Kuukausi: joulukuu 2022

Englanninkielisen sanakirjan, Collins English Dictionaryn, vuoden 2022 sana on permacrisis, ”permakriisi”, joka tarkoittaa katastrofien sarjan seurauksena syntynyttä, pitkittynyttä epävakauden ja turvattomuuden kautta. Alex Beecroftin mukaan tämä sana ”kiteyttää melko ytimekkäästi sen, miten kauhea vuosi 2022 on monille ollut”.

Euroopan laidalla, Venäjän historiallisella alueella, on meneillään suurin aseellinen konflikti sitten toisen maailmansodan. Yhdysvaltojen sijaissota Ukrainassa on nostanut pintaan muistoja Kuuban ohjuskriisistä ja kylmän sodan ydinaseuhasta. Suomen verenhimoinen valta(vale)media on ollut täysillä mukana lännen infosodan rintamassa.

Elintarvike- ja energiakustannusten jyrkkä nousu on aiheuttanut monissa maissa korkeimman inflaation sitten 1980-luvun. Tätä kuvataan The Economist-lehdessä ”keskuspankkitoiminnan nykyaikaisen aikakauden suurimmaksi makrotaloudelliseksi haasteeksi”, vaikka on selvää, että suurpääomapiirit ovat itse toimillaan aiheuttaneet jälleen uuden talouskriisin.

Suurin meneillään oleva mullistus on kuitenkin geopoliittinen. Yhdysvaltojen johtama sodanjälkeinen maailmanjärjestys on kyseenalaistettu; ensin Vladimir Putinin Venäjän toimesta, mutta myös Joe Bidenin Yhdysvaltojen ja Xi Jinpingin Kiinan alati heikentyvien suhteiden myötä.

Yhdysvallat sai kuitenkin aika helposti valjastettua Euroopan maat lähes itsetuhoisesti Venäjän-vastaiseen hybridisotaan; onhan eurojohto saman vihamielisen eliitin taskussa kuin poliitikot Washingtonissakin.

Joidenkin suomalaisten Nato-fanaatikkojen mielissä tämä ”transatlanttisen liittouman” uusi tuleminen on elvyttänyt ajatuksen uhmakkaasta lännestä, joka vielä nousisi nykyisten kriisien keskeltä, uuteen hegemoniseen kukoistukseen.

Todellisuudessa kuilu lännen ja muiden maiden välillä on viime vuosina vain kasvanut. Suurin osa maailman ihmisistä asuu maissa, jotka eivät kannata länsimaiden Venäjälle asettamia pakotteita, eikä niitä kiinnosta ”alueellinen konflikti” Ukrainassa, saati tuon korruptoituneen epävaltion näyttelijäpresidentin jatkuva rahan, aseiden ja sympatian kerjääminen.

Kiinan johto puolestaan torjuu avoimesti Yhdysvaltojen ja kumppanien edustamat ”universaalit arvot”, joihin länsimainen järjestys perustuu. Maailman kahden suurimman talouden irtautuminen toisistaan on muuttumassa todeksi. Myös muihin pitkäaikaisiin geopoliittisiin varmuuksiin, kuten Yhdysvaltojen ja Saudi-Arabian väliseen mukavuusliittoon, on syntynyt säröjä.

Ilmastoasiat ovat olleet myös esillä tänä vuonna, Pakistanin tulvista Euroopan helleaaltoihin ja nyt Yhdysvaltojen ja Japanin talvimyrskyihin. Tutkijat eivät saa enää puhua auringon aktiviteetin mahdollisen väliaikaisen hiljenemisen aiheuttamasta ”minijääkaudesta”, mutta odotettavissa on silti oikullista säätä ja lumisia talvia. Tällaisista tulevaisuudennäkymistä huolimatta, vihreää siirtymää ajavat poliitikot ovat valmiita tekemään energiapoliittisesti kestämättömiä päätöksiä.

Energian hinnannousu on pahentanut makrotaloudellista epävakautta. Kuluttajahinnat kiihtyivät jo vuoden 2022 alkupuolella, kun elvyttävä kysyntä kohtasi korona-ajan jälkeiset tarjontarajoitteet. Energian ja elintarvikkeiden hintojen noustessa räjähdysmäisesti, inflaatio muuttui tilapäisesti kohonneesta hintojen noususta pidempiaikaiseksi ongelmaksi.

Mitä sitten tapahtuu vuonna 2023? Mutkistuuko geopoliittinen, energiapoliittinen ja talouspoliittinen kriisivyyhti entisestään? Lyhyellä aikavälillä, vastaus on monien asiantuntijoiden mukaan synkkä. Suuri osa maailmasta on taantumassa vuonna 2023, ja monin paikoin talouden heikko tila voi pahentaa myös yhteiskunnallis-poliittisia näkymiä.

On lukuisia syitä, miksi vuodesta 2023 tulee vaarallinen vuosi. Jos ja kun länsimedian ylläpitämä narratiivi hajoaa, mitä ”tolkun ihmiset” sitten ajattelevat? Jokainen kriisi synnyttää uusia mahdollisuuksia ja tämän hetkisten myllerrysten keskellä, uusi kansainvälinen järjestys hakee muotoaan. Mitä tekevät keskuspankit ja varainhoitoyhtiöt? Nousevatko Euraasian vastahegemoniset voimat, kumoten lännen vallan?

Maailman johtajuuden laatu on heikkenemässä juuri silloin, kun sille olisi kipeästi tarvetta, väittää amerikkalaisen ulkopolitiikan veteraani Henry Kissinger. Hän pelkää, että sivilisaatio saattaa vaarantua tämän seurauksena. Länsimainen kulttuuri on ainakin jo alennustilassa.

Kissinger on realisti, mutta myös elitisti, joka uskoo, että vain kourallinen ihmisiä ymmärtää elinkelpoisen maailmanjärjestyksen monimutkaisen rakenteen. Samoin hän katsoo, että hyvin harvoilla ihmisillä on johtajuuden lahjoja, joita tarvitaan luomaan, puolustamaan, tai uudistamaan herkkää kansainvälistä kehystä.

Tehokkaalle johtajalle ei riitä, että hän ymmärtää kansainvälistä järjestelmää. Kissinger uskoo, että on olemassa valtava kuilu sen maailman välillä, jonka jonkin maan kansalaiset haluavat nähdä ja joka on todellisuudessa mahdollinen. Maailma ei voi olla sellainen, kuin vaikkapa kiinalainen yleinen mielipide haluaisi, eikä sellainen, kuin monet amerikkalaiset haluaisivat. Se ei voi myöskään olla niin islamilainen, kuin jotkut muslimit haluaisivat.

Suurten johtajien tulisi Kissingerin mukaan kuroa umpeen kuilu oman maansa yleisen mielipiteen ja kansainväliseen diplomatiaan erottamattomasti liittyvien kompromissien välillä. Heidän olisi nähtävä maailman kulloinenkin tila riittävän selkeästi ymmärtääkseen, mikä on mahdollista ja kestävää. Lisäksi heidän tulisi kyetä taivuttelemaan maanmiehensä hyväksymään ratkaisut, jotka ovat väistämättä usein pettymyksiä tuottavia kompromisseja.

Tällainen johtajuus edellyttää harvinaista yhdistelmää älyllisiä kykyjä, koulutusta ja sellaista intuitiivista politiikan ymmärtämistä, jota vain harvoilla on. Kissingerin viimeisin kirja, Leadership: Six Studies in World Strategy, nostaa esiin kuusi hänelle mieluista esimerkkitapausta: Saksan Konrad Adenauerin, Ranskan Charles de Gaullen, Yhdysvaltojen Richard Nixonin, Egyptin Anwar Sadatin, Britannian Margaret Thatcherin ja Singaporen Lee Kuan Yewn.

Kuten kirjan alaotsikosta, Six Studies in World Strategy, käy ilmi, geopoliitikko Kissinger on eniten kiinnostunut siitä, miten nämä johtajat ovat toimineet maailmannäyttämöllä. Kissingerille itselleenkin strategiset manööverit olivat usein moraalisia tai lainopillisia näkökohtia tärkeämpiä, joten hän ei ole kiinnostunut siitä, miten tarkastelun kohteeksi valitut johtajat ovat pärjänneet kotimaidensa parlamenteissa.

Kiinnostavaa kyllä, Kissinger tuntuu arvostavan jopa Ranskan Nato-kriittistä ja angloamerikkalaista hegemoniaa vastustanutta Charles de Gaullea, joka loi poliittisen todellisuuden ”pelkällä tahdonvoimalla”. Kissinger ihailee De Gaullen valtiotaitoa, esittäen, että ”kaikissa tärkeissä strategisissa kysymyksissä, joita Ranska ja Eurooppa kohtasivat kolmen vuosikymmenen ajan, De Gaulle arvioi oikein, vastoin ylivoimaista konsensusta”.

Poikkeukselliset olosuhteet nostivat ennen esiin tarvittavia johtajia, mutta nyt Kissinger pelkää, että nykymaailmassa näin ei enää käykään. Hän aprikoi, onko nykykulttuuri rapautunut siinä määrin, ettei yhteiskunnilla enää ole tarvittavaa viisautta uusien sukupolvien valmistamiseksi johtajuuteen. Moni muukin on pohtinut, sävyttääkö lähitulevaisuuden maailmaa amerikkalaisessa tieteiskomediassa esitelty idiokratia?

Kyse ei ole pelkästään siitä, että liberaali identititeettipolitiikka typeröittäisi koulutusta, vaan myös siitä, miten visuaalisempi mediakulttuuri ja internet vaikuttavat kollektiiviseen tietoisuuteen, vaarantaen keskittymiskyvyn ja tosiasioiden syvällisen ja kokonaisvaltaisen tarkastelun. Tiedotusvälineet luovat myös suuren mukautumispaineen, jota poliitikkojenkin on vaikea paeta.

Lähes sata vuotias Kissinger on pohtinut johtajuuden ongelmia kauemmin, kuin useimmat amerikkalaiset ovat olleet elossa. Kun hän astui julkisuuteen 1960-luvulla, vanha eliitti hallitsi yhä Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaa. Mutta vanha kaarti on sittemmin vaihtunut uuteen. Etenkin 2000-luvun amerikkalaisen valtiotaidon saavutukset eivät ole Kissingeristä enää innostavia.

Lännen globalistien sisäpiiriläinen arvioi, että maailmanjärjestyksen ongelma on nykyään yhä vaikeampi. Suurvaltakilpa kiihtyy, Kiina on lännelle monimutkaisempi haaste kuin Neuvostoliitto ja kansainvälinen luottamus amerikkalaiseen hegemoniaan on vähentynyt.

Geopoliittiset jännitteet kasvavat ja mukaan kuvioon ovat tulleet myös kybersodankäynti ja tekoälyteknologia. Kissingeristä nykyhaasteissa tarvittaisiin valtiomiestaitoa ja klassista viisautta, jonka puute on johtanut siihen, että populistit ja teknokraatit hallitsevat maailmaa väärin.

Venäjän presidentti Vladimir Putin vieraili maanantaina Valko-Venäjällä tapaamassa virkaveljeään Aleksandr Lukašenkoa. Uutinen Putinin työvierailusta aiheutti länsimaissa arvailuja visiitin salaisista syistä. On väitetty, että Putin haluaisi myös Valko-Venäjän osallistuvan Ukrainan operaatioon.

Minskin keskusteluissa virallisina aiheina olivat energia- ja teollisuuspolitiikka, mutta myös yhteisten sotaharjoitusten jatkamisesta sovittiin. Taloudellinen, humanitaarinen ja sotilaallis-poliittinen yhteistyö on tiivistymässä valtioliitossa, jonka on tarkoitus vahvistaa sekä Venäjän että Valko-Venäjän turvallisuutta.

Tapaaminen, joka oli Putinin ensimmäinen vierailu Valko-Venäjälle sitten vuoden 2019, pidettiin vain tunteja sen jälkeen, kun Moskova oli käynnistänyt uuden ohjusiskujen sarjan, joka vahingoitti keskeistä infrastruktuuria Kiovassa ja sen ympäristössä.

Putinin Minskin matkan jälkeen, Venäjän turvallisuusneuvoston varapuheenjohtaja Dmitri Medvedev puolestaan matkusti Kiinaan ja tapasi keskiviikkona Pekingissä presidentti Xi Jinpingin. Nyt arvuutellaan, mitkä olivat Medvedevin terveiset kommunistisen puolueen pääsihteerille.

Vaikka lännessä on yritetty povata Moskovan ja Pekingin välirikkoa, tapaamisessa Xi kertoi Kiinan olevan valmis ”lähentymiseen Venäjän kanssa oikeudenmukaisemman globaalin hallinnon luomiseksi”.

”Kiinan ja Venäjän kattavan strategisen kumppanuuden muotoutuminen uudella aikakaudella on Kiinan ja Venäjän tekemä valinta, jossa otetaan huomioon niiden ainutlaatuiset kansalliset piirteet ja pitkän aikavälin strategiset edut”, Xi lisäsi.

Tällä välin, Venäjän puolustusministeri Sergei Šoigu kertoi suunnitelmista, jotka ovat hänen mukaansa ”vastareaktio Suomen ja Ruotsin tulevalle Nato-jäsenyydelle”. Venäjä aikoo perustaa mm. kaksi uutta sotilaspiiriä vastatoimena Naton pyrkimykselle kasvattaa sotilaallista uhkaa Venäjän rajojen lähellä.

Keskiviikkoaamuna, myös Ukrainan presidentti Zelenskyi antoi oman ilmoituksensa: hän kertoi olevansa matkalla Yhdysvaltoihin tapaamaan pikaisesti presidentti Bideniä. Zelenskyi puhuu vierailunsa aikana myös maan kongressille. Yhdysvallat on myöntämässä Ukrainalle jälleen lisää aseapua – lähes kahden miljardin dollarin edestä – pitkittääkseen konfiktia.

Eikä tässä vielä kaikki: Venäjä ja Kiina ovat aloittaneet yhteiset merisotaharjoitukset Itä-Kiinan merellä. Venäjän puolustusministeriön mukaan yhteisharjoitus on osa maiden välisten ”suhteiden syventämistä länsimaiden painostuksen alla”.

Ministeriö lisäsi, että sotaharjoituksen päätavoite on ”vahvistaa laivastoyhteistyötä, sekä ylläpitää rauhaa ja vakautta Aasian ja Tyynenmeren alueella”. Jonkinlaisia viestejä tässä ilmeisesti lähetellään Nato-lännelle ja varaudutaan tuleviin koitoksiin.

Jossain on myös uumoiltu Venäjän suunnittelevan laajamittaista offensiivia Kiovan valtaamiseksi. Päättyykö vuosi mobilisoitujen venäläisjoukkojen suurhyökkäykseen Ukrainassa? Maaperä lienee ainakin jo tarpeeksi jäinen joukkojen etenemiselle.

Ulkopoliittinen instituutti, angloamerikkalaista hegemoniaa ja poliittista lännettymistä Suomessa edistävä propagandalaitos, käynnistää vuoden 2023 alussa uuden Kiinaan keskittyvän tutkimuskeskuksen.

Globaalin järjestyksen ja Kiinan tutkimuskeskus (englanniksi ”naru”, eli Center on Global Orders and China, CORD), tulee tarkastelemaan ”Kiinan vahvistunutta asemaa maailmassa kansainvälisten suhteiden ja poliittisen talouden näkökulmista”. Epäilemättä atlanttiset painotukset tulevat näkyviin, kunhan keskuksen edustajat pääsevät esiintymään julkisuudessa.

Keskus väittää tavoitteekseen ”korkeatasoisen tutkimuksen” tekemisen ”Kiinan kasvavasta kansainvälisestä roolista ja sen vaikutuksista globaaliin järjestykseen eri politiikkalohkoilla”. Odotettavissa on siis analyysiä siitä, kuinka Kiina uhkaa lännen peukaloitujen sääntöjen järjestystä.

Keskuksessa tutkitaan lisäksi Kiinan ”ulkopolitiikan sisäisiä vaikuttimia”, mikä tarkoittaa, että tulemme pian kuulemaan suomen kielellä Nato-lännen infosotalaitosten kokoamia satuja ja tarinoita Kiinan salakavalasta yrityksestä valloittaa koko maailma.

Keskuksen tuottama tieto on kuulemma ”poliittisen päätöksenteon kannalta oleellista”. Suomalaispoliitikot, pääministeri Sanna Marinin johdolla, ovat jo julkisesti esittäneet hyvin kärkeviä kantoja Kiinaan ja sama linja tulee varmasti vain voimistumaan ensi vuonna.

Kuten on tehty muissakin Yhdysvaltojen komentoon alistetuissa maissa, myös Suomen eri yliopistojen ja tutkimuslaitosten Kiina-tutkijat, sekä valtionhallinnon Kiina-asiantuntijat, on luultavasti jo valjastettu mukaan suurvaltakilvan länsirintamaan.

Tästä joukosta erottuva poikkeus, kapinallinen akateemikko Thorsten J. Pattberg, on paljastanut, että jokaisen ”Kiinan opiskelijan” akateemisen koulutuksen aikana, tai pian sen jälkeen, koittaa hetki, jolloin hän törmää ”länsimaisiin Kiinan-vastaisiin valtiollisen turvallisuuden agentteihin”.

Lännen tiedusteluväki tekee kohteestaan täydellisen taustatutkimuksen ja esittää sitten yksinkertaisen tarjouksen: ”Joko tuotat Kiinan-vastaista sisältöä, tai sinut leimataan demokratian vastustajaksi ja vapauden viholliseksi, petturiksi. Siinä tapauksessa, et enää koskaan löydä töitä lännestä”, Pattberg kertoo, perustaen väitteensä omiin karvaisiin kokemuksiinsa.

Länsimainen Kiinan-tutkija ei saa suhtautua Kiinaan sympatisoivasti, tai edes neutraalisti, vaan häneltä odotetaan vain kriittistä katsantoa; Kiinan tarkastelu toteutetaan vihamielisen, länsikeskeisen prisman läpi. Virallinen ”Kiina-tutkimus” on siis vain yksi sodankäynnin väline Kiinan kansallisten intressien – poliittisten ja taloudellisten pyrkimysten – sabotoimiseksi.

Ulkopoliittisen instituutin uuden alaorganisaation ryhtyessä tuottamaan ”tutkimustietoaan” Kiinasta, on varmaa, että materiaali tulee tukemaan Yhdysvaltojen ulkopoliittisia päämääriä Kiinan-vastaisessa hybridisodassa.

Samalla kun Suomen mediassa huomio on keskittynyt yhä vain Ukrainaan, Nato-jäsenyyden ratifiointikiemuroihin ja hallitusviisikon välienselvittelyyn, Länsi-Aasiassa (anglosaksien ”Lähi-idässä”) kuohuu pinnan alla. Maailmanpolitiikan painopiste on muuttumassa. Itse asiassa näiden muutosten suunta on ollut havaittavissa jo jonkin aikaa.

Esimerkkinä tästä, meneillään on käänteentekevä, korkean tason kohtaaminen Kiinan ja arabimaailman välillä. Kiinan presidentti Xi Jinping on matkustanut kolmipäiväiselle, historialliselle vierailulle Saudi-Arabiaan, jossa Kiinan ja arabimaailman yhteistyökuvioita ja tulevaisuuden visioita synergisoidaan yhteen.

Kuningaskunta on perinteisesti ollut yksi Yhdysvaltojen läheisimmistä kumppaneista alueella, mutta nyt saudimonarkia pyrkii tiivistämään suhteitaan Kiinaan, joka on jo ennestään saudien suurin kauppakumppani. Xin matka maailman suurimpaan öljynviejämaahan tapahtuu kaksi kuukautta sen jälkeen, kun Riad torjui Yhdysvaltojen presidentin Joe Bidenin öljyntuotantoa koskevat vetoomukset.

Xin vierailun aikana järjestetään yhteistyö- ja kehityshuippukokouksia, joihin osallistuu edustajia kolmestakymmenestä eri maasta, sekä monista kansainvälisistä organisaatioista. Suomessa media ei ainakaan vielä uutisoi aiheesta; eihän täällä muutenkaan ymmärretä, että länsikeskeinen globalisaatio on jo ohi ja sen tilalle on rakentumassa uusi järjestys, jossa Yhdysvallat ei ole enää määräävässä asemassa.

Joidenkin tarkkailijoiden mukaan yhteinen ”kääntyminen itään” on merkittävä strateginen muutos Persianlahden maille. Siinä missä Yhdysvaltojen presidentti Joe Biden sai vaimean vastaanoton, Xi Jinpingille valmisteltiin juhlavampi tervetuloseremonia hävittäjäsaattueineen.

Kiinan ja Saudi-Arabian suhteista voi tulla malli muille arabimaille. Kun kahdenväliset suhteet kehittyvät osapuolille yhä hyödyllisemmiksi, muut alueen maat seuraavat perässä. Xin vierailun aikana allekirjoitetaan useita uusia sopimuksia.

Ukrainan kriisin kärjistyttyä, Saudi-Arabia ja muut Persianlahden maat ilmaisivat Yhdysvaltojen ja EU:n kannoista poikkeavia näkemyksiä, osoittaen strategista riippumattomuutta ja itsenäisyyttä, mikä suututti Washingtonin päättäjät ja Valkoisen talon.

Yhdysvalloissa väitetään, että Kiina käyttää hyväkseen demokraattihallinnon riitaa Saudi-Arabian ja muiden alueen maiden kanssa, laajentaakseen vaikutusvaltaansa, lopullisena tarkoituksenaan potkia Yhdysvallat pois Persianlahdelta. Kuvaavaa lienee, että Kiina on onnistunut solmimaan strategisen kumppanuussopimuksen sekä Saudi-Arabian että Iranin islamilaisen tasavallan kanssa.

”Jotkut Yhdysvaltojen poliittiset päättäjät elättelevät edelleen hegemoniaharhakuvia ja kuvittelevat toiveikkaasti voivansa antaa määräyksiä arabimaailmalle. He uskovat virheellisesti, että arabialue on heidän leikkikenttänsä ja että heillä on oikeus yksipuolisiin suhteisiin, jotka hyödyttävät pääasiassa heitä itseään – alueen kansojen kustannuksella”, kommentoi aihetta tutkija Ebrahim Hashem kiinalaislehdelle.

Suurvaltojen eroavaisuudet kanssakäymisessä eivät voisi olla suuremmat. Kiina korostaa keskinäisen kunnioituksen, molemminpuolisen hyödyn ja yhteisvoiton periaatteita, kun taas Yhdysvallat asettaa etusijalle ihmisoikeus- ja demokratia-aiheet ja antaa Saudi-Arabialle ja muille maille diktaatteja, joita monet alueella eivät enää hyväksy. Niinpä Kiina vaikuttaa ylimielistä länttä houkuttelevammalta kumppanilta.

Arabimaat ovat selvillä siitä, mikä on niiden intressien mukaista politiikkaa. Länsi-Aasiasta on yhä enemmän tulossa tila, jossa tapahtumien kulku määräytyy alueellisten toimijoiden ja Euraasian valtojen vuorovaikutuksen perusteella.

Siinä missä Yhdysvallat, Britannia ja eri Euroopan vallat ovat olleet epävakauden arkkitehteinä Persianlahdella, uudessa vaiheessa alue saa enemmän itsenäistä määräysvaltaa asioihinsa. Läntiset voimat eivät ole täysin pois pelistä, mutta niiden vaikutusmahdollisuudet ovat heikentyneet.

Kuten Xi esittää arabiyleisölle suunnatussa kirjoituksessaan, Kiinan ja arabivaltioiden väliset suhteet juontavat juurensa yli kahden vuosituhannen taakse, Silkkitien karavaanivirtoihin ja varhaisiin tieteellisiin innovaatioihin. Hän siteeraa myös islaminuskon profeetta Muhammedia, jonka väitetään sanoneen seuraajilleen, ”etsikää tietoa, vaikka teidän pitäisi mennä Kiinaan asti”.

Onko kiinalaisvierailu Saudi-Arabiassa alkua Xin mainitsemalle ”uudelle aikakaudelle”, jota heijastaisivat monenkeskisyys ja globaali vakaus? Onnistuuko maailmanjärjestyksen suunnanmuutos kriisien keskellä? Mitä tekee ylivaltafantasioissaan yhä elävä Yhdysvallat, joka katselee synkeänä Kiinan nousua?

Euroopan komission puheenjohtaja Ursula von der Leyen järkytti kumppaneitaan puheellaan, jossa hän tuli sanoneeksi, että Ukraina on menettänyt yli sata tuhatta armeijan sotilasta ja yli kaksikymmentä tuhatta siviiliä. 

Vaikka lausunto kuitattiin ”noloksi mokaksi”, se ei paljoa poikkea Yhdysvaltojen asevoimien komentajan, kenraali Mark Milleyn kommenteista. Puhuessaan New Yorkin talousklubin isännöimässä konferenssissa, Milley sanoi, että yli sata tuhatta venäläissotilasta on kuollut tai haavoittunut taisteluissa, mutta lisäsi, että sotilastappioiden määrä on todennäköisesti sama myös Ukrainan puolella.

”Ukrainan raskaat tappiot ovat merkki siitä, että Washingtonin tosiasiallinen sota Venäjän kanssa on vaikeuksissa”, kommentoi asiaa ulko- ja turvallisuuspolitiikan asiantuntija Stephen Bryen. Hänen arvionsa on musertava: Ukrainalta on loppumassa sotilaat.

Kiova on häviämässä taistelukentällä ja koska venäläiset tuhoavat järjestelmällisesti alueen infrastruktuuria, miljoonat ukrainalaiset ovat paenneet ulkomaille. ”On epätodennäköistä, että maa voisi toipua, vaikka sota päättyisi huomenna”, Bryen esittää.

Venäjän asevoimien ongelmat eivät ole yhtä vakavia. Moskova on täydentänyt rintamajoukkojensa määrää asevelvollisuusohjelmalla, joka käsittää myös Venäjään liitettyjen alueiden väestön. Myös venäläistä palkka-armeijaa, Wagner-ryhmää, on kasvatettu merkittävästi viime huhtikuun kahdeksasta tuhannesta lähes neljäänkymmeneen tuhanteen taistelijaan.

Viime aikoina esiin tulleiden tietojen joukossa on kerrottu, että noin tuhat kaksisataa puolalaista ”vapaaehtoista” on saanut surmansa Ukrainassa. On epätodennäköistä, että Puola sitoisi paljon lisää joukkoja Ukrainaan, kun otetaan huomioon tappiot ja riski Venäjän vastatoimista.

Bryen katsoo, että ”kun pidetään mielessä hälyttävän korkeat tappiot, Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyi joutuu todelliseen kriisiin, mikäli sota vielä pitkittyy”.

Venäjä on viime aikoina keskittynyt tuhoamaan kriittistä infrastruktuuria ja ukrainalaisia komentopaikkoja, sekä mahdollisimman paljon Ukrainalle arvokasta aseistusta, erityisesti Himarsin kaltaisia raketinheitinjärjestelmiä, ilmatorjuntayksiköitä ja tykistöä.

Taistelukentän tappiot Ukrainan puolella näyttävät olevan suurelta osin seurausta venäläisestä raskaasta tykistöstä, jota koordinoivat venäläiset sotilaslennokit. Venäjä on myös edistynyt parantamalla kenttäjohtamista. Venäläiset vetäytyivät strategisesti Hersonista säilyttääkseen sotilaitaan ja järjestääkseen itselleen parempia puolustusasemia.

Suurin osa raskaista taisteluista käydään nyt Bakhmutissa ja sen ympäristössä, jossa venäläiset ja paikalliset joukot näyttävät etenevän hitaasti, mutta tasaisesti. Tämä taistelu kuluttaa Ukrainan reserviä ja on maksanut ukrainalaisjoukoille suuria määriä ammuksia, joita ei voida helposti korvata.

Amerikkalaistutkija arvelee, että ”eurooppalaisten resurssit ovat pienentyneet kriittiselle tasolle ja toimitusten jatkaminen Ukrainaan ei ehkä ole mahdollista”. Myös Yhdysvaltojen varasto alkaa olla tyhjä, ”erityisesti tärkeiden korkean teknologian järjestelmien, kuten Himarsin, Javelinin kaltaisten panssarintorjunta-aseiden ja Stinger -ilmatorjuntaohjusjärjestelmien osalta”. Yhdysvalloilla on ”pulaa myös tavanomaisista ammuksista”.

Bryenistä on täysin selvää, ettei kongressi voi ”jatkuvasti äänestää miljardien dollarien arvoisesta aseavusta Ukrainalle, kun Yhdysvalloilla itsellään ei ole aseita, eikä se voi tukea elintärkeitä intressejään muualla”.

Ukrainan lopputulos on, että Zelenskyi ei ehkä pysty ylläpitämään ja täydentämään armeijansa sotilaskalustoa, eikä korvaamaan menettämiään joukkoja. Vaikka Ukrainan hallitus on ymmärrettävästi sensuroinut arkaluontoista tietoa sodan kulusta, on selvää, että silmukka kiristyy.

Samaan aikaan Ukrainan kyvyttömyys suojella kriittistä infrastruktuuria, voi lisätä maasta pakoa entisestään, kun ihmiset etsivät lämpöä ja turvaa ja nuoret miehet välttelevät kutsuntoja.

Venäjällä ei näytä syntyvän sellaista sisäistä sodanvastaista liikettä, joka olisi riittävän uskottava saadakseen Venäjän johdon perääntymään. Bryen olettaa, että Venäjä pysyy Ukrainassa ”talven yli ja ehkä pidempäänkin”, voidakseen ”murskata Naton ja nöyryyttää Yhdysvaltoja – mikä on Venäjän todellinen tavoite”.

Talven aikana, energia- ja talouskriisin vaivaamassa Euroopassa, johtavien poliitikkojen toistamat hokemat Ukrainan voitosta, saattavat vaimentua. Myös Yhdysvalloilla voi olla poliittinen kriisi edessään. ”Ollakseen uskottava ja pysyäkseen virassaan, Bidenin on muutettava suuntaa Ukrainan suhteen ja pian”, Bryen tylyttää.