”Emme voi ymmärtää, mitä Ukrainassa tapahtuu juuri nyt, jos pidämme Venäjän presidenttiä Vladimir Putinia pelkkänä hulluna, emmekä yritä ymmärtää hänen häiritsevää geofilosofista hankettaan”, kirjoittaa italialainen Roberto de Mattei amerikkalaisessa neokonservatiivijulkaisussa.

Ilmeisesti länsikeskeinen De Mattei pitää Putinin geopoliittisia siirtoja suorastaan ”vallankumouksellisina”, sillä hän ryhtyy avaamaan aihetta propagandistisesti marxilais-leninismin ja stalinismin kautta. Osansa kritiikistä saa myös Venäjän ortodoksinen kirkko.

De Mattei viittaa toisen italialaisen, filosofi Augusto Del Nocen, ajatuksiin, jotka tarjoavat hänen mukaansa ”hyödyllisiä tulkintatyökaluja Putinin tavoitteen ymmärtämiseksi”.

Del Nocen mielestä ”vallankumouksen idea on muotoiltu täydellisimmin ja johdonmukaisimmin marxilaisessa käänteessä spekulatiivisesta filosofiasta käytännön filosofiaan”.

Marxin toteama kuuluisassa kirjoituksessaan Teesejä Feuerbachista (1845) – ”filosofit ovat vain eri tavoin selittäneet maailmaa, mutta tehtävänä on sen muuttaminen” – ilmaisee uudenlaisen suhteen vallankumouksellisen ajattelun ja todellisuuden välillä.

Aatteiden totuus mitataan kuitenkin käytännössä – toisin sanoen poliittisen toiminnan historiallisessa tuloksessa. Vallankumouksellinen ajatus sisälsi kaksi tavoitetta: tarkoitus oli kaataa vanha ja perustaa radikaalisti uudenlainen järjestys. Konservatiivinen filosofi Del Noce katsoi, että lopulta nämä kaksi tavoitetta kumosivat toisensa.

Tästä ristiriidasta syntyi Leninin kahden perillisen, Lev Trotskin ja Josif Stalinin, välinen kiista. Trotski syytti Stalinia vallankumouksen pettämisestä, koska hän vahvisti Venäjällä valtion, viranomaisten ja byrokratian valtaa.

Siinä missä Stalin halusi edistää kansallismielistä valtiososialismia, Trotskin ”juurettomien kosmopoliittien” ystäväjoukkoon kuuluneet amerikkalaispankkiirit halusivat yksityisten pääomapiirien käyttävän ylintä valtaa ja suuryhtiöiden hallitsevan verkottuvaa maailmaa valtioiden sijaan.

Kun Neuvostoliiton perustukset alkoivat murentua, vuonna 1985 nousi otsikoihin Mihail Gorbatšovin perestroika, tarkoituksenaan taloudellisen järjestelmän uudistaminen. Uudistusohjelma kuitenkin epäonnistui ja valtiokoneisto yritti ohjata Neuvostoliiton hajoamista.

Gorbatšovin tilalle tuli Boris Jeltsin. Yhdysvaltoihin muuttaneen venäläisen sosiologin Vladimir Shlapentokhin mukaan kommunistinen imperiumi korvattiin ”feodaalisella imperiumilla”, jolle oli ominaista ”järjestäytyneen rikollisuuden ja vanhan kommunistisen nomenklatuuran yhteistyö”. Amerikkalaisten osuudesta ei tässä yhteydessä mainita, vaikka Time-lehti ilakoi aikoinaan avoimesti juuri jenkkien auttaneen Jeltsinin valtaan.

Del Noce kuoli vuonna 1989, vain muutama viikko Berliinin muurin murtumisen jälkeen. Hän oli ennakoinut, että marxilaisuuden olisi väistyttävä ”teknologisen sivilisaation pragmatismin tieltä”.

Euroopan unionin perusoikeuskirja allekirjoitettiin Nizzassa 7. joulukuuta vuonna 2000. Perusoikeuskirja jättää Euroopan kristilliset juuret kokonaan huomiotta, sillä perinteinen uskonnollisuus ei sovi länttä hallitsevan eliitin tahtoa toteuttavien eurokraattien suunnitelmiin. Del Nocen mielestä ”marxilaisuus kuoli idässä, mutta toteutti itseään lännessä”.

Samana vuonna, jolloin EU:n sekulaari peruskirja hyväksyttiin, Vladimir Putin valittiin Venäjän federaation presidentiksi. Hän määritteli alusta alkaen poliittisen kantansa sekä Gorbatšovin perintöä että liberaalin lännen ylivaltaa vastaan. Putinin hallinnon kannanotot olivat konservatiivisempia kuin sateenkaari-lännessä.

Gorbatšov halusi saattaa päätökseen Nikita Hruštšovin aloittaman stalinismin purkamisprosessin, luopumatta Leninin opetuksesta. ”Perestroikan ideologinen lähde” on Lenin, hän julisti ja vakuutti, että Leninin teoksia on ”tulkittava uudelleen” ja ”ajateltava uudelleen”, jotta leniniläistä metodia voitaisiin ymmärtää syvällisesti. Gorbatšov yritti karistaa stalinismin rippeet pois neuvostojärjestelmästä.

De Mattei väittää, että Putin on päinvastoin jälkistalinisti, ”koska hän palaa mieluummin Staliniin kuin Leniniin”. Putin esittää Stalinin isänmaallisena hahmona, joka palautti Venäjän alueellisen yhtenäisyyden ja moraalisen suuruuden toisen maailmansodan aikana.

Putinin mukaan Stalinin ansiosta Neuvostoliitosta tuli toukokuun 1945 jälkeen jälleen suurvalta. Stalinin hallinto voitti ”suuren isänmaallisen sodan” herättämällä venäläisten kansallistunteet ja henkisen solidaarisuuden, jotka ”luokkainternationalismi” oli tuhonnut.

Putinista ”Stalin määritteli uudelleen Neuvosto-Venäjän roolin toisen maailmansodan aikana palauttamalla sen isänmaalliset arvot ja vastustamalla natsismia”. Mutta hän palautti myös sen uskonnolliset arvot ortodoksisuuden ja Moskovan patriarkaatin avulla.

Stalingradin ja Kurskin taistelujen jälkeen 4. syyskuuta 1943, Stalinin luona vierailivat kutsuttuina Moskovan ja Kolomnan metropoliitta Sergei, Leningradin ja Novgorodin metropoliitta Aleksi, sekä Kiovan ja Galitšin metropoliitta Nikolai.

Tapaamisessa olivat läsnä myös ulkoministeri Vjatšeslav Molotov, NKGB:n johtaja Vsevolod Merkulov ja eversti Georgii G. Karpov, jonka vastuualueeseen kuului uskonnollisten järjestöjen valvonta. Historioitsija Adriano Roccucci pitää tätä tapaamista käännekohtana kirkon ja neuvostovallan välisissä suhteissa.

Saadakseen Venäjän kirkon mukaan suunnitelmiinsa laajentaa Neuvostoliiton vaikutusvaltaa, Stalin antoi tässä kokouksessa luvan neuvoston koolle kutsumiseen ja uuden patriarkan valintaan. Neljä päivää myöhemmin, 8. syyskuuta, Venäjän ortodoksisen kirkon piispainkokous kokoontui Moskovassa. Siihen osallistui yhdeksäntoista piispaa.

Tässä neuvostossa iäkäs metropoliitta Sergei (Stragorodski, 1867-1944) valittiin Moskovan ja koko Venäjän patriarkaksi, patriarkka Tihonin (Bellavin, 1865-1925) kuoleman jälkeen. Lisäksi valittiin kuusijäseninen synodi, johon kuului myös Aleksei I (Simanski, 1877-1960), joka Sergein kuoltua vuonna 1944 valittiin patriarkaksi.

Stalinin kahta patriarkkaa seurasivat Pimen (Izvekov, 1910-1990), jonka tehtävänä oli osoittaa maailmalle Neuvostoliiton politiikan hyvyys ja Aleksei II (Riduger, 1929-2008), joka edusti ”brežneviläistä” hierarkkiryhmää. Vuonna 2009 Venäjän ortodoksisen kirkon päämieheksi valittiin sen nykyinen patriarkka Kirill (Vladimir Mihailovitš Gundjajev).

Kaksi vuotta sen jälkeen, kun Putinista oli tullut Venäjän federaation presidentti, ortodoksisuus julistettiin ”valtionuskonnoksi” vuonna 1997 uudistetun uskonnonvapauslain mukaisesti. Laissa tunnustettiin Venäjän ”perinteisiksi uskontokunniksi” myös islam, juutalaisuus ja buddhalaisuus, mutta ei roomalaiskatolilaisuutta.

De Mattei valittaa, ettei katolinen kirkko saa harjoittaa ”käännytystoimintaa” Venäjällä. Venäjän ”keisarilliseen tehtävään” ei liity hänen mielestään ainoastaan Putinin geopoliittiset tavoitteet, vaan ”myös Moskovan patriarkaatin pyrkimys käyttää uskonnollista auktoriteettiaan Venäjän rajojen ulkopuolella ja koko entisen Neuvostoliiton alueella, Konstantinopolin patriarkaatin ja ennen kaikkea Vatikaanin häirintää vastaan”.

Katolinen De Mattei uskoo, että Putin on palauttanut Venäjälle ”kommunismin messiaanisen ulottuvuuden” ehdottamalla Euroopalle ”pelastustietä”, johon kuuluu ”geopoliittisten siteiden katkaiseminen Yhdysvaltojen kanssa” ja ”uskonnollisten siteiden katkaiseminen Rooman kirkon kanssa”.

En ole itse havainnut Putinin antaneen katolisen kirkon vastaisia lausuntoja, eikä hänen markkinatalouteen perustuvaa ajatteluaan voi missään mielessä kutsua ”kommunistiseksi”, mutta amerikkalaista ”juutalaiskristillisyyttä” korostavan uskonnollispoliittisen First Things-lehden linjaan De Mattein väitteet toki sopivat.

Traditionalistina pidetty De Mattei puolustaa Ukrainan Rooman kirkon alaisia uniaatteja ja korruptoitunutta Kiovaa, vaikka Putinin oletettu ”jälkistalinismi” tarjoaa ehkä aidommin konservatiivisen vaihtoehdon lännen liberaalin järjestyksen nihilismille.