Globalistien vihreä huijaus

Globalistien ajamaan ”suureen uudelleenkäynnistykseen” liittyy sosiaaliseen luototusjärjestelmään johtavan digitaalisen koronapassin ohella ilmastopoliittinen ”vihreä siirtymä”, jossa yhdistyvät ”talouden rakennemuutos ja hiilineutraalin yhteiskunnan rakentaminen” YK:n kestävän kehityksen agendan mukaisesti.

”Päästöttömät energiajärjestelmät” ja muut trendikkäät ilmasto- ja ympäristöratkaisut kuuluvat samaan kokonaisuuteen. Lisäksi halutaan ”parantaa energiatehokkuutta” sekä ”nopeuttaa muutosta fossiilittomaan liikenteeseen ja lämmitykseen”.

Tavoitteita pyritään edistämään toimilla, jotka saavat liikkeelle mahdollisimman paljon ”vihreän siirtymän investointeja”. Teollisuuden ”vähähiilitiekarttojen toimeenpano” on myös merkittävä osa tätä kokonaisuutta. Kaikkien maiden hallitukset on saatu mukaan tähänkin mielettömyyteen.

Riskianalyytikko ja kirjailija F. William Engdahl on hyvin perillä vihreän agendan taustoista, sen markkinoijista ja heidän toimistaan. Tämä kaikki tähtää ”neljännen teollisen vallankumouksen” toteutumiseen, kunhan aiempi yhteiskunta saadaan teollisuuksineen ajettua alas.

Taustalla on ekologis-transhumanistisen eetoksen lisäksi kyynisten keinottelijoiden voitontavoittelua. Wall Streetin ja Lontoon finanssihait näkivät vihreän energiaohjelman voittopotentiaalin ja ryhtyivät yhteistyössä Maailman talousfoorumin kanssa edistämään ”ESG-sijoitusmallia” (lyhenne tulee sanoista Environmental, Social ja Governance), jossa investoinnit siirrettiin aurinko- ja tuulivoimaan, pois perinteisistä energialähteistä eli öljystä, kaasusta ja hiilestä.

He perustivat ESG-sertifiointirintamalla yrityksiä, jotka myöntävät osakeyhtiöille ESG-luokituksia, jos ne ovat sijoituksissaan vihreän ”vastuullisia” ja ”poliittisesti korrekteja”. Ryntäys ESG-sijoittamiseen on tuottanut miljardeja Wall Streetille ja muille saalistajille, joille ympäristöasiat ja eettisyys eivät ole aiemmin merkinneet mitään. Se on myös jarruttanut öljyn, hiilen tai maakaasun tulevaa kehitystä suuressa osassa maailmaa.

Sähkömarkkinoita ja niiden hintoja on tarkoituksellisesti vapautettu sääntelystä vihreiden vaihtoehtojen edistämiseksi ja kaasun ja kivihiilen syrjäyttämiseksi sillä epäilyttävällä argumentilla, että ”hiilidioksidipäästöt uhkaavat ihmiskunnan tulevaisuutta, mikäli niitä ei vähennetä nollaan vuoteen 2050 mennessä”.

Edistääkseen vihreää energiaa koskevaa globaalia ohjelmaa, myös EU:n jäsenmaat, muutamaa änkyrää poikkeusta lukuun ottamatta, ovat alkaneet purkaa sidonnaisuuksiaan öljyyn, kaasuun, hiileen ja jopa ydinvoimaan. Esimerkiksi Saksan viimeiset jäljellä olevat ydinvoimalat on tarkoitus sulkea lopullisesti ensi vuonna.

”Jos EU jatkaa tällaista itsemurha-agendaa, se löytää itsensä muutaman vuoden kuluttua deindustrialisoituneesta joutomaasta”, Engdahl pelkää. Ongelma ei ole kaasu, hiili tai ydinvoima; vika on aurinko- ja tuulivoiman tehottomassa energiassa, joka ei pysty tarjoamaan vakaata ja luotettavaa sähköä.

Euroopan, Yhdysvaltojen ja muiden maiden hallituksille todellisten vallanpitäjien taholta määrätty vihreä energiaohjelma sekä Davosissa edistetty ESG-sijoittaminen takaavat vain sen, että kun otamme ”suuren vihreän harppauksen” tuntemattomaan, kaasua, hiiltä tai ydinvoimaa on käytössä entistäkin vähemmän.

Mitä ”fossiilisten” tilalle sitten tulee? Lämmityksessä ja varavoimanlähteinä öljy ja muut fossiiliset polttoaineet korvautuvat globalistien skenaariossa ”biopolttoaineilla”. Liikenteessä bioetanoli ja uusiutuvista materiaaleista tuotettu diesel ovat jo vaihtoehtoja. Jatkossa akkuteknologian kehittyessä niiden rinnalle tulee myös ”uusiutuvalla energialla tuotettu sähkö”.

Engdahl puolestaan arvioi, että tämä vihreä villitys on ”tie tuhoon”. Vihreään siirtymään kytkeytyy myös YK:n 2030-ohjelman ”kestävän” energian tai Maailman talousfoorumin ”suuren uudelleenkäynnistyksen” linkolalaisempi tavoite: väestön vähentäminen massiivisessa mittakaavassa. ”Me ihmiset olemme kuin sammakoita, joita keitetään hitaasti. Ja nyt valtaapitävät ovat todella kiihdyttämässä kuumuutta”, Engdahl muotoilee.

Vaikka talvella palelluttaisiin kuoliaaksi, Euroopassa halutaan silti pitää kiinni puhtaan energian opista. Samalla tehdään kovaa politiikkaa: Suomen vihreät europarlamentaarikot haluavat eroon nimenomaan Venäjältä tuotetusta maakaasusta, vaikka lasku olisi kuinka kova.

Tätä taustaa vasten suuren yleisön huomio kiinnittyy aika ajoin myös kansainväliseen harhautusryhmään nimeltä Extinction Rebellion – suomalaisittain Elokapina – joka omalla tavallaan ajaa eliitin ilmastohädän agendaa, vihreiden naispoliitikkojen tukiessa nuorten idealistien ”mielenilmaisuja”.

Tämänhetkinen, globaaleihin mittoihin kasvanut, politisoitu energiakriisi, on vain osa globalistien ”suurta uudelleenkäynnistystä”. Valepandemialla massat saatiin peloteltua kognitiivisen dissonanssin tilaan, jotta he hyväksyvät vapaaehtoisesti uuden maailmanjärjestyksen.

Lavastetun terveyskriisin lisäksi ihmisiä manipuloidaan kaiken kallistumisella. Ei ole epäilystäkään, etteikö tämä kaikki yhtäkkinen niukkuus olisi keinotekoisesti aikaansaatua. Ja kaikki vain siksi, että geriatristen suurpääoman edustajien toive maailmanjärjestyksen muutoksesta toteutuisi vielä heidän elinaikanaan.

Samalla kun kahteen kertaan rokotetut ”tolkun ihmiset” vilauttavat koronapassiaan eri palveluita käyttäessään, valtamedian infosoturit varmasti lohduttavat heitä muistuttamalla miten erilaista elämä on läntisessä ”liberaalissa demokratiassa”, kommunistisen Kiinan valvontayhteiskunnan sijaan.

Geopoliitikan tarkastelua Euroopan auringonlaskun aikaan

”Vuosisatojen ajan aina 1900-luvulle asti Eurooppa näytti olevan maailmanhistorian silmiinpistävä keskus”, muistelee amerikkalainen politiikan veteraani Patrick J. Buchanan.

Sitten tuli lännen suuri sisällissota, ”toinen kolmikymmenvuotinen sota” (1914-1945), jossa kaikki Euroopan suurvallat – Britannia, Ranska, Saksa, Italia ja Venäjä – sekä lähes kaikki muutkin, kävivät historian suurimpia taisteluita.

Tämän verilöylyn seurauksena, Euroopan suurimmat kansakunnat saivat kaikki köniinsä. Kaikki Euroopan imperiumit kaatuivat; siirtomaakansat vapautuivat suurelta osin ja aloittivat muuttoliikkeen emämaihinsa. ”Eurooppakin jakautui Yhdysvaltojen johtaman lännen ja Moskovan hallitseman neuvostoblokin välille”, Buchanan kertaa.

Silti jopa tuon neljän vuosikymmenen kylmän sodan aikana Eurooppaa pidettiin taistelun voittajana.

Kylmän sodan päättyessä vapaan maailman voittoon Amerikan Yhdysvaltojen luoman unionin mallin mukainen Euroopan unioni oli syntymässä, ja lähes kaikki Euroopan entiset itäblokin valtiot alkoivat liittyä Pohjois-Atlantin ”puolustusliittoon”, Natoon.

Buchananin mukaan nykyään on kuitenkin aistittavissa, että ”Euroopan rooli maailmanhistoriassa on ohimenovaiheessa, että Yhdysvaltojen suuntautuminen Kiinaan ja Tyynenmeren alueelle on sekä historiallista että pysyvää ja että menneisyys kuuluu Euroopalle, mutta tulevaisuus Aasialle”.

Aasiassa sijaitsevat maailman väkirikkaimmat kansakunnat Kiina ja Intia, kuusi maailman yhdeksästä ydinasevallasta ja lähes kaikki suuret muslimivaltiot: Indonesia, Intia, Pakistan, Bangladesh, Turkki ja Iran sekä maailman suurimmat taloudet Yhdysvaltojen ulkopuolella: Kiina ja Japani.

Miten käy eurofederalistien unelmalle ”Euroopan Yhdysvalloista”, liittovaltio-Euroopasta? Vuonna 2016 Iso-Britannia äänesti EU:sta eroamisesta. Tänä kesänä britit liittyivät australialaisten ja amerikkalaisten kanssa AUKUS-sopimukseen, joka romutti Ranskan vaaliman sukellusvenesopimuksen.

Pariisi piti tätä ”petoksena”, ”selkään puukotuksena” liittolaisilta, joita kenraali Charles De Gaulle oli haukkunut ”anglosakseiksi”. Uusi anglomaiden allianssi oli kuitenkin myös kiistatta selkeä kannanotto siihen, missä australialaiset näkivät tulevaisuutensa, eikä se ollut Ranskan, vaan Yhdysvaltojen ja Britannian rinnalla.

”Silti tämä oli pahin amerikkalaisloukkaus ranskalaista liittolaistamme kohtaan sitten sen, kun presidentti Dwight Eisenhower määräsi britit ja ranskalaiset pois Suezista”, Buchanan historioi.

Vastalauseena Ranskan kohtelulle sukellusvenekaupassa presidentti Emmanuel Macron kutsui suurlähettiläänsä takaisin Yhdysvalloista, mitä ei ole tehty koskaan sen jälkeen, kun Ranska tunnusti Amerikan siirtomaat ja tuli niiden avuksi itsenäisyyssotien aikana.

Sukellusvenesopimus pakotti nimittäin perumaan Ranskan Washingtonin suurlähetystön suuret juhlat, joilla juhlittiin Capen taistelun 240-vuotispäivää.

Kyseessä oli kriittinen brittiläis-ranskalainen meritaistelu Chesapeaken suulla vuonna 1781, jossa Ranskan laivasto voitti ja pystyi tarjoamaan kenraali George Washingtonin armeijalle suojaa, kun se piiritti, pommitti ja pakotti kenraali Lord Cornwallisin armeijan antautumaan Yorktownissa.

Mutta jos britit ovat eronneet EU:sta ja ranskalaiset ovat vieraantuneet Nato-liittolaisistaan, Saksassa pidettiin syyskuun lopulla liittopäivävaalit, joissa Konrad Adenauerin, Helmut Kohlin ja Angela Merkelin kristillisdemokraattinen liitto jäi ensimmäistä kertaa historiansa aikana vain neljännekseen äänistä.

Kuukausia kestäneiden neuvottelujen jälkeen Saksan uusi johtaja saattaa olla sosiaalidemokraattien johtaja yhdessä vihreiden kanssa. Buchanan arvioi, että tätä hallitusta ei ehkä saada koottua jouluun mennessä.

Kummallakaan kristillisdemokraattisen unionin tai sosiaalidemokraattisen puolueen tulevista kansleriehdokkaista ei ole Merkelin kaltaista arvovaltaa johtajana; tulevaisuus lienee harmaampi ja entistä ”eurobyrokraattisempi”?

”Aiemmin Natoa juhlittiin historian menestyksekkäimpänä liittoumana, koska se esti koko kylmän sodan ajan Neuvostoliiton hyökkäykset Naton Eurooppaan”, Buchanan spekuloi.

Vuonna 2001 Nato vetosi V artiklaan, jonka mukaan ”hyökkäys yhtä vastaan on hyökkäys kaikkia vastaan”, ja liittoutui amerikkalaisten kanssa heidän syöksyessään Afganistaniin syyskuun 11. päivän tapahtumien varjolla. Missään tosikoitoksissa ei sotilasliitto ole ollut, vaan aina heikompia vastuksia pommittamassa.

Tämän vuoden elokuussa, kaksikymmentä vuotta myöhemmin, koko Washingtonin vetämä ”länsiliittouma” vetäytyi, Afganistanin armeija mureni ja lännen asettama nukkehallinto Afganistanissa romahti. ”Nato-liittolaisemme saivat näin osallistua Yhdysvaltojen vetäytymisen ja tappion häpeällisiin seurauksiin”, Buchanan sanoo.

Yhdysvaltojen poliittinen painopiste on siirtymässä Euroopasta Aasiaan ja Euroopan yhtenäisyys näyttää olevan mennyttä aikaa.

Britannia on eronnut EU:sta, ja Skotlanti harkitsee eroamista Englannista. Katalonia harkitsee edelleen irtautumista Espanjasta. Sardinia harkitsee irtautumista Italiasta. Puola ja Unkari ovat riidoissa EU:n kanssa sisäpoliittisista uudistuksista. Puola on linjannut, että maan oma laki menee EU-lainsäädännön edelle ja Unkari on samaa mieltä.

EU:n ja Naton eteläisten maiden, Espanjan, Italian ja Kreikan, suurin huolenaihe ei ole niinkään Venäjän hyökkäys, kuin Välimeren yli Afrikasta ja Länsi-Aasiasta tuleva pakolaisinvaasio.

Buchananin pohtiessa näitä maailmanpoliittisia kysymyksiä historian valossa, lännen globalisteja ja finanssieliittiä edustava Rockefeller Foundation on laatinut ”tiekartan”, jonka mukaan ”koronapandemia” saatettaisiin päätökseen ”vuoden 2022 loppuun mennessä”.

Kyynistyneempi politiikan seuraaja voi oikeutetusti kysyä, onko edes alati edessämme liikkuvalla suurvaltojen geopoliittisella pelillä enää konkreettista merkitystä verkottuneessa maailmassa, jossa pieni suurrikkaiden prosenttijengi toteuttaa hämäriä projektejaan valtioiden pelatessa vapaaehtoisesti tai vastentahtoisesti mukana?

Fransiskaanista – vai frankensteinilaista – kapitalismia?

Sillä välin kun tavallinen kansa on yhä huolissaan koronaviruksesta sekä sähkön, ruoan ja kaiken muunkin kallistumisesta, globalistit jatkavat herkeämättä työtään ”suuren uudelleenkäynnistyksen” parissa.

Fabio Vighi kehottaa meitä tutustumaan Maailman talousfoorumin verkkosivuihin. Sieltä löytyy suorastaan ”fransiskaanisin” korulausein julkituotuna, mikä meitä kaikkia odottaa uudessa vihreässä maailmassa, joka on ”oikeudenmukaisempi, turvallisempi ja kestävämpi”, mutta jota tosiasiallisesti hallitsee päivitetty, entistäkin kovempi kapitalismi.

”Tervetuloa vuoteen 2030. En omista mitään, minulla ei ole yksityisyyttä, ja elämä ei ole koskaan ollut parempaa.” Tämä ei ole julmaa parodiaa, vaan otsikko Ida Aukenin, Tanskan entisen ympäristöministerin, kirjoitukselle, joka ilmestyi talousfoorumin verkkosivuille vuonna 2016. Sittemmin tämä monia järkyttänyt kirjoitus on poistettu foorumin sivuilta, mutta se on yhä luettavissa muualta, esimerkiksi Forbesin sivulta.

Auken paljastaa oikeastaan vain yksityiskohtia globalistien vuosikymmenien ajan valmistelemasta uudesta maailmanjärjestyksestä. Lähitulevaisuudessa ”jotkut meistä” elävät mallikaupungeissa, joissa asukas ei omista autoa, taloa, ei edes mitään kodinkoneita saati vaatteitaan. Yksityisomistus on tässä utopiassa täysin poistettu.

Silti olemme Aukenin visiossa tyytyväisiä, koska digitalisoitujen palvelujen kaupungissa, joka on vapautettu liikenteestä ja saasteista, ”meillä on mahdollisuus kuljetukseen, asumiseen, ruokaan ja kaikkeen, mitä tarvitsemme jokapäiväisessä elämässämme”.

Vuokraa ei myöskään tarvitse ”maksaa”, sillä kun olemme pyöräilemässä tai poimimassa päivänkakkaroita, ”joku muu käyttää vapaata tilaamme”. Ostosten tekemisestä tulee kaukainen muisto, sillä ”algoritmi tekee sen puolestani”, koska ”se tuntee makuni paremmin kuin minä itse”. Kun robotiikka on täydessä vauhdissa, työ on muuttunut miellyttäväksi toiminnaksi: ”ajattelu-, luomis- ja itsekehitys -ajaksi”.

Auken on kuitenkin huolissaan ihmisistä, ”jotka eivät asu kaupungissamme”, ”jotka menetimme matkalla”, jotka ovat ”muodostaneet pieniä, omavaraisia yhteisöjä” tai ”jääneet tyhjiin ja hylättyihin taloihin pienissä kylissä”. Häntä myös ”silloin tällöin harmittaa” se, ettei ”todellista yksityisyyttä” enää ole, koska ”kaikki, mitä teen, ajattelen ja haaveilen, tallennetaan [digitaalisesti johonkin]”.

Näistä ”pienistä hankaluuksista” huolimatta transhumanistinen elämä on ”paljon parempaa”, koska lähitulevaisuuden ihminen on voittanut ”kaikki kauheat asiat: elämäntapasairaudet, ilmastonmuutoksen, pakolaiskriisin, ympäristön pilaantumisen, täysin ruuhkautuneet kaupungit, veden ja ilman saastumisen, sosiaaliset levottomuudet ja työttömyyden”.

Vighin mielestä ei tarvita paljon mielikuvitusta ymmärtämään, että ”tämä utopistinen satu on todellisuudessa dystooppinen painajainen siitä yksinkertaisesta syystä, että jos emme enää omista mitään, se johtuu siitä, että kuritettuaan köyhiä ja riistettyään keskiluokilta kaikki mahdollisuudet toimeentuloon, maailman eliitti todella omistaa kaiken”.

Jo nyt, pandemisten rakennemuutosten aikana, suuret uusliberaalit rahoituslaitokset (IMF, Maailmanpankki jne.) ”auttavat” maksukyvyttömyyden partaalla olevia köyhiä maita ”anteliailla lainoilla” ja tukevat samalla tiukimpia pakkolunastuksia.

Kuten ranskalainen anarkokommunisti Daniel Guérin kirjoitti jo vuonna 1936: ”Kun talouskriisi kärjistyy, kun voittoprosentti laskee kohti nollaa, porvaristo näkee vain yhden keinon voittojensa palauttamiseksi: se tyhjentää ihmisten taskut viimeistä senttiä myöten”.

Tämän päivän ”luovan tuhon” ytimessä ei ole muuta kuin uusi ”suurpääoman fasismi”, väittää Vighi. Meille pakotetun ”pandemisen psykodraaman” tavoitteena on tuhota se, mitä reaalitaloudesta on jäljellä ja laatia uusi ”Leviathanin kaltainen yhteiskuntasopimus”; Great Reset, ”suuri uudelleenkäynnistys”, jossa oma selviytymisemme on riippuvainen ylikansallisten rahalaitosten ”hyväntekeväisyydestä”.

”Uusi normaali” on koko ihmiskunnan uudelleenmuotoilu niin, että se hyväksyy neljänteen teolliseen vallankumoukseen perustuvan ”fransiskaanisen kapitalismin”. Jopa Paavi ja katolinen kirkko yhtenä menneen ajan valloista on valjastettu talouselämän Rothschildien ja Rockefellerien pahaenteistä ”inklusiivisuutta” edistämään.

Maailmanlaajuinen hallinto bioturvallisuuden alalla on nykyään selvin osoitus tästä despotismista, joka saa täydellisen taloudellisen ilmaisunsa niin kutsutussa ”sidosryhmäkapitalismissa”: samalla kun suurten monikansallisten yritysten johtajat ja osakkeenomistajat ahmivat valtavia pörssivoittoja, he hallitsevat myös politiikan ja median kenttiä, joilla heidät esitetään hyväntekijöinä.

Tämä on aikamme suurin paradoksi, Vighi selittää: ”rikkain 0,1 prosenttia – globalisaation voittajat, ihmiskunnan historian saalistajaluokka (Bill Gatesista Warren Buffettiin, Bill Clintoniin, Mark Zuckerbergiin ja George Sorosiin) – on myös sosiaalisesti sitoutunut tukemaan jaloja asioita, kuten terveyttä ja maailman nälänhädän torjuntaa”.

Lahjoitustensa ansiosta nämä ”fransiskaanisen kapitalismin filantrooppiset profeetat” käyttävät yhä despoottisempaa vaikutusvaltaa hallituksiin ja niiden hauraisiin instituutioihin. ”Rahan, vallan ja lobbausliittoutumien” kietoutuminen toisiinsa riistää politiikalta viimeisetkin mahdollisen autonomian rippeet siinä määrin, että demokratiat kaikkialla toivottavat nämä ”filantrooppiset saalistajat” avosylin tervetulleiksi kysymättä oleellisia kysymyksiä.

Moraalinen kiristys toimii, mikä tarkoittaa myös sitä, että kapitalismin romahdus ei ole mikään yksi iso, huomiota herättävä tapahtuma: se ei automaattisesti tuota myöskään vallankumouksellisia ristiriitoja, kuten monet uusmarxilaiset sekä äärioikeistolaiset toivovat, saadakseen mahdollisuuden pystyttää savuaville raunioille omat yhteiskuntajärjestelmänsä.

Koska kapitalismin meneillään oleva romahdus on kätketty valepandemian pelotteen alle, ihmisten huomio ja energia keskittyy viruksen kanssa elämiseen. Tällä välin maailmaa ”nollataan” autoritaarisen oligarkian johdolla ja jopa lännen uskonnollisten johtajien siunauksella.

Fabio Vighi: Vasemmisto antautunut hätäkapitalismille

Akateemikkojen ja intellektuellien koronavirusreaktioita seuratessa, asioita kriittisemmin tarkasteleva ulkopuolinen on saanut toistamiseen pettyä ristiriitaisiin ja epäuskottaviin lausuntoihin.

Harvaa poikkeusta lukuun ottamatta, tämän päivän (epä)älymystö toistaa samaa ”koronasanomaa” kuin eri maiden poliittinen johto, valtamedian toimittajat, terveysviranomaiset ja talousvaikuttajat. Koronapolitiikassa vallitsee masentava, irrationaalinen konsensus.

Italialainen vasemmistointellektuelli, Cardiffin yliopistossa Walesissa työskentelevä Fabio Vighi, katsoo että jopa vasemmiston ajattelijat ovat antautuneet ”hätäkapitalismin ideologialle”. Esimerkiksi hän nostaa slovenialaisen Slavoj Žižekin koronakirjoitukset, joissa yhteiskuntien sulkutiloja ei kritisoida, vaan ylistetään.

Vighi vetää tästä synkät johtopäätökset, joihin on vaikea olla yhtymättä: nykyvasemmisto on kyvytön näkemään, miten koronakriisi toimii täydellisenä myrskynä, joka vain nopeuttaa autoritaarisen kapitalismin nousua uusliberalismin tuhkasta.

Vighin mukaan merkityksellisen vasemmisto-opposition katoaminen, joka oli avaintekijä jo uusliberalistisen vallankumouksen onnistumisessa, on ratkaisevaa kapitalistisen vallan uuden vaiheen käynnistymiselle, jossa entisenlainen ”työyhteiskunta” liberaalidemokraattisine päällysrakenteineen tullaan kylmästi romuttamaan.

Sensuurin valta nykyisessä yritysten omistamassa infosfäärissä pakottaa kaikenlaisen toisinajattelun marginaaliin, ”salaliittoteorioiden” maailmaan. Yhteiskunnallisesti merkittävissä asemissa olevat eivät halua pudota paarialuokkaan – niinpä he ovat joko hiljaa, tai tukevat ulostuloissaan vallitsevaa narratiivia.

Älyllisesti rehellisempi akateemikko Vighi vierastaa julkisesti ”salaliittoajattelua”, mutta uskaltaa sentään sanoa, että ”nykypäivän ideologia ylläpitää hegemoniaansa demonisoimalla kaikki poikkeamat virallisesta agendasta”.

Kuitenkin kriisiytynyt kapitalismi on itse kaivanut ”orwellilaisen kaninkolon, johon olemme vajoamassa”. Vighistä kyse ei ole pelkästään ”sodasta virusta vastaan, vaan työyhteiskuntaa vastaan”, jonka kannattavuus on heikentynyt dramaattisesti viimeisten neljän vuosikymmenen aikana ja joka on paisuttanut rahoituskuplia, joiden puhkeaminen voi vielä räjäyttää kaiken.

Hän toistaa näkemyksensä siitä, että jo valepandemiaa edeltänyt maailmantalous tukehtui kestämättömään velkavuoreen (sekä yksityiseen että julkiseen). Syksyllä 2019 maailmanlaajuinen velkasuhde suhteessa bruttokansantuotteeseen oli noussut kaikkien aikojen korkeimmalle tasolle, 322 prosenttiin, ja varoituksia tuhoisan romahduksen lähestymisestä annettiin päivittäin.

Koronakriisi olisi nähtävä globaalikapitaalin itsekkäänä pelastautumisyrityksenä epävakaassa tilanteessa. Länsimaiset hallitukset ovat nyt perustamassa bioturvallisuusinfrastruktuureja, joiden tarkoituksena on hallita talouden romahtamisesta johtuvia väistämättömiä häiriöitä; ”sopimukseen” sisältyy myös rahoitusmarkkinoiden uudelleenkäynnistyminen ja hyperinflaatio, jonka myötä eliitti ottaa haltuunsa lähes kaiken, mitä voidaan omistaa ja hallita.

”Tämän vuoksi meillä ei ole edessämme vain väliaikainen terveydellinen hätätilanne, joka hälvenee heti, kun vaara on julistettu hävinneeksi. Kyseessä on pikemminkin maailmanlaajuinen instrumentum regni, jota toistetaan jokaisella mahdollisella kerralla”, Vighi varoittaa.

Toisin sanoen, kapitalismi keksii itsensä uudelleen ”täysin digitalisoituna feodaalisena teknokratiana”. Viime kädessä hengitystievirus toimii harhautuksena: bioturvallisuuden varjolla annamme hyväksyntämme kapitalistiselle vallankaappaukselle, joka tuomitsee suurimman osan meistä sukupuuttoon tai vapaaehtoiseen/vastentahtoiseen orjuuteen: tulevaisuuteen, jossa identiteettimme muokataan ”kulutuskeskeisestä oikeudettomaksi”.

Vighin mielestä nykyvasemmistolaiset tukevat täysin ”kapitalistista valtiota ja sen yhä kestämättömämpiä pelastuskertomuksia”. Yli vuosi koronapandemian virallisen alkamisen jälkeen he suhtautuvat edelleen myönteisesti kaikkiin rajoittaviin toimenpiteisiin ja kansanterveyden nimissä tehtäviin poliittisiin päätöksiin.

Teknokraattinen valtio, olipa se sitten näennäisesti liberaali tai konservatiivinen, punainen, sininen tai vihreä, on vain ”talouden poliittinen lihas”: omaksutuilla ismeillä ei ole todellista merkitystä tässä ylikansallisen rahavallan omistamassa systeemissä.

Vighi katsoo, että koronaviruksen varjolla aiheutettu sosioekonominen tuho suuressa osassa maailmaa on ”täysin sopusoinnussa hätäkapitalismin dystooppisen himon kanssa” – se on itse asiassa olennainen osa pääoman ”mieletöntä rationaalisuutta”, joka on täysin välinpitämätön niitä kohtaan, joita poljetaan ja jotka jätetään jälkeen.

Neljännen teollisen vallankumouksen puolustajat toivottavat avoimesti tervetulleeksi ”suuren uudelleenkäynnistyksen”. Kyseessä on yhteiskunnan massiivinen muodonmuutos, jonka tavoitteena on ”kopioida kapitalistinen sorto korkeammalla teknologisen monimutkaisuuden tasolla ja jossa bioturvallisuus toimii ideologisena vahtikoirana”.

Virus on tarjonnut ihanteellisen maaperän, ei ”globaalin solidaarisuuden kukoistukselle ja kommunismin väistämättömyydelle”, vaan väkivaltaisen ”luovan tuhon” prosessin käynnistämiselle, jonka tavoitteena on ”sosiaalis-taloudellisen apartheidin aikaansaaminen köyhyyden, sorron ja propagandan tappavalla yhdistelmällä”.

Poliittisesti katsottuna, horisontissa ei ole odotettavissa mitään vallankumouksellista uutta alkua – ainakaan jos Vighiltä kysytään. Koronaviruksen pysähtymisen yhdistäminen kommunismin mahdollisuuteen voi olla teoreettisesti ovelaa, mutta se on edelleen vain idealistista tai kyynistä harhautusta.

Vasemmistolainen Vighi on huomannut, että korona-aikana hyödynnetään myös pahimman luokan propagandaa: jos protestoi poikkeusoloja ja koronarajoituksia vastaan, tulee leimatuksi ”äärioikeistolaiseksi”.

Kapinan merkitys on jo poistumassa sanastostamme, mutta samalla lisätään virkavallan valtuuksia, aivan kuin kansalaisten mahdollisia vastareaktioita ennakoiden. Vighi pelkää, että ”ilman kansan kollektiivisen vastarinnan muotoja, yhteiskunta muuttuu ulkoilmavankilaksi – mikäli meidät edes päästetään ulos kodeistamme”.

Vaikka ei ole epäilystäkään siitä, että olemme todistamassa kapitalismin romahdusta, on naiivia olettaa, että tällainen romahdus on välttämättä räjähdysaltis: vaikka se luo kurjuutta useimmille, se ei synnytä spontaanisti vallankumouksellisia olosuhteita uudelle fasismille, kommunismille, tai jollekin muulle vaihtoehdolle.

Vighin mielestä ”sivilisaatiomme hidastunut romahdus” synnyttää nykyisessä vaiheessa vain sen ”autoritaarisen kaksoisolennon”. Kapitalistinen romahdus yrittää valtamedian ja auktoriteettien avustuksella pakottaa meidät uskomaan, että selviytyäksemme meidän on suostuttava suurempiin annoksiin ”vihreämpää, turvallisempaa ja oikeudenmukaisempaa” hätäkapitalismia.

Lyhyesti sanottuna olemme kokemassa tektonista muutosta, jossa kapitalismi pyrkii pitämään itsensä hengissä muuttamalla hieman muotoaan. Entinen yhteiskunnallinen rakenne tuhotaan, koronaan väsyneet ja talouskriisin kurjistamat massat kurinalaistetaan. Jotta tämä onnistuisi, tarvitaan päivitettyä ideologiaa.

Monille länsimaisille vasemmistolaisille ”usko koronaan kataklysmisenä tapahtumana” oli aina poliittinen valinta, erityisesti Trumpin ja Bidenin välisen vaalikilpailun jälkeen. Heidän perustelunsa voidaan tiivistää seuraavasti: koska useimmat koronaskeptikot tulevat poliittisesti oikealta, virallinen ”sosiaalidemokraattinen kertomus” on ehdottoman luotettava.

Sama ”väärinkäsitys” pätee myös oikeistolaisiin, jotka pitävät lukituksia ”sosialistisina toimenpiteinä” ja näkevät ”kulttuurimarxismia” siellä, missä itse asiassa vain kapitalistinen koneisto jauhaa kansallisvaltiot ja natiivikulttuurit jo ajat sitten syrjäyttänyttä globalisaatiota uuteen muottiin.

”Tällainen poliittinen hämmennys on tyypillistä ajallemme”, toteaa Vighi. Se vahvistaa sen, että vanhentunutta vasemmisto/oikeisto -jakoa manipuloidaan kyynisesti ”havaintojen hallitsemiseksi” osana ”hajota ja hallitse” -ajattelua, jonka ainoa tavoite on nopeuttaa väkivaltaista järjestelmämuutosta.

Nyt kuitenkin yhä useammat ihmiset epäilevät sitä, mitä monet järjestelmällisesti vaiennetut äänet ovat sanoneet alusta alkaen: koronaviruksen aiheuttama kriisi on suurelta osin lavastettu.

Jokaisen, joka haluaa ajatella itse, olisi pitänyt jo tajuta, että tämä hätätilakertomus on – kuten monet muutkin aiemmat ja tulevat narratiivit – epäjohdonmukainen. Monet todisteet viittaavat siihen, että ”koronakuolemia” on paisuteltu ottamalla ajoissa käyttöön uusia lääketieteellisiä menettelytapoja. WHO:n sanoin, ”sovelletaan aina näitä ohjeita, riippumatta siitä, voidaanko niitä pitää lääketieteellisesti oikeina vai ei”.

Kuten jokaisen ideologian kohdalla, todisteiden saatavuus ei kuitenkaan riitä. Pikemminkin ”todellisena tieteenä” (joka on niin todellista, että se kieltää kaiken epäilyn ja keskustelun) mainostetun tieteen valta muistuttaa uuden uskonnon valtaa, kuten Jacques Lacan varoitti jo vuonna 1974: ”Tiede korvaa uskonnon ja on sitäkin despoottisempi, tympeämpi ja hämäräperäisempi.”

Kapitalismi panostaa tietenkin ”todellisen tieteen” voimaan aivan yhtä paljon kuin se hyödyntää ”terveyttä”, joka on nykyään maailman kannattavin liiketoiminta. Ideologisessa mielessä tärkein uutuus liittyy nykyään pelko-pelastus -parin kurinalaiseen käyttöön. Vaikka jotkut maat vastustavat ideologista aaltoa, useimmat länsimaiset demokratiat ovat päättäneet ratsastaa sillä.

Lopputulos on, että olemme antautumassa pelon ja eristämisen (ja naapurien vasikoinnin) kautta tapahtuvaan hallintaan, joka katsotaan kansalaishyveeksi. Kuten Giorgio Agamben on todennut, ”paljaan elämän” (vita nuda) tilaa pandemia-aikana parhaiten ilmentävä hahmo on ”oireeton potilas”, joka mahdollisena taudinkantajana tekee jatkuvasta rokottamisesta ja testaamisesta välttämätöntä, jotta yhteiskunnallisen osallistumisen oikeus säilyisi.

Tutkijana Vighistä on mielenkiintoista havaita, ”miten globaalia (ideologista) rokottamista vaaditaan nyt takaamaan jonkinlainen sosiaalinen identiteetti, joka voisi kompensoida jatkuvaa tuhoa”. Koronakriisi muistuttaa todellakin yhä enemmän ”uutta globaalia uskontoa, jolla on liturginen rakenne sakramentteineen ja rituaaleineen”: sosiaalisen etäisyyden ottaminen, kasvomaskin käyttäminen, käsien pakonomainen desinfiointi, järjestelmällinen epäluulo muita kohtaan ja niin edelleen.

Kaikki tämä jähmettyy ”uskomusjärjestelmäksi, jonka tarkoituksena on nostaa bioturvallisuus uuden jumaluuden asemaan, samalla kun pelisääntöjä muutetaan selkämme takana”. Terrorismin vastaisen sodan” korvaava ”sota virusta vastaan” täyttää saman ideologisen tarkoituksen. Nyt ”vihollinen” on näkymätön ja kaikkialla.

Kohteena on nyt ”vieraiden valtojen” tai ”terroristien” asemasta eri valtioiden oma väestö, joka on tiedotusvälineiden pelonlietsonnan ja bioteknologisen valvonnan kohteena – ei ainoastaan terveyspassin ja rokottamattomien erottelun myötä, vaan myös ID2020-hankkeen avulla, jonka rinnalla todennäköisesti otetaan käyttöön sosiaalinen luototus ja vain vuokraan perustuva talous.

Vighi sanoo suoraan, että mikäli emme kehitä kollektiivisia vastarinnan muotoja nykyistä korona-ahdinkoa vastaan, emme pian herää kommunismiin, ”vaan uusfeodaaliseen helvettiin, jossa herrat orjuuttavat meidät suojellakseen meitä ja suojelevat meitä orjuuttaakseen meidät”.

Valepandemia kapitalismin kriisin peittäjänä

”Puolitoista vuotta viruksen saapumisen jälkeen, jotkut ovat ehkä alkaneet ihmetellä, miksi yleensä niin häikäilemätön valtaeliitti päätti jäädyttää globaalin voitontavoittelukoneistonsa sellaisen taudinaiheuttajan edessä, joka kohdistuu lähes yksinomaan tuottamattomiin yli 80-vuotiaisiin”, kirjoittaa Fabio Vighi provosoivasti.

Miksi kaikki tämä humanitaarinen kiihko? Cui bono? Öljyn, aseiden ja rokotteiden parissa toimivat yritysjätit eivät pysäyttäneet planeettaa myötätunnosta ihmiskuntaa kohtaan. Syy on siinä, että jo ennen korona-aikaa maailmantalous oli ”uuden kolossaalisen romahduksen partaalla”. Vighi on kirjoittanut koosteen siitä, miten paine kasvoi ja mihin se johti.

Vuoden 2019 kesäkuussa Sveitsissä sijaitseva Kansainvälinen järjestelypankki (BIS), ”kaikkien keskuspankkien keskuspankki”, antoi vuotuisessa talousraportissaan varoituksen. Asiakirjassa korostettiin ”ylikuumenemista […] velkarahoituslainojen markkinoilla”, joilla ”luottostandardit ovat heikentyneet” ja ”vakuudelliset lainavelvoitteet (CLO) ovat nousseet voimakkaasti – mikä muistuttaa vakuudellisten velkasitoumusten [CDO] jyrkkää nousua, joka voimisti subprime-kriisiä [vuonna 2008]”.

Saman vuoden elokuussa BIS julkaisi valmisteluasiakirjan, jossa vaadittiin ”epätavanomaisia rahapoliittisia toimenpiteitä” ”reaalitalouden suojaamiseksi rahoitusolojen heikkenemisen jatkumiselta”.

15. elokuuta 2019, maailman suurin varainhoitoyhtiö BlackRock julkaisi myös oman raporttinsa, Dealing with the next downturn, jossa kehotettiin Yhdysvaltojen keskuspankkia ruiskuttamaan likviditeettiä suoraan rahoitusjärjestelmään katastrofaalisen romahduksen estämiseksi. ”Tarvitaan ennennäkemätöntä reagointia, kun rahapolitiikka on käytetty loppuun, eikä pelkkä finanssipolitiikka riitä. Tämä reaktio edellyttää todennäköisesti suoraa toimintaa”, raportissa todetaan.

22. – 24. elokuuta 2019 G7-maiden keskuspankkiirit kokoontuivat Yhdysvalloissa, Wyomingin Jackson Holessa, keskustelemaan kiireellisistä toimenpiteistä uhkaavan romahduksen estämiseksi. St. Louisin keskuspankin pääjohtaja James Bullard ennakoi tulevaa sanoen kollegoilleen, että ”meidän on vain lakattava ajattelemasta, että ensi vuonna asiat ovat normaalisti.”

Jo syyskuussa Yhdysvaltojen keskuspankki Federal Reserve aloitti hätärahoitusohjelman pumppaamalla Wall Streetille satoja miljardeja dollareita viikossa ja ryhtymällä toteuttamaan BlackRockin ”Going direct” -suunnitelmaa. Ei ole yllättävää, että maaliskuussa 2020 Fed palkkasi BlackRockin hallinnoimaan pelastuspakettia vastauksena koronakriisiin.

2019 syyskuussa presidentti Donald Trump puolestaan allekirjoitti toimeenpanomääräyksen, jolla perustetaan kansallinen influenssarokotteiden työryhmä, jonka tavoitteena on laatia ”viisivuotinen kansallinen suunnitelma, jolla edistetään ketterämpien ja skaalautuvampien rokotteiden valmistustekniikoiden käyttöä ja vauhditetaan monilta tai kaikilta influenssaviruksilta suojaavien rokotteiden kehittämistä”.

Tällä pyritään torjumaan ”influenssapandemiaa”, joka ”toisin kuin kausiluonteinen influenssa […] voi levitä nopeasti ympäri maailmaa, tartuttaa suuremman määrän ihmisiä ja aiheuttaa suuren määrän sairastumisia ja kuolemantapauksia väestöryhmissä, joilla ei ole aiempaa immuniteettia”.

Finanssieliitin piireissä liikkuva immunologi Antony Fauci antoi jo vuoden 2017 tammikuussa näennäisen profeetallisen lausunnon, jossa hän kertoi, että ”epäilemättä” Trump joutuisi kohtaamaan ”yllättävän tartuntatautiepidemian” presidenttikautensa aikana.

Lokakuussa 2019 New Yorkissa simuloitiin maailmanlaajuista zoonoosipandemiaa Johns Hopkinsin bioturvallisuuskeskuksen ja Bill ja Melinda Gates -säätiön koordinoimassa strategisessa harjoituksessa nimeltä Event 201.

21. – 24. tammikuuta 2020 Sveitsin Davosissa pidettiin Maailman talousfoorumin vuosikokous, jossa keskusteltiin sekä taloudesta että rokotuksista. 23. tammikuuta Kiina sulki Wuhanin ja muita Hubein maakunnan kaupunkeja ”ärhäkän viruksen” leviämisen estämiseksi. Maaliskuussa maailman terveysjärjestö WHO:n pääjohtaja kutsuu väitettyä virusepidemiaa pandemiaksi. ”Loppu on historiaa”, Vighi toteaa.

Cardiffin yliopistossa Walesissa työskentelevä italialaistutkija Vighi väittää, että lukitusten ja taloudellisten transaktioiden maailmanlaajuisen keskeyttämisen tarkoituksena oli antaa Yhdysvaltojen keskuspankille mahdollisuus lykätä hyperinflaatiota, uutta ja entistä pahempaa talouden romahdusta.

Valtavirran narratiivi pitäisi siis kääntää päinvastaiseksi, väittää Vighi. Osakemarkkinat eivät romahtaneet maaliskuussa 2020 siksi, että yhteiskunnat suljettiin koronaviruksen vuoksi: pikemminkin sulkutiloja määrättiin, koska rahoitusmarkkinat olivat romahtamassa. Lukitusten myötä liiketoimet keskeytettiin, mikä vähensi luoton kysyntää ja pysäytti taloutta vaivaavan ”tartunnan”.

Vuonna 2019 maailmantaloutta vaivasi sama sairaus, joka oli aiheuttanut vuoden 2008 asuntolainakriisin. Se tukehtui kestämättömään velkaan. Nyt tarvittiin poikkeuksellisia toimia rahoitusrakenteiden rakenneuudistuksen toteuttamiseksi: talouden moottori täytyi sammuttaa. Jos rahoitussektorille pumpattu valtava määrä likviditeettiä olisi päätynyt arkisiin liiketoimiin, olisi syntynyt rahapoliittinen tsunami, jolla olisi ollut katastrofaaliset seuraukset.

Vighin mielestä ahdinkomme ytimessä on ylitsepääsemätön rakenteellinen umpikuja. Velkarahoitukseen perustuva kapitalismi on saavuttanut kasvunsa rajat. Pääomat suuntaavat rahoitusmarkkinoille, koska työhön perustuva talous on yhä kannattamattomampaa. Vighi selittää, miten tähän on tultu, joten aiheesta kiinnostunut voi syventyä kapitalismin ”liikkuvaan ristiriitaan”.

Lopputulos joka tapauksessa on, että ”meneillään oleva paradigman muutos on välttämätön edellytys kapitalismin (dystooppiselle) selviytymiselle, sillä kapitalismi ei enää kykene uusintamaan itseään massapalkkatyön ja siihen liittyvän kulutusutopian avulla”.

Vighi on vakuuttunut siitä, että ”systeeminen romahdus saneli pandemia-agendan”. Kyseessä on ”sellaisen tuotantotavan kannattavuuden laskusuhdanne, jonka automaatio tekee tarpeettomaksi”. Tästä sisäänrakennetusta syystä kapitalismi on ”yhä riippuvaisempi julkisesta velasta, matalista palkoista, varallisuuden ja vallan keskittämisestä, pysyvästä poikkeustilasta ja rahoitusakrobatiasta”.

Jos ”seuraamme rahaa”, huomaamme, että viruksen salakavalasti aiheuttama taloudellinen saarto on saavuttanut kaikkea muuta kuin vähäpätöisiä tuloksia, Vighi luettelee.

Kuten odotettiin, koronakriisi on antanut Fedille mahdollisuuden järjestää rahoitusalan uudelleen painamalla jatkuvasti miljardeja dollareita tyhjästä. Se on myös nopeuttanut pienten ja keskisuurten yritysten häviämistä ja antanut suurten konsernien monopolisoida kauppavirtoja.

Se on lisäksi edelleen alentanut työntekijöiden palkkoja ja helpottanut huomattavia pääomasäästöjä ”älykkään työnteon” avulla, mahdollistanut sähköisen kaupankäynnin kasvun, teknologiajättien kasvun ja lääketehtaiden lisääntymisen (tähän kuuluu myös paljon parjattu muoviteollisuus, joka tuottaa nyt viikoittain miljoonia uusia kasvomaskeja ja käsineitä, joista monet päätyvät valtameriä ja muuta luontoa saastuttamaan).

”Pelkästään vuonna 2020 maapallon noin 2200 miljardöörin varallisuus kasvoi 1,9 biljoonalla dollarilla, mikä on historiallisesti ennennäkemätön kasvu. Kaikki tämä kiitos taudinaiheuttajan, joka on niin tappava, että virallisten tietojen mukaan vain 99,8 prosenttia tartunnan saaneista selviää hengissä, eivätkä useimmat heistä saa mitään oireita”, Vighi sarkastisoi.

”Koronarikoksen” taloudellinen motiivi on sijoitettava laajempaan yhteiskunnallisen muutoksen kontekstiin. Jos raaputamme virallisen kertomuksen pintaa, ”uusfeodaalinen skenaario” alkaa hahmottua. Yhä tuottamattomampien kuluttajien massoja säännellään ja heitetään syrjään yksinkertaisesti siksi, että globalistit eivät enää tiedä, mitä heidän kanssaan pitäisi tehdä.

Köyhtynyt keskiluokka on nyt yhdessä alityöllistettyjen ja syrjäytyneiden kanssa ”ongelma”, jota on käsiteltävä lukitusten, ulkonaliikkumiskieltojen, joukkorokotusten, propagandan ja yhteiskunnan militarisoimisen keinoin eikä työn, kulutuksen, osallistuvan demokratian, sosiaalisten oikeuksien (jotka kollektiivisessa mielikuvituksessa on korvattu vähemmistöjen oikeuksilla) ja ”hyvin ansaittujen lomien” porkkanalla.

Siksi on Vighin mukaan harhaa uskoa, että lukitusten tarkoitus on terapeuttinen ja humanitaarinen. ”Milloin pääoma on koskaan välittänyt ihmisistä? Välinpitämättömyys ja ihmisvihamielisyys ovat tyypillisiä piirteitä kapitalismille, jonka ainoa todellinen intohimo on voitto ja sen mukanaan tuoma valta.”

Nykyään kapitalistinen valta voidaan tiivistää maailman kolmen suurimman sijoitusrahaston nimiin: BlackRock, Vanguard ja State Street Global Advisor. Nämä jättiläiset, jotka istuvat valtavan rahoituslaitosgalaksin keskellä, hallinnoivat arvomassaa, joka on lähes puolet maailman BKT:stä, ja ne ovat suurimpia osakkeenomistajia noin 90 prosentissa pörssiyhtiöistä.

Niiden ympärillä toimii kansainvälisiä instituutioita, kuten Kansainvälinen valuuttarahasto, Maailmanpankki, Maailman talousfoorumi, Trilateraalinen komissio ja Kansainvälinen järjestelypankki, joiden tehtävänä on koordinoida yhteisymmärrystä rahoituskonstellaation sisällä.

Voimme varmuudella olettaa, että kaikki keskeiset strategiset päätökset – taloudelliset, poliittiset ja sotilaalliset – ovat ainakin vahvasti näiden eliittien vaikutuksen alaisia. Vai haluammeko uskoa, että vaivainen virus on yllättänyt heidät? Pikemminkin SARS-CoV-2 on nimi psykologisen sodankäynnin erikoisaseelle, joka otettiin käyttöön suurimman tarpeen hetkellä.

”Miksi meidän pitäisi luottaa lääkealan suurkartelliin (WHO), joka ei vastaa ’kansanterveydestä’ vaan pikemminkin yksityisten tuotteiden maailmanlaajuisesta markkinoinnista mahdollisimman kannattavin hinnoin”, Vighi kysyy vihaisesti.

Kansanterveysongelmat johtuvat surkeista työoloista, huonosta ravitsemuksesta, ilman, veden ja ruoan saastumisesta ja ennen kaikkea laajalle levinneestä köyhyydestä, mutta yksikään näistä ”taudinaiheuttajista” ei ole WHO:n humanitaaristen huolenaiheiden luettelossa. D-vitamiinista ei puhuta mitään, vaaditaan vain lisää medikalisaatiota ja arveluttavia rokotteita.

”Lääketeollisuuden saalistajien, kansallisten ja ylikansallisten lääketieteellisten virastojen ja kyynisten poliittisten valvojien väliset valtavat eturistiriidat ovat nyt avoin salaisuus”, Vighi arvioi. Terveydenhuollon hätätilajärjestöä ohjaavalle klikille on tärkeintä vain ruokkia voittoa tuottavaa koneistoa ja jokainen liike suunnitellaan tätä tarkoitusta varten, opportunismin motivoiman politiikan ja median tuella.

Jos sotateollisuus tarvitsee sotia, lääketeollisuus tarvitsee sairauksia. Ei ole sattumaa, että ”kansanterveys” on maailmantalouden ylivoimaisesti kannattavin ala, sillä niin kutsuttu Big Pharma käyttää lobbaukseen noin kolme kertaa enemmän rahaa kuin Big Oil ja kaksi kertaa enemmän kuin Big Tech.

Rokotteiden ja kokeellisten geeniseosten mahdollisesti loputon kysyntä tarjoaa lääkekartelleille mahdollisuuden lähes rajattomiin voittovirtoihin, varsinkin kun ne taataan julkisin varoin tuetuilla joukkorokotusohjelmilla (mikä lisää velkaa, joka lankeaa tavalla tai toisella kansalaisten maksettavaksi).

Italialaistutkija kysyy aiheellisesti, miksi kaikki järkevät koronahoidot on rikollisesti kielletty tai sabotoitu? Miksi kaikki ihmiset – lapset mukaan luettuina – pitäisi piikittää aineilla, joilla on huolestuttavia haittavaikutuksia, kun samaan aikaan tiedetään, että yli 99 prosenttia oletetun koronatartunnan saaneista sairastaa taudin oireettomasti ja toipuu?

Vastaus on ilmeinen: koska rokotteet ovat kolmannen vuosituhannen kultainen vasikka, kun taas perinteinen ihmiskunta on ”viimeisen sukupolven” hyväksikäyttömateriaalia koe-eläinten tavoin. Näin kyynisesti toimivat suursijoittajat ja valuuttakeinottelijat, ”filantroopit ja yhteiskunnan tukipylväät”, jotka ovat haalineet itselleen valtavan omaisuuden.

Tässä tilanteessa hätätilan lavastaminen onnistui ennenkuulumattomalla yleisen mielipiteen manipuloinnilla. Jokainen pandemiasta käytävä ”julkinen keskustelu” on häpeämättömästi yksityistetty tai pikemminkin monopolisoitu finanssieliitin rahoittamissa teknis-tieteellisissä komiteoissa. Mediatalojen ollessa saman pääomapiirin hallussa, on virallisen ”koronaopin” kyseenalaistamisesta tehty lähes mahdotonta.

Koronakriisiä varten laadittiin kuvitteellinen kertomus, joka perustui epidemiariskiin, joka esitettiin siten, että se lisää ihmisten pelkoa ja alistuvaa käyttäytymistä. Vighi epäilee, että kyseessä on todennäköisesti vain ”diagnostinen uudelleenluokittelu”.

Tarvittiin vain ”epidemiologisesti epäselvä influenssavirus, jonka varaan voitiin rakentaa aggressiivinen tarina tartunnasta, joka liittyi maantieteellisiin alueisiin, joilla hengitystie- tai verisuonitautien vaikutus iäkkäisiin ja immuunipuutteiseen väestöön on suuri – ehkäpä raskaiden saasteiden pahentamana”.

Paljon ei Vighin mielestä edes tarvinnut keksiä, sillä ”kehittyneiden” maiden tehohoitoyksiköt olivat romahtaneet jo koronan tuloa edeltävinä vuosina, ja kuolleisuus oli noussut huippuunsa, minkä vuoksi kukaan ei ollut edes uneksinut karanteenien asettamisesta. Toisin sanoen, julkiset terveydenhuoltojärjestelmät oli jo purettu ja siten valmistauduttu pandemiaskenaarioon.

Tässä hulluudessa on kuitenkin kieroutunutta järkeä: julistetaan hätätila, mikä aiheuttaa paniikkia, joka puolestaan johtaa sairaaloiden ja hoitokotien tukkeutumiseen (joissa on suuri sepsiksen riski), häijyjen protokollien soveltamiseen ja sairaanhoidon keskeyttämiseen. Näin ”tappajaviruksesta” tuli ”itseään toteuttava ennustus”, Vighi määrittelee sosiologian klassikkotermein.

Taloudellisen vallan pääkeskuksissa (erityisesti Pohjois-Amerikassa ja Euroopassa) koronapropagandan levittäminen on välttämätöntä schmittiläisen ”poikkeustilan” ylläpitämiseksi, joka hyväksytään ”ainoana mahdollisena poliittisen ja eksistentiaalisen rationaalisuuden muotona”.

”Kokonaiset väestöryhmät, jotka altistuvat voimakkaalle mediapommitukselle, antautuvat itsekurin kautta ja noudattavat irvokkaalla innolla ’kansalaisvastuun’ muotoja, joissa pakottaminen muuttuu altruismiksi”, Vighi sanataiteilee.

Koko pandemian käsikirjoitus – ”tartuntakäyristä” aina ”koronakuolemiin” – perustuu PCR-testiin, joka hyväksyttiin SARS-CoV-2:n havaitsemiseen WHO:n toimeksiannosta ennätysajassa tehdyssä tutkimuksessa. Joukko kansainvälisesti tunnettuja asiantuntijoita on kyseenalaistanut PCR-testin diagnostisen luotettavuuden, mutta heitä ei tietenkään ole kuunneltu.

Koronaan liittyvä pelon lietsonta jatkuu edelleen, vaikka joitakin toimenpiteitä on lievennetty ja yhteiskuntia taas toistaiseksi avattu. Ymmärtääksemme miksi, meidän on palattava taloudelliseen motiiviin. Viruksen ”variantit” pitkittävät valepandemiaa, joka luotiin peitteeksi talouskriisille, kapitalismin ”nollaamiselle” ja yhteiskuntien uudelleen järjestämiselle. Tämän maailmanlaajuisen vallankaappauksen järjestäjien on myönnettävä omaavan tiettyä sadistista nerokkuutta.

Vighi katsoo, että ”seniili kapitalismi” tarvitsee yhä koronavirusta, sillä sen ainoa selviytymismahdollisuus riippuu siitä, että pandemian varjolla saadaan viimeisteltyä ”paradigmasiirtymä liberalismista oligarkkiseen autoritarismiin”. Tavoite on jo melkein saavutettu ja lähitulevaisuuden teknofeodalismin perustukset laskettu.

Eliitti, joka on huijannut maailman koronatottelevaisuuteen, on ”kapitalistisen automaatin antropomorfinen ilmentymä, jonka näkymättömyys on yhtä ovelaa kuin itse viruksella”. Ja aikakautemme uutuus on se, että ”lukittu yhteiskunta” takaakin parhaiten kapitalistisen koneen uusittavuuden, riippumatta sen dystooppisesta päämäärästä.

Makaaberilla tavalla enemmistö – epäpoliittisista kansalaisista aina oikeistoon ja vasemmistoon, kulttuuriväkeen, vähemmistöihin ja ilmastoaktivisteihin – antautuu kapitalistiselle oligarkialle, jonka suunnitelmissa siintää transhumanistinen tulevaisuus: isäntien ja uusorjien globaali luokkayhteiskunta, jossa ihmisyyden ja teknologian väliset rajat katoavat.

Vighi lohduttaa itseään ja lukijaansa julistamalla, että ”kaikki totalisaatioon tähtäävä valta on tuomittu epäonnistumaan”. Tämä koskee hänen mielestään myös ”koronauskonnon ylipappeja ja heidän institutionaalisia sätkynukkejaan”, jotka ovat mobilisoineet terveydenhuollon hätätilaan globaalin mittakaavan psykologisen operaation toteuttamiseksi.

Kiinalaisnäkökulmaa lännen globalistien valuuttasotiin

Törmäsin hiljattain kiinalaisen Song Hongbingin kirjaan Valuuttasodat, 貨幣戰爭 , joka julkaistiin alun perin vuonna 2007. Songin teoksen lähtökohtana on, että länsimaita hallitsee viime kädessä yksityispankkiirien ryhmä, joka johtaa eri maiden keskuspankkeja ja keinottelee valuutoilla omaa etuaan ajaen.

Kirjan kerrotaan olleen Kiinassa myyntimenestys ja sen ovat väitetysti lukeneet monet maan hallituksen ja liike-elämän korkean tason edustajat. Sinänsä kirjan teesit eivät tarjoa mitään uutta, mutta hyvä, jos myös Aasiassa tiedostetaan lännen nykyisen alennustilan taustat ja vaikuttajat.

Songin teosta on tietenkin kritisoitu lännen mediassa ”salaliittoteorioihin tukeutuvaksi”. Kirjan mukaan länsimaita yleensä ja erityisesti Yhdysvaltoja hallitsee kansainvälisten pankkiirien klikki, joka käyttää valuuttamanipulaatiota vaurastuakseen (tästä nimi, ”Valuuttasodat”) lainaamalla ensin rahaa kehitysmaille Yhdysvaltojen dollareina ja myymällä sitten näiden maiden valuutan lyhyeksi.

Japanin menetetty vuosikymmen, Aasian vuoden 1997 rahoituskriisi, Latinalaisen Amerikan rahoituskriisi ja monet muut tapahtumat talouden rintamalla, johtuvat Songin mukaan juuri lännen kapitalistiluokan keinottelusta. Lisäksi Song esittää, että Rothschildin suvulla on todellisuudessa yhä suurin omaisuus, vaikka ”maailman rikkaimmiksi” esitetään milloin mitäkin muita nimiä.

Song on myös järkytyksekseen huomannut, että Yhdysvaltojen kuuluisa keskuspankki, Federal Reserve, ei olekaan valtion omistama, vaan sitä ylläpitävät yksityisen sektorin pankit, jotka ovat kaikki uskollisia länttä hallitsevalle eliitille. Samoja teorioita on kierrätetty lännessä äärioikeiston piirissä, vaikka Songin teos ei kirjoittajansa ja kiinalaislukijoiden mielestä olekaan juutalaisvastainen.

Kirjassa tarkastellaan muutakin taloushistoriaa ja väitetään, että ”fiat-raha” itsessään on lännen globalistien luoma manipulointiväline; se näkee kultakantaan sidottujen valuuttojen lakkauttamisessa ja fiat-valuutan käyttöönotossa ”pankkiliigan” ja länsimaiden hallitusten välisen kamppailun, joka päättyi ensin mainittujen voittoon. Song neuvoo Kiinan hallitusta pitämään maan valuuttaa tarkasti silmällä.

Kun markkinat romahtivat ja Yhdysvalloissa vuosina 2007-2009 koettu asuntomarkkinoiden lainakriisi nousi otsikoihin myös Kiinassa, Songin kirja ampaisi myydyimpien listalle. Kirjaa suositeltiin luettavaksi, jotta ihmiset ymmärtäisivät, miksi finanssikriisi tapahtui.

Goldman Sachsin tuolloinen toimitusjohtaja Fred Hu on kiistänyt kirjan väitteet ja sanonut Songin tekstin sisältävän ”monia virheitä, asiayhteydestä irrotettuja ja liioiteltuja väitteitä”. Songin kirjassa yhdistyvät kuulemma ”äärivasemmistolaiset ja äärioikeistolaiset tendenssit”, sekä ”populismi, isolationismi ja anarkismi”.

Kirjaa on kritisoitu myös antisemitististen teorioiden edistämisestä. Kirjassa sanotaan, että juutalaisten vaikutusvaltainen ryhmä on vaikuttanut ”historiallisiin tapahtumiin Waterloon taistelusta John F. Kennedyn salamurhaan, tarkoituksenaan lisätä vaurauttaan ja vaikutusvaltaansa”. Tältä osin teosta on pidetty ”melko epätavallisena”, sillä Kiina ei yleisesti ottaen ole tunnettu antisemitismistä. Mainittakoon, että kirjoittaja asuu Yhdysvalloissa.

Song Hongbing on vastannut syytöksiin toteamalla, että ”vaikka monet tutkijat ovat esittäneet vastalauseensa, ne kohdistuvat kirjan yksityiskohtiin, eivät sen logiikkaan tai rakenteeseen”. Song on kirjoittanut sittemmin Valuuttasotiin kaksi jatko-osaa, jotka ovat myyneet miljoonia kappaleita.

Liberalismin jälkeen: Ihmisläheistä politiikkaa vai panoptikon?

Viimeisten kolmen vuosikymmenen aikana liberalismi on vajonnut kylmän sodan lopun voitonriemusta uppoavan lännen pohjamutiin. Sekä länsimaissa että vielä enemmän muualla, liberalismi näyttää olevan perääntymässä.

Mitä seuraavaksi? Jotkut nostalgikot väittävät, että länsivetoinen liberaali järjestys demokratian viemisineen palaa kyllä takaisin. Toiset taas katsovat, että kansallismielinen populismi tai autoritarismi tulevat hallitsemaan asioita lähitulevaisuudessa.

Ehkäpä viime vuosien poikkeusolojen jälkeen, filosofi Giorgio Agambenin pelkäämä ”biovallan totaalinen aikakausi” menee pidemmälle ihmisten hallinnassa kuin aiemmissa totalitarismin muodoissa?

Toiset, kuten Britanniassa asuva saksalaisintellektuelli Adrian Pabst, taas puhuvat ”postliberaalin politiikan” tulemisesta: se sisältäisi perinteisen vasemmiston ja oikeiston ajatuksia ja siinä yhdistyisivät myös liberaalin perinteen parhaat puolet, ilman sen virheitä ja ongelmia.

Kentin yliopistossa työskentelevä Pabst keskittyy tutkimuksessaan liberalismiin ja sen kriitikoihin, erityisesti Edmund Burkeen ja Alexis de Tocquevilleen, sekä konservatiivisen ja sosialistisen perinteen ajattelijoihin.

Pabstin mielestä hyperkapitalismi ja äärimmäinen identiteettipolitiikka ajavat meitä yhtä lailla harhaan. Molemmat tuhoavat perustan yhteiselle elämälle, joka on jaettu yli ikäkausien ja luokkien. Koronakriisi on kiihdyttänyt näitä suuntauksia entisestään, vaikka Pabstin mielestä se voi enteillä jotain toivoa herättävää: liberalismin jälkeistä (parempaa?) aikaa.

Pabst väittää, että nyt on aika luoda vaihtoehto, jonka keskiössä ovat luottamus, ihmisarvo ja ihmissuhteet. Sen sijaan, että palaisimme ”vapaiden markkinoiden globalisaation keskinäiseen epäluuloon ja epävakauttavaan epäinhimillisyyteen”, voisimme rakentaa politiikkaa, joka perustuu ”paikallisuuteen ja yhteisöllisyyteen, perheen, paikan ja yhteenkuuluvuuden arvostamiseen”.

Meidän ei kuulemma ole pakko sietää ”sellaisen rikkinäisen status quo -tilanteen palauttamista, joka murentaa luottamusta, heikentää instituutioita ja tuhoaa arvokasta luonnonympäristöämme”. Pabst katsoo, että voisimme ”rakentaa moniarvoisen demokratian, hajauttaa valtion ja edistää vastavuoroisia markkinoita, jotka on sulautettu arjen talouteen”.

Pabstin idealistinen teesi esittää, että vain sellainen yhteiskuntateoria ja käytännön politiikka, jossa ”taloudellinen oikeudenmukaisuus yhdistyy sosiaaliseen solidaarisuuteen ja ekologiseen tasapainoon, voi voittaa syvät erimielisyytemme ja pelastaa meidät autoritääriseltä vastareaktiolta”.

Vanhaa järjestystä Pabst kutsuu ”teknokratian ja progressivismin epäonnistuneeksi fuusioksi”. ”Edistyksellinen byrokratia” on muuttunut meidän aikanamme ”suurhallinnon, suuryritysten ja suurmedian hirvittäväksi liitoksi”. Yhdessä nämä voimat erottavat ihmiset toisistaan, historiastaan ja kulttuuristaan sekä heitä muovaavista paikoista.

Pandemiastakaan ei ollut yhteisöllisyyden palauttajaksi. Sen sijaan, kuten Pabst sanoo, meille jatkuvasti tyrkytetty ”uusi normaali” edustaa vain vanhan normaalin voimistumista: keskittämistä, hyperkapitalismia ja kulttuurisotaa, joita kaikkia uudet teknologiat akolyytteineen tukevat.

Kiina voi olla uuden ajan airut, mutta valtiodystopialla on myös vankat brittiläiset juuret. Kannattaa muistaa valistusfilosofi Jeremy Benthamin makaaberi visio panoptikonista – monikerroksisesta vankilasta, jossa vangit ovat jatkuvan valvonnan alaisina.

Panoptikon-periaatetta on käytetty myös psykiatrisissa sairaaloissa ja nyt sitä yritetään toteuttaa yhteiskunnissa, useimpien maiden hallitusten ollessa enemmän tai vähemmän tässä hankkeessa mukana. Jotkut syyttävät tästä ”kommunismia”, mutta yhtä lailla voitaisiin puhua ”valvontakapitalismista”. ”Suurta nollausta” ajavilla ylikansallisilla pääomapiireillä ei ole ideologiaa eikä isänmaata.

Kaikesta huolimatta professori Pabst haaveilee naiivin oloisesti ”uudesta hoitajien ja käsityöläisten taloudesta”, johon kuuluu ”enemmän lihakauppiaita ja puuseppiä, enemmän viininviljelijöitä ja pienpanimoita”, jotka voivat ”haastaa supermarkettien kartellin”. Hän toivoo, että ”valta jakautuisi paremmin ja että paikalliset ihmiset ottaisivat enemmän vastuuta päätöksistä, jotka muokkaavat heidän paikkakuntaansa”.

Olemme kuitenkin menossa suuntaan, jossa länsi vastaa ”kiinalaisen vuosisadan” uhkaan futuristisella, posthumaanilla ääriliberalismilla, jossa politiikan tavoite tuntuu olevan vapauttaa yksilö – ja siinä samalla suuryritykset – kaikista biologisista lainalaisuuksista ja moraalisista rajoituksista.

Toisaalta niin lännen kotikutoiset, alati aatteellisessa alakynnessä olevat, mitään säilyttämään kykenemättömät ”konservatiivit”, kuin kiinalaiset sosialistitkin tietävät, että rajat määrittelevät yksilön ja tekevät elämästä eheämpää, turvallisempaa ja onnellisempaa.

Pabstin hahmotteleman ”postliberalismin julkisen filosofian” rinnalla reaalimaailma etenee valitettavasti kovaa vauhtia eri suuntaan. Teknologinen kehitys tuottaa aina vain lisää työttömiä. Automaatio lisääntyy, mutta suuret työantajat eivät valita, jos palkkakustannukset pienenevät ja voittoa tulee silti. Jo nyt kaupoissa ihmisiä ohjataan itsepalvelukassoille ja inhimillinen vuorovaikutus arjessa vähenee.

Teknologia yhdistettynä ”vihreää siirtymää” markkinoivaan pseudoekologiseen ideologiaan pyrkii tuottamaan näennäisyhteisöllisyyttä, jossa tavallinen ihminen ei omista mitään, mutta pieni rikkaiden kosmopoliittien piiri omistaa kaiken. Jos Pabst kutsuttaisiin puhumaan Davosiin, Maailman talousfoorumin tilaisuuteen, hänen ajatuksilleen luultavasti naurettaisiin selän takana, ellei aivan päin naamaa.

Pahoin pelkään, että Pabstin hahmottelema liberalismin jälkeinen aatekudos ja siitä mahdollisesti seuraavat politiikat, joissa puhutaan mukavia perheistä, kodeista ja yhteisöistä, eivät ehdi realisoitua siirtyessämme kriisistä toiseen, teknologian ja talouden takapirujen ehdoilla.

Globaali Britannia?

Vuonna 2016 järjestetyn EU-kansanäänestyksen jälkeen brittipoliitikot mainostoimistoineen ovat yrittäneet kohottaa saarivaltion profiilia visiolla ”globaalista Britanniasta”. Kyseessä on konservatiivipuolueen kokoon kyhäämä ohjelma maan tulevaisuutta varten.

Se on matkaesite Britanniasta, joka ottaa menneisyyden suuruudesta mallia vähemmän mairittelevaan nykyhetkeen. Kuten brexitööri-kansanedustaja Jacob Rees-Mogg on todennut, britit ovat historialtaan ”globaali kansakunta”, vaikka ”valtionlaiva on ollut satamassa vuodesta 1973 lähtien”. Nyt kun EU-ero on toteutunut, engelsmannit voivat ”jälleen kerran lähteä avomerelle ja tarkastella koko maailmaa kapean Euroopan sijaan”.

Kriitikot, kuten brexitiä vastustanut Robert Saunders, ovat nähneet tässä merivallan ”imperialistista nostalgiaa”: jokin on jo taakse jäänyttä elämää, eikä siihen voi palata kuin mielikuvituksessa. Ehkä toinen sana olisi ”kieltäminen”, sillä nykyään eri yhteyksissä käytetty anglistinen denialismi tulee mieleen Downing Streetin nykyaivoituksista, joissa yritetään päivittää geopoliittista asemaa Kiinan nousua vasten.

”Globaalin Britannian” ydinajatus on nimittäin se, että mikään ei ole muuttunut: Britannia voi tässä visiossa nauttia samasta arvovallasta kuin kolonialismin aikoihin. Tosin imperiumin sijaan monet euroeroa vaatineet britit innostuivat enemmän ”pienestä saaresta, joka on aina pärjännyt omillaan”, sekä eksentrisestä kansasta, joka on ”urheasti voittanut vastoinkäymiset”. Teknokraattien ja pankkiirien ”globaalin Britannian” rinnalla elää realistisempi narratiivi ”pikku-Britanniasta”.

Kykenevätkö globaalin Britannian kauppamiehet sovittamaan yhteen nämä kaksi ristiriitaiselta vaikuttavaa näkemystä? Ensimmäisessä Britannia nähdään maailmanlaajuisena titaanina, toisessa pienenä saarena, joka on ”kokoaan suurempi” ja ”painaa yli oman painonsa maailmassa”.

Kahden maailmansodan aikana, kun tappio oli todellakin mahdollinen, kansallista hegemoniaa tukevat aatteet vahvistivat jossakin määrin brittiläistä kansanmoraalia. Nykyään näillä iskulauseilla vedotaan ”loistavaan menneisyyteen tulevaisuuden mallina” ja pyyhitään samalla kansan muistista kaikki se väkivalta ja roistomaisuus, mikä teki Britanniasta kerran mahtailevan suurvallan.

Tarinassa, jossa juhlitaan pienuutta ja kerrotaan kunniakkaista voitoista mahdottomia mahdollisuuksia vastaan, ei ole juurikaan tilaa Britannian sotakoneistolle, talousmahdille, kavalalle ulkomaan tiedustelupalvelulle ja maailmanlaajuiselle imperiumille, jonka synkkä panos sotarikoksissa ja vallanvaihto-operaatioissa ei useinkaan tule esiin Yhdysvaltojen viedessä mediatilan.

Millainen on Yhdistyneen kuningaskunnan tulevaisuus tämän päivän maailmannäyttämöllä? Mikä on ”globaalin Britannian” tarkoitus uudella geopoliittisella aikakaudella? Brexitöörit hehkuttivat aiemmin ajatusta eurosääntelystä vapautetusta vapaakauppasaaresta ja ”itsenäisestä Englannista”.

YK:n turvallisuusneuvoston pysyvänä jäsenenä, yhtenä Naton johtavista sotilasmahdeista ja maailman kuudenneksi suurimpana taloutena Yhdistynyt kuningaskunta voi edelleen käyttää vaikutusvaltaa, mutta kuten on nähty esimerkiksi Hongkongin sisäisissä muutoksissa, silläkin on rajansa. Nyt olisi järkevää keskittyä huolehtimaan kotimaan kriiseistä.

Nykymaailmassa, jossa Britannian armeijan on määrä kutistua pienimmäksi sitten vuoden 1714, on epärealistista ehdottaa, että Yhdistynyt kuningaskunta voisi johtaa muuta maailmaa väkisin: maavallat ajavat jo merivaltojen ohi, vaikka anglomaiden allianssi yrittääkin taistella Kiinaa vastaan. Jäljelle jää toki finanssieliitin valta, jota ohjataan Lontoon Cityn kautta.

Yhdistynyt kuningaskunta aikoo kuitenkin yrittää vastata nykyajan haasteisiin ja säilyttää kilpailukykynsä. Innovaatio- ja tiedepolitiikasta on tulossa ensisijainen kunnianhimoinen tavoite. Kallistuminen kohti Indopasifista aluetta luo uusia ulko- ja turvallisuuspoliittisia haasteita suhteessa Kiinaan. Uudessa monenvälisessä järjestelmässä Britannia pyrkii asemoitumaan omaa valtioetuaan ajaen. Myös uhkakuva Venäjästä on yhä ennallaan brittien vakoojia vilisevässä infosotatarinassa.

Brittiläinen maailmankuva tunkee yhä koteihin vähintään television draamasarjojen välityksellä. Anglofiileille monarkismi ja saarivaltion historia saattavat riittää, mutta Boris Johnsonin hallinnon olisi kuitenkin vielä osoitettava muulle maailmalle, että ”globaali Britannia” on todellisuutta, eikä vain epärealistinen iskulause, jonka takaa paljastuvat monikulttuuristuneen brittiyhteiskunnan epäkohdat ja sisäiset ongelmat.

Euraasia, Eurooppa ja muuttuva maailmanjärjestys

Tutkija Glenn Diesen on analysoinut perusteellisesti Euraasian meneillään olevaa yhdentymisprosessia. Hän on kirjoittanut aiheesta uuden kirjankin, Europe as the Western Peninsula of Greater Eurasia: Geoeconomic Regions in a Multipolar World (”Eurooppa Suur-Euraasian läntisenä niemimaana: Geoekonomiset alueet moninapaisessa maailmassa”).

Kirjaksi kasvaneessa aiemmassa artikkelissaan Diesen jo kysyi, onko Euroopasta tulossa Euraasian mantereen kautta kulkevien taloudellisten yhteyksien lisääntyessä osa muotoutuvaa Suur-Euraasian aluetta. Yksinapaisella aikakaudella Yhdysvallat organisoi ja johti maailman kahta suurta talousaluetta, Eurooppaa ja Aasiaa, mutta nyt tuo aika on päättynyt.

Kiinan nousu on tehnyt lopun yksinapaisesta aikakaudesta ja jopa viisisataa vuotta kestäneestä läntisestä ylivallasta. Kiina ja Venäjä johtavat pyrkimyksiä yhdistää Aasia ja Eurooppa yhdeksi suureksi talousalueeksi. Transatlanttisen alueen ja Suur-Euraasian välissä sijaitsevan EU:n on sopeuduttava uuteen kansainväliseen voimatasapainoon.

Diesen kertoo, miten Suur-Euraasian alue on tällä hetkellä järjestäytymässä. Superalueella on uusia strategisia teollisuudenaloja (jotka perustuvat uusiin ja mullistaviin teknologioihin), fyysisten yhteyksien liikennekäytäviä ja uusia taloudellisia yhteyksiä kehityspankkien, kauppavaluuttojen ja maksujärjestelmien muodossa. Euraasian mantereella niinkin erilaiset maat kuin Etelä-Korea, Intia, Kazakstan ja Iran edistävät yhdentymistä.

”Suur-Euraasian kumppanuus” on ollut Venäjän ulkopolitiikan ytimessä ainakin vuonna 2016 järjestetystä Pietarin talousfoorumista lähtien. Tavoitteena on kehittää geoekonominen infrastruktuuri, joka tukee moninapaista poliittista järjestelmää ja korvaa aiempina vuosikymmeninä vallinneen, taantuvan, Yhdysvaltoihin keskittyneen globalisaatiomuodon.

Moskovasta on tullut myös Kiinan silkkitiehankkeen johtava tukija, sillä se on itä-länsisuuntainen liikennekäytävä, jota tasapainottaa Venäjän, Iranin ja Intian kautta kulkeva pohjois-eteläsuuntainen käytävä.

Jos Venäjä on tämän lisäksi valmis kehittämään arktista aluetta yhdessä Kiinan kanssa, Venäjän pohjoinen merireitti liitetään osaksi Kiinan konseptia ”polaarisesta silkkitiestä”, joka tarjoaa nopeamman ja halvemman kuljetusmahdollisuuden Aasian ja Euroopan välillä Yhdysvaltojen valvonnan ulkopuolella.

Entäpä sitten Euroopan rooli tässä kuviossa? Euroopan itsemääräämisoikeus on yksinkertaisesti olematon, niin kauan kuin se alistuu ulkopoliittisesti Yhdysvalloille. Irtiotto ”transatlanttisesta kumppanuudesta” on välttämätöntä todellisen eurooppalaisen suvereniteetin saavuttamiseksi.

EU:ta on myös pyydetty osallistumaan Suur-Euraasian kumppanuuteen, jotta jännitteet Venäjän kanssa lievenisivät ja nollasummapelistä päästäisiin kiinalaisten ehdottamaan yhteisvoittoon. Kysymys on nyt siitä, ymmärtävätkö eurojohtajat, miten nopeasti maailma muuttuu ja käyttävätkö he näitä mahdollisuuksia hyväkseen. Ainakaan vielä ei aivan siltä näytä, vaikka Kiinaa matkitaan jo koronakriisin hoitamisessa.

Diesen osoittaa, miten käsitys Eurooppaa ja Aasiaa yhdistävästä Euraasiasta ”on historiallisesti ollut vaihtoehto merivaltojen ylivallalle valtamerikeskeisessä maailmantaloudessa” ja miten Britannian ja Yhdysvaltojen strategioihin on vaikuttanut syvästi pelko nousevasta Euraasiasta ”suorana uhkana niiden etuasemalle valtamerellisessä maailmanjärjestyksessä”.

Loppujen lopuksi on palattava taas Halford Mackinderin klassikkoteorian pariin. Kyse on angloamerikkalaisesta pakkomielteestä estää ”tasavertaisen kilpailijan” nousu Euraasiassa tai sellaisen liittouman – Mackinderin aikakaudella pelotteena toimi Venäjän ja Saksan mahdollinen liitto, nykyisin Venäjän ja Kiinan strateginen kumppanuus – syntyminen, joka kykenisi, kuten Diesen sanoo, ”viemään geoekonomisen hallinnan merivaltojen käsistä”.

Lännessä elätellään yhä toiveita siitä, että Yhdysvallat valvoisi Euraasiaa globaalina hegemonina. Realistisemmat analyytikot taas uskovat, että edes Yhdysvaltojen ja Ison-Britannian AUKUS-allianssi tai Quad-maiden turvallisuuspoliittinen nelikko eivät enää kykene muuttamaan historian kulkua. Tulevaisuus on euraasialainen.

Ratkaiseva tekijä näyttää nyt olevan atlanttisuuden pirstaloituminen. Diesen näkee tässä prosessissa kolme tasoa: Euroopan ja Yhdysvaltojen tosiasiallinen irtautuminen toisistaan Kiinan nousun vauhdittamana; EU:n sisäiset erimielisyydet, joita Brysselin eurokraattien asuttama rinnakkaisuniversumi vain lisää, ja viimeisenä mutta ei vähäisimpänä, ”länsimaiden sisäinen polarisoituminen”, jonka ovat aiheuttaneet uusliberalismin ylilyönnit.

Vallitseva todellisuus sanelee, että Venäjä yhdistää Euroopan ja Tyynenmeren, kun taas Kiina yhdistää kehittyneen itärannikkonsa ja Xinjiangin, ja molemmat maat yhdistävät Keski-Aasian. Diesen tulkitsee tämän niin, että Venäjä ”saattaa päätökseen historiallisen muutoksensa eurooppalaisesta/slaavilaisesta imperiumista euraasialaiseksi sivilisaatiovaltioksi”.

Yhdysvaltojen ja Kiinan välinen kilpailu tekee Euroopasta geoekonomisen kilpailun kohteen, mutta EU:n ja Venäjän välinen sovintoratkaisu voisi nostaa molempien asemaa. Diesen esittää, että Brysselin olisi luotava Venäjälle kannustimia tukea itsenäistä EU:ta Suur-Euraasiassa. Toiseksi Brysselin ja Moskovan yhteinen etu on estää Venäjän liiallinen riippuvuus Kiinasta.

Suur-Euraasia tarjoaa Venäjällekin suotuisamman ympäristön entiseen nähden. Euroopan ja Aasian muuttuminen yhdeksi alueelliseksi kokonaisuudeksi, antaa Venäjälle mahdollisuuden saada etuoikeutetun paikan neuvottelupöydässä ja samalla monipuolistaa kumppanuuttaan välttääkseen liiallisen riippuvuuden yhdestä valtiosta tai alueesta.

Ankeasta korona-ajasta huolimatta on ollut huikeaa seurata, miten euraasialainen tai moninapainen maailmanjärjestys vääjäämättä muotoutuu ja angloamerikkalainen maailma siirtyy taka-alalle. Globalisaatio toki jatkuu, mutta sentään ”kiinalais-venäläis-eurooppalaisilla ominaispiirteillä”. Aiheesta kiinnostuneen kannattaa lukea Dieseniä (sekä tätäkin blogia).

Talibanit ja absurdi vaatimus inklusiivisesta hallituksesta

Talibanien perustettua väliaikaishallituksensa, sen kokoonpano ei ole miellyttänyt kaikkia islamilaisen emiraatin naapureita, eikä sitä länsijohtoista ”kansainvälistä yhteisöä”, joka on aina näihin päiviin asti hybristisesti kuvitellut kaikkien maiden ennen pitkää omaksuvan kulttuuriset eroavaisuudet syövyttävän toksisen liberalismin.

Pakistanin pääkaupungissa Islamabadissa sijaitsevan maanpuolustuskorkeakoulun uskonnon ja maailmanpolitiikan professori Ejaz Akram, on analysoinut Afganistanin tilannetta toimittaja Pepe Escobarin pyynnöstä.

Tohtori Ejazilla on tarvittavaa auktoriteettia paitsi kartoittaa alueen geopoliittista tilaa, myös kritisoida talibaneille esitettyjä vaatimuksia, sekä ehdottaa realistisia keinoja Afganistanin tervehdyttämiseksi pitkän sodan jälkeen.

Keskityn itse lähinnä siihen, kuinka arvon tohtori murskaa ulkovaltojen vaatimukset ”inklusiivisesta”, eli kaikki osapuolet sisällyttävästä hallituksesta, pelkän logiikan avulla. Aiheesta kiinnostunut voi perehtyä Ejaz Akramin kattavaan analyysiin lukemalla Escobarin kokoaman artikkelin ”Kirje talibaneille”.

Afganistanissa ei tapahtunut pelkkä hallituksen vaihtuminen. Hallituksesta puhutaan vasta sen jälkeen, kun valtion muodostaminen on saatu päätökseen. Lännen pystyttämä epävakaa ”nukkevaltio” paikallisine kätyreineen – joka oli vastuussa oman kansansa tappamisesta ja vieraan demokratia-aatteen levittämisestä alueella – syrjäytettiin Taliban-liikkeen toimesta.

Pakistanilaisprofessori ei pidä järkevänä, että ”viidettä kolonnaa” kohdeltaisiin silkkihansikkain tai heitä otettaisiin mukaan uuteen hallintoon. He voisivat tehdä tyhjäksi afgaanien puoli vuosisataa kestäneen kamppailun ulkomaista valtaa vastaan. ”Tämä on kuin pyytäisi kirurgia olemaan poistamatta kaikkea syöpäkudosta syöpäpotilaalta, koska siitä voi olla hyötyä myöhemmin”, Ejaz ironisoi.

”Valtiolla on oltava monopoli oikeutettuun väkivallan käyttöön. Kaikki muut ryhmät on riisuttava aseista ja hajotettava. Kun valtio on muodostettu ja ryhmät on sitoutettu yhteiseen sopimukseen, vasta sitten voidaan muodostaa laajemman joukon kattava hallitus, joka heijastaa ihmisten tunteita, uskomuksia ja arvoja”, Ejaz avaa valtio-opin perusteita.

Valtion legitimiteetti perustuu periaatteeseen, jonka kyseisen maan väestö hyväksyy alkuperäisten sosiaalisuskonnollisten kiinnekohtiensa kautta. Tämä yhteinen nimittäjä Afganistanissa on muslimien jakamat uskomukset ja arvot. Vaikka talibanien ylivoimainen enemmistö ovat paštuja, jotka harjoittavat tiettyä elämäntapaa ja käsitystä islamin šaria-laista, myös muut kuin paštut ovat afgaaneja ja muslimeja. Heidän yhteinen nimittäjänsä on siis edelleen islam.

Talibanien vaatimus siitä, että heidän hallintonsa olisi pohjauduttava islamin periaatteisiin, perustuu näin ollen puhtaaseen logiikkaan. Lännen odotukset siitä, että ”afganistanilaiset omaksuisivat ruotsalaisen liberalismin, on haaveilua”, akateemikko kuittaa. Maasta häpeällisesti paennut entinen presidentti Ashraf Ghani oli ”valmis lähtemään tälle typerälle tielle, mutta talibanit ovat liian fiksuja tehdäkseen samoin”.

”Kuvitelkaa, jos Ranskan vallankumouksellisia olisi pyydetty säilyttämään Ludvig XVI:n kuningaskunnan elementit uutta tasavaltaa muodostaessaan, jotta se pysyisi inklusiivisena”, Ejaz kysyy. Tai entäpä jos ”amerikkalaisia vallankumouksellisia olisi vaadittu ottamaan brittilojalistit mukaan uuteen amerikkalaiseen tasavaltaan, jotta se pysyisi kaiken kattavana?”

Ejaz jatkaa samaa loogista retoriikkaansa, jotta viesti menisi varmasti perille. ”Kuvitelkaa, jos bolševikkeja olisi pyydetty pitämään tsaarille uskolliset hallituksessaan, tai että puheenjohtaja Maota olisi sisällyttänyt vastustajansa osaksi uutta järjestelmäänsä?”

”Kuvitelkaa, että Khomeinin olisi täytynyt pitää šaahi Reza Pahlavin nukkehallituksen jäsenet mukana Iranin islamilaisen tasavallan vallankumoushallituksessa? Tai että Turkin presidentti Erdoğanin olisi ollut pakko hyväksyä gulenistit? Mitäpä jos saudimonarkialta vaadittaisiin asianmukainen edustus neljäsosalle šiiaväestöstä, jotta kuningaskunta olisi tarpeeksi inklusiivinen?”

Jos kaikki edellä mainitut asiat eivät ole mahdollisia, mitä logiikkaa niin kutsuttu kansainvälinen yhteisö noudattaa pyytäessään talibaneja pitämään täysin perusteettoman ulkomaisen miehityksen tukijat osana hallitustaan, vain jotta kaiken kattavuuden periaate säilyisi? Pakistanilaisen mietteissä on mielestäni järkeä.

On muistettava, että Taliban otti koko maan haltuunsa ilman veristä lopputaistelua. Niin kutsuttu Afganistanin kansallinen armeija hajosi amerikkalaisten lähdettyä helposti, pakeni tai antautui taliban-taistelijoille, ja monet jopa liittyivät heihin. Jos yleinen mielipide ei olisi ollut talibanien edustaman vastarintaliikkeen takana, liike ei olisi voinut koskaan menestyä.

Tämä on itse asiassa todiste talibanien suvaitsevaisuudesta, tohtori Ejaz väittää. ”Toisin kuin bolševikit, Ranskan ja Yhdysvaltojen vallankumoukselliset, saudit, iranilaiset ja monet muut, jotka teurastivat vastustajansa matkalla valtaan, talibanit antoivat yleisen armahduksen kaikille. Kenellä on enemmän armoa sydämessään, nykyaikaisten tasavaltojen esi-isillä vai talibaneilla? Emme ole koskaan nähneet tällaista näytelmää ihmiskunnan lähihistoriassa. Jos tämä ei ole inkluusiota, niin mikä sitten on?”

Syy siihen, miksi ”kansainvälisen yhteisön” peitenimeä käyttävä ”länsimainen rosvojoukko” nyt kiukuttelee ja valittaa Afganistanin islamilaisesta järjestyksestä, on sen tavanomainen ja historiallinen ennakkoluulo islamia ja muslimeja kohtaan, jota ”modernin islamofobian teollisuus” on vuosikaudet maailmalla lietsonut.

Pakistanilaisajattelijan mukaan ”voi vain toivoa, että Kiinan ja Venäjän poliittiset järjestelmät eivät anna hallitsevan eliitin kulkea tätä tietä, tai muuten pitkän aikavälin seuraukset näille suurvalloille eivät ole välttämättä miellyttäviä”.

”Toistaiseksi niiden valtiolliset tiedotusvälineet noudattavat länsimaista inklusiivisuuden logiikkaa, kuten silloin, kun ne esittivät Yhdysvaltoja tukevia kantojaan syyskuun 11. päivän tapahtumien jälkeen, pohtimatta juurikaan sitä, kuka oli oikeassa ja kuka väärässä. Uskomme, että nämä kaksi poliittista järjestelmää tekevät tällä kertaa parempia päätöksiä”, Ejaz toivoo kriittisesti.

”Toinen kansainvälisen yhteisön absurdi oletus on, että talibanien olisi täytettävä yhdessä yössä antamansa lupaukset. Tämä on kuin pyytäisi vastasyntynyttä vauvaa aloittamaan juoksemisen heti syntymänsä jälkeen. Kenen tahansa, joka tuntee valtiomiestaidon aakkoset, pitäisi tietää, että se ei ole mahdollista. Ensin on vahvistettava valtiota”, professori Ejaz toteaa.

”Valtion vakauttamisvaiheen jälkeen hallituksen muodostamisen pitäisi perustua ansioperiaatteeseen, eikä monipuoluedemokratiaan, jossa globaalit kapitalistit tekevät demokraateista prostituoitujaan ja ryöstävät kansaa. Kaikista etnisistä taustoista olisi valittava rehellisiä ja päteviä ihmisiä, jotka sitten koulutetaan johtamaan hallitusta”, akateemikko esittää.

Olen samaa mieltä tohtori Ejaz Akramin kanssa. Annetaan nyt talibanien näyttää kykynsä ja vakiinnuttaa valtiomuotonsa. Korruptiokypsän länsihallinnon jälkeen lopputulos voi olla vain parempi sodan jaloissa eläneelle, pitkään piinatulle paikallisväestölle.