Kuukausi: helmikuu 2021

Valko-Venäjän ”oppositiojohtaja” Svetlana Tikhanovskaja vierailee ensi viikolla Suomessa.

Hienosta tittelistään huolimatta häntä voisi ennemmin kuvailla presidentti Aleksandr Lukašenkon hallintoon vihamielisesti suhtautuvan lännen palkkalistoilla toimivaksi provokaattoriksi.

Vierailun on määrä kestää maanantaista torstaihin ja sitä isännöi Etyjin parlamentaarisen yleiskokouksen kunniapuheenjohtaja, kokoomuslainen kansanedustaja ja tunnettu naistenmies, Ilkka Kanerva.

Tikhanovskajalle on laadittu ohjelmaa aivan kuin hän olisi Valko-Venäjän valtion virallinen edustaja, mitä hän ei tietenkään ole. Hänen uskottavuutensa ”moraalisena johtajana” on samaa luokkaa kuin Venezuelan Juan Guaidólla, eli sitä ei todellisuudessa ole, mutta lännen valta(vale)media yrittää pönkittää näitä kotimaidensa värivallankumouksissa mukana olleita henkilöitä.

Tikhanovskaja osallistuu tiistaina Ulkopoliittisen instituutin verkkokeskusteluun Valko-Venäjän tilanteesta. Jos on edes satunnaisesti seurannut kyseisen instituutin työntekijöiden haastatteluja, kirjoituksia ja twiittejä, on voinut huomata, että tästä organisaatiosta ei puutu länttä mielisteleviä, Yhdysvaltojen agendaa ajavia ”asiantuntijoita”.

Tikhanovskajan on määrä tavata myös valtiovallan edustajia vierailullaan. Kanervan mukaan tapaamisista kerrotaan tarkemmin ensi viikolla, mutta Tikhanovskaja on jo itse hehkuttanut Twitterissä tapaavansa Suomen tasavallan presidentin, pääministerin sekä ulkoministerin.

Tikhanovskaja oli ehdolla Valko-Venäjän presidentinvaaleissa viime elokuussa. ”Demokratia-aktivistin” hävittyä vaalit presidentti Lukašenkolle, maassa alkoivat amerikkalaisrahoitteiset mielenosoitukset punavalkoisine lippuineen. Kuten Valko-Venäjän tiedustelupalvelu on paljastanut, Tikhanovskaja ja muut oppositioaktivistit ovat olleet tiiviisti Yhdysvaltojen ohjauksessa.

Pian presidentinvaalien jälkeen, Tikhanovskaja pakeni Valko-Venäjältä Nato-maa Liettuaan. Tässä baltialaisessa traumavaltiossa Tikhanovskaja on esiintynyt länsiglobalistien mannekiinina ja hänet on kuvattu poseeraamassa länsimaisten poliitikkojen ja pahamaineisten värivallankumousten tukijoiden kanssa. Myös ulkoministeri Pekka Haavisto tapasi Tikhanovskajan Vilnassa viime elokuussa.

Valko-Venäjän ”oppositiojohtajan” vierailu havainnollistaa Suomen ulkopolitiikan vihamielisen käänteen. Virallinen Suomi on osoittanut äänekkäästi tukeaan lännen laskuun toimivalle venäläiselle Aleksei Navalnyille, joten miksipä ei myös valkovenäläinen protestoija saisi meillä valtiovieraan tasoista kohtelua?

Suomen poliittinen eliitti pyrkii kaikin keinoin osoittamaan, että kansallista etua ja hyviä naapuruussuhteita tärkeämpää on toimia Yhdysvaltojen ja lännen intressejä ajaen. Tästä tuskin seuraa suomalaisille mitään hyvää, mutta siitä ei valtiojohtomme näytä välittävän.

”Amerikka on tullut takaisin”, julisti Joe Biden kuukausi sitten virkaanastujaisissaan.

Kuin tätä paluuta alleviivatakseen, Yhdysvallat teki perjantaina ilmaiskun Itä-Syyriassa sijaitsevalle raja-asemalle. Iskussa kuoli Iraniin yhdistettyjen irakilaisten puolisotilaallisten joukkojen taistelijoita.

Yhdysvaltojen ulkoministeriön mukaan tämä sotatoimi oli vastaus Irakissa tehtyihin raketti-iskuihin, joissa on haavoittunut siviilityöntekijöitä. Iskuista epäilty irakilaisryhmä Kata’ib Hezbollah on kiistänyt osallisuutensa viime viikkojen iskuihin.

Herääkin epäilys, oliko Irakin iskut tehty ”väärän lipun alla”, amerikkalaisten tai israelilaisten toimesta, tavoitteena oikeuttaa myöhemmät laittomuudet Syyrian maaperällä, tulevista sotatoimista puhumattakaan? Ei olisi ensimmäinen kerta, kun näin toimitaan.

Irakin hallitus on vaatinut jo pidemmän aikaa Yhdysvaltoja vetämään joukkonsa pois maastaan. Arvostelu amerikkalaismiehitystä vastaan kiihtyi viime vuoden tammikuussa, jolloin Trumpin hallinto salamurhasi Irakissa vierailulla olleen iranilaiskomentaja Qassem Suleimanin avustajineen sekä joukon irakilaisia.

Bidenin ulkopoliittiset toimet jatkavat amerikkalaisille tyypillisellä, sotaisalla linjalla. Vain päivä sen jälkeen, kun Joe Biden vannoi virkavalansa, parisensataa amerikkalaissotilasta ja neljänkymmenen kuorma-auton kolonna aseita ja muita varusteita saapui taisteluhelikoptereiden saattelemana Irakista Syyrian Kurdistaniin. 

Biden lupasi Yhdysvaltojen sitoutuvan ”entistä tiukemmin kansainväliseen diplomatiaan”, mutta ilmaisku näyttää lupauksen olleen vain silmänlumetta. Bidenin Persianlahden politiikka jatkaa edeltäjiensä linjalla. Venäjän ulkoministeriö on tuominnut Itä-Syyriaan tehdyn iskun ”kansainvälisen oikeuden rikkomuksena, jota ei voida hyväksyä”. 

Washington painostaa muita maita olemaan lähettämättä humanitaarista apua syyrialaisille, yrittäen estää maan jälleenrakentamisen. Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrovin mukaan ”Yhdysvallat aikoo jäädä Syyriaan iäksi, ollen valmis tuhoamaan vaikka koko maan”.

Yhdysvallat on tottunut sotimaan muiden maiden maaperällä ja jättämään jälkeensä savuavia raunioita ja pakolaisuuteen ajettuja natiiveja. Washingtonin valtioterroristit olisikin jo korkea aika saada vastuuseen rikoksistaan.

Kaikesta huolimatta internetin meemeistä tuttu ”Assadin kirous” näyttää kuitenkin toimivan: suvereenin Syyrian presidentti Bašar al-Assad on yhä vallassa, kun taas länttä hallitsevan eliitin nukkehallitsijat vaihtuvat yksi toisensa jälkeen.

Kiinan tuntija Martin Jacques suhtautuu kyynisesti Yhdysvaltojen yritykseen eristää Kiina. Hänen kirjoituksiaan kannattaa lukea, mikäli realistiset tulevaisuuden näkymät kiinnostavat.

Vaikka Bidenin presidenttiydestä innostuneet odottavatkin jo ”transatlanttisen liittouman” tekevän paluun, lännen uusi nousu ei ole mikään varma asia. Matkassa on vielä monta mutkaa.

Bidenin tiimin ajatuksena on luoda ”demokratioiden allianssi” autokratioita vastaan, mutta mistä aloittaa? Jacques uskoo, että liitto kootaan aluksi ”viiden silmän”, eli Yhdysvaltojen, Britannian, Australian, Kanadan ja Uuden-Seelannin varaan. Siinä olisivat taas kaikki common law -lakijärjestelmään kuuluvat, englantia äidinkielenään puhuvat maat yhdessä.

Jacquesin mielestä tämä ei ole kuitenkaan osoitus voimasta, vaan heikkoudesta. Lännen valtakeskittymä koostui ennen Yhdysvalloista ja Euroopasta. Mutta mitä tekee Eurooppa tänä päivänä? Euroopan unionin ja Kiinan joulukuussa solmima investointisopimus antaa ymmärtää, ettei Eurooppa aio liittyä Kiinan-vastaiseen rintamaan.

Saksassa ymmärretään nykymaailmaa (ja myös Kiinaa) angloamerikkalaisia paremmin. Globaali talous, joka vielä eilen oli ”länsikeskeinen”, on nyt yhä enemmän Aasia-keskeinen. Angela Merkel ja muut euroeliitin jäsenet tietävät tämän. Sen vuoksi Eurooppa katsoo kasvavassa määrin itään, väittää Jacques.

Kuten jopa suomalaisen Kauppalehden Saksan-kirjeenvaihtaja myöntää, ”reaalipolitiikkaa on ennen muuta se, että useille Saksan suurille pörssiyhtiöille Kiina on ylivoimaisesti suurin yksittäinen markkina”. Kiinan poliittinen ja globaali vaikutusvalta on kirjeenvaihtajan mielestä ”kasvanut pelottavaksi”.

Mitä on Bidenin antikiinalainen allianssi ilman keskeisiä Euroopan maita? Vain varjo siitä, mitä länsi joskus oli. Epätoivoisena Washington ja anglosaksit puhuvat jo Japanin, Etelä-Korean ja Intian värväämisestä mukaan projektiin. Jacques ei tällaiseen usko.

Japani on jo mukana Kiinan Vyö ja tie -kehityshankkeessa sekä osapuolena uudessa Aasian ja Tyynenmeren alueen vapaakauppasopimuksessa, joka allekirjoitettiin viime vuoden marraskuussa viidentoista maan kesken. Peking on tärkeä kauppakumppani näille maille, joten kovin helpolla Washington ei saa niitä taivuteltua.

Jacques hämmästelee sitä, että Yhdysvalloissa Kiinaan suhtaudutaan kuin entiseen Neuvostoliittoon. Kiinaa ei ymmärretä, eikä halutakaan ymmärtää. Länttä hallitseva eliitti haluaa vain jatkaa globaalissa johtoasemassa, mutta onko aika ajanut jo ”vanhan liiton” ohi? Toisen maailmansodan jälkeen pystytetty liberaali järjestys ei ole entisensä.

”Länsi on talouden taantumassa ja poliittisesti ja henkisesti luutunut. Kiinan vastainen ristiretki on tuomittu epäonnistumaan. Olisi aika ajatella asiat uusiksi, joskus olimme siinä hyviä”, Lontoossa asuva Jacques arvioi. 

Bidenin mukaan kilpailusta Kiinan kanssa tulee kovaa. Aasian talouden ja teknologian suurvalta taitaa kuitenkin lopulta ajaa atlanttisten valtojen ohitse, kuten eräskin suursijoittaja on jo ennustanut. Nyt olisi vain sopeuduttava, omaksuttava maailma sellaisena kuin se on. Muussa tapauksessa länsi vain kiihdyttää omaa taantumistaan.

Yhdysvaltojen uusi presidentti Joe Biden osallistui Münchenin turvallisuuskokoukseen etäyhteydellä Valkoisesta talosta Washingtonista perjantaina. 

Biden vakuutteli kuulijoilleen, että ”Amerikka on palannut” ja haluaa taas asettua ”johtamaan” transatlanttisia joukkojaan.

Biden hyökkäsi puheessaan Venäjää ja Kiinaa vastaan, mutta yritti ristiriitaisen oloisesti pehmentää sanomaansa esittämällä, ettei kyse ole kuitenkaan ”idän ja lännen asettamisesta toisiaan vastaan”. Myöskään ”kylmän sodan jäykkiin blokkeihin” Valkoisen talon uusi isäntä ei haluaisi enää palata.

Yhdysvalloissa ja muuallakin on jo pohdittu, mitä Bidenin presidenttikausi tulee pitämään sisällään. 78-vuotiaan konkaripoliitikon johdettavana on jakaantunut maa, joka ui syvällä erilaisissa poliittisissa, kulttuurisissa, sosiaalisissa ja taloudellisissa kuohuissa.

Niccolo Soldolle Bidenin presidenttiys tuo mieleen Boris Jeltsinin toisen kauden Venäjän federaation johtajana. Vertailu ei ole täydellinen, mutta tiettyä yhtäläisyyttä on Soldon mukaan havaittavissa.

Bidenin regiimi pyrkii kääntämään kellon takaisin vuoteen 2012; aikaan, jolloin republikaanipuolue oli ideologisesti lopussa ja demokraatit ryhtyivät toteuttamaan kulttuurisia ja taloudellisia muutoksia, jotka sitten johtivat suureen järkytykseen vuonna 2016. 

Biden ei kuitenkaan ole puhujana mikään Barack Obama. Hän on taipuvainen hölmöihin lausuntoihin ja kognitiivisiin kömmähdyksiin, jotka muistuttavat humalaisen Jeltsinin säälittäviä toilailuja. Terveysongelmien takia Jeltsin näyttäytyi loppuvaiheessa vain harvoin julkisuudessa. 

Soldo huomauttaa, että Biden oli jo presidentinvaalikampanjansa aikana enemmän suurelta yleisöltä piilossa kuin esillä parrasvaloissa. Jatkuuko tämä poissaolo läpi koko presidenttikauden, ja jos jatkuu, kuka johtaa Yhdysvaltoja Bidenin asemasta?

Jeltsinin ”poissaollessa”, hänen perheensä ja sisäpiirinsä ryhtyivät käyttämään presidentin tilaa hyväkseen. Bidenillä on myös epämääräisiä kytköksiä lähipiirinsä kanssa. Joutuuko hän vielä presidenttinä vastaamaan kysymyksiin, jotka liittyvät hänen poikaansa Hunteriin ja ukrainalaiseen Burisma-kaasuyhtiöön? 

Bidenin tiimin henkilövalinnat ovat jo osoittaneet, että hallinto nojaa vahvasti maailman suurimmaksi väitettyyn varainhoitoyhtiö BlackRockiin (aivan kuten Obaman hallinto nojasi Goldman Sachsiin). Soldo ei voi olla ajattelematta, että BlackRockin mukanaolo voi tuoda eteen uusia korruptioepäilyjä tulevaisuudessa. 

Jeltsinin tapauksessa hänen ensimmäisellä toimikaudellaan Venäjälle syntyi uusi oligarkkien luokka, joka otti toisella kaudella maan kokonaan hallintaansa. Jeltsinin avulla he riisuivat Venäjän luonnonrikkauksista ja valtion omaisuudesta. Keski- ja alaluokat köyhtyivät, kun oligarkit kasvattivat omaisuuttaan.

Uskooko kukaan vakavissaan, että Bidenin hallinto tekisi kaikkensa Jeff Bezosin, Mark Zuckerbergin, Tim Cookin tai Jack Dorseyn kaltaisten miljardöörien hillitsemiseksi, Soldo kysyy retorisesti ja vastaa itse: ei tietenkään, koska heillä oli keskeinen rooli Bidenin nostamisessa presidentiksi. 

Samoin oligarkit Boris Berezovski ja Vladimir Gusinski petasivat vuoden 1996 Venäjän presidentinvaalit Jeltsinille. He omistivat hänet ja heidät palkittiin palveluksistaan, aivan kuten amerikkalaisoligarkitkin tullaan palkitsemaan, Soldo arvioi.

Myös tiedotusvälineiden suhtautumisessa Bideniin ja Jeltsiniin löytyy yhtäläisyyksiä. Kiitos median puolueellisen uutisoinnin, amerikkalaisille syötettiin Bideniä tukevaa narratiivia koko vaalikampanjan ajan, samaan aikaan kun Trumpia vastaan hyökättiin vuorokauden ympäri. Venäläiset tiedotusvälineet, jotka oligarkit Berezovski ja Gusinski omistivat, hoitivat samaa tehtävää Jeltsinin vuoden 1996 voitossa.

Bidenin suulla on sanottu, että Yhdysvallat palaa globaaliksi toimijaksi. Amerikkalaissotilaita ei tulla vetämään pois Afganistanista eikä Syyriasta. Aivan kuten Jeltsin johti aikanaan yhä tehottomampaa venäläisarmeijaa, Biden ei ole osoittanut halukkuutta uudistaa sotavoimia: amerikkalaisarmeija on yhä sidottuna konflikteihin, joita se ei kykene voittamaan. 

Afganistanissa palvelee tätä nykyä amerikkalaissotilaita, jotka ovat syntyneet vuonna 2001 alkaneen sodan jälkeen. Biden näyttää Jeltsinin tavoin aikovan pysyä kurssilla, joka rikastuttaa aseteollisuutta. Varapresidenttinä Biden twiittasi Yhdysvaltojen vetäytyvän Afganistanista vuonna 2014 – toisin kuitenkin kävi.

Soldo on pannut merkille myös tiedustelupalvelujen roolin Bidenin ja Jeltsinin nousussa. Koko presidenttikautensa ajan Trump joutui vastaamaan eläköityneiden viranomaisten, kuten CIA:n entisen johtajan John Brennanin, syytöksiin ”Venäjä-yhteyksistä”. Tiedustelupalvelun ja median yhteistyö epäilysten kylvämisessä piti Trumpin hallinnon epävakaana. 

CIA:n rooli Jeltsinin uudelleenvalinnassa on vielä hämärämpi, mutta yksityiskohtia on vuotanut julkisuuteen: Jeltsin voitti vaalit liike-elämän ja median oligarkkien sekä Yhdysvaltojen tiedusteluväen avustuksella. Myös Biden on noussut näennäiseen valta-asemaansa median, tiedustelupalvelun ja oligarkkien yhteispelillä. 

Pysyvä valtiokoneisto, ”syvä valtio”, voi nyt jatkaa siitä, mihin Obaman katastrofaalisella kaudella jäätiin. Soldo kuitenkin spekuloi, voisiko Amerikassa käydä samoin kuin Venäjällä, jossa Jeltsinin suosion romahdus avasi oven Vladimir Putinille. Länttä hallitseva eliitti taitaa olla eri mieltä.

Viimeiset Neuvostoliiton jäännökset murenivat Boris Jeltsinin aikana. Hänen edeltäjänsä, pääsihteeri Mihail Gorbatšov, yritti pelastaa maan perestroika- ja glasnost-uudistusohjelmilla. Epäonnistuminen johti itäblokin hajoamiseen, kun federaation yksittäiset tasavallat alkoivat kommunismin romahdettua suunnata kohti länttä. 

Soldo kertaa, kuinka Neuvostoliiton järjestelmä oli horjunut jo koko 1980-luvun ajan. Kuilu puolue-eliitin ja kansalaisten välillä oli kasvanut liian suureksi. Lopulta luottamus hallintoon ja talousjärjestelmään romahtivat. Sama kohtalo voi olla edessä Yhdysvalloillakin, joka yrittää väkisin pitää kiinni entisestä asemastaan. 

Soldo on pessimistinen Amerikan tulevaisuuden suhteen: demokraattinen prosessi on rikki ja ihmisten luottamus valtioon on heikko. Koronakriisin keskellä Yhdysvallat ei ole kyennyt suojelemaan kansalaisiaan, saati tarjoamaan edes alkeellisimpia palveluja. Opiaattien ja kannabiksen käyttö on kasvanut ja väestön elinajanodote on lyhentynyt, aivan kuten alkoholihuuruisella 90-luvulla Jeltsinin Venäjällä. Soldon mielessä herää kysymys, hallinnoiko Joe Biden kohta Yhdysvaltojen jäännöksiä?

Poikkeuksellisen kylmä talvimyrsky on iskenyt Yhdysvalloissa useaan osavaltioon. ”Tappavan kylmäksi” luonnehdittu lumimyräkkä jatkuu yhä Texasissa, Louisianassa, Arkansas’ssa ja Mississippissä.

Miljoonat ihmiset ovat jääneet sähköttä. Tilanne on vaarallinen ja kuolonuhreja on jo useita kymmeniä. Amerikkalaista lumikaaosta on seurattu ja kommentoitu muuallakin päin maailmaa.

Miten tällaista pääsee tapahtumaan ”maailman johtavassa maassa” ja eritoten Texasissa, joka on merkittävä energiaosavaltio? ”Katastrofiin on monia syitä, mutta ainakin yksi niistä on ihmisen aiheuttama”, arvioi kiinalaislehti Global Times. Nyt ihmisoikeuksista vaahtoavalla maan eliitillä olisi peiliin katsomisen paikka.

Colorado Cityn pormestari Tim Boyd kirjoitti Facebookissa, että ”kukaan ei ole sinulle tai perheellesi mitään velkaa, eikä ole paikallishallinnon vastuulla tukea sinua näinä vaikeina aikoina. Uppoa tai ui, se on oma valintasi!”. Boyd lisäsi, etteivät paikalliset sähköntuottajat tai muutkaan palveluntarjoajat ole kansalaisille tilivelvollisia.

Pormestari kirjoitti myös, että ”vain vahvat selviävät ja heikot sortuvat” ja totesi sekavan tilanteen johtuvan ”sosialistihallituksesta, joka ruokkii laiskoja uskomaan, että vain harvojen täytyy työskennellä, loppujen ollessa riippuvaisia hallituksen almuista”.

Boyd joutui myöhemmin eroamaan virastaan, hänen ulostulonsa herätettyä paikallisten suuttumuksen. Kuitenkin monet amerikkalaispoliitikot luultavasti jakavat Boydin jyrkät näkemykset.

Yhdysvaltojen kapitalistinen järjestelmä on luonut joukon individualistisia normeja, jotka poikkeavat yleisestä edusta. Ne johtavat usein räikeisiin väärinkäytöksiin, mutta ovat hyödyttömiä erityisesti käytännön kriisitilanteissa.

Kiinalaislehti ottaa esimerkiksi ihmisoikeudet. Tämän termin amerikkalainen määritelmä on ”yhä kapea-alaisempi ja rajoittuu lähinnä poliittisiin oikeuksiin”. Se heijastaa ”hyvätuloisten ja seniori-intellektuellien huolenaiheita”, mutta on etääntynyt niistä oikeuksista, joihin suuri yleisö nojaa päivittäisessä selviytymisessään.

Kun ihmiset ovat huolissaan terveydestään tai kotiensa lämmityksestä, amerikkalaiseliitti on halukkaampi korostamaan sosiaalidarwinistista olemassaolon kamppailua. Yhdysvaltojen vapauskäsitys kätkee sisäänsä hyvin kylmäverisen ehdotuksen ”vapaudesta tulla eliminoiduksi”, Global Times väittää.

Yhdysvaltojen käsitys ”demokratiasta, ihmisoikeuksista ja vapaudesta” on kombinaatio ”vaaleista, poliittisista oikeuksista ja sosiaalidarwinismista”. ”Amerikassa sinun on kyettävä pelastamaan itsesi onnettomuuden sattuessa, tai maksamaan suuria summia saadaksesi apua. Muussa tapauksessa sinun katsotaan ansainneen surkean tilanteesi ja ainoa toivosi on hyväntekeväisyysjärjestöjen tai Jumalan varassa”, kiinalaislehti luonnehtii amerikkalaisasennetta.

Boydin mukaan hallituksen tuen antaminen hyytävän sään uhreille olisi ”sosialismia”, mikä on Amerikassa melkein kirosana. Monien amerikkalaispoliitikkojen mielestä kansalaisten toimeentulo ei kuulu hallitukselle ollenkaan. On ihmisten oma asia, selviytyvätkö he vaikeuksistaan tai luonnonkatastrofeista. 

Raadollisen kapitalismin eetoksen omaavan Amerikan tulisi lopettaa saarnaaminen ihmisoikeuksista Kiinalle, ehdotetaan Global Timesin kirjoituksessa. Yhdysvalloilla ja Kiinalla on hyvin erilaiset poliittiset fokukset, ihmisoikeusnäkemyksistä puhumattakaan.

Kiina pyrkii väestönsä terveyteen, turvallisuuteen ja onnellisuuteen, kun taas Yhdysvallat haluaa, että poliittiset oikeudet jaetaan sosiaalisen eliitin kesken kapitalistisella tavalla. Kiinan käsitys ihmisoikeuksista on lisännyt kiinalaisten hyvinvointia, kun taas Yhdysvaltojen kerskailevaa ihmisoikeuskäsitystä käytetään lähinnä ideologisena aseena muita vastaan.

Kiinalaislehden pääkirjoituksen viesti on selvä: Washingtonin olisi parempi pitää huolta omista, pakkasessa värjöttelevistä kansalaisistaan, eikä sekaantua muiden maiden sisäisiin asioihin. Sisäpolitiikassa riittäisi haasteita Bidenin hallinnolle, mutta interventionistinen ulkopolitiikka on eliitille kansalaisten hätää tärkeämpää.

Demokraattien Trumpiin kohdistama stalinistinen näytösoikeudenkäynti heijastaa Yhdysvaltojen meneillään olevaa hajoamista, väittää Paul Craig Roberts.

Vallalla oleva kaksinaismoralismi ja piittaamattomuus todistusaineistosta ovat Robertsin mukaan vain esimerkkejä amerikkalaisen yhteiskunnan instituutioiden korruptoituneisuudesta.

Roberts viittaa Andrei Martyanovin uuteen kirjaan, joka käsittelee Yhdysvaltojen tulevaa romahdusta. Amerikka on kohtaamassa talouden realiteetit ja yhteiskuntapoliittiset syy- ja seuraussuhteet, joiden rinnalla 20-luvun suuri lamakin tulee kalpenemaan.

Martyanov kirjoittaa, ettei Yhdysvallat edes ole mikään oikea valtio; se on vain kokoelma kansoja vailla omaa maata. Kansakunta vaatii ihmisiä yhdistävän tekijän, eikä Yhdysvalloilla ole sellaista. Ronald Reaganin hallinnossa aikoinaan työskennellyt Roberts vaikuttaa olevan samaa mieltä.

Martyanovin mielestä Iowan valkoisella maanviljelijällä, Manhattanin juutalaisella lakimiehellä ja Bronxin mustalla räppärillä ei ole juuri mitään yhteistä. He tarkastelevat maailmaa, Amerikkaa ja omaa paikkaansa siinä, täysin eri tavoin, eivätkä nuo näkövinkkelit ole yhteen sovitettavissa.

Yhdysvallat ”kansojen sulatusuunina” on osoittautunut epäonnistuneeksi ihmiskokeeksi. Amerikan monet etniset ryhmät eivät ole assimiloituneet yhdeksi kansakunnaksi, vaan ne elelevät edelleen etäällä toisistaan ja ajavat vain omia intressejään kokonaisedun kustannuksella.

Jopa Yhdysvaltojen perustajiin ja heidän perustuslaissa esittämiinsä ajatuksiin suhtaudutaan nykyään erittäin kriittisesti. Demokraattipuolue on hyödyntänyt myyttiä ”valkoisesta ja rasistisesta Amerikasta” ja vahvistanut narratiivia, joka legitimoi identiteettipolitiikkaan perustuvan käyttäytymisen.

Kun amerikkalainen valtamedia, opetusjärjestelmä, suuryritykset ja demokraattien puolue-eliitti hyökkäävät kuvitteellista ”valkoista Amerikkaa” vastaan, tuomiten Trumpin kannattajat ”epäkelvoiksi”, ”rasisteiksi” ja ”demokratian vihollisiksi”, yhtenäisyydestä on turha edes puhua.

Mustien, latinojen ja juutalaisten eturyhmät saavat rutiininomaisesti vaatimuksensa läpi, mutta ”euroamerikkalaisille” säännöt ovat toiset. Koska Amerikan epäyhtenäisyys on näin institutionalisoitu politiikassa, maan hajaannus on ollut vain ajan kysymys.

Diversiteettipainotukset ulottavat vaikutuksensa jo kaikille aloille. Eksaktit tieteet fysiikasta biologiaan ovat saaneet taipua poliittisen korrektiuden edessä. Tämän päivän Amerikassa jopa matematiikka on ”rodullistettu”. Martyanov raportoi kirjassaan, kuinka Seattlen koulupiirin etnisten opintojen neuvoa-antava komitea on julistanut matematiikan ”rasistiseksi”. 

Komitea julkaisi viime syyskuussa muistiinpanonsa matematiikan sisällyttämisestä etnisten opintojen viitekehykseen. Komitea pyrkii vallalla olevan ”woke-kulttuurin” mukaisesti liittämään jopa matematiikan ”rotusorron historiaan”; ”rasistinen” matematiikka lisää komitean mukaan ”eriarvoisuutta”.

Martyanov esittää kirjassaan lukuisia esimerkkejä amerikkalaisen yhteiskunnan disintegraatiosta. Lännen warholilainen ”viidentoista minuutin kuuluisuus” alkaa olla ohi, eikä Yhdysvallat kykene enää vakuuttavasti esittämään maailman johtajaa.

Lännen johtajista on tullut oman teeskentelynsä uhreja. He kuvittelevat yhä pitävänsä geopolitiikan kortteja käsissään, vaikka Putinin Venäjä ja Xi Jinpingin Kiina ovat jo voittaneet heidät tässä pelissä, Roberts arvioi.

Lännen itsepetos asettaa koko länsimaisen kulttuurin fyysisen selviytymisen hengenvaaraan. Poliittinen eliitti ei enää hallitse kannibalistisia voimia, jotka se on päästänyt irti. Kuten ranskalainen sanonta kuuluu, vallankumous syö omat lapsensa.

Amerikan eliitti julistaa uskoaan ”amerikkalaiseen poikkeuksellisuuteen” eli Washingtonin moraaliseen oikeuteen toimia maailmanhegemonina, mutta samalla se itsetuhoisesti epävakauttaa Yhdysvaltoja hyökkäämällä maan perustajien etnisyyden ja arvojen ”systemaattista rasismia” vastaan.

Jos Yhdysvallat on rakennettu rasismille ja orjuudelle, kuten sen omat yliopistot ja julkiset koulut opettavat, mikä on niin korvaamatonta maassa, jonka ”poikkeuksellisuus” pohjautuu sortavaan järjestelmään? Eikö myös arrogantti, muihin maihin kohdistuva ”demokratia-aktivismi” ole rinnastettavissa kolonialismin ajan rasismiin?

Tämä ilmeinen ristiriita on jäänyt vuosikausia vaille huomiota, mikä lienee osoitus kognitiivisesta dissonanssista. Washington on perustellut pommituksiaan ja miljoonien ihmisten maanpakoon ajamista kahdeksassa eri maassa ”demokratian viemisellä”, hallitsevan eliitin varastaessa maan omatkin presidentinvaalit.

Robertsin mukaan ”Bidenin laiton hallinto” ei salaa vihamielisyyttään Amerikan perustavaa etnistä ryhmää kohtaan. Hallinto onkin täytetty seksuaalivähemmistöjen edustajilla, mustilla ääriaineksilla ja juutalaisilla, jotka inhoavat ”Trumpin epäkelpoja”, ”kotimaisiksi terroristeiksi” leimattuja tavallisia amerikkalaisia. Bidenin hallinto tuntuu julistaneen sodan valkoisia heteromiehiä vastaan.

Lisääntynyt polarisaatio ja kärjistyneet näkemyserot jättävät Yhdysvallat äärimmäisen heikkoon asemaan. Samaan aikaan hajoavan imperiumin hallitsijat kiihdyttävät konflikteja Kiinan, Venäjän ja Iranin kanssa. Provokatiivisen Robertsin mielestä on aiheellista kysyä, hajoaako Yhdysvallat ennen kuin se tuhotaan sotilaallisesti.

Suomen ulkoministeri Pekka Haavisto vieraili sitten Pietarissa tapaamassa Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrovia.

Meillä on jo uutisoitu ”jyrkistä näkemyseroista” ja siitä, kuinka Haavisto edusti Venäjällä erityisesti Euroopan unionia.

Tilaisuus oli kaikin tavoin myötähäpeää aiheuttava: lehdistötilaisuudessa Haavisto luki tekstinsä paperista kuin koulupoika luokan edessä. Konkaridiplomaatti Lavrov ei toisten valmistelemia tekstejä tarvinnut.

Haavisto nosti esiin Navalnyin tapauksen, Krimin ja tyypilliset EU:n ja Venäjän väliset kipupisteet. Hänen piti muistuttaa, että ”Suomi on EU:n jäsen ja EU:n kannat ovat myös Suomen kantoja”. Jos EU:n kanta Venäjään joskus muuttuisi suopeammaksi, olisiko se sitten enää Amerikan alusmaana toimivan Suomen kanta?

Venäjällä ymmärretään, että Suomen on pakko toistaa Brysselin väitteitä, olivatpa ne suomalaisille intresseille kuinka epäedullisia tahansa. Lavrov puolestaan painotti ”kahdenkeskisen yhteistyön merkitystä”, mutta eurostoliiton kuuliaisena apupoikana Haavisto kiirehti kiistämään tämänkin tulkinnan. Vain EU:n näkemys merkitsee, ei Suomen.

Jos mittarina käytetään valtiollisia intressejä, Haaviston visiitti Venäjällä epäonnistui täysin. Mistään Suomea hyödyttävästä ei sovittu, vaan ulkoministeriön tiedotteessakin mainittiin täysin toisarvoiset asiakohdat.

Haavisto toisti tylsämielistä eurojargonia Navalnyistä, Vuoristo-Karabahin konfliktista sekä Valko-Venäjän ja Ukrainan tilanteista. Mitä nämä asiat Suomelle kuuluvat? Yhteistyöstä puhuttiin ilmeisen pintapuolisesti vain arktiseen alueeseen ja ympäristösuojeluun liittyen.

Koska EU:n koronarokotteen toimitukset tökkivät, Lavrovin olisi kannattanut tarjota Suomelle Sputnik-rokotetta. Tietenkään tähän ei olisi suostuttu, sillä toisin kuin venäläisrokotteen tilanneelta euromaa Unkarilta, Suomelta ei mikään ”kahdenvälinen sopiminen” tunnu enää luonnistuvan.

Haaviston Venäjän vierailua ovat jo kehuneet ne tyypilliset tahot, joille on Suomen valtioetua tärkeämpää mielistellä Atlantin takaista, dementoituvaa, mutta yhä johtajuudesta haaveilevaa Amerikkaa. Varmaan löytyy niitäkin kovan linjan Nato-oikeistolaisia, joiden mielestä Haavisto ei ollut Venäjällä riittävän jyrkkä.

Virallinen Suomi ei ole enää vuosikausiin ollut mikään uniikin kansakunnan asuttama suvereeni valtio. Se on masentava ja henkisesti sairas paikka; transatlanttisen vieraseliön saastuttama periferia, jonka valta(vale)mediassa silmitön Venäjä-vastaisuus – vastenmielinen ”ryssäviha” – yhdistyy kansallisvastaiseen länsiliberalismiin.

Haavisto muisti nostaa esiin myös Tšetšenian seksuaalivähemmistöjen ongelmat. Ei mikään ihme, että venäläismediassa Euroopan unionista on joskus käytetty pilkkanimeä ”Gayrooppa”.

Sosiaalisen median jättiyhtiö Facebook ilmoitti vuonna 2018 ryhtyvänsä yhteistyöhön Yhdysvaltojen maailmanherruutta ajavan Atlantic Council-ajatushautomon kanssa.

Yhteistyötä perusteltiin tuolloin tarpeella puuttua Facebookissa leviäviin valeuutisiin ja väärään tietoon, erityisesti länsivastaiseen ”disinformaatioon”, jota sosiaalisen median alustalla jakavat jotkut sen käyttäjät, erilaiset julkaisut ja jopa valtiolliset toimijat.

Toiseksi tavoitteeksi asetettiin periamerikkalainen halu ”vahvistaa demokratiaa”, mikä tietysti tarkoitti vain sitä, että Mark Zuckerbergin nimissä toimiva yhtiö pyrki varmistamaan sosiaalisen median välityksellä Washingtonin poliittisten intressien ensisijaisuuden.

Yhä enemmän länttä hallitsevan eliitin globaaliksi vakoilu- ja vaikuttamisvälineeksi paljastuva alusta on sittemmin rajoittanut liberaalia järjestystä ja sotapolitiikkaa kritisoivia mielipiteitä ja poistanut sille epämieluisia poliittisia ryhmiä mielivaltaisen tuntuisiin ”yhteisösääntöihin” vedoten.

Atlantistinen perusvire on säilynyt ja lännen kilpailijoita ymmärtäviä näkemyksiä suitsitaan. Aivan kuin Joe Bidenin presidenttikautta ja Yhdysvaltojen ”syvän valtion” ulkopoliittisia tavoitteita silmällä pitäen, Facebook on ilmoittanut palkanneensa uudeksi tiedustelupäällikökseen ”disinformaatioverkostojen asiantuntijan”, Ben Nimmon, joka on aiemmin työskennellyt sotilasliitto Naton tiedotuspuolella.

Nimmon johdolla Facebook aikoo keskittyä torjumaan ”nousevia uhkia” ja ”vaikuttamisoperaatioita”. Yhdysvaltojen kansallista turvallisuutta uhkaava kolmikko, Venäjä, Kiina ja Iran, ovat Atlantic Councilin tutkijanakin työskennelleen Nimmon mukaan Facebookille ja länsimaille potentiaalisia vaaratekijöitä. Internet näyttää olevan saamassa oman digitaalisen rautaesirippunsa idän ja lännen välille.

Sotilasliitto Naton puolelta Facebookin asiantuntijanimitystä tervehdittiin ilolla, mutta merkitseekö Nimmon valinta vain lisää poliittista sensuuria suositulla alustalla? Nimmo on tullut tunnetuksi ”Venäjä-trollien” jahtaajana, jonka mielestä monen aivan oikean ihmisen sosiaalisen median tilin takana onkin ollut vain tietokoneohjelma, ”Kremlin botti”.

Nimmon siirtyminen Naton palveluksesta Facebookin infosodan johtoon, on vain yksi esimerkki alati lisääntyvästä hybridisodankäynnistä, jossa Yhdysvallat yrittää päihittää euraasialaiset kilpailijansa. Ehkä syy siihen, miksi Facebook ei yhtä lailla puutu lännen infosotureiden propagandan levitykseen, johtuu siitä, että koko alusta on alun alkaenkin ollut atlantistien digiväline hegemonian säilyttämiseksi. 

Puoluerekisteriin on Suomessa pyrkimässä aika ajoin uusia puolueita. Jos ne eivät saa eduskuntaan omaa kansanedustajaansa kaksissa peräkkäisissä eduskuntavaaleissa, ne poistetaan taas rekisteristä. Mutta jo ennen tätä vaihetta on saatava kerättyä viisituhatta kappaletta äänioikeutettujen allekirjoittamia kannattajakortteja.

Puolueiden tulee täyttää myös tietyt ennalta asetetut tunnusmerkit. Kovin poikkeavia näkemyksiä eduskuntaan pyrkivät puolueet eivät voi edustaa, vaan niiden on noudatettava toiminnassaan ”kansanvaltaisia periaatteita”. Loppupelissä oikeusministeriö voi estää yhdistyksen rekisteröitymisen puolueeksi.

YK-henkisestä sanamagiasta huolimatta Suomessakin todellista valtaa pitää talouseliitin ja yritysmaailman sidosryhmien muodostama oligarkia, jonka toiveita hallituksen muodostavat eduskuntapuolueet kukin vuorollaan toteuttavat. Mutta aina joku haluaa omista syistään mukaan valtiovaltapeliin, jonka säännöt on jo lähtökohtaisesti peukaloitu aitoa ”kansanvaltaisuutta” vastaan.

Puoluerekisteriin on tällä hetkellä pyrkimässä ainakin kahdeksan puoluetta, mutta viime viikkoina huomio on kohdistunut erityisesti entisten perussuomalaisten perustamaan Sinimustaan Liikkeeseen, joka edustaa etnosentristä kansallismielisyyttä. Jo etukäteen on arveltu, että tämä ”rasistinen ja uusfasistinen” puolue ei edes lähtökohtaisesti pysy lakien ja asetusten puitteissa.

Sinimustan liikkeen sanotaan asettuvan puoluekentän äärimmäiseen oikeaan laitaan. Aivan kuin vastapainoksi, myös vasemmalle laidalle on rekisteröitymässä jo vuosikymmeniä politiikan marginaalissa toiminut, sosialistista Suomea tavoitteleva Kommunistinen Työväenpuolue, joka ilmoittaa olevansa ”rauhan ja sosialismin asialla”.

”Äärioikeistolaista” Sinimustaa liikettä ja ”äärivasemmmistolaista” kommunistista työväenpuoluetta yhdistää kriittisyys ylikansallista kapitalismia ja Euroopan unionia kohtaan. Molempien linjana on Suomen irtaantuminen unionista. Myöskään Suomen jäsenyyttä sotilasliitto Natossa ei kumpikaan liike halua ajaa.

Sinimustan liikkeen korostaessa ”etnisten suomalaisten” ensisijaisuutta, marxismi-leninismin aatteeseen perustuva työväenpuolue keskittyy (suomalaisten?) ”työläisten” oikeuksien puolustamiseen. Vaikka kumpikaan ei pidä massamaahanmuuttoa toivottavana ilmiönä, ei sinimustien etnisyyteen perustuva ideologia ja historialliseen oikeistoradikalismiin pohjautuva estetiikka saa ymmärrystä vasemmistopiireissä.

Kommunistisen työväenpuolueen julkaisemissa Työkansan Sanomissa vaaditaankin jo ennalta Marinin hallitusta ”estämään fasistien järjestäytyminen”. Perusteluissa viitataan mm. vuonna 1947 allekirjoitettuun Pariisin rauhansopimukseen, jonka nojalla ”fascisminluontoisten” poliittisten järjestöjen toiminta kiellettiin Suomessa.

Mielestäni kommunistien vaatimus lännen globalistien intressejä ajavalle Marinin hallitukselle sinimustien kieltämiseksi on jokseenkin lyhytnäköistä: enemmänhän vallassa olevat Marinin sosialidemokraatit, vihreät, keskusta ja ruotsalainen kansanpuolue, ajavat tuhokapitalismin asiaa kuin kansallisradikaalit.

Sinimustien lapualaishenkinen larppi ja työväenpuolueen tunkkainen punalippuanakronismi tuskin kiinnostavat suomalaisten enemmistöä. Onnistuakseen paremmin, nationalistien ja kommunistien tulisi paitsi päivittää  julkisuuskuvaansa ja sanastoaan, myös tuoreella tavalla keskittää huomionsa länttä hallitsevan eliitin suomalaisten(kin) elinoloja kurjistaviin toimiin tässä ajassa.

On sinänsä vahinko, etteivät kansallismieliset ja suomalaista työväestöä puolustavat sosialistit kykene yhteistyöhön. Sen sijaan, että keskitytään eroavaisuuksiin ja vanhentuneiden ismien korostamiseen, anti-imperialistinen ja antiglobalistinen rintama kaipaisi yhdistymistä ja uutta ilmettä.

Suomen politisoituneessa valtamediassa on ryhdytty viime vuosina kritisoimaan Venäjän lisäksi yhä kärkevämmin myös Kiinaa.

Syynä tähän on tietysti se, että Suomessa totellaan kiltisti länttä hallitsevan eliitin määräyksiä ja Yhdysvallat vasalleineen käy jo täysillä hybridisotaa talousmahdiksi noussutta Kiinaa vastaan.

Oman panoksensa lännen infosotaan Kiinaa vastaan antoi pääministerimme Sanna Marin, joka reagoi ilmeisesti brittiläisen BBC:n kauhukertomuksiin uiguurinaisten kokemuksista Länsi-Kiinan Xinjiangissa. Olen jo muutama vuosi sitten kirjoittanut uiguurien käytöstä lännen propagandassa, enkä edelleenkään luota Kiinan-vastaisten medioiden väitteisiin.

Marinin twiitattua Kiinan ihmisoikeustilanteesta, Kiina kehotti pääministeriä ja muita Suomen hallituksen jäseniä vierailemaan uiguurien asuttamassa Xinjiangissa. Kuten kaikki lännen globalistien käskyläiset, myös Marin viittasi ”kansainväliseen yhteisöön”, joka ”ei voi sulkea silmiään Kiinan politiikalta”. Kiinan ulkoministeriössä toivotaan, että suomalaistahot ”erottavat oikean väärästä eivätkä usko valheisiin”.

Suomessa on aiemmin jahdattu ”Venäjä-trolleja”. Oletettuja sellaisia on median toimesta maalitettu ja heitä on myös haastettu oikeuteen nettikirjoittelun takia. Arvelen, että vaino laajenee ja Bidenin demokratiarintamaan kuulumattomiin maihin ei saa enää suhtautua edes neutraalisti. Lännen kilpailijat on yksiselitteisesti tuomittava, ellei halua joutua länsimielisten someraivon, kiusanteon, tai jopa väkivallan kohteeksi.

Tuorein esimerkki tällaisesta maalituksesta lienee vantaalaisen Jenni Chen-Yen kokema syrjintä. Kunnallispolitiikasta kiinnostuneen naisen synti oli se, että toimiessaan Kokoomuksen kaupunginvaltuutettuna, hän oli osallistunut myös ”Kiinan rauhanomaisen jälleenyhdistymisen edistämisyhdistyksen” toimintaan. Chen-Ye erosi yhdistyksestä, mutta tällaisen anteeksiantamattoman ”Kiina-mielisyyden” vuoksi hänet erotettiin Kokoomuksen valtuustoryhmästä.

Valtuutettu yritti jatkaa vielä vihreiden ryhmässä. Kun Chen-Ye erehtyi twiittaamaan viime perjantaina, että Kiinan ihmisoikeusasioista voisi puhua rauhallisesti, vihaa lietsomatta, eikä Suomen tarvitse asettua Yhdysvaltojen ja Kiinan välisessä kylmässä sodassa kummankaan valtion puolelle, jo sunnuntaina Vantaan vihreät kertoivat, ettei ryhmä aio hyväksyä Chen-Yetä kunnallisvaaliehdokkaakseen.

Chen-Ye jatkanee sitoutumattomana valtuutettuna, mutta sosiaalisessa mediassa häntä on jo vaadittu luopumaan paikastaan, syytetty kommunistiksi ja kehotettu jopa häipymään Kiinaan (mainittakoon, että kiinalaissyntyinen Chen-Ye muutti Suomeen viisivuotiaana vanhempiensa kanssa). Lännen ihmisoikeus- ja demokratiamantran sisäistäneiden ”hyvien ihmisten” aggressiiviset somekommentit ovat olleet vastenmielistä luettavaa.

Globalisaatio on tehnyt maailmasta pienemmän. Entäpä jos Yhdysvalloissa tai Britanniassa syntynyt ja sittemmin Suomeen muuttanut toimisi täällä politiikassa? Jos kansalainen kuuluu vaikkapa Suomi-Amerikka-yhdistykseen tai muuhun läntiseen vaikuttamisverkostoon, onko se yhtä lailla peruste savustaa hänet pois politiikasta? Ei tietenkään, sillä länsimielisyys on Suomessa hyväksyttävää, jopa välttämätöntä, ellet halua muuttua epähenkilöksi.

Osana lännen syvenevää hybridisotaa, Kiina- ja Venäjä-yhteyksiä omaavia tullaan varmasti vastaisuudessakin maalittamaan julkisuudessa. Neutraalius ei ole enää hyväksyttävää ja vähäinenkin Kiinan ymmärtäminen johtaa syytöksiin ja leimaamiseen. Siirtyykö Suomikin mccarthylaisten uusvainojen aikaan? Onko poliittinen toisinajattelu kohta rikoslaissa rangaistava teko?