuraavalle tasolle, nähdäkseni todellinen kahtiajako on nykyään niiden välillä, jotka haluavat säilyttää Yhdysvaltojen johtaman ”kultaisen miljardin” taantuvan yksinapaisen järjestelmän, sekä niiden, jotka haluavat korvata sen moninapaisella järjestelmällä, jota johtaisi ”globaali etelä”.

Kummankin järjestelmän erityiset yksityiskohdat eroavat toisistaan, mutta niillä on myös joitakin ikäviä yhtäläisyyksiä siinä, että kumpikin tuntuu hyväksyvän ylikansallisen ”suuren uudelleenkäynnistyksen” hankkeen, kaikkine dystooppisine seurauksineen.

Erimielisyyksiä ilmenee lähinnä siinä, miten siirtymä toteutetaan, mutta YK:n ankeat agendat kestävästä kehityksestä ja vihreästä siirtymästä ovat ainakin korulauseina läsnä kaikkien osapuolten ulostuloissa. Kukaan merkkihenkilö ei uskalla sanoa, että tämänhetkinen ”kriiseily” on vain uusi vaihe finanssifasistien pyramidihuijauksessa.

Poliittisen kentän vasemmalla laidalla, keskellä ja oikealla, on niitä, jotka kannattavat jompaakumpaa näistä kahdesta blokista, kultaista miljardia ja globaalia etelää. Sen vuoksi pidän globaalin järjestelmämuutoksen toivottua lopputulosta ideologista erottelua tarkempana jakolinjana.

Oikeastaan kapitalistien ja globalistien ”suuren uudelleenkäynnistyksen” vastustajat ovat ainoita todellisia ”kapinallisia” ja ”vallankumouksellisia” tämän hetken maailmassa, mutta juuri nyt heillä ei näytä olevan valtaa kääntää tätä suuntausta, jota molemmat edellä mainitut blokit omalla tavallaan tukevat.

Tuoreessa muistissa on, miten korona-aikana miltei kaikki valtiot päätyivät yksimielisyyteen siitä, että uusi ”näkymätön vihollinen”, hengitystieinfektio covid-19, vaatisi autoritaarista biopolitiikkaa, yhteiskuntien sulkemista ja kansalaisten piikittämistä arveluttavilla, kokeellisilla rokotteilla.

Tässä asiassa keskeiset vallat – päättäjät Washingtonissa, Lontoossa, Brysselissä, Moskovassa ja Pekingissä – näyttivät olevan muista erimielisyyksistään huolimatta samoilla linjoilla, vaikka koko koronakriisi olikin vain osa keskuspankkiirien hätästrategiaa.

Poikkeuksena masentavaan konsensukseen, ”Euroopan viimeiseksi diktaattoriksi” haukuttu Valko-Venäjän presidentti Aleksandr Lukašenko ei mennyt täysillä mukaan pandemianarratiiviin ja hän maksoikin siitä kovan hinnan vallanvaihtoyrityksen ja sanktioiden muodossa.

Tästä huolimatta, mitä tulee uuteen kylmään sotaan kultaisen miljardin ja globaalin etelän välillä, kannatan jälkimmäisen ”voittoa”. Olemme eläneet Amerikka-keskeisessä maailmassa jo riittävän kauan ja olisi korkea aika kokeilla jotain muuta.

Valitettavasti asia ei ole aivan näin yksinkertainen. Jos ”länsi” voittaa käynnissä olevan hybridisodan, Agenda 2030:n toimeenpano ja digitaaliseen valuuttaan siirtymisen valmistelu jatkuvat. Jos taas globaali etelä (tai ”itä”) voittaa – ja arvelen, että näin käy – sama agenda ja digitaalitalous ovat silti edessä.

Länsinostalgikoille kapitalistinen teknokratia ei ole ongelma, mikäli se vain on angloamerikkalaisella viihteellä ja liberalismilla päällystetty. Samoin monelle globaalin etelän ymmärtäjälle välttäisi digitalisoitu valvontasosialismi, kunhan vain Washington ja Lontoo häviäisivät pelin.

Ehkä lukija ymmärtää, että nykyinen, pimeä poliittinen tila saa välillä kirjoittamaan tällaisia inhorealistisia, pessimistisiä pakinoita. Vaikka valonpilkahduksiakin välillä esiintyy, tulevaisuus näyttää aika synkältä. Toivottavasti aivan kaikki ei mene ylikansallisten suunnitelmien mukaan.

Venäjän sotilaallinen operaatio Ukrainassa jatkuu jo neljättä kuukautta. Kyse ei ole kuitenkaan vain Venäjän ja Ukrainan välisestä asiasta, vaan konflikti heijastaa perustavanlaatuisia erimielisyyksiä siitä, millainen kansainvälisen järjestelmän tulisi olla.

Moskova käynnisti erikoisoperaationsa Ukrainassa nujertaakseen Washingtonin hegemonian. Ulkoministeri Sergei Lavrov teki selväksi, että yksi Venäjän tavoitteista Ukrainassa oli ”lopettaa Yhdysvaltojen pyrkimys hallita maailmaa”. Putin oli jo aiemmin varoittanut länsimaita ”punaisten viivojen” ylittämisestä.

Yhdysvaltojen ja länsimaiden reaktio operaatioon on ollut raju: venäläisyyttä vastaan on hyökätty joka rintamalla. Kulttuurisen ”canceloinnin” lisäksi, Venäjän federaatiolle on asetettu raskaita talouspakotteita, joiden tarkoituksena ei ole pelkästään vaikuttaa sotilaallisiin toimiin Ukrainassa, vaan sanktioilla on pyritty katkaisemaan lännen ja Venäjän väliset kauppa-, rahoitus-, teknologia- ja energiayhteydet.

Näin ollen, sekä Venäjän että Yhdysvaltojen tavoitteet Venäjän ja Ukrainan konfliktissa ovat systeemisiä ja tähtäävät kansainvälisen järjestelmän muuttamiseen. Aihetta on käsitellyt omasta perspektiivistään myös Fudanin yliopiston professori, politiikan tutkija Wu Xinbo.

Hän muistuttaa, kuinka Venäjä liittyi vuonna 1998 kehittyneimpien talouksien joukkoon ja entisestä G7-maiden ryhmästä tuli G8. Kiina puolestaan liittyi Maailman kauppajärjestöön vuonna 2001. Nämä tapahtumat merkitsivät kylmän sodan jälkeisen kansainvälisen järjestelmän uudelleenmuotoilua. Yhdysvaltojen kaksi suurinta vastustajaa, Venäjä ja Kiina, sulautuivat osaksi samaa järjestelmää.

”Voidaan sanoa, että kun Yhdysvallat salli Kiinan ja Venäjän liittymisen, se ylitti geopoliittiset ja ideologiset eroavaisuudet. Mutta seuraavien kahdenkymmenen vuoden aikana järjestelmä koki kolme suurta shokkia”, Wu listaa.

Ensimmäinen shokki oli Irakin sota. Yhdysvallat ”ei odotellut YK:n mandaattia sodan käynnistämiseksi, vaan haastoi YK:n roolin kansainvälisen turvallisuuden ylläpitämisessä, sekä joukon keskeisiä normeja ja periaatteita, jotka on vahvistettu YK:n peruskirjassa”. Tämä vaikutti negatiivisesti myös transatlanttiseen liittoutumaan, sillä jotkut Yhdysvaltojen liittolaisista, kuten Saksa ja Ranska, vastustivat Irakin sotaa.

Wun mukaan toinen shokki ilmeni Donald Trumpin presidenttikauden muodossa. Yhdysvaltojen yksipuolisuus ja vetäytyminen kansainvälisistä sopimuksista ja järjestöistä aiheutti vakavaa vahinkoa monille kansainvälisille mekanismeille ja säännöille.

”Trumpin käynnistämä kauppasota Kiinaa vastaan ei ole ainoastaan antanut raskaita iskuja globaaleille toimitus- ja tuotantoketjuille, vaan se on myös heikentänyt kansainvälistä talous- ja kauppajärjestelmää”, Wu selventää Trumpin politiikan heijastevaikutuksia.

Kolmantena shokkina kiinalaistutkija esittää ”Venäjän ja Ukrainan välisen konfliktin ja länsimaiden Venäjää vastaan asettamat pakotteet, joilla on huomattava ja pitkäkestoinen vaikutus kansainväliseen järjestelmään”.

Yhdysvaltojen jatkaessa Venäjän vastaisia pakotteita ja strategista kilpailua Kiinan kanssa, Fudanin yliopiston professorin mielestä maailmaan on syntymässä neljä merkittävää suuntausta.

Ensinnäkin, ”länsi tekee taloudellisesta keskinäisriippuvuudesta aseen Kiinaa, Venäjää, Irania ja Pohjois-Koreaa vastaan”.

Toiseksi, riippumatta teknologiasta, investoinneista tai tuotantoketjujen suunnittelusta, Yhdysvallat ja jotkin länsimaat keskittyvät yhä enemmän ”taloussuhteiden turvallisuusnäkökohtiin”. Tämä on ”dramaattisesti heikentänyt globalisaation logiikkaa, tai jopa kääntänyt sen päinvastaiseksi.”

Kolmanneksi, Yhdysvaltojen dollarista ja siihen perustuvista kansainvälisistä maksuista on tullut globaaleja julkishyödykkeitä. ”Yhdysvallat käyttää yhä enemmän näitä hyödykkeitä ulkopolitiikkansa välineenä.”

Neljänneksi, ”nykypäivän kansainvälisissä suhteissa painotetaan yhä enemmän niin sanottuja arvoja”, Wu huomioi. Presidentti Joe Biden vieraili hiljattain Aasiassa edistämässä Yhdysvaltojen indopasifista strategiaa ja hän liputti ”yhteisten”, lännen määrittelemien ”arvojen”, puolesta.

Wu katsoo, että tätä taustaa vasten, ”globaali talous- ja kauppajärjestelmä, hallinto ja kansainväliset suhteet ovat muuttumassa merkittävästi”.

Globalisaation alainen talous on muuttumassa ”blokkien alaiseksi taloudeksi”. Maailma on vähitellen jakautumassa kaupan, teknologian ja valuutan suhteen erilaisiin blokkeihin. Ja samalla kun länsi, erityisesti Yhdysvallat, on ”irtautumassa” Kiinasta kaupan, teknologian, investointien ja teollisuusketjun osalta, monet maat pyrkivät puolestaan eroon dollarista.

Globaali hallintojärjestelmä on heikentymässä, tai jopa jakautumassa. Yhdysvallat ja sen liittolaiset ovat tuoneet julki erimielisyytensä Venäjän ja Kiinan kanssa YK:n kehyksissä. Wu uskoo, että tämä suuntaus ”leviää vähitellen myös muihin globaaleihin hallintomekanismeihin, kuten Kansainväliseen valuuttarahastoon ja Maailmanpankkiin”.

Myös kansainväliset suhteet ovat uudelleenjärjestelyn kohteena. ”Venäjän ja Ukrainan konfliktin ympärillä pelattava globaali peli on johtanut siihen, että kansainväliset suhteet, joita aiemmin hallitsivat yhteistyöhön ja konsensukseen pyrkimisen ajatukset, ovat yhä enemmän jakautumassa kahteen vastakkainasetteluleiriin, sekä neutraaliin leiriin.”

”Neutraaliin leiriin kuuluvat maat eivät haluaisi valita puolta”, Wu sanoo. Sen sijaan ne omaksuvat mieluummin pragmaattisen asenteen ja päättävät kantansa tapauskohtaisesti. Toisaalta Yhdysvallat tunnetusti painottaa, ”jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan”. Yhdysvallat voi myös luoda lisää Ukrainan kaltaisia konfliktipesäkkeitä palvelemaan omia intressejään.

Kuinka pitkälle tämä suuntaus menee? Wu arvioi sen riippuvan siitä, ”miten Yhdysvallat ja länsi jatkossa suhtautuvat Venäjään ja Kiinaan”. Itse näkisin, että Moskovan pyrkimys päättää Washingtonin hegemonia, ei ole helposti saavutettava tavoite, varsinkin kun euromaat alistuvat itsetuhoisesti amerikkalaiseen komentoon. Uusi rautaesirippu on laskettu nyt lännen toimesta.

Venäjä voi ”heikentää Yhdysvaltojen ylivalta-asemaa kansainvälisessä järjestelmässä”, mutta kun huomioidaan Washingtonin kapasiteetti ja ulkopoliittinen linja, ”oikeudenmukaisemman järjestelmän muodostuminen voi riippua enemmän Kiinan ja muiden kehittyvien maiden valinnoista ja toimista”, kiinalaistutkija toteaa, vetäen kotiin päin.

Presidentti Sauli Niinistö isännöi eilen ja tänään vuosittaisia Kultaranta-keskusteluja, jossa kutsuvieraiden kesken käsitellään ulko- ja turvallisuuspoliittisia aiheita kesäisessä Naantalissa. Keskusteluja pystyi seuraamaan Yle TV1:n erikoislähetyksissä.

Tänä vuonna keskustelutapahtuman mahtipontisena otsikkona oli ”Vastuunsa kantava, vahva ja vakaa Pohjola” ja tilaisuuden päävieraina piipahtivat Naton pääsihteeri Jens Stoltenberg ja Norjan pääministeri Jonas Gahr Støre.

Osallistujalista antaa hyvän kuvan lännetetyssä Suomessa hyväksytyn ajattelun kapeasta kirjosta. Yhtään Nato-jäsenyyteen kielteisesti suhtautuvaa henkilöä ei Kultarantaan oltu kutsuttu, eikä länsikriittisiä kannanottoja tietenkään kuultu.

Samanmielisten vieraiden joukkoa edustivat ulkopoliittisen instituutin amerikanterrieri Mika Aaltola, Viron ja Ruotsin vastaavien propagandakoneistojen Kristi Raik ja Björn Fägersten, ukrainisti Jussi Halla-aho, hybridisotakeskuksen Teija Tiilikainen, dollarirahoitteisen Nordic West Officen Risto E. J. Penttilä, sekä Ilkka-Pohjalaisen informaatiovaikuttaja Markku ”Nato” Mantila.

Niinistön tilaisuuksien anti on pysynyt vuodesta toiseen ennalta arvattavana, lännen narratiivia ajankohtaisin painotuksin kuuliaisesti toistavana. Tänä vuonna esillä olivat Suomen Nato-hakemuksen kohtalo, pohjoismaiden turvallisuusyhteistyö, sekä tietysti Ukraina, jonka ”olisi voitettava sota” (edes mediarintamalla, jos ei taistelukentillä). Myös ”Kiinan uhka” mainittiin Naantalin auringossa.

Sunnuntaina alkaneessa tilaisuudessa Naton pääsihteeri Jens Stoltenberg kehui ensin Turkkia, koska strategisesti tärkeää jäsenmaata täytyy julkisesti nuoleskella, oltiinpa sotilasliitossa änkyröivästä Erdoğanista salaa mitä mieltä tahansa. Turkin presidentti on kansallisia intressejä ajaessaan sentään hidastanut Suomen Nato-prosessia, joten siitä pisteet hänelle.

Niinistön mukaan Ankaran suuntaan käydään yhä keskusteluja, jotta Suomi saataisiin Washingtonin vasallien eturintamaan. Muutama kurdi täytynee uhrata rikollisjärjestön täysjäsenyyden saavuttamiseksi, mutta se on vielä pientä: kaikki suomalaiset on jo tavallaan uhrattu lännen verirahavallan alttarilla.

Stoltenberg käänsi huomion myös Kiinaan, joka on ”alkanut herättää Natossa huolta” ja jonka ”autoritäärinen järjestelmä muodostaa uhan demokraattisille maille ja instituutioille”. Kiinan synteihin kuuluu myös sen ”yhä läheisempi yhteistyö Venäjän kanssa”, samoin Peking ”toistaa väärää kertomusta” siitä, että Nato olisi aiheuttanut Ukrainan sodan.

Orwellilaisesta demokratiamantrasta huolimatta, realisteille luulisi olevan selvää, että kyse on taloudellisesta ja geopoliittisesta valtataistelusta; tässä kuviossa Aasian mahtimaa uhkaa länttä hallitsevan eliitin hegemoniaa. Niinpä atlantistien hyökkäysliitto on kohdistamassa kiikaritähtäimensä Moskovan ohella Pekingin suuntaan.

Kokoomuslaisissa fantasioissa Nato-yhteensopiva, ”kokoaan suurempi Suomi”, pääsee Venäjään kohdistetun hybridisodan lisäksi myös Kiinan-vastaiseen rintamaan. Tästä hybristisestä hulluudesta seuraa vain lisää jännitteitä ja epävakautta peräpohjolaankin.

Maanantaina keskusteluissa käsiteltiin ”pohjoismaista yhteistyötä” ja ”Suomen muuttunutta turvallisuuspolitiikkaa”, joka on ollut ulkopolitiikkaa johtavan Niinistön pääprojekti koko hänen presidenttiytensä ajan.

Norjan pääministeri Støren mukaan Suomen ja Ruotsin myötä, ”Naton pinta-ala kasvaisi kuusitoista prosenttia”. Suomen ulkopoliittisen instituutin Katja Creuz intoili, että Itämerestä tulisi ”käytännössä liittoutuman sisämeri” (tosin Venäjän Kalingradin sotilastukikohta sijaitsee ”edelleen siellä”).

Paneelikeskustelussa ääneen päästettiin myös venäläissotilaiden kuolemista aiemmin iloinnut ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja Jussi Halla-Aho, Vasemmistoliiton puoluekokouksessa ”huumeita ja Natoa”-linjausta ajanut Li Andersson, seksityötä mainostaneen Kokoomuksen Petteri Orpo, tutkija Tuomas Forsberg, sekä puolustusvoimien komentaja, kenraali Timo Kivinen.

Halla-ahon mukaan ”arvaamattomien liikkeiden” Venäjällä vallitsee ”supervallan mentaliteetti”, eikä ”myönnytyksiä” Putinille tule tehdä. Anderssonin mukaan myös ”autoritaaristen maiden” kanssa pitäisi pystyä ”tekemään ilmastopolitiikkaa”. Kenraali Kivisen mukaan ”sodan laajenemisen riski” on kuitenkin pieni.

Kommenteissa toistui ajatus siitä, että lännen ja Venäjän välit viilenevät pitkäksi aikaa. Puolustusministeri Antti Kaikkonen heitti jopa kommentin ”pitkästä talvesta” lännen ja Venäjän välillä. Tutkija Forsberg tosin esitti pragmaattisemmin, että ”Suomella voisi olla Naton jäsenenäkin hyvät suhteet Venäjään”.

Tämän jälkeen keskustelijat vetäytyivät ”ei-julkisiin työryhmiin”, joissa aiheiksi oli valittu ”murrosaikojen talous”, ”Suomen suhde Venäjään”, sekä ”Kiinan kasvava haaste”. Televisioitu erikoislähetys päättyi, jäljelle jäivät enää presidentin yhteenveto ja päätössanat.

”Transatlanttisen kumppanuuden” nimeen vannova virallinen Suomi jatkaa nyt kärvistellen Nato-jäsenyyden odottelua, valtiojohdon torpedoitua jo ennalta välit Moskovaan. Samaan aikaan talouskriisi kurittaa euromaita, jotka ovat typerästi asettaneet Washingtonin tarpeet omiensa edelle. Kultarannasta taitaa tulla pakotepolitiikan myötä vielä Ryysyranta, mistähän sitten keskustellaan?

”On yksi asia todeta kliseisesti, että kaikki maailmassa on yhteydessä toisiinsa. On kuitenkin aivan eri asia huomata, mitä todellisuudessa tapahtuu, kun nämä yhteydet katkeavat”, kirjoittaa Eurointelligence-ajatushautomoa johtava Wolfgang Münchau.

Britannian Oxfordissa asuva Münchau myöntää, että läntiset pakotteet perustuivat ”harhaanjohtavaan lähtökohtaan, jonka mukaan Venäjä on riippuvaisempi meistä kuin me Venäjästä”.

Venäjällä on kuitenkin ”enemmän vehnää kuin se voi syödä ja enemmän öljyä kuin se voi polttaa”. Venäjä on ”ensisijaisten ja toissijaisten hyödykkeiden toimittaja, josta maailma on tullut riippuvaiseksi”. Kuten tiedetään, öljy ja kaasu ovat Venäjän vientitulojen suurimmat lähteet.

Riippuvuutemme on kuitenkin akuuteinta muilla aloilla, Münchau muistuttaa: tietyissä elintarvikkeissa sekä harvinaisissa maametalleissa. Venäjä ei omaa näissä monopoliasemaa, ”mutta kun näiden hyödykkeiden suurin viejä katoaa, muu maailma kärsii välittömästi”.

Venäjä on maailman suurin maakaasun tuottaja ja sen osuus maailmanviennistä on vajaat 20 prosenttia. Öljyn suhteen Venäjä tulee Saudi-Arabian jälkeen ja sen osuus maailman viennistä on 11 prosenttia. Venäjä on lisäksi suurin lannoitteiden ja vehnän toimittaja; Venäjän ja Ukrainan osuus maailman vehnän viennistä on lähes kolmannes.

Mitä tulee harvinaisiin maametalleihin, Venäjä on maailman suurin palladiumin lähde. Palladium on tärkeä jalometalli auto- ja elektroniikkateollisuuden tuotannossa ja tällä hetkellä kultaakin kalliimpaa. Venäjä on myös maailman suurin nikkelin toimittaja ja tätä ainetta tarvitaan akuissa ja hybridiautojen tuotannossa.

Saksan teollisuus on jo varoittanut, että se on riippuvainen venäläisestä kaasusta, mutta myös muista tärkeistä toimituksista Venäjältä. Tätä tosiasiaa eivät poliittiset heilahdukset muuta, mutta esimerkiksi Suomen valtiojohtoa reaalipolitiikka ei tunnu kiinnostavan.

Münchau kysyykin nyt, mietittiinkö tätä pakotepolitikointia loppuun asti? Kuviteltiinko ministeritasolla, että globaalit kriisitilanteet energian ja elintarvikkeiden suhteen voitaisiin ratkaista vain osoittelemalla Putinia sormella? Neuvostoliiton ja lännen välisen kylmän sodan aikanakin kauppa sentään kävi ja kaasuhanat pysyivät auki.

Korona-ajan sulkutila opetti ihmisille paljon siitä, miten haavoittuvaisia eri maat ovat toimitusketjujen häiriöille. Eurooppalaisilla on vain kaksi reittiä kuljettaa tavaroita massoittain Aasiaan ja takaisin: joko konteilla tai rautateitse Venäjän kautta.

Münchau katsoo, että pandemian saati sodan varalle ei oltu laadittu tarkkoja suunnitelmia. Kontit ovat nyt jumissa Shanghaissa ja rautatiet suljettiin Ukrainan sodan vuoksi. Valtavirran analyytikkona Münchau ei kuitenkaan esitä radikaalimpia syitä asioiden nykytilaan.

Hän muistelee lännen talouspakotteiden toimineen silloin, kun kohdemaa on tarpeeksi pieni. Esimerkkeinä hän luettelee 1980-luvun Etelä-Afrikan, Iranin ja Pohjois-Korean. Venäjä on kuitenkin paljon suurempi ja vaikeampi vaikuttamisen kohde.

Edes bruttokansantuote ei ole riittävän merkityksellinen kokomittari. Bkt:llä mitattuna Venäjä saattaa olla vain Benelux-maiden tai Espanjan kokoinen, mutta tämä mittari ei ota huomioon verkostovaikutuksia.

”Nämä verkostovaikutukset ovat riittävän suuria, jotta talouspakotteet eivät ole kestäviä”, Münchau arvioi. Venäläishyödykkeille löytyy toki vaihtoehtoisia hankintalähteitä, mutta jos tarjontaa leikataan pysyvästi, samoja hyödykkeitä ei voida tuottaa yhtä paljon kuin ennen. Talous reagoi tähän hintojen nousulla ja kysynnän ja tarjonnan laskuna.

Kuten moni maailmanpolitiikan kommentoija, Münchau on tullut siihen tulokseen, että kaikki maat ovat niin sidoksissa toisiinsa, ettei pakotteita voida määrätä yhdelle taholle aiheuttamatta valtavaa vahinkoa myös muille ja tässä tapauksessa länsimaille itselleen.

Entä sitten Venäjän-vastaiset fanaatikot, jotka väittävät, että pakotteiden haitat ovat sen arvoiset, kunhan vain Kremlin muurien sisällä kärsittäisiin seurauksista? Eurointelligencen johtajasta tämä kuulostaa yhtä hullulta kuin jos ”taloustieteen professori väittäisi, että työttömyyden kasvu on hintansa arvoinen”.

Münchau toistaa toki läntisen infosodan mantraa siitä, että ”pakotteiden suora vaikutus Venäjään on suurempi kuin länsimaihin”, mutta ”ratkaisevaa on vaikutusten ja kipukynnyksemme välinen ero”; Putinilla tuo kynnys on tutkijan mukaan paljon korkeampi.

Saksalaisanalyytikko ei näe helppoa tietä ulos nykytilanteesta. Vaikka Yhdysvaltojen hallinnon lopullinen tavoite on päästä eroon Putinista ja asettaa hänen tilalleen ”länsimielinen demokraattinen johtaja”, tämä vaikuttaa epätodennäköiseltä lopputulokselta.

Edes Venäjän sotilaallinen tappio – mitä ei ole näköpiirissä Ukrainan puolesta liputtavien toiveajattelusta huolimatta – ei välttämättä käynnistäisi uutta venäläistä vallankumousta lännelle alisteiseen suuntaan ja toimitusongelmatkin säilyisivät ennallaan.

Münchau ajattelee, että Putinin kanssa olisi tehtävä jonkinlainen sopimus, johon kuuluisi pakotteiden poistaminen. Muuten on vaarana, että maailmaan syntyy kaksi kaupparyhmää, ”länsi ja muut”. Nykyisessä alennustilassaan ”länsi” ei ole enää voittoisan sanelijan roolissa, vaan vaarassa eristää itsensä muista.

Tilausta olisi siis jälleen diplomatialle ja ulkopoliittiselle pragmatismille. Jos toimitusketjuja järjestellään uudelleen, Venäjän energiaa ja harvinaisia maametalleja kulutetaan edelleen muualla, mutta ”meille jäävät vain Big Mac-hampurilaiset”, Münchau sivaltaa.

Münchausta talouspakotteet näyttävät ”toimintahäiriöisen lännen viimeiseltä hurraa-huudolta”. Ukrainan sota näyttäytyy hänelle ”massiivisen deglobalisaation katalysaattorina”.

Analyytikko epäilee, etteivät länsimaat ole oikeasti valmiita kohtaamaan nykyisten ulko- ja talouspoliittisten toimien seurauksia, eli ”jatkuvaa inflaatiota, teollisuustuotannon vähenemistä, kasvun hidastumista ja työttömyyden lisääntymistä”.

Itse arvioisin jälleen, että nykyinen ”häiriötila” on lähtökohtaisesti kapitalistisen järjestelmän ja uusliberaalin globalisaation luoma ongelmavyyhti. Romahdusta hidastetaan kriiseillä, jotta vanhentuneen systeemin päivittäminen onnistuisi. Nykyiset ylikansalliset vallanpitäjät eivät ole valmiita luopumaan saavuttamistaan eduista.

Näiden tuhoisten toimien vaikutukset jäävät vielä nähtäviksi. Nouseeko jostain haastajaa lännen rahavallalle? Kiinan on ajateltu olevan sellainen mahti, joka ottaa takaisin paikkansa maailman keskiössä, mutta epäilen hieman tätäkin skenaariota.

Vaikka lähitulevaisuudessa siirryttäisiinkin valtiotasolla blokkipohjaiseen kilpailuasetelmaan, ylikansalliset agendat näyttävät jatkavan etenemistään. Juuri kansainvälisellä tasolla kaivattaisiin radikaalia muutosta, mitä tulee eri instituutioiden tavoitteisiin ja toimiin, mutta sellaista ei ole ainakaan vielä näkyvissä.