Kuukausi: lokakuu 2022

Kaikki ovat kuulleet Italian uudesta pääministeristä, ”kansalliskonservatiivisuudella” ratsastavasta Giorgia Melonista. Osa on kauhistellut, osa ihastellut, hänen nousuaan saapasmaan politiikan huipulle.

Meloni on poliittisen uransa aikana ehtinyt kääntää takkiaan. Tätä nykyä hän esiintyy angloamerikkalaisen liberaalin järjestyksen puolustajana ja hyökkää Venäjää ja Kiinaa vastaan. Nykyajan uusfasistit ovat tehneet rauhan myös juutalaisten kanssa ja juutalaista fasismia eli sionismia ylistävä Meloni onkin ”Israelin ylpeä ystävä”, kuten muutkin kaltaisensa oikeistopopulistit Euroopassa.

Tyypillisin ristiriita, joka näille populisteille on yhteistä, on se, että he ovat Nato-myönteisiä, mutta EU-kriittisiä. Tämä johtuu siitä, että he tarvitsevat kansallismielisten äänet, mutta ovat loppupelissä uskollisia Yhdysvaltojen edustamalle ”lännelle” ja atlantismin ääri-ideologialle, eivätkä ”kansojen Euroopalle”.

Kansallismielisiä esittävät populistit pelaavat yleensä euroskeptisyydellä, sekä maahanmuuton ja poliittisen korrektiuden vastaisuudella. He teeskentelevät äänestäjilleen, kiinnittäen ihmisten huomion pinnallisiin aiheisiin, mutta eivät koskaan oikeasti aja itsenäistä ulkopolitiikkaa, tai vaadi esimerkiksi teollisuuden kansallistamista.

Näin Giorgia Meloni, Riikka Purra, ruotsidemokraatit ja muut heidän kaltaisensa poliitikot EU:n eri jäsenmaissa, pitävät yllä kansallismielistä imagoaan, mutta jatkavat samalla Yhdysvaltojen ulkopoliittisten intressien ajamista. Vanhat puolueet toimivat toki samoin, vaikka jargoni saattaakin olla hivenen erilaista, sillä kohderyhmäkin on eri.

Olemme tilanteessa, jossa euromaiden parlamentit on täytetty ”kansanedustajilla”, jotka ajavat vain vieraiden valtojen asioita. En lähde arvailemaan, kuka heistä toimii näin ”aatteen” vuoksi, lahjottuna, tai kiristyksen uhrina, mutta joka tapauksessa he toimivat länsikeskeisen globalismin edustajina Euroopassa.

Viimeisin vaihe oikeistopopulistien toiminnassa on yltyvä Iranin vastaisuus. Tämä sopii toki jatkoksi Yhdysvaltojen ”terrorismin vastaisesta sodasta” alkaneelle islamin vastaiselle suuntaukselle oikeistopiireissä, jotka puolustavat sionistisen Israelin väkivaltaa ja laittomuuksia, sekä mielistelevät maahanmuuttoa euromaihin edistäviä juutalaisia etujärjestöjä.

Europarlamentissa toimivista edustajista yksi tällainen länttä hallitsevan eliitin juoksupoika on perussuomalaisten veljespuolueen, eli ruotsidemokraattien Charlie Weimers, joka toimii myös Euroopan konservatiivien ja reformistien ryhmän varapuheenjohtajana.

Weimers on sosiaalisessa mediassa esitellyt Iranin islamilaisen tasavallan vastaisuuttaan ja tukenut ns. huivikapinaa, joka täyttää lännen värivallankumousviritelmien tunnusmerkit. Hän haluaa estää Iranin ydinsopimuksen ja kaataa maan hallinnon, joka korvattaisiin sitten länsiriippuvaisella, liberaalidemokraattisella nukkehallituksella.

Kun poliitikot oikealta vasemmalle on saatu ajamaan ylikansallisen finanssieliitin asioita, sopii kysyä, mikä saa kansallismieliset kansalaiset äänestämään näitä pyrkyreitä kerta toisensa jälkeen, tietäen heidän sidonnaisuutensa ja uskollisuutensa kohteet?

Aivan kuten Euroopan Nato-yhteensopivaksi mädätetty, Venäjää ja Kiinaa vastustava vasemmisto, joka ummistaa silmänsä lännen sotarikoksilta ja resurssivarkauksilta, on myös oikeistopopulistinen liike länttä hallitsevan, Euroopan natiiviväestölle vihamielisen eliitin asialla.

Odotan mielenkiinnolla asianomaisten reaktioita, kun heidän ihannoimansa läntinen roistojärjestys entisestään heikentyy ja vaihtuu uuteen, moninapaiseen maailmanjärjestykseen. Uudessa tilanteessa, länsikeskeisille opportunisteille ei ehkä löydykään enää yhtä helposti ymmärtäjiä ja äänestäjiä.

Putin on pitänyt jälleen puheen, tällä kertaa Valdai-klubin vuosittaisessa keskustelutilaisuudessa, jonne saapui delegaatioita – poliitikkoja, diplomaatteja ja asiantuntijoita – yli neljästäkymmenestä eri maasta. Nelipäiväisen tilaisuuden teemaksi oli valittu kuvaavasti Hegemonian jälkeinen maailma: Oikeutta ja turvallisuutta kaikille.

Toisin kuin suomalaiset iltapäivälehdet sensaationhakuisesti otsikoivat, Putin ei esittänyt uhkauksia, vaan kertasi havaintojaan meneillään olevista muutoksista. Kuten aiemminkin, Putin paljasti mielestäni aidot näkemyksensä puheessaan, josta muodostui varsinainen moninapaisen maailman manifesti.

Putinin puhe oli selvästi suunnattu globaalille yleisölle. Hän toisti oletuksiaan siitä, kuinka Yhdysvallat on käyttänyt eri kansakuntia liian kauan hyväkseen ja Venäjä taistelee tätä epäoikeudenmukaisuutta vastaan. Putin kehotti muitakin kansoja taisteluun ”moninapaisen maailman puolesta”.

Puheessaan Putin visioi uutta maailmanjärjestystä, joka ei perustu enää lännen ylivaltaan. Yksi hänen ehdotuksistaan on, että YK:n turvallisuusneuvostoa muutettaisiin siten, ettei länsi olisi siinä enää niin hallitseva ja määräävä. Hän toivoi myös, että Eurooppa vapautuisi Yhdysvaltojen ikeestä ja liittyisi Venäjän ja muiden valtojen joukkoon.

Putin aloitti puheensa arvostelemalla ”kansainvälistä sääntöpohjaista järjestystä”, jossa kansainvälinen oikeus on korvattu ”tiedätte kyllä kenen” keksimillä, laittomilla ja mielivaltaisilla ”säännöillä”.

Vallanhalunsa vuoksi, kollektiivinen länsi on aiheuttanut taloudellisia, sotilaallisia ja humanitaarisia kriisejä. Juuri länsi on lietsonut sodan liekkejä Ukrainassa, provosoinut Kiinaa Taiwanin suhteen ja aiheuttanut globaalin häiriötilan elintarvike- ja energiamarkkinoille.

Länsi pelaa Venäjän presidentin mielestä ”vaarallista, veristä ja likaista peliä”. Se ei kunnioita muita kansakuntia ja jättää tylysti huomiotta muiden intressit. Viime joulukuussa, Venäjä teki kansainvälistä kollektiivista turvallisuutta koskevia ehdotuksia, jotka jälleen kerran torjuttiin.

Ihmiskunnalla on Putinin mukaan vain kaksi vaihtoehtoa. Joko annetaan ongelmien edelleen kasautua, jolloin ne ”väistämättä murskaavat meidät kaikki”, tai yritetään ”löytää yhdessä ratkaisuja”. ”Ne eivät ehkä ole ihanteellisia, mutta ne voivat tehdä maailmasta vakaamman ja turvallisemman”, hän esitti.

Putin korosti uskovansa ”tervejärkisyyteen” ja sovinnon etsimiseen. ”Ennemmin tai myöhemmin, sekä moninapaisen maailmanjärjestyksen uusien keskusten että länsimaiden, on aloitettava tasavertainen keskustelu yhteisestä tulevaisuudesta – mitä pikemmin, sen parempi.”

Putin etsi selvästi yhteistä perustaa ja viittasi tässä kohtaa myös ”biologisen, kulttuurisen ja poliittisen monimuotoisuuden” säilyttämisen tärkeyteen.

Valitettavasti länsi haluaa hävittää tämän monimuotoisuuden ja homogenisoida kaikki omaan piiriinsä. ”He haluavat luoda yleismaailmallisen kulttuurin tyrkyttämällä arvojaan ja kulutuskulttuuriaan. He eivät ehkä sano sitä avoimesti, mutta näin he toimivat. He vaativat, että kaikkien on hyväksyttävä heidän arvonsa”, Venäjän päämies valitti.

Putin siteerasi Aleksandr Solženitsynin Harvardissa pitämää puhetta, jossa venäläisajattelija totesi, että länsi kärsii ”jatkuvasta ylivertaisuuden sokeudesta, joka pitää yllä uskoa, että laajojen alueiden kaikkialla planeetallamme pitäisi kehittyä ja kypsyä nykyisten länsimaisten järjestelmien tasolle”. Solženitsyn sanoi tämän vuonna 1978, eikä länsimainen asenne ole siitä juuri muuttunut.

Tämä ”rasistinen ja uuskolonialistinen sokeus” on muuttunut vielä rumemmaksi viimeisen puolen vuosisadan aikana, niin sanotun yksinapaisen maailman luomisen myötä. ”Usko omaan täydellisyyteen on äärimmäisen vaarallista. Se on askeleen päässä siitä uskosta, että on tuhottava eri mieltä olevat. Heidät on ’peruutettava’, kuten sanotaan.”

Putin muisteli, kuinka edes kylmän sodan aikana, vastakkainasettelun ollessa kuumimmillaan, ”kenellekään ei tullut mieleenkään kieltää, että muilla kansoilla oli omat kulttuurinsa, taiteensa ja tieteensä”. Maiden välisiä yhteyksiä toki rajoitettiin, mutta Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen johtajat ymmärsivät, että ”kulttuurin alalla oli oltava varovainen ja kunnioitettava vastapuolta”.

”Ja mitä tapahtuu nyt? Natsit polttivat kirjoja, kun taas liberalismin ja edistysaatteen perustajien jälkeläiset kieltävät Tšaikovskin ja Dostojevskin”, Putin ihmetteli. ”Peruutuskulttuuri tuhoaa kaiken elävän ja luovan ja estää tutkimuksen vapauden taloudessa, politiikassa ja kulttuurissa.”

On päädytty ”siihen absurdiin pisteeseen, että mikä tahansa vaihtoehtoinen näkemys julistetaan haitalliseksi propagandaksi, joka on vaaraksi demokratialle”, Putin totesi ja siteerasi perään Dostojevskin teoksia, joissa kaukokatseisesti varoiteltiin peruutuskulttuurista, jota länsimaat nykyään edustavat.

Länsimainen globalisaatiomalli on rakentunut ”monimuotoisuuden ja erilaisuuden poistamiselle”. Tällä ”uuskolonialismilla” oli selkeä tavoite: vahvistaa länttä hallitsevan eliitin ”taloudellista ja poliittista ylivaltaa, ottamalla haltuun koko planeetan luonnonvarat, taloudelliset ja inhimilliset resurssit”.

Putin viittasi toiseen venäläiseen filosofiin, Aleksandr Zinovjeviin, joka sanoi yli kaksi vuosikymmentä sitten, että ”läntisen sivilisaation selviytyminen nykyisellä tasollaan vaatii koko planeetan ja kaikki ihmiskunnan käytettävissä olevat resurssit”.

Länsi on antanut itselleen massiivisen etumatkan asettamalla säännöt tässä peukaloidussa järjestelmässä. Mutta heti kun muut maat, erityisesti suuret Aasian maat, alkoivat hyötyä globalisaatiosta, länsi välittömästi muutti sääntöjään. Vapaakaupan, talouden avoimuuden, reilun kilpailun ja omistusoikeuksien ”pyhät periaatteet” viskattiin syrjään.

Tämän lisäksi länsimaiset poliitikot alkoivat hokea sitä, ettei heidän määrittelemälleen ”liberaalille demokratialle” ole olemassa vaihtoehtoa, vaan se on ainoa laatuaan. Putin katsoo, että itseään ”poikkeuksellisena” pitävä länsi halveksii ylimielisesti ”muita kansanvallan muotoja” globaalilla tasolla.

Kuitenkin juuri liberaali, sääntöpohjainen järjestys käyttää ”taloudellista sodankäyntiä, pakotteita, boikotteja, värivallankumouksia ja vallankaappauksia” muiden valtojen kukistamiseksi.

Washington puhuu ”globaalista järjestyksestä”, mutta joka päivä tämä niin kutsuttu järjestys vain ”lisää kaaosta ja muuttuu yhä suvaitsemattomammaksi, jopa länsimaita itseään kohtaan”. ”Heille ei ole ongelma käyttää pakotteita jopa omiin liittolaisiinsa, jotka kumartavat ja ottavat ne vastaan.”

Putin ajattelee aivan oikein, ettei amerikkalaisilla ole tarjota maailmalle ”muuta kuin dominanssia”. ”Olen vakuuttunut siitä, että todellinen demokratia moninapaisessa maailmassa tarkoittaa sitä, että mikä tahansa kansa, yhteiskunta tai sivilisaatio, voi valita oman polkunsa ja oman sosiaalisen ja poliittisen järjestelmänsä.”

”Jos Yhdysvallat ja Eurooppa voivat valita oman polkunsa, niin voivat myös Aasian maat, islamilaiset kansakunnat, Persianlahden monarkiat ja muiden maanosien maat. Ja niin voi tehdä myös Venäjä. Kukaan ei tule koskaan kertomaan kansallemme, millaista yhteiskuntaa meidän pitäisi rakentaa ja millaisiin periaatteisiin sen pitäisi perustua”, Putin vakuutti.

”Suuri vaara lännen ideologiselle, taloudelliselle ja poliittiselle monopoliasemalle on sellaisten vaihtoehtoisten yhteiskuntamallien syntyminen, jotka ovat tehokkaampia, jännittävämpiä ja houkuttelevampia kuin nykyiset. Tällaisten mallien syntyminen on väistämätöntä”, Kremlin isäntä arvioi.

Putin esitteli Valdai-klubilla jälleen myös konservatismiaan, jolle löytyy vastaanottavaista yleisöä maailmalla. ”Jos länsimainen eliitti uskoo voivansa täyttää kansalaistensa mielet oudoilla, mutta muodikkailla ajatuksilla, kuten kymmenillä sukupuolilla ja homoparaateilla, se on heidän oikeutensa. Mutta heillä ei ole oikeutta vaatia, että muut seuraavat heitä tällä tiellä.”

”Maailma on luonteeltaan monimuotoinen. Länsimaiset yritykset saada kaikki noudattamaan samaa mallia, ovat objektiivisesti katsoen tuomittuja epäonnistumaan. Ylimielinen pyrkimys globaaliin johtajuuteen ja itse asiassa diktatuuriin, ei tee muuta kuin heikentää länsimaiden johtajien, erityisesti Yhdysvaltojen, arvovaltaa.”

Kun ennen oli harvinaista, lähes sensaatiomaista, että jokin maa oli eri mieltä Yhdysvaltojen kanssa, nykyään siitä on tullut normaalia ja monet maat uskaltavat sanoa Washingtonille ”ei”. Lännen on maksettava yhä korkeampi hinta siitä, että se yrittää säilyttää hegemoniansa. ”Jos kuuluisin läntiseen eliittiin, miettisin tätä”, Putin opasti.

Kritiikistään huolimatta, Putin esiintyi kuitenkin sovinnollisena. ”Tämän konfliktin aikana haluaisin sanoa, että Venäjä itsenäisenä maana ja sivilisaationa ei ole koskaan pitänyt, eikä pidä tälläkään hetkellä, itseään lännen vihollisena.” Kaikesta tapahtuneesta huolimatta, Putin vetosi länteen, jotta vihollisuudet lakkaisivat ja rauha palaisi vuoropuhelun kautta.

Putin täsmensi jälleen, että Venäjä ”vain puolustaa oikeuttaan olla olemassa ja kehittyä haluamallaan tavalla”, mutta sillä ”ei ole aikomusta ryhtyä uudeksi hegemoniksi”. Venäjä ”ei halua korvata yksinapaisuutta kaksinapaisuudella tai kolminapaisuudella, eikä vaihtaa läntistä hegemoniaa idän, etelän tai pohjoisen ylivaltaan – se johtaisi väistämättä vain uuteen umpikujaan”.

Putinin Venäjä kannattaa ”uusien rakenteiden luomista, joihin kuuluu sellaisten naapurimaiden yhteistyö, joiden taloudelliset ja sosiaaliset järjestelmät, resurssit ja infrastruktuurit täydentävät toistensa järjestelmiä”. Nämä rakenteet ovat ”moninapaisen järjestyksen taloudellinen perusta”.

Putin tarkasteli puheessaan myös oman maansa lähihistoriaa. Hän on yhä sitä mieltä, että ”Neuvostoliiton romahtaminen rikkoi geopoliittisen voimatasapainon”. Tuolloin voitonhuumainen länsi ”julisti yksinapaisen maailmanjärjestyksen, jossa vain sen tahdolla, kulttuurilla ja intresseillä oli oikeus olla olemassa”.

Nyt asetelma on jo muuttunut, vaikka kaikki eivät sitä vielä hyväksykään. ”Lännen kiistattoman ylivallan aika on ohi. Yksinapaisesta maailmasta on tulossa menneisyyttä. Seisomme historiallisella rajalla ja edessämme on todennäköisesti vaarallisin ja arvaamattomin, mutta myös tärkein vuosikymmen, sitten toisen maailmansodan päättymisen.”

Globaali konfliktien ketju on uhka ihmiskunnalle ja myös lännelle itselleen. Niinpä tämän päivän tärkein tehtävä on ratkaista tämä ristiriita rakentavalla ja myönteisellä tavalla. Suostuvatko länsivallat kuuntelemaan muita sanelupolitiikkansa sijaan?

Putin päätti puheensa todeten, että ”aikakausien vaihtuminen on kivulias, joskin luonnollinen ja väistämätön prosessi”. Tulevaisuuden maailmanjärjestys muotoutuu jo silmiemme edessä. Moninapaisessa maailmassa on kuunneltava kaikkia, eikä tuputtaa muille omia totuuskäsityksiään.

”Vain tältä pohjalta ja ymmärtäen vastuumme kansojen ja planeettamme kohtaloista, voimme luoda inhimillisen sivilisaation sinfonian”, Putin puki sanoiksi toivomansa kehityssuunnan.

Lähestyttäessä marraskuun 8. päivän välivaaleja Yhdysvalloissa, uutisointi Venäjän mahdollisesta ydinaseiskusta Ukrainassa tuntuu vain kiihtyvän. Lännen propagandan mukaan, epätoivoinen Vladimir Putin suunnittelee jo taktisten ydinaseiden käyttöä.

Lännen valeuutisissa Putin on häiriintynyt despootti, globaali uhka, joka sivistyneen Lännen™ täytyy pysäyttää, ennen kuin paha Venäjä syöksee koko ihmiskunnan tuhoon. Jälleen kerran, tyypilliset tahot ovat käsikirjoittaneet ja ohjanneet Hollywood-tyylisen hätätilatarinan manipuloidakseen ja hallitakseen massoja.

Halusimmepa sitä tai emme, olemme kaikki mukana tässä hybridimaailmansodassa, joka on yhtä lailla informaatiosotaa ja mielenhallintaa, kuin perinteistä sodankäyntiä ydinasevaltojen välillä.

Amerikkalainen eversti Douglas Macgregor, joka on tervejärkisen oloinen sotilasanalyytikko, on sentään muistuttanut, että venäläiset pitävät ydinaseita puhtaasti kostoaseina. Toisin sanoen, ellei joku hyökkää heitä vastaan ydinaseella, venäläisillä ei ole aikomustakaan käyttää niitä, eivätkä he tarvitse niitä Ukrainan operaatiossaan.

Ukrainan armeija ja vierastaistelijat on jo miltei käytetty loppuun tykinruokana, joten on myös arveltu, että ”likaisen pommin” harhautusoperaatiolla, Bidenin hallinnon ohjaama Nato-länsi voittaisi aikaa, voisi julistaa sotatilalait voimaan ja siirtää vaikka vaaleja.

Venäjällä ollaan tästä suunnitelmasta täysin tietoisia ja puolustusministeri Šoigun suulla epäilykset onkin tuotu julki, vaikka länsimaissa puheita brittien ja amerikkalaisten tukemasta ukrainalaisterrorismista on vähätelty ja yritetty esittää asia toisin päin, häviöllä olevan Venäjän omana, epätoivoisena hankkeena.

Todellisuudessa länsi tietää, että Venäjä on Ukrainassa niskan päällä. Putinin julistama osittainen liikekannallepano on pian suoritettu ja sen myötä Ukrainan aika antivenäläisenä tukikohtana päättyy. Lännen propagandistit eivät tietenkään voi myöntää totuutta, koska se sotisi heidän valheellista narratiiviaan vastaan, jossa Venäjä on vastoin kaikkia todennäköisyyksiä jo lyöty.

Radikaalit analyytikot taas uskovat, että Nato-lännen psykopaatit ovat valmiita uhraamaan Ukrainan, tai jopa jonkun euromaan, valheellisessa ydinaseiskussa. Mikäli väärän lipun isku toteutetaan, sen jälkeen julistetaan välittömästi sotatila, jonka aikana maailmanjärjestyksen muutosta jatketaan nopeutetulla aikataululla.

Kuten keskuspankkiirien koronaharhautuksen aikana nähtiin, myös Kreml on mukana yhteiskuntien ja maailmantalouden resetoinnissa. Putinia ei haittaa, että finanssieliitti järjestää kollektiivisen lännen romahduksen, kunhan Venäjä selviytyy tästä konfliktista lopulta jonkinlaisena voittajana.

Jos ”likaisen pommin” operaatio toteutetaan, lännessä syytellään tietysti ensin Venäjää sotarikoksesta, kuten tähänkin asti. Todennäköisesti, ukrainalaisnatsit saavat lopulta syyn niskoilleen. Ehkä Bidenin hallinnollekin käy köpelösti ja republikaanit saavat taas tilaisuutensa parantaa asemiaan? No, ainahan voi spekuloida.

Päättyi Ukrainan konflikti miten tahansa, idän ja lännen välille nostettu uusi rautaesirippu ei aivan pian laskeudu. Muunneltu versio kylmästä sodasta tulee jatkumaan hamaan tulevaisuuteen.

Myös muualla saattaa tapahtua. Kiinassa, kommunistinen puolue on juuri valinnut Xi Jinpingin kolmannelle kaudelleen ja näyttämö on valmis sille, että Taiwanin saarimaakunnan jälleenyhdistäminen toteutetaan, Yhdysvaltojen vastustuksesta huolimatta.

Inhorealistisesti voidaan todeta, ettei geopoliittisella pelilaudalla ole ”hyviä” ja ”pahoja” voimia, vaan kaikki nämä toimijat ovat valmiita tekemään tilapäisiä strategisia liittoutumia ja sopimuksia toistensa kanssa, omien intressiensä mukaisesti. Kuten Suomenkin kohdalla on nähty, pienempiä maita liikutellaan pelinappuloiden tavoin.

Olemme siinä vaiheessa, että maailma on lännen hegemonian jälkeen ”moninapaistumassa”; jakautumassa poliittisten, taloudellisten ja sosiaalisten mullistusten ja levottomuuksien keskellä kahteen tai useampaan geopoliittiseen vaikutuspiiriin. Toivottavasti tähän asetelmaan päästään ilman uutta suursotaa.

Turkin geostrateginen merkitys on tullut kiusallisen tutuksi suomalaispoliitikoille, jotka luulivat Natoon liittymisen olevan läpihuutojuttu. Nyt he joutuvat piinallisesti odottamaan, että presidentti Erdoğan suvaitsisi ratifioida Suomen ja Ruotsin jäsenyyden sotilasliitossa.

Yleisemmin Turkin tärkeys on selviämässä muillekin europoliitikoille tilanteessa, jossa Eurooppa kamppailee pahenevan energiakriisin kanssa. Venäjä-yhteyksien katkaisemisella olikin vain toinen toistaan ikävämpiä seurauksia.

”Olipa kyse sitten viljan viennistä Mustanmeren alueelta, tai energiatoimituksista itäisistä tuottajamaista, Bosporinsalmella ja yhteyksillä Euraasiaan on jälleen kerran ratkaiseva geopoliittinen rooli, kuten niin usein historian aikana. Tosiasia on, että Turkki on nyt olennaisen tärkeä Euroopan turvallisuuden kannalta”, kirjoittaa Itävallan entinen ulkoministeri Karin Kneissl.

Venäläisen maakaasun osuus Euroopan kaasuntuonnista on laskenut alle kymmeneen prosenttiin sen jälkeen, kun toimitukset Jamal-Eurooppa-putken kautta keskeytyivät poliittisista syistä ja kun Nord Stream -kaasuputketkin vielä sabotoitiin pois pelistä.

Vaikka Venäjän ja Euroopan välistä energiayhteistyötä on tarkoituksella ajettu alas Yhdysvaltojen opastuksella, on Venäjän ja Turkin kumppanuus samaan aikaan vain tiivistynyt. Jo vuoden 2020 alussa käynnistettiin TurkStream -hanke ja aivan hiljattain, 19. lokakuuta, Erdoğan kertoi sopineensa Putinin kanssa maakaasun toimituskeskuksen perustamisesta Turkkiin.

Putinin mukaan, Venäjä voi tehdä Turkista uuden pääväylän kaasutoimituksilleen. Toisen kaasuputken rakentamisen ja toimituskeskuksen perustamisen myötä, venäläistä kaasua toimitettaisiin Turkista edelleen kolmansiin maihin ja erityisesti Eurooppaan. Lisäksi Turkkiin voitaisiin perustaa kaasupörssi hintojen määrittämiseksi.

Vaikka EU haluaa poliittisista syistä ohittaa venäläiset energialähteet, tämä on jo maantieteellisesti vaikea hanke. Brysselin tuskaillessa Yhdysvaltojen painostamana, Turkki on yksi maista, jotka täyttävät mielellään kuluttajatyhjiön.

Turkki hyötyi jo vuonna 2014 SouthStream -hankkeesta, josta tuli myöhemmin TurkStream. EU hävisi lopulta, kun taas Ankara voitti, sillä EU ostaa nykyisin venäläistä maakaasua myös Turkin kautta.

Tämä energiareitti laajenee entisestään, kun venäläinen maakaasuprojekti Turkissa aloitetaan. Kun Venäjä mukauttaa omaa rooliaan, Turkista voi tulla EU:n energiavarmuuden turvaaja. Luopuessaan suorasta yhteistyöstä Venäjän kanssa, EU saattaa joutua vastaisuudessa neuvottelemaan energia-asioista Turkin kanssa.

Erilaisten energiahankkeiden solmukohtana, Ankara on yrittänyt aiemmin päästä Euroopan unionin jäsenmaaksi, mihin Bryssel ei ole suostunut. Nyt näyttää siltä, että Turkki vaihtaakin suuntaa Euraasiaan ja maasta tulee ennen pitkää Shanghain yhteistyöjärjestön jäsen. Nato-jäsenyydestään huolimatta, Ankaran yhteistyö Moskovan ja Pekingin kanssa vain vahvistuu.

EU on pelannut energiapokeria amerikkalaisten opastuksella ja käsiin on jäänyt heikot kortit. Kun lähtee Venäjän karhua pakoon, tuleekin Turkin harmaasusi vastaan. Onko Eurooppa pian entistä riippuvaisempi Turkin hyvästä tahdosta?

Toinen kysymys on, antaako Yhdysvallat – jonka epäillään räjäyttäneen Nord Stream -kaasuputket – Nato-Turkin ryhtyä tällaiseen energiakumppanuuteen Venäjän kanssa? Tavoitteenahan on ollut tehdä Euroopasta riippuvainen Amerikasta myös energian suhteen. Venäläislähteiden mukaan, TurkStream -putkeakin on jo yritetty sabotoida.

Kuten Kneissl arvelee, ”tulevat kuukaudet osoittavat koko voimallaan, miten vastuuttomasti EU:n hallitukset ovat käsitelleet mantereen energiaturvallisuustarpeita”.

Kouvolassa pidettiin viikon alkajaisiksi ”turvallisuuskonferenssi”, jossa teemana oli ”tulevaisuuden turvallisuuspolitiikka”. Tapahtumaa oli juontamassa uutisankkuri Tommy Fränti ja aloituspuheenvuoron esitti puolustusministeri Antti Kaikkonen. Mukana menossa olivat myös hybridikeskuksen Hanna Smith ja maavoimien komentaja, kenraaliluutnantti Pasi Välimäki.

Myös ”maailman vakaimman ja onnellisimman maan” presidentiksi hinkuva Mika Aaltola sai jälleen esiintyä. Ei näytä kuluvan päivääkään, etteikö tämän hullun lehmän taudista väitöskirjan kirjoittaneen, sittemmin ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan keskittyneen ”Washingtonin kandidaatin” mietteitä esiteltäisi julkisuudessa.

Tilaisuudessa järjestettiin myös ”turvallisuuspoliittinen puoluetentti”, jossa samanmieli(puoli)sesti esiintyi edustajia kahdeksasta suurimmasta eduskuntapuolueesta. Mitään merkittäviä erimielisyyksiä ei ilmennyt ja kaikki kannattivat Nato-lännen ukrainismia.

Yhdysvallat ja Britannia mainittiin myös; nämä vallat ovat voimakkaasti läsnä suomalaisessa ulko- ja turvallisuuspoliittisessa ajattelussa. ”Jos me katsotaan, että Venäjä tulee Kiinan kanssa olemaan seuraavat parikymmentä vuotta lännen haastaja, niin meillä täytyy olla yhteiset sävelet”, Kokoomuksen Antti Häkkänen painotti, kuin olisi isompikin Lännen™ herra.

Jo vuosia Naton ja Amerikan ihannointia harrastaneelle perussuomalaisten Jani Mäkelälle nykyhetki merkitsee ”suomettumisen ajan muuttumista”. Hän toisti Sanna Marinin sanomaa siitä, että Venäjän lisäksi Suomi ei saisi myöskään olla riippuvainen Kiinasta, ”sillä sekin on autoritaarinen valtio”. Ilmeisesti Suomen on parempi hiipua köyhäksi periferiaksi, jossa katsotaan yhä vain amerikkalaisia tv-sarjoja?

Aaltola puhui kuin varmuudella ”geostrategisesta muutoksesta”, joka toteutuu, ”kun Ukraina voittaa sodan”. Todellisuudessa Ukraina on voitolla korkeintaan sosiaalisen median meemeissä ja kiihkeimpien ukrainistien mielikuvituksessa. Samojen fraasien toistaminen alkaa muistuttaa jonkin uskonnollisen herätyskokouksen hurmoksellisuutta.

”Putin luo tilanteen jossa hän ei voi kuin hävitä”, Kouvolassa todettiin ylimielisesti. Entäpä sitten, kun täysin päinvastainen todellisuus paljastuu Venäjää aliarvioiville Nato-uskovaisille? Vaikka ymmärretäänkin, että ”erilainen aikakausi on edessä”, samaan aikaan virallisen Suomen turvallisuuspoliittiset pohdinnat eivät vaikuta realistisilta, vaan perustuvat kiihkeään toiveajatteluun.

Kiinan pääkaupungissa Pekingissä, Kansan suuressa salissa, kansainvälinen huomio oli taattu, kun kolmannelle viisivuotiskaudelle valittu kommunistisen puolueen pääsihteeri Xi Jinping asteli sunnuntaina politbyroon pysyväiskomitean jäsenten kanssa lehdistön eteen.

Xin perässä saliin astui tulevan hallinnon kakkosmies, Shanghain puoluejohtaja Li Qiang, josta povataan uutta pääministeriä. Hänen jäljissään seurasivat korruption kitkemiseen keskittynyt Zhao Leji, jo kolmelle presidentille taustaideologina toiminut ”mandariini” Wang Huning, Pekingin puoluejohtaja Cai Qi, Xin poliitinen avustaja Ding Xuexiang, sekä Guangdongin provinssin paikallisjohtaja, Li Xi.

Xin jatko Kiinan johdossa oli odotettavissa, mutta lännen valtamedioissa hänen poliittista uraansa on seurattu lähinnä negatiivisesti uutisoiden; ennen puoluekokousta levitettiin myös perättömiä huhuja, joissa väitettiin Xin tulleen syrjäytetyksi sotilasvallankaappauksessa.

Xitä on verrattu myös Mao Zedongiin itsevaltaisena johtajana, joka on nyt historiallisessa kokouksessa sementoinut valtansa entistä lujemmaksi. Ehkäpä vertailukohtia löytyisi Kiinan keisarillisista dynastioistakin? Länsimaissa monet liberaalit ”asiantuntijat” ja Kiinan politiikan seuraajat ovat jo surkutelleet kokouksen lopputulosta. Heille tuskin kelpaisi muu kuin länsivalloille alistettu Kiina?

Maailmalla on vedetty johtopäätöksiä myös puoluekokouksen loppuseremonian tilanteesta, jossa huonovointiseksi väitetty entinen presidentti Hu Jintao talutettiin pois paikaltaan Xi Jinpingin vierestä (aiemmin 79-vuotias Hu tosin myös avustettiin istumapaikalleen). Tapauksesta on etsitty Xin vallan sinetöimisen symboliikkaa.

Moni kommunistisen puolueen raskassarjalainen ei päässyt enää keskuskomitean päivitettyyn kokoonpanoon. Joidenkin arvioiden mukaan, amerikkalaismyönteinen faktio on siirretty syrjään ja vain kovan linjan kansallismieliset ovat asemissaan. Kiina valmistautuu geopoliittisten mullistusten aikaan, joten rivien on oltava yhtenäiset.

Taiwanin kysymyksen ratkaisu tulee olemaan pääsihteerin kolmannen kauden keskiössä, aivan kuten toistaiseksi vain talouden ja teknologian saralla etenevä välienselvittely Yhdysvaltojen kanssa. Ottaako Kiina Xin johdolla sittenkin maailmanpolitiikan ykköspaikan, kuin Taivaan mandaatilla ikään?

Politiikan syklit seuraavat spengleriläisen talvimaiseman jääkylmää logiikkaa – tahatonta tilannekomiikkaa ja mustaa huumoria unohtamatta. Länsimaiden perikadon kiihtyessä, tapahtumia voisi helposti kommentoida vaikka päivittäin ”hullu maailma” -yleisotsikon alla.

***

Pikku-Britanniassa poliittinen (lois)kiehunta jatkuu. Guinnessin ennätysten kirjaan yltävällä rimanalituksella, konservatiivipuolueen Liz ”olen taistelija, en luovuttaja” Truss, sai kyseenalaisen kunnian olla saarivaltion historian lyhytaikaisin pääministeri. Hänen kaoottinen valtakautensa kesti vain neljäkymmentäneljä päivää.

Lontoon taloussotkujen ja energiakriisin lisäksi politiikan sysimustaan tragikomediaan sopivasti, entinen pääministeri Boris Johnson lentää takaisin kotimaahansa viikonloppuna ulkomaan lomaltaan. Hänen kerrotaan olevan valmis kisaamaan taas paikasta maan johdossa, mikäli puolue vain niin haluaa.

****

Euroopan parlamentti ei ole sekoilussa brittejä parempi. EU on myöntänyt Ukrainan hallinnolle ja kansalaisille mielipiteenvapauden Saharov-palkinnon. Palkinto on unionin merkittävin kunnianosoitus ”ihmisoikeuksien puolustajille”.

Ihmisoikeus- ja sananvapauspalkinto menee siis myös presidentti Zelenskyille, joka on kieltänyt maan kaikki oppositiopuolueet, sulkenut mediatalot ja asettanut hallintoa kritisoineita toimittajia rikossyytteeseen, silloin kun heitä ei ole vain murhattu Ukrainan tiedustelupalvelun toimesta.

Toisin kuin EU:n ulkoasioiden ja turvallisuuspolitiikan korkea edustaja Josep Borrell olettaa, Eurooppa ei ole ”puutarha muun maailman viidakon keskellä”, vaan lähinnä mielisairaala, jota potilaat johtavat.

***

Suomen Atlantti-seuralaiset odottavat yhä Unkarin ja Turkin sinetöivän poliittisen eliitin vuosikausien sotaprojektin ja ratifioivan maamme Nato-jäsenyyden. Tämä perustavanlaatuinen muutos Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa vie Suomen hyökkäysliiton ydinasepelotteen suojiin – ja samalla Venäjän ensi-iskun kohteeksi.

Jo nyt aina valmis hännystelijäkerho vaatii, ettei Suomi saa joutua Natossa vapaamatkustajan maineeseen, vaan suomalaisten on oltava valmiita puolustamaan lännen eliitin intressejä peräpohjolassa, omasta tulevaisuudestaan välittämättä.

Suomi esitti jonkin aikaa pohjoismaista hyvinvointivaltiota, mutta on sittemmin liukunut itäeurooppalaisten traumavaltioiden vihaiseen viiteryhmään. Amerikan selän takaa voi jonkin aikaa uhitella Venäjälle, mutta tällaisella käytöksellä on seurauksensa.

***

Sauli Niinistön manttelinperijää etsitään jo kuumeisesti. Presidenttipelin eturiviin on nostettu puolueisiin kuulumaton, Ulkopoliittisen instituutin johtaja Mika Aaltola, joka on iltapäivälehtien suosikki ja luultavasti Washingtoninkin, sen verran kovaa länsipropagandaa Aaltola heittää haastatteluissaan ja kirjoissaan.

Muutkin vaihtoehdot ovat masentavia: lännetetyn Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittiseksi seriffiksi ovat ehdolla ainakin Yhdysvalloilta miljoonatalon ”ostanut” ulkoministeri Pekka Haavisto, sekä Suomen Pankin pääjohtaja, eurofederalisti Olli Rehn. En ihmettelisi, vaikka tv:stä tuttu ukrainisti ja Amerikan unelmavävy, kenraalimajuri evp Pekka Toveri, nostettaisiin myös ehdokkaaksi.

Suomen ulkopoliittinen linja on niin pitkälle amerikkalaistettu, että jopa poliittisen marginaalin oikea ja vasen laita ovat löytäneet toisensa hybridivaikuttamisen epäpyhässä piirissä. Itärajan aitakin kelpaa yhtä lailla hallituksen vihervasemmistolaisille ja opposition perusukrainalaisille ja kokoomusruotsalaisille.

Politiikan tutkimuksen ”hevosenkenkäteoria”, jonka mukaan oikeiston ja vasemmiston äärisuuntaukset lähestyvät toisiaan hevosenkengän muotoisessa kaaressa, saa uuden, inhorealistisemman merkityksen, kun huomaa, että lähes kaikki Suomen poliittiset toimijat ja puolueet kykkivät nyt saman atlanttisen ydinase- ja sateenkaarivarjon alla. Eikö ole ihanaa, kun Suomen kansa on yhdistynyt sotataloudessa?

Unkarin pääministeri Viktor Orbán on yksi harvoja europoliitikkoja, joilta on Ukrainan konfliktin sekä nykyisen energiakriisin aikana kuultu järkeviä lausuntoja ja aiheellisia kysymyksiä. Kovankaan paineen alla hän ei ole murtunut tai vajonnut sotapsykoosiin, kuten johtaville suomalaispoliitikoille näyttää käyneen.

Orbán on siitä erikoinen poliitikko, että hän ajattelee oman etunsa lisäksi myös kansallista etua, eikä pyri miellyttämään Brysseliä tai Washingtoniakaan joka asiassa. Tällaista valtioetuun perustuvaa reaalipolitiikkaa kaivattaisiin Euroopassa enemmänkin, mutta sitä ei ole vielä näkyvillä. Jos sellaista peräänkuuluttaa, saa kuulla olevansa ”putinisti”.

Vaikka en olekaan Orbánin kanssaan joka asiasta samaa mieltä, on hän silti kyvykäs valtiomies, eikä mikään sotaa uhoava Instagram-poseeraaja, kuten oma pääministerimme Sanna Marin. Hän ei ole myöskään Washingtonille kuuliainen sätkynukke, kuten presidentti Sauli Niinistö.

Orbán ihmettelee, kun hänelle sanotaan venäläisen kaasun olevan pahasta ja että Unkarin pitäisi lopettaa sen ostaminen. Kukaan ei ole kuitenkaan kyennyt kertomaan, millä halpa venäläinen energia voitaisiin korvata. Tämä pitäisi nimittäin tehdä nyt, eikä vasta vuosien kuluttua; yhteiskuntaelämää kun ei voi vain laittaa ”jäihin”.

Orbán haluaisi hoitaa maansa taloutta, eikä tuhota sitä. Samaan aikaan, Euroopan talous horjuu syvän taantuman partaalla. Valitettavasti moni vasalli Euroopassa on valmis tekemään taloudellisen itsemurhan amerikkalaisen isäntänsä mieliksi. Ilmeisesti tämä järkyttävä petos korvataan selkärangattomalle euroeliitille jollakin tavalla?

Orbán kysyy, mikä on Euroopan etu? Pitääkö energiariippuvuus Venäjästä vain vaihtaa riippuvuuteen Yhdysvalloista? Eikö euromaissa tarvittaisi sen sijaan energiaomavaraisuutta? Hänen kysymyksiinsä vastataan uholla ja ivalla. Euroopan iltahämärässä, rationaalisen ajattelun valonpilkahdukset ovat sammumassa.

Kukaan ei näytä vakavissaan pohtivan sitä, miten Eurooppa selviytyy Ukrainan konfliktin päätyttyä. Vaikka lännen tukema Kiovan regiimi vastoin kaikkia todennäköisyyksiä ”voittaisi”, Venäjä ei unohda nykyistä epävakauttamisyritystä. Vaikka Kremlin isäntä vaihtuisi, Venäjä tulee tuskin olemaan ystävällismielisissä väleissä Euroopan kanssa vuosikymmeniin.

Eurooppa on kaivanut itsensä historiallisen syvään kuoppaan, jotta Yhdysvalloilla menisi hyvin. Mikään ei kuitenkaan korvaa Venäjää Euroopan kannalta; energian tarjoajia ei ole tarpeeksi ja uusiin riippuvaisuuksiin liittyy omat ongelmansa. Ne tahot, jotka yrittävät väittää hyviä vaihtoehtoja olevan, valehtelevat.

Kaksi vuotta sen jälkeen, kun Yhdysvallat asetti Huaweille ankaria pakotteita, kiinalaisen teknologiakonsernin liikevaihto on laskenut ja se on menettänyt johtoasemansa verkkolaitteiden ja älypuhelinten alalla.

Nyt Yhdysvallat on Kiinan-vastaisessa sodassaan asettanut vientirajoituksia, joiden tavoitteena on vaikeuttaa lisää Kiinan kehitystä. Bidenin hallinto kieltää amerikkalaisyhtiöitä myymästä kehittyneitä mikrosiruja, sirujen valmistuslaitteistoa, sekä amerikkalaista teknologiaa hyödyntäviä suunnitteluohjelmistoja kiinalaisyhtiöille.

Washington on myös kieltänyt Yhdysvaltojen kansalaisia ja yhteisöjä tekemästä yhteistyötä kiinalaisten sirutuottajien kanssa. Kiinan siruvalmistuksen ja -teollisuuden piirissä työskennelleet Amerikan kansalaisuuden omaavat suunnittelujohtajat ovat jo irtisanoutuneet tehtävistään.

Washingtonin valta näkyy myös Euroopassa. Mantereen suurin puolijohdelaitteiden valmistaja, hollantilainen ASML Holding-yhtiö, on lopettanut yhteistyön kiinalaisasiakkaidensa kanssa.

Kyseessä on Yhdysvaltojen mittavin Kiinan-vastainen toimenpide viime vuosina. Sirusota on merkki siitä, ettei Washington yritä parantaa välejään Pekingiin, vaan vastakkainasettelu tulee vain voimistumaan. Amerikkalaiseliitti on huolissaan Kiinan edistymisestä tekoäly- ja sirualalla, jota käytetään myös aseteknologian kehittämiseen.

Vientirajoituksilla yritetään rampauttaa alan suurimpien kiinalaisyhtiöiden, kuten Semiconductor Manufacturing Internationalin, Hua Hong Semiconductorin ja Shanghai Fudan Microelectronicsin toimintaa, sekä romahduttaa niiden markkina-arvo.

Bidenin politiikka iskee kuitenkin myös omaan nilkkaan. Kiinaan kohdistuvat pakotteet ovat jo aiheuttaneet suuria tappioita amerikkalaisille puolijohde- ja laiteyrityksille ja lisää on todennäköisesti luvassa. Osakekurssikehityksen ja sijoittajien tuottojen osalta, amerikkalaiset yritykset ovat kärsineet kovemmin kuin kiinalaiset.

Yhdysvaltojen uusi askel kauppasodassa ei ole mitään uutta. 1980- ja 1990-luvuilla, japanilainen Toshiba joutui menestyvänä kilpailijana Washingtonin pakotteiden kohteeksi. Nyt samaa yritetään tehdä Kiinalle. Markkinatalous ei olekaan niin vapaata, vaan taloussotaa käydään verissä päin, likaisia temppuja unohtamatta.

Vaikka amerikkalaisessa ulkopolitiikassa on yritetty luoda kuvaa ”sivilisaatioiden yhteentörmäyksestä”, ei kiinalainen sosialismi ole oikeasti Amerikan valtiokoneistolle ongelma: Yhdysvallat ei vain halua taloudellisesti tasavertaisen tai ylivoimaisen kilpailijan nousevan globaalilla näyttämöllä.

Tällä hetkellä Kiina on pahin uhka Yhdysvaltojen globaalille hegemonialle. Vaikka Kiinan kansantasavalta olisi länsimaistyyppinen liberaali demokratia, Yhdysvallat ei siltikään hyväksyisi sen talouskasvua ja teknologista kehitystä, vaan toimisi samoin kuin nyt ja yrittäisi poistaa kilpailijan pelistä.

Asiassa on myös sotilaallinen ulottuvuutensa. Yhdysvalloissa on kenties ajateltu, että vientikielloilla ja muulla kiusanteolla Kiina saadaan hyökkäämään Taiwaniin ja kansallistamaan kapinaprovinssin puolijohdeteollisuuden. Tämän myötä länsi voisi kurjistaa Kiinan taloutta lisäpakotteilla ja loata nousevan suurvallan maineen ”hyökkääjänä”, aivan kuten on yritetty tehdä Venäjälle, Ukrainan konfliktia kuumentamalla.

Kiinan tavoitteena on ollut jo vuosia päästä myös puolijohdeteollisuuden eturintamaan. Bidenin hallinnon siirron myötä, Pekingin on entisestään vähennettävä riippuvuuttaan ulkomaisista yhteistyökumppaneista ja komponenteista. Kiina keskittynee nyt siihen, miten se pystyy ratkaisemaan Yhdysvaltojen puuttumisen ja pakotteiden aiheuttaman ongelman.

Kiinan kommunistisen puolueen kahdeskymmenes puoluekokous on parhaillaan käynnissä maan pääkaupungissa Pekingissä. Presidentti Xi Jinping avasi kokouksen aplodien saattelemana sunnuntaiaamuna paikallista aikaa.

Lännen medioissa on keskitytty uutisoimaan, kuinka Xi tullaan suurella todennäköisyydellä valitsemaan puolueen johtoon kolmannelle viisivuotiskaudelle. Historiallista päätöstä on jo etukäteen verrattu Mao Zedongin valta-aikaan.

Asiantuntijoiden mukaan noin viikon kestävässä kokouksessa ei ole nähtävissä radikaaleja poliittisia suunnanmuutoksia. Kiina jatkaa sosialistisen yhteiskuntansa kehittämistä, pitkän tähtäimen suunnitelmiensa mukaisesti.

Xi Jinping käsitteli liki kaksituntisessa avajaispuheessaan kommunistisen puolueen saavutuksia, Kiinan koronatoimia, Taiwanin kysymystä, marxilaisuutta ja kiinalaista modernisaatiota.

Nollatoleranssi koronaviruksen suhteen ei näytä loppuvan, vaan sulkutilat ja testaukset jatkuvat yhä. On arvioitu, että tiukalla koronakurilla halutaan näyttää, että Kiina menestyy länsimaita paremmin myös terveyskriisin hoitamisessa. Eri asia on, onko tällainen toiminta hyvää pr:ää kiinalaiselle sosialismille, jota on karanteenien ja digitaalisen valvonnan myötä haukuttu dystooppiseksi teknofasismiksi.

Koska koronavirus on virallisenkin narratiivin mukaan jo muuntunut lieväksi infektioksi, on esitetty, että Kiinan viranomaiset valmistelisivat pandemian poikkeusolojen varjolla kansalaisia sotatilan alaiseen elämään. Katsooko Kiinan poliittinen eliitti, että yhteenotto Yhdysvaltojen kanssa muuttuu vielä teknologiakilvasta perinteisemmäksi sodaksi?

Xin kertoman mukaan Kiina pyrkii liittämään Taiwanin rauhanomaisesti Manner-Kiinaan, mutta voi tarvittaessa käyttää myös voimakeinoja saaren separatisteja vastaan. Kommunistisen puolueen mukaan, Taiwanin asia kuuluu vain kiinalaisille, ei ulkopuolisille tahoille. Haluaako Xi olla johtaja, joka toteuttaa jälleenyhdistymisen?

Kiina valmistautuu Xin vision mukaiseen tulevaisuuteen myös kasvatuksen ja koulutuksen kautta. Isänmaallista opetusmateriaalia Kiinan historiasta ja kulttuurista käytetään jo alakouluissa ja nykyjohdon näkemyksiä ”sosialismista kiinalaisilla ominaispiirteillä” opiskellaan laajalti Kiinan oppilaitoksissa.

Xi painotti jälleen, ettei Kiina pyri koskaan maailmanpoliittiseen ”ylivalta-asemaan”. Hänen mukaansa Kiina vastustaa myös ”kylmän sodan mentaliteettia” ja ”kaksinaismoralismia”, mutta Yhdysvallat jätettiin mainitsematta tässä yhteydessä.

”Tällä hetkellä kaikkialla maailmassa kiihtyvät valtavat muutokset, jollaisia ei ole nähty vuosisataan”, Xi sanoi. ”Tieteellisen ja teknologisen vallankumouksen ja teollisen muutoksen uusi kierros on hyvässä vauhdissa ja kansainvälisessä voimatasapainossa on tapahtumassa merkittävä muutos, joka tarjoaa Kiinalle strategisia mahdollisuuksia kehityksen tavoittelussa.”

Yhdysvaltojen kamppailu Kiinaa vastaan yltyy juuri teknologian saralla. Bidenin hallinto yrittää myyntikielloilla hidastaa Kiinan puolijohdealan kehitystä. Tämä päätös on jo vaikuttanut negatiivisesti kiinalaisten teknologiajättien ja siruvalmistajien osakekursseihin. Mikä lienee Pekingin vastasiirto Washingtonille?

Kiinan talous on kukoistanut viime vuosikymmeninä, mutta se on nyt häiriötilassa korona-ajan, hintojen nousun ja kiinteistökriisin takia. Myös globaalin suurlaman uhka on heikentänyt Kiinan talousnäkymiä, vaikkakaan ei yhtä paljon kuin esimerkiksi Euroopassa.

Xin mukaan ”laadukas kehitys” on avainasemassa Kiinan tulevaisuuden kannalta ja puolueen pitäisi myös pyrkiä nostamaan kansalaisten tulotasoa ja varmistamaan, että ihmiset ovat onnellisia. Hän sanoi, että seuraavat viisi vuotta ovat ”ratkaisevia”.

Kiinan johdon mielestä kansainvälinen ympäristö ei ole enää yhtä suotuisa kuin aikaisemmin. Xi kuvaili hankalampaa strategista ympäristöä ”myrskyisäksi”. Tiedossa on Kiinan johtajan mukaan ”kovia tuulia ja aaltoja”. Varmaa on, että Kiina näyttäytyy sekä poliittisena että taloudellisena ”uhkana” angloamerikkalaisen hegemonian kannattajille.