Kuukausi: toukokuu 2019

Euroopan ja Kiinan väliset suhteet, varsinkin kauppasuhteet, puhuttavat länsimediassa. Unkarin ulkoministeri Péter Szijjártó sanoi viime viikolla ääneen sen, mikä on vallitseva tosiasia.

Szijjártó syytti Länsi-Euroopan maita ”tekopyhyydestä” ja ”hysteriasta”, jolla nämä kritisoivat Keski-Euroopan maita, jotka haluavat myös tehdä bisnestä Kiinan kanssa ja hyötyä Huawein 5G-teknologiasta.

Huhtikuussa kuusitoista Keski- ja Itä-Euroopan maata, mukaan lukien yksitoista EU:n jäsenmaata, osallistuivat kokoukseen Kiinassa, jossa sovittiin muun muassa osallistumisesta infrastruktuurihankkeisiin, jotka ovat osa Kiinan uutta silkkitietä. Ranska ja Saksa ovat kritisoineet Euroopan maiden ”itsenäistä otetta” mitä tulee Kiinan kanssa sovittaviin kauppoihin. Eurofederalistien mielestä EU:n pitäisi keskustella Kiinan kanssa ”keskusjohtoisemmin”. Jo aiemmin Italia joutui syytösten kohteeksi sekä Brysselin että Washingtonin taholta.

Szijjártó toteaa, että Saksalla ja Ranskalla on huomattavasti enemmän kahdenvälisiä, Pekingin johdon kanssa sovittuja liiketoimia, kuin Keski-Euroopan mailla. Unkaria ärsyttää johtavien EU-maiden tekopyhä asenne: Kun Saksan liittokansleri ja Ranskan presidentti tapaavat Kiinan johtoa ja sopivat samalla kaupoista, tämän ei katsota olevan ongelma, mutta jos joku muu tekee näin, siitä nuristaan. EU:ssa on siis ”kahden kerroksen väkeä”.

Unkarin mielestä on epäreilua, että Länsi-Euroopan maat kritisoivat Unkaria sen halutessa käyttää kiinalaisen Huawein teknologiaa, varsinkin kun kyseisiä yhteyksiä on rakennettu saksalaisten ja englantilaisten yhtiöiden, Deutsche Telekomin ja Vodafonen, omaamalla lisenssillä. Saksa ja Britannia tuovat kiinalaista teknologiaa Eurooppaan, mutta asiassa syyllistetään muita maita, kuten Unkaria.

Yhdysvallat ja eräät sen eurooppalaiset vasallit yrittävät estää Huawein teknologian hyödyntämisen eurooppalaisessa infrassa, vedoten yleensä epämääräisesti ”turvallisuusuhkiin”. Huawein mukaan Kiinan valtio ei käytä väärin sen luomaa teknologiaa. Totta tai ei, Yhdysvallat on jo itse jäänyt kiinni globaalista vakoilusta, joten sen kommentit kiinalaisteknologian turvallisuudesta voi jättää omaan arvoonsa. Olisiko ongelma siinä, että Huawei ei anna Yhdysvalloille väylää vakoilla maailmaa myös Huawein välityksellä?

Unkarille Huawei on joka tapauksessa strategisesti tärkeä kumppani. Ulkoministeri Szijjártón mielestä maiden olisi vain varauduttava normaaliin kilpailuun ja ”lopetettava itkeminen ja hysterian lietsominen”. Suomessakin olisi aika asettaa kansalliset tarpeet ja intressit etusijalle, mutta ei, tiukassa länsiohjauksessa mennään. Joidenkin mielestä tällainen Suomelle vahingollinen, Yhdysvalloille ja Brysselille alisteinen suhde, on kummallista kyllä hyvä asia.

Europarlamenttivaalit ovat sitten ohi. Äänestysaktiivisuuden kerrotaan olleen korkein kahteenkymmeneen vuoteen ja äänestysprosenttikin nousi 51:een.

Mikä oli vaalien lopputulos? ”Valta pirstaloituu Euroopassa” keskustaoikeiston ja -vasemmiston menettäessä paikkoja, liberaalien, vihreiden ja ”laitaoikeiston” noustessa, kirjoittaa Kauppalehti. Kuka saa loppujen lopuksi komission puheenjohtajan pestin ja onko sillä edes merkitystä?

Parlamentin oikean laidan ryhmät ENF, EFDD ja ECR ovat kasvattamassa yhteenlaskettua edustustaan. Europarlamentin puolueryhmien uudelleenjärjestäyminen alkaa jo tänään, samoin neuvottelut poliittisista ohjelmista. Katsotaan nyt, onnistuvatko kansallismieliset muodostamaan Matteo Salvinin ehdottaman uuden, ison ryhmän, ja muuttaako se mitään. Italian Lega-puolue menestyi myös eurovaaleissa, vaikka valta(vale)media yritti tehdä kaikkensa, jotta näin ei kävisi.

Ranskassa vaalien tulokset ennustavat vaikeuksia jo ennestään hyvin epäsuositulle presidentille, Emmanuel Macronille, joka on esiintynyt eurooppalaisen integraation puolestapuhujana. Äänestystulos oli voitto Marine Le Penin johtamalle Kansalliselle liittoumalle. ”Venäjä-yhteydet” eivät pelota ranskalaisia, joilla on Venäjästä myönteinen kuva. Le Penin mielestä tulos kertoo ranskalaisten halusta muutokseen: hän vaatikin jo Macronia hajottamaan Ranskan parlamentin kansalliskokouksen. Macron tuskin suostuu; keltaliivit puolestaan jatkavat mielenosoituksiaan.

Euroeron kanssa tuskailevassa Britanniassa euroskeptikko Nigel Faragen uusi Brexit-puolue sai murskavoiton EU-vaaleissa. Faragen uusi EU-vastainen puolue kuvastanee kansan syvien rivien tuntoja ja halua jättää unionin jäsenyys. Faragen puolue nöyryytti sekä konservatiivit että työväenpuolueen kannatuksellaan. Brexit-puolue haluaisi osallistua omalla tiimillään neuvotteluihin Britannian EU-erosta. Vahinko, että Faragekin on vain valeopposition edustaja, joka tukee muissa asioissa lännen globalistien linjaa. Jotain kuvannee sekin, että hänen mielestään Iran on vaarallisin valtio maailmassa.

Vaikka optimistisimmat ovat jo väittäneet, että eurovaalien tulos on merkki siitä, että ”globalisaation poliittisten dinosaurusten sukupuutto” olisi käsillä, en vielä hehkuttaisi liikaa. Oikeistopopulistien lisäksi vaaleissa menestyivät valitettavasti myös EU-myönteiset uudet puolueet sekä vihreät, jotka jo innostuivat ajatuksesta päästä rakentamaan ”oikeudenmukaisempaa” ja ”ilmastoystävällisempää” Eurooppaa. Epäilen, lupaako tämä Euroopan ”vihreä aalto” mitään hyvää. Aion syödä edelleen punaista lihaa.

Liittovaltiofanaattisen ja uusliberalistisen ALDE-ryhmän johtohahmo Guy Verhofstadt kokoaa joukkojaan. Keskustaoikeistolainen EPP on myös valmis yhteistyöhön ”liberaalien, sosialistien ja vihreiden kanssa”, jotta EU:n federalistinen projekti jatkuisi. EPP-ryhmän puheenjohtaja Manfred Weber kirjoitti sunnuntai-iltana Twitterissä, että hänen ryhmänsä pystyy jatkossakin ”takaamaan vakauden Euroopassa”. ”Meidän on näytettävä kykymme selvästi erottaa itsemme äärioikeistosta ja äärivasemmistosta, jotka hylkäävät (yhteisen) Euroopan”, Weber twiittasi.

Merkelin, Junckerin ja kumppaneiden politiikka siis jatkuu, vaikka mepit ja Brysselin pamput vaihtuvat. Liberaalit, vihreät, sekä keskustaoikeisto ja -vasemmisto, ovat kaikki saman liittovaltiokehityksen kannalla, eikä alkuperäisväestön vaihtuminen maahanmuuttajiin tunnu olevan heille ongelma. Ellei ihmeitä tapahdu, mikään ei tule radikaalisti muuttumaan Euroopassa lähiaikoina: Euroopan unionin ”sulatusuunipolitiikka” tulee jatkumaan.

Tänään on Ernst Niekischin (23.5. 1889 – 23.5. 1967) syntymäpäivä. Vaikka hän on poliittisena toimijana siirtynyt jo historian hämäriin, ajattelin lyhyesti esitellä tämän omalaatuisen hahmon.

Niekisch tuli tunnetuksi Saksan johtavana ”kansallisbolševismin” ideologina. Niekisch itse asiassa keksi käsitteen nationalbolschewismus kuvaamaan omaa poliittista ajatteluaan, joka oli yhdistelmä saksalaista nationalismia ja neuvostokommunismia.

Niekisch oli ammatiltaan luokanopettaja. Kiinnostus politiikkaan sai hänet liittymään Saksan sosiaalidemokraattiseen SPD-puolueeseen vuonna 1917. Hän otti osaa Baijerin neuvostotasavallan luomiseen vuonna 1919, mutta tämä Münchenin kommunistinen hallinto jäi lyhytikäiseksi, ja se kukistettiin verisesti toukokuussa 1919.

Jo varhain 20-luvulla Niekisch hylkäsi marxilaisen internationalismin. Hän ryhtyi painottamaan nationalismin tärkeyttä ja yritti saada muitakin sosiaalidemokraatteja kääntymään samaan suuntaan (tuolloin Niekisch oli yhä SPD-puolueen jäsen). Niekisch vastusti johdonmukaisesti Dawesin suunnitelmaa, Locarnon sopimuksia ja yleistä pasifismia, joka oli vallalla sosiaalidemokraattien keskuudessa. Tämän lisäksi hänet leimattiin ”antisemiitiksi” ja erotettiin SPD:stä vuonna 1926.

Niekisch kehitteli omaa kansallismielistä sosialismiaan ja pian hänet tunnettiin poliittisissa piireissä radikaalina ajattelijana, joka halusi tuhota länsimaisen sivilisaation; uusi sivilisaatio tulisi nousemaan idästä. Hän perusti lehden nimeltä Widerstand (”Vastarinta”)  ja kasasi ryhmän, joka ryhtyi kutsumaan itseään kansallisbolševikeiksi. Ryhmän tarkoituksena oli yhdistää saksalaiset poliittiset ja kulttuuriset erityispiirteet Venäjän vallankumouksen periaatteisiin. Niekisch kirjoitti aiheesta myös kirjoja.

Niekischin kansallisbolševikit katsoivat Neuvostoliiton edustavan sekä venäläisen nationalismin että vanhan Preussin valtion jatkumoa. Tämän vuoksi Niekischin liike otti keskeiseksi sloganikseen ”Sparta-Potsdam-Moskova”. Sparta edusti eräänlaista primitiivistä, ”kantapreussilaista” sosialismia, Potsdam taas todellista Preussin sosialismia, ja Moskova edusti sitä, mitä monet ajattelijat 1920- ja 1930-luvuilla pitivät maailman väistämättömänä tulevaisuutena.

Niekisch liittyi myös Arplaniin, Saksassa toimivaan venäläisen suunnitelmatalouden tutkimusseuraan, yhdessä Ernst Jüngerin, Georg Lukasin ja muiden Saksan ”konservatiivisen vallankumouksen” nimimiesten kanssa. Seuran edustajana Niekisch vieraili Neuvostoliitossa vuonna 1932. Samana vuonna Ernst Jünger julkaisi kirjansa Der Arbeiter (”Työläinen”), joka yhdisteli Marxin, Nietzschen ja Heideggerin ajattelua, ja ylisti Neuvostoliittoa. Niekisch kehui Jüngerin kirjan olevan kuin ”toimintasuunnitelma kansallisbolševistista Saksaa varten”.

Vaikka Niekisch kannatti totalitaristista valtiota ja hänet oli leimattu juutalaisvastaiseksi, hän kuitenkin vieroksui kansallissosialistisen työväenpuolueen johtoon noussutta Adolf Hitleriä, koska tämä ei ollut ”oikea sosialisti”, vaan ”suurpääoman kätyri”. Niekisch katsoi johtajuuden mallia mieluummin Josif Stalinista sekä koko Saksalle mallia Neuvostoliiton teollisesta kehityksestä. Saksalainen keskiluokka kuitenkin kammoksui kommunismia, joten Niekischin radikaalit ajatukset jäivät poliittiseen marginaaliin; Hitlerin kansallissosialismi sen sijaan ei.

Hitlerin valtaantulon jälkeen, Niekisch ja hänen Widerstand-lehtensä vetivät puoleensa natsien vastaisia kansallismielisiä oppositiovoimia. Niekisch itse toivoi Saksan liittoutuvan Neuvosto-Venäjän kanssa. Vuonna 1935 Niekisch vieraili myös Roomassa, jossa hän tapasi Benito Mussolinin. Niekischin tavoin Mussolini piti Hitlerin Neuvostoliiton vastaisia sotasuunnitelmia typerinä.

Kansallissosialistisessa Saksassa Niekisch oli jo merkitty mies. Jonkin aikaa vaikutusvaltaiset ystävät kykenivät suojelemaan Hitleriä kirjoituksissaan rankasti kritisoivaa Niekischiä, mutta vuonna 1937 Gestapo määräsi hänet pidätettäväksi. Vuonna 1939 Niekisch tuomittiin elinkautiseen vankeuteen ”maanpetoksellisesta kirjoittelusta”. Niekisch virui vankilassa yhdeksän vuotta, aina sodan loppuun, vuoteen 1945 saakka. Vapautuessaan hän oli halvaantunut ja lähes sokea.

Niekisch oli yhä sitä mieltä, että Saksan tulisi liittoutua Moskovan kanssa Washingtonia vastaan. Sodan jälkeen hän päätti elää Neuvostoliiton vyöhykkeen sisällä, myöhemmin muodollisen suvereniteetin saaneessa Itä-Saksassa eli Saksan demokraattisessa tasavallassa. Hän jopa luennoi Humboldtin yliopistossa sosiologiasta.

Vuonna 1953, Niekisch kuitenkin jätti DDR:n, Itä-Berliinissä puhjenneen työläisten kansannousun tukahduttamisesta pettyneenä. Hän kuoli unohdettuna Länsi-Berliinissä vuonna 1967. Hänelle ei annettu tunnustusta vastarintaliikkeen edustajana tai kansallissosialismin uhrina, koska hän oli ollut eläessään poliittisesti epäkorrekti, ”vasemmistolainen oikeistolainen”.

Niekischin läntistä demokratiaa ja kapitalismia kritisoivat ajatukset levisivät 70-luvun jälkeen eurooppalaisten oikeistoradikaalien piireissä. Kuriositeettina mainittakoon, että Venäjällä toimi 90-luvun alusta 2000-luvulle eksentrinen kansallisbolševistinen puolue.

Saksaksi Niekischistä on julkaistu myös elämäkertoja ja muuta kirjallisuutta; hänet mainitaan myös lukuisissa akateemisissa teksteissä, joissa käsitellään Saksan poliittista historiaa. Niekischin kirjoitusten käännöksiä on julkaistu englanniksi Niekisch Translation Project-blogissa. Facebookista löytyy myös humoristinen sivu, Tea with Ernst Niekisch.

Tavalla tai toisella Niekischin ajattelu on siis jäänyt elämään, ehkä odottaen uutta ”konservatiivista vallankumousta”, jossa autenttinen sosialismi ja kansallismielisyys taas yhdistyisivät Euroopassa. Sellainen tulevaisuus tosin vaatisi kansallismielisiä hylkäämään nykyisin vallalla olevan talousliberalismin ja kääntymään määrätietoisemmin suurpääomapiirejä vastaan.

Italialainen marxilainen yhteiskuntateoreetikko Antonio Gramsci näki, että olemme siirtyneet hallitsemattoman kriisin aikakauteen, jossa vanha kuolee ja uusi ei ole vielä syntynyt.

Gramscin mukaan olemme menossa kohti ”hirviöiden aikakautta”. Yksi merkki tästä on sodanjälkeisen ”kansainvälisen järjestyksen” heikentyminen: Yhdysvaltojen johtama uusliberalistinen hegemonia on jo saanut illiberaalit haastajansa. Rappeutunut länsi kokee vielä mailleen menonsa, perikatonsa, kuten filosofit Friedrich Nietzsche ja Oswald Spengler aavistivat.

Vasemmistolainen saattaa nähdä ”hirviömäisyyttä” eurooppalaisen oikeistopopulismin nousussa. Myös EU-mieliset Nato-liberaalit, kuten Ylen #turpo-propagandisti Janne Riiheläinen, ovat samaa mieltä. Media on infosodankäynnin etulinjassa ja lietsoo vastakkainasettelua väittäen, että oikeistopopulistit ovat ”putinisteja”, Venäjä-mielisiä hyödyllisiä idiootteja, jotka yrittäessään pysäyttää Euroopan unionin liittovaltiokehityksen, tekevät tilaa Putinin Euraasian unionille, ”uudelle Neuvostoliitolle”. Päivääkään ei kulu ilman valta(vale)median levittämää Venäjän vastaista propagandaa.

Idässä riittää ”hirviöitä”, ainakin jos läntisiä kommentaattoreita on uskominen. ”Venäjän uhan” lisäksi myös kungfutselais-kommunistisen Kiinan lohikäärme on nousemassa lentoon kuin Game of Thrones-sarjassa ikään. Väistyvä hegemoni Yhdysvallat yrittää Trumpin protektionistisella politiikalla estellä Aasian nousua ja kauppasota käy kuumana. Myös älypuhelinten ja muun teknologian välityksellä soditaan, ja amerikkalainen Google on antanut panoksensa sotaan käymällä Huaweita vastaan.

Samalla kun oikeistopopulistit lupaavat, että me ”saamme maamme takaisin” kasvottoman EU-byrokratian hallusta, globalistien tuhoisia projekteja tukeva kokoomuslainen oikeistoliberaali vaatii lisää yksityistämistä, talouden sääntelyn purkamista ja yksityisen sektorin kasvattamista julkisen kustannuksella. Olisi myös ”epäisänmaallista” olla Euroopan yhdentymistä vastaan. ”Markkinat” määräävät, mutta myös uusi finanssikriisi häämöttää horisontissa.

Vaaleanpunainen valevasemmisto yrittää myös, joko tietoisesti tai tiedostamattaan, toteuttaa globalisti-isäntien haaveen ”yhdestä maailmasta”. Tähän päämäärään päästään, kun avataan rajat. Mitäpä siitä, jos suomalainen sosiaaliturvajärjestelmä ja pohjoismainen hyvinvointivaltio ajetaan alas siinä samalla. Sillä välin, Vasemmistoliiton eurovaaliehdokas Mia Haglund kysyy, ”miksei saisi olla elintasopakolainen” ja perustelee tätä sillä, että ”ihmisillä on oikeus etsiä itselleen parempaa elämää”. Kulttuurieroista puhuminen puolestaan ”ärsyttää” Haglundia.

Vasemmistossa riittää tukijoita punavihreälle globalismille: Eräskin kommentoija näkee, että ennakkoluulottomassa nuorisossa on tulevaisuus. He ovat jo matkustelleet hiilijalanjäljestään piittaamatta sen verran paljon, etteivät koe vieraita kulttuureita uhkana, vaan näkevät maailman yhteisenä kotinamme, jossa voi vapaasti liikkua ja asettua asumaan minne vain haluaa. Suomi kuuluu kaikille, se on selvä, mutta entäpä Pohjois-Sentinel tai Bhutan? Naiivi vasemmisto on valmis luomaan omat ”hirviönsä”, mutta sen ääneen sanominen on ”vihapuhetta”.

Valtaa pitävä läntinen hegemonia on luonut toimillaan oman ”hirviönsä”, multipolaarista maailmanjärjestystä ajavan vastahegemonian. Tämä vastahegemonia kyseenalaistaa Yhdysvaltojen unipolaarisen legitimiteetin. Vastahegemoniset voimat ovat jo luomassa uutta poliittista kulttuuria, joka ei enää sovi oikeisto-vasemmisto-akselille, mutta ei myöskään jatka liberaalin demokratian perinteitä. Tämä uudenlainen ”hirviö” pelottaa ”tolkun ihmisiä”, joiden mielestä Sauli Niinistö on Suomen etua ajava hyvä presidentti, eikä suinkaan Washingtonin kätyri.

Entä mitä sanoo Kiinan valtionpäämies, Xi Jinping? Hänen mielestään lännen hellimät teoriat ”sivilisaatioiden yhteentörmäyksestä” ja ”nollasummapelistä” ovat virheellisiä. Xi on Aasian maiden konferenssipuheessaan todennut, että näkemys, jonka mukaan ”oma sivilisaatio on ylivertainen muihin verrattuna, ja muita sivilisaatioita voi vaatia muuttumaan, tai ne voidaan jopa korvata, on ajatuksen tasolla typerä ja käytännössä tuhoisa”. Jälleen näpäytys Yhdysvalloille? Joka tapauksessa Gramscin kysymykset vallasta, hegemoniasta ja ideologiasta ovat yhä ajankohtaisia.

Taistellakseen Etelä-Afrikan apartheidia vastaan amerikkalainen laulaja-lauluntekijä, myöhemmin näyttelijä, (Little) Steven Van Zandt, keräsi yhteen joukon muusikoita (Suomesta mukana oli tuolloin jenkeissä asunut Michael Monroe), ja vuonna 1985 he julkaisivat protestikappaleen nimeltä Sun City. Tällä pyrittiin vaikuttamaan ihmisten mieliin ja osallistumaan Etelä-Afrikan silloisen järjestelmän kaatamiseen. Laulua soitettiin radiossa ja sen musiikkivideo pyöri tuolloin myös televisiossa.

Etelä-Afrikan apartheid-politiikka päättyi vuonna 1991, joten maailmanlaajuinen painostus ja muu kulissien takainen työ ilmeisesti onnistui. En tiedä, oliko Van Zandtin protestilaululla erityisen merkittävä rooli asiassa, mutta lopulta Etelä-Afrikka muuttui. Sittemmin tilanne on kääntynyt ylösalaisin: valkoiset perheet joutuvat pakenemaan maasta, elleivät sitten tule murhatuiksi kodeissaan. Politiikassa on mukana henkilöitä, jotka avoimesti kannattavat valkoisten eteläafrikkalaisten tappamista. Länsimedia ei tietenkään tällaisiin veritekoihin tai uhkauksiin juurikaan reagoi, koska syylliset ovat nyt rotuvihaa uhkuvia mustia eteläafrikkalaisia.

Etelä-Afrikan rotuerotteluajoista on jo hieman aikaa, mutta Lähi-idässä Israel jatkaa apartheid-politiikkaa muistuttavalla linjalla. Kun kyseessä on etnokraattinen Israel, jolla on holokaustiteollisuus sekä kansainvälinen rahavalta puolellaan, vastaavanlaista muutokseen johtavaa protestia ei ole kuulunut. Israelia ei syytetä samalla volyymilla kuten Etelä-Afrikan hallitusta aikoinaan, eivätkä Etelä-Afrikkaa kritisoineet juutalaiset toista syytteitään Israelin ollessa kyseessä. Vaikutusvaltaiset poliitikot eivät myöskään vaadi talouspakotteita tai vallanvaihtoa maahan. Paljon puhuttu ”kansainvälinen oikeus” ei olekaan kaikille sama.

Mitä tulee musiikkimaailmaan, Roger Waters, Gilad Atzmon sekä Brian Eno, taitavat olla harvoja muusikoita, jotka pitävät Palestiinan asiaa esillä ja avoimesti kritisoivat sionistista miehityshallintoa, muuten on aika hiljaista (johtuneeko musiikkiteollisuuden omistajaportaasta?). Sun City-renkutuksen säveltänyt Steven Van Zandt ei laula tänä päivänä Israelia vastaan, koska syyttävä sormi osoittaisi nyt sionistien suuntaan. Asiasta kysyttäessä, Van Zandt on suutahtanut ja yrittänyt selittää, ettei ”kyseessä ole ollenkaan sama asia”.

Eurovision laulukilpailut eivät minua erityisemmin kiinnosta, mutta viisujen poliittinen ulottuvuus herättää toki ajatuksia. On esiintynyt väitteitä, ettei Tel Avivin tapahtuma ole kiinnostanut ihmisiä yhtä lailla kuin aiemmin. Lippuja on jäänyt runsaasti myymättä ja hotellit eivät ole tupaten täynnä viisuvieraita. Ihmiset meillä ja muualla eivät ehkä uskalla avoimesti kritisoida Israelia ja poliittista sionismia, koska ”antisemitismi”, ”holocaust” ja niin edelleen, mutta hiljaisesti he ehkä uskaltavat protestoida, ja jättää koko show’n seuraamisen väliin.

Eurovaalien myötä lännen mediatalot suoltavat päivittäin valeuutisia siitä, kuinka Venäjä yrittää vaikuttaa vaaleihin, kuinka se tukee Euroopan kansallismielisiä puolueita ja valikoidusti myös vasemmistopoliitikkoja, jotka kaikki tekevät Kremlin myyräntyötä sivistyneessä ja vapaassa lännessä. Hulluimmillaan uutisointi johti siihen, että norjalaista kalastaja-alusta seurannut kesy maitovalas leimattiin ensi alkuun venäläiseksi vakoojavalaaksi.

Mutta vakavasti puhuen, Venäjän syyttäminen euroskeptisen oikeiston ja vasemmiston menestyksestä, on jo eräänlainen traditio EU:ssa, väittää Carl Friedrich. Tällaisella lähestymistavalla voidaan ignoroida ne todelliset syyt, minkä vuoksi euroskeptisten puolueiden kannattajakunta on kasvanut kaiken aikaa. Kyseessä ovat oikeat sisäpoliittiset syyt, joilla on hyvin vähän tekemistä Venäjän tai ylipäänsä kansainvälisten suhteiden kanssa.

Esimerkiksi Saksassa kansallismielisen Alternative für Deutschland-puolueen suosioon ovat vaikuttaneet kansalaisten yleinen tyytymättömyys keskustaoikeistolaiseen ja sosiaalidemokraattiseen politiikkaan, rehellisen julkisen keskustelun puute, sula mahdottomuus kyseenalaistaa hallituksen avoimien rajojen politiikkaa ilman natsileimaa, sekä yleinen näkemys siitä, että poliittiset eliitit eivät enää kuuntele kansan ääntä, vaan tekevät kuten heitä rahoittava talouseliitti tahtoo.

Lännen infosota käy siis kuumana, ja EU onkin tehostanut toimiaan ”disinformaation torjumiseksi”. Vuonna 2015 Euroopan ulkosuhdehallinnon yhteyteen perustettiin erityinen itäisen strategisen viestinnän työryhmä (East StratCom-työryhmä) ”Venäjän käynnissä oleviin disinformaatiokampanjoihin reagoimiseksi”. Vuonna 2016 hyväksyttiin yhteinen kehys ”hybridiuhkien torjumiseksi”, ja syyskuussa 2017 Euroopan hybridiuhkien torjunnan osaamiskeskus aloitti toimintansa. Kaiken tämän taustalla on kuitenkin jotain muuta kuin halu tukea ”luotettavaa journalismia ja tiedonvälitystä”.

Edesmennyt tutkiva journalisti Udo Ulfkotte on paljastanut kirjassaan Gekaufte Journalisten (”Ostetut journalistit”), kuinka Yhdysvaltojen tiedustelupalvelu manipuloi Saksan ja koko muun Euroopan uutistarjontaa ja ostaa itselleen toimittajia. Kirjan paljastukset olivat sitä luokkaa, ettei teosta koskaan arvosteltu tai esitelty saksalaisessa mediassa, eikä se ole enää saatavissa esimerkiksi verkkojätti Amazonin kautta. Myös kirjan englanninkielinen käännös, Journalists for Hire: How the CIA Buys the News, on hankalasti saatavissa.

Ulfkotte, joka itse toimi pitkään valtamedian palveluksessa, selittää kirjassaan, kuinka erilaiset amerikkalaiset järjestöt ja säätiöt lahjovat ja kiristävät eurooppalaisia mediatyöntekijöitä ja poliitikkoja, ja propaganda-asiantuntijat edistävät agendoja, joissa edunsaajina ovat pääsääntöisesti Yhdysvallat ja Israel. Ulfkotte kuoli paljastustensa jälkeen tammikuussa 2017 sydänkohtaukseen 56-vuotiaana, mutta kuoleman taustalla on myös epäilty olleen peitelty salamurha.

Myös EU-eroa valmisteleva Britannia, Yhdysvaltojen ”erityinen ystävä”, on syvällä infosodan syövereissä. En ryhdy tarkemmin esittelemään esimerkiksi Integrity Initiative-projektia, joka sekaantui vaaleihin ja sisäpolitiikkaan eri Euroopan maissa, mutta mainittakoon, että tämänkin hankkeen taustalta löytyvät paitsi Britannian hallitus ja tiedustelupalvelu, myös Nato, Facebook, Yhdysvaltojen ulkoministeriö ja monet muut amerikkalaiset hallinnolliset ja ei-hallinnolliset elimet. Valtamedia Euroopassa on vaiennut projektiin liittyvistä paljastuksista aina viime aikoihin saakka.

Riippumattomat lähteet ovat vahvistaneet, että Yhdysvallat on pitkän aikaa vaikuttanut Euroopan sisäisiin asioihin, käyttäen vieläpä juuri niitä metodeja, joista Brysselin ja lännen infosodan asiantuntijat syyttävät Venäjää. Eroavaisuudet ovat siinä, että Yhdysvaltojen sekaantuminen on paljon paremmin rahoitettua toimintaa muiden maiden vakoiluun ja informaatiosodankäyntiin verrattuna, ja toisin kuin hysteerisiin mittoihin kasvanut Venäjän demonisointi, lännen hybridivaikuttamista on ryhdytty myös totuudenmukaisesti dokumentoimaan vaihtoehtomedian ansiosta.

Kävin sitten (ennakko)äänestämässä eurovaaleissa. Ehdokkaani vastustaa haittamaahanmuuttoa, EU:n liittovaltiokehitystä, eikä tue Suomen liittymistä sotilasliitto Natoon. Nämä olivat päällimmäiset kriteerit valinnalleni, mutta toki muitakin hyviä syitä löytyi. Brysseliin on saatava liberaalin euroglobalismin vastaisia voimia.

Vaikka meille kerrotaan, että suurin osa eurooppalaisista haluaa maansa pysyvän Euroopan unionissa, samaan aikaan yli puolet eurooppalaisista uskoo, että unioni tulee hajoamaan seuraavan 20 vuoden sisällä. Tämä selviää globalistien oman ajatushautomon ECFR:n (European Council of Foreign Relations) tekemästä tuoreesta tutkimuksesta. Mielipidemittaus toteutettiin eurovaalien alla 14:sta Euroopan maassa, jotka muodostavat yhteensä 80 prosenttia tulevan Euroopan parlamentin paikoista.

Helsingin Sanomat kirjoittaa, kuinka \”Ranskassa, Saksassa, Belgiassa, Italiassa, Alankomaissa, Itävallassa, Slovakiassa, Romaniassa, Kreikassa, Tšekissä ja Puolassa enemmistö ihmisistä uskoo, että EU:n hajoaminen seuraavien vuosikymmenien aikana on realistinen mahdollisuus. Tutkituista maista ainoastaan Ruotsissa, Tanskassa ja Espanjassa EU:n luhistumiseen uskoo hieman alle puolet väestöstä.\”

Oikeistopopulistit, jotka vastustavat EU:n liittovaltiokehitystä, ovat vahvistaneet asemiaan Euroopan eri maissa. Kuten jo aiemmin kirjoitin, Italian sisäministeri Matteo Salvini on kokoamassa kansallismielisistä puolueista uutta, isompaa ryhmää europarlamenttiin. Tätä yritetään vesittää pelottelemalla kansaa populistien mahdollisilla Venäjä-yhteyksillä. Argumentit alkavat jo haukotuttaa, sillä niin usein niitä on toistettu. Sori vaan, Hanna Smith ja hybridiosaamiskeskus, ei mene läpi enää.

Kuvaavaa lienee myös, että Euroopan komission puheenjohtaja Jean-Claude Juncker on ehättänyt varoittamaan ihmisiä äänestämästä \”protestiksi\” eurokriittisiä ehdokkaita ja puolueita. Keltaliivejä väkivallalla vastustava Ranskan presidentti Macron puolestaan yrittää kasata liberaalieuroglobalistista Renesanssi-ryhmää. Kotimaassaan epäsuosittu Macron haluaa myös luoda euroarmeijan pitämään kansat kurissa lähitulevaisuuden Eurafrikassa.

Jos nykymuotoinen unioni joskus hajoaa, se saa syyttää siitä vain itseään. EU on pyrkinyt koko ajan väkisin tavoitteisiin, joita kansalaisten enemmistö vastustaa. Väittäisin, että unioni olisi suositumpi ilman liiallista byrokratiaa, keskusjohtoisuutta, ja etenkin ilman järjetöntä avoimien rajojen politiikkaa, joka on johtanut kestämättömään massamaahanmuuttoon ja etnososiaalisiin konflikteihin. Valitettavasti Brysselin eurokraattien \”paneurooppalainen visio\” pitää sisällään juuri tällaisia elementtejä.

Nyt kun tarkemmin ajattelee, niin löyhä talousliitto, hieman saman tapainen kuin vuonna 1960 perustettu EFTA, Euroopan vapaakauppajärjestö, olisi oikeastaan riittänyt euromaiden \”yhteisöksi\”: jo sen puitteissa Euroopan maat olisivat voineet käydä kauppaa keskenään ja globaalisti. Järjestö on muuten yhä olemassa, ja siihen kuuluvat Sveitsi, Norja, Islanti ja Liechtenstein.

Mutta Euroopan unioni suunniteltiinkin vain välietapiksi matkalla kohti globaalia järjestelmää, jota pieni talouseliitti hallinnoisi. Nyt projektin arkkitehdit ovat huolissaan siitä, ettei se olekaan enää heidän johtamansa Länsi™, joka yksin voi pyörittää maailmaa Yhdysvaltojen johdolla, vaan joukkoon pitäisi vielä sovittaa jotenkin Venäjä, vielä arveluttavampi nouseva suurvalta Kiina, ja monet muut maat, joita länsimainen liberalismi arvopohjineen ja ilmastovaatimuksineen ei erityisemmin inspiroi.

Mihin siis ollaan menossa? Joko EU kykenee kansallismielisten \”lokalistien\” myötävaikutuksella radikaalisti uudistumaan sisältä päin (mikä on epätodennäköistä), tai sitten ongelmat vain kasvavat. Ehkä EU kitkuttelee vielä entisenlaisena Yhdysvaltojen vasallina jonkin aikaa, kunnes massamaahanmuutto ja talouden ongelmat romahduttavat koko järjestelmän ja pankkiiritkin jäävät nuolemaan näppejään. Tämä voi olla vaarallista ja kaoottista aikaa, mutta ainakin globalistien tavoitteet kariutuvat, tai edes hidastuvat hieman.

On selvää, että Euroopan poliittisen suunnan täytyy muuttua: nyt kun Trumpin politiikka on alkanut vieraannuttaa eurokraatteja Yhdysvalloista, uudeksi strategiseksi kumppaniksi voisi nousta Venäjä ja Euraasian unioni. Yhdysvallat ja sen Euroopan sisäiset vasallit yrittävät tietysti estää tällaisen skenaarion toteutumisen. Lännen massiivinen informaatiosodankäynti ja hybridivaikuttaminen ovat läsnä suomalaisessakin arjessa.

Oikeistopopulistien visioiman \”kansakuntien Euroopan\” tulisi vapautua Washingtonin poliittisesta, taloudellisesta ja kulttuurisesta valvonnasta, jotta koko projektissa olisi jotain järkeä ja Euroopan maista tulisi itsenäisempiä. Toinen, radikaalimpi vaihtoehto on, että EU:n hajotessa ainakin jotkut maat Keski- ja Itä-Euroopasta liittyisivät Euraasian unioniin. Myös Kiina luo Eurooppaan ulottuvan silkkitiensä kanssa uusia strategisia vaihtoehtoja.

Arabiemiirikuntien Fujairan sataman edustalla olevilla säiliöaluksilla tapahtui räjähdyksiä sunnuntaina. Neljä kaupallista alusta kärsivät vaurioita, kaksi niistä saudiarabialaisia öljytankkereita. Arabiemiirikunnat on tosin kiistänyt väitteet räjähdyksistä, mutta puhuu kuitenkin \”sabotaasi-iskuista\”.

Saudi-Arabian mukaan yksi sen aluksista oli matkalla Ras Tanuran satamaan lastaamaan raakaöljyä viedäkseen lastin Yhdysvaltoihin. Vaikka alukset Saudi-Arabian energiaministeri Khalid al-Falihin mukaan kärsivät \”huomattavia vahinkoja\”, henkilövahinkoja ei tullut, eikä haitallisia päästöjä päätynyt mereen. Seurauksena oli kuitenkin öljyfutuurien nousu.

Saudiministerin mukaan hyökkäys on \”uhka maailman öljytoimituksille\”. Saudi-Arabia ja Yhdysvallat tulevat tietysti syyttämään tapahtuneesta Irania. Yhdysvallat on jo alueella sotalaivoineen ja hävittäjineen. Virallinen selitys on, ettei Washington aio sallia \”öljykuljetusten haittaamista Hormuzinsalmessa\”. Maailman raakaöljystä noin neljännes kulkee salmen kautta lähdettyään Saudi-Arabian, Irakin, Qatarin, Arabiemiirikuntien ja Kuwaitin satamista. Vain Iranin öljykuljetuksia yritetään estää Yhdysvaltojen asettamien talouspakotteiden vuoksi.

Saudi-Arabian ministerin mukaan \”kansainvälisen yhteisön\” on turvattava \”merenkulun vapaus sekä öljytankkereiden turvallisuus\”. Vaikka olisi helppoa ajatella, että Yhdysvaltojen pakotteisiin ja komenteluun kyllästynyt Iran olisi aluksiin kohdistuneen sabotaasin takana, Iranilla on enemmän hävittävää kuin voitettavaa pelissä. Kyseessä voi hyvinkin olla valeisku, jolla oikeutetaan hyökkäys Irania vastaan. Iranin ulkoministeriö vaati jo saada lisätietoa sunnuntain tapahtumista. Ministeriö on todennut, että \”pahantahtoisten masinoima salaliitto\” Irania vastaan voi uhata koko alueen vakautta.

Mikään taho ei ole ottanut vastuuta oletetuista iskuista. Spekulaatiot vaihtelevat Jemenin huthikapinallisten drooni- tai ohjusiskusta amerikkalaisjoukkojen tai Israelin lavastamaan iskuun. Jemenin kapinalliset ovat uhanneet Arabiemiirikuntia aiemminkin, johtuen öljyvaltion tuesta Saudi-Arabialle Jemenin sodassa. Iran on esittänyt huolensa \”ulkomaisten pelurien riskinottohalusta\” Persianlahdella; Teheran epäilee, että iskujen taustalla on Yhdysvaltojen ja Israelin halu kiihdyttää sotilaallisen yhteenoton uhkaa.

Professori Elias Samo kirjoittaa Trumpin hallinnon ”vuosisadan diilistä”, jonka ”kaksi huijaria”, Trump ja Netanjahu, ovat apulaisineen laatineet.

Samon mukaan tämän parivaljakon ollessa kyseessä, voitaisiin diilin sijaan puhua pikemminkin ”vuosisadan varkaudesta”.

Aiemmat Amerikan päämiehet eivät ole olleet paljoa parempia mitä tulee Palestiinan kysymykseen, mutta Trump menee edeltäjiään pitemmälle Israelin mielistelyssään. Ilmeisesti hän haluaa osoittaa globalistien superluokalle, että häneen voi luottaa.

Trumpin diili on oletettavasti suunnitelma siitä, miten ”Palestiinan ongelma” voitaisiin ratkaista rauhanomaisesti. Ironista kyllä, suunnitelma on Samon mukaan laadittu amerikkalaisten sionistien toimesta. Samat miehet ovat vastanneet myös amerikkalaisen ulkopolitiikan muotoilusta Trumpin hallinnossa, joten ei ole ihme, jos myös suunnitelma palestiinalaisten omasta valtiosta herättää epäilyksiä.

Ryhmää on johtanut Trumpin neuvonantaja ja vävy, Jared Kushner, ja diiliä laatimassa ovat olleet myös turvallisuuspoliittinen neuvonantaja John Bolton, ulkoministeri Mike Pompeo, sekä Yhdysvaltojen Israelin suurlähettiläs, David Friedman. Oman panoksensa on varmasti antanut myös Kushnerien perheystävä, Israelin pääministeri Benjamin Netanjahu, joten ei ole epäilystäkään, etteikö diili palvelisi ensisijaisesti Israelin etnokratian etuja.

Mitä Trumpilla on tarjottavana palestiinalaisille? Historiallisesti Palestiinan suurin vaatimus on ollut koko Palestiinan vapauttaminen sionistien miehityksestä. Ajan myötä palestiinalaiset ovat vähentäneet vaatimuksiaan. Nyt palestiinalaishallinto haluaa palestiinalaisvaltion Länsirannalle (alueelle, johon suurlähettiläs David Friedman viittaa ”Juudeana ja Samariana”), Itä-Jerusalemista Palestiinan pääkaupungin, sekä paluuoikeuden palestiinalaispakolaisille.

Luonnosversio ”Uudesta Palestiinasta” on jo vuodettu julkisuuteen. Siinä Palestiina esitetään Länsirannasta ja Gazasta koostuvana demilitarisoituna minivaltiona, jolla ei olisi omaa armeijaa. ”Turvallisuuspalvelut” tulisivat ostopalveluna Israelilta. Jerusalemista tulisi sekä ”Uuden Palestiinan” että Israelin ”yhteinen pääkaupunki”, jota Israel pääasiallisesti hallinnoisi. Myös Länsirannan juutalaissiirtokuntien maat liitettäisiin Israeliin. Uutta lisämaata lentokenttää, tehtaita ja liiketoimintaa varten saataisiin Egyptiltä. Palestiinalaispakolaisten paluuoikeus jää hämärän peittoon.

Luonnoksessa todetaan myös, että mikäli palestiinalaishallinto ei hyväksy suunnitelmaa, Yhdysvallat asettaa raskaat talouspakotteet ja pitää huolen, etteivät palestiinalaiset saa taloudellista tukea mistään. Dokumentin mukaan Yhdysvallat on myös valmis auttamaan Israelia ”seuraavassa sodassa Gazassa”, mikäli diiliä ei hyväksytä ja konfliktit jatkuvat.

Rauhanomainen ratkaisu palestiinalaisten ongelmaan on kaikella todennäköisyydellä pois suljettu: Trumpin diili ei tarjoa mitä palestiinalaiset haluavat. Myös Israelin oikeisto tulee vastustamaan sitä. Jos Yhdysvallat esittää luonnoksen tapaista suunnitelmaa, palestiinalaishallinnolle ei jää muuta vaihtoehtoa kuin tyrmätä se. Tämän jälkeen Netanjahu (joka ei halua minkäänlaista ”kahden valtion ratkaisua”, ei edes demilitarisoitua sirpale-Palestiinaa) voi syyttää heitä rauhanprosessin sabotoinnista.

Vuosisadan diili yrittää siis eliminoida palestiinalaiskysymyksen iäksi. Palestiinalaisille tarjottu ”valtio” kuulostaa intiaanireservaatilta. YK:n istunnossa Yhdysvaltojen ja Palestiinan edustajat ovat jo ottaneet yhteen. Miten arabimaailma tulee reagoimaan tähän?

Alistair Crooken mukaan arabit alkavat ymmärtää, että Trumpin diili tulee olemaan heille yhtä nöyryyttävä kuin kuuden päivän sodan lopputulos, jossa sionistit löivät arabivaltioiden liittouman ja valtasivat itselleen lisää alueita. ”Linnake-Israel” löytää itsensä keskeltä aluetta, jossa aiemmin Syyrian vastaiset voimat ovat liittoutumassa keskenään sekä Assadin kanssa.

Crooke arvelee, että Irak, Pakistan ja Turkki kääntyvät kohti itää. Kun Iranin piiritys osoittautuu flopiksi, ja palestiinalaissopimus paljastuu huijaukseksi, saattaa olla, että osa Persianlahden maista (Dubai, Kuwait ja Oman), yhdessä Qatarin kanssa, lähentyvät Venäjän ja Kiinan akselia. Mitä Yhdysvallat sitten tekee? Entäpä Israel, jolla on kuitenkin hyvät suhteet myös Venäjään?

Vuosien varrella on käynyt selväksi, etteivät sionistit halua tehdä minkäänlaisia kompromisseja. Jossakin vaiheessa voi tosin olla pakko, kun Lähi-idän liittolaisuudet muuttuvat, geopoliittisesta maisemasta puhumattakaan.

Juutalaisvaltio tarvitsisi uudenlaista johtajuutta, mutta Knesset, Israelin parlamentti, on täynnä kovan linjan edustajia. Ehkä Trumpin diilin kaaduttua, Israel ja Yhdysvallat soveltavat palestiinalaisiin ”lopullista ratkaisua”, muun maailman seuratessa kansanmurhaa sivusta?

Sdp:n Antti Rinne yrittää koota uutta punamultahallitusta keskustan, vasemmistoliiton, vihreiden ja Rkp:n kanssa.

Yllättävää kyllä, vaalitappiostaan huolimatta keskusta on jälleen pääsemässä hallitukseen. Puolue yrittänee tässä seurassa korjata kurssiaan \”piirun verran vasemmalle\”, Sipilän hallituksen yltiöliberaalin talouspolitiikan jälkeen. Kentällä puhutaan taas väyrysmäisesti jopa \”alkiolaisuudesta\”.

Vaikka olenkin tyytyväinen, jos Kokoomus joutuu vihdoin oppositioon, tuleva hallituspohja ei sekään tunnu järin innostavalta. Suomessa ei oikein ole vaihtoehtoja, mutta olisin itse toivonut edes kahden suurimman vaalivoittajan, sosialidemokraattien ja perussuomalaisten, muodostavan hallituksen. Rinne tosin hyvesignaloi toistuvasti jo vaalikamppailun aikana, etteivät \”Sdp:n ja perussuomalaisten arvomaailmat ja ihmiskäsitykset\” kohtaa, joten se siitä sitten.

Sosialidemokraattien johdolla siirrymme nyt vain oikeistoliberalismista vasemmistoliberalismiin. Ongelma, jota ei haluta poistaa yhtälöstä, on nimenomaan se liberalismi, aina talouspolitiikasta länsikeskeiseen ulkopolitiikkaan ja epärealistiseen ihmiskäsitykseen. Rinteen hallitus jatkaa EU-federalismia, edeltäjiensä talouspolitiikkaa, sekä lännen sotakoneistoon sidottua ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Jos Rinteen hallitus haluaisi erottua edeltäjistään, sen pitäisi kyseenalaistaa Naton kanssa solmittu \”yhteisymmärryspöytäkirja\” eli isäntämaasopimus. Kun mukana ovat Nato-yhteensopivat Pekka Haavisto ja Anna-Maja Henriksson, tällaista ei tule tapahtumaan.

Rkp, tuo ruotsinkielisten liberaali pikku-Kokoomus, on aivan turha puolue Suomen eduskunnassa. Venäläisetkin ovat olleet osa suomalaista historiaa jo parin sadan vuoden ajan. Suomessa asuu vähintään 80 000 venäjää äidinkielenään puhuvaa asukasta, tulevaisuudessa ehkä vielä enemmän, mutta ei täällä silti ole venäläistä kansanpuoluetta. Toisin kuin suomenruotsalaiset, venäjänkielisten puolue saisi varmasti heti putinisti-syytöksiä osakseen.

En odota mitään järisyttävää paradigman muutosta suomalaisen politiikan kautta; siksi kiinnostukseni kohdistuukin enemmän kansainväliseen politiikkaan sekä geopolitiikkaan. Puolueuskollisten suomalaisten (tämä lienee muuten \”itäisen auktoriteettiuskon\” peruja, vaikka nykyään halutaankin olla niin \”läntisiä\”) on ilmeisesti koettava joko uusi raju talouskriisi, tai sitten mielenmuutos tapahtuu peräpohjolassa muun maailman vanavedessä, ja meidän poliitikkomme ja talouseliittimme joutuvat vain sopeutumaan uusiin realiteetteihin. 

Suomi teki mielestäni väärän valinnan liittymällä Yhdysvaltojen vasallivaltioihin ja väistyvään liberaaliin järjestykseen. Mitä tulee jäsenyyteemme Euroopan unionissa, olemme köyhtyvä periferia Euroopan laidalla ja poliittinen johtomme ajaa mieluummin ylikansallisia kuin kansallisia intressejä. Europarlamenttivaaleissa on seuraavaksi mahdollisuus edes symbolisesti keikuttaa venettä, ja äänestää mepeiksi edustajia, jotka ovat kriittisiä eurokraattien hulluimmille suunnitelmille. Odottaisin myös, että europarlamentin kansallismieliset yhdistyisivät Matteo Salvinin uuden ryhmän taakse.

Geostrateginen suurvaltapolitiikka piirtää jo suuntaviivoja uuteen aikakauteen, jossa erilaiset blokit kilpailevat ja illiberaali politiikka rysäyttää liberaalin demokratian jo ennestään rikkinäiset kulissit alas. Myös Trump on hieman siirtänyt Overtonin ikkunaa poliittisella epäkorrektiudellaan, mutta muuten Yhdysvallat jatkaa ulkopoliittisena uhkatekijänä. Joka tapauksessa kiinalainen vuosisata häämöttää edessämme ja Euraasia nousee. Poliittinen kenttä Suomessakin vaatisi radikaalia uudistamista; äänestäjiä houkuttelevia haastajia vanhoille puolueille ei vain näytä olevan.