Markku Siira Brexit, Iso-Britannia, politiikka, Yleinen

Globaali Britannia?

Vuonna 2016 järjestetyn EU-kansanäänestyksen jälkeen brittipoliitikot mainostoimistoineen ovat yrittäneet kohottaa saarivaltion profiilia visiolla ”globaalista Britanniasta”. Kyseessä on konservatiivipuolueen kokoon kyhäämä ohjelma maan tulevaisuutta varten.

Se on matkaesite Britanniasta, joka ottaa menneisyyden suuruudesta mallia vähemmän mairittelevaan nykyhetkeen. Kuten brexitööri-kansanedustaja Jacob Rees-Mogg on todennut, britit ovat historialtaan ”globaali kansakunta”, vaikka ”valtionlaiva on ollut satamassa vuodesta 1973 lähtien”. Nyt kun EU-ero on toteutunut, engelsmannit voivat ”jälleen kerran lähteä avomerelle ja tarkastella koko maailmaa kapean Euroopan sijaan”.

Kriitikot, kuten brexitiä vastustanut Robert Saunders, ovat nähneet tässä merivallan ”imperialistista nostalgiaa”: jokin on jo taakse jäänyttä elämää, eikä siihen voi palata kuin mielikuvituksessa. Ehkä toinen sana olisi ”kieltäminen”, sillä nykyään eri yhteyksissä käytetty anglistinen denialismi tulee mieleen Downing Streetin nykyaivoituksista, joissa yritetään päivittää geopoliittista asemaa Kiinan nousua vasten.

”Globaalin Britannian” ydinajatus on nimittäin se, että mikään ei ole muuttunut: Britannia voi tässä visiossa nauttia samasta arvovallasta kuin kolonialismin aikoihin. Tosin imperiumin sijaan monet euroeroa vaatineet britit innostuivat enemmän ”pienestä saaresta, joka on aina pärjännyt omillaan”, sekä eksentrisestä kansasta, joka on ”urheasti voittanut vastoinkäymiset”. Teknokraattien ja pankkiirien ”globaalin Britannian” rinnalla elää realistisempi narratiivi ”pikku-Britanniasta”.

Kykenevätkö globaalin Britannian kauppamiehet sovittamaan yhteen nämä kaksi ristiriitaiselta vaikuttavaa näkemystä? Ensimmäisessä Britannia nähdään maailmanlaajuisena titaanina, toisessa pienenä saarena, joka on ”kokoaan suurempi” ja ”painaa yli oman painonsa maailmassa”.

Kahden maailmansodan aikana, kun tappio oli todellakin mahdollinen, kansallista hegemoniaa tukevat aatteet vahvistivat jossakin määrin brittiläistä kansanmoraalia. Nykyään näillä iskulauseilla vedotaan ”loistavaan menneisyyteen tulevaisuuden mallina” ja pyyhitään samalla kansan muistista kaikki se väkivalta ja roistomaisuus, mikä teki Britanniasta kerran mahtailevan suurvallan.

Tarinassa, jossa juhlitaan pienuutta ja kerrotaan kunniakkaista voitoista mahdottomia mahdollisuuksia vastaan, ei ole juurikaan tilaa Britannian sotakoneistolle, talousmahdille, kavalalle ulkomaan tiedustelupalvelulle ja maailmanlaajuiselle imperiumille, jonka synkkä panos sotarikoksissa ja vallanvaihto-operaatioissa ei useinkaan tule esiin Yhdysvaltojen viedessä mediatilan.

Millainen on Yhdistyneen kuningaskunnan tulevaisuus tämän päivän maailmannäyttämöllä? Mikä on ”globaalin Britannian” tarkoitus uudella geopoliittisella aikakaudella? Brexitöörit hehkuttivat aiemmin ajatusta eurosääntelystä vapautetusta vapaakauppasaaresta ja ”itsenäisestä Englannista”.

YK:n turvallisuusneuvoston pysyvänä jäsenenä, yhtenä Naton johtavista sotilasmahdeista ja maailman kuudenneksi suurimpana taloutena Yhdistynyt kuningaskunta voi edelleen käyttää vaikutusvaltaa, mutta kuten on nähty esimerkiksi Hongkongin sisäisissä muutoksissa, silläkin on rajansa. Nyt olisi järkevää keskittyä huolehtimaan kotimaan kriiseistä.

Nykymaailmassa, jossa Britannian armeijan on määrä kutistua pienimmäksi sitten vuoden 1714, on epärealistista ehdottaa, että Yhdistynyt kuningaskunta voisi johtaa muuta maailmaa väkisin: maavallat ajavat jo merivaltojen ohi, vaikka anglomaiden allianssi yrittääkin taistella Kiinaa vastaan. Jäljelle jää toki finanssieliitin valta, jota ohjataan Lontoon Cityn kautta.

Yhdistynyt kuningaskunta aikoo kuitenkin yrittää vastata nykyajan haasteisiin ja säilyttää kilpailukykynsä. Innovaatio- ja tiedepolitiikasta on tulossa ensisijainen kunnianhimoinen tavoite. Kallistuminen kohti Indopasifista aluetta luo uusia ulko- ja turvallisuuspoliittisia haasteita suhteessa Kiinaan. Uudessa monenvälisessä järjestelmässä Britannia pyrkii asemoitumaan omaa valtioetuaan ajaen. Myös uhkakuva Venäjästä on yhä ennallaan brittien vakoojia vilisevässä infosotatarinassa.

Brittiläinen maailmankuva tunkee yhä koteihin vähintään television draamasarjojen välityksellä. Anglofiileille monarkismi ja saarivaltion historia saattavat riittää, mutta Boris Johnsonin hallinnon olisi kuitenkin vielä osoitettava muulle maailmalle, että ”globaali Britannia” on todellisuutta, eikä vain epärealistinen iskulause, jonka takaa paljastuvat monikulttuuristuneen brittiyhteiskunnan epäkohdat ja sisäiset ongelmat.

Markku Siira EU, Euraasia, Eurooppa, geopolitiikka, Kiina, Länsi, Venäjä, Yhdysvallat, Yleinen

Euraasia, Eurooppa ja muuttuva maailmanjärjestys

Tutkija Glenn Diesen on analysoinut perusteellisesti Euraasian meneillään olevaa yhdentymisprosessia. Hän on kirjoittanut aiheesta uuden kirjankin, Europe as the Western Peninsula of Greater Eurasia: Geoeconomic Regions in a Multipolar World (”Eurooppa Suur-Euraasian läntisenä niemimaana: Geoekonomiset alueet moninapaisessa maailmassa”).

Kirjaksi kasvaneessa aiemmassa artikkelissaan Diesen jo kysyi, onko Euroopasta tulossa Euraasian mantereen kautta kulkevien taloudellisten yhteyksien lisääntyessä osa muotoutuvaa Suur-Euraasian aluetta. Yksinapaisella aikakaudella Yhdysvallat organisoi ja johti maailman kahta suurta talousaluetta, Eurooppaa ja Aasiaa, mutta nyt tuo aika on päättynyt.

Kiinan nousu on tehnyt lopun yksinapaisesta aikakaudesta ja jopa viisisataa vuotta kestäneestä läntisestä ylivallasta. Kiina ja Venäjä johtavat pyrkimyksiä yhdistää Aasia ja Eurooppa yhdeksi suureksi talousalueeksi. Transatlanttisen alueen ja Suur-Euraasian välissä sijaitsevan EU:n on sopeuduttava uuteen kansainväliseen voimatasapainoon.

Diesen kertoo, miten Suur-Euraasian alue on tällä hetkellä järjestäytymässä. Superalueella on uusia strategisia teollisuudenaloja (jotka perustuvat uusiin ja mullistaviin teknologioihin), fyysisten yhteyksien liikennekäytäviä ja uusia taloudellisia yhteyksiä kehityspankkien, kauppavaluuttojen ja maksujärjestelmien muodossa. Euraasian mantereella niinkin erilaiset maat kuin Etelä-Korea, Intia, Kazakstan ja Iran edistävät yhdentymistä.

”Suur-Euraasian kumppanuus” on ollut Venäjän ulkopolitiikan ytimessä ainakin vuonna 2016 järjestetystä Pietarin talousfoorumista lähtien. Tavoitteena on kehittää geoekonominen infrastruktuuri, joka tukee moninapaista poliittista järjestelmää ja korvaa aiempina vuosikymmeninä vallinneen, taantuvan, Yhdysvaltoihin keskittyneen globalisaatiomuodon.

Moskovasta on tullut myös Kiinan silkkitiehankkeen johtava tukija, sillä se on itä-länsisuuntainen liikennekäytävä, jota tasapainottaa Venäjän, Iranin ja Intian kautta kulkeva pohjois-eteläsuuntainen käytävä.

Jos Venäjä on tämän lisäksi valmis kehittämään arktista aluetta yhdessä Kiinan kanssa, Venäjän pohjoinen merireitti liitetään osaksi Kiinan konseptia ”polaarisesta silkkitiestä”, joka tarjoaa nopeamman ja halvemman kuljetusmahdollisuuden Aasian ja Euroopan välillä Yhdysvaltojen valvonnan ulkopuolella.

Entäpä sitten Euroopan rooli tässä kuviossa? Euroopan itsemääräämisoikeus on yksinkertaisesti olematon, niin kauan kuin se alistuu ulkopoliittisesti Yhdysvalloille. Irtiotto ”transatlanttisesta kumppanuudesta” on välttämätöntä todellisen eurooppalaisen suvereniteetin saavuttamiseksi.

EU:ta on myös pyydetty osallistumaan Suur-Euraasian kumppanuuteen, jotta jännitteet Venäjän kanssa lievenisivät ja nollasummapelistä päästäisiin kiinalaisten ehdottamaan yhteisvoittoon. Kysymys on nyt siitä, ymmärtävätkö eurojohtajat, miten nopeasti maailma muuttuu ja käyttävätkö he näitä mahdollisuuksia hyväkseen. Ainakaan vielä ei aivan siltä näytä, vaikka Kiinaa matkitaan jo koronakriisin hoitamisessa.

Diesen osoittaa, miten käsitys Eurooppaa ja Aasiaa yhdistävästä Euraasiasta ”on historiallisesti ollut vaihtoehto merivaltojen ylivallalle valtamerikeskeisessä maailmantaloudessa” ja miten Britannian ja Yhdysvaltojen strategioihin on vaikuttanut syvästi pelko nousevasta Euraasiasta ”suorana uhkana niiden etuasemalle valtamerellisessä maailmanjärjestyksessä”.

Loppujen lopuksi on palattava taas Halford Mackinderin klassikkoteorian pariin. Kyse on angloamerikkalaisesta pakkomielteestä estää ”tasavertaisen kilpailijan” nousu Euraasiassa tai sellaisen liittouman – Mackinderin aikakaudella pelotteena toimi Venäjän ja Saksan mahdollinen liitto, nykyisin Venäjän ja Kiinan strateginen kumppanuus – syntyminen, joka kykenisi, kuten Diesen sanoo, ”viemään geoekonomisen hallinnan merivaltojen käsistä”.

Lännessä elätellään yhä toiveita siitä, että Yhdysvallat valvoisi Euraasiaa globaalina hegemonina. Realistisemmat analyytikot taas uskovat, että edes Yhdysvaltojen ja Ison-Britannian AUKUS-allianssi tai Quad-maiden turvallisuuspoliittinen nelikko eivät enää kykene muuttamaan historian kulkua. Tulevaisuus on euraasialainen.

Ratkaiseva tekijä näyttää nyt olevan atlanttisuuden pirstaloituminen. Diesen näkee tässä prosessissa kolme tasoa: Euroopan ja Yhdysvaltojen tosiasiallinen irtautuminen toisistaan Kiinan nousun vauhdittamana; EU:n sisäiset erimielisyydet, joita Brysselin eurokraattien asuttama rinnakkaisuniversumi vain lisää, ja viimeisenä mutta ei vähäisimpänä, ”länsimaiden sisäinen polarisoituminen”, jonka ovat aiheuttaneet uusliberalismin ylilyönnit.

Vallitseva todellisuus sanelee, että Venäjä yhdistää Euroopan ja Tyynenmeren, kun taas Kiina yhdistää kehittyneen itärannikkonsa ja Xinjiangin, ja molemmat maat yhdistävät Keski-Aasian. Diesen tulkitsee tämän niin, että Venäjä ”saattaa päätökseen historiallisen muutoksensa eurooppalaisesta/slaavilaisesta imperiumista euraasialaiseksi sivilisaatiovaltioksi”.

Yhdysvaltojen ja Kiinan välinen kilpailu tekee Euroopasta geoekonomisen kilpailun kohteen, mutta EU:n ja Venäjän välinen sovintoratkaisu voisi nostaa molempien asemaa. Diesen esittää, että Brysselin olisi luotava Venäjälle kannustimia tukea itsenäistä EU:ta Suur-Euraasiassa. Toiseksi Brysselin ja Moskovan yhteinen etu on estää Venäjän liiallinen riippuvuus Kiinasta.

Suur-Euraasia tarjoaa Venäjällekin suotuisamman ympäristön entiseen nähden. Euroopan ja Aasian muuttuminen yhdeksi alueelliseksi kokonaisuudeksi, antaa Venäjälle mahdollisuuden saada etuoikeutetun paikan neuvottelupöydässä ja samalla monipuolistaa kumppanuuttaan välttääkseen liiallisen riippuvuuden yhdestä valtiosta tai alueesta.

Ankeasta korona-ajasta huolimatta on ollut huikeaa seurata, miten euraasialainen tai moninapainen maailmanjärjestys vääjäämättä muotoutuu ja angloamerikkalainen maailma siirtyy taka-alalle. Globalisaatio toki jatkuu, mutta sentään ”kiinalais-venäläis-eurooppalaisilla ominaispiirteillä”. Aiheesta kiinnostuneen kannattaa lukea Dieseniä (sekä tätäkin blogia).

Markku Siira Afganistan, Taliban, tulevaisuus, Yleinen

Talibanit ja absurdi vaatimus inklusiivisesta hallituksesta

Talibanien perustettua väliaikaishallituksensa, sen kokoonpano ei ole miellyttänyt kaikkia islamilaisen emiraatin naapureita, eikä sitä länsijohtoista ”kansainvälistä yhteisöä”, joka on aina näihin päiviin asti hybristisesti kuvitellut kaikkien maiden ennen pitkää omaksuvan kulttuuriset eroavaisuudet syövyttävän toksisen liberalismin.

Pakistanin pääkaupungissa Islamabadissa sijaitsevan maanpuolustuskorkeakoulun uskonnon ja maailmanpolitiikan professori Ejaz Akram, on analysoinut Afganistanin tilannetta toimittaja Pepe Escobarin pyynnöstä.

Tohtori Ejazilla on tarvittavaa auktoriteettia paitsi kartoittaa alueen geopoliittista tilaa, myös kritisoida talibaneille esitettyjä vaatimuksia, sekä ehdottaa realistisia keinoja Afganistanin tervehdyttämiseksi pitkän sodan jälkeen.

Keskityn itse lähinnä siihen, kuinka arvon tohtori murskaa ulkovaltojen vaatimukset ”inklusiivisesta”, eli kaikki osapuolet sisällyttävästä hallituksesta, pelkän logiikan avulla. Aiheesta kiinnostunut voi perehtyä Ejaz Akramin kattavaan analyysiin lukemalla Escobarin kokoaman artikkelin ”Kirje talibaneille”.

Afganistanissa ei tapahtunut pelkkä hallituksen vaihtuminen. Hallituksesta puhutaan vasta sen jälkeen, kun valtion muodostaminen on saatu päätökseen. Lännen pystyttämä epävakaa ”nukkevaltio” paikallisine kätyreineen – joka oli vastuussa oman kansansa tappamisesta ja vieraan demokratia-aatteen levittämisestä alueella – syrjäytettiin Taliban-liikkeen toimesta.

Pakistanilaisprofessori ei pidä järkevänä, että ”viidettä kolonnaa” kohdeltaisiin silkkihansikkain tai heitä otettaisiin mukaan uuteen hallintoon. He voisivat tehdä tyhjäksi afgaanien puoli vuosisataa kestäneen kamppailun ulkomaista valtaa vastaan. ”Tämä on kuin pyytäisi kirurgia olemaan poistamatta kaikkea syöpäkudosta syöpäpotilaalta, koska siitä voi olla hyötyä myöhemmin”, Ejaz ironisoi.

”Valtiolla on oltava monopoli oikeutettuun väkivallan käyttöön. Kaikki muut ryhmät on riisuttava aseista ja hajotettava. Kun valtio on muodostettu ja ryhmät on sitoutettu yhteiseen sopimukseen, vasta sitten voidaan muodostaa laajemman joukon kattava hallitus, joka heijastaa ihmisten tunteita, uskomuksia ja arvoja”, Ejaz avaa valtio-opin perusteita.

Valtion legitimiteetti perustuu periaatteeseen, jonka kyseisen maan väestö hyväksyy alkuperäisten sosiaalisuskonnollisten kiinnekohtiensa kautta. Tämä yhteinen nimittäjä Afganistanissa on muslimien jakamat uskomukset ja arvot. Vaikka talibanien ylivoimainen enemmistö ovat paštuja, jotka harjoittavat tiettyä elämäntapaa ja käsitystä islamin šaria-laista, myös muut kuin paštut ovat afgaaneja ja muslimeja. Heidän yhteinen nimittäjänsä on siis edelleen islam.

Talibanien vaatimus siitä, että heidän hallintonsa olisi pohjauduttava islamin periaatteisiin, perustuu näin ollen puhtaaseen logiikkaan. Lännen odotukset siitä, että ”afganistanilaiset omaksuisivat ruotsalaisen liberalismin, on haaveilua”, akateemikko kuittaa. Maasta häpeällisesti paennut entinen presidentti Ashraf Ghani oli ”valmis lähtemään tälle typerälle tielle, mutta talibanit ovat liian fiksuja tehdäkseen samoin”.

”Kuvitelkaa, jos Ranskan vallankumouksellisia olisi pyydetty säilyttämään Ludvig XVI:n kuningaskunnan elementit uutta tasavaltaa muodostaessaan, jotta se pysyisi inklusiivisena”, Ejaz kysyy. Tai entäpä jos ”amerikkalaisia vallankumouksellisia olisi vaadittu ottamaan brittilojalistit mukaan uuteen amerikkalaiseen tasavaltaan, jotta se pysyisi kaiken kattavana?”

Ejaz jatkaa samaa loogista retoriikkaansa, jotta viesti menisi varmasti perille. ”Kuvitelkaa, jos bolševikkeja olisi pyydetty pitämään tsaarille uskolliset hallituksessaan, tai että puheenjohtaja Maota olisi sisällyttänyt vastustajansa osaksi uutta järjestelmäänsä?”

”Kuvitelkaa, että Khomeinin olisi täytynyt pitää šaahi Reza Pahlavin nukkehallituksen jäsenet mukana Iranin islamilaisen tasavallan vallankumoushallituksessa? Tai että Turkin presidentti Erdoğanin olisi ollut pakko hyväksyä gulenistit? Mitäpä jos saudimonarkialta vaadittaisiin asianmukainen edustus neljäsosalle šiiaväestöstä, jotta kuningaskunta olisi tarpeeksi inklusiivinen?”

Jos kaikki edellä mainitut asiat eivät ole mahdollisia, mitä logiikkaa niin kutsuttu kansainvälinen yhteisö noudattaa pyytäessään talibaneja pitämään täysin perusteettoman ulkomaisen miehityksen tukijat osana hallitustaan, vain jotta kaiken kattavuuden periaate säilyisi? Pakistanilaisen mietteissä on mielestäni järkeä.

On muistettava, että Taliban otti koko maan haltuunsa ilman veristä lopputaistelua. Niin kutsuttu Afganistanin kansallinen armeija hajosi amerikkalaisten lähdettyä helposti, pakeni tai antautui taliban-taistelijoille, ja monet jopa liittyivät heihin. Jos yleinen mielipide ei olisi ollut talibanien edustaman vastarintaliikkeen takana, liike ei olisi voinut koskaan menestyä.

Tämä on itse asiassa todiste talibanien suvaitsevaisuudesta, tohtori Ejaz väittää. ”Toisin kuin bolševikit, Ranskan ja Yhdysvaltojen vallankumoukselliset, saudit, iranilaiset ja monet muut, jotka teurastivat vastustajansa matkalla valtaan, talibanit antoivat yleisen armahduksen kaikille. Kenellä on enemmän armoa sydämessään, nykyaikaisten tasavaltojen esi-isillä vai talibaneilla? Emme ole koskaan nähneet tällaista näytelmää ihmiskunnan lähihistoriassa. Jos tämä ei ole inkluusiota, niin mikä sitten on?”

Syy siihen, miksi ”kansainvälisen yhteisön” peitenimeä käyttävä ”länsimainen rosvojoukko” nyt kiukuttelee ja valittaa Afganistanin islamilaisesta järjestyksestä, on sen tavanomainen ja historiallinen ennakkoluulo islamia ja muslimeja kohtaan, jota ”modernin islamofobian teollisuus” on vuosikaudet maailmalla lietsonut.

Pakistanilaisajattelijan mukaan ”voi vain toivoa, että Kiinan ja Venäjän poliittiset järjestelmät eivät anna hallitsevan eliitin kulkea tätä tietä, tai muuten pitkän aikavälin seuraukset näille suurvalloille eivät ole välttämättä miellyttäviä”.

”Toistaiseksi niiden valtiolliset tiedotusvälineet noudattavat länsimaista inklusiivisuuden logiikkaa, kuten silloin, kun ne esittivät Yhdysvaltoja tukevia kantojaan syyskuun 11. päivän tapahtumien jälkeen, pohtimatta juurikaan sitä, kuka oli oikeassa ja kuka väärässä. Uskomme, että nämä kaksi poliittista järjestelmää tekevät tällä kertaa parempia päätöksiä”, Ejaz toivoo kriittisesti.

”Toinen kansainvälisen yhteisön absurdi oletus on, että talibanien olisi täytettävä yhdessä yössä antamansa lupaukset. Tämä on kuin pyytäisi vastasyntynyttä vauvaa aloittamaan juoksemisen heti syntymänsä jälkeen. Kenen tahansa, joka tuntee valtiomiestaidon aakkoset, pitäisi tietää, että se ei ole mahdollista. Ensin on vahvistettava valtiota”, professori Ejaz toteaa.

”Valtion vakauttamisvaiheen jälkeen hallituksen muodostamisen pitäisi perustua ansioperiaatteeseen, eikä monipuoluedemokratiaan, jossa globaalit kapitalistit tekevät demokraateista prostituoitujaan ja ryöstävät kansaa. Kaikista etnisistä taustoista olisi valittava rehellisiä ja päteviä ihmisiä, jotka sitten koulutetaan johtamaan hallitusta”, akateemikko esittää.

Olen samaa mieltä tohtori Ejaz Akramin kanssa. Annetaan nyt talibanien näyttää kykynsä ja vakiinnuttaa valtiomuotonsa. Korruptiokypsän länsihallinnon jälkeen lopputulos voi olla vain parempi sodan jaloissa eläneelle, pitkään piinatulle paikallisväestölle.

Markku Siira EU, hybridisota, Liettua, maahanmuutto, Puola, Valko-Venäjä, Yleinen

Liettuan ja Puolan konflikti Valko-Venäjän kanssa: Siirtolaisongelmia EU:n ulkorajalla

Valko-Venäjän ja sen Nato-naapureiden, Puolan ja Liettuan, välinen hybridisota on jatkunut sitten Ryanair-kohun ja presidentti Lukašenkon syrjäyttämisyritysten. Nyt taistelutantereena ovat maiden väliset rajat.

Läntiset mediat ovat väittäneet, että Valko-Venäjä päästää laittomia maahanmuuttajia Liettuaan ja Puolaan. Kyseessä on eurolähteiden mukaan ”Lukašenkon kosto” Valko-Venäjälle asetettujen pakotteiden johdosta.

Liettuan sisäministeriö arvioi, että Irakista alueelle saapuneet siirtolaiset tulevat rajalle Valko-Venäjän hallinnon järjestämänä. Valko-Venäjä on kiistänyt väitteet.

Valko-Venäjä puolestaan selittää, että euromaat Liettua ja Puola käyttävät uutta taktiikkaa pakolaisten laittomaan karkottamiseen: pelotellakseen EU:sta turvapaikkaa hakevia maahanmuuttajia lainvalvontaviranomaiset toimittavat hakattuja, erittäin uupuneita ulkomaalaisia rajalle ja heittävät heidät Valko-Venäjän puolelle.

Syyskuussa on ilmennyt useita tällaisia tapauksia. Viimeksi eilen rajavartioston yksikkö löysi Valko-Venäjän ja Puolan rajalta Svislotšin piirikunnasta tajuttoman ulkomaalaisen, jolla oli merkkejä fyysisestä pahoinpitelystä. Samaan aikaan Puolan turvallisuusjoukot seurasivat tapahtumia sivusta omalta puoleltaan.

Ottaen huomioon pakolaisen vakavan tilan, Valko-Venäjän viranomaiset veivät hänet raja-asemalle, jonne kutsuttiin ambulanssi. Ensimmäinen lääkärintarkastus osoitti, että mies oli koomassa ja hänellä oli selviä merkkejä hypotermiasta. Ulkomaalaisella oli Irakin passi ja puolalaisen hoitolaitoksen tekemä negatiivinen PCR-testitulos.

Mies kuljetettiin Svislotšin keskussairaalaan, jossa hän lopulta tuli tajuihinsa; hän saa parhaillaan tarvittavaa lääketieteellistä hoitoa. Vastaavia tapauksia on alkanut ilmaantua useita.

Valko-Venäjän viranomaiset toivovat EU:n puuttuvan jäsenmaidensa laittomiin ja epäinhimillisiin toimiin. Huolimatta yhteistyöhaluttomuudesta euromaiden puolelta, Valko-Venäjä sanoo estäneensä lukuisia organisoituja laittoman maahanmuuton järjestämisiä tämän vuoden aikana.

Valko-Venäjä toivookin unionin johdon osoittavan kiinnostusta laitonta maahanmuuttoa järjestäviin toimijoihin Liettuassa ja Puolassa. Valko-Venäjä on valmis rakentavaan yhteistyöhön naapurimaidensa kanssa, mutta ei oman kansallisen turvallisuutensa kustannuksella.

Markku Siira Australia, hybridisota, Kiina, turvallisuuspolitiikka, ulkopolitiikka, Xi Jinping, Yleinen

Australialaisvaatimus: Kiinan Xi poistettava vallasta

Australiasta kuuluu kummia. Koronakriisin aikana kenguruiden maa tuntuu muuttuneen itse dystooppiseksi poliisivaltioksi tiukkoine sulkutiloineen, mutta silti sieltä tihkuu esiin Kiinaan kohdistuvaa vihaa, eikä se johdu koronaviruksesta, vaan kovenevasta geopoliittisesta pelistä.

Esimerkkinä tästä, maan puolustusministeriön tiedusteluorganisaation Kiina-osaston entinen päällikkö Paul Monk myöntää täysin avoimesti, että Kiina on anglofonisen maailman tärkein kohdemaa, jonka johtaja Xi Jinping sekä koko ”taantumuksellinen” kommunistinen puolue täytyy kammeta vallasta.

Monk kirjoittaa, että ”Afganistanin katastrofi on häirinnyt meitä useiden viikkojen ajan, mutta Kiina on silti päävastustaja”. Hänen mielestään ydinsukellusvenelaivueen hankinta Yhdysvalloista merkitsee ”dramaattista uutta vakavuutta strategisessa ajattelussamme”. Tuleva Quad-maiden turvallisuuskonferenssi lisää Monkista tunnetta siitä, että Indopasifisella merialueella ”reagoidaan johdonmukaisesti Kiinan kasvavaan itsevarmuuteen”.

Monk pelkää Kiinan kasvavaa valtaa, joka on uhka lännen hegemonialle. Tämän vuoksi ”Xi on syrjäytettävä vallasta ja Kiinassa on vihdoinkin avattava laaja tie demokraattisille uudistuksille”. Kommunistisen puolueen olisi ”siirryttävä demokraattiseen hallintoon samalla tavalla kuin Taiwan ja Etelä-Korea 1980-luvun lopulla”. Quad-maiden pitäisi ryhtyä avoimesti vaatimaan tällaista siirtymää, aussisotahaukka esittää.

Monk väittää Kiinan uhkaavan ryhtyä ”avoimeen sotaan Taiwanin alistamiseksi”. Yhdysvaltojen, Intian, Japanin ja Australian täytyy nousta vastarintaan ”Kiinan hyökkäystä” vastaan. On löydettävä konsensus niiden kesken, jotka ovat huolissaan Kiinan presidentin ”ylimielisyydestä”.

Xi Jinpingin johdolla Kiinaa on viety ”taaksepäin totalitaariseen hallintoon”, joka ”uhkaa monia naapureitaan”, Monk kiihtyy. Xi on ”edistyksen sekä avoimuuden ja oikeusvaltioperiaatteen vihollinen kansainvälisesti”. Häntä on vastustettava ja Monkin mielestä Quad-nelikon tulisi toimia keihäänkärkenä tässä kamppailussa.

Monk muistuttaa, että ”Xin diktatuuri on liittoutunut Putinin hallinnon kanssa Moskovassa ja kovan linjan Raisin/Islamilaisen vallankumouskaartin hallinnon kanssa Teheranissa”. Nyt on aika havahtua siihen vaaraan, jonka tämä aiheuttaa ”maailmanjärjestykselle, rauhalle ja hyvinvoinnille”. Monkia huolettaa myös se, että yhdessä ”taantumuksellisten liittolaistensa” kanssa, Xin Kiina on työntämässä Yhdysvaltoja pois Itä-Aasian rannikolta.

Monk inttää, että Kiinassa ”tarvitaan kipeästi demokraattista siirtymää”. Tätä hän on toivonut jo pitkään, mutta Kiinan kommunistinen puolue ei ole ”onnistunut toteuttamaan sitä”. ”Xi ilmentää tätä epäonnistumista ja siksi hänen on lähdettävä”, australialainen vaatii.

Miksi tällainen vallanvaihto tapahtuisi Kiinassa? Monk luottaa ilmeisesti siihen, että kommunistisesta puolueesta löytyy tahoja, jotka ymmärtävät, että ”jatkuva vaurastuminen edellyttää merkittäviä rakenteellisia uudistuksia”, mukaan lukien ”poliittisen avautumisen”. Tämä on todettu myös Kiinan kehitystutkimuskeskuksen ja Maailmanpankin yhteisraportissa nimeltä ”Kiina 2030”.

Mutta eikö Kiinan kasvutulos olekin loistava? Eikö se ole valmis syrjäyttämään Yhdysvallat maailman suurimpana taloutena? Eikö se aio luoda valuutta-alueen, joka kilpailee dollarin kanssa? Monk kiistää tämän ja uskoo itsepintaisesti, että ”kommunistisen puolueen viime vuosikymmenen aikana harjoittaman makrotaloudellisen ja sisäisen sortopolitiikan valtava tehottomuus” viittaa muuhun.

Sitten hän jatkaa älyvapaata fantasiointiaan siitä, kuinka Xi Jinpingiä vastaan toteutettua ”hypoteettista vallankaappausta” seuraisi ilmoitus Kiinan ”demokraattisesta siirtymävaiheesta”. Monkin kuvitelmat Kiinan tulevaisuudennäkymistä vaikuttavat jokseenkin harhaisilta, mutta vastaavia skenaarioita hän on pyöritellyt mielessään jo 2000-luvun alkupuolelta lähtien.

Poliittisesti Monk ja hänen hengenheimolaisensa toivovat siirtymää ”Itä-Aasian malliin” Japanin, Etelä-Korean ja Taiwanin tapaan. Länsi haluaa Kiinasta siis lannistetun ja miehitetyn vasallivaltion. Tämän suunnitelman tiellä on kuitenkin ”jääräpäinen Xi” ja hänen kansallismielinen lähipiirinsä.

Monk toistaa, että ”Xin on lähdettävä” Kiinan johdosta, samalla poistuisi myös kommunistien ”taantumuksellinen diktatuuri”. Tämän on oltava Quad-maiden virallinen kanta. Kuin hurmoksessa, Monk intoilee, että tästä vaatimuksesta on tultava ”mantra”, jota hoetaan, kunnes ”sotaisa” tai ”romahtava” Xin Kiina on korvattu länsivaikutteisella, ulkoa ohjatulla ”demokratialla”.

Elämme erikoisia aikoja, kun ministeriön entinen virkamies – nykyisin ”julkinen intellektuelli” – ajaa sanomalehtikirjoituksessa avoimesti vallankaappausta ja itsenäisen valtion presidentin syrjäyttämistä keinolla millä hyvänsä. Mutta lännen hybridisodankäynti Kiinaa vastaan tulee varmasti tästä vain kiihtymään.

Markku Siira Aleksei Navalnyi, kommunismi, Länsi, vaalit, Venäjä, Vladimir Putin, Yleinen

Sekaantuva länsi syyttää Venäjää vaalivilpistä – Kommunistien oppositio menestyi

Venäjän parlamenttivaalit on pidetty ja voittajaksi on julistettu valtapuolue Yhtenäinen Venäjä, jota länsimaiset tiedotusvälineet kutsuvat ”Putinin tukipuolueeksi”. Vaikka Yhtenäinen Venäjä jää parlamenttiin kahden kolmasosan enemmistöllä, toiseksi suurin voittaja on Venäjän federaation kommunistinen puolue, KPRF.

Kommunistit ovat tärkein kansallinen oppositiopuolue, joka voi haastaa Putinin ja Yhtenäisen Venäjän suunnan. Tärkeimpänä oppositioryhmänä KPRF oli aina todennäköinen voittaja pakotteiden, hintojen nousun ja viime vuosien koronakriisin sosioekonomisten seurausten jälkeen. Puolueen nuorempaan sukupolveen kuuluu myös koronavirusrokotteisiin, sulkutiloihin ja rajoituksiin kriittisesti suhtautuvia.

Miten länsimainen media on reagoinut? Kaikkialla lännessä hysteerinen Putinin vastainen kirkuna on täyttänyt eetterin. Myös amerikkalaiset ja brittiläiset sanomalehdet ovat jo vahingoniloisesti kertoneet, kuinka Venäjän vaalien perusteella Putinin kannatus laskee koko ajan. Toisaalta väitetään, että nämä olivat Venäjän ”tähän mennessä korruptoituneimmat vaalit”.

On myös syytä kysyä, miksi länsimaiset tiedotusvälineet suhtautuvat niin rennosti siihen, että kommunistit voivat Venäjällä niin hyvin kolme vuosikymmentä Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen. Harva näyttää ymmärtävän, mitä se todella tarkoittaa. Jos kommunistit pääsisivät valtaan, Venäjä voisi kulkea Kiinan tietä kohti kansallismielistä valtiososialismia.

Vangitun oppositiohahmon Aleksei Navalnyin liittolaiset ovat jo omineet itselleen kunnian siitä, että vaaleista muodostui heidän manipuloimansa tapahtuma ”älykkään äänestämisen” aloitteen johdosta, jonka tarkoituksena oli auttaa Kremlin vastustajia maksimoimaan äänestyslippunsa vaikutus asuinpaikan mukaan.

Nalvalnistien pyrkimys ottaa kunnia kommunistien vahvasta vaalimenestyksestä on selvästi yritys liioitella heidän omaa merkitystään Venäjän politiikassa. Navalnyin tukijoiden strateginen muutos liberaalin lännen liittolaisista kommunistimyönteisiksi kampanjoijiksi johtuu halusta häiritä ja heikentää Kremliä hinnalla millä hyvänsä.

Tässäkin pelissä länsi on ollut tiiviisti mukana. Yhdysvallat ja EU ovat avoimesti kertoneet Venäjän vastaisten pakotteiden tarkoituksesta – sosiaalis-taloudellisen taantuman luomisesta maahan Yhtenäisen Venäjän ja Putinin poliittisen legitimiteetin heikentämiseksi. Lähes kaksi tusinaa Venäjällä toimivaa ulkomaista järjestöä on myös yrittänyt vaikuttaa vaalien tuloksiin.

Bryssel julkaisi jo toukokuussa raportin, jossa kehotettiin tuomitsemaan Venäjän uudet duuman vaalit vilpillisiksi ja vastaamaan niihin karkottamalla Venäjä kansainvälisistä instituutioista, asettamalla lisää Venäjän vastaisia pakotteita ja lisäämällä hallituksen vastaista propagandaa. Näin toimittiinkin jo hyvissä ajoin, ennen kuin venäläiset edes ehtivät äänestämään.

Länsimaiset tiedotusvälineet antavat yleensä sen vaikutelman, että Venäjän ”todellinen oppositio” koostuisi länsimaalaisista liberaalidemokraateista, mutta Putinin häijy hallinto estää heitä osallistumasta politiikkaan. Todellisuudessa poliittinen oppositio koostuu kommunisteista ja kovan linjan isänmaallisista, joiden mielestä Moskova on ollut liian pehmeä ja heikko länttä kohtaan, minkä vuoksi länsi uskaltaa jatkaa Venäjän kiusaamista.

Kommunistit ymmärtävät maansa nykyisen ahdingon – heidän mielestään Putinin hallinto on liian sovitteleva ja yhteistyöhaluinen länttä kohtaan, vaikka Venäjää yritetään räikeästi kiristää taloudellisesti ja geopoliittisesti. Venäjällä vaikuttaa muitakin voimia, eivätkä ne ole yhtään sen länsimielisempiä.

Venäjällä on siis tahoja, jotka uskovat, että nykyisen hallinnon suurin virhe on, että se haluaisi periaatteessa olla osa länttä. Meillä tätä ei käsitetä, koska valtamedia on jo vuosia suggeroinut ihmisiä uskomaan, että Putin rakentaa länttä uhkaavaa synkkää suurvaltaa, joka muistuttaa ominaisuuksiltaan ja järjestelmältään entistä Neuvostoliittoa. Tämä on naurettava väite, mutta kaikki näyttää olevan sallittua, kun Venäjää yritetään horjuttaa.

Länsi korostaa nyt Yhtenäisen Venäjän pienentynyttä voittomarginaalia, mutta syyttää hallintoa samalla ”massiivisesta vaalivilpistä”. Näin puututaan jälleen röyhkeästi Venäjän sisäpolitiikkaan. Brysselin, Lontoon ja Washingtonin olisi kuitenkin syytä huomata, että entisaikojen kommunistien perilliset suhtautuvat Yhdysvaltoihin, EU:hun ja Natoon vielä epäilevämmin kuin Putin itse. Jonakin päivänä lännelle voi tulla vielä Venäjän nykyistä johtoa ikävä.

Markku Siira EU, Eurooppa, geopolitiikka, Kiina, Venäjä, Yhdysvallat, Yleinen

Yhdysvaltoihin pettynyt EU haaveilee geopoliittisesta vallasta

Kiinassa arvioidaan, että Euroopan komission puheenjohtajan Ursula von der Leyenin pitämän vuoden 2021 unionin tilaa käsittelevän puheen perusteella, EU aikoo ryhtyä tositoimiin, jotta siitä kehittyisi merkittävä geopoliittinen mahti.

Verrattuna vuoden 2020 unionin tilaa käsittelevään puheeseen, josta suuri osa käsitteli pandemian vastaista taistelua, tänä vuonna koronavirus ei ollut enää ylivoimainen teema. Esille nostettiin useita EU:n jäsenten välisiä koordinointisuunnitelmia ja ehdotuksia globaalista yhteistyöstä.

Von der Leyen ilmoitti uudesta eurooppalaisesta sirulaista, uudesta ilmastorahastosta, uudesta Afganistanin tukipaketista, sekä korosti tarvetta Euroopan puolustusliitolle ja esitteli EU:n uuden yhteysstrategian nimeltä Global Gateway. ”Olemme siirtymässä uuteen hyperkilpailukyvyn aikakauteen”, hän sanoi ja ehdotti, että Euroopasta tulisi ”aktiivisempi globaali toimija”.

EU ei enää tyydy olemaan merkittävä taloudellinen toimija. Se toivoo muuttuvansa strategisesti itsenäisten geopoliittisten voimien tärkeäksi pooliksi muuttuneessa maailmanjärjestyksessä. Tästä visiosta von der Leyen viestitti jo, kun hän vannoi johtavansa ”geopoliittista komissiota” pian virkaan astumisensa jälkeen.

Merkittävin esimerkki on, että EU on useaan otteeseen ilmaissut halunsa kehittää unionin omaa puolustuskykyä. ”Eurooppa voi – ja sen pitäisi selvästi pystyä ja haluta – tehdä enemmän itse”, von der Leyen totesi puheessaan ja ilmoitti, että Ranskan tulevan puheenjohtajakauden aikana kutsutaan koolle ”Euroopan puolustusta käsittelevä huippukokous”. Miten käynee tässä yhtälössä Amerikka-vetoiselle Pohjois-Atlantin liitolle?

Kiinassa katsotaan, että Yhdysvaltojen vetäytyminen Afganistanista oli katalyytti, joka saa EU:n ottamaan suuria askelia eteenpäin oman puolustuksensa vahvistamisessa. Eurooppa vastusti vetäytymisen lisäksi myös äkkinäistä tapaa, jolla se toteutettiin.

Vielä tärkeämpää on, että monet eurooppalaiset uskovat Yhdysvaltojen jatkavan eristäytymistään ja muuttuvan yhä epäluotettavammaksi. Siksi Brysselissä ilmenee halua vähentää riippuvuutta Washingtonista, joka pyrkii säilyttämään vain oman hegemoniansa liittolaistensa kustannuksella.

Talouden tasolla Washington on ajanut länsimaiden irrottautumista Kiinasta, mutta useimmat Euroopan maat vastustavat amerikkalaismääräystä, koska ne siten uhraisivat vain omat etunsa. Presidentti Joe Biden on yrittänyt parantaa transatlanttisten suhteiden haavoja, mutta käytännössä Yhdysvallat on jatkanut Trumpin hallinnon tylyllä linjalla. Nyt kun Kiina on noussut, Washington ja Lontoo kiristävät otetta omasta angloamerikkalaisesta etupiiristään.

Viimeisin esimerkki tästä oli, kun Yhdysvallat ilmoitti perustavansa Australian, Britannian ja Yhdysvaltojen kolmenvälisen ”indopasifisen” turvallisuuskumppanuuden AUKUS:in. Konkreettisena tarkoituksena on toimittaa Australialle ydinkäyttöinen sukellusvenelaivasto partioimaan Tyynenmeren alueella. Kiinaa ei mainittu, mutta kaikki tietävät, ketä vastaan uusi liittouma on ensisijaisesti suunnattu.

Ranskan mielestä tämä anglomaiden liitto muodostettiin salaa ”EU:n selän takana”. Yhdysvallat torpedoi myös Australian ja Ranskan välisen sukellusvenesopimuksen: Australian piti alun perin ostaa Ranskalta kaksitoista tavanomaista sukellusvenettä, mutta nyt se onkin – Yhdysvaltojen painostamana? – päättänyt hankkia kahdeksan ydinkäyttöistä amerikkalaissukellusvenettä.

Kuten on käynyt Venäjän suuntaan, EU:n arvoretoriikka saattaa koventua myös Kiinaa kohtaan. Kiinassa ei kuitenkaan uskota, että unioni menisi tässä uhittelussa ”äärimmäisyyksiin, kuten Yhdysvallat on tehnyt”. Jotkut tarkkailijat ovat pohtineet, muuttuuko EU:n Kiinan-politiikka Saksan liittokansleri Angela Merkelin eläköitymisen jälkeen. Hallitustasolla täyskäännöstä tuskin tulee.

Kun länsimaiset tiedotusvälineet uutisoivat EU:n Global Gateway-hankkeesta, ne väittävät yleensä, että sen tavoitteena olisi torjua Kiinan Vyö ja tie (Belt and Road Intiative, BRI) -aloitetta. Tämä voi pitää osittain paikkansa, mutta on myös esitetty, ettei EU halua tukeutua Yhdysvaltojen aloitteesta käynnistettyyn Build Back Better World -hankkeeseen, vaan unioni pyrkii luomaan oman, kilpailevan hankkeensa Kiinaa matkien.

EU:n pyrkimys tulla geopoliittiseksi voimaksi ei ole vain reagointia uuteen suurvaltakilpailun aikakauteen, vaan se on myös seurausta luottamuksen menettämisestä Yhdysvaltoihin. Vielä toistaiseksi EU ja Yhdysvallat kuitenkin jatkavat eripuraista yhteistyötään ”demokraattisten arvojen” nimissä, vaikka transatlanttisen länsiliittouman puitteet alkavatkin olla jo aika rapistuneet.

Jos unioni haluaisi oikeasti itsenäistyä, napanuora Yhdysvaltoihin olisi viimein katkaistava. Miten kävisi euromaille, jos pitäisi päättää, jatketaanko Yhdysvaltojen vasalleina, vaiko Euroopan unionin omissa geopoliittisissa kuvioissa? Tämä on vanhemman polven atlantisteille kauhistus, sillä heille suhde Yhdysvaltoihin on ensisijainen, Euroopasta viis.

Markku Siira Ebrahim Raisi, Iran, Kiina, Lähi-itä, Länsi-Aasia, Shanghain yhteistyöjärjestö, Yleinen

Iranista Shanghain yhteistyöjärjestön täysjäsen

Shanghain yhteistyöjärjestön (SCO) jäsenmaat hyväksyivät 17. syyskuuta Iranin pysyväksi jäseneksi poliittiseen, taloudelliseen ja turvallisuusliittoon. Aiheesta uutisoi Länsi-Aasian geopolitiikkaan keskittyvä mediafoorumi The Cradle.

Päätös julkistettiin, kun SCO:n 21. huippukokous avattiin Dushanbessa, Tadžikistanissa, jossa Iranin uusi presidentti Ebrahim Raisi on johtamansa korkean tason valtuuskunnan kanssa ensimmäisellä ulkomaanmatkallaan virkaanastumisensa jälkeen.

Raisi kiitti SCO:n jäsenmaita siitä, että ne sallivat Iranin liittymisen ryhmään, ja ilmaisi samalla toivovansa, että SCO:sta tulee ”maailmanlaajuisen monenkeskisyyden liikkeellepaneva voima”.

”Nykyään maailmanrauhaa ja -turvallisuutta uhkaavat hegemonia ja haasteet, kuten terrorismi, ääriliikkeet ja separatismi”, Raisi sanoi. ”Rauhan ylläpitäminen ja vahvistaminen koko Aasiassa ei ole valintakysymys, vaan välttämättömyys.”

Iranin ulkoministeri Hossein Amir-Abdollahian puolestaan totesi Twitterissä, että ”strategisella jäsenyydellä” on ”tärkeä vaikutus Iranin kattavan yhteistyön prosessiin sen naapuruus- ja Aasia-keskeisen politiikan mukaisesti”.

Shanghain yhteistyöjärjestö on maailman suurin alueellinen järjestö, joka kattaa kolme viidesosaa Euraasian mantereesta ja lähes puolet koko ihmiskunnan väestöstä. Sen jäsenmaita ovat Kiina, Venäjä, Kazakstan, Kirgisia, Tadžikistan, Uzbekistan, Intia, Pakistan ja nyt myös Iran.

Iran sai alun perin tarkkailijan aseman liittoumassa vuonna 2005. Sen pysyvän jäsenyyden vahvistaminen kesti yli 15 vuotta, ja se tapahtui Venäjän avustuksella.

Venäjän presidentti Vladimir Putin sanoi videokonferenssin välityksellä pitämässään puheessa, että Venäjä ”tukee Iranin täysipainoista osallistumista Shanghain yhteistyöjärjestön toimintaan, koska Iranilla on ollut tärkeä rooli Euraasian alueella ja sillä on pitkäaikainen myönteinen yhteistyö tämän järjestön kanssa”.

Asiantuntijat uskovat, että Iranin liittyminen SCO:hon parantaa merkittävästi maan geopoliittista asemaa alueella.

Iranin valtuuskunta on pitänyt jo useita korkean tason kokouksia muiden SCO:n täysjäsenten ja tarkkailijoiden kanssa. Presidentti Ebrahim Raisi keskusteli erityisesti Pakistanin pääministerin Imran Khanin kanssa, ja molemmat johtajat sopivat ryhtyvänsä kiireellisiin toimiin Afganistanin turvallisuustilanteen sekä humanitaarisen ja taloudellisen tilanteen vakauttamiseksi sen jälkeen, kun Taliban-liike nousi valtaan maassa.

”SCO on onnistunut vastaamaan hyvin vanhoihin ja uusiin haasteisiin, mutta globaalin toimintaympäristön monimutkaistuminen ja geopoliittiset jännitteet koettelevat päättäväisyyttämme tulevaisuudessa”, Pakistanin pääministeri Khan sanoi huippukokouksessa pitämässään puheessa.

Iranin presidentti keskusteli myös Armenian ja Turkmenistanin valtionpäämiesten kanssa ja sopi kahdenvälisen yhteistyön ja kaupankäynnin syventämisestä molempien maiden kanssa.

Samaan aikaan ulkoministeri Hossein Amir-Abdollahian tapasi kiinalaisen virkaveljensä, ulkoministeri Wang Yin. Ulkoministeri Wang sanoi, että Kiina tukee lujasti Irania [amerikkalaisen] hegemonian vastustamisessa ja maan suvereniteetin, ihmisarvon sekä laillisten oikeuksien ja etujen turvaamisessa. Kiina on myös valmis työskentelemään Iranin kanssa laajentaakseen yhdessä Vyö ja tie -infrastruktuurihanketta.

On arvioitu, että Shanghain yhteistyöjärjestön jäsenyyden poliittiset ja turvallisuuspoliittiset hyödyt saattavat lyhyellä aikavälillä olla suuremmat kuin muut Iranille koituvat hyödyt.

Jos Teheran kuitenkin auttaa turvaamaan SCO:n energiantarpeet lisäämällä öljyn ja kaasun tuotantoa uusille kumppaneilleen ja helpottaa pitkällä aikavälillä kipeästi kaivattua maayhteyttä muille Länsi-Aasian ja Euroopan markkinoille, myös Iranin talous hyötyy huomattavasti suuntautumisestaan itään.

Markku Siira koronavirus, politiikka, Yleinen

Koronapolitiikan globaali konsensus

Modernin ajan länsimaissa ei ole koskaan aiemmin käytetty yhteiskunnallisia ”lukituksia” sekä sairaiden että terveiden joukkokaranteeneja virustautien lieventämiseen. Vielä aiemmin tämä oli poissuljettu strategia myös Maailman terveysjärjestö WHO:n pandemiasuunnitelmissa.

Kokonaisia maita koskevat sulkutilat tautien torjuntatekniikkana nousivat maailman tietoisuuteen sen jälkeen, kun Kiinan Wuhanissa ryhdyttiin torjumaan koronavirusta äärimmäisen jyrkän sulkutilan avulla. Maailman terveysjärjestö kehotti tämän jälkeen ottamaan sulkutilat käyttöön maailmanlaajuisesti.

Kiina-kriitikot ovat sittemmin huomauttaneet, että ”maailma on taistellut Kiinasta peräisin olevaa virusta vastaan kiinalaistyylisellä kansanterveyspolitiikalla, joka muuttaa koko maailman Kiinaksi”. Koska koronaviruksen leviämisen alkuvaiheessa ei vielä tiedetty kuinka vaarallisesta tartuntataudista on kyse, monet kannattivat lukituksia Kiinan mallin mukaisesti.

Länsimaissa ryhdyttiin toteuttamaan toimintasuunnitelmaa, joka piti sisällään karanteeneja, kasvomaskin käyttöä, sosiaalista etäisyyden ottoa, koulujen sulkemista, etätyöhön siirtymistä ja koronatestausta ja -jäljitystä rokotteita odotellessa.

Maailman johtajat ja hallitukset yksi toisensa jälkeen ryhtyivät puhumaan kuin saman muistion saaneina ”uudesta normaalista”, josta ei olisi enää paluuta entiseen, koronaa edeltävään aikaan. Mistä he tämän saattoivat tietää, ellei kyse ollut sovitun suunnitelman noudattamisesta?

Sittemmin on käynyt ilmi, että koronaviruksen vaarallisuutta on liioiteltu ja keskimääräinen tartuntakuolleisuusaste kaikissa ikäryhmissä on alle prosentin. Entisenlainen ”pandemian” määritelmä ei ole koko korona-aikana täyttynyt, mutta olemme silti joutuneet kollektiivisen pelkopropagandan ja globaalin ihmiskokeen uhreiksi.

Miljoonat ihmiset epäilevät koronakriisiä suuren luokan petokseksi, kansainvälisen globalistiklikin juoneksi, tai vähintään suurvaltojen keskinäiseksi biologiseksi sodankäynniksi, josta kuitenkin vaietaan. He eivät kuitenkaan halua vaikuttaa liian radikaaleilta, peläten vastareaktiota ja hörhöksi leimautumista, joten he kieltäytyvät puhumasta. Samaan aikaan globaali korona-show jatkuu, eikä kukaan uskalla viheltää peliä poikki; helpotuksia rajoituksiin on sentään taas toistaiseksi luvassa.

Vaikka tutkijat ja poliitikot tukevat julkisuudessa toteutettuja rajoituksia ja puhuvat yhä rokotteiden ja jopa terveyspassin puolesta, vain harvat todella uskovat niihin. Näin voidaan sanoa heidän omien toimiensa perusteella; monet asiantuntijat ja poliitikot ovat jääneet kiinni omien sääntöjensä rikkomisesta. Kukaan heistä ei kuitenkaan uskalla puhua virallisen koronakertomuksen vastaisesti, koska se haittaisi heidän uraansa.

Nyt olemme vaiheessa, jossa korkeasta rokotusasteesta huolimatta, uudet tartunnat ovat kahteen kertaan rokotettujen keskuudessa korkealla tasolla. Silti asiaa yritetään peitellä syyttämällä rokottamattomia. Jopa ”vapaan maailman” symbolisen johtajan, Yhdysvaltojen presidentin Joe Bidenin, kärsivällisyys on koetuksella, kun amerikkalaiset eivät jonotakaan kiltisti jo viruksen hoidossa tehottomiksi osoittautuneita, sivuvaikutuksiltaan arveluttavia ”pistoksia”.

Orwellilaisesta terveystotalitarismista tuli maailmanlaajuinen villitys vuonna 2020. Ihmiset olivat pelottelun ja asiantuntijalausuntojen myötä valmiita toistuviin rajoituksiin ja rokotuskierteeseen, vaikka mitään selvää näyttöä poikkeusolot oikeuttavasta ”pandemiasta” heidän omassa elinpiirissään ei ole koko aikana ollut.

Länsimaiden puheet liberaalista demokratiasta ja avoimesta yhteiskunnasta ovat korona-aikana paljastuneet sanahelinäksi, mitä ne ovat aina olleetkin. Esimerkiksi syyskuun 11. päivän terrori-iskujen jälkeen lentomatkustaminen ei ole ollut enää entisensä, mutta ihmiset ovat hyväksyneet turvatarkastukset yleisen edun nimissä. Olemme jo pitkään eläneet teknologisessa ”valvontakapitalismissa”, vaikka vasta avoimen totalitaarinen ”hygieniahallinto” on tämän ihmisille paljastanut.

Myös poliitikkojen enemmistö on osoittautunut stereotyyppisen selkärangattomaksi joukoksi ja kyvyttömäksi kyseenalaistamaan korona-ajan koersiivista biopolitiikkaa. Huvittavaa kyllä, ulkopolitiikan saralla on yhä kritisoitu Kiinaa ”demokratian” puutteesta ja ”ihmisoikeuksien” polkemisesta, vaikka koronapolitiikassa on pyritty olemaan Kiinan kaltaisia.

Olipa kyse sitten hyväuskoisuudesta, kasvoja säästävästä epäpätevyydestä tai jostain vielä paljon pahemmasta, maailma on saatettu outoon tilaan. Politiikan tarkkailijalle viime vuodet ovat olleet hämmentävää seurattavaa. Ne meistä, jotka – aivan oikein – näkivät, että länsimaiden liberaali järjestys, se niinistöläinen ”sääntöpohjainen kansainvälinen järjestys” oli kaatumassa, eivät kuvitelleet, että tilalle nousisi globaali terveystotalitarismi, johon kaikki hallinnot vastaan pyristelemättä sitoutuvat.

Siirtyminen pois länsikeskeisestä maailmasta näyttääkin johtavan entistä teknokraattisempaan ja kasvottomampaan ”globaalihallintoon”, jossa orastava ”multipolarismi”, suurvaltasuhteet, sekä geopoliittiset ja geoekonomiset kiistat menettävät merkityksensä, taustalla vallitsevan konsensuksen tullessa yhä selvemmin esiin korona-ajan myötä. Niin ikään ”Venäjän uhasta” varoittelevat turvallisuuspolitiikan tunt(eil)ijat kuulostavat tässä skenaariossa entistä arkaaisemmilta.

Markku Siira Aleksandr Dugin, ideologia, kapitalismi, kommunismi, Länsi, Venäjä, Vladimir Putin, Yleinen

Venäjän idea ja Putinin dilemma

Ideologinen tilanne Venäjällä on kiristynyt koko ajan, väittää venäläinen politologi Aleksandr Dugin. Hänen mielestään tämänviikkoisella duuman vaalituloksella ei ole merkitystä.

Kasautuneet ristiriidat eivät heijastu niinkään vaaleissa, vaan itse järjestelmässä ja yhteiskunnassa. Lännessä jo ennakkoon epärehellisiksi leimatut vaalit eivät Duginin mielestä ”onnistu vapauttamaan höyryjä”.

Putinista ei ole kaikesta huolimatta ollut tilanteen pelastajaksi. Duginista tähän on syynä se, että Putin pitää Venäjää osana läntistä maailmaa, eikä ajattele, että Venäjä voisi olla erillinen, oma ja ainutlaatuinen sivilisaationsa.

Putinia ihaileville länsikriittisille tällainen arvostelu voi olla liikaa, mutta Dugin esittää mielestäni oikeita kysymyksiä. Jos Putin olisi lännen propagandan mukainen autokraatti, olisiko hän pitänyt länsimielistä liberaalia eliittiä valtion johdossa yli kahdenkymmenen vuoden ajan?

Putin on samaa mieltä liberaaliglobalistien kanssa, mitä tulee ”länsimaiseen henkiseen hegemoniaan”, Dugin laukoo. Mutta vain niin kauan, kun kollektiivinen länsi Lontoosta Washingtoniin ja Brysseliin ei yritä Venäjän suoraa alistamista. Tässä kohtaa menee Putinin ja hänen lähipiirinsä raja, vaikka yhteistyötä ”läntisten kumppaneiden” kanssa halutaankin tehdä.

Hegemonian rakenteessa on kuitenkin vaikea vetää selkeää rajaa niiden välillä, jotka tukevat liberaalia kulttuuria ja niiden välillä, jotka toimittavat läntisille tahoille salaista tietoa, tai yrittävät horjuttaa vallitsevaa järjestystä sisältä käsin. Duginin mukaan jopa turvallisuusviranomaiset ovat perillä ”viidennen ja kuudennen kolonnan” toimista maan sisällä.

Putin on onnistunut pitämään yllä suvereniteetin illuusiota yli kahden vuosikymmenen ajan. ”Kun tarvitaan massojen tukea – juuri sopivasti ennen vaaleja – korostetaan Venäjän itsemääräämisoikeutta, mutta muulloin ollaan osa Eurooppaa ja läntistä maailmaa”, Dugin selittää.

Venäjä hyväksyy läntisen kapitalismin, mutta haluaa säilyttää oikeuden hallita aluettaan itse. Mutta kapitalismi on luonteeltaan manageriaalista ja kansainvälistä, eikä tarvitse vahvoja johtajia saati erilliskulttuureita. Siksi lännessä demonisoidaan Putinia: venäläinen kapitalismi ja ”suvereeni demokratia” ei riitä länttä hallitsevalle eliitille, vaan kaikessa tulisi toimia länsivaltojen tavoin.

Kuinka kauan tämä pattitilanne voi jatkua? Dugin uskoo, että ”vielä tämän syksyn ja jonkin aikaa” Venäjän nykyhallinto kestää. Mutta jännitteet järjestelmän sisällä kasvavat, aivan kuten lännen Venäjän-vastainen informaatiosota, jota meilläkin valtamedia mallikkaasti edistää.

Neuvostoliiton kommunismi on ehkä kadonnut, mutta alueen maantiede ei ole muuttunut. Kremlin vallanpitäjien täytyisi päättää, ollako autenttinen, ”itsevaltainen” Venäjä, vaiko lännen mallin mukainen liberaali lumedemokratia, jota ylikansallinen finanssieliitti poliittisine lakeijoineen ja teknokraatteineen ohjaavat.

Kuten Benn Steil on todennut, ”Venäjä on liian suuri ja voimakas sulautuakseen länsimaisiin instituutioihin muuttamatta niitä perusteellisesti ja liian haavoittuvainen länsimaiden tunkeutumiselle, jotta se voisi hyväksyä oman syrjäytymisensä”. Ellei uutta Jeltsiniä tule, moninapaisessa maailmassa lännen täytyy ehkä hyväksyä ajatus ”Venäjän vaikutuspiiristä”.

”Todennäköisesti tämän perustavanlaatuisen dilemman joutuu kuitenkin kohtaamaan joku Putinin jälkeen tuleva”, Dugin päättää oman arvionsa.