Kuukausi: toukokuu 2023

Euraasian talousfoorumi on kokoontunut Moskovassa. Foorumi on Euraasian talousunionin (EAEU:n) vuosittainen tapahtuma, joka järjestetään vuorotellen unionin jäsenmaissa. Viime vuonna kokoustettiin Kirgisian Biškekissä, tänä vuonna puheenjohtajana toimi Venäjä. Foorumin tavoitteena on ”parantaa yhteistyötä Euraasian mantereella”.

Foorumin tämänvuotisena teemana oli tärkeä aihe, Euraasian yhdentyminen moninapaisessa maailmassa. Kaksipäiväiseen tilaisuuteen saapui edustajia yli viidestäkymmenestä maasta, joten miksikään ”muusta maailmasta eristetyn Venäjän” sulkeutuneeksi istunnoksi ei tapahtumaa voi kutsua.

Talousfoorumissa järjestettiin yhteensä noin kolmekymmentäviisi istuntoa, joissa käsiteltiin Euraasian suuraluetta ja sen asioita: ihmispääomaa, yhteistyötä, teknologiaa, sisämarkkinoita, unionin roolia muuttuvassa maailmassa, sekä strategisen kehityksen suuntaviivoja.

Myös Kiinan presidentti Xi Jinping lähetti virtuaalisen tervehdyksensä osallistujille ja toivotti Euraasian talousunionin tervetulleeksi Vyö ja tie -infrastruktuurihankkeeseen. Lännen pettymykseksi, Xi totesi jo aiemmin Kiinan ja Venäjän ”vahvistavan yhteistyötään monilla eri osa-alueilla ja jatkavan toistensa tukemista maille tärkeissä kysymyksissä”.

Vaikka ”Euraasian yhteisö” foorumeineen on leimattu Suomessa esimerkiksi Venäjän ”etupiiriajattelusta”, unioni vaikuttaa palvelevan resurssirikkaita jäsenmaitaan ehkä paremmin kuin Euroopan unioni omiaan? Putin muistutti, että Venäjä on aina pitänyt kiinni sitoumuksistaan kumppaneihinsa.

Tilaisuudessa keskusteltiin teknokraattisen kuuloisista, mutta kriisiajallemme tyypillisistä asioista, kuten ”teknologisesta suvereniteetista energia- ja elintarviketurvan takaajana”, ”ympäristösääntelystä”, ”elintarvikemarkkinoiden järjestämisestä”, ”kaupan esteiden poistamisesta”, ”yrittäjyyden kehittämisestä uudessa ympäristössä”, sekä jopa siitä, ”mitä korona-ajasta opittiin” (ällistyttävää kyllä, koronatestaus oli yhä käytössä foorumiin osallistujille).

Istunnoissa paneuduttiin digitalisaatioon, tieto- ja viestintäteknologiaan, digitaalisiin valuuttoihin ja sähköiseen kaupankäyntiin. Keskustelua käytiin myös ”EAEU 2030+ -strategiasta”, mikä kuulosti äkkiseltään samansuuntaiselta kuin YK:n kestävän kehityksen tavoiteohjelma, Agenda 2030. Myös ”vihreä Euraasia” mainittiin, ilmastotavoitteineen kaikkineen, joten Venäjän suunta ei ehkä sittenkään ole niin erilainen kuin länsimailla?

Unionille keskeisiä kehitystavoitteita aprikoitiin vuoteen 2045 saakka: mitä erityistoimia olisi toteutettava, jotta ”integraation kehitystavoitteet” saavutettaisiin, ja millaisiksi EAEU:n ”strategisen kehityksen uudet suuntaviivat” muodostuisivat. Loppujen lopuksi, jokainen valtio pyrkii pysymään mukana kehityksessä, jota kutsutaan ”neljänneksi teolliseksi vallankumoukseksi”.

Yhtenäisyyden ja moninapaisuuden teemoihin sopien, istuntojen osallistujat pohtivat myös EAEU:n, Shanghain yhteistyöjärjestö SCO:n ja BRICS-maiden välistä yhteistyötä, sekä siirtymistä uusiin selvitysmuotoihin keskinäisessä kaupassa. Euraasian yhteispelistä Indonesian ja Latinalaisen Amerikan maiden kanssa käytiin myös vuoropuhelua.

Venäjän presidentti Vladimir Putin sai tilaisuudessa oman puheenvuoronsa keskiviikkona. Hänen mielestään foorumin teema on ”erittäin ajankohtainen”. Globaalilla näyttämöllä tapahtuu Putinin mukaan ”todella syvällisiä ja perustavanlaatuisia muutoksia”, yhä useampien valtioiden pyrkiessä ”noudattamaan omaa kehitysmalliaan”, lännen sanelupolitiikasta välittämättä.

Putin viittasi jälleen ”uuden, oikeudenmukaisemman kansainvälisten taloussuhteiden arkkitehtuurin rakentamiseen” ja laajempaan ”keskinäiseen hyötyyn, kunnioitukseen ja toisten intressit huomioon ottavien kumppanuuksien verkostoon”. Tällaisen uuden järjestyksen tärkeydestä monet kansainväliset toimijat ovat Venäjän päämiehen mukaan jo samaa mieltä.

Putin ei voinut olla mainitsematta, miten Venäjän ”länsimaiset vastustajat” yrittävät ”suostuttelemalla tai kiristämällä pakottaa monia kumppaneita vähentämään yhteistyötä Venäjän kanssa”. ”Tässä prosessissa he eivät välitä tippaakaan tappioista, joita nämä valtiot ja niiden kansat joutuvat kärsimään”, Putin näpäytti.

Kaikesta huolimatta, Putin kuitenkin katsoi, että Euraasian unioni on ”vakiinnuttamassa asemaansa yhtenä itsenäisenä ja omavaraisena keskuksena kehittyvässä moninapaisessa maailmassa”. Hän halusi myös korostaa, että yhteistyö vasta vuonna 2015 perustetussa liittoumassa ”sujuu jo todella hyvin”.

Valko-Venäjän presidentin Aleksandr Lukašenkon mielestä, ”yhä useammat tiedostavat, että yksinapainen maailmanjärjestys olisi korvattava uusilla päätöksentekokeskuksilla, joissa otetaan huomioon kaikkien kansainvälisten suhteiden osapuolten edut”.

Kazakstanin presidentti Kassym-Jomart Tokajev näki unionin ensisijaisena tehtävänä ”muodostaa yhtenäinen, aidosti esteetön markkina-alue”. Hän oli vakuuttunut siitä, että unionista tulee lopulta, uusien liikenneväylien myötä, ”linkki Euroopan ja Aasian, globaalin etelän ja pohjoisen välille”.

Talousfoorumin antia tarkastellessa, näyttää siltä, että kansainvälisyys ja globalisoituminen etenevät myös euraasialaisessa kontekstissa. Tulevaisuuden ”moninapainen maailma” ei ole länsijohtoinen, vaan useiden suuralueiden muodostama geopoliittinen ja geoekonominen verkosto, joka kilpailee ja kärhämöi keskenään, tehden välillä myös yhteistyötä.

Viimeisin Nato-uutinen on, että Suomi on päätymässä sotilasliiton komentorakenteessa Hollannissa sijaitsevan Brunssumin yleisoperaatioesikunnan alaisuuteen, sotilasliiton Euroopan-joukkojen komentajan, kenraali Christopher G. Cavolin esityksestä.

Suomalaisten Nato-kiihkoilijoiden toiveissa oli päästä Yhdysvalloissa toimivan Norfolkin esikunnan yhteyteen, mutta toisin taitaa käydä. Brunssumista Hollannista johdetaan Alppien pohjoispuolella olevan Euroopan, Itämeren alueen ja esimerkiksi Baltian kääpiövaltioiden epäkiitollista puolustusta.

Sauli Niinistö luuli liittävänsä Suomen läntisen maailman kovaan ytimeen, mutta liittikin maamme entisen Neuvostoliiton traumavaltioryhmään, joka räksyttää Venäjälle ja Kiinalle Washingtonin käskystä, omat talousnäkymänsä tuhoten.

Yhdysvaltojen armeijan perspektiivistä, Suomi lienee ollut koko ajan osa Itä-Eurooppaa. Naton omissa sotasuunnitelmissa, Suomi on nyt lähempänä Baltiaa kuin pohjoismaita. Ruotsi tuskin tulee Natoon edes liittymään, sillä rahavallan ruotsalaissuvuilla on nyt suomalaiset ihmiskilpinään, olemmehan uhrattavissa oleva ”etulinjan maa”.

Tätä lopullista kohtaloa odotellessa, Nato-lännen ideana on käyttää Suomea hyväksi arktisen alueen geopoliittisessa pelissä, Itämeren kahakoissa, sekä Viron, Latvian ja Liettuan puolustamisessa. Eli aivan kuten Euroopan unioniin liityttäessä, Suomi joutuu sotilasliitossakin kannattelemaan muita ja maksamaan kalliisti jäsenyydestään.

Toisaalla, lännen eliitti puhuu jo avoimesti siitä, kuinka entisenlainen ”globalisaatio on kuollut” ja tulevaisuudessa tuotannon omistuksella ja sijainnilla on entistä enemmän merkitystä. Niinpä valtiot kääntyvät sisäänpäin, millä on vaikutusta myös sotilaallisiin skenaarioihin.

Tosi paikan tullen, kukaan ei tule Suomen avuksi, mutta muuten voi käydä yhtä heikosti kuten Ukrainalle. Epävakaassa lähitulevaisuudessa, näemme varmasti lisää rajoitettuja sotia ja muita konflikteja, joissa jopa ulko- ja turvallisuuspolitiikassaan lännelle uskollisia hyväuskoisia uhrataan rahavallan suunnitelmien toteuttamiseksi.

Politico-lehden mukaan, amerikkalaisviranomaiset varautuvat siihen mahdollisuuteen, että sota Ukrainassa muuttuu ”jäätyneeksi konfliktiksi”, joka kestää ”useita vuosia – ehkä jopa vuosikymmeniä” – ja liittyy ”samankaltaisten pitkien vastakkainasettelujen joukkoon kuin Korean niemimaalla, Etelä-Aasiassa ja muualla”.

Bidenin hallinnossa on keskusteltu muun muassa siitä, miten voitaisiin asettaa mahdolliset rajat, joita Ukraina ja Venäjä eivät saisi ylittää, mutta joiden ei tarvitsisi olla virallisia rajoja. Näin yritetään ilmeisesti saada edes osa Ukrainasta jäämään osaksi Nato-blokkia. Alustavia keskusteluja tästä aiheesta on käyty Yhdysvaltojen eri virastoissa ja Valkoisessa talossa.

Amerikkalaislehden mukaan, ”tämä skenaario saattaa osoittautua realistisimmaksi pitkän aikavälin tulokseksi, koska sen enempää Kiova kuin Moskova eivät näytä olevan halukkaita koskaan myöntämään tappiota”. Samaan aikaan, Yhdysvaltojen hallinnossa ollaan yhä enemmän sitä mieltä, ettei Ukrainan paljon mainostettu ”vastahyökkäys” tule onnistumaan, tai ainakaan vaikuttamaan merkittävästi Venäjään.

Jäätynyt konflikti – jossa taistelut taukoavat, mutta kumpaakaan osapuolta ei julisteta voittajaksi, eivätkä ne hyväksy sodan virallista päättymistä – voisi olla poliittisesti ja taloudellisesti miellyttävä pitkän aikavälin tulos Yhdysvalloille ja muille Ukrainaa tällä hetkellä tukeville maille: sotilaallisten yhteenottojen määrä vähenisi, Kiovan tukemisen kustannukset todennäköisesti laskisivat ja sodan julkinen huomio hiipuisi.

Toimittaja Seymour Hersh väittää Puolan ja muiden maiden, mukaan lukien Liettuan, Latvian ja Viron pahamaineisten venäläisvihamielisten hallintojen, salaa kehottavan Zelenskyiä lopettamaan sodan Ukrainassa. Jos tällaiset kehotukset ovat totta, niillä täytyy olla Washingtonin hyväksyntä.

Mikä sitten olisi Nato-lännen motiivi konfliktin jäädyttämiselle, kun tähän asti on hoettu Ukrainan voittoa? He halunnevat vain hankkia lisää aikaa (kuten tehtiin Minskin sopimusten kanssa) ja jatkaa sotilaallisen infrastruktuurin sijoittamista Kiovan hallitsemille alueille.

Mutta mitä Venäjä tuumaisi tällaisesta skenaariosta? Kremlissä tuskin luotetaan enää lännen tyhjiin lupauksiin tai sopimuksiin. Jos nykyinen konflikti jäädytettäisiin tähän, Venäjän strategiset riskit vain kasvaisivat. Ukrainan vihamielisyyksien lopettaminen ilman Kiovan nykyisen hallinnon kukistamista olisi Venäjälle selvä tappio.

Konfliktin jäätyminen voisi myös osoittautua sisäpoliittisesti ongelmalliseksi ratkaisuksi. Vaikka venäläiset liberaalit luultavasti mielihyvin lopettaisivat sotilaallisen erikoisoperaation, maan patrioottisempi kansankerros ei ehkä katsoisi sellaista hyvällä, kaikkien uhrausten jälkeen. Näin ollen epäilen, ettei Venäjä suostu pelaamaan mukana Washingtonin suunnitelmassa.

Kiovan länsijohtoisen hallinnon säilyttäminen asemissaan tarkoittaisi vain uutta yhteenottoa lähitulevaisuudessa. Venäjälle ei jää muuta mahdollisuutta, kuin jatkaa Ukrainan demilitarisointia hyökkäysoperaatioilla ja ohjusiskuilla tärkeisiin kohteisiin, kuten asevarastoihin.

Venäjä on osoittanut, että se voi käydä tätä sotaa aiheuttamatta vakavaa taakkaa taloudelleen tai kansalaisilleen. Hätätilassa oleva Ukraina sen sijaan tarvitsee kosolti ulkopuolista apua. Jos Venäjä pitää yllä painetta Ukrainaa kohtaan pitkään, se saa Kiovan tukijoineen lopulta perääntymään.

Tällä välin, kentän karu todellisuus murentaa lännen virallista narratiivia. Ennen pitkää, Kiovalta loppuvat sotilaat ja ulkomainen aseapukin tyrehtyy. Onkohan Washington ottanut huomioon sitä vaihtoehtoa, että Nato-maiden taustapirut ja palkkasotilaat saattavat vielä joutua pakenemaan Ukrainasta, aivan kuten pari vuotta sitten Afganistanista?

Igor ”Strelkov” Girkinin johtamat, sotaa kannattavat venäläiset kansallismieliset, ovat pitäneet lehdistötilaisuuden, jonka pääviesti on, että heidän perustamansa uusi ryhmä haluaa mukaan politiikkaan pelastaakseen Venäjän, jota ”uhkaa sekasorto tai jopa romahdus, Ukrainan sotilasoperaation epäonnistumisen vuoksi”.

Kansallismielinen ryhmä, joka tunnetaan nimellä ”vihaisten patrioottien klubi”, sanoi menevänsä mukaan politiikkaan oppositiopuolueena ilman Kremlin virallista tai epävirallista ohjetta, mutta totesi pitävänsä Putinia ”ainoana todellisena vakauden takaajana nyky-Venäjällä”. Klubi perustettiin 17. maaliskuuta.

Girkin, entinen turvallisuuspalvelu FSB:n upseeri, joka oli mukana Krimin liittymisessä Venäjään vuonna 2014 ja joka organisoi sen jälkeen venäläismielisiä miliisejä Itä-Ukrainassa, pelkää Venäjän tulevaisuuden puolesta.

”Venäjällä on syntymässä systeeminen kriisi – tai se on jo kriisin kourissa – samalla kun yhteiskunnan lämpötila nousee”, Girkin kertoi uutistoimisto Reutersille. ”Olemme erittäin vakavien, luonteeltaan katastrofaalisten sisäpoliittisten muutosten kynnyksellä.”

”Kaikkien terveiden voimien on luotava järjestöjä, jotka osallistuvat poliittiseen taisteluun, joka on väistämätön – ja joka on jo alkanut”, Girkin esitti.

Putinin Venäjällä kiihkeän kansallismieliset poliitikot ja bloggaajat ovat sotilaallisen erikoisoperaation alkamisen jälkeen ottaneet yhä useammin kriittisen roolin. He ovat arvostelleet sotilasjohtoa, jonka he katsovat epäonnistuneen Ukrainassa ”epäpätevyyden, korruption ja jopa petoksen vuoksi”.

Kremlin mukaan, sotilaallinen erikoisoperaatio Ukrainassa tulee saavuttamaan kaikki tavoitteensa. Girkinin viimeisintä siirtoa ei ole kommentoitu, mutta hänen kritiikistään ollaan varmasti tietoisia.

Girkinin mukaan on selvää, että taistelu ”Putinin jälkeisestä” aikakaudesta on jo alkanut Venäjän eliitin sisällä. Hän ei kuitenkaan toivo Putinin syrjäyttämistä, sillä se johtaisi yhteiskunnalliseen epävakauteen ja kaaokseen.

”Vaikka olisin kuinka kriittinen häntä kohtaan – Putin on tällä hetkellä ainoa legitiimi hahmo Venäjän federaatiossa”, hän sanoi. Jos Putin syrjäytettäisiin vallasta, ”se merkitsisi Venäjän romahtamista”, Girkin totesi lehdistötilaisuudessa.

Girkin, joka ei tunnusta Ukrainaa suvereeniksi valtioksi ja sanoo, että suuri osa Ukrainasta on osa Venäjää, uskoo, että Venäjää uhkaa tappio sodassa, ellei se ”erota huippukomentajia, varkaita ja epäpäteviä henkilöitä ja ala taistella paljon vakavammin”.

”Jos nykytilanne jatkuu, me häviämme tämän sodan”, Girkin väitti ja lisäsi, että ”Venäjän voitto saavutettaisiin vain, jos Ukrainan valtiollisuus lakkautettaisiin ja kaupungit, kuten Kiova, päätyisivät Venäjän hallintaan”.

Putinin omaa kuvausta mukaillen, Girkin sanoi, että ”länsi haluaa tuhota Venäjän ja käynnistää vallankaappauksen, jonka tarkoituksena on saada valtaan länsimaiden tukemia poliitikkoja, jotka ryöstävät Venäjän luonnonvarat ja tuhoavat venäläisen kulttuurin”.

”Kompromissia ei tule: sota päättyy Venäjän lippuun Kiovan yllä, tai Venäjän tappioon, jonka tavoitteena on sen osittainen miehitys, aseistariisunta ja suvereniteetin poistaminen”, Girkin maalaili synkästi.

Girkinin lisäksi patrioottiryhmän muuhun johtoon kuuluvat puheenjohtaja Pavel Gubarev, Itä-Ukrainasta kotoisin oleva venäläismielinen taistelija, sotilaslääkäri Juri Jevitš ja edesmenneen Eduard Limonovin ”Toinen Venäjä” -liikkeen entinen jäsen, Mihail Aksel. Ryhmä jäänee Venäjällä poliittiseen marginaaliin; patrioottiklubilla ei omien sanojensa mukaan ole merkittäviä rahoittajia.

”Tehtävämme on joko auttaa maatamme välttämään lähestyvä myllerrys, tai luoda ne asemat, joissa toimimme siinä myllerryksessä, estääksemme Venäjän valtion ja ainutlaatuisen sivilisaation tuhoutumisen”, Girkin perusteli julkituloaan. Onko hän tosissaan, vai esittääkö ”entinen” FSB-mies vain uutta roolia meneillään olevassa sotapelissä?

Girkin, joka tunnetaan myös nimellä ”Igor Strelkov”, tuomittiin viime vuonna hollantilaisessa tuomioistuimessa poissaolevana murhasta, oletetusta osallisuudestaan Malaysia Airlinesin lennon 17 (MH17) alasampumiseen Ukrainan yllä vuonna 2014, jolloin 298 matkustajaa ja miehistön jäsentä kuoli. Hän on kiistänyt osallisuutensa ja samoin on tehnyt Kreml.

1990-luvulla, Neuvostoliiton seuraajavaltioksi julistautunut Venäjä käytännössä menetti suvereniteettinsa. Heijastuksena tästä alennustilasta, Boris Jeltsinin aikana sorvatun perustuslain 13. artiklassa sanotaan, että ”mitään ideologiaa ei saa vahvistaa valtiolliseksi, tai pakolliseksi ideologiaksi”.

Vaikka länsivaikutteisen liberalismin on valtionhallinnossa sittemmin syrjäyttänyt reaalipolitiikka, on Venäjän pitkäaikainen päämies Vladimir Putin pysytellyt kaukana kaikista ideologioista. Hän on päinvastoin pyrkinyt hillitsemään yhteiskuntajärjestystä potentiaalisesti epävakauttavia ideologisia ääripäitä.

Toisenlaisiakin näkemyksiä Venäjältä toki löytyy. 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä eräät venäläiset kansanedustajat ryhtyivät laatimaan luonnoksia perustuslain muutoksesta, joka poistaisi kiellon virallisen valtiollisen ideologian olemassaolosta.

”Nykyään perustuslakimme kieltää minkä tahansa ideologian – mielestämme tämä on väärin”, sanoi Žirinovskin kansallismielisen puolueen edustaja Sergei Katasonov tuolloin. ”Muiden valtioiden kokemukset osoittavat, että on normaalia, kun isänmaallisuuteen ja kansalaisten suojeluun perustuva valtioideologia on virallisesti vakiinnutettu.”

Länsimaistyyppisen demokratian kannattajat Venäjällä pelkäsivät, että perustuslain ”ideologia-artiklan” muutos ”johtaisi Neuvostoliiton perustuslain kuudennen artiklan toistumiseen, jossa määriteltiin yhden puolueen ja ideologian hallinto”.

Kremlin tiedottaja Dmitri Peskov kiirehti sanomaan, ettei presidentti Putinilla ole aikomusta muuttaa perustuslakia. Tänä päivänä, lännen hybridisodan keskellä, Ukrainan konfliktin yhä vain kuumentuessa, mieli saattaa vielä muuttua?

Putin on ilmoittanut Venäjän pyrkivän ”yhteiskunnan lujittamiseen kansalaisarvojen ja isänmaallisuuden pohjalta”. Kansakunnan tilaa koskevissa puheissaan, hän on toistuvasti kehottanut venäläisiä kokoontumaan valtion piiriin ja osallistumaan sen kehittämiseen.

Myös termiä ”yhtenäisyys” on toisteltu usein ja aiemmin maltillinen Putin on julkituonut yllättävän konservatiivisia näkemyksiä länsimaista rappiollisuutta kritisoidessaan. Ukrainan operaatiossa käytetyn mystisen Z-symbolin on nähty lännessä kuvastavan ”fasismia” ja ”isovenäläistä imperialismia”.

Venäläinen liikemies, monarkisti ja poliittinen vaikuttaja, Konstantin Malofejev katsoo, että perustuslain artikla-asia pitäisi jo ratkaista. Nyt kun Venäjän suvereniteettia ”ollaan palauttamassa Ukrainan rintamalla”, jäljelle jää hänen mielestään valtioideologian kiellon poistaminen. Tarttuuko Putin toimeen lännen hyökkäysten ja kotimaan patrioottien kritiikin ristipaineessa?

Malofejev on kirjoittanut enteilevästi trilogian nimeltä Imperiumi, jossa hän, Venäjän ”tuhatvuotisen historian valossa”, näkee vallanpitäjien tehtävänä olevan suurvallan ”ylpeyden ja arvokkuuden palauttamisen”, sekä ”historiallisen tehtävän” täyttämisen. Vakaumuksestaan varmana hän esittää, että ”ilman selkeää ideologiaa – tietoisuutta itsestämme Pyhänä Venäjänä, kolmantena Roomana, imperiumina, emme voi voittaa”.

Korkeat tavoitteet eivät kaikkia miellytä ja Tsargrad -televisokanavan perustaja onkin saanut tuta lännen vihan: Yhdysvallat on takavarikoinut – toisin sanoen, varastanut – hänen varojaan yli viiden miljoonan dollarin edestä ja Malofejev on joutunut hiljattain myös salamurhayrityksen kohteeksi.

”Emme voi taistella vapaamuurarien länsimaisen demokratian liberaalia pahuutta vastaan, pitäen itseämme osana heidän maailmaansa. Emme ole heidän maakuntansa; olemme oman, venäläisen maailmamme keskus”, Malofejev julistaa, aivan kuin muistutuksena Venäjän valtiojohdolle.

Aleksandr Dugin tarkastelee Ukrainassa käytävän sodan päätoimijoita ja heidän tavoitteitaan. Tässä yhteydessä hän ottaa käyttöön Zbigniew Brzezinskin ”geopoliittisen shakkilaudan” metaforan.

Duginista on selvää, että Ukrainan – ja jossain määrin myös koko Venäjän alue – on ”shakkilauta”, jolla on meneillään globaalien mittasuhteiden geopoliittinen vastakkainasettelu. Kiovalla ei ole itsenäisyyttä, eikä se ole suvereeni valta: se on vain pelinappula, sotilasmoukka, jota Venäjää vastaan pelaavat läntiset tahot liikuttavat harkintansa mukaan.

Dugin katsoo, että lautapeliskeema voi auttaa valaisemaan tapahtumia sodan sumun keskellä. Venäjä on nyt sodassa kollektiivista länttä vastaan, ja osapuolet voidaan kuvata kahtena shakinpelaajana. Venäjä pelaa Duginin pelissä valkoisilla ja länsi mustilla nappuloilla.

Koska puhutaan geopoliittisesta shakista, voidaan jokainen napa – valtakeskus tai valtio – kuvitella pelinappulaksi, jolla on oma suunnitelmansa, oma logiikkansa, oma strategiansa ja omat tavoitteensa sodassa. ”Samaan aikaan kutakin geopoliittista nappulaa rajoittavat toiminnassaan muut nappulat, sekä valkoiset että mustat, sekä omat että vastustajan nappulat”, Dugin muotoilee.

Kummaltakin puolelta, hän nostaa esiin kolmea pääpelihahmoa. Nämä hahmot pitävät sisällään valtavan määrän toissijaisia päätöksentekokeskuksia, analyysi- ja asiantuntijaryhmiä sekä vaikuttajaverkostoja. Nämä ovat Ukrainan sodan geopoliittisen shakkipelin makrofiguureja, jotka voivat muuttaa sijaissodan kolmanneksi maailmansodaksi.

Lännen mustat pelinappulat

Yhdysvaltojen ja EU:n atlanttinen eliitti poliittisine lakeijoineen toistaa mantraa siitä, kuinka ”Venäjän on hävittävä” ja vaatii täydellisen ja murskaavan tappion aiheuttamista Venäjälle ja sisäpoliittisen kaaoksen aikaansaamista koko federaation romahduttamiseksi.

Tätä ”välittömän voiton puoluetta” edustaa ennen kaikkea Britannian salainen palvelu, joka toimii läheisessä yhteydessä Yhdysvaltojen ”kaganistisiin”, ts. neokonservatiivisiin piireihin ja niitä lähellä oleviin Pentagonin ja CIA:n piireihin. Myös meillä Suomessa poliitikot, tutkijat, toimittajat ja sotilastahot on opetettu hokemaan samoja kielikuvia.

Dugin on hyvin perillä siitä, että angloamerikkalaisten sotahaukkojen näkökulmasta katsottuna, Venäjä on heikentynyt. ”Pattitilanne rintamalla, mobilisaatiouudistusten päättämättömyys tai jatkuva lykkääminen, pakotteiden vaikutukset, johdonmukaisen ideologian puute, selkeän strategisen voitontahdon puute” – ovat merkkejä siitä, että Venäjä on kuilun partaalla ja voi romahtaa, jos sitä työnnetään voimakkaasti.

Siksi mustien nappuloiden ensimmäinen makrofiguuri suunnittelee ja toteuttaa tämän sodan jyrkimmät vaiheet, aina Nord Streamin -kaasuputkien ja Krimin sillan räjäytyksistä salamurhiin ja terrori-iskuihin Venäjän alueille. Kaikki ”punaiset viivat” on ylitetty, eikä Kremlillä näytä olevan uskallusta vastata täysillä provokaatioihin. Vai onko kyse maltista ja omasta suunnitelmasta?

”Välittömän voiton puolue” kannattaa vihamielisyyksien kiihdyttämistä kaikin mahdollisin keinoin. Venäjän kanssa ei neuvotella, eikä tulitaukoa edes harkita. Se jatkaa Kiovan aseistamista, toimittaa ukrainalaisille köyhdytettyä uraania sisältäviä panssariammuksia ja toteuttaa terrori-iskuja Venäjän sisällä. Tämä ryhmä ei myöskään usko, että Putin käyttäisi missään olosuhteissa ydinaseita, vaan pitää sellaista puhetta pelkkänä bluffina.

Toinen läntinen ryhmä, josta Dugin käyttää nimitystä ”viivästyneen voiton puolue”, puolestaan uskoo, että sodan minimitavoitteet on jo saavutettu. Euromaat ovat yhdistyneet Naton ympärille Yhdysvaltojen johdolla ja atlantismi on vahvistanut asemaansa. Näin ollen, on tullut aika siirtää konflikti pitkän aikavälin vaiheeseen ja hidastaa tahtia. Rintama on pysähtynyt ja pakotteet ovat eristäneet Venäjän taloudellisesti lännestä.

Mitä kauemmin vallitseva tilanne kestää, sitä enemmän Venäjä heikkenee, lännessä ajatellaan. Tuhoisat prosessit elävät omaa elämäänsä: pakotteiden vaikutukset ja sodan kasvavat uhrit heikentävät luottamusta hallitukseen ja Venäjän kuvitellaan putoavan vielä kypsän hedelmän tavoin lännen jalkoihin. Ukraina on vain uhrattava sotilas tässä geopoliittisessa shakkipelissä, jossa kokonaistilanne on lännen kannalta hyvä.

Lännen mustien pelinappuloiden joukosta, Dugin erottaa kuitenkin myös kolmannen makrohahmon, ”välinpitämättömien puolueen”. Se on vähemmän vaikutusvaltainen kuin kaksi ensimmäistä, eikä sillä ole juurikaan suoraa vaikutusta tapahtumien kulkuun. Mutta se on olemassa, eikä sitä voi jättää tyystin huomiotta.

Dugin viittaa niihin amerikkalaisiin poliittisiin voimiin, jotka eivät samaista Yhdysvaltojen etuja globalismiin, eivätkä luota atlantismiin. Ne ovat välinpitämättömämpiä Venäjää kohtaan, joka ei pragmaattisessa analyysissa uhkaa Yhdysvaltojen kansallisia intressejä sotilaallisesti saati taloudellisesti.

Vaikka Yhdysvallat edustaa ”globalismia, maailmanhegemonia ja liberalismia”, jonka kaksi ensimmäistä mustaa makrofiguuria jakavat, kolmas pienempi ryhmä näyttää hylkäävän sen. Tämän myötä, suhtautuminen Ukrainan sotaan voisi eri tilanteessa muuttua nopeastikin.

Duginia mukaillen, yhteenveto tästä asenteesta voisi olla seuraava: suuri(n) osa amerikkalaisista ei ole lainkaan kiinnostunut tästä sodasta. Russofobinen pakkomielle liittyy hallitsevan eliitin yksityisiin intresseihin, sekä tietyn segmentin historiallisiin kaunoihin, jotka käyttävät niin Yhdysvaltoja kuin eurooppalaisia Nato-maita omien etujensa ajamiseen.

Dugin katsoo, että tämän ”kolmannen kannan” on ilmaissut selkeimmin entinen presidentti Donald Trump (Robert F. Kennedy junioria hän ei mainitse). Jos ”trumpilainen realismi” vielä voittaa, koko nykyinen draama muuttuu merkityksettömäksi ja Yhdysvallat siirtyy muihin – akuuteimpiin – ongelmiin, kuten kilpailuun Kiinan kanssa, Yhdysvaltojen omaan rahoitus- ja siirtolaiskriisiin, sekä muihin kysymyksiin.

Näinkö helppoa se olisi? Olen Duginin kanssa eri mieltä Trumpista, sillä hänen kautensa presidenttinä ei ollut kummoinen. Trumpin ja Kennedyn edustama kanta Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaan ja Ukrainan rahoittamiseen, saattaa kuitenkin kasvattaa suosiotaan vuoden 2024 presidentinvaalien lähestyessä. Dugin toki tiedostaa, että ”tällaisen kannan takana ei ole pienintäkään sympatiaa Venäjää kohtaan, mutta objektiivisesti katsottuna, se vähentäisi jännitteitä huomattavasti”.

On selvää, että tällainen amerikkalaisen ulkopolitiikan linjaus, joka perustuisi realismiin ja Yhdysvaltojen kansalliseen etuun suurvaltana, muuttaisi shakkipelin strategiaa, vaikka muiden makrofiguurien vaikutus säilyisikin. Duginista ei ole sattumaa, että Kiovan hallinto ja sitä tukevat läntiset tahot ”inhoavat kaikkea Trumpiin liittyvää”.

Venäjän valkoiset pelinappulat

Lännen lisäksi, myös Venäjän eliitissä riittää hahmoja, jotka ovat sitoutuneet unipolaarisen, yksinapaisen maailman malliin, liberaaliin globalistiseen ideologiaan ja länsikeskeisen hegemonian ylläpitämiseen globaalissa mittakaavassa. Dugin listaa näitä ”välittömän häviön puolueen” edustajia seuraavasti:

”On radikaali liberaali oppositio – Navalnyin rakenteet, jotka ovat muuttuneet suorastaan terroristisiksi (Darja Trepova), vanhat poliittiset emigrantit (Hodorkovski, Kasparov jne.), uudet poliittiset emigrantit (Tšubais), taloudelliset (Fridman, Aven) ja taiteelliset (Pugatševa, Galkin) emigrantit, sekä lopuksi lännen suorat agentit erilaisissa valtiollisissa ja yhteiskunnallisissa rakenteissa.”

Edesmennyt atlantistinen geopoliitikko Brzezinski viittasi ehkä tähän sanoessaan, että ”shakki on peli yhdelle, eikä kahdelle”? Brzezinski oli tottunut pelaamaan mustien puolella ja siirtämään valkoisia nappuloita. Duginista Venäjän tila oli juuri tällainen ennen sotilaallista erikoisoperaatiota: sitä hallitsi länsi. Sodankäynnin myötä, tätä mallia ei voitu enää hyväksyä, ja ”valkoiselta” näyttänyt liberaali eliitti paljastui lopulta läntisten ”mustien” hallitsemiksi hahmoiksi.

Eikä siinä vielä kaikki, osa venäläiseliitistä tunnustaa eräänlaista kaksoisuskollisuutta: he ovat lojaaleja Putinille ja tunnustavat hänen suvereniteettiin ja moninapaisuuteen tähtäävän suuntauksensa oikeutuksen, mikä tarkoittaa, että he tukevat sotilaallista erikoisoperaatiota ja toivovat ainakin muodollisesti voittoa.

Toisaalta tämän ”viivästyneen häviön puolue” haluaisi edelleen olla osa modernia länttä ja sen kulttuurikoodia, teknologiaa, käytäntöjä ja suuntauksia. Siksi tämä makrofiguuri näkee katkoksen länteen katastrofina ja haluaisi konfliktin päättyvän mahdollisimman pian, jotta voitaisiin käynnistää prosessi länsisuhteiden palauttamiseksi.

Valkoisten toinen makrohahmo ei ole valmis suoraan sabotaasiin, vakoiluun ja terroristiseen toimintaan. Lisäksi se ymmärtää, että suvereniteetti on arvo, jonka täydellinen menettäminen merkitsisi myös sen omaa tuhoa lojaalina eliittinä. Tämä ryhmä ei näe Venäjää omana sivilisaationa, ei ole valmis uhrauksiin, eikä näe maalla tulevaisuutta lännen ulkopuolella.

Joidenkin eliitin jäsenten hiljattain julkisuuteen vuotaneet yksityiskeskustelut kuvaavat selvästi tämän porukan mielialaa: he eivät usko voittoon, he kiroavat sotilaallista erikoisoperaatiota, ja olisivat valmiita hyväksymään melkeinpä mitkä tahansa ehdot konfliktin lopettamiseksi. ”Samaan aikaan, heidän on pakko ottaa virallisesti isänmaallinen kanta, koska siitä on tullut tämän hetken poliittisen korrektiuden normi Venäjällä”, Dugin selventää.

Valkoisten kolmas makrofiguuri on Duginin nimeämä ”voiton puolue”. Vaikka se on aivan viime aikoihin asti ollut vähemmistössä, sillä on melko laaja läsnäolo venäläisessä yhteiskunnassa. Kyseessä ovat vakaumukselliset patriootit ja venäläisen sivilisaation kannattajat, Venäjän historialliseen identiteettiin – sen kansakuntaan, itsemääräämisoikeuteen ja uskontoon – myötämielisesti suhtautuvat perinteisten arvojen sekalaiset kannattajat.

Dugin väittää, että sotilaallinen erikoisoperaatio toi tämän ryhmän etualalle ja sen arviot, käsitykset ja tulkinnat radikaalista konfliktista kollektiivisen lännen kanssa ovat itse asiassa muodostuneet viralliseksi versioksi siitä, mitä on tapahtumassa. Toisen valkoisen makrofiguurin edustajat joutuvat tahtoen tai tahtomattaan toistamaan tätä narratiivia, jota lännessä kutsutaan turhan yksioikoisesti ”putinismiksi”.

”Voiton puolue” keskittyy rintamavastarintaan länttä vastaan, pyrkii viemään Ukrainan operaation loogiseen loppuunsa ja lujittamaan moninapaisen maailman strategisia olosuhteita, joissa länsimaisella yksinvallalle ei ole sijaa. Tämä makrofiguuri näkee sotilaallisen konfliktin lännen kanssa ”ratkaisevana hetkenä taistelussa seuraavasta maailmanjärjestyksestä ja Venäjän historiallisen tehtävän täyttymisenä”.

Venäläispatriootit eivät näe konfliktia ”tilannekohtaisena vastakkainasetteluna, tai pelkkänä alueellisena kiistana, vaan sivilisaatioiden sotana”. Heidän mielestään Venäjän valtion ja yhteiskunnan on siksi ryhdyttävä kaikkiin tarvittaviin toimenpiteisiin.

Dugin kuuluu itse selvästi tähän ryhmään, jonka mukaan nyt tarvitaan ”välittömiä isänmaallisia uudistuksia ja valtion ja yhteiskunnan täyttä mobilisointia”. Tästä näkökulmasta katsottuna, jopa ydinaseiden käyttö, kun otetaan huomioon Venäjään kohdistuvan uhan vakavuus, on ”metafyysisesti perusteltua, eikä missään nimessä bluffia”.

Venäjän voitosta unelmoivat eivät ole vielä hallitseva eliittiryhmä, ja muut ryhmittymät ohittavat sen hallinnollisissa ympyröissä. Tästä huolimatta, patrioottien luoma paine ja heidän periaatteidensa painoarvo kasvaa jatkuvasti ja Venäjän virallisessa keskustelussa, ”voiton puolueen” ohjelmaa, strategiaa ja tilannearviota pidetään jo normatiivisena.

Seuraavat siirrot?

Duginin shakkimetaforan myötä on selvää, ”kuka taistelee kenen kanssa ja minkä tavoitteiden puolesta”. Ukraina on ”vain alue, shakkilauta, jolla on omat ominaispiirteensä, topografiansa ja topologiansa, mutta se on puhdas tausta, se ei ole hahmo, eikä subjekti”. Kaikki keskeiset päätökset tehdään Kiovan hallinnosta riippumatta.

”Sotilaalliset, poliittiset, taloudelliset, sosiaaliset, diplomaattiset, tiedotukselliset ja teknologiset prosessit ovat tiiviisti sidoksissa toisiinsa ja muodostavat sodan spontaaniudesta huolimatta varsin järjestelmällisen kokonaisuuden. Kaikkien kuuden makrohahmon avulla voidaan ymmärtää, miten nämä järjestelmät rakentuvat ja miten niiden eri osat ovat yhteydessä toisiinsa”, Dugin ynnää.

Sama koskee tämän sodan muita tärkeitä päätöksiä: hyökkäyksiä, vetäytymisiä, puolustautumista, terrori-iskuja, sotilas- ja siviilikohteiden pommituksia vihollisen alueella ja niin edelleen. Tilanteen epäsymmetria on siinä, että tässä sodassa kollektiivinen länsi on ollut toistaiseksi täysin turvassa, kun taas Venäjän alueelle isketään lennokeilla jopa Kremliin asti.

Epäilemättä Duginilta ja muiltakin geopolitiikan tuntijoilta tulee vielä yksityiskohtaisempaakin analyysia sodan kulusta, eri osapuolten keskinäisistä suhteista ja siitä, miten eri toimijoiden päätökset ja toimet vaikuttavat toisiinsa. Tässä on kuitenkin tuotu esiin tämän shakkisodan tärkeimmät nappulat.

Eskaloituuko Ukrainan konflikti ”ihmiskunnan viimeiseksi sodaksi” (Duginin kielikuvia jälleen) vai onko kyseessä vain synkkä poliittinen peli, jonka taustatekijät ovat jälleen kerran enemmän taloudellisia, kuin ”sivilisaatiollisia”? Jos tämä spektaakkeli ei ole vain eri eliittien sopimaa julmaa teatteria, Kremlin olisi korkea aika osoittaa se teoilla, eikä juhlapuheiden sanoilla.

Suuren isänmaallisen sodan voiton 78. vuosipäivän kunniaksi järjestetty paraati pidettiin tänään Moskovassa. Presidentti Vladimir Putin piti lyhyen puheen ja onnitteli venäläisiä juhlapäivän johdosta. Tänä vuonna, paraatin yllä leijui terrori-iskujen uhka, mutta mitään sellaista ei kuitenkaan tapahtunut.

Lännen taukoamattomasta hybridisodankäynnistä huolimatta, Putin painotti puheessaan, että Venäjä haluaa ”rauhallisen ja vakaan tulevaisuuden”, eikä federaatio edelleenkään näe lännessä tai idässä ”epäystävällisiä kansoja” (eliitit lienevät sitten erikseen?).

Putin mainitsi puheensa alussa ”esi-isien rohkeuden ja urheuden”, minkä jälkeen hän asetti edellisvuoden tapaan nykyiset sotilaalliseen erikoisoperaatioon osallistujat heidän rinnalleen. Venäjää vastaan on ”käynnistetty uusi sota” ja kansakunnan tulevaisuus riippuu Ukrainan operaatioon osallistujista.

Putin katsoo, että kuten toisen maailmansodan aikoihin, sivilisaatio on taas kerran käännekohdassa. Venäjää yritetään jälleen horjuttaa, mutta se on kyennyt torjumaan ”kansainvälisen terrorismin, suojelemaan Donbassin asukkaita ja takaamaan oman kansallisen turvallisuutensa”.

Lännen itsestään kuvittelema ”poikkeuksellisuus” on Putinista ”vastenmielinen ja tuomittava ylivertaisuusideologia, joka asettaa ihmiset toisiaan vastaan ja provosoi verisiä konflikteja”. Länttä hallitseva eliitti kylvää Putinin mukaan ”russofobiaa” ja hyödyntää siinä myös kyynisesti ”aggressiivista nationalismia”.

Putin muistutti venäläisiä, ettei lännen tavoitteissa ole mitään uutta, vaan yhä vain tuo ”globalistinen eliitti yrittää hajottaa ja tuhota Venäjän, pyyhkiä pois toisen maailmansodan tulokset ja lopullisesti rikkoa kansainvälisen oikeuden järjestelmän”. Lännen oma, ”sääntöpohjaiseksi” kutsuttu viritys, on Venäjän presidentin mukaan pohjimmiltaan pelkkä ”ryöstö- ja väkivaltajärjestelmä”.

Putin syytti länttä myös siitä, että se ”tuhoaa perinteiset perhearvot ja rapauttaa sen olemuksen, mikä tekee meistä ihmisiä”. Hänen mukaansa länsi ”harjoittaa näitä kumouksellisia toimia, koska sillä on tavoitteena asettaa tahtonsa ja ylivalta-asemansa kansakuntien ja kansojen yläpuolelle kaikkialla maailmassa”.

Myös Ukrainaa sivuttiin puheessa. ”Kunnianhimo, ylimielisyys ja sallivuus” ovat Putinista tragedian aineksia ja nämä tekijät ovat syy myös Kiovan vallankaappauskatastrofiin, jonka seurauksena ukrainalaisista on tullut ”länsimaisten isäntiensä valvoman rikollisen hallinnon panttivankeja”.

Neuvostoliiton kansojen panos yhteiseen voittoon säilyy kuitenkin historiallisessa muistissa, vaikka sitä nyt yritetäänkin tukahduttaa. Myös Itsenäisten valtioiden yhteisön (IVY:n) maiden johtajat olivat läsnä Venäjällä voitonpäivän juhlallisuuksissa. Paraatin jälkeen, nämä entisten neuvostotasavaltojen päämiehet laskivat Putinin johdolla kukkia ja seppeleitä Tuntemattoman sotilaan haudalle Kremlin muurin läheisyydessä.

Suomessa eräskin ”Infosotasanomat” ehti jo kirjoittaa pilkallisesti, kuinka esimerkiksi Valko-Venäjän presidentti Lukašenko ei kantanut Yrjön nauhaa, ”putinismin symbolia”, rintapielessään Moskovassa, vaan ainoastaan kansallisia värejään.

Itse asiassa, Lukašenko ei ole koskaan käyttänyt mustaoranssia Yrjön nauhaa voitonpäivän paraateissa, joten tämäkään kerta ei ollut mikään järisyttävä poikkeus, joka kielisi välirikosta Putinin kanssa, kuten iltapäivälehden propagandisti ja haastateltu ex-suurlähettiläs yrittivät epätoivoisesti esittää. Säälittävä on journalismin taso suomalaisessa ”sotataloudessa”.

Puheensa päätteeksi, Putin esitti, että suuren isänmaallisen sodan vuosina eläneet venäläiset todistivat yhtenäisyytensä voiman, joka johti voittoon vihollisesta. ”Venäjän puolesta! Urheiden asevoimiemme puolesta! Voiton puolesta!”, presidentti intoutui lopussa, puheen päättyessä kolminkertaiseen hurraa-huutoon.

Venäjä on syyttänyt Ukrainaa kahden lennokin ohjaamisesta Kremliin. Tekoa on kutsuttu myös presidentti Putinin murhayritykseksi. Ukrainan puolelta syytökset on kiistetty nopeasti ja väitetty, että kyseessä olisi Moskovan oma temppu, väärän lipun operaatio. Kuitenkin Ukrainan postilaitos julkaisi heti yöllisen iskun jälkeen provosoivan postimerkin aiheesta.

Luultavasti lennokki-iskun tavoitteena oli jo etukäteen häiritä tulevaa, toukokuun 9. päivän voitonpäivän paraatia, joka on määrä järjestää jälleen kerran Moskovan Punaisella torilla. Lennokkiyllätyksellä pyrittiin ehkä muistuttamaan siitä, ettei Moskova ole kovin kaukana taistelukentiltä ja Kiovan regiimi voi Nato-isäntineen ulottaa sodan aivan Venäjän sydämeen, yhteiskuntarauhaa horjuttaen.

Äkkiseltään luulisi, että Kremlin kaltainen valtakeskus olisi varustautunut kaikenlaisten hyökkäysten varalle. Voisi kuvitella, että tärkeät paikat olisivat sähkömagneettisen suojauksen piirissä? Huipputeknologian avulla suojausten ohittaminen voi olla jotenkin mahdollista, varsinkin jos ukrainalaisterrorilla on lännen tekninen tuki takanaan.

Sotilasoperaation alusta lähtien, Venäjän joukot ovat pommittaneet tärkeitä ukrainalaisia laitoksia, myös komentokeskuksia, mutta toistaiseksi venäläinen osapuoli ei ole yrittänyt eliminoida Zelenskyiä tai keskeistä ukrainalaisjohtoa.

Nyt tämä asenne saattaa muuttua; Venäjä totesi virallisessa lausunnossaan, että se ”pidättää itsellään oikeuden ryhtyä vastatoimiin missä ja milloin se katsoo sen aiheelliseksi”. Ukrainassa on sittemmin jälleen kuultu ilmahälytyssireenejä, mikä voi johtua siitä, että vastatoimet ovat jo alkaneet.

Ukrainan sotanäytelmän pääesiintyjä Zelenskyi on tällä välin ehtinyt matkustaa ”yllätysvierailulle” Suomeen, presidentti Niinistön kutsumana. Myös pohjoismaiden johtajat ovat olleet sopivasti paikalla ja yhdessä on jälleen vaadittu Venäjää vetäytymään Ukrainasta. Ennalta-arvattava teatteri on jatkunut yleisön aplodien kera, eikä yksikään suomalaistoimittaja ole esittänyt Zelenskyille vaikeita kysymyksiä.

Ukrainan keväisestä ”vastahyökkäyksestä” on puhuttu jo pitkään, mutta mitään erityistä ei ole tapahtunut. Venäläiset ovat hiljattain aloittaneet uusien ohjusiskujen sarjan keskeisiä ukrainalaisia laitoksia vastaan, minkä uskotaan häiritsevän Nato-lännen ja Ukrainan mahdollisia hyökkäysvalmisteluja.

Olipa Kremliin tehty lennokki-isku Venäjän oma valeoperaatio, jolla oikeutetaan kovat toimet Kiovan hallintoa vastaan, tai Nato-lännen avittama isku Kremlin valtapiiriä vastaan, tapahtunut aiheuttaa todennäköisesti tilanteen eskaloitumisen.

Uusiakin vastaiskuja voi vielä tulla, joten Venäjän vallanpitäjät joutuvat päättämään, hoidetaanko Kiova kovin ottein, itä-Ukrainan takamailla junnaavan kulutussodankäynnin sijaan. Tähän asti, Venäjä on pyrkinyt välttämään siviiliuhreja.

Turvallisuusneuvoston varapuheenjohtaja Dmitri Medvedev on jo esittänyt, että ”Zelenskyi ja Kiovan klikki” on pakko hoitaa pois päiviltä. Myös duuman kansainvälisten asioiden komitean puheenjohtaja Leonid Slutsky on sanonut, että Moskovan vastauksen tulee olla ”mahdollisimman ankara”.