Lännen uusi rautaesirippu

Uusi kylmä sota Euroopassa alkoi jo silloin, kun Vladimir Putinista tuli Venäjän presidentti Boris Jeltsinin jälkeen. Joidenkin mielestä lännen ”hybridisota” Venäjää vastaan on ollut käynnissä jo tsaarien ajalta asti. Sama meno jatkuu, kunnes Venäjä saadaan tuhottua tai kun se voittaa vastustajansa.

Nykyajassa länsi kiihdytti Venäjän-vastaista sodankäyntiään toteuttamalla vuonna 2014 Ukrainassa vallankaappauksen, jonka seurauksena ukrainalaiset kääntyivät toisiaan vastaan. Zbigniew Brzezinskin geopoliittinen strategia Venäjän horjuttamiseksi ja saartamiseksi jatkui menestyksekkäästi.

Yhdysvallat kirjasi jälleen uuden voiton taistelussaan, kun lännen viimeisetkin peräpohjolan vasallit, Suomi ja Ruotsi, yllytettiin hakemaan Washingtonin transatlanttisen sotakoneiston eli Naton jäsenyyttä, ”muuttuneeseen turvallisuustilanteeseen” vedoten.

Kuten Patrick Lawrence huomioi, tämä liitos lujittaa entisestään muuria, jonka Washington on euroalamaistensa avulla pystyttänyt, erottaakseen Venäjän Euroopasta. Uusi rautaesirippu on noussut, tällä kertaa yksin lännen toimesta, jakaen tämän maailmankolkan jälleen ”itään ja länteen”.

Yhdysvallat on yhä johtava, globaalia epävakautta lisäävä suurvalta ja nyt massamedian ympärivuorokautisen informaatiosodankäynnin ansiosta, venäläisyydestä on tehty suoranainen hylkiökulttuuri, jota Ukrainan tapahtumien nimissä pyritään hävittämään.

Venäläisyyden sensuroinnista olisi esitettävissä lukuisia esimerkkejä, jotka ovat kohdistuneet urheilijoihin, taiteilijoihin, kirjailijoihin ja muihin Venäjän kansalaisiin, mutta mainitaan nyt tuoreimpana siirtona se, että Suomen Turku katsoi parhaaksi poistaa Leninin patsaan ydinkeskustasta.

Ironista, että Venäjän sotilasoperaation seurauksena Suomen katukuvasta poistettiin sen miehen patsas, joka antoi Ukrainalle ja Suomelle itsenäisyyden. Venäjään yhdistävää historiaa pyyhitään nyt vimmalla pois, aivan kuten Yhdysvalloissa kaadettiin patsaita woke-ideologian huumassa. Tätäkö tarkoittaa paljon puhuttu ”Nato-yhteensopivuus”?

Kaikessa näkyvät Washingtonin strategien kädenjäljet, sillä juuri Yhdysvaltojen syvä valtio rakentaa uusiksi euroatlanttista infrastruktuuria, joka määrittelee uuden kylmän sodan. Suomalaisten ja ruotsalaisten liittyminen Natoon on viimeisin vaihe, jolla Venäjää yritetään eristää. Itämerestäkin halutaan tehdä ”Nato-meri” (jonka uumenien luonnonvarat halutaan länttä hallitsevan eliitin haltuun?).

Washingtonin vaivannäöstä ja vahingonteosta huolimatta, saattaakin käydä niin, että ”kansainvälistä yhteisöä” omissa kuvitelmissaan edustava länsi eristääkin Venäjän sijasta itsensä maailman kansojen enemmistöstä, joka ei ole liittynyt Ukrainan lippuja sosiaalisen median profiileissaan kantavaan, Venäjää vihaavaan massaan.

Edes ilmoitus Suomen Natoon hakemisesta ja presidentti Sauli Niinistön tyly kehotus Putinille ”peiliin katsomisesta”, eivät ole kiihkoatlantistien pettymykseksi saaneet Kremliä reagoimaan. Venäjän suhtautuminen on ollut asiallista, mutta tämä on yllyttänyt suomalaislehdistön vain jatkamaan irvailua siitä, kuinka Putin ”ei uskalla tehdä mitään”.

Jonkinlaisia vastatoimia on varmasti luvassa, jos ja kun Suomesta Naton virallinen jäsenmaa tulee. Venäjä on jo karkottanut suomalaisia diplomaatteja ja kaasuhanatkin ovat menossa kiinni. Epäilemättä Moskovassa katsotaan ensin, minkälaisia sotilasteknisiä siirtoja Yhdysvallat tulee Naton lipun alla Suomen kamaralla tekemään.

Kun Yhdysvaltojen presidentti Ronald Reagan pyysi vuonna 1987 Neuvostoliiton viimeistä johtajaa Mihail Gorbatšovia Berliinissä ”purkamaan muurin”, joka symboloi idän ja lännen eroa, on presidentti Joe Bidenin aikana luotu ohjelma, Build Back Better, ”rakenna takaisin paremmin”, saanut viime kuukausien aikana uuden ulkopoliittisen merkityksen läntisen rautaesiripun laskeutuessa.

Kuten länsi- ja itäblokin vastakkainasettelun kylmimpinä hetkinä, myös Ukrainan kriisin aikana eurooppalaisten ja amerikkalaisten tietoisuutta on kavennettu sopivalla mediakasvatuksella niin, että kaikesta on tullut binääristä ja manikealaisen dualistista. Objektiivisuus loistaa poissaolollaan ja nyt kansalaisiin iskostetaan lännetetyn Suomen mustavalkoinen maailmankuva.

Venäjä on tässä lännen ulko- ja turvallisuuspoliittisessa kuplassa kategorisesti ”paha”, kun taas länsi sijaissotineen ja Venäjä-pakotteineen, on kaikessa irvokkuudessaan ”hyvä”. Eurooppalaiset ovat valmiita menettämään loputkin haaveensa suvereeniudesta ja tekemään taloudellisen itsemurhan Washingtonin intressejä ajaessaan.

Entisenlainen Suomi näyttää olevan kuolemassa. Alemmuuskompleksinsa takia monet suomalaiset, poliittista eliittiä myöten, ovat valmiita tekemään mitä tahansa tunteakseen ”kuuluvansa länteen”. Se uniikki kansakunta, joka on sijainnut idän ja lännen välimaastossa, on väistymässä, amerikkalaistamisprosessin saadessa viimeisen silauksen sotilasliiton jäsenenä.

Jo jäsenyys Euroopan unionissa oli kohtalokas virhe ja itsenäisyyden menetys, mutta lännen sotashakkilaudalla, suurvaltapolitiikan uhrattavaksi pelinappulaksi ryhtyneenä, virallinen Suomi luopuu aiemmasta, turvallisesta ja arvostetusta asemastaan ja vieläpä täysin turhaan.

Myös Euroopan unioni on tehnyt itselleen varsinaisen karhunpalveluksen osallistumalla Bidenin hallinnon synkkiin suunnitelmiin. Bryssel voi unohtaa mantereen potentiaalisen aseman itsenäisenä valtakeskuksena. Eurokraattien haaveet maailmanpoliittisesta merkittävyydestä voi haudata Yhdysvaltojen ulkopolitiikan myötäilyn myötä.

Sauli Niinistölle ja kumppaneille on tärkeintä ajaa länttä hallitsevan eliitin asiaa. Viimeisin vierailu Washingtonissa oli jälleen noloa seurattavaa, kun tämä maansa myyjä hymyili kuin heikkopäinen, seniilin Bidenin ja Ruotsin pääministeri Anderssonin vierellä. Ehkäpä tätä kokoomuslaista nousuhumalaa seuraa vielä ankara krapula ja masennus?

Yksi suuri ero ensimmäisen ja toisen kylmän sodan välillä on onneksi se, että nyt muullakin maailmalla on sanansa sanottavana. Kuten Kiina on muistaakseni todennut, nykyisessä keskinäisriippuvaisuuden maailmassa, mitään valtiota ei voida noin vain eristää muista Yhdysvaltojen yksipuolisella päätöksellä.

Länsi haluaa epätoivoisesti epävakauttaa ja jakaa maailmaa leireihin, koska sen ylivalta on entistä enemmän uhattuna. Se on valmis nostamaan uuden rautaesiripun ja rakentamaan muureja, yrittäessään toista historiaa. Tämä ei tietenkään kovin kauaa onnistu, mutta epäilemättä hegemoni ehtii vielä saada aikaan lisää kaaosta ja tuhoa, ennen kuin se syrjäytetään.

Sri Lanka ja lännen globaali kriisi

Sillä välin kun kansalaisten huomio yritetään yhä pitää Ukrainassa, mutta myös Suomen ja Ruotsin Nato-hakemusten etenemisessä, olen seurannut Sri Lankan, Intian eteläkärjen edustalla sijaitsevan pienen saarivaltion, tapahtumia.

Globaalissa mittakaavassa Sri Lanka on suhteellisen merkityksetön paikka, mutta kuten Eamon McKinney huomauttaa, saarivaltio voi osoittautua ”kanarialinnuksi hiilikaivoksessa” ja heijastella laajempaa globaalia kriisiä.

Korruptoitunut ja huonosti johdettu maa on ilmoittanut, ettei se pysty enää täyttämään kansainvälisiä velkavelvoitteitaan. Kuten niin monet muutkin maat, Sri Lanka kärsi korona-ajan rajoituksista ilman matkailua ja kauppaa. Nyt sen varat eivät riitä velkojen maksuun.

Noin 56 miljardin dollarin ulkomaanvelkansa vuoksi Sri Lanka on pakotettu anomaan kansainväliseltä valuuttarahasto IMF:ltä lisää lainaa elintarvikkeiden, energian ja lääkkeiden tuonnin kustannuksiin.

Ruokapulan ja sähkökatkojen keskellä, kansalaisten mellakat ovat levinneet laajalle ja pääministeri Mahinda Rajapaksa on eronnut tehtävästään. Eronpyyntö ei onnistunut tukahduttamaan mellakoita ja mielenosoittajat vaativat myös presidenttiä, Gotabaya Rajapaksaa, entisen pääministerin veljeä, eroamaan.

Tiistaina, toukokuun 10. päivänä, maan hallitus määräsi turvallisuusjoukot ampumaan kohdatessa kaikkia, jotka ryöstelevät julkista omaisuutta. Myös tuhansia sotilaita alkoi partioida pääkaupungin Colombon kaduilla. Ainakin kahdeksan ihmisen on ilmoitettu kuolleen ja yli kahdensadan haavoittuneen. Valtionjohdon ja poliitikkojen taloja on poltettu.

Kyseessä ei ole maan ensimmäinen talouskriisi, mutta meneillään oleva on ylivoimaisesti pahin; pitkään ahdingossa ollut kansa on saavuttanut murtumispisteen. Kaikesta on pulaa, inflaatio rehottaa ja terveydenhuoltojärjestelmä on romahtanut. Valuuttarahasto IMF on tullut hätiin, esittäen tilanteen pelastajaa.

Kuten aina, IMF:llä on suunnitelmansa tällaisia tilanteita varten. Suoritetaan rakenneuudistus, jotta velan korkoja voidaan edelleen maksaa takaisin. Siihen kuuluu myös hallituksen menojen leikkaaminen olennaisista palveluista ja jäljellä olevan julkisen omaisuuden yksityistäminen lännen tuhoisan talousopin mukaisesti.

Mikään näistä toimenpiteistä ei tietenkään miellytä niitä ihmisiä, jotka kärsivät eniten. Ei sillä, että tavallisten ihmisten huolet painaisivat IMF:ää tai sen edustamaa sijoittajaluokkaa. Velka on aina hoidettava ennen kuin ihmiset saavat syödäkseen. Nämä ovat globaalin Lännen™ ”sääntöpohjaisen järjestyksen” periaatteita.

McKinney arvioi, että ”jos Sri Lankassa tapahtuva taloudellinen ja yhteiskunnallinen romahdus olisi vain yksittäinen ongelma, länsi saattaisi katsoa sivusta, kuten se on tehnyt monta kertaa aiemmin ja pitää sitä vain kolmannen maailman köyhyyspornona”.

Kyseessä ei kuitenkaan ole yksittäistapaus, vaan vasta ensimmäinen domino, joka kaatuu laajassa globaalissa kriisissä. Maailmanpankki onkin varoittanut, että yli kuusikymmentä muuta maata on samankaltaisessa vaaratilanteessa kuin Sri Lanka. ”Yksi niistä on muuten Ukraina”, McKinney huomauttaa.

Köyhät velkavaltiot sijaitsevat pääasiassa, mutta eivät yksinomaan, Afrikassa ja Latinalaisessa Amerikassa. McKinney väittää, että ”kansainvälinen valuuttarahasto IMF ja sen rikollinen sisar, Maailmanpankki” ovat ”pitäneet nämä maat tarkoituksella köyhinä ja kehittymättöminä”. Viime aikoina monet näistä maista ovat ryhtyneet vastustamaan kansainvälistä pääomaluokkaa ja sen valvomia instituutioita.

Argentiina on useimpien Latinalaisen Amerikan naapurimaidensa tavoin kärsinyt omasta rahoituskriisistään. Presidentti Alberto Fernandez on johdonmukaisesti tuominnut IMF:n, kun se kamppailee ulkomaanvelkansa kanssa. Fernandez pitää tätä miljardivelkaa ”myrkyllisenä, koska se on syntynyt länsimaiden tukemien korruptoituneiden marionettijohtajien aikana”.

Harva Latinalaisen Amerikan maa on välttynyt samalta ongelmalta. Fernandez on hiljattain kosiskellut Kiinaa ja varmistanut kiinalaisinvestointeja miljardien dollarien edestä. Muiden kehityshankkeiden ohella yhteistyöhön sisältyy uuden, seuraavan sukupolven kiinalaisen ydinvoimalaitoksen rakentaminen.

Brasiliassa hiljaisella vallankaappauksella syrjäytetty, entinen presidentti Lula da Silva on jälleen ehdolla ja hänen odotetaan voittavan. Hän on puhunut tarpeesta irrottautua dollarin ylivallasta ja perustaa uusi Latinalaisen Amerikan alueellinen valuutta. Suurin osa Latinalaisesta Amerikasta tukee tätä aloitetta ja monet heistä lähestyvät Kiinaa kehitysyhteistyövarojen saamiseksi.

Nykyisen valuuttajärjestelmän kritiikki on voimistunut erityisesti Venäjän ja Ukrainan konfliktin jälkeen. Tämä on johtanut syytöksiin siitä, että dollari on muuttunut globaalista valuutasta ulkopolitiikan ja taloussodan aseeksi. Yhdysvallat käyttää myös kansainvälistä Swift-maksujärjestelmää häikäilemättä hyväkseen, poistaakseen kilpailijansa pelistä.

Lännen pääomapiirit ovat hyvin huolissaan tällaisesta kehityksestä. IMF:n äskettäisessä kokouksessa Washingtonissa, uusi pääekonomisti Pierre-Olivier Gourinchas totesi olevansa ”luottavainen”, että uhanalaiset taloudet ”tekevät oikean valinnan, eivätkä hyppää toiselle puolelle”, millä hän tietenkin tarkoitti Kiinaa ja Venäjää.

Länsimaiden, Japani mukaan lukien, velkaantumisasteet ovat samankaltaiset kuin kehittyvillä mailla. Japanilla on itse asiassa maailman korkein velka suhteessa bruttokansantuotteeseen. Elintarvike- ja energiapula sekä inflaatio voimistuvat myös länsimaissa, mutta nämä ongelmat olivat olemassa jo kauan ennen kuin Ukrainan kriisi nousi uutisoinnin keskiöön.

Länsimaat ovat järjestelmällisessä taloudellisessa ja sosiaalisessa kriisissä, eikä siihen näytetä keksivän muita hätästrategioita, kuin painaa vain lisää rahaa, sekä hallita ihmisiä erilaisilla pelotteilla, kuten viime vuosina on nähty ja koettu. Mikään näistä ei vain näytä tuovan apua kapitalismin itseaiheutettuun kriisiin.

Kuten McKinney muistuttaa, ”vuodesta 1945 ja Bretton Woodsin sopimuksen täytäntöönpanosta lähtien maailma on ollut sellaisen rahoitusjärjestelmän panttivankina, joka on suunniteltu hyödyttämään pääomaluokan pientä vähemmistöä”.

Tämä rahoitusjärjestelmä on käynyt kauppaa inhimillisellä kärsimyksellä ja kurjuudella. Köyhien maiden luonnonvarat on otettu globaalin lännen imperiumin haltuun osana taloudellista kolonialismia. ”Yhdysvaltojen armeijan valtavia voimavaroja on käytetty ympäri maailmaa sen varmistamiseksi, ettei yksikään kansakunta eksyisi plantaasilta”, McKinney toteaa sarkastisesti.

Silti edes amerikkalaisen palkka-armeijan voima ei voi tukahduttaa sitä lännen vastaista liikesarjaa, joka on nyt käynnissä. McKinney siteeraakin Napoleonia: ”On olemassa jotain voimakkaampaa kuin kaikki maailman armeijat, nimittäin ajatus, jonka aika on tullut”.

Onnistuvatko kilpailevat vallat sitten rakentamaan uuden, rehellisemmän talousjärjestelmän, joka korvaa lännen liberaalin järjestyksen? Kiinassa asuva liikemies ja sinologi McKinney katsoo optimistisesti, että ”kaikki indikaattorit viittaavat siihen, että näin on nyt tapahtumassa”. Itse en usko, että vanha rahavalta on valmis noin vain luovuttamaan.

Olisi toki hienoa, jos maailma vapautuisi viimein ahneen imperiumin kynsistä ja keskuspankkikabaalin monisatavuotinen valtakausi päättyisi. Tähän skenaarioon on tosin helppo suhtautua skeptisesti, varsinkin kun suunnitelmat digitalisaation, vihreän siirtymän ja ”kapitalismin nollauksen” suhteen näyttävät etenevän.

Edessä on joka tapauksessa vaikeita aikoja. Niin kutsutut ”kolmannen maailman ongelmat”, krooninen ruoka- ja energiapula sekä hallitsematon inflaatio, tekevät tuloaan myös länsimaihin. Toistetaanko Sri Lankassa hiljattain nähtyjä väkivaltaisia kohtauksia pian Euroopan ja Amerikan kaduilla? Onko länttä hallitseva eliitti itsekään silloin turvassa?

Aasialainen versio Natosta Kiinaa vastaan?

Kiina vastustaa sitä, että ”jotkut vallat käyttävät Ukrainan kriisiä tekosyynä puolustaakseen Naton laajentumista edelleen Aasian ja Tyynenmeren alueelle”, valtioneuvoston jäsen ja ulkoministeri Wang Yi on sanonut.

Hänen mukaansa ”yritykset luoda Aasian ja Tyynenmeren alueen versio Natosta vahingoittavat vakavasti alueen turvallisuutta”.

Yhdysvallat on jo aiemmin esitellyt indopasifisen alueen strategiaansa asiakirjassa, jossa projisoiden väitetään, että ”Pekingin haitallinen käyttäytyminen – pakottaminen, aggressiivisuus, sekä ihmisoikeuksien ja kansainvälisen oikeuden heikentäminen – ulottuu kaikkialle maailmaan”, mutta on ”akuuteinta indopasifisella alueella”.

Kiinan ulkoministerin mukaan Yhdysvallat esittää ”haluavansa edistää alueellista yhteistyötä, mutta todellisuudessa se lietsoo geopoliittista kilpailua”. Tämä on ”pahaenteinen liike, jolla pyritään häiritsemään alueellista rauhaa ja vakautta.”

Bidenin astuttua virkaansa, Kiinan ja Yhdysvaltojen päämiehet ovat käyneet useita video- ja puhelinkeskusteluja, mutta mitään signaaleja suhteiden paranemisesta ei ole havaittu. Päinvastoin, Washington yrittää saada liittolaisiaankin asettumaan Kiinaa vastaan politiikan, kaupan ja talouden joka osa-alueella.

Kiinalaisarvioiden mukaan, demokraatit ovat tällä hetkellä ehkä jopa ideologisempia Kiinan suhteen kuin republikaanikollegansa. Trumpin tarkoitus oli saada Kiina taipumaan kannalleen, kun taas Bidenin hallinto toivoo Yhdysvaltojen järjestelmällistä irtautumista Kiinasta.

Trumpin hallinto pyrki estämään Kiinan nousun yrittämällä kuristaa maan korkean teknologian alan. Bidenin kabinetti puolestaan käyttää ”demokratian” ja ”autokratian” ideologista vastakkainasettelua aseellistaakseen ja politisoidakseen jopa kaupankäynnin.

Käytännön tasolla Yhdysvaltojen ulkopolitiikka noudattaa samaa linjaa, oli vallassa kumpi puolue tahansa. Jo Trumpin kaudella ulkoministeriössä ryhdyttiin luomaan strategiaa, joka pohjautui ajatukseen täysin erilaisten ”sivilisaatioiden yhteentörmäyksestä”.

Kiinassa katsotaan, että Washingtonin Kiinan-politiikka lietsoo ”kollektiivista irrationaalisuutta” myös Yhdysvaltojen liittolaisissa. Kansainvälisellä tasolla, Venäjän eristämiseksi on jo sovellettu Ukrainan kriisissä ”joukkojen psykologiaa”, josta ranskalainen sosiologi Gustave Le Bon on kirjoittanut. Sovelletaanko samaa taktiikkaa myös Kiinaa vastaan?

Washingtonin edesottamuksia seurannut politiikan tutkija Zheng Yongnian arvioi, että Yhdysvallat yrittää houkutella Kiinaa sotilaallisiin toimiin Taiwanin kysymyksen ratkaisemiseksi. ”Aivan kuten Yhdysvallat tarvitsi sodan Ukrainassa heikentääkseen Venäjää, se tarvitsee konfliktin [Kiinan kanssa] luodakseen Aasiaan mini-Naton”, Zheng uskoo.

Kiinalaispolitologi ei usko, että Yhdysvallat puolustaisi Taiwania tiukan paikan tullen. ”Puolustavatko Yhdysvallat ja Nato Ukrainaa? Ukraina on vain valtakirja toimille, joiden avulla he haluavat kaataa Venäjän. Nykyinen konflikti ei ole Venäjän ja Ukrainan välinen, vaan Naton ja Venäjän välinen. Taiwanin kohdalla kyse on samasta asiasta”, Zheng esittää.

Yhdysvallat pyrkii luomaan aasialaisen version lännen etuja ajavasta sotilasliitosta ”kahdenvälisten liittoumien, kolmenvälisen AUKUS-sopimuksen, Quad-nelikon ja Viiden silmän allianssin avulla, jotka kaikki on suunnattu Kiinaa vastaan”. Tämän liittouman syntyminen riippuu nyt siitä, mitä Aasian maat päättävät tehdä.

Zhengin mukaan on ymmärrettävää, että ”pienet maat tuntevat olonsa turvattomaksi suurten maiden läheisyydessä ja kehittävät suhteita alueen ulkopuolisiin valtioihin”. Kuitenkin jos ”pienet maat ja ulkoiset voimat ryhtyvät uhkaamaan tätä suurta maata, pienet maat menettävät turvallisuutensa”.

Aasian maiden on nyt pohdittava, lisääkö alueen turvallisuutta se, että tukeudutaan ulkomaisiin voimiin, vai luodaanko yhteistä järjestystä Aasian maiden kesken. Suhteessaan Yhdysvaltoihin, Eurooppa on Aasialle varoittava esimerkki.

Kiinan mielestä Euroopan turvallisuus olisi pidettävä eurooppalaisten itsensä käsissä. Nato on Yhdysvaltojen hallitsema sotilasliitto; koko ”transatlanttinen kumppanuus” on vain väline Washingtonin itsekkäälle vallankäytölle Euroopassa.

Yhdysvallat yrittää koota Kiinan-vastaista liittoumaa indopasifisen geostrategiansa mukaisesti. ”Jos Aasian Nato perustetaan, Aasiassa ei tule koskaan olemaan rauhallista”, tutkija Zheng varoittaa.

Miten käy maailmanjärjestykselle tilanteessa, jossa Yhdysvallat luo uusia kriisipesäkkeitä ja vain lietsoo vastakkainasettelua? Ryhtyvätkö Kiina, Venäjä ja muut strategiset kumppanimaat rakentamaan yhteistä turvallisuusarkkitehtuuriaan, ennen kuin lännen hyökkäysliitto taas iskee?

Suomi, Ruotsi ja lännen nollasummapeli

”Suomen ja Ruotsin odotettavissa olevaan Natoon liittymiseen liittyy surullista ja melko säälittävää ironiaa”, kirjoittaa brittiläinen kirjailija, toimittaja ja politiikan tutkija, Anatol Lieven.

Kylmän sodan aikana Neuvostoliitto oli sotilaallinen suurvalta, joka miehitti suurta osaa Keski-Euroopasta. Venäläisjoukkoja oli sijoitettuna Saksan sydämeen ja neuvostokommunismi näytti ainakin jonkin aikaa olevan uhka ja vastavoima länsimaiselle kapitalistiselle demokratialle.

Poliittisesti haasteellista ajoista huolimatta, ”Suomi ja Ruotsi pysyivät kuitenkin virallisesti puolueettomina noiden vuosikymmenten ajan”, Lieven muistuttaa.

Suomen tapauksessa puolueettomuus oli ehtona Moskovan kanssa solmitulle sopimukselle, joka päätti sotatoimet maiden välillä. Ruotsi taas oli pelannut korttinsa niin, että se oli ”Amerikan turvallisuussateenvarjon alla ilman, että sen olisi tarvinnut antaa mitään panosta, tai ottaa riskejä sen vuoksi”.

Myös psykologiset edut olivat länsinaapurille suuret. Lieven väittää, että ”Ruotsi nautti Yhdysvaltojen suojelusta ja sai samalla vapaasti esitellä tilaisuuden tullen oletettua moraalista paremmuuttaan imperialistiseen ja rasistiseen Amerikkaan nähden”.

Kylmän sodan päättymisen jälkeen Venäjä vetäytyi tuhat kilometriä itään samalla kun Nato ja Euroopan unioni vain laajensivat reviiriään. Näinä vuosina Venäjä ei ole osoittautunut konkreettiseksi uhaksi pohjoisille naapureilleen.

Kylmän sodan aikana ja sen jälkeenkään, Moskova ei koskaan uhannut Helsinkiä. Neuvostoliitto noudatti Suomen kanssa tekemänsä sopimuksen ehtoja. Se jopa päätti vetäytyä Porkkalan sotilastukikohdasta, joka olisi sopimuksen mukaan voinut säilyä sillä vielä neljäkymmentä vuotta.

Ei ollut mitään syytä ajatella, että Venäjä muuttaisi tätä politiikkaa ja hyökkäisi Suomeen. Ukrainan kohdalla tilanne oli täysin toinen ja syyt Moskovan operaatiolle ovat ilmeiset, jos kykenee tarkastelemaan alueen lähihistoriaa ja lännen roolia reaalipoliittisesta perspektiivistä.

Kuten myös Lieven painottaa, ”siitä lähtien, kun Naton laajentuminen alkoi 1990-luvulla, sekä venäläiset virkamiehet että useat länsimaiset asiantuntijat – mukaan lukien kolme entistä Yhdysvaltojen Moskovan-suurlähettilästä ja nykyinen CIA:n johtaja – ovat varoittaneet, että Ukrainan liittyminen Venäjän vastaiseen liittoon johtaisi todennäköisesti sotaan”.

Miksi Naton eurooppalaiset jäsenet suhtautuvat niin innokkaasti uuteen vastakkainasetteluun Venäjän kanssa? Lievenin mukaan, yksi syy on se, että nykytilanne antaa euromaille tekosyyn vältellä joukkojen lähettämistä Euroopan ulkopuolelle (kuten Länsi-Afrikkaan), jossa paikallisiin konflikteihin sekaantuminen ”loisi Euroopan ja Skandinavian sisäiselle turvallisuudelle todellisia uhkia ääri-islamistien ja massamaahanmuuton muodossa”.

Suomi liittyi heti Ukrainan konfliktin uudessa vaiheessa aseavun toimittajien joukkoon. Myös valtamedian infosota kiihtyi entisestään, eikä ole mennyt päivääkään, etteikö Putin ja Venäjä olisi ollut otsikoissa äärimmäisen negatiivisessa valossa. Virallinen Suomi on valinnut tiensä kansalaisilta kysymättä ja iltalehdet hehkuttavat hybristisesti, ”kuinka Suomi marssii Natoon ylpeästi etuovesta”. Maailmalla Suomen päätös herättää myös kummeksuntaa.

”Liittymällä Natoon Suomi heittää menemään sen vähäisenkin mahdollisuuden, että se voisi enää toimia välittäjänä Venäjän ja länsimaiden välillä, ei vain Ukrainan sodan lopettamiseksi, vaan jossain vaiheessa tulevaisuudessa myös laajemman sovinnon edistämiseksi. Sen sijaan Suomi vie päätökseen viimeisen osuuden uudesta kylmän sodan rajasta, joka todennäköisesti on olemassa vielä Venäjän nykyisen hallinnon jälkeenkin”, Lieven ynnää tilannetta.

Suomen ja Ruotsin liittymistä Natoon voidaan pitää myös ”symbolisena hetkenä, jolloin Euroopan maat kokonaisuudessaan luopuivat unelmasta ottaa vastuuta omasta mantereestaan ja alistuivat täydelliseen riippuvuuteen Washingtonista”.

Tämä riippuvuus peittyy ”voimattomaan eurooppalaiseen vinkunaan ja murinaan”, kun ”uusi Trumpin kaltainen presidentti” nousee Valkoisen talon johtoon ja hylkää sen vähäisenkin kohteliaisuuden ja ”transatlanttisten kumppaniensa” kuulemisen.

Kylmän sodan päättymisestä lähtien, Yhdysvaltojen ja Naton politiikka Venäjää kohtaan on ollut synkkää nollasummapeliä. Washington on vienyt ja Euroopan maat ovat raahautuneet vikisten perässä. Suomi liittyy nyt tähän ”ontuvaan, laahustavaan seurueeseen”. Lieven ei usko, että ”Suomen hyvät suhteet Venäjään” enää palautuvat, olipa Moskovassa vallassa mikä hallinto tahansa.

Toisaalta Venäjän täydellinen karkottaminen eurooppalaisista rakenteista – mikä on ollut pitkään Yhdysvaltojen ja Naton avoin tavoite – voi pidemmällä aikavälillä tehdä Venäjästä strategisesti täysin riippuvaisen Kiinasta ja tuoda Aasian supervallan aivan Euroopan itärajoille.

Tällainen lopputulos olisi ”ironinen, mutta ansaittu palkinto Euroopan strategisesta typeryydestä”, Lieven toteaa.

Reaalipoliittinen tilannekatsaus

Kuten kaikki jo tietävät, Suomen hallitus on päättänyt hakea Naton jäsenyyttä. Poliittinen teatteri huipentui eilen, suomalaisuuden päivänä, presidentin ja pääministerin ilmoituksiin omista ennalta arvattavista kannoistaan.

Nato-siirtoa on valmisteltu jo pitkän aikaa, eikä syynä ole oikeasti mikään ”turvallisuustilanteen muuttuminen”, vaan tämä johtuu Yhdysvaltojen epätoivoisesta yrityksestä säilyttää edes osa entisestä valta-asemastaan.

Viimeisin käänne ei ole kuitenkaan niin dramaattinen kuin jotkut kuvittelevat. En myöskään usko, että Venäjä ryhtyy kovin järeisiin vastatoimiin, kuten sotilaalliseen iskuun tai muuhun sellaiseen. Toki sekä Nato-fanaatikot että Venäjän ystävät odottavat jonkinlaista reaktiota.

Kreml on joka tapauksessa tietoinen siitä, että suomalaispoliitikkoja on jo pitkään groomattu länsimaisten järjestöjen toimesta. Maana me kuulumme jo nyt, emme ainoastaan onnettomaan Euroopan unioniin, vaan myös laajempaan, Yhdysvaltojen johtamaan vaikutuspiiriin. Tätä kestänee niin kauan kuin angloamerikkalainen etupiiri on olemassa.

Suomen länsimieliset turvallisuuspolitiikan ammattilaiset ja amatöörit ovat onnensa kukkuloilla tästä uusimmasta peliliikkeestä. Jotkut heistä ovat toivoneet Suomen Nato-jäsenyyttä jo vuosikymmenten ajan. Suhtaudun itse sotilasliittoon negatiivisesti, mutta olen viime vuosina alkanut vaipua ajoittain jonkinasteiseen poliittiseen nihilismiin.

Kuinka suuri merkitys näillä ulko- ja turvallisuuspoliittisilla siirroilla on, loppujen lopuksi? Koronavuodet ovat paljastaneet, että omistavan luokan edustajilla (suurpääomapiirien ”globalisteilla”) ja eri valtioiden keskeisillä toimijoilla näyttää olevan kiistoistaan huolimatta keskinäinen yhteisymmärrys maailmanjärjestyksen suunnasta.

Yhteiskuntien laaja-alainen taloudellinen, poliittinen ja sosiaalinen rakenneuudistus jatkuu ja riippumatta siitä, muuttuuko maailma ”kaksinapaiseksi” vai ”moninapaiseksi”, samoja teknokraattisia askeleita otetaan maailmanlaajuisesti, niin lännessä, kuin myös Venäjällä, Kiinassa ja muuallakin.

Kyllä, tämä kaikki kuulostaa melko masentavalta. Epäilemättä globaali kapitalistiluokka katselee naureskellen tätä alati kehittyvää spektaakkelia toimistoistaan ja kartanoistaan käsin. Sotateollisen kompleksin (kuten myös lääketeollisuuden) voittokierre jatkuu, ilman suurempaa kollektiivista vastarintaa. Euroviisuja ja jääkiekkoa on tarjolla, kesäkin on alkamassa.

Kunhan sodan sumu hälvenee, uudet digitaaliset identiteetit ovat valmiina käyttöön ja koronarokotuksista tulee jokavuotinen rituaali. Siirrymme jo nyt pitkälti alas ajetuista kansallisvaltioista siihen kohuttuun ”globaalihallintoon”, josta tietyt ”filantroopit”, sijoittajat, kuninkaalliset, keskuspankkiirit ja teknokraatit ovat haaveilleet vuosikymmenten ajan.

Se, esitetäänkö tämä uusi uljas maailmanjärjestys suurvaltojen ”etupiirien” tai ”blokkien” muodossa – angloamerikkalaisen lumedemokratian ja liberalismin Pyrrhoksen voittona, kiinalaisin kirjaimin painettuna sosialistisena unelmana, vaiko vain miljardööriluokan pystyttämänä globaalina teknokratiana – jää vielä nähtäväksi.

Hyökkäysliiton hovifilosofit

Joskus on spekuloitu, ketkä ajattelijat ovat ”Putinin filosofeja”, jotka ovat näkemyksillään auttaneet rakentamaan Venäjän presidentin geopoliittista visiota ja ”inspiroineet häntä hyökkäämään Ukrainaan” (esimerkiksi Vladislav Surkovin, Ivan Iljinin ja Aleksandr Duginin nimet on nostettu esiin).

Mutta miksi tyytyä tarkastelemaan pelkästään Putinia mahdollisesti innoittaneita ajattelijoita, kun syyt Ukrainan konfliktiin ovat lännen median yksioikoisia väitteitä monimutkaisemmat. Putinhan sanoi, että helmikuussa alkaneen ”erikoisoperaation” syynä oli Pohjois-Atlantin ”hyökkäysliiton” eli Naton jatkuva laajeneminen kohti Venäjää.

Mikä tai kuka sitten innoitti Naton toimimaan näin? Ketkä ajattelijat olivat läntisen sotilasliiton strategioiden takana, jotka tasoittivat tietä konfliktille, jossa on kuollut tuhansia ihmisiä, miljoonia on joutunut siirtymään kotiseudultaan ja joka on nostanut esiin ydinsodan mahdollisuuden, aivan kuten vanhan kylmän sodan aikoihin?

Kuten myös Kremlin strategioiden kohdalla, on oikeasti mahdotonta yhdistää mitään Nato-lännen strategiaa tiettyyn filosofiin. On kuitenkin mahdollista, että joidenkin ajattelijoiden teoreettiset kannanotot ja ideologiset argumentit ovat inspiroineet, legitimoineet, tai motivoineet Yhdysvaltojen johtaman sotilasliiton toimijoita.

Professori Santiago Zabalan mielestä ainakin neljä länsimaista filosofia, voi antaa syvällisemmän käsityksen siitä, miten nykyinen konflikti Ukrainassa toteutui. Zabala niputtaa yhteen Jürgen Habermasin, Francis Fukuyaman, Michael Walzerin ja Bernard Henri-Lévyn.

Tärkein käsitys, joka yhdistää näitä kollektiivisen lännen filosofeja, on Zabalan mukaan ”usko siihen, että rationalismi on koko ihmiskunnan sieluun juurtunut universaali rakenne – he liittävät ajatuksiinsa yleismaailmallisuutta, mutta todellisuudessa he edistävät vain tiukasti länsimaisia ihanteita”.

Zabala katsoo, että juuri saksalainen filosofi Jürgen Habermas voi auttaa meitä ”ymmärtämään Naton toimia ja motiiveja Ukrainan sotaa edeltävänä aikana”.

Habermas vastusti Irakiin hyökkäämistä vuonna 2003, mutta kannatti Naton pommituksia Jugoslaviaan vuonna 1999 ilman YK:n hyväksyntää (kaksi raakalaismaista tekoa, jotka olivat oikeudellisesta näkökulmasta katsottuna yhtä kestämättömiä).

Ukrainan sodan yhteydessä hän on vaatinut ydinaseuhan vuoksi ”kompromissia, joka säästäisi molempien osapuolten kasvot”. Nämä näennäisesti ristiriitaiset kannanotot osoittavat, että Harbemasin filosofian perustana ovat ”universalismin vastainen varauksellisuus ja pragmatismi”.

Tästä huolimatta Zabala arvioi Habermasin ”edistävän kansallisvaltioiden rajat ylittävää sosiaalidemokratian mallia – kosmopoliittista demokratiaa globaalina poliittisena järjestyksenä”.

Habermasin ”pragmatismin ja historiallisen harkinnan ohjaaman rationalismin” ytimessä on yhä ”usko länsimaisen liberaalidemokratian ja sen individualistisen näkökulman universaalisuuteen ja ylivertaisuuteen”.

Habermasin ajattelun relativismista huolimatta hän nojaa ajatukseen länsikeskeisestä universalismista, eli hänkin tukee Amerikka-johtoista ”sääntöpohjaista kansainvälistä järjestystä”, joka saa määritellä ”kuka on sisällä ja kuka ulkona”, kuka oikeassa ja kuka väärässä.

Zabala väittää, että tällainen ajattelu on ”monin tavoin lännen ja Naton filosofia ja näkemys maailmasta – näkemys, jolla on kautta historian ollut tapana lyödä itsensä läpi voimakeinoja käyttäen”.

Toinen ajattelija, joka voi selittää Naton viime vuosikymmeninä noudattamien strategioiden motiiveja ja ajattelutapaa, on yhdysvaltalainen filosofi, poliittisen taloustieteen tutkija ja kirjailija Francis Fukuyama.

Fukuyaman mukaan atlanttinen malli osoitti ylivertaisuutensa kylmän sodan jälkeen, kun länsimainen liberaali demokratia oli voittanut Neuvostoliiton. Fukuyamalle tämä oli ”historian loppu” – ihmiskunnan ideologisen kehityksen päätepiste.

Länsimainen liberaalidemokratia on amerikkalaisajattelijan mielestä ”viimeinen ja paras inhimillisen hallinnon muoto, jota kukaan voi toivoa”. Ajatuksilleen uskollisena Fukuyama kannatti Bushin hallinnon brutaalia hyökkäystä Irakiin ja niin sanottua ”demokratisointia” vuonna 2003.

Vaikka Fukuyama on viime aikoina myöntänyt, että myös länsimaiset demokratiat voivat rappeutua – taantua tietyssä vaiheessa – hänen toivonsa liberalismin voittoon heräsi uudelleen henkiin Ukraina kriisin kärjistymisen johdosta. Bidenin hallinto näyttää jatkavan Bushin ajan neokonservatiivien linjoilla.

Fukuyama pelkää, että mikäli ”Yhdysvallat ja muu länsi” eivät estä ”Venäjää, Kiinaa ja muita ei-demokraattisia voimia” hallitsemasta maailmaa, edessä voi olla länsijohtoisen järjestyksen ”historian loppu”. Siksi hän on kehunut ”Suomen ja Ruotsin suunnitelmia liittyä Natoon vastauksena Putinin hyökkäykseen Ukrainaan”.

Fukuyama ei selvästikään pidä Naton laajentumista 1990- ja 2000-luvuilla niiden sitoumusten rikkomisena, jotka länsi antoi Venäjälle Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Hän ei myöskään tunnusta sitä tosiasiaa, että Venäjä oli jo pitkään ollut vakuuttunut siitä, että tällaiset toimet johtaisivat nykyiseen vastakkainasetteluun.

Kaikki tämä osoittaa Zabalalle, että Fukuyama lännen liberaalin eetoksen hovifilosofina, on ”osa sotilasliiton ideologista ristiretkeä ja kenties yksi sen suunnittelijoista”. Näin ollen hänen ajattelunsa voi auttaa meitä ymmärtämään, miten tähän tilanteeseen päädyttiin.

Kolmas ajattelija, jonka Zabala esittelee, on amerikkalainen poliittinen filosofi ja sodankäynnin moraalin asiantuntija Michael Walzer. Waltzerin mukaan Ukrainan sota osoittaa jälleen kerran ”oikeudenmukaisen sodan” teorian pysyvän arvon.

Tätä teoriaa on käytetty ainakin jossain määrin perustelemaan monia Naton kyseenalaisia interventioita viime vuosikymmeninä. Walzer on aiemmin tukenut Israelin ”oikeudenmukaisen sodan” väitteitä Palestiinaa vastaan ja saanut siitä huomattavaa kritiikkiä, mutta nyt hän kannattaa Ukrainan aseistamista sen sijaan, että etsittäisiin diplomaattisia ratkaisuja konfliktiin.

”Jokainen tie ulos kulkee nyt sotilaallisen voiton kautta”, Walzer sanoi hiljattain. Hänen käsityksensä Ukrainan konfliktista ”oikeudenmukaisena sotana, joka on käytävä”, voi Zabalasta auttaa meitä ymmärtämään, miten Nato ja siihen kuuluvat länsivallat lähestyvät käynnissä olevaa kamppailua. Itse näkisin, että Walzerin ajatukset kumpuavat historiallisista kaunoista Venäjää kohtaan.

Habermasin, Fukuyaman ja Walzerin ajatukset saattavat toki heijastella Naton lähestymistapaa ja roolia käynnissä olevassa konfliktissa, mutta ranskalaisen sotakiihkoilija Bernard-Henri Lévyn (lyhyesti BHL, kuten hänet yleisesti tunnetaan) ajatukset selittävät ehkä parhaiten sotilasliiton kannan. Lévy on myös vieraillut Ukrainassa parikin kertaa vuonna 2014 alkaneen kriisin aikana.

Ranskalaisen Lévyn mukaan ”Naton väliintulot Venäjää vastaan Syyriassa, Libyassa ja nyt Ukrainassa” eivät ole olleet vain perusteltuja, vaan myös elintärkeitä, koska läntiselle maailmalle ”ei ole vaihtoehtoa universaalien arvojen kantajana”.

Yhdysvaltojen johtaman liittouman sotien ja vallanvaihto-operaatioiden puolestapuhujana Lévy uskoo, että länsimaat ovat keskeisessä asemassa ”kaikkien tärkeiden arvojen puolustamisessa”.

BHL kannattaa yleensä aina ”sotilaallista väliintuloa”, mikä johtuu siitä, että hän uskoo ”muiden sivilisaatioiden” (venäläisten, kiinalaisten tai muslimien) voiton ja hallitsevan aseman saavuttamisen maapallolla olevan aina suurempi vaara lännelle kuin sota – olipa se kuinka kallista tai tuhoisaa tahansa.

Professori Zabala katsoo, että Lévyn – ja samoin Pohjois-Atlantin liiton – maailmankuva heijastaa amerikkalaishenkistä, mustavalkoista ”hyvä vastaan paha”-ajattelua. Lännen narratiiveille onkin tyypillistä epäinhimillistää kilpailijat pahantahtoisiksi, koko maailmalle vahingollisiksi voimiksi.

Toki kukaan professori tai toimittaja ei voi uskottavan aukottomasti väittää, että Venäjän presidentti Vladimir Putin olisi todellisuudessa inspiroitunut Iljinin, Surkovin tai Duginin teorioista ennen Ukrainan operaation aloittamista.

Samoin emme myöskään voi olla varmoja siitä, että Naton virkamiehet ovat oikeasti kääntyneet Habermasin, Fukuyaman, Walzerin tai BHL:n ajatusten puoleen päättäessään sotasuunnitelmistaan.

Zabala on kuitenkin oikeassa siinä, että näiden ajattelijoiden ajatukset näyttävät olevan enimmäkseen linjassa sen kanssa, mitä läntinen sotilasliitto tekee – ja miten se legitimoi ja selittää manöövereitään.

Euroopalla olisi vielä pieni mahdollisuus valita, suostuuko se Yhdysvaltojen ja Britannian ohjaamaan veriseen näytelmään, jossa ”taistellaan Venäjää vastaan viimeiseen ukrainalaiseen asti”, vai etsitäänkö sittenkin ”diplomaattista ratkaisua”, vaikka se merkitsisikin myönnytyksiä joihinkin Venäjän vaatimuksiin.

Tällaiseen sovitteluratkaisuun Washingtonilla ei ole halua ja Naton eurovasallitkin näyttävät (muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta) olemaan valmiit tuhoamaan oman taloutensa angloamerikkalaisten intressien edistämiseksi.

Diplomaattisen ratkaisun etsiminen sodankäynnin lopettamiseksi merkitsisi sitä, että Ukrainan lippujen heiluttelun ja hyvesignaloinnin sijaan herättäisiin vastustamaan lännen yritystä vahvistaa heikentynyttä asemaansa geopoliittisessa suuressa pelissä, jossa ukrainalaiset ollaan valmiita uhraamaan Venäjän horjuttamiseksi.

Amerikkalaismietteitä ja historiallista Venäjä-vihaa

Elokuvaohjaaja Oliver Stone pohtii Facebookissa, ”onko Yhdysvallat valmistelemassa näyttämöä pienitehoiselle ydinräjähdykselle jossain Donbassin alueella, joka tappaisi tuhansia ukrainalaisia”.

Tällainen järkyttävä väärän lipun operaatio voisi olla mahdollinen, sillä infosodankäyntiin valjastettu länsimedia on jo koulinut monet ihmiset kuvittelemaan Venäjästä vain kaikkein pahinta. Syntipukiksi on jo etukäteen valittu hulluksi haukuttu Putin, riippumatta siitä, kuka oikeasti toteuttaisi tällaisen traagisen iskun.

”Totuuden selvittäminen kestäisi luultavasti muutaman päivän, mutta totuus ei ole tärkeä”, Stone sanoo. Mielikuvat sen sijaan ovat, elokuvaohjaaja tietää ja myöntää, että Yhdysvallat ”käy mielikuvasotaa erittäin taitavasti ja tylpällä voimalla”, kyllästäen CNN:n ja Foxin kanavat ja Washingtonin satelliittimaat Euroopassa ja Aasiassa tavalla, jota Stonekaan ei ole ennen nähnyt.

Shokeeraavan ydiniskun jälkeen oltaisiin askeleen lähempänä Yhdysvaltojen toivetta kaataa Venäjän nykyhallinto ja asettaa tilalle länsimielinen nukkehallinto, jota johtaisi ”uusi Jeltsin”. Mikä vielä tärkeämpää, samalla länsi saisi eristettyä Kiinan Venäjästä.

Kuten olen aiemmin esittänyt, Kiina on lännen seuraava kohde, jos Venäjä kaatuu. Tämä on Yhdysvaltojen neokonservatiivisten sotahullujen unelmaskenaario, jonka tarkoituksena on luoda heidän mielestään parempi, päivitetty versio ”sääntöpohjaisesta kansainvälisestä järjestyksestä”.

Meneillään oleva Venäjän-vastainen suuroperaatio kertoo kaiken oleellisen neokonservatiivien tavoitteista ja hegemoniapyrkimyksistä. Bidenin nimissä toimivat ”kaganistit” ovat tehneet selväksi, että he käyvät sotaa Venäjää vastaan, Ukrainan kriisi valtakirjanaan, tavoitteenaan uuvuttaa Venäjä ja eliminoida Putin.

Väärän lipun tapahtuma ei ole ainoa tie suursotaan. Naton laajentuminen Suomeen ja Ruotsiin on toinen, Paul Craig Roberts on huomannut. Hän väittää, että ”Washington ei ainoastaan painosta hallituksia hakemaan Naton jäsenyyttä, vaan myös lahjoo Ruotsin ja Suomen hallituksen virkamiehiä tekemään niin”.

Mietitäänpä hetki tätä Naton laajentumista. Yksi syy Venäjän väliintuloon Ukrainassa on Washingtonin ja Naton jyrkkä kieltäytyminen ottamasta vakavasti Venäjän turvallisuushuolia. Ukrainan Nato-jäsenyys on Venäjälle punainen vaate, joten miksi sitä ajettiin? Kun länsimaiden väliintulo Ukrainassa uhkaa viedä konfliktin käsistä, miksi kaataa bensaa liekkeihin tuomalla Suomi ja Ruotsi Natoon?

Tällä hetkellä Skandinavia ja Baltia ovat ydinaseettomia. Suomen liittyminen sotilasliittoon toisi ”lisää Natoa” Venäjän rajalle ja Kreml on julistanut tällaisen kehityksen mahdottomaksi hyväksyä. ”Kasaamalla lisää provokaatioita, Washington ja Nato laajentavat konfliktia, joka on tahallisesti aikaansaatu”, Roberts arvostelee.

Amerikkalaiskirjailijasta on ”vastuutonta, että Suomi ja Ruotsi horjuttavat tilannetta entisestään liittymällä Natoon”. Jopa Venäjän entinen presidentti, hallinnon liberaalin siiven edustaja Dmitri Medvedev, on tehnyt selväksi, että ”Nato-jäsenyys merkitsisi ydinaseettoman Baltian loppua”.

Naton läsnäolon kasvattaminen Venäjän rajalle luo epätasapainoa, joka Venäjän olisi korjattava tavalla tai toisella. ”Miten on mahdollista, että Suomen ja Ruotsin hallitukset katsovat Nato-jäsenyyden lisäävän turvallisuutta, kun tuloksena on, että maita vastaan suunnataan ydinaseita”, kysyy Roberts ihmeissään.

Suomi ja Ruotsi eivät ole vaarassa joutua Venäjän hyökkäyksen kohteeksi, mikäli maat jäävät Naton ulkopuolelle. Kukaan täysjärkinen ei näe Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyyttä muuna kuin holtittomana siirtona, joka lisää alueen turvallisuuspoliittista epävakautta.

Suomi on Sveitsin tavoin hyötynyt aiemmasta puolueettomuudestaan, mutta nyt näyttää siltä, että presidentti Sauli Niinistön pitkällinen myyräntyö lännen intressien hyväksi alkaa tuottaa radioaktiivista hedelmää. Virallinen Suomi näyttää olevan valmis tekemään itsestään Nato-lännen etulinjan Venäjää vastaan.

Mutta palataanpa vielä amerikkalaisiin neokonservatiiveihin, jotka Bidenin hallinnossa nyt mellastavat. Yhdysvaltojen neokonservatiivien ylivaltafantasioiden keskiössä vaikuttaa ekspansiivinen ääri-ideologia.

Amerikan globaali imperiumi laajenee kohti Venäjää ja Kiinaa, sillä länttä hallitseva eliitti ei siedä kilpailijoita, vaan haluaa hallita koko planeettaa ja sen resursseja yksin. Tämän päämäärän saavuttaakseen, keskuspankkikartelli ja sen käsikassarat, Bidenin hallinnon ”kaganistit”, ovat valmiita tuhoamaan samalla myös Euroopan.

Yhdysvaltojen ulkoministeriöstä anonyymisti vuodetun keskustelun mukaan Ukrainan epävakauttamisen veteraani, poliittisista asioista vastaava alivaltiosihteeri Victoria Nuland, vihaa venäläisiä enemmän vain eurooppalaisia.

Tässä ei ole sinänsä mitään uutta. Amerikassa asuvat, itäeurooppalaisen taustan omaavat vaikutusvaltaiset juutalaiset, jotka 1960-luvulla siirtyivät Stalinin vastaisesta trotskilaisesta vasemmistosta demokraattien ja republikaanien leiriin, tuntevat syvää historiallista kaunaa sekä venäläisiä että eurooppalaisia kohtaan.

Tämän asiantilan vuoksi on melko epämiellyttävää nähdä, kuinka samat eurooppalaiset, joita nämä neokonnat halveksivat, tukevat innokkaasti Venäjää vastaan käytävää hybridisotaa, joka onnistuessaan raunioittaisi samalla myös Euroopan.

Kokoaan suurempi Suomikin on tässä entisten trotskilaisten psykoprojektissa mukana ja Kokoomuksen aina valmis länsiaisuri Petteri Orpo on jo väläyttänyt, ”ettei Suomen pitäisi puolustusliitto Naton jäsenenä kategorisesti kieltäytyä ottamasta ydinaseita alueelleen”.

Vaikka täkäläinen valtamedia yrittääkin muuta väittää, Venäjä on hyvin pitkämielisesti luottanut politiikassaan järkeen, neuvotteluihin ja hyvään tahtoon, vaikka Kreml ei ole saanut mitään vastakaikua diplomaattisuudelleen lännen suunnalta.

Edes rajoitettu sotilasoperaatio Ukrainassa ei ole kyennyt vakuuttamaan länttä luopumaan provokaatiopolitiikastaan. ”Näyttää siltä, että Washington jatkaa provokaatioitaan, kunnes kohtalokas raja ylittyy”, myös Roberts arvioi.

Atlantistien tähtäimessä Venäjä ja Kiina

Kuten on jo käynyt selväksi, Ukrainan länsimaisten tukijoiden tavoitteena ei ole vain ”pysäyttää” Venäjää, vaan tuhota se. Ja vaikka sitä ei ole vielä sanottu ääneen, tavoitteena on tehdä sama Kiinalle. Tämän kaksoistehtävän tarkoituksena on tietenkin se, että länttä hallitseva eliitti voisi jatkaa koko maailman hallitsemista.

Mutta suunnitelman mukaisesti Venäjä on lyötävä ensin. Kiovan ”narkomaanien ja uusnatsien” nukkehallinnolle ei anneta enää edes mahdollisuutta neuvotella rauhasta Moskovan kanssa. Läntiset operoijat ovat esittäneet Zelenskyin azovistiklikille pelisuunnitelmansa ja vaatimuksensa.

Bidenin kabinetin ”kaganistit”, Nulandin ja Blinkenin johdolla, ovat valmiita taistelemaan viimeiseen ukrainalaiseen saakka. Ukrainan oligarkit ja muut etniset VIP-henkilöt on jo lennätetty turvaan Israeliin; loput kelpaavat tykinruuaksi, jotta hylkiövaltion asemaan valtamediassa jo soviteltua Venäjää voidaan syyttää vastakin ”sotarikoksista”.

Länsimaat ovat jatkuvasti nostaneet panoksia sotatilan jatkamiseksi. Ne ukrainalaiset, jotka pystyivät lähtemään, ovat jo poistuneet maasta. Nyt Kiovan hallinto pakottaa jäljelle jääneet ukrainalaiset osallistumaan tähän itsetuhoiseen näytelmään. Samaan aikaan infosodan rintamalla tosiasiat käännetään päälaelleen ja esitetään, että Ukrainan joukkojen kokemat tappiot ovat itse asiassa merkkejä voitosta.

Niinpä sotaa pitkitetään, ukrainalaisia sotilaita ja siviilejä kuolee yhä lisää ja maa raunioituu. Tämän on suunniteltu hyödyttävän Nato-länttä, heikentävän Venäjää ja ehkä jopa syrjäyttävän Putinin johtaman hallinnon vallasta.

Entäpä sitten Kiina, joka nähdään Yhdysvaltojen suurimpana uhkana ja pääkohteena? Lopullinen tavoite on sama kuin Venäjänkin kohdalla. Ukrainan tiedustelujohtaja Kyrylo Budanov on esittänyt, että Venäjä pitäisi jakaa ”kolmeen tai useampaan osaan”. Hänen mielestään sota päättyy vasta, kun ”sotarikollinen Vladimir Putin kuolee”.

Myös läntinen retoriikka on muuttunut. Ukrainan ja Venäjän välisen rauhansopimuksen tarpeellisuudesta ei enää puhuta, vaan korostetaan yhä enemmän sitä, että Venäjälle on aiheutettava mahdollisimman suurta sotilaallista ja taloudellista vahinkoa. Tällaista on Washingtonin ulkopolitiikka ja sama asenne pätee Kiinan suuntaan.

Lännen sotahaukkojen mielestä myös Kiina on pilkottava tai vähintäänkin ”demokratisoitava” ja presidentti Xi Jinpingin johtama kommunistinen puolue on syöstävä vallasta. Asennemuokkausta – eli vihollisen epäinhimillistämistä – tulevaa runteluprojektia varten on tehty länsimaissa jo hyvän aikaa.

Kuriositeettina voisi mainita, että Suomessakin on jaettu ilmaisjakelupostin mukana outoa lehtistä Loppu Kiinan kommunistipuolueelle, jossa kampanjoidaan Kiinan nykyhallintoa vastaan. Julkaisu on, yllätys, yllätys, amerikkalaistaustainen ja antikommunistien päämaja löytyy New Yorkista.

Asiat voivat muuttua vieläkin hankalammiksi, jos omasta ylimielisyydestään ja hybridivaikuttamisestaan rohkaistunut Nato-länsi laajentaa toimintaansa Euroopan, Keski-Aasian ja Länsi-Aasian ulkopuolelle, kuten Britannian ulkoministeri Liz Truss on ehdottanut.

Truss on todennut, että maailman palatessa ”geopolitiikan aikaan”, myös Natolla on oltava ”globaali näkökulma”, ja sen on oltava valmis torjumaan ”maailmanlaajuisia uhkia” (lännen ylivallalle, tietenkin).

Lontoon pankkiirien ”globaalin Britannian” ulkoministeri on antanut ymmärtää, että (Kiinan-vastaista) yhteistyötä tulisi tehdä indopasifisen alueen liittolaisten, kuten Japanin, Etelä-Korean, Australian ja Uuden-Seelannin kanssa, sekä varmistaa, että ”Taiwanin kaltaiset demokratiat” pystyvät puolustamaan itseään.

Arrogantti Truss on myös varoittanut Kiinaa, eli kertonut ihmiskunnan vanhimmalle yhä olemassa olevalle sivilisaatiolle ja suurimmalle maailmantaloudelle, että sen on nöyrryttävä pelaamaan valtapeliä lännen manipuloitujen sääntöjen mukaan, ”tai muuten sen nousu suurvallaksi katkeaa”.

Tämä puolestaan herättää mahdollisuuden pitkittyneeseen kylmään sotaan Venäjän lisäksi myös Kiinan kanssa. Kamppailu voi helposti muuttua kuumaksi, jos ja kun Yhdysvallat ja sen liittolaiset joutuvat vastakkain Venäjän ja Kiinan muodostaman strategisen liittouman kanssa.

Maailmassa on myös muita maita, jotka eivät enää halua tanssia komentelevan lännen pillin mukaan, joten on mahdollista, että transatlanttinen ”demokratioiden allianssi” kohtaa vielä laajempaakin vastarintaa. Kysymys kuuluu, joutuuko neutraaliudestaan luopunut Suomikin vielä mukaan kaikkiin keskeisiin konflikteihin lännen ylivaltaintressien vuoksi?

The Network ja globaalikapitalismin maailmankuva

Vuonna 1976 ilmestynyt elokuva nimeltä The Network (suomeksi ”Kasvot kuvaruudussa”) kertoo kuvitteellisesta televisiokanavasta nimeltä UBS, joka lähettää mitä tahansa sensaationhakuista ohjelmaa suurten katsojalukujen toivossa.

The Networkin paras osuus on siinä, että elokuvan kapitalistihahmon suulla tuodaan julki rahavallan ääriajattelua, jota yleensä pehmennetään näennäishumanistisella kielenkäytöllä.

Tämä satiirinen teos on entistä ajankohtaisempi, sillä tämän päivän rappeutuvassa maailmassa kaapin ja kapitaalin paikan määrää yhä korporatokratia, Lontoon ja Washingtonin juurettomien kosmopoliittien yhtiövalta, jonka toksinen talousliberalismi on mädättänyt yhteiskuntia toisen maailmansodan jälkeisessä järjestyksessä.

Ekonomisti Jeffrey Sachsin mukaan tämän ”yhtiövallan” voi Yhdysvalloissa tiivistää neljään voimakkaimpaan ryhmittymään, joita ovat ”sotateollinen kompleksi, Wall Street-Washington -kompleksi, öljy-liikenne-sotilaallinen -kompleksi ja terveydenhuolto -kompleksi”.

The Networkin on käsikirjoittanut Paddy Chayefsky ja ohjannut Sidney Lumet. Pääosissa esiintyvät Faye Dunaway, William Holden, Peter Finch ja Robert Duvall. Tässä kirjoituksessa esiteltävää Arthur Jenseniä esittää Ned Beatty. Elokuva voitti aikoinaan neljä Oscar-palkintoa, parhaan miespääosan, parhaan naispääosan, parhaan miessivuosan ja parhaan alkuperäiskäsikirjoituksen.

On kuvaavaa, että vuonna 2000 Yhdysvaltojen kongressin kirjasto valitsi elokuvan säilytettäväksi kansalliseen elokuvarekisteriin (National Film Registry), johon kootaan ”kulttuurisesti, historiallisesti tai esteettisesti merkittäviä” amerikkalaiselokuvia.

Vuonna 2005 kaksi Writers Guilds of America -järjestöä valitsi Chayefskyn käsikirjoituksen ”yhdeksi elokuvahistorian kymmenestä parhaasta käsikirjoituksesta”. Vuonna 2007 elokuva oli 64. sijalla American Film Instituten valitsemien 100 parhaan amerikkalaisen elokuvan joukossa.

Ohessa joitakin vapaasti suomentamiani repliikkejä elokuvasta. Ne kuuluvat kohtaukseen, jossa televisiokanava USB:n johtaja, kapitalisti ja arkkiglobalisti Arthur Jensen (Ned Beatty) selittää päähenkilölle, potkut saaneelle uutisankkuri Howard Bealelle (Peter Finch), millainen maailma hänen mielestään oikein on. Myös loppuun palanut Beale pääsee ääneen lopussa.

Globaalin kapitalismin maailmankuvaa esittelevän Jensenin palopuhe kuulostaa inhorealistisen todelliselta. Tuleeko tähän asiantilaan muutosta? Finanssieliitti on viime vuosina pyrkinyt paitsi näyttämään voimaansa poikkeusoloissa, myös hidastamaan talouden taantumaa, jonka pääomapiirit ovat itse ahneudellaan aiheuttaneet.

Kun pelissä ovat raha ja valta, valtioiden ja kansojen ahdingolla ei ole suurta merkitystä. Tässä näkymiä fiktiivisen Arthur Jensenin, mutta samalla myös tosielämän riistokapitalistien sielunmaisemaan. Kuulostaako tämä dollarihegemonin teknokraattinen asenne tutulta?

”Sinä olet vanha mies, joka ajattelee edelleen kansakuntien ja kansojen ehdoilla. Kansakuntia ei ole olemassa. Ei ole kansoja. Ei ole venäläisiä. Ei ole arabeja. Kolmatta maailmaa ei ole olemassa. Ei ole länttä.”

”On vain yksi järjestelmien kokonaisvaltainen järjestelmä, yksi laaja ja yhteenkietoutunut, vuorovaikutteinen, moniulotteinen, monikansallinen dollareiden valtakunta… Kansainvälinen valuuttajärjestelmä määrittää elämän kokonaisuuden tällä planeetalla. Se on asioiden luonnollinen järjestys nykyään. Se on asioiden atominen, subatominen ja galaktinen rakenne tänään!”

”Te istutte pienen 21-tuumaisen ruutunne äärellä ja ulisette Amerikasta ja demokratiasta. Amerikkaa ei ole olemassa. Ei ole demokratiaa. On vain IBM, ITT, AT&T ja DuPont, Dow, Union Carbide ja Exxon. Nämä ovat tämän päivän maailman kansakunnat.”

”Mistä luulet venäläisten puhuvan valtioneuvostoissaan, Karl Marxista? He ottavat esiin lineaariset ohjelmointikaavionsa, tilastolliset päätösteoriansa, minimax-ratkaisunsa ja laskevat liiketoimiensa ja investointiensa hintojen ja kustannusten todennäköisyydet aivan kuten mekin.”

”Emme enää elä kansakuntien ja ideologioiden maailmassa. Maailma on yhtiöiden kollegio, jota määräävät vääjäämättömästi liiketoiminnan muuttumattomat säännöt. Maailma on liiketoimintaa. Se on ollut sitä siitä lähtien, kun ihminen ryömi ulos alkulimasta.”

”Ja lapsemme elävät nähdäkseen sen… täydellisen maailman… jossa ei ole sotia tai nälänhätää, sortoa tai raakuutta. On vain yksi suuri ja ekumeeninen hallintayhtiö, jonka hyväksi kaikki ihmiset työskentelevät yhteisen voiton eteen, ja jossa kaikilla ihmisillä on osake. Kaikki tarpeet on tyydytetty, kaikki ahdistukset rauhoitettu, kaikki tylsyys huvitettu.”

Järkyttyneen uutisankkuri Howard Bealen oma puheenvuoro televisiossa ei herättänyt sympatiaa katsojissa. Se oli liian vakava, liian pessimistinen, liian totta. Hänen puheensa seurauksena katsojaluvut laskivat ja hänet aiotaan korvata uudella työntekijällä. Mutta se, mitä Beale sanoo, kuvastaa nykyhetkeä ja tulevaisuutta.

”Ei minun tarvitse kertoa teille, että asiat ovat huonosti. Kaikki tietävät, että asiat ovat huonosti. Se johtuu taantumasta. Kaikki ovat työttömiä tai pelkäävät menettävänsä työnsä. Dollarilla saa viidenneksen sen arvosta, pankit menevät konkurssiin, kauppiaat pitävät asetta tiskin alla. Huligaanit riehuvat kaduilla, eikä kukaan tunnu tietävän, mitä tehdä, eikä loppua ole näkyvissä.”

”Me tiedämme, että ilma ei kelpaa hengitettäväksi eikä ruoka syötäväksi. Istumme tuijottamassa televisiota, jossa joku uutisankkuri kertoo meille, että tänään tapahtui viisitoista henkirikosta ja kuusikymmentäkolme väkivaltarikosta, aivan kuin sen pitäisi olla niin. Tiedämme, että asiat ovat huonosti – pahemmin kuin huonosti.”

”Kauhistuneiden sielujemme syövereissä me tiedämme, että demokratia on kuoleva jättiläinen, kuolemansairas, rappeutuva poliittinen konsepti, joka kiemurtelee viimeisissä tuskissaan.”

”En tarkoita, että Yhdysvallat on maailmanvaltana mennyttä. Yhdysvallat on maailman rikkain, mahtavin, kehittynein maa, valovuosia edellä kaikkia muita maita. Enkä tarkoita, että kommunistit valtaavat maailman, koska he ovat meitäkin kuolleempia.”

”Se, mikä on tullut päätökseen, on ajatus siitä, että tämä hieno maa olisi omistautunut jokaisen yksilön vapaudelle ja kukoistukselle. Yksilö on mennyttä. Yksittäinen, yksinäinen ihminen on mennyttä. Jokainen teistä on mennyttä, koska tämä ei ole enää itsenäisten yksilöiden kansakunta.”

”On tullut aika kysyä, onko ’epäinhimillistäminen’ niin paha sana. Oli se sitten hyvä tai paha, asia vain on niin. Kaikista on tulossa humanoideja, androideja, jotka näyttävät ihmisiltä, mutta eivät ole sitä. Koko maailman ihmisistä, ei vain meistä [amerikkalaisista]. Me vain olemme pisimmälle kehittynyt maa, joten ehdimme ensin. Koko maailman ihmisistä on tulossa massatuotettuja, ohjelmoituja, numeroituja, tunteettomia olioita.”

Yhdysvaltojen ja Venäjän sijaissodan vaarat

Tässä vaiheessa monille lienee jo selvää, että Yhdysvallat ja Venäjä käyvät sijaissotaansa Ukrainassa, aivan kuten aiemmin tehtiin Syyrian maaperällä. Näin selvitellään tulehtuneita välejä ja tulevaa valtapoliittista asemaa uudessa, liberalismin jälkeisessä järjestyksessä.

Vaikka tämä kaikki saattaa olla vain synkkää keskuspankkiirien käsikirjoittamaa tuhokapitalismin teatteria, jossa oheisvahingoista ja ihmishengistä ei välitetä, nostetaan valtavirran analyytikoilta esiin vielä yksi ”vastuullista valtionjohtoa” peräänkuuluttava näkemys.

”Viimeisimpien lausuntojen perusteella voidaan päätellä, että Bidenin hallinto on yhä sitoutuneempi käyttämään Ukrainan konfliktia Venäjän vastaisen sodan käymiseen, jonka tavoitteena on Venäjän valtion heikentäminen tai jopa tuhoaminen”, kirjoittaa Anatol Lieven.

Bidenin ”kaganistinen” hallinto näyttää olevan valmis omaksumaan strategian, jota kylmän sodan aikaiset amerikkalaishallinnot pyrkivät suurella vaivalla välttämään. Sodan tukeminen Euroopassa voi eskaloitua Venäjän ja Naton väliseksi suoraksi sotilaalliseksi yhteenotoksi.

Lieven arvioi, että vaikka venäläisten keskuudessa esiintyykin kriittistä sodanvastaisuutta Ukrainan tapaukseen liittyen, ”sota amerikkalaisia Venäjän vahingoittamis- ja alistamisyrityksiä vastaan vetoaa yleisöön paljon voimakkaammin”.

Kiovassa vieraillessaan Yhdysvaltojen puolustusministeri Lloyd Austin totesi avoimesti, että Yhdysvallat haluaa nähdä ”Venäjän heikentyvän siinä määrin, ettei se voi tehdä sellaisia asioita, joita se on tehnyt Ukrainassa”.

Samana päivänä Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov totesi Venäjän televisiossa, että toimittamalla Ukrainalle raskaita aseita Nato on jo nyt ”pohjimmiltaan” mukana sijaissodassa Venäjän kanssa.

Moni on verrannut tilannetta Kuuban ohjuskriisiin. Lievenin mukaan, ”ihmiset ovat unohtaneet, kuinka lähellä ydintuhoa oltiin syksyllä 1962”. Kerrotaan, että ”jossain vaiheessa maailman kohtalo riippui yhden ainoan neuvostoliittolaisen merivoimien upseerin, Vasili Arhipovin, viisaudesta ja varovaisuudesta ydinsukellusveneessä”.

Venäjän heikentäminen ei ole ”välttämätöntä”, paitsi Yhdysvaltojen oman aseman pönkittämiseksi. Lievenin mielestä ”ei ole mitään merkkejä siitä, että Venäjä haluaisi tai edes voisi hyökätä muihin maihin”. Hänestä Venäjän armeija ei ole siinä kunnossa, että se kykenisi hyökkäämään Nato-maita vastaan.

Mitä tulee Georgiaan, Moldovaan ja Valko-Venäjään, Venäjä omaa jo ”tarvittavat asemat” näissä maissa. Jos taas on kyse ääri-islamististen liikkeiden torjunnasta Keski-Aasiassa ja muualla, ”Venäjän ja lännen edut ovat itse asiassa samansuuntaiset”, Lieven sovittelee.

Yhdysvalloissa ilmeisesti yhä kuvitellaan, että Ukraina voi kuin ihmeen kaupalla ”voittaa” sodan Venäjää vastaan oikeanlaisella kalustolla ja lännen tuella. Tässä yhteydessä Lieven kysyy, mitä tämä ”voittaminen” oikein tarkoittaa.

Ukraina ei voi edes länsimaiden avulla valloittaa helposti takaisin kaikkia Venäjälle ja venäläismielisille Donbassin separatisteille vuodesta 2014 lähtien menettämiänsä alueita. Tämä olisi vain ”resepti jatkuvaan sotaan ja ukrainalaisten valtaviin tappioihin ja kärsimyksiin”.

Putinin hallinnon jälkeenkään, yksikään Venäjän tuleva hallitus ei voisi suostua luopumaan esimerkiksi Krimistä, jonka valtaosa venäläisistä näkee olevan federaation ”kansallista aluetta”. Niinpä ainoa tapa nykyisen konfliktin ”voittamiseksi” amerikkalaisesta ja ukrainalaisesta perspektiivistä, tarkoittaisi Venäjän valtion tuhoamista.

Venäjän romahdusta on ennustettu jo vuosikymmenien ajan, mutta Ukrainan konflikti ja pakotepolitiikka saavat sitä tuskin aikaan. Lisäksi kannattaa muistaa, että vaikka Kiina on toistaiseksi ollut pidättyväinen tukiessaan Venäjää Ukrainan tilanteessa, Peking ei voi sietää Yhdysvaltojen strategiaa, jonka tavoitteena on Venäjän hallinnon kaataminen ja sitä seuraava Kiinan eristäminen.

Sotatila voi päättyä vain toisen osapuolen häviöön tai neuvoteltuun rauhaan. Jos Moskova Donbassin alueen vapauttamisen jälkeen tarjoaa tulitaukoa rauhanneuvottelujen pohjaksi, länsimaat joutuvat valinnan eteen: hyväksyvätkö ne tämän, vai jatkavatko ne Ukrainan yllyttämistä ja aseistamista vastaiskuihin?

Lieven kysyykin aiheellisesti, ”kuinka kauan Venäjä hyväksyisi tällaisen länsimaisen strategian, ennen kuin se päättäisi eskaloida tilannetta ja yrittää pelotella erityisesti eurooppalaisia niin, että he irtautuisivat Amerikasta ja pyrkisivät rauhansopimukseen”.

Kun otetaan huomioon heikentyvä taloustilanne, joka vain lisää polarisaatiota kansalaisten ja vallanpitäjien välillä, miten hyvin mediassa mainostettu ”lännen yhtenäisyys” säilyy näissä olosuhteissa? Esimerkiksi jatkokauden saanut Ranskan epäsuosittu presidentti Macron saanee kiittää onneaan, että häntä heiteltiin muutama päivä sitten vain tomaateilla.

Ylimielisimmät EU-maat kokevat epäilemättä vielä kovia. Venäjän kaasuhanat on nyt suljettu Puolaan ja Bulgariaan. Tällä välin monet eurooppalaiset yhtiöt ja muutamat valtiotkin käyvät kauppaa ruplissa Venäjän kanssa. Tältä osin Yhdysvaltojen ja EU:n yhteisrintama on jo alkanut rakoilla, vaikka lännellä lieneekin vielä lisäsuunnitelmansa Venäjän talouden heikentämiseksi.

Lieven vertaa, kuinka ”kylmän sodan aikana yksikään Yhdysvaltojen presidentti ei unohtanut, että Washingtonilla ja Moskovalla on kyky tuhota sivilisaatio ja lopettaa ihmiskunnan olemassaolo”. Ydinpelote riitti ylläpitämään tasapainoa muuten epävakaissa oloissa.

Nykyisten johtajien olisi myös muistettava, että ”kun molemmat osapuolet ryhtyivät Euroopan ulkopuolella käymään sijaissotiaan, seuraukset olivat tuhoisia heille itselleen ja vielä tuhoisampia niille kansoille, jotka joutuivat näiden suurvaltojen pelinappuloiksi”. Lieven kysyykin, ”emmekö ole todellakaan oppineet historiasta mitään?”