Globaali koronakampanja jatkuu

Kuten jokainen voi havaita, koordinoitu koronaviruksella pelottelukampanja jatkuu yhä (haukotus).

Koronakuolemat ovat lisääntyneet ja tilanne on huonontunut lähes kaikkialla Suomessa, meille kerrotaan. Päivittäisuutiset ovat jälleen koronapainotteisia ja hallituskin kehottaa välttämään ylimääräisiä sosiaalisia kontakteja.

Valmiuslain käyttöönotosta on keskusteltu, mutta vielä ei toisteta kaikkia alkuvuoden toimia. ”Nyt on kuitenkin syytä tehdä ryhtiliike”, sanoo pääministeri Marin, joka kehottaa kansalaisia välttämään ”matkoja, vapaa-ajan toimintaa, juhlia, harrastuksia ja muita vastaavia”. Näistä luopuminen on hänen mielestään kohtuullista ”näin vakavassa tilanteessa”.

Koko Euroopan väitetään epäonnistuneen koronaepidemian toisen aallon torjunnassa. Rajoitustoimiin olisi pitänyt asiantuntijoiden mukaan ryhtyä jo aikaisemmin syksyllä ja niiden olisi pitänyt olla paljon tiukempia. Kuulostaako tämä hullulta? Minusta kuulostaa, enkä edelleenkään peitä kasvojani maskilla.

Suhtaudun koronakriisiin skeptisesti. Tässä on ehtinyt tarkkailla tilanteen kehitystä ja tutkia erilaisia väittämiä; näyttää vahvasti siltä, että globaalin mittakaavan huijaus on meneillään. Samaan aikaan globalistien verkosto ottaa tilanteesta kaiken hyödyn irti. Maailman talousfoorumin johtaja Klaus Schwab lienee tyytyväinen. Löytyykö tahoa, joka paljastaisi, mistä tässä kaikessa on todella kyse?

Suurlama tekee tuloaan, mutta eliitillä itsellään on enemmän rahaa kuin koskaan. Mitäpä siitä, jos koronarajoitusten keskellä joku pienyrittäjä tai yksinäinen vanhus kärsii, suuryritykset ja sijoittajat porskuttavat. Kaikenlaisia järkyttäviä tragedioita varmasti mahtuu kuluneeseen vuoteen, mutta ainakin Jeff Bezosilla menee hyvin.

Masentavinta on ollut huomata, että miltei kaikkien maiden valtionpäämiehet, poliitikot, yritykset, uskonnolliset instituutit, media ja enemmistö kansalaisista, ovat ilman vastarintaa hyväksyneet poikkeusolovaatimukset.

Globaalia taloutta on ajettu alas tahallaan. Jotkut pelkäävät, että käteisellä maksamisenkin voi unohtaa, kunhan digivaluutta ajetaan läpi. Mutta eipä huolta, koronakammoiset: lääkefirmat niin idässä kuin lännessä lupaavat laittaa jakoon uusia arveluttavia rokotteitaan.

”Tolkun ihmiset”, jotka uskovat, että hallitus ajattelee heidän parastaan ja Ylen uutiset kertovat asioista aina totuudenmukaisesti, ovat tietenkin sitä mieltä, että koronavirus voi oikeasti olla hengenvaarallinen ja siksi kasvomaskeja ja kaikenlaisia järeitä rajoituksia tarvitaan. Heidän mielestään on törkeää, että joku voi olla piittaamatta terveydestä.

On myös heitä, joiden mielestä asiassa on ylireagoitu. Kuten tutkija Olli Tammilehto kirjoittaa, on olemassa ihan järkeviä syitä epäillä virallista koronakertomusta. Onko meneillään järjestelmän resetoinnin ohella jokin kiero tottelevaisuuskoe, jolla ihmisiä testataan? En poissulkisi sitäkään. Kuten moni muukin, toivoisin tämän (psykologisen?) operaation jo päättyvän.

Venäjä-kritiikkiä ja älyllistä epärehellisyyttä Halla-aholta

Perussuomalaisten puheenjohtaja Jussi Halla-aho on kirjoittanut suomalaisista sotaveteraaneista, maanpuolustustahdosta ja ”epäsovun kylväjistä”.

Halla-aho antaa ymmärtää, että menneisyyden tapahtumia oltaisiin valjastamassa nykyhetken poliittisiin tarpeisiin. Hän on toki oikeassa siinä, etteivät sotiemme veteraanit taistelleet suvaitsevaisuuden, liberalismin, maahanmuuton, seksuaalivähemmistöjen, euro-Suomen tai muiden nyt muodissa olevien asioiden puolesta.

Persujohtaja kysyy, miksi kansa taisteli. Suomalaisilla ei ollut Halla-ahon mukaan ”abstrakteja motiiveja vuonna 1939”, vaan taistella piti, koska ”joku yritti ryöstää heille kuuluvaa maata”. Suomalaiset kokivat vielä tuolloin keskenään ”kohtalonyhteyttä”, mikä vahvisti heidän taistelutahtoaan.

Sitten Halla-aho meneekin jutuissaan täysin sivuraiteelle. Vaikka hän väittää, ettei kuulu siihen vainoharhaiseen koulukuntaan, joka ”pelottelee Putinilla” ja näkee trolleja ja agentteja joka paikassa, russofobi Halla-aho tekee juurikin näin.

Mitä tekisi ”pahantahtoisen ja laajentumishaluisen imperiumin hallitsija”, joka haluaisi ”heikentää pienten naapuriensa puolustuskykyä”, retoriikan mestari kysyy opetuslapsiltaan. Hän kylväisi eripuraa ”informaatiovaikuttamisen keinoin” ja edistäisi ajatusta ”maailmankansalaisuudesta”, ”vapaasta liikkuvuudesta” ja siitä, ettei mitään ”kansaa” edes ole olemassa, vaan ainoastaan ”kokoelma yksilöitä”.

Keskinäistä koheesiota rikkomalla vieras valta voisi Halla-ahon mukaan tuhota ”kaikki yhteisöllisyyttä ylläpitävät instituutiot”, ”syventää luokka- ja tuloeroja” ja ”edistää etnisten ja kulttuuristen saarekkeiden syntymistä yhteiskunnan sisälle”. Totta, mutta sijaitseeko tällainen valta idän asemasta sittenkin lännen suunnalla?

Halla-aho on vuosia yrittänyt luoda kuvaa siitä, että perussuomalaiset on Suomen isänmaallisin puolue. Tätä on pönkitetty korostetulla Venäjä-vastaisuudella, mutta kumma kyllä, ei järin terävällä EU-jäsenyyden kritiikillä, vaikka sitäkin puolueessa ja sen äänestäjäkunnassa esiintyy. On myös tunnettua, että Halla-aho haluaisi Suomen sotilasliitto Naton jäseneksi, mutta kun tyhmä kansa ei halua tykinruuaksi, joten tässä vaiheessa ei voi mitään.

Sotaveteraaneja muisteleva kirjoitus on jälleen näyttö Halla-ahon älyllisestä epärehellisyydestä. Hän yrittää sen varjolla vihjata, että Venäjän pirullisena juonena olisi kylvää eripuraa Suomessa ja lisätä vastakkainasettelua, jotta sosiaalisen koheesion yhä heikentyessä, maa putoaisi Venäjän syliin ”kuin kypsä hedelmä”.

Todellisuudessa tällaista juonii juuri se länttä hallitseva eliitti, jonka monikultturismia edistävään, ”transatlanttiseen” Washingtonista Brysseliin ulottuvaan liittoumaan Halla-aho haluaa Suomen kaikesta huolimatta kuuluvan. Halla-ahon kritiikki suuntautuu aina vain Venäjän suuntaan, ei Yhdysvaltoihin tai edes Brysseliin.

Halla-aholla on pakonomainen tarve yrittää esittää, että kaikki paha tulee idästä. Läntistä arvoyhteisöä, sen liberalismia ja avoimien rajojen politiikkaa hän ei tässäkään kirjoituksessa kritisoi, vaan yrittää johdattaa lukijansa väärille jäljille syyttäen lännen ”hajota ja hallitse”-strategiasta Venäjää.

Halla-aholta pitäisi kysyä, onko se kenties Venäjän suurlähetystö, joka heiluttaa sateenkaarilippua ikkunastaan ja vaatii muita maita omaksumaan liberaalit arvonsa? Ei, se on Yhdysvallat. Entä onko se Venäjä, joka on vaatinut Suomelta ”taakan jakamista” maahanmuuton suhteen? Ei, se on läntisten arvojen ja atlantismin eurooppalainen linnake, EU. Kyllähän entinen euromeppi nämä ikävät tosiasiat tietää.

Halla-aho ei halua Suomesta itsenäistä maata, joka hoitaisi suhteensa Venäjään ja muihin maihin valtioetuun perustuvalla reaalipolitiikalla. Hänelle kelpaa, että Suomi on länttä hallitsevan eliitin käsissä ja tulevan euroliittovaltion alati köyhtyvä periferia. On käsittämätöntä, että näin harhaanjohtavilla kirjoituksilla perussuomalaisten puheenjohtaja saa tuhansia tykkäyksiä ja suitsutusta sosiaalisessa mediassa.

Bidenille Kiina on kilpailija, Venäjä suurin uhka

Intialaisen veteraanidiplomaatin ja ulkopolitiikan tuntijan, M.K. Bhadrakumarin mukaan geopolitiikassa väärinkäsityksistä tulee ajan myötä eräänlaista yleissivistystä.

Hänen mielestään viimeisten parin vuoden aikana tällainen virhearviointi on synnyttänyt jo omaa elämäänsä elävän narratiivin, jonka mukaan Yhdysvalloissa vallitsisi yksimielisyys maan Kiinan-politiikasta.

Tässä kertomuksessa Joe Bidenin ensi vuonna alkava presidenttikausi jatkaisi enemmän tai vähemmän Donald Trumpin harjoittamaa kovan linjan politiikkaa Kiinan suuntaan. Bhadrakumarista esimerkiksi intialaiset politiikan tutkijat ovat lyhytnäköisesti hyväksyneet tämän näkemyksen todennäköisimpänä tulevaisuudenskenaariona.

Tosiasia kuitenkin on, että Yhdysvalloissa käydään keskusteluja demokraattisen puolueen ja republikaanipuolueen välillä, sekä molempien osapuolten sisällä. Näytteitä tästä keskustelusta saamme tiedotusvälineistä, jotka ovat uutisoineet, että Trumpin hallinto yrittäisi toimillaan määrätä myös Bidenin hallinnon Kiinan-politiikan suuntaviivoja.

Pekingissä ymmärretään asioiden herkkä tila, mutta amerikkalaispolitiikassa edeltäjän saavutukset voidaan ainakin jossain määrin mitätöidä. Biden voi romuttaa Trumpin aikaansaannokset, aivan kuten Trump peruutti monia Obaman hallinnon päätöksiä. Trumpin vastaisille voimille tällainen temppu sopinee oikein hyvin.

Yhdysvalloissa keskustellaan siitä, miten Kiinan haasteeseen tulisi vastata. Millainen kauppapolitiikka ajaisi Amerikan etua, kuinka pitkälle voidaan mennä käynnissä olevassa ”teknologiasodassa” ja niin edelleen. Maiden välillä tulee olemaan jännitteitä, mutta sotilaallinen konflikti on intialaisasiantuntijan mielestä vältettävissä.

Suunnitteleeko tuleva hallinto jo rakentavampaa suhdetta Kiinaan? Neljän riitaisan vuoden jälkeen on ehkä odotettavissa jonkinlainen suvantovaihe. Washingtonissa on huomattu, ettei Trumpin saartopolitiikka kauppasotineen, sanktioineen ja ideologisine hyökkäyksineen ole tuottanut haluttua tulosta. Bhadrakumar näkee, että tulevaisuuden avainsanaksi nousee ”strateginen kilpailu”. 

Koronakriisin aikana Yhdysvaltojen talous on kärsinyt kovasti, mutta Kiina on onnistunut pandemiasta huolimatta pitämään taloutensa nousussa. Bidenin täytyy keskittyä entistä enemmän sisäpolitiikkaan ja talouden elvyttämiseen ulkopoliittisten haasteiden lisäksi.

Kiina on ainoa suuri talous, joka nauttii kasvusta. Kiinasta on tulossa globaalin talouden veturi, joten trumpilaisen kauppasodan ja teknologiakilpajuoksun jatkamisella olisi hintansa Yhdysvalloille. Bhadrakumar arvelee, että vaikka kilpailuasetelma säilyy, maiden välisiä suhteita pyritään ensi alkuun stabilisoimaan.

Kiinassa uskotaan, että vaikka vaikeita aikoja on vielä edessä, Yhdysvaltojen selkeä johtoasema maailmanvaltana on jo ohi. Angloamerikkalaisen unipolaarisen hetken jälkeen multipolaarinen maailmanaika saa mahdollisuutensa ja katseet kääntyvät Aasiaan. Miten tämä realiteetti otetaan vastaan Washingtonin ulko- ja turvallisuuspoliittisissa piireissä?

Bidenin näkemykset Kiinasta ja Venäjästä ovat ulkopolitiikan veteraani Henry Kissingerin doktriinin muovaamia. Kylmän sodan ajan kokenut Biden tunnusti hiljattain, että hän näkee Kiinan ainoastaan ”kilpailijana” ja Venäjän ”kaikkein suurimpana uhkana” Yhdysvaltojen globaalille asemalle. Bidenin hallinto tekee siis aselevon Kiinan kanssa ja pyrkii eristämään ensi alkuun Venäjän.

Bhadrakumar väittää, että Bidenin agendana Venäjän suhteen on saada maassa aikaan vallanvaihto ennen vuotta 2024. Nyky-Venäjällä ei ole tukenaan Varsovan liittoa, joten Yhdysvallat pyrkii varmasti heikentämään Venäjän ja Kiinan strategista kumppanuutta. Iso kysymys on, suostuuko Kiina tällaiseen peliin Bidenin kanssa.

Tärkeäksi tekijäksi nousevat myös Yhdysvaltojen eurooppalaiset liittolaiset. Venäjän ja Euroopan unionin väliset suhteet ovat aallonpohjassa. Saksa on ollut Venäjän puolestapuhuja Brysselissä aina viime aikoihin asti, mutta nyt sävy on muuttunut epäystävällisemmäksi. Kun Angela Merkel jättää tehtävänsä ensi vuonna, Saksan politiikasta saattaa tulla entistä ”euroatlanttisempaa” eli Amerikka-mielisempää.

Euroopan unionilla ei ole Kiinaan liittyviä selkeitä turvallisuusintressejä, mutta se näkee Venäjän uhkana tai suorastaan eksistentiaalisena vihollisena, sanoo Bhadrakumar. Jos Biden hakee liennytystä Kiinan kanssa (kuten Nixonin hallinto teki vuonna 1972) ja saa heikennettyä Kiinan ja Venäjän liittolaisuutta, atlantistiselle EU:lle tällainen geopoliittinen kieroilu ei olisi mikään ongelma.

Kiinan presidentti Xi Jinping on asettanut tavoitteeksi, että vuoteen 2035 mennessä maa olisi sotilaallisesti yhdenvertainen Yhdysvaltojen kanssa. Kiinalle saattaisi sopia lisäaika Yhdysvaltojen keskittyessä korona- ja talouskriisiin, sisäpoliittisiin haasteisiin sekä Venäjään. Toinen vaihtoehto on, että Euraasian vallat kumoavat yhdessä amerikkalaisaikeet ja siirtymä lännen jälkeiseen järjestykseen toteutuu.

Yhdysvaltojen vaikea houkutella maita Kiinan vastaiseen leiriin

”Kovin monet eivät ole halukkaita liittymään Kiinan-vastaiseen koalitioon”, sanoo Singaporen pääministeri Lee Hsien Loong.

Lee totesi myös, että Joe Bidenin tulisi virkaan astumisensa jälkeen pyrkiä luomaan rakentavampi suhde Kiinaan. Ainakin ”aselepo” olisi paikallaan viime vuosien jälkeen.

Leen sanat edustavat useimpien maiden näkemyksiä, väittää kiinalaislehti. Trumpin hallinto on yrittänyt kovasti saada muita maita Kiinan vastaiseen liittoumaansa, mutta johtaako tällainen enää mihinkään globalisaation ja keskinäisriippuvuuden maailmassa?

Singapore ja monet muut katsovat, että ehtojen sanelemisen sijaan vastavuoroinen yhteistyö on oikea toimintatapa nykymaailmassa. Yhdysvalloilla on läheiset suhteet Singaporeen, mutta tämä Kaakkois-Aasian kaupunkivaltio on kuitenkin uskaltanut useaan kertaan sanoa, että Trumpin hallinnon aggressiivinen ajattelutapa ei ole suosittua maailmalla.

”Leen pragmaattinen lausunto on varoitus Yhdysvalloille, joka on vaatinut valtioita valitsemaan puolensa”, arvioi Xu Liping, Kiinan yhteiskuntatieteiden tiedeakatemian Kaakkois-Aasian tutkimuskeskuksen johtaja. ”Muiden maiden olisi hyvin vaikea erottautua Kiinasta, joka on niin suuri talous. Tällaiset vaatimukset ovat epärealistisia”, Xu sanoo. 

Mutta jotkut itsepäiset amerikkalaispoliitikot sulkevat silmänsä tosiasioilta. He elävät yhä henkisesti kylmän sodan aikakaudella. Vanhempien sukupolvien kiinalaiset ja yhdysvaltalaiset poliitikot mursivat Kiinan ja Yhdysvaltojen välisten suhteiden jäätä, mutta viimeiset neljä vuotta Trumpin hallinto on kulkenut tätä historiallista suuntausta vastaan. Natsi-Saksaankin Kiinaa on ehditty verrata.

Ulkoministeri Mike Pompeo on yrittänyt viimeisinä virkakuukausinaan keskustella euromaiden kollegojensa kanssa tarpeesta luoda ”vahva liittouma Kiinan kommunistisen puolueen toimintaa vastaan”. Pompeo joutuu pian pois tehtävistään, mutta hän käyttää jokaisen tilaisuuden mustamaalatakseen Kiinaa sekä Irania. Tuleeko seuraava ulkoministeri jatkamaan samalla linjalla?

Washington pitää Kiinaa merkittävimpänä uhkana sen edustaman maailmanjärjestyksen valta-asemalle, joten syvän valtion intressejä edustava demokraatti Biden ei tule radikaalisti muuttamaan republikaanien linjaa. Retoriikka saattaa olla Trumpin möläytyksiä hienovaraisempaa, mutta toiminta tuskin muuttuu.

Yhdysvaltojen asemointi muistuttaa valmistautumista Neuvostoliiton vastaiseen kamppailuun; 1940-luvulla painotettiin ”kapitalistisen maailman” ja ”neuvostososialismin” eroavaisuuksia, joita amerikkalaisdiplomaatti George F. Kennan eritteli ”pitkässä sähkeessään”. Ulkoministeriön tuore dokumentti, The Elements of the China Challenge, puolestaan esittää, että Kiinan valtion ohjelma on ”erityinen sekoitus marxismi-leninismiä ja äärinationalismia”.

Euroopan maat yritetään saada mukaan Yhdysvaltojen liittoumaan, vaikka amerikkalaishegemoni etupäässä uhkailee, kiristää ja vakoilee niitä. Kiinalla ja Euroopan unionilla on kuitenkin yhteisiä intressejä ja investointisopimuksia, joten euromaiden ei kannattaisi alistua Yhdysvaltojen tahtoon. Myös uusi Aasian ja Tyynenmeren alueen vapaakauppasopimus on konkreettinen todiste siirtymisestä pois länsikeskeisestä maailmanjärjestyksestä.

Pekingin mukaan Washington harjoittaa yhä vanhentunutta ulkopolitiikkaa ja hylkää monenkeskisyyden. Kiinalaisesta perspektiivistä tällainen nollasummapeli ja jakautuminen ideologisiin leireihin, on kylmän sodan aikaista ajattelua, kun taas aasialaisen aikakauden teemaksi nousee yhteisvoiton periaate. Siksi tänä päivänä on turha vedota ismeihin tai idän ja lännen perustavanlaatuisiin eroavaisuuksiin.

”Monet johtajat ja tutkijat ympäri maailmaa odottavat Kiinan ja Yhdysvaltojen suhteiden normalisoitumista. Tämä on maailman ääni, eikä Washingtonin pitäisi enää asettua tätä trendiä vastaan”, kirjoittaa Li Qingqing.

Indopasifinen suuntaus tuo kaukaiset konfliktit kotiovelle

Ylen kolumnisti Janne ”Rysky” Riiheläinen kirjoittaa jo siitä, kuinka Bidenin tuleva hallinto aikoo koota yhteen ”demokratioiden liiton”, joka tulee vaikuttamaan ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan jopa Suomessa. Yhtäkkiä jopa ”Australian asia on meidän”.

Riiheläinen viittaa presidentti Niinistöön, joka on nähnyt tulevaisuuteen, jossa ”demokraattiset ja autoritaariset järjestelmät” ottavat yhteen. Suomen turpopiireissä hoetaankin jo termiä ”indopasifinen”, joka kytkee ”aasialaiset demokratiat” isäntämaa Yhdysvaltojen transatlanttiseen etupiiriin.

Yhdysvallat on yrittänyt jo pitkään rakentaa turvallisuus- ja puolustuspoliittista yhteistyöelintä (Quadrilateral Security Dialogue, lyhyesti QSD tai Quad), jossa mukana olisivat Australia, Intia, Etelä-Korea, Japani sekä Kiinan kuriton maakunta, Taiwan. Tarkoituksena on, että nämä Afrikan itärannikolta Tyynenmeren itäosiin ulottuvat valtiot muodostaisivat Yhdysvaltojen ohjaamana Kiinan vastaisen rintaman.

Kyseinen yhteistyökuvio on osa Yhdysvaltojen suunnitelmaa Kiinan saartamiseksi. Uusi RCEP-kauppasopimus voi tosin muuttaa asetelmaa. Suurvaltakilpailu tulee joka tapauksessa kiristymään lähivuosina entisestään, eikä media meilläkään tule keskittymään enää vain kuvitteelliseen ”Venäjän uhkaan”, vaan angloamerikkalaisten mukana kokoaan suurempi Suomikin keskittyy haukkumaan Kiinaa.

Riiheläinen muistuttaa lukijoitaan siitä, että hybridisotaan valjastettu Suomi varustautuu ”Venäjän varalta, Australia Kiinan”. Venäjä ja Kiina ovat jo ”puheen tasolla” liittoutuneet keskenään sotilaallisesti ja näitä ”autoritaarisen järjestyksen” keskeisiä toimijoita vastaan turpobloggari haluaisi Suomen liittyvän ”demokratioiden liittoon”, aivan kuten ”Euroopan mahtimaat”.

Kiinan armeija on pitänyt viime vuosina yhteisiä sotaharjoituksia Venäjän kanssa, mikä lienee varoittava viesti Yhdysvalloille sekä sotilasliitto Natolle. Maiden välinen strateginen kumppanuus ei ole pelkästään nimellinen. Voisiko Kiinan ja Yhdysvaltojen tai Yhdysvaltojen liittolaisen yhteenotto toisella puolella maapalloa saada myös Suomen mukaan konfliktiin? Kiinan laivasto on harjoitellut Venäjän kanssa myös Itämerellä. Tätä kannattaisi miettiä.

Suomalaisessa ulko- ja turvallisuuspoliittisessa keskustelussa on usein havaittavissa hybristinen ajattelu, joka ei mielestäni kovin paljoa poikkea entisajan äärioikeiston Suur-Suomi-fantasioista. Kuvitellaan jotenkin, että Suomi, joka sijaitsee ”strategisesti tärkeiden alueiden tuntumassa”, omaisi jotain suurta vaikutusvaltaa suurvaltapolitiikassa.

Puolueettomuus ja omiin asioihin keskittyminen ei ole enää aikoihin ollut muodikasta suomalaisessa poliittisessa diskurssissa, pikemminkin sellainen on tuomittavaa. Presidentti Niinistön ja hänen edeltäjiensä johdolla Suomea on yritetty saada mukaan ”pöytiin, joissa päätökset tehdään”, mutta kuten tiedämme, pieni Suomi ei näihin pöytiin pääse, ellei sitten nettomaksajan ja palvelusväen roolissa.

Kummallisesti Ylen kolumnistit, poliitikot ja ulkopolitiikan tutkijat yrittävät väen vängällä saada Suomen mukaan kaikkiin maailman keskeisiin konflikteihin. Tällaista toimintaa Riiheläinen perustelee sillä, että se mukamas auttaa meitä puolustamaan ”suomalaista yhteiskuntaa sellaisena kuin me sen tällä hetkellä tunnemme”.

Tällainen järkeily ei kuulosta erityisen vakuuttavalta, mutta suomalaiset turvallisuuspoliittiset keskustelijat tuntuvat olevan aina kehityksessä jäljessä takertuessaan suunnitelmiin ja liittolaisuuksiin, jotka ovat jo lähtökohtaisesti huteralla pohjalla.

Maailman suurin kauppasopimus alkuna aasialaiselle vuosisadalle

Sillä välin kun Euroopassa ja Yhdysvalloissa pelätään talouden romahdusta, Aasiassa on solmittu sopimus alueellisesta talouskumppanuudesta (”Regional Comprehensive Economic Partnership”, lyhyesti RCEP), jolla tulee olemaan kauaskantoisia seurauksia.

Mukana ovat Kaakkois-Aasian maiden yhteistyöjärjestö ASEAN:iin kuuluvat Brunei, Filippiinit, Indonesia, Kambodža, Laos, Malesia, Myanmar, Singapore, Thaimaa ja Vietnam, sekä Kiina, Etelä-Korea ja Japani. Länteen kuuluvista maista mukana ovat Australia ja Uusi-Seelanti.

Sopimuksen piirissä on yli kahden miljardin ihmisen väestö ja se tulee kattamaan kolmekymmentä prosenttia koko maailman bruttokansantuotteesta. Olemme todistamassa maailman suurimman vapaakauppa-alueen syntyä.

Lännen mediassa tapahtuneesta on uutisoitu suhteellisen maltilliseen sävyyn, mutta kyseessä on merkittävä askel kohti uutta, lännen ylivallan jälkeistä maailmanjärjestystä. Kuten talouden ja politiikan asiantuntijat ovat jo vuosia ennustaneet, tulevaisuus on aasialainen.

Sopimuksen myötä jäsenmaat voivat viedä myyntituotteitaan toisiin jäsenmaihin ilman eri säädöksiä. Asiantuntijat ovat jo arvelleet, että vapaakauppasopimus tulee entisestään vahvistamaan Kiinan taloudellista ja geopoliittista asemaa Aasiassa.

Intiakin oli alun alkaen mukana, mutta pääministeri Modin hallinto vetäytyi neuvotteluista. On väitetty, että Intiassa on pelätty kiinalaistuotteiden vyöryä maan markkinoille, mutta luultavasti väistymiseen ovat vaikuttaneet myös New Delhin ja Pekingin väliset jännitteet sekä Yhdysvaltojen painostus. Intia voi kuitenkin liittyä kauppasopimuksen piiriin myöhemmin.

Yhdysvaltojen ”Aasian pivot” ei ole sujunut Washingtonin toiveiden mukaisesti. Jo Obaman kaudella aloitettu projekti ei ole parantanut Yhdysvaltojen roolia esimerkiksi Aasian kaupassa. Luultavasti Washingtonin vaihtoehdoksi jää kiusanteko epäsymmetrisen sodankäynnin avulla.

Kiinassa on jo todettu, että RCEP-sopimus merkitsee loppua Yhdysvaltojen ja lännen hegemonialle Tyynenmeren alueella. Samalla se on Aasian maiden viesti lännen eliitille, etteivät maat ole halukkaita liittymään Yhdysvaltojen Kiinan-vastaiseen rintamaan.

Kiinassa katsotaan, että on hyvin epätodennäköistä, että Yhdysvallat muuttaisi kurssiaan, oli maata luotsaamassa sitten Trumpin tai Bidenin hallinto. Pekingille ei tulisi yllätyksenä, mikäli Yhdysvallat käyttäisi tulevalla presidenttikaudella nyt solmittua vapaakauppasopimusta esimerkkinä Kiinan muodostamasta uhasta, johon sen on vastattava.

Pekka Haaviston pako geopoliittisesta todellisuudesta

Suomen ulkoministeri Pekka Haavisto ei ymmärrä geopolitiikkaa. Se on hänen mielestään rajoittavaa ja jopa ”julmaa”.

Haavisto haluaisi unohtaa Suomen maantieteellisen sijainnin ja paeta todellisuutta läntisiin ”arvoihin”, vihreä ulkoministeri paljastaa Iltalehden erikoishaastattelussa.

70-luvulla venäläispoliitikot ja karvahatut eivät Pekkaa miellyttäneet, vaikka hänen liberaali isänsäkin seisoi Senaatintorilla susilakki päässään uutena vuotena. Nuo ajat ovat Haaviston onneksi takana päin.

Haavisto on hieman dandy, joten hän suosii taskuliinaa englantilaisen, ranskalaisen ja amerikkalaisen diplomaattietiketin mukaan. Haavisto asuu miljoonatalossa Helsingin Kulosaaren hienostoalueella; pahat kielet kuiskuttelevat, että luksuslukaali olisi palkkio tiettyjen poliittisten intressien ajamisesta.

Kylmän sodan päivistä Suomi on siirtynyt yhä lähemmäksi länttä. Haaviston ihannoimat \”arvot\” sitovat Suomen transatlanttiseen yhteyteen ja erityisesti Yhdysvaltoihin. Pekka panee toivonsa Joe Bidenin ideoimaan ”demokratioiden liittoon”, joka kääntää liberalismin suojakilven autoritäärisiä valtoja, Venäjää ja Kiinaa, vastaan.

Iltalehdessä ollaan perillä siitä, kuinka Valtioneuvoston Ulko- ja turvallisuuspoliittiseen selontekoon on kirjattu seuraava tärkeä lause: ”Venäjän tavoitteena on edelleen etupiirijakoon perustuva turvallisuusrakenne Euroopassa.”

Haavisto ei halua paluuta karvalakkien aikaan, joten taskuliinadandyn selviytymiskeino löytyy tiiviistä rakkaussuhteesta Yhdysvaltoihin. Vanha herra Biden kelpaa nuuskimaan ja käpälöimään Suomi-neitoa, sillä Pekka ei tunnetusti ymmärrä naisten päälle.

Ulkoministeri karsastaa puhetta geopolitiikan paluusta. Realismi ei kiinnosta, vaan Pekka kelluu arvokuplassa, jonka Suomi jakaa EU:n ja Yhdysvaltojen kanssa. Haaviston mielestä on hyvä hakea ystävät kaukaa ja viholliset läheltä, eikä päinvastoin. Geopolitiikan riskiryhmässä ollaan silti, Pekka huokaa.

Sitten haastattelussa päästäänkin Haaviston lempifraaseihin. Suomen on valittava ulko- ja turvallisuuspoliittinen linja, jossa korostuvat ihmisoikeudet, oikeusvaltioperiaate, demokratia, rauha, vapaus, sekä yhdenvertaisuus ja tasa-arvo. Kaikenlainen kansainvälinen toiminta on myös Pekalle suomalaiskansallista suvereeniutta tärkeämpää.

Haavisto, joka ei ymmärrä valtioetuun perustuvaa politiikkaa, vaan pitää kiinni arvopohjahaihattelusta, haluaisi lännen liberaalin järjestyksen säilyvän hamaan ikuisuuteen: kamppailussa maailmanjärjestyksestä Pekka komppaa ”demokratioita, joiden pitäisi olla kilpailijoitaan vahvempia”. Onko siviilipalvelusmies valmis aseelliseen konfliktiin?

EU:lla ja Joe Bidenillä on Haaviston unelmissa yhteisiä intressejä. Amerikkalainen 5G-teknologia on eettisempää kuin Kiinan, sillä Pekka uskoo, että Yhdysvallat on ”myötämielinen Nokiaa kohtaan”. Vakoilu tai kansalaisten tietosuojan loukkaukset huolettavat Haavistoa vain, jos kyseessä on Kiina tai Venäjä. Yhdysvallat saa Suomen isäntämaana tietysti tehdä mitä haluaa.

Jos Haaviston haastattelussa olisi puhuttu vaikkapa Venäjästä yhtä ylistävään sävyyn kuin Yhdysvalloista, olisi syntynyt valtava kohu ja ministeriä olisi vaadittu eroamaan. Mutta koska amerikkamielisyys on tänä päivänä sitä parempaa (epä)isänmaallisuutta, Haaviston lausunnot eivät aiheuta skandaalia. Oliko haastattelu myös valkopesua tulevia presidentinvaaleja silmällä pitäen?

”Karvalakkiajat ovat monessa suhteessa menneisyyttä”, Iltalehti päättää ulkoministerin erikoishaastattelun. Haaviston mukaan Suomen on valittava puolensa vastakkainasettelussa idän ja lännen välillä. Hän alistuu mieluummin Atlantin takaiselle hegemonille, kuin suostuu rakentamaan pragmaattista naapuruussuhdetta. Ei ole suomalaisilla herraonnea.

Biden, Trump ja business as usual

Tietyssä mielessä Joe Biden on täydellinen ilmentymä liberaalille järjestykselle: parhaat päivänsä nähnyt poliittinen broileri, länttä hallitsevan eliitin uskollinen asiamies.

Bideniltä on turha odottaa arvojen uudelleenarviointia tai tuoreita, innovatiivisia ideoita. Hänenlaisensa hokevat tuttuja fraaseja ja kertaavat menneitä voittoja, peläten ehkä sisimmässään, ettei uusia enää tulekaan.

Bidenin politiikka, joka tulee yhdistämään demokraattien liberaalit ja republikaanien neokonservatiivit, pyrkii keinoja kaihtamatta palauttamaan Yhdysvaltojen haurastuneen hegemonian. Hänen hallintonsa ja tukijansa tulevat vielä hetken pyristelemään vääjäämätöntä tappiota vastaan.

Vaikka helpompiakin vastustajia toki löytyisi, bidenistit tulevat jatkamaan Obaman ”pivotia Aasiaan”, eli sotilaallisen ja taloudellisen toiminnan painopisteen siirtämistä Aasian ja Tyynenmeren alueelle. Tätä projektia on myös Trumpin hallinto edistänyt Kiinan-vastaisilla toimillaan. Ulkoministeri Mike Pompeo on niin ikään puhunut allianssista Pekingiä vastaan.

Kiina pyrkii palauttamaan historiallisen asemansa, jonka anglosionistien hybridisodankäynti on tähän asti estänyt. Lännen ylivallan säilyttäminen tulee olemaan entistä vaikeampaa, sillä Aasian suurvalta on voimiensa tunnossa. Yhdysvallat kuitenkin yrittää liki mahdotonta vasalliensa avustuksella.

Käynnissä oleva muutosprosessi – siirtymä lännen jälkeiseen maailmanjärjestykseen – tulee kestämään vielä viidestä kymmeneen vuoteen. Tuo periodi on täynnä vaaroja ja tilaisuuksia, mutta kuten Kiinan presidentti Xi Jinping on asian ilmaissut, se tulee olemaan ”ennennäkemättömän muutoksen aikakausi”.

Bidenin presidenttikaudella länttä hallitseva eliitti pyrkii estämään Kiinan nousun. Tätä varten on jo aloitettu infosota, joka tulee olemaan vähintään yhtä intensiivistä kuin Venäjän demonisointi. Saa nähdä, ketkä kaikki liittyvät Bidenin ”demokratioiden liittoon”, mutta nyt ei olla enää Irakin sodassa, eikä huipputeknistä Kiinaa kaadeta yhtä helposti kuin Saddamin surkeaa hallintoa.

Toisaalta koronakriisin aikana alkanut talouden taantuma pakottaa Yhdysvallat ja sen länsiliittolaiset keskittymään myös omien talouksiensa pönkittämiseen. Demokraattien vaaliohjelmassa lupailtiin valtavaa elvytyspakettia: pidemmällä aikavälillä tällä massiivisella velanotolla on tutkijoiden mukaan negatiivinen vaikutus Yhdysvaltojen talouteen.

Entäpä sitten Donald Trump? Olivatpa käydyt vaalit vilpilliset tai eivät, on tosiasia, ettei Trump ole kyennyt ”kuivattamaan suota”, tuskin on edes yrittänyt. Presidenttinä hän ei ole puuttunut ”syvän valtion” toimintaan, vaan on omalla erikoisella tyylillään jatkanut Washingtonin pitkän tähtäimen suunnitelmien toteuttamista.

Trump on tukenut avokätisesti Israelia ja hyökännyt Irania vastaan talouspakotteilla sekä murhaamalla eliittikomentaja Qassem Suleimanin. Yhdysvallat on ollut öljyvarkaana Syyriassa ja Assadinkin Trump oli valmis tapattamaan, mutta tämä järjetön aie torpattiin neuvonantajien toimesta. 

Miten Trumpin kohutut Venäjä-yhteydet? Ai niin, eihän niitä ollutkaan, vaikka Trumpista yritettiin mediassa tehdä suorastaan Venäjän agenttia. Trumpia on syytetty Kremliä myötäilevästä politiikasta, mutta Venäjän vastaisia pakotteita on hänen kaudellaan vain lisätty ja maiden välit ovat huonommat kuin koskaan.

Trump-fanien toiveajattelusta ja QAnon-hörhöteorioista huolimatta, diilimies ei ole mikään ovela vastarintahahmo, vaan narsistinen TV-persoona, joka sai tilaisuuden kokeilla poliittista johtamista. Olisi melkoinen yllätys, jos Trump oikeusprosessin jälkeen pääsisikin jatkokaudelle. Todennäköisempää on, että ensi vuonna hänellä on jo uusi televisio-ohjelma, jossa hän saa loistaa. 

Siinä missä Trump keskittyi neljän vuoden ajan lähinnä kehumaan itseään, Bidenin hallinto yrittää jälleenrakentaa transatlanttista eli Amerikan ja Euroopan välistä läntistä maailmaa ja korostaa entisenlaista viholliskuvaa, jossa vastustajina ovat Venäjä, Kiina, Pohjois-Korea, Kuuba, Venezuela, Nicaragua, Syyria ja Iran.

Biden jatkaa monessa suhteessa edeltäjänsä jalanjäljillä, mutta toisin kuin Trump, veteraanipoliitikko tulee korostamaan ”vapaan maailman” demokratioiden ja autoritääristen valtojen välistä kamppailua, sekä Yhdysvaltojen messiaanista roolia tässä tahtojen taistelussa. Amerikkalainen ulkopolitiikka jatkaa siis entiseen malliin, ”business as usual”.

Bidenin kamala hallinto – syvän valtion vastaisku

Yhdysvaltojen vaalisirkus lähestyy loppuaan. Mieleen tuli Venezuela, jossa ”virkaa tekeväksi presidentiksi” valittiin länsimaiden huutoäänestyksellä Juan Guaidó, istuvan presidentin Nicólas Maduron kampeamiseksi vallasta.

Amerikka-johtoinen vallankaappaus ei mennyt Venezuelassa läpi, mutta Donald Trumpin kohdalla saatetaan onnistuakin, ellei vaaleista sitten tule toisinto Bushin ja Goren vuoden 2000 tiukasta äänikamppailusta. Eiköhän asiaan saada selvyys lähiaikoina.

Euromaat ovat jo onnitelleet Joe Bideniä amerikkalaismedian julistettua hänet vaalivoittajaksi ja Yhdysvaltojen 46. presidentiksi. Myös Suomen johto Sauli Niinistöä ja Sanna Marinia myöten on toiminut samoin. Niinistön amerikkalaismielisyys on tunnettua, mutta myös pääministeri Marin odottaa omien sanojensa mukaan innolla ”transatlanttista yhteistyötä” Bidenin hallinnon kanssa.

Israelin opportunistinen pääministeri Benjamin Netanjahu lähetti kiitosviestin Trumpille kuluneista vuosista, mutta onnitteli ja toivotti tervetulleeksi Yhdysvaltojen johtoon neljäkymmentä vuotta tunteneensa Bidenin, joka on myös ”suuri Israelin ystävä”. Jotkut asiat eivät siis Washingtonissa muutu, oli näennäisesti vallassa kuka hyvänsä.

Kaikki maat eivät ole vielä onnitelleet Bideniä. Kiinan Xi Jinping, jota Biden on vaalikampanjansa aikana kutsunut jopa ”roistoksi”, ei ole ollut Amerikkaan yhteydessä, kuten ei myöskään Venäjän Vladimir Putin, eivätkä saudimonarkit. Puolan ja Unkarin konservatiivijohtajat ovat onnitelleet Bideniä, mutta selvästi vastentahtoisesti. Myös Meksikon presidentti Andres Manuel López Obrador on ilmoittanut onnittelevansa voittajaa vasta sitten, kun vireillä olevat oikeusjutut on saatu päätökseen.

Virossa Ekre-puoluetta edustavan sisäministeri Mart Helmen ja hänen poikansa, valtiovarainministeri Martin Helmen kommentit ovat herättäneet tyrmistystä, kertoo Viron yleisradioyhtiö. Martin Helmen mukaan presidentinvaalit olisivat olleet ”selvästi vilpilliset”. Sisäministeri Mart Helmen mukaan ”syvä valtio” on sekaantunut ääntenlaskentaan. Viron pääministeri sekä ulkoministeri ovat säikähtäneinä selittäneet, etteivät parivaljakon väitteet edusta maan virallista linjaa. Tänään Mart Helme on jo ilmoittanut eroavansa tehtävästään.

Koronaviruskin unohdettiin Amerikassa hetkeksi. Uutiskanavien mukaan kadut ovat täyttyneet Bidenin voittoa juhlivista ihmisjoukoista. Viimeinkin Yhdysvalloissa voidaan taas hengittää vapaasti, ilmeisen puolueelliset toimittajat kertovat. Jotkut skeptikot ovatkin esittäneet, että jos Biden voittaa vaalit, koko koronavirus katoaa salaperäisesti. Jos taas Trump voittaa, koronakriisiä pitkitetään jopa neljän tulevan vuoden ajan.

Bidenin agendassa ilmoitetaan, että koronaviruksen voittaminen on etusijalla. Koko maan kattavasta testauksesta ja maskisuosituksesta on ollut puhetta. Samoin Biden ilmoittaa keskittyvänsä rodulliseen tasa-arvoon sekä ilmastonmuutokseen. Ihmisoikeus- ja ilmastojargoni varmasti hivelee liberaalien ja punavihreiden korvia, vaikkei mitään konkreettista tehtäisikään. Pariisin ilmastosopimukseenkin Bidenin Yhdysvallat palaisi, mutta tuskinpa sitäkään erityisemmin noudatettaisiin.

Ulko- ja turvallisuuspolitiikassa Biden kuulostaa jo ottaneen oppia republikaanien Dick Cheneyltä ja muilta Bushin ajan neokonservatiiveilta, jotka ovat hänen valintaansa tukeneet. Biden lupaa palauttaa Yhdysvaltojen ”johtajuuden” ja vastakohtana Trumpille, joka on kutsunut Natoa ”aikansa eläneeksi”, Biden aikoo vahvistaa sotilasliittoa. Kun Bideniltä kysyttiin vaalikampanjan aikana, kenet maailmanjohtajista hän tapaisi ensimmäisenä, Biden ilmoitti kutsuvansa kokoon Naton johtoportaan ja tekevänsä selväksi, että ”Yhdysvallat on palannut”.

Bidenin presidenttiys voi olla helpotus Trumpin twiitteihin, möläytyksiin ja arvaamattomuuteen kyllästyneille, mutta se ei välttämättä ole mikään maailman tilaa vakauttava tekijä. Biden haluaa koota yhteen ”demokratioiden liiton”, joka panee Kiinan ja Venäjän lujille. Retoriikka tuo mieleen ajan, jolloin Yhdysvallat muodosti ”halukkaiden koalition” Irakin sotaa varten. Myös sodankäynti Assadia vastaan Syyriassa tulee kiihtymään, mikäli Bidenin mandaatti virallisesti vahvistetaan. Joukkoja tuskin vedetään kotiin mistään maailman kolkasta.

Veteraanipoliitikko Bidenin valinta presidentiksi on Amerikan syvän valtion vastaisku ja voitto länttä hallitsevalle eliitille. ”Koko kansan presidentti” Biden yhdistää demokraattien ja republikaanien sotahaukat taakseen. Myös Euroopan maiden vasalliasema tulee taas korostumaan ja Naton nimissä vastustajia ryhdytään painostamaan entistä kovemmin. Maailmanpolitiikan turbulenssi lisääntyy, vaikka ”transatlanttisen yhteistyön kulta-aikaan” ei Sauli Niinistön harmiksi olisikaan enää paluuta.

Pahoin pelkään, että Bidenin (tai Kamala Harrisin) hallinto johtaa länsiliittouman sotaan Venäjää vastaan. Ilman Trumpia tämä olisi voinut jo tapahtua. Kukin voi miettiä, mikä on Suomen rooli tässä kuviossa. Viime vuosina suomalaisiin on amerikkalaista hegemoniaa tukevan valtamedian välityksellä iskostettu päivittäin Venäjä-vastaisuutta. Hävittäjähankintojen mukana Suomi saa käyttöönsä amerikkalaisen risteilyohjuksen, jonka kantama on tuhat kilometriä. Kaikki tämä tähtää tulevaan yhteenottoon.

Amerikkalainen establismentti haluaa palata interventionistiseen politiikkaan sekä vahvistaa sotilaallista valta-asemaansa, jota Donald Trump on neljän vuoden ajan heidän mielestään murentanut. Bidenin näkemys ulkopolitiikasta viittaa siihen, että hänen hallintonsa palaisi vähintään Obaman tyyliin, mitä tulee sotilaallisiin toimiin ulkomailla. Maailma halutaan pelastaa yksi sateenkaaren värinen tappajalennokki kerrallaan, mutta mitä Euraasian vallat Bidenille vastaavat?

Amerikan musta joutsen ja alkava pimeä talvi

Amerikan presidentinvaalit jatkuvat yhä, mutta näyttää siltä, että establismentin ikämies Joe Biden olisi korvaamassa Trumpin Yhdysvaltojen keulakuvana. Syytöksiä vaalivilpistä on esitetty ja voi olla, että presidentti valitaan oikeusprosessin kautta.

Vitsailin Facebookissa, että mikäli Biden voittaa, ”syvä koronavaltio” tulee määräämään Yhdysvaltoihin neljän vuoden pituisen karanteenin, jotta seniilin Bidenin ei tarvitse matkustaa ulkomaille häpäisemään itseään ja edustamaansa hallitusta.

Mutta leikki sikseen, luultavasti jossakin vaiheessa Bidenin saappaisiin astuu hänen varapresidenttinsä, Kamala Harris, joka jatkaa länttä hallitsevan eliitin tahdon toteuttamista. Harrisin johdolla Yhdysvaltojen ulkopolitiikka käännetään taas verisempään suuntaan. Näin hän yhdistää, jos ei nyt kansaa, niin ainakin republikaanien ja demokraattien sotaisat siivet.

Vaalitulosta odotellessa Yhdysvallat on tuonut mieleen Neuvostoliiton viimeiset päivät. En pitäisi mahdottomana, että Amerikka kokisi lopulta saman kohtalon kuin kylmän sodan aikainen vastustajansa ja romahtaisi.

Eliitille tällä ei liene lopulta niin suurta merkitystä, sillä he ovat jo imeneet maan kuiviin kuin Dracula ikään. Viime vuosina onkin ryhdytty puhumaan muutoksen tarpeesta, kapitalismin ja tuntemamme maailmanjärjestyksen ”nollaamisesta”.

”Suuri resetointi\”, ”pimeä talvi” (joka oli myös operaationimi bioterroriharjoitukselle), ”jälleenrakentaminen” ja muut vastaavat fraasit ovat tulleet viime aikoina tutuiksi erilaisista yhteyksistä, poliitikoiden lausunnoista ja talouslehtien kirjoituksista. Eliitin esoteerinen kielipeli jää silti monilta huomaamatta.

Globaalin talouden tulevaisuutta ja edessä häämöttävää ”pimeää talvea” on ruotinut viimeksi mm. ”ulkosuhteiden neuvoston”, Council on Foreign Relations-järjestön verkkosivulla kirjoittava, sopivasti Joe Bidenin neuvonantajatiimiin kuuluva ekonomisti Brad W. Setser.

Koronakriisi jatkuu ja uusia tiukkoja rajoitustoimia on otettu käyttöön esimerkiksi Britanniassa. Koronaviruksen ”uuden mutaation” kerrotaan myös levinneen turkistarhojen minkeistä ihmisiin. Tämä voi vaikuttaa kehitteillä olevan rokotteen tehokkuuteen sitä heikentävästi. Tulevana isänpäivänä suomalaisiakin on kehotettu pitämään etäisyyttä lähimmäisiinsä.

Kuten Rockefeller-republikaani ja arkkiglobalisti Henry Kissinger on todennut, ”koronapandemia muuttaa lopullisesti maailmanjärjestyksen”. Ei liene sattumaa, että liki satavuotias ulkopolitiikan konkari vieraili viime vuonna Kiinan presidentin Xi Jinpingin luona Pekingissä.

Kissinger on kehunut käyneensä Kiinassa ainakin sata kertaa viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana. Siirtymä itään on alkanut ja globalistit ovat tässäkin vahvasti mukana. Toivottavasti kiinalaiset eivät ole unohtaneet oopiumisotien aiheuttajia. Hybridisodankäynnin historia paljastaa, että brittiläinen anglosionistien imperiumi on yrittänyt tuhota sekä Kiinan että Venäjän.

Ovatko Yhdysvaltojen ja Kiinan erimielisyydet sitten niin syviä ja aidosti vihamielisiä kuin valtamedia antaa meidän ymmärtää? Kuten olen aiemminkin epäillyt, korkeimmalla tasolla lienee saavutettu jonkinlainen konsensus maailman taloudellisesta ja poliittisesta suunnasta. En olisi täysin yllättynyt, mikäli nykyinen vastakkainasettelu osoittautuisi pelkäksi teatteriksi.

Olipa Donald Trumpin kohtalo millainen hyvänsä, hän on ”musta joutsen”, joka kaatoi lännen korttitalon. Tästä kaaoksesta syntyy uusi järjestys. Trump on onnistunut paremmin kuin hyvin ja ”sääntöpohjainen kansainvälinen järjestys” jää pian historiaan. Demokratiakin on osoittautunut silmänlumeeksi, jolla huijataan hyväuskoisia luottamaan vallanpitäjiinsä. Avautuvatko ihmisten silmät?