Israelin sota palestiinalaislapsia vastaan jatkuu. Jossain sairaaloita ja pakolaisleirejä räjäyttävien ilmaiskujen taustalla, käydään miehisempää sotaa sionistiarmeijan ja Hamasin taistelijoiden välillä. Myös amerikkalaissotilaita on juonessa mukana, Israelin tukena tietenkin.

Benjamin Netanjahun sotarikolliskabinetti jatkaa Gazan tuhoamista, tavoitteenaan siirtää jäljelle jääneet, pahasti traumatisoituneet ja iskuissa loukkaantuneet palestiinalaiset Siinain erämaahan, kunhan Egypti vain antaisi periksi tällaisille vaatimuksille.

Samaan aikaan, Washingtonin neokonservatiivit näyttävät kaivaneen naftaliinista vanhan suunnitelmansa George W. Bushin ajoilta. Irakin sodan jälkeen alkuperäisenä tarkoituksena oli siirtyä myös – ehkä Syyrian ja Libanonin kautta – Iranin runteluun.

Tämä selittäisi sen, miksi Välimerellä on tällä hetkellä runsaasti Yhdysvaltojen ja Naton sotalaivastoa. Jos tilanne kuumenee, siinä samassa voi räjähtää silmille koko Yhdysvaltojen rakentama läntinen vasallijärjestelmä. Iran ei ole yhtä helppo kohde kuin Irak aikoinaan.

Aloittaisiko Gazan tuhoutuminen ja suur-Israelin hankkeen eteneminen uuden permakriisin, pitkäkestoisen yhteen kietoutuvien katastrofien sarjan, joka sytyttäisi koko Länsi-Aasian tuleen, leviten väistämättä myös Eurooppaan, Afrikkaan ja Aasiaan?

Ainakaan vielä eivät suuret islamilaiset öljymahdit ole halukkaita panemaan kovaa kovaa vastaan ja katkaisemaan toimituksia Israelille ja sitä tukeville länsimaille. Nato-Turkin Erdoğan osaa kyllä puhua, mutta Israeliin virtaa yhä öljyä, eivätkä gazalaiset saa sotilaallista tukea ottomaanien perillisiltä.

Myöskään Saudi-Arabian kuningashuonetta, Arabiemiraatteja ja muita paikallisia ökyvaltoja ei palestiinalaisten kohtalo näytä surettavan. Näissä maissa on toki amerikkalaisia sotilastukikohtia, mutta Riadin ja Dubain silmäätekevät ajattelevat lähinnä rahaa, kuten myös tietty uskonnollis-etninen heimo, jonka kanssa he tuntuvat olevan hyvissä väleissä.

Gazan pommitusten aikana, koko Arabiliitto on paljastanut pelkurimaisen luonteensa – tai sitten maiden eliitti on jo saatu sionistiselle agendalle myönteiseksi (vaikka tavallinen kansa vastustaakin tällaisia järjestelyjä).

Jäljelle jäävät vain šiialainen Iran ja vastarinta-akseli, jossa ovat mukana Libanonin Hizbollah, Jemenin huthit (jotka ovat julistaneet sodan Israelia vastaan, ampuen sinne ohjuksia ja lennokkeja), Syyria, sekä Palestiinan sunnalainen Hamas, joka käy taistelua sionistimiehittäjää vastaan tunneliverkostostaan käsin.

Mitä tulee laajempaan sotaan, sen suuntaviivat paljasti jo vuosia sitten amerikkalaiskenraali Wesley Clark, jonka mukaan tavoitteena oli seitsemän maan – Irakin, Libyan, Libanonin, Syyrian, Somalian, Sudanin ja lopulta Iranin – tuhoaminen. Eteneekö kaikki angloamerikkalaisjuutalaisten oligarkkien toiveiden mukaisesti, jää nähtäväksi.

Vaikka Israelilla on tukenaan Yhdysvaltojen poliittinen, taloudellinen ja sotilaallinen voima, voi sionistien roistovaltiosta tulla itsestään uusi Syyria. Militanttien raketti-iskuja tehdään yhä kiivaammalla tahdilla. Iron Dome (”Rautakupoli”) sekä Patriot -ohjuspuolustusjärjestelmät epäonnistuvat yhä useammin.

Vaikka gazalaisia surmataan enemmän, arkielämä ei tule olemaan normaalia saati turvallista enää israelilaisillekaan. Keinotekoisen Rothschild- valtion taloutta ylläpidetään amerikkalaisella tukirahalla. Tämä ylikuormittaa jo Yhdysvaltojen ennestään kireää budjettia ja kasvattaa valtavaa ulkomaanvelkaa.

Länsimaissa valta(vale)media suoltaa Israel -myönteistä propagandaa uuden hybridisodankäynnin rintaman tarpeisiin. Niinpä suomalaisillekin yritetään iskostaa tajuntaan, että ”me” olemme isäntämaamme Yhdysvaltojen lailla etnokraattisen juutalaisvaltion puolella. Kuinka kauan ”antisemitismiin” vetoaminen mahtaa mennä vielä läpi (palestiinalaisethan ne ovat aitoja seemiläisiä)?

Israelin tappaessa useita tuhansia palestiinalaislapsia, melkein jokainen länsimainen poliitikko ja media puoltaa olettamusta, jonka mukaan Hamasin verinen vastarinta oikeuttaa tuhoamaan Gazan. Israelilaisten elämä on tästä perspektiivistä katsottuna arvokkaampaa kuin palestiinalaisten, eikä seitsemänkymmentäviisi vuotta kestänyt julma miehityskään haittaa juutalaisten ystäviä.

Koska lännestä ei tule gazalaisille apua, heidän ainoa toivonsa näyttää lepäävän vastarintaryhmien varassa. Mikäli ne kykenevät aiheuttamaan riittävää poliittista vahinkoa Netanjahun hallinnolle ja iskemään sotilaallisesti juutalaiskaupunkeihin, ehkä jossain vaiheessa sionistien uho vaihtuu haluun löytää jokin muu tie ulos itseaiheutetusta ahdingosta?

Ainakin palestiinalaisten vastarinta perustuu omakohtaisiin, syviin ja tuskallisiin epäoikeudenmukaisuuden kokemuksiin. Kuten Hamasin Al-Qassam -prikaatien tiedottaja Abu Ubeida asian ilmaisi, 85% heidän sotilaistaan on orpoja, joiden vanhemmat kuolivat sionistisen miehitysvallan iskuissa. ”Nyt nuo lapset ovat kasvaneet ja heidän sydämissään palaa koston liekki.”