Aleksandr Dugin lännen sensuurin kohteena

Venäläisen ”uuseurasianismin” edustajan, filosofi Aleksandr Duginin, Youtube-kanava ja Google-tili suljettiin ilman varoitusta pari päivää sitten. Myöhemmin syyksi kerrottiin ”Venäjään kohdistuvat pakotteet”.

Vaikka Dugin on tunnettu lännen kriitikkona ja häntä on pidetty ”Kremlille myönteisenä tutkijana”, hänen Youtube-kanavansa sisälsi luentoja, jotka käsittelivät enimmäkseen platonismia, Aristoteleen filosofiaa, fenomenologiaa ja psykologiaa. Dugin kommentoi asiaa Facebook-seinällään useassa päivityksessä.

Dugin epäilee, ettei hänen kanavansa filosofinen sisältö ollut syy sulkemiseen, vaan ilmoitus ”neljännen poliittisen teorian englanninkielisestä verkkokonferenssista”, joka on määrä pitää 1. päivä elokuuta klo 20:00 Moskovan aikaan.

”Ehkä [liberalismia kritisoiva] tervetulopuheeni konferenssiin oli muodollinen syy kanavan sulkemiselle”, Dugin spekuloi. Suomessakin vieraillut Dugin on muotoillut viime vuosikymmenet ”neljättä poliittista teoriaa”, joka eroaa sekä liberalismista, sosialismista että fasismista. Yhdysvaltojen valtiovarainministeriö lisäsi Duginin venäläisiin kohdistuvien pakotteiden listalle jo vuonna 2015.

”He ovat haavoittuvaisia, pelokkaita ja yrittävät vakuutella itseään voitosta”, Dugin sanoo Google-yhtiöön ja lännen toimijoihin viitaten. Venäläisen politologin mielestä tässä nähdään, kuinka ratkaiseva merkitys ideoilla on. Taistelu tulevaisuudesta on ensisijaisesti taistelu erilaisten ideoiden ja maailmankuvien välillä. Myös muut Duginiin liittyvät YouTube-kanavat on suljettu. ”Tervetuloa liberaalin gestapon puhdistuksiin”, Dugin provosoi.

”Youtube ei ole videopalvelu, vaan sensuurikone ja vapaa-ajattelun tukahduttaja”, se on ”esimerkki liberalismin totalitarismista”. Google niin ikään ei ole vain hakukone tai nettipalvelujen tarjoaja, vaan ”vakoiluohjelma, joka voi seuraavassa hetkessä blokata sinut ja deletoida kaiken sähköisen kirjeenvaihtosi”. Samoin Amazon ei ole normaali verkkokauppa ja postituspalvelu, vaan lännen ylivaltaa pönkittävä yhtiö, joka ”päättää ja valikoi itse, mitä kirjoja se sinulle toimittaa ja mitä ei”.

”Kaikki nämä välineet hallitsevat ihmisten elämää”, Dugin selittää. ”Ne ovat vastuussa siitä, mitä ajattelet, luet, kuuntelet tai mitä ylipäänsä haluat. Moderni liberalismi ei elä vain ideoissa, vaan asioissa itsessään: proseduureissa, palveluissa, mekanismeissa ja logistiikassa. Se elää myös aivoissamme. Kun suostumme käyttämään näitä välineitä, joudumme ansaan”, Dugin varoittaa.

Mitä johtopäätöksiä länsikriittisten ihmisten ja heidän ajatustensa ”lakkauttamisesta” internetissä on tehtävä? Duginin mielestä länsimainen liberalismi on ”ekstremistinen, suvaitsematon ja totalitaristinen ideologia”, jonka ”neutraaleina” mainostetut palvelut ovat vain ”tietyn ideologisen terrorismin aseita”.

Tästä esimerkkinä Dugin väittää, että ”[George] Soros ja Youtube/Google-aktivistit, yhdessä BLM:n, Antifan ja seksuaalivähemmistöjen lgbt-liikkeen kanssa, ovat yrittäneet saattaa Yhdysvallat sisällissodan partaalle Trumpin takia”. Tässä mielessä, liberalismi pitäisi julistaa pannaan vaarallisena ”lahkona”, Dugin esittää. ”Liberalismin vastustaminen on jokaisen kunnon ihmisen velvollisuus”, hän toteaa.

Aleksandr Duginin kirjoituksia löytyy yhä eri kielillä useilta verkkosivuilta (esimerkkeinä Geopolitica ja Neljäs poliittinen teoria) . Hänen luentonsa ja muu materiaali ovat löydettävissä myös Paideuma TV:n kautta. Siellä on tietoa myös tulevasta neljännen poliittisen teorian verkkokonferenssista, johon kiinnostuneet voivat osallistua.

Uusi kylmä sota ja allianssi Kiinaa vastaan

Yhdysvaltojen ulkoministeri Mike Pompeo on kutsunut koolle ”demokratioiden allianssia”, joka kävisi länsimaisen vapauden aikakautta uhkaavaa ”kiinalaista vuosisataa” vastaan. Pompeo hyökkäsi viime viikolla Kiinaa vastaan Kaliforniassa pitämässään puheessa.

”Me emme voi enää olla piittaamatta maidemme välisistä perustavanlaatuisista poliittisista ja ideologisista eroavaisuuksista”, Pompeo jylisi, noudattaen ministeriönsä laatimaa strategiaa ”sivilisaatioiden yhteentörmäyksestä”.

Ulkoministeri vaati, että ”maailman valtioiden on valittava puolensa vapauden ja tyrannian välillä”. CIA:n ex-johtajan edustaman ”vapaan maailman” täytyy voittaa Kiinan kommunistisen puolueen edustama ”uusi tyrannia”. Voin jo kuvitella, kuinka meilläkin ryhdytään pian tivaamaan, oletko Yhdysvaltojen vai Kiinan puolella konfliktin syttyessä.

Pompeon mielestä Yhdysvaltojen johtama länsi on ollut ”liian jalomielinen” Kiinaa kohtaan ja tästä ”itsekkäästä” Aasian suurvallasta on sen johdosta tullut merkittävä tekijä maailmantaloudessa. Jos psykologinen projektion käsite on tuttu, kuulija varmasti huomasi, että Pompeon puhe täytti sen kriteerit.

Pompeon kylmän sodan retoriikkaa henkivä palopuhe sisälsi nipun kuluneita väittämiä. Hän kritisoi amerikkalaisyritysten ”myötämielistä suhtautumista” Kiinaan ja valitti Kiinan rikkoneen ”kansainvälisiä sitoumuksia” Hongkongin erityishallintoalueen autonomian sekä Etelä-Kiinanmeren aluekiistojen osalta. Yhdysvallat on käyttänyt myös koronavirusta katalyyttina Kiinaa vastaan ja Pompeokin yhdisti puheessaan Kiinan ja viruksen.

Vakoilujohtajasta ulkoministeriksi edennyt Pompeo ei arastellut esittää Yhdysvaltojen ja Kiinan välistä kamppailua ”uuden ajan kylmänä sotana”. ”Vapauksiemme suojeleminen Kiinan kommunistiselta puolueelta on oman aikamme tehtävä ja Amerikka on täydellisessä asemassa johtamaan sitä”, hän julisti mahtipontisesti.

Washington on viime aikoina voimistanut toimiaan Pekingiä vastaan. Yhdysvallat määräsi Kiinan Houstonin-konsulaatin suljettavaksi, väittäen sen olleen ”vakoilukeskus”, tarkoituksenaan urkkia amerikkalaisyritysten kauppasalaisuuksia.

Yhdysvaltojen oikeusministeriö on ilmoittanut myös neljän kiinalaistutkijan pidätyksestä. Amerikkalaisyliopistoissa työskennelleitä tutkijoita syytetään ”viisumipetoksista” ja ”kytköksistä Kiinan kommunistipuolueeseen”.

Kiinan ulkoministeriö on kiistänyt väitteet konsulaattinsa laittomista toimista sekä kuvaillut tutkijoiden pidätystä ”poliittiseksi vainoksi”. Ulkoministeriön mukaan Pompeo kumppaneineen pyrkii sabotoimaan maiden väliset suhteet. Kiina on syyttänyt Pompeota ”kiinalaisvastaisuuteen kiihottamisesta globaalilla tasolla”.

”Jos vapaa maailma ei muuta kommunistista Kiinaa, kommunistinen Kiina muuttaa meidät”, Pompeo pelotteli. Ei huolta, ”läntisen elämäntavan takuumiehelle” riittää tukijoita jopa Suomessa, jossa eräs Ylen kolumnisti toivoi Yhdysvaltojen keksivän ”suunnitelman Kiinan pysäyttämiseksi”.

Yhdysvallat ja läntiset tiedotusvälineet ovat nostaneet esiin myös Kiinan uiguurimuslimien kohtelun. Länsi väittää, että uiguurivähemmistön edustajia olisi suljettu keskitysleireille. Kiina on kiistänyt väitteet, mutta lännen valta(vale)media on jatkanut propagointiaan Kiinan esittämästä, toisenlaisesta todistusaineistosta huolimatta.

Kuin tekopyhyyden multihuipentumana uuskonservatiivit ja -liberaalit, jotka terrorismin vastaisen sodan ollessa kuumimmillaan, haukkuivat muslimeja ”islamofasisteiksi” (ja jotka haluavat yhä tuhota Iranin islamilaisen tasavallan), teeskentelevät yhtäkkiä olevansa huolissaan Kiinan muslimivähemmistöstä.

Samat tahot, jotka puolustivat Irakin ja Afganistanin sotaa, Guantanamo Bayn vankileiriä ja CIA:n kidutusmenetelmiä, kutsuvat nyt Kiinaa ”uudeksi Natsi-Saksaksi”, jota vastaan ”sivistyneen maailman” eli Lännen™ on yhdistettävä voimansa, sillä Pekingin punakeltainen vaara uhkaa meitä kaikkia.

Aivan kuten Pompeon uuden kylmän sodan julistus, tämä kaikki kuulostaa hyvin tutulta. Tietty kaava alkaa muodostua. Suomessakin ”tolkun oikeistokonservatiiveja” ja muita opportunisteja nousee nyt esiin varoittelemaan Kiinan ”uhasta” (Venäjän uhkaa toki unohtamatta). Siitä vain mukaan Pompeon ”allianssiin” ja kohti uutta sotaa.

Kiinan pitkä marssi Marsiin

Avaruustutkimuksen uusi aika näyttää olevan hyvällä alulla. Kiina laukaisi Suomen aikaan varhain torstaiaamuna Pitkä Marssi 5-kantoraketin kohti Marsia Wenchangin avaruuskeskuksesta, Etelä-Kiinan Hainanin saarelta.

Kyseessä on Kiinan ensimmäinen itsenäisesti toteutettu Mars-lento. Neuvostoliitosta vuonna 1971 lähetetty luotain suoritti ensimmäisen onnistuneen laskeutumisen Marsin pinnalle, mutta laite hajosi vain hetkeä myöhemmin. Tällä hetkellä Marsia tutkii sinne vuonna 2012 laskeutunut amerikkalaismönkijä sekä vuonna 2018 saapunut InSight-laskeutuja.

Kiinan tavoitteena on kiertää Marsin kiertorataa ja laskea luotain punaisen planeetan pinnalle. Sen jälkeen avaruusmönkijän on tarkoitus lähteä tutkimusmatkalle. Onnistuessaan kyseessä olisi merkittävä tieteellinen läpimurto.

Suurvaltojen mittelö on saamassa kirjaimellisesti kosmiset mittasuhteet, sillä myös Yhdysvalloilla on meneillään Mars-operaatio. Viikon päästä Nasa laukaisee uuden raketin kohti Marsia Floridan Cape Canaveralista. Hanketta on kuvailtu ”miehitetyn lennon esiasteeksi” ja kantoraketin on määrä saada luotain määränpäähänsä helmikuussa 2021.

Kiinan Mars-luotaimen nimi, Tianwen, tulee samannimisestä muinaisesta kiinalaisrunosta, joka tarkoittaa ”taivaallisia kysymyksiä” tai ”kysymyksiä taivaalle”. Sen on kirjoittanut Qu Yuan, yksi muinaisen Kiinan suurimmista runoilijoista. Kiinalaisen mytologian mukaan nimetty mönkijä Jadekani kulkee yhä Kuun kääntöpuolella.

Kiinan Mars-matkaa seurataan tarkasti ympäri maailmaa. Vaikka monet odottavat Kiinan menestyvän, jotkut pyrkivät vääristämään Kiinan pyrkimykset avaruustieteen ja -teknologian saralla. Heille Kiinan avaruustoiminnan tavoitteena on vain ”Amerikan johtajuuden haastaminen”. Lännen Kiinan-vastainen kampanjointi on onnistunut politisoimaan myös avaruustutkimuksen.

Kiinan valtion virallisen Xinhua-uutistoimiston julkaisemassa mielipidekirjoituksessa on kritisoitu tällaista nollasumma-ajattelua. Se kuuluu toimittaja Jiang Lin mielestä kylmän sodan aikakauteen, jolloin Yhdysvallat ja Neuvostoliitto olivat lukittuneet ”jos sinä voitat, minä häviän”-avaruuskilpailuun. Tänä päivänä ulkoavaruuden tutkimisen tulisi katsoa hyödyttävän koko ihmiskuntaa.

Kiina on Kuun tutkimuksensa aikana jakanut kansainväliselle yhteisölle tieteellisiä havaintojaan ja tarjonnut ilmaisia palveluja Beidou-satelliittipaikannusjärjestelmänsä kautta. Kiina on myös kutsunut YK:n jäsenvaltioita tekemään tieteellisiä kokeita Kiinan avaruusasemalle, jonka odotetaan valmistuvan vuoteen 2022 mennessä. Täytenä vastakohtana Kiinan toimille, Yhdysvaltojen kongressi asetti vuonna 2011 voimaan lain, joka kieltää kaikenlaisen avaruusyhteistyön Kiinan kanssa.

Väestöräjähdyksen, hupenevien luonnonvarojen ja maapallon ilmastohaasteiden takia, Marsin kaltaisten planeettojen tutkimisen perimmäisenä tavoitteena on avaruuden asuttaminen: vain näin varmistetaan ihmiskunnan pitkän tähtäimen selviytyminen ja kehitys. Tästä perspektiivistä tarkasteltuna ajatus ”luksusavaruuskommunismista” ei kuulosta pahalta, mutta päämäärään on vielä matkaa.

Xinhua-kirjoittajan mielestä ulkoavaruuden ei pitäisi antaa tulla ”uudeksi kylmän sodan taistelukentäksi, vaan kokonaan uudeksi alueeksi, jossa kaikki voivat työskennellä yhdessä ihmiskunnan paremman tulevaisuuden hyväksi”. Yhdysvalloissa Trumpin hallinto on puolestaan julistanut avaruuden ”uudeksi villiksi länneksi”, joka vain odottaa valloittajaansa. Myös suuryritykset tähyävät avaruuteen luonnonvarojen toivossa.

Yhdysvaltojen kaltaisten ”nollasummapelurien” tulisi luopua vastakkainasettelusta ​​ja osallistua avoimeen kansainväliseen avaruusyhteistyöhön, kiinalaiskirjoituksessa ehdotetaan. Helpommin sanottu kuin tehty, mutta Kiinan saavutusten myötä kaikenlainen avaruustutkimus on herättänyt taas kiinnostusta.

Yhdysvaltoja vastustava sanktiomaiden klubi

Koska Yhdysvaltojen johtama länsi harjoittaa muun sodankäyntinsä lisäksi kovaa pakotepolitiikkaa, suvereenit valtiot ovat yhdistämässä voimiaan, koordinoidakseen yhä paremmin siirtymää multipolaariseen maailmanaikaan.

Kuten Iranin Venäjän-suurlähettiläs Kazem Jalali sanoo haastattelussa Kommersant-lehdelle, Washingtonin pakotteiden alaisten maiden tulee yhdistää voimavaransa torjumaan Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaa.

”Uskon, että on korkea aika perustaa sanktiomaiden klubi”, Jalali veistelee. ”Sen jäseniin kuuluu jo monia vahvoja valtioita, joilla on kehittynyt talous: Venäjä, Kiina ja Iran. Tällaisten valtioiden tulisi auttaa toisiaan tasapainottamaan Yhdysvaltojen toimien kielteisiä vaikutuksia”, hän esittää.

Iranilaisdiplomaatin mukaan Washington ei halua kilpailijoita, joiden asema olisi Yhdysvaltoja vahvempi millään osa-alueella. ”He haluavat Venäjän olevan heikko ja Kiinan taloudellisesti alisteinen; Iranista he haluavat siirtomaansa. Siksi meidän on tehtävä yhteistyötä, autettava ja täydennettävä toisiamme”, Jalali perustelee.

”Meillä on valtavasti mahdollisuuksia; meidän on vain osoitettava poliittista tahtoa ja ponnisteltava kehittääksemme tätä potentiaalia oikealla tavalla. Iranilla on jotain tarjottavaa Venäjälle ja Kiinalle. Olemme suuri maa, jolla on iso ja melko nuori väestö. Meillä on monia mineraalivaroja ja edistyksellinen teknologia. Jos teemme yhteistyötä, voitamme Yhdysvaltojen painostuksen”, suurlähettiläs uskoo.

Iran on ilmaissut olevansa kiinnostunut hankkimaan uusimpia venäläisiä aseita, mukaan lukien S-400 ilmatorjuntajärjestelmän sekä SU-35-hävittäjiä, lisätäkseen Iranin puolustusvoimien kapasiteettia. Jalali kertoo, että tästäkin asiasta neuvotellaan.

Iranin ulkoministeri Javad Zarif totesi juuri Moskovan vierailullaan, että Iran hyvin todennäköisesti uusii Venäjän kanssa solmitun ”20-vuotissopimuksen”, joka on umpeutumassa maaliskuussa 2021. Asiantuntijoiden mukaan 20-vuotissopimuksen jatkaminen pitäisi sisällään myös kahdenvälisiä sopimuksia petrokemian ja aseteollisuuden piiristä.

Yhdysvalloissa Venäjän, Kiinan ja Iranin nousua on arvosteltu ”revisionistien paluuna”. American Enterprise Institute-ajatushautomon julkaisemassa teoksessa Venäjää, Kiinaa ja Irania syytetään ”kunnianhimosta” (!) ja Yhdysvaltojen johtaman kansainvälisen järjestyksen haastamisesta.

Kirjassa harmitellaan, että geostrategisesta perspektiivistä tarkasteltuna, Yhdysvaltojen etäisyys Euraasiasta vaikeuttaa Moskovan, Pekingin ja Teheranin ”revisionististen voimien” kampittamista. Sotilastukikohtia on kuitenkin rakennettu vihollismaiden läheisyyteen.

Venäjä, Kiina ja Iran asettavat kaikki ”sivilisaatiohaasteen” lännen liberaalidemokraattiselle järjestykselle. Mutta tässä ei ole vielä kaikki. Toisen maailmansodan jälkeen Washingtonissa on ymmärretty, että strategisesti Itä- ja Länsi-Aasia sekä Eurooppa ovat ”kolme tärkeintä uhkaa” Yhdysvaltojen hegemonialle. Niinpä myös Euroopan maat on tavalla tai toisella pidettävä Amerikan valtapiirissä.

Markkinaliberalismia edistämään perustetun American Enterprise-instituutin tutkijat ovat tietoisia, että kyse ei ole pelkästään taloudellisesta tai sotilaallisesta vallasta, joka on uhattuna. Venäjä, Kiina ja Iran omaavat kukin omat poliittis-filosofiset mallinsa. Ne kaikki hylkäävät liberalismin, mikä on lännen ydinideologia ja sen hegemonian väline.

Kyse on tietyllä tavalla todellakin ”sivilisaatioiden yhteentörmäyksestä”, sillä länttä hallitseva eliitti angloamerikkalaisine tukikohtineen on pyrkinyt tuhoamaan autenttiset sivilisaatiomuodot globalisoidun liberaalin järjestyksen tieltä.

Mittavista talouspakotteista ja epävakauttamisyrityksistä huolimatta lännen haastajat, nuo parjatut ”revisionistit” ja sanktioklubin jäsenet, ovat kuitenkin nousseet uhmaamaan amerikkalaista ylivaltaa. Mitä tekee Eurooppa?

Venäjä- ja Kiina-kortit esiin hävityn europelin jälkeen

Suomessa on kohistu EU:n budjetista sekä erityisesti 750 miljardin euron suuruisesta elvytysrahastosta, josta neuvoteltiin viikonlopun yli Brysselissä, unionin historian pisimmässä maratonkokouksessa. EU-komission puheenjohtaja Ursula von der Leyenin mukaan 90 tuntia kestänyt kokous oli kuitenkin ”kaiken vaivan arvoinen”.

Unionin seitsemänvuotinen budjetti ja näennäisesti koronakriisin hoitoon tarkoitettu elvytysrahasto menivät läpi. Valtamedia on antanut ymmärtää, että elvytysrahastosta käytiin suurikin vääntö, mutta arvelen enimmän kohun olleen vain suurta yleisöä varten teeskenneltyä teatteria. Federalistisen EU:n projekti eteni taas hieman, mikä oli euroeliitille pääasia.

Pääministeri Sanna Marin on saanut runsaasti kritiikkiä neuvottelujen jälkeen. Suomessa on keskusteltu kiivaasti siitä, oliko lopputulos maamme kannalta hyvä vai ei. Kokoomuksen vuoro on tällä hetkellä esittää oppositiopuoluetta, joten Petteri Orpo tietysti suhtautui Marinin aikaansaannoksiin skeptisesti.

Iso numero tehtiin myös siitä, että Ruotsi, Itävalta, Tanska ja Alankomaat saivat neuvotteluissa alennuksia jäsenmaksuihinsa ja näiden maiden ”nuukuutta” on pidetty taitavana toimintana. Valtiovarainministeri Matti Vanhanen yritti Ylen aamu-ohjelmassa avata Suomen saamia etuja ja budjettisovun merkitystä.

Perussuomalaisten puheenjohtaja Jussi Halla-aho puolestaan totesi, että elvytysrahaston läpimeno tällaisenaan ei tiedä Suomelle hyvää. ”Vastuullisemmin talouttaan hoitaneet maat rahoittavat toisten maiden pitkäaikaisia, huonosta taloudenpidosta johtuvia ongelmia”, Halla-aho totesi nyrpeästi. Oikeassahan hän toki on, mutta entä sitten?

En ole Suomen nykyisen(kään) hallituksen puolustaja, mutta väitän, että Kokoomus ja muut liittovaltiokehitykseen suopeasti suhtautuvat eurofiilipuolueet olisivat tuskin neuvotelleet Suomen nimissä sen kummempaa sopimusta, vaikka nyt julkisuudessa räksyttävätkin.

Faktahan on, ettei Suomessa ole, ajoittaisista kriittisemmistä äänenpainoista huolimatta, yhtään euroeroa ajavaa eduskuntapuoluetta. Tässä yhteydessä kulunut sanonta ”koirat haukkuu, karavaani kulkee” pitää paikkansa. Populistisella retoriikalla saattaa saada ääniä, mutta teot puhuisivat puolestaan enemmän. Niitä ei liene tulossa, joten ”fixit” jäänee vielä sosiaalisen median keskusteluihin.

Jotta tähänkin asiayhteyteen saataisiin ripaus geo-, ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa, mainittakoon, että joillekin EU-jäsenyys on elinehto lähinnä sen takia, että Suomi saa kuulua Lännen™ ihanaan velkataikapiiriin; koska emme ole sotilasliiton jäsen, ilman unionia voisimme vielä ajautua Venäjän etupiiriin. Viis siitä, olisiko se Suomelle ehkä parempi kuin nykyinen euro-orjuus Brysselissä ja toiminta Washingtonin syvän valtion hybridisota-apurina.

Viimeisin huomioni koskee Kiinaa: neuvottelujen tulosta on jo ehditty puolustella myös Kiinan ”uhalla”: jos sopua pelastuspaketista ei olisi syntynyt, euromaiden yhdeksi vaihtoehdoksi olisi saattanut tulla kiinalainen raha ja se olisi ollut vielä ”huonompi vaihtoehto”. En oikein ymmärrä, miten elvytysrahasto tulee estämään kiinalaisinvestoinnit euromaissa, mutta ehkäpä mielikuvilla pelaaminen onkin tässä tärkeämpää. Olkaa huoleti, olemme yhä läntisen arvoyhteisön maksavia jäseniä!

Pelastiko kommunismi itäblokin maat kulttuuriselta rappiolta?

Neuvostoliiton johtaman itäblokin maat ovat kyenneet pitämään kiinni kulttuurisista identiteeteistään, väittää Ian Henderson. Tilanne on täysin toinen länsieurooppalaisissa ja anglofonisissa maissa, jotka ovat nauttineet suuremmista vapauksista valtaosan 1900-luvusta.

Länsinaapureistaan poiketen itäblokin maat ovat välttäneet kulttuurisen rappeutumisen ja itsetuhoisuuden, joka on syönyt länsimaisia demokratioita viimeisen puolen vuosisadan ajan. Kuinka he ovat kyenneet siihen? Hendersonin mukaan vastaus löytyy, ironista kyllä, juuri neuvostokommunismista ja sen luomista olosuhteista.

Kylmän sodan aikana, Neuvostoliitto toteutti marxilais-leninististä sosialismia taloutensa puitteissa, mutta ei ajanut nykyajan länsivasemmiston suosimaa radikaalia sosiaalipolitiikkaa. Vaikka jotkut kommunistit 1900-luvun alkupuolella saattoivat tukeakin vastaavanlaista politiikkaa, sellainen ei ottanut juurtuakseen itäblokin maihin. Näissä maissa taloudellinen tilanne ja sodanjälkeinen ympäristö ei luonut otollista maaperää jälkikansalliselle avoimien rajojen politiikalle, maahanmuutolle, äärifeminismille ja homoseksuaalisuusmyönteiselle agendalle.

Hendersonin mielestä Stalin, ”massamurhaaja vankileirijärjestelmineen”, oli hirmuteoistaan huolimatta kuitenkin omaksunut perinteisiä katsantokantoja sosiaalisissa ja moraalisissa kysymyksissä, toisin kuin esimerkiksi demokraateista ja republikaaneista koostuva amerikkalainen nykyeliitti.

Stalin teki venäjän kielestä pakollisen oppiaineen kouluissa. Stalin edisti sosiaalisesti konservatiivista politiikkaa lisätäkseen venäläisen yhteiskunnan koheesiota. Hän kasvatti venäläisväestöä tukemalla vahvoja perheyhteisöjä ja korostamalla äitiyden merkitystä. Stalin kriminalisoi homoseksuaalisuuden, rajoitti abortin hankkimista ja avioeroja, sekä lopetti kommunistisen puolueen lyhytaikaisen Zhenotdel-naisjaoston, jonka bolševikit olivat perustaneet ajamaan feminististä agendaa.

Hendersonista myös nyky-Venäjän kommunistisen puolueen sosiopoliittiset linjaukset heijastavat hieman Stalinin ajan politiikkaa. Gennadi Zjuganovin johtama Venäjän federaation kommunistinen puolue tuki voimakkaasti Putinin hallituksen vuonna 2013 asettamaa lakia, joka teki homoseksuaalisen propagandan levittämisestä laitonta Venäjän federaatiossa.

Stalinin tyyliset sosiopoliittiset käytännöt löysivät otollisen maaperän muissakin itäblokin maissa, sekä Kiinassa ja Pohjois-Koreassa, joissa suositaan yhä entisenlaisia kulttuurinormeja sekä sosiaalisesti konservatiivista politiikkaa. Aasian kansantasavallat ovatkin korostetun kansallismielisiä verrattuna läntisiin demokratioihin.

Vaikka kommunistiblokki suhtautui kielteisesti uskontoon, jonka se koki kilpailijakseen valtapelissä, se suosi yhä perhearvoja sekä tuki konservatiivisia instituutioita, joita myös kristillinen kirkko kannatti. Kommunistit eivät tietenkään väittäneet, että nämä uskomukset olisivat ”Jumalan tahto”, mutta puolueihmiset ymmärsivät, että tällainen politiikka oli välttämätöntä proletariaatin ja kansallisvaltion vahvistamiseksi kapitalistista länttä vastaan.

Vahvana kontrastina itäblokin kulttuurikonservatiiviselle linjalle, läntinen ”vapaa maailma” omaksui tuhoisan liberalismin, joka syövytti identiteetin ja moraalin 1960-luvun puolivälissä. Vastakulttuurinen liike vakuutti monet nuoret amerikkalaiset ja eurooppalaiset siitä, että rasismi ja sotkeutuminen Vietnamin sotaan olivat luonnollisia seurauksia länsimaisen kulttuurin imperialistisesta luonteesta. Heidän mielestään länsimainen sivilisaatio itse oli ongelma, jonka ratkaisuksi tarjottiin koko systeemin alasajoa, Henderson historioi.

Teknologisesti, taloudellisesti ja sotilaallisesti yhä kehittyvät länsimaat olivat rappeutuneet kulttuurisesti sodanjälkeisenä aikana. Pitkään jatkunut sodankäynti oli saattanut kansakunnat yhteiskunnallisen uupumuksen tilaan. Tässä herkässä vaiheessa suursijoittajat ja erilaiset intressiryhmät ryhtyivät entistä määrätietoisemmin tekemään myyräntyötään.

Vapaan markkinatalouden ideologia teki nuoremmista sukupolvista entistä mukavuudenhaluisempia ja he ottivat elämäntapansa itsestäänselvyytenä. Sen sijaan, että he olisivat olleet kiitollisia hyvinvoinnistaan, he keskittyivät Hendersonin mielestä kaikenlaisiin näennäisongelmiin, jotka eivät asioiden suuressa kuvassa olleet erityisen huolestuttavia yhteiskunnan toimintakyvyn kannalta.

Länsi alkoi halveksia itseään, Henderson arvioi. Kylmän sodan aikana, kun vanhempi amerikkalaissukupolvi vielä taisteli Neuvostoliittoa vastaan kuvitteellisen ”vapauden” ja talouseliitin valtaa lujittavan ”demokratian” edistämiseksi maailmanlaajuisesti, aikakauden nuoret vasemmistolaiset kärsivät siirtomaasyyllisyydestä. Heidän mielestään eurooppalaisten ja angloamerikkalaisten vauraus oli suoraa seurausta kolonisaatiosta ja orjuudesta. Tietämättään hekin ryhtyivät ajamaan suursijoittajien ”globaalihallinnon” ja ”rajattoman maailman” asiaa.

Syyllisyydentunne oli esimakua seksuaalivähemmistöjen ja feministien ohjelmille, joissa ydinperhe kyseenalaistettiin. Sosiaalisen manipuloinnin ja populaarikulttuurin avulla yhteiskuntia ryhdyttiin järjestelemään uusiksi. Tämä dynamiikka, yhdessä laajamittaisen maahanmuuton kanssa, hajotti entisestään kansallista identiteettiä. Kaliforniassa asuva Henderson tietää omakohtaisesti, että tämä johti balkanisoituun, monikulttuuriseen Amerikkaan, eikä harmoniseen ”kansojen sulatusuuniin”, joka oli esitetty ihanteena.

Hendersonin mielestä Yhdysvallat hylkäsi periamerikkalaisen talousjärjestelmän, jota Alexander Hamilton oli ollut luomassa ja jonka Abraham Lincoln oli omaksunut. Sen sijaan ryhdyttiin suosimaan politiikkaa, joka vain heikensi Amerikan työväestön asemaa. Tämä siirtymä talouspolitiikassa käytännössä hylkäsi Amerikan konservatiivisen työväenluokan ja teki tilaa myös nykyiselle uusmarxilaiselle liikkeelle, jota kapitalistinen talouseliitti omista syistään tukee.

Kommunismissa eläneet itäblokin maat puolestaan säilyttivät kaikki kulttuurien menestymiseen tarvittavat elementit. Ei ollut turhaa syyllisyyttä tai itseinhoa, kun taas ydinperheen merkitys ja perinteiset sukupuoliroolit pysyivät ennallaan. Tämä mahdollisti myös suhteellisen helpon siirtymisen takaisin kristilliseen kulttuuriin itäblokin kaatuessa vuosina 1989-1991.

1990-luvulla tapahtui täyskäännös valtioateismista kirkon jäsenyyteen. Huolimatta kommunistien harjoittamasta uskonnon sortamisesta näissä maissa, uskonnollisuus koki uuden tulemisen Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen. Viroa, Valko-Venäjää ja Tšekkiä lukuun ottamatta, entisen itäblokin maat ovat ylivoimaisesti uskonnollisempia ja kaikki, myös edellä mainitut kolme mukaan luettuna, ovat yhä konservatiivisia maita, Henderson luettelee.

Näissä maissa jopa keskustavasemmistolaiset puolueet ovat sosiaalisesti konservatiivisempia kuin länsimaissa. Slovakiassa maata hallitseva sosiaalidemokraattinen puolue on talousasioissa vasemmistolainen, mutta suhtautuu silti hyvin kriittisesti maahanmuuttoon ja hyväksyy kristinuskon roolin yhteiskunnassa, perinteisistä sukupuolirooleista puhumattakaan.

Romaniassa sosiaalidemokraattinen puolue on kansallismielinen ja omaa myös hyvin konservatiivisen linjan, mitä tulee seksuaalivähemmistöjä koskeviin kysymyksiin, maahanmuuttoon ja kirkon ja valtion välisiin suhteisiin.

Bulgariassa oppositiossa oleva sosialistipuolue, joka on maata aiemmin hallinneen kommunistisen puolueen ideologinen seuraaja, vastustaa avoimesti samaa sukupuolta olevien avioliitto- ja adoptio-oikeutta sekä lapsille suunnattua liberaalia seksuaalikasvatusta, joka poikkeaa perinteisestä miehen ja naisen välisten sukupuolisuhteiden määrittelystä.

Vertailukohtana tälle, niin sanotut ”konservatiivit” Pohjois-Amerikassa ja Länsi-Euroopan maissa näyttävät alistuneen poliittista narratiivia hallitsevan ”kulttuurimarxismin” vaatimuksiin. Puolueet ovat hiljalleen uhranneet entiset arvonsa uusien äänestäjien toivossa. Henderson katsoo näin käyneen Boris Johnsonin luotsaamalle konservatiivipuolueelle Britanniassa, Andrew Scheerin konservatiivipuolueelle Kanadassa ja Angela Merkelin kristillisdemokraattiselle puolueelle Saksassa.

Yhdysvalloissa republikaanipuolue on jotenkin onnistunut säilyttämään konservatiivisen imagonsa, vaikka sekin on käytännössä luopunut perinteisistä arvoistaan. Hendersonin mukaan kulttuurimarxistisesti värittynyt liberalismi dominoi länsiblokin maita, mutta ei ole vielä saanut entisiä neuvostoblokin maita täysin otteeseensa. Kommunismi ja ”patrioottinen sosialismi” auttoivat itäblokin maita pitämään päänsä ydinkysymyksissä ja kulttuuriperintönsä vaalimisessa. Länsi on jo mennyttä tässä suhteessa.

Kykenevätkö entisen itäblokin maat jatkossakin säilyttämään kansalliskonservatiivisen identiteettinsä vai saavatko lännen uusvasemmiston ja liberaalien hellimät ”arvot” koskien seksuaalivähemmistöjen oikeuksia, maahanmuuttoa ja muita kysymyksiä, vielä itäblokin maatkin pauloihinsa? 2020-luvulla saamme luultavasti vastauksen tähän kysymykseen, Henderson ennustaa. Puolassa konservatiivit saivat juuri niukan voiton presidentinvaaleissa, kun taas euroeliitille mieluinen haastaja puhutteli nuoria äänestäjiä.

Näkisin, että tässä vaiheessa entinen itäblokki on vielä länsimaita terveemmällä pohjalla kulttuurisesti. Yhdysvaltojen johtama länsi voitti ehkä kylmän sodan, mutta itäblokin maat Venäjästä Unkariin ovat voitolla kulttuurisodassa. Kuinka kauan tämä asetelma säilyy, varsinkin kun monet entisen itäblokin maat ovat jo ”lännettyneitä” ja sotilasliitto Naton jäsenyyden myötä Yhdysvaltojen liberaalin järjestyksen vasalleja? Täytyykö Venäjän ja Kiinan näyttää esimerkkiä muille?

Toisin kuin länsimaissa, Kiinassa hallitus nauttii kansalaisten luottamusta

Monet amerikkalaiset ajattelevat yhä, että demokratiansa vuoksi Yhdysvaltojen valtiomuoto on maailman paras. Kiinan kommunistinen, suorastaan diktatorinen yksipuoluejärjestelmä, taas on heidän mielestään kaikista huonoin.

Todellisuudessa Kiinan hallitus nauttii kansalaisten keskuudessa suurempaa legitimiteettiä ja arvostusta kuin yksikään länsimainen hallitus, väittää toimittaja Alex Lo.

Amerikkalaiskysely on paljastanut, että kiinalaisten tyytyväisyys keskushallintoonsa nautti 93,1 prosentin suosiota vuonna 2016; Kiinan hallitus oli tuolloin suositumpi kuin koskaan viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana. Jopa tänä ”koronavuonna”, yhdeksänkymmentä prosenttia kiinalaisista on vakuuttuneita siitä, että maa on yhä menossa oikeaan suuntaan.

Kuitenkin lähes universaalin (väärin)käsityksen mukaan, Yhdysvaltojen hallinto edustaa kansaa ja heidän intressejään, kun taas Kiinan hallitus ei. Juuri tämä järkkymätön olettamus johtaa monet ulkopuoliset tekemään korostetusti eroa kommunistisen valtionhallinnon ja kansalaisten välillä.

Kyseessä on vaikuttamiskeino, joka pyrkii loppupelissä kyseenalaistamaan hallinnon legitiimiyden hyökkäämällä puoluetta vastaan. Tämä selittää, miksi amerikkalaisviranomaiset ja poliitikot eivät nykyään viittaakaan Kiinan hallitukseen, vaan ”Kiinan kommunistiseen puolueeseen”.

Tästä on tullut yleinen retorinen strategia, jota presidentti Donald Trump, oikeusministeri William Barr, ulkoministeri Mike Pompeo, Pentagonin kenraalit ja monet amerikkalaispoliitikot noudattavat. He teeskentelevät olevansa ”vapautta rakastavien kiinalaisten” puolella ja ainoastaan heidän ”autoritääristä” keskushallintoaan vastaan.

Lon mukaan juuri tämä länsimaissa korostettu erottelu saa monet tutkijat ja politiikan toimittajat toistuvasti ymmärtämään Kiinan väärin. Heidän synkät ennusteensa ovat niin yhdensuuntaisia, että ihmiset ovat myöhemmin hämmentyneitä siitä, kuinka Kiina lännen odottaman ”romahduksen” sijaan onkin saavuttanut suurta edistystä taloudellisessa kehityksessä ja kansalaisten elinolojen parantamisessa.

Ei ole yllättävää, jos Kiinan hallinto nauttii kansan luottamusta. Enemmistö minkä tahansa maan kansalaisista kannattaisi hallitusta, joka tarjoaisi heille vakautta, turvallisuutta ja vain parantaisi heidän olosuhteitaan ja elintasoaan. Siinä vaiheessa maan hallitusmuodolla tai poliittisella järjestelmällä ei olisikaan enää niin väliä.

”Voitte vapaasti vihata ja halveksia Kiinan valtiota niin paljon kuin haluatte, mutta jos kuvittelette sen romahtavan, koska se ei mukamas omaa legitimiteettiä tai ole suosittu kansalaistensa keskuudessa, tulette toistuvasti yllättymään”, toteaa Lo.

Kiinan ulkoministeri: Yhdysvallat on menettänyt järkensä

Kiinan ulkoministeri Wang Yi on kritisoinut Yhdysvaltoja avoimesti puhelinkeskustelussaan Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrovin kanssa.

”Yhdysvallat toteuttaa tylysti Amerikka ensin-politiikkaansa. Egoismin, yksipuolisen päätöksenteon ja kiusaamisen ei kuuluisi olla suurvallan tuntomerkkejä”, Wang avautui venäläiselle kollegalleen.

”Yhdysvallat on turvautunut äärimmäisiin keinoihin luoden levottomuuspesäkkeitä ja lisäten vastakkainasettelua kansainvälisissä suhteissa. Yhdysvallat on menettänyt järkensä, moraalinsa ja uskottavuuteensa”, Wang sanoi suoraan keskustelussaan Lavrovin kanssa.

Kiinan ulkoministeriön tiedonannon mukaan Wang totesi, että ”Yhdysvallat on omaksunut kylmän sodan mentaliteetin ja elvyttänyt 50-luvun amerikkalaista kommunismin vastaista hysteriaa”, jota kutsuttiin senaattori Joseph McCarthyn esimerkin mukaan ”mccarthyismiksi”.

Wang kertoi Lavroville, että Yhdysvallat on viritellyt ideologista taistoa Kiinan ja Yhdysvaltojen välille. Tämä poikkeaa kaikista kansainvälisten lakien ja valtioiden välisten suhteiden nykyisistä normeista. Tästä Yhdysvaltojen ulkoministeriön luomasta \”sivilisaatioiden yhteentörmäykseen\” perustuvasta strategiasta on ollut viitteitä jo pidemmän aikaa.

Kiina ei tule koskaan antamaan ”pienen antikiinalaisen ryhmän” vaikuttaa asioihinsa, vaan maa tulee ”puolustamaan kohtuullisia intressejään ja arvokkuuttaan”, Wang lisäsi, viitaten Yhdysvaltojen tukemaan Kiinan-vastaiseen aktivismiin.

Ulkoministeri Lavrov sanoi kiinalaiselle kollegalleen, että myös Venäjä vastustaa ”unilateralismia” eli amerikkalaista sanelupolitiikkaa. Lavrovin mukaan Yhdysvallat on ”luopunut valepuvustaan” ja uhkailee useita maita erilaisilla sanktioilla ja seurauksilla.

Kiinan ulkoministerin mukaan Kiina tulee ”syventämään käytännöllistä yhteistyötään Venäjän kanssa keskeisissä kansainvälisissä ja alueellisissa asioissa”. Kommentti heijastelee Xi Jinpingin ja Vladimir Putinin viime viikkoista keskustelua, jossa päätettiin vahvistaa maiden strategista kumppanuutta.

Ulkoministerin puhelinkeskustelun julkistaminen on harvinainen ele Pekingiltä, joka harvoin arvostelee muita maita julkisesti ja vieläpä ylemmän virkamiehen suulla. Wangin kommentit ilmentävät Kiinan ja Yhdysvaltojen entisestään heikentyneitä suhteita Hongkongin turvallisuuslain, koronaviruksen alkuperää koskevien syytösten, sekä Etelä-Kiinan meren aluekiistojen vuoksi.

Pekingissä tiedostetaan, että kansantasavalta on Washingtonin massiivisen offensiivin kohteena. Kyse ei ole vain talouspakotteista, vaan Kiinaa vastaan hyökätään myös ulkopoliittisin ja ideologisin perustein. Ulkoministeri Wangin kommenteista päätellen Kiina ei aio alistua Yhdysvaltojen uhkailun edessä.

Tässä vaiheessa Kiinan ja Yhdysvaltojen erimielisyyksiä ei ehkä kyetä ratkomaan neuvotteluilla ja sopimuksilla. Yhdysvallat on osoittautunut liian epäluotettavaksi kahdenvälisissä suhteissaan. Kiinassa kuitenkin tiedetään, että angloamerikkalainen \”unipolaarinen hetki\” on jo ohi ja maailma tulee tavalla tai toisella siirtymään multipolaariseen aikaan.

Yhteistyö Kiinan kanssa parantaa maailmaa

Kiinan ja Iranin yhteistyösopimuksesta ei ole Suomessa juurikaan uutisoitu. Sosiaalisessa mediassakin sitä on lähinnä arvosteltu ja kutsuttu ”hyvin epämiellyttäväksi” kuvioksi.

Tämä on esimerkki valta(vale)median asenteellisuudesta. Vain lännen projektit ovat hyviä, muiden arveluttavia, mikäli edes huomionarvoisia. Kiinan hankkeilla on kuitenkin globaalia merkitystä, kuten twitteristi Pandemic Truther oivaltavasti kirjoittaa.

Kiinan ja Iranin yhteistyöllä on geopoliittiset tavoitteensa, mutta se on syntynyt myös vastareaktiona Yhdysvaltojen asettamille pakotteille ja muulle kiusanteolle. Pakotteita voikin verrata valtioterrorismiin; esimerkiksi elintarvike- ja lääketoimitusten estämisellä aiheutetaan täysin tarkoituksellisesti humanitaarinen kriisi. Muistetaanpa kuinka puoli miljoonaa irakilaislasta kuoli amerikkalaispakotteiden seurauksena.

Pakotteet ovat heijastus historiallisesta sotastrategiasta. Vihollinen piirittää kaupungin, katkaisee yhteydet ulkomaailmaan ja vain odottaa, kunnes ruoka- ja juomavarastot kuluvat loppuun. Sitten tehdään ratkaiseva hyökkäys, sillä nääntynyt ihmisjoukko on helposti lyötävissä.

Tällaista strategiaa sovellettiin Saksaa vastaan toisessa maailmansodassa. Pommitettu ja nälkiintynyt Saksan kansa ei jaksanut vastustella kovin kauan. Entinen Neuvostoliitto kaatui myös osittain pakotteiden painosta. Peruselintarvikkeiden puute lannisti venäläisten moraalin ja sai lopulta koko kriisiytyneen suurvallan romahtamaan.

Yhdysvallat yrittää pakotepolitiikastaan ja epävakauttamisyrityksistään huolimatta antaa sellaisen kuvan, kuin se olisi paikallisen ”kansan puolella” ja kävisi ainoastaan epämieluisaa hallitusta vastaan. Se on kuitenkin vain osa kyynistä strategiaa, jonka tarkoitus on lannistaa ja alistaa vihollismaa asukkaineen.

Yhdysvaltojen virheellinen logiikka menee niin, että pakotteet ja eristäminen saavat kansalaiset kapinoimaan hallitustaan vastaan ja auttavat syöksemään ”pahan regiimin” vallasta. Tällaisessa yrityksessä on ongelmansa. Ulkoisen uhan edessä ihmisten keskinäinen solidaarisuus saattaa kasvaa. Yhdysvaltojen ankarilla pakotteilla ei olekaan ollut haluttua vaikutusta Kuubassa, Venezuelassa, Syyriassa, Pohjois-Koreassa, Iranissa tai Venäjällä.

Kiinan ja Iranin sopimus on kahdenvälistä humanitaarista yhteistyötä. Normaalioloissa tällaista yhteistyötä eri kansojen välillä ylistettäisiin esimerkillisenä käytöksenä, mutta lännen hegemonian ollessa uhattuna tätä toimintaa lähinnä arvostellaan. Kiina tekee aivan oikein auttaessaan yhteisen vihollisen piirittämää Irania. Pakotteiden kiertäminen on aidosti humanitaarista toimintaa.

Kiinalle tämä yhteistyö on myös oivallinen tilaisuus osoittaa muulle maailmalle, mitä se voi nousevana suurvaltana tehdä sodan ja pakotteiden kurjistamassa Länsi-Aasiassa (länsimaisesti ilmaistuna \”Lähi-idässä\”). Tästedes lännen veristä ja synkkää poliittista perintöä tullaan vertaamaan Kiinan täysin toisenlaiseen, rakentavaan ja rauhanomaiseen toimintatapaan.

Jos kaikki maat, joita Yhdysvallat kurittaa sanktioilla seuraavat Iranin esimerkkiä ja lähentyvät Kiinan kanssa, amerikkalainen pakotepolitiikka menettää merkityksensä. Niinpä kiinalais-iranilaisella yhteistyöllä tulee olemaan merkittäviä poliittisia, sosiaalisia sekä taloudellisia seurauksia. Maailma tulee kirjaimellisesti muuttumaan.

Kiinan, Venäjän, Pakistanin ja Iranin yhteinen Euraasian manner kykenee vastustamaan Yhdysvaltojen tuhoisaa politiikkaa, Naton sotatoimia ja lännen vallanvaihtoyrityksiä. Euraasian manner on pinta-alaltaan, luonnonvaroiltaan ja väestöltään maailman suurin. Onnistuessaan tällainen laaja allianssi tulee lisäämään koko alueen hyvinvointia ja vakautta.

Kun muut maat näkevät euraasialaisen yhteenliittymän tuomat hyödyt, ne haluavat ennen pitkää tulla mukaan. Useiden maiden silmissä Yhdysvallat on taantunut pelkästään uhkaavaksi voimaksi, joka on vuosikymmenien aikana syyllistynyt lukemattomiin sotarikoksiin ”humanitaaristen” interventioidensa varjolla.

Kiina uhmaa Yhdysvaltojen pakotteita ja seisoo Iranin rinnalla. Solmittu sopimus kattaa laajat infrastruktuurin kehittämishankkeet, koskien lentokenttiä, satamia, metroja sekä nopeita rautateitä. Kiina sijoittaa myös energiasektorille ja Iran saa käyttöönsä kiinalaisen Beidou-satelliittinavigointijärjestelmän. Nämä kaikki tulevat viemään Iranin yhteiskuntaa eteenpäin sekä parantamaan iranilaisten elämää.

Yhdysvaltoja ja länttä hallitseva eliitti on luonut asemansa tuhoamalla valtioita, varastamalla niiden luonnonvarat ja pelottelemalla niin ”ystäviään” kuin vihollisiaankin. Kiina puolestaan lisää arvostustaan olemalla apuna eri maiden kehitystyössä. Esimerkiksi silkkitiehanke jatkaa globalisaatiota humanitaarisemmalla tavalla.

Jos Yhdysvallat vetäytyy sopimuksistaan Länsi-Aasiassa, on turha syyttää Kiinaa, jos se siirtyy täyttämään alueelle muodostuvan tyhjiön. Yhdysvaltojen oli tarkoitus poistua Länsi-Aasiasta keskittyäkseen Kiinaan. Nyt kun Kiina on siirtymässä alueelle, mikä mahtaa olla Yhdysvaltojen seuraava siirto?

Kiinan on täytynyt punnita etuja ja haittoja, ennen kuin se päätti aloittaa täysimittaisen yhteistyön Iranin kanssa. Ottaen huomioon Yhdysvaltojen vihamielisyyden Kiinaa kohtaan, kauppasodan ja jatkuvan uhkailun, Peking on päätellyt, ettei sillä ole paljoakaan menetettävää, vaikka se suututtaisi Washingtonia vielä lisää. Yhdysvallat on oikeastaan melko avuton tällaisen siirron edessä.

Pahimmassa skenaariossa Yhdysvallat aloittaa perinteisen sodan Kiinaa vastaan. Todennäköisin taistelukenttä olisi Etelä-Kiinan meri. Mutta tänään Yhdysvalloilla ei olekaan vastassaan köyhä ja heikko Kiina, vaan teknologisesti ja sotilaallisesti kehittynyt suurvalta. Nimimerkki Pandemic Truther arvelee, että rajattu ja nopea sota, jonka avulla Kiina voisi esitellä taitojaan ja viedä samalla Yhdysvalloilta halun uusiin yhteenottoihin, saattaisi tehdä Kiinalle hyvää.

On selvää, että Amerikka valmistautuu jo mahdolliseen sotaan. Sitä ennen vastustajaa epäinhimillistetään median avustuksella. Länsi käy jo täysillä infosotaa, jossa Kiinan kommunistinen puolue rinnastetaan – yllätys, yllätys – natseihin. Kiinan kansantasavalta on irvokkaassa länsipropagandassa kuin toisinto kansallissosialistisesta Saksasta.

Yhdysvallat yrittää löytää oikeutuksen sodalle vetoamalla Kiinan niin sanottuihin ihmisoikeusrikkomuksiin. Oikeasti Kiinan ihmisoikeustilanne suhteessa Yhdysvaltoihin on verrannollinen Kiinan Yhdysvaltoja huomattavasti parempaan koronavirustilanteeseen. Saatavissa olevan informaation ja sosiaalisen median keskellä, amerikkalaisväitteitä on ryhdytty kyseenalaistamaan.

Sota Kiinaa vastaan tuhoisine seurauksineen ei ainakaan vielä ole varteenotettava optio Yhdysvalloille. Niinpä Washington pyrkii rankaisemaan Kiinaa pakotteilla ja jarruttamalla kiinalaisyhtiöiden menestystä. Yhdysvallat haluaisi nähdä Kiinan kurjistettuna ja eristettynä. Suurella todennäköisyydellä Kiina tulee kukoistamaan kaikista vastoinkäymisistä ja angloamerikkalaisten kieroilusta huolimatta.

Lännen lisääntynyt Kiinan-vastaisuus on itse asiassa tehnyt kiinalaisista entistä patrioottisempia. Tällainen voimakas psykologisen energian aalto saattaa auttaa Kiinaa vuosiksi eteenpäin, Pandemic Truther arvioi. Nykyiset sukupolvet tulevat muistamaan päivittäiset valeuutiset, nöyryytyksen ja pilkan, joka Kiinaan ja kiinalaisiin on kohdistunut.

Yhdysvallat ei saa tehtyä Kiinasta Irania. Iranista voi ennemminkin tulla ”toinen Kiina”, mitä tulee yhteiskunnan kehittymiseen ja hyvinvoinnin lisääntymiseen. Yhdysvaltojen öykkäröinti saa sen viholliset yhdistämään voimansa. Epäilen, ettei pakotepolitiikka ja hybridisodankäynti tule tuottamaan atlanttisten valtojen, Yhdysvaltojen ja Britannian, haluamaa lopputulosta, vaan Kiina kumppaneineen tulee luotsaamaan uutta järjestystä.

Putinin unelma uudesta järjestyksestä

Kremlin tiedottaja Dmitri Peskov välitti viime sunnuntaina Moskovan viestin Washingtonille. Hän totesi televisiohaastattelussa, että Venäjän ja Yhdysvaltojen kahdenväliset suhteet ovat pohjalukemissa; jotain täytyisi siis tehdä asialle ja pian.

Tämän julkisen signaalin jälkeen Yhdysvaltojen ulkoministeri Mike Pompeo keskusteli puhelimessa venäläisen kollegansa Sergei Lavrovin kanssa presidentti Putinin ajatuksesta, jonka mukaan YK:n turvallisuusneuvoston viiden pysyvän jäsenmaan tulisi kokoontua näin YK:n 75. vuosipäivän juhlavuotena. Sattumoisin tänä vuonna on myös toisen maailmansodan päättymisen 75. vuosipäivä.

Intialaisen veteraanidiplomaatin M.K. Bhadrakumarin mukaan kokoontumisessa keskusteltaisiin todellisuudessa ”uuden maailmanjärjestyksen koreografiasta”.

Viikonloppuna myös Venäjän entinen presidentti ja pääministeri, Kremlin ylimpiin virkamiehiin kuuluva Dmitri Medvedev, kommentoi uutistoimisto Interfaxille, ettei Donald Trumpin vaalivoitto marraskuussa näytäkään enää niin selvältä. Medvedev totesi kuitenkin, että ehkä Trumpin poliittinen ura on vielä pelastettavissa.

Bhadrakumarin mielestä Medvedevin arvio on lähellä kiinalaisten näkemystä amerikkalaispolitiikasta. Moskova tosin toivoo, että Trump toistaisi neljän vuoden takaisen ”ihmeen” ja saisi jatkokauden Valkoisen talon johdossa. Koronakriisi, rotuselkkaukset sekä huono taloudellinen tilanne eivät välttämättä paranna Trumpin mahdollisuuksia.

Kiinnostavaa kyllä, Kiinan ulkoministeri Wang Yi puhui hiljattain Yhdysvaltojen ja Kiinan välisten suhteiden foorumilla – yleisössä oli mukana myös ulkopolitiikan konkari Henry Kissinger – ja vakuutti, ettei Kiinasta tule ”toista Amerikkaa”. Peking haluaisi löytää tien ulos nykyisestä molemmille osapuolille haitallisesta vastakkainasettelusta.

Tässä vaiheessa Trumpin ei kannattaisi enää puhua \”kiinalaisviruksesta\” presidentinvaalikampanjassaan. Kiina voisi olla Yhdysvalloille avuksi huomattavan koronatietoutensa ansiosta ja edistää myös rokotteen nopeampaa kehittämistä, Bhadrakumar arvioi.

Ulkoministeri Pompeo tarttuikin puhelimeen ja soitti Lavroville luultavasti Trumpin kehotuksesta. Kahden diplomaatin kerrotaan sopineen valmisteluista, jotta YK:n turvallisuusneuvoston viisi jäsenmaata voisivat kokoontua Putinin ehdotuksen mukaisesti.

Putinin aloite heijastaa vakaumusta siitä, että nykyisiin kriiseihin ja konflikteihin ei voi enää vastata ottamalla vain pieniä askelia. Tarvitaan ”suurempaa suunnitelmaa” kokonaisvaltaisen ratkaisun löytämiseksi. Maailmantilanne vaatii uuden monenkeskisen järjestyksen luomista, uuden version Bretton Woodsin järjestelmästä. Tulisiko Franklin Rooseveltin New Deal-ohjelmasta ottaa mallia?

Bhadrakumar väittää, että Trump halusi alun perin parantaa Yhdysvaltojen välejä Venäjän ja Kiinan kanssa. Olipa vallitseva maailmantilanne kuinka synkkä tahansa, myös Putinin näkemyksen mukaan kolme suurvaltaa voisivat löytää yhteisen sävelen ja luoda uuden perustan kansainvälisille suhteille. Samaan sävyyn on aiemmin puhunut myös Venäjän ulkoministeriön viestintäjohtaja Maria Zaharova, aivan kuin merkkinä Washingtonille ja Pekingille.

Bhadrakumarista suuri kysymys on, onko transatlanttinen uusliberaali establismentti valmis rakentavaan yhteistyöhön. Ei ole sattumaa, että ”Wuhanin viruksesta” puhuivat ensimmäisenä Britannian salaisen palvelun MI6:n entiset johtohahmot John Sawers ja Richard Dearlove. Samoin Lontoossa sijaitseva Henry Jackson Society vaati provosoivasti Kiinalta ”Venäjägate” kohtasi loppunsa ja sittemmin jopa amerikkalaiset lääketieteen asiantuntijat ovat hylänneet ”Wuhanin virus”-salaliittoteorian perusteettomana, Bhadrakumar muistuttaa. Noitavaino Trumpia vastaan jatkuu, samoin globaali hybridisota.

Bhadrakumar katsoo, että maailman viiden suurimman ydinasevallan päämiesten kokoontuminen olisi elintärkeä vaihe kohti uutta järjestystä. Valtiotaidon osoituksena olisi laadittava yhteinen kansainvälisen politiikan esityslista, jotta pandemian, nälänhädän ja talousromahduksen kumulatiiviset vaikutukset eivät koituisi ihmiskunnan kohtaloksi.

Saa nähdä, löytyykö tähän yhteistä tahtotilaa ja yritetäänkö suunnitelma sabotoida. Samaan aikaan on puhuttu myös tarpeesta ”resetoida” kapitalistinen talousjärjestelmä. Sen ehdottajia löytyy yllättäen ylikansallisen finanssieliitin huipulta, joten ajatus ei välttämättä herätä luottamusta.

Myös koronakriisin jatkuminen ja vaatimukset maskipakosta kiristävät tunnelmia entisestään. Meneillään on valtava yhteiskunnallinen ja talouspoliittinen koe, jolla voi olla pysyviä seurauksia yhteiskunnan olosuhteisiin ja yleisiin toimintatapoihin. Lisää levottomuuksia lienee luvassa, ennen kuin uuden järjestyksen voittajat ja häviäjät ovat selvillä.