Kuukausi: toukokuu 2018

Vilin sota: Suomea puolustamassa vapaaehtoisena Donbassin aroilla 2015-2018 on jo toinen Johan Bäckman Publicationsin julkaisema kirja, jossa suomalaismies kuvaa vapaaehtoistaistelijan kokemuksiaan itä-Ukrainan sodassa. Olen aiemmin huhtikuussa kirjoittanut arvion Lauri Karhun kirjasta Viimeinen luoti.

Samoin kuin edeltäjänsä, myös pieksämäkeläisen Petri Viljakaisen sotakokemuksista kertova Vilin sota on jo sosiaalisen median kommenteissa haukuttu venäjämieliseksi propagandaksi ja sotarikollisen tekeleeksi. Monikaan näistä kommentoijista ei ole tainnut edes lukea kirjaa. Yritän itse olla hieman objektiivisempi, enkä suhtautua aiheeseen tunteella. Oletan lähtökohtaisesti, että lukija tietää edes jotain vuonna 2014 alkaneesta Ukrainan hallituksen ja Donbassin separatistien välisestä sodankäynnistä Itä-Ukrainassa.

Suomalaiset ovat useinkin osallistuneet vapaaehtoisina muiden sotiin. En ole mikään sotakirjallisuuden asiantuntija, mutta muistelen, että keväällä 1918 joukko suomalaisia pakeni sisällissodan jälkeen Neuvostoliittoon ja osa ryhtyi ammattisotilaiksi puna-armeijaan. Lauri Törni palveli ensin Suomen armeijassa, 40-luvulla saksalaisten rinnalla SS-pataljoonassa, ja myöhemmin myös Yhdysvaltojen väreissä Vietnamin sodassa, joka koitui hänen kohtalokseen. Tämän lisäksi minulla on tuoreemmassa muistissa 90-luvun Bosnian sodan melskeistä kertovat Casagranden ja Anttolan kirjat.

Entä sitten Vilin sota? Onko taustalla seikkailunhalu vaiko ideologisesti värittyneemmät syyt? Kirjassa hän mainitsee tehneensä ennen Donbassiin matkustamista facebook-päivityksen, jossa kysyy englanniksi: ”Everybody dies but how many really lives?”. Lähdön syy sisältää varmasti myös kokemusten janoa, mutta jo kirjan 11. sivulla Viljakainen kertoo, kuinka hän on mennyt Donbassiin osallistuakseen sotaan ”valloittajaa vastaan”. Tuo valloittaja, joka on myös Ukrainan ”nukkehallituksen” takana, on Yhdysvallat, Viljakaiselle ”maailmanpoliittinen öykkäri”.

”Fasismi” on myös termi, jota Vili käyttää mielellään. Tässä kirjassa sillä viitataan erityisesti länsimaisten korporaatioiden valtaan: sodat ovat aina yhtiöiden sotia ja niillä on futuurinsa. Teksti siirtyykin hetkeksi Irakin sotaan, jonka taustatekijöiksi mainitaan petrodollari, öljy, kaasu, jne. Myös Libya ja Syyria mainitaan, ja Viljakaiselle on selvää, että myös pakolaisvyöry Eurooppaan on seurausta länsikoalition ryöstöretkistä Lähi-idässä. Ukrainan kohdalla Yhdysvallat hakee syytä sotaan Venäjää vastaan, ”koska se uhkaa dollarin valta-asemaa maailmankaupassa”.

Yön hiljaisina tunteina Viljakainen miettii myös Suomen tilannetta. Keväällä 2018 Yhdysvallat on tulossa sotaharjoituksiin Lappiin. Vili pohtii kirjassa, kuinka paljon jenkkien kalustoa jätetään Lapin kätköihin odottamaan myöhempää käyttöä. Kirjan alaotsikko, ”Suomea puolustamassa”, saattaa kuulostaa absurdilta, kun kirjoittaja osallistuu sotaan vieraalla maalla, mutta Viljakaisen perustelu tuntuu olevan, että Yhdysvaltojen Venäjää vastaan suunnattu ”imperialistinen sota” tulee uhkaamaan vielä myös Suomea. Hän kertoo myös yrityksestään opetella venäjää, sekä oppia ymmärtämään ”Venäläistä Maailmaa” (Russki Mir), joka on paitsi ”mielentila”, myös yhtä kuin ”kaikki entisen mahtavan Neuvostoliiton alueet”.

Kirja tuntuu rinnakkaiselta versiolta Karhun Viimeisen luodin tapahtumista. Kertomuksissa on paljon yhtäläisyyksiä: odottelua leiripaikoilla, sairastumisia, ryyppäämistä, ammuskelua, haavoittumisia ja tapaturmaisiakin kuolemia. Mukana on myös huumoria ja naisen kaipuuta. Tällä kertaa kerronta vain on ehkä vieläkin yksityiskohtaisempaa. Kirjoitustyylissä on myös eroa. Oletan, että kirjojen kertojat ovat palvelleet yhdessä; vapaaehtoisten joukossa kun on Donbassissa muitakin suomalaisia kuin Viljakainen. Vilin sota on ehkä vähemmän ”kaupallinen” kirja kuin mukaansatempaava Viimeinen luoti, mutta joka tapauksessa jatkoin lukemista mielenkiinnolla.

Donetskin leiripaikoilta siirrytään myöhemmin Luganskiin, jossa tammikuussa 2016 Viljakaisesta tulee virallisesti ”Luganskin kansanmiliisin sopimussotilas”, joka nauttii 15 000 ruplan (n. 207 euroa) kuukausipalkkaa. Viljakainen oli ennen Donbassiin lähtöä ajatellut, että tulitauon ollessa vielä voimassa, häntä käytettäisiin korkeintaan lähinnä ”propagandatarkoitukseen”, eikä hän joutuisikaan tositoimiin. Vuonna 2015 suomalaisissa lehdissä, Iltalehdessä ja Aamulehdessä, onkin kirjoituksia Viljakaisesta, ja hän antaa haastatteluja kertoen menneensä taistelemaan ”ukrainalaisia natseja vastaan”. Media-apuna Vilillä toimii toinen suomalainen, Doni news-uutistoimiston Janus Putkonen sihteereineen.  Helmikuussa 2017  Helsingin sanomat uutisoi Viljakaisen saaneen kranaatinsirpaleen käsivarteensa Luganskin rintamalla; näistä tapahtumista ja vihollisen keskityksessä olemisesta kerrotaan myös Vilin sodassa.

Viljakainen mainitsee kirjassaan myös millaisen kohtalon sai englantilainen vapaaehtoinen, Ben Stimson, joka toimi Donbassissa ambulanssin kuljettajana, eikä osallistunut taisteluihin. Stimsonin palattua Englantiin marraskuussa 2015, hän sai viiden vuoden ja neljän kuukauden vankeustuomion Britannian terrorismilakien nojalla. Stimson oli julkaissut Facebookissa itsestään kuvan AK-47-rynnäkkökiväärin kanssa, tekstillä ”Donbass on vodkaa, naisia ja aseita”. Manchesterin poliisin luoteisen terrorisminvastaisen yksikön johtaja Russ Jackson kertoi BBC:lle, että tuomio tuli Stimsonin roolista ”väkivaltaisessa konfliktissa”. Jackson oli myös toivonut, että ”tämä tuomio lähettäisi viestin kaikille heille, jotka edes harkitsevat konflikteihin liittymistä”.

Kirjan loppuosassa Viljakaisen omat mielipiteet saavat taas näkyvyyttä, kun hän unohtaa sodan ja ryhtyy jostain syystä kirjoittamaan mm. Suomen työvoimapolitiikasta (!) ja siitä, kuinka Suomen työelämä menee aina vain enemmän ”jenkkimallin mukaiseksi”. Myös suomalaisia presidenttejä Vili ruotii, haukkuen Koiviston, Ahtisaaren ja Niinistön. Tarja Halosta ei mainita nimeltä, vaan hänestä käytetään tuttua nimitystä ”Muumimamma”. Sotilasliitto Natokin päätyy kommentteihin, sillä Nato ”on sellaanen että se vie meidän miehemme maailman ääriin tappamaan kansoja fasismin nimeen. Niin, korporaatiovallan.”

Viljakainen myöntää kirjassaan, että hän antaa joistakin asioista positiivisemman kuvan, joistakin ”valehtelee kirkkain silmin”, suojellakseen tarinansa todellisia henkilöitä. Sota Donetskin ja Luganskin aroilla ei ole kuitenkaan ollut ”kunnon sota” sinä aikana kun Viljakainen on siellä palvellut. Vaikka hän on haavoittunut kolmesti, ja nähnyt läheltä kuolemaa, hän kirjoittaa, että ”kohtalon oikusta tai jostain muusta selittämättömästä syystä olen jäänyt aina varsinaisten taistelujen ulkopuolelle”. Kuulostaa kuin hän olisi tästä hieman pahoillaan.

Vilin sota on tietääkseni jo luokiteltu julkaisijansa Bäckmanin venäjämieliseksi ”hybridivaikuttamiseksi”, samoin kuin Viimeinen luoti. Kun koko suomalainen valtamedia on puolestaan valjastettu EU:n, Yhdysvaltojen ja Naton propagandan välineeksi, lyhyt kuvaus yksittäisen suomalaisen kokemuksista Donbassissa on vaikutukseltaan tuskin verrattavissa Suomen länsimieliseen mediarummutukseen. Kesälomaluettavaksi Vilin sotaa voi kyllä suositella kaikille poliittisesta kannasta riippumatta.

George Soros, ”filantroopiksi” valtamediassa usein kutsuttu veteraanisijoittaja ja miljardööri, varoittaa EU:ta uudesta talouskriisistä. Puhuessaan tiistaina Pariisissa ajatushautomo ECFR:n (European Council of Foreign Relations) tilaisuudessa, hänen megalomaniansa oli taas pidäkkeetöntä.

Siinä missä Soros on aiemmin tiettävästi tukenut taloudellisesti kaikenlaisia Eurooppaa, Yhdysvaltoja ja muita mantereita hajottavia tekijöitä pakolaisvyörystä aina väkivaltaisiin kansalaisjärjestöihin, hän haluaisi nyt omien sanojensa mukaan ”pelastaa Euroopan”. Soros on aiemmin todennut, että hänen suvussaan on paljon mielisairautta, ja että hänellä itselläänkin on ”messiaskompleksi” mitä tulee maailman muuttamiseen.

Joka tapauksessa, Sorosin mielestä EU on kohtaamassa valtavan talouskriisin dollarin pudotessa korkeuksistaan. ”Kaikki mikä voisi mennä pieleen, on mennyt”, Soros sanoo, ja lisää: ”se, että Eurooppa on eksistentiaalisessa kriisissä, ei ole enää kielikuva, vaan karu todellisuus”. Pakolaiset, alueellinen disintegraatio ja säästöpolitiikka ovat Sorosin mukaan kolme suurta haastetta EU:lle. ”Riippuvuus säästötavoitteista” on myös vahingoittanut euroa ja pahentanut Euroopan kriisiä. Miljardööri lisäsi, että Iranin kanssa käydyn ydinsopimuksen lopettaminen ja EU:n ja Yhdysvaltojen välisen transatlanttisen liittouman ”tuhoutumisella” on kielteinen vaikutus Euroopan talouteen ja tämä saattaa ”aiheuttaa muitakin siirtymiä”. ”Voimme olla menossa kohti uutta suurta talouskriisiä”.

EU:n olisikin pikaisesti ”muututtava sellaiseksi yhteisöksi, jossa maat, kuten Iso-Britannia, haluaisivat yhä olla mukana”. Yllättävää kyllä, Soros puhuu nyt samoin kuin esimerkiksi suomalainen veteraanipoliitikko Paavo Väyrynen: EU ja euroalue pitäisi erottaa toisistaan, ja yhtenäisvaluuttajärjestelmä osittain purkaa. Väyrynen on myös esittänyt, että euro säilyisi kaikkien jäsenmaiden yhteisenä rahana, mutta sen rinnalla jäsenmaat tai ainakin osa niistä käyttäisi kansallisia valuuttoja. Tällaiseen euroalueeseen saattaisivat liittyä nekin EU-maat, jotka toistaiseksi ovat pysyttäytyneet sen ulkopuolella.

Pakolaiskriisiin Soros ehdottaa EU-rahoitteista, vuosittaista ”Marshall-apua” Afrikan maille, jotta Eurooppa ei houkuttelisi lisää muuttoaaltoja. Eli ensin hän on ollut luomassa ongelmia, sitten esittää niihin ratkaisua, ja haluaa nyt esiintyä ”pelastajana”. Kun Sorosin kaltainen henkilö ehdottaa ratkaisua, voi olla varma, ettei hän tee sitä mistään todellisesta mielenmuutoksesta tai hyvästä sydämestä. Soros pyrkii säilyttämään status quon, eikä suinkaan halua, että pääsisimme irti Yhdysvaltojen hegemonisesta otteesta, tai että osallistuisimme Euraasian kauppa-alueeseen ja Kiinan silkkitiehankkeeseen. Siksi yhtäkkinen huoli Euroopan tulevaisuudesta.

Euroopan unionin tulevaisuus näyttää aika huonolta, eurokriisikin häämöttää jälleen Italian tapahtumien myötä. Joku voi olla eri mieltä, mutta jos unionin kasassa pysymiseen vaaditaan eurokraattien luoma diktatuurinen järjestelmä, joka ei hyväksy jäsenmaiden vaalien tuloksia, jos ne eivät sitä miellytä, näyttää vanha pilkkanimi ”Eurostoliitto” olevan hyvinkin osuva. Stalinistiset puhdistukset vain vielä puuttuvat, mutta eiköhän niitäkin nähdä, jos nykymeno jatkuu. Ihmisiä ei aina tarvitse tappaa, heidät voi pitää vain kaukana vallan kahvasta, tai katkaista puhujalta virta mikrofonista Euroopan parlamentissa, sekin riittää.

Suomalainen poliitikko on kiinnostunut maakunta- ja soteuudistuksista, sekä kiusallisista tietovuodoista. Myös työttömien aktiivimallia saatetaan kommentoida. Keskitytään paikallisiin asioihin, mikä on toisaalta ihan fiksua. Populistit, kuten Jussi Halla-aho, kommentoivat mielellään myös maahanmuuttajien keskinäistä nahistelua Itäkeskuksessa. Mutta kun Italiassa tehdään EU:n myötävaikutuksella vaalien jälkeinen vallankaappaus, luulisi sen kirvoittavan kansan valitsemilta eurokriittisiltä edustajilta kommentteja. Mutta ei, hiljaisuus vallitsee.

Miksi suomalaisia ”populisteja” ei kiinnosta, miten jäsenmaa Italiassa vastaavien puolueiden nousu estetään EU:n ja talouseliitin toimilla, presidentti Mattarellan ajaessa virkamieshallituksen muodostamista Kansainvälisen valuuttarahasto IMF:n entisen ekonomistin, Carlo Cottarellin, johdolla? Viiden tähden liikkeen ja Liiton ohjelma saattoi säikäyttää poliittisia broilereita meilläkin: se oli näet kansallisen suvereniteetin ja eurokriittisyyden ohella ajamassa hallitusohjelmansa osaksi Venäjä-pakotteiden poistoa. Perusnatottajia on aiemminkin masentanut se tosiasia, että Euroopassa on muita puolueita ja valtioita, jotka haluaisivat normalisoida suhteensa Venäjään, eivätkä ole Suomen lailla yhtä halukkaita tukemaan atlantistisen hegemonian jatkumista.

Merkeliä painostetaan Saksassa myös lopettamaan pakotteet. Tätä mieltä eivät ole ainoastaan Tšekki, Bulgaria ja Unkari, vaan myös länsi-Euroopan maissa järki alkaa voittaa. Merkelin oman puolueen sisällä on vaadittu pakotteiden purkamista Saksan eduksi, Yhdysvaltojen protestointi ja petollisuus eivät niinkään enää kiinnosta. Itävallan liittokansleri Sebastian Kurz on myös avoimesti puolustanut Venäjä-pakotteista luopumista, ja maininnut Yhdysvallat ”epäluotettavana kumppanina”.

Italian hallituspuolueille ovat osoittaneet tukeaan aidosti kansallismieliset puolueet, jotka eivät ole hylänneet tervettä eurokriittistä linjaansa. Ranskan Front Nationalin Marine Le Pen kutsui Italian tilannetta suorin sanoin vallankaappaukseksi. Kun EU:n budjettikomissaari, saksalainen Günther Oettinger, antoi Strasbourgissa haastattelun Deutsche Welle-kanavalle, jossa hän totesi ylimielisesti ”markkinoiden opettavan italialaisille oikeiden asioiden äänestämistä”, kommentti herätti negatiivisia reaktioita Italiassa myös muiden puolueiden edustajissa.

Viiden tähden liikettä ja Liittoa on syytetty Nato-kriittisyydestä, eurovastaisuudesta ja Venäjä-myönteisyydestä. Realismista ei ole puhuttu mitään: Italia on Venäjän toiseksi tärkein kauppakumppani EU:ssa Saksan jälkeen. Valtion omistamalla energiayhtiö ENI:llä on Gazpromin kanssa pitkäaikaisia sopimuksia Venäjän kaasun tuonnista Italiaan. Italialaisia syytetään usein korruptiosta ja ties mistä, mutta ainakin siellä puolueet ymmärtävät ajaa asioita kotiinpäin, toisin kuin Suomessa, jossa EU:n ja Yhdysvaltojen vaatimuksia totellaan kansallisen edun vastaisesti.

Jos Italian tapaus jotakin osoittaa, niin ainakin suomalaisten puolueiden monoliittisen tuen EU:n ja talouseliitin diktatoriselle päätäntävallalle. Ollaan hiljaa, Euroopan neuvosto ja markkinat tietävät paremmin. Italiassa puolestaan uhkaillaan jo laajoilla protesteilla. Myös vaalilain uusimisesta on puhuttu. Jos vaalit pidetään uudestaan jo elokuussa, eurokriittiset puolueet saavat liittoutuessaan uusissa vaaleissa murskavoiton, joka voi viedä Italian entistä lähemmäksi myös euroeroa. Suomessa eurokriittisyys taitaa olla jäissä?

En jotenkin jaksa kiinnostua näistä ”islamisaatiosta” vaahtoavista perussuomalaisista ja heidän fanittajistaan.

Facebookin uutisvirrassa esiin tuli jostain syystä ”Suomen uutiset”, perussuomalaisten julkaisu, jossa varapuheenjohtaja Laura Huhtasaari sanoo: ”Jos emme puolusta länsimaista demokratiaa ja kristillisiä arvoja, niin kyllä islam pyyhkii yli”.  Harmillista kyllä, Huhtasaaren puolustama ”länsimainen demokratia” on itseasiassa osasyyllinen asioiden nykytilaan, enkä laittaisi huolettomasti yhtäläisyysmerkkejä tämän kyynisen ”demokratian” ja kristinuskonkaan välille.

Valitettavasti kansallismieliset eivät ole kommenteissaan ja haastatteluissaan valmiita käsittelemään rehellisesti kansainvaelluksen syitä ja kritisoimaan tahoja, jotka ylläpitävät kyseistä väestönvaihtoprojektia. Toki taustalla on pelko tulla leimatuksi vaikka miksi, mutta monen mielestä Yhdysvaltojen johtama maailmanjärjestys on heistä se sopivin, ainakin se on tuttu ja turvallinen.  On helpompi uhkailla islamilla kuin kritisoida monikultturismin todellisia takapiruja, globalistieliittiä ja heidän suunnitelmiaan.

Huhtasaari mainitsee haastattelussa myös norjalaisen toimittajan, Hege Storhaugin, joka on kirjoittanut kirjan Islam – yhdestoista vitsaus. Kirja on julkaistu vastikää suomeksi Kiuas Kustannuksen toimesta. Huhtasaari hehkuttaa kuinka hyvä kirja on, ja kuinka ”Islam on ideologia. Se on valtio valtiossa ja se on poliittinen liike. He (muslimit) pyrkivät saamaan valtaa omalle oppijärjestelmälleen.” Tällaista kirjoitettiin ns. vastajihadismi-blogeissa yli kymmenen vuotta sitten, nyt se on vain noloa, tarpeetonta vanhan kertausta.

Huhtasaari ei tietenkään kritisoi samalla tavalla esimerkiksi länsimaissa ja Israelissa toimivia sionisteja tai Yhdysvaltojen neokonservatiiveja. He ovat avoimesti sekulaarin, monikulttuurisen valvontayhteiskunnan kannalla, tarkoituksenaan muokata Lähi-idästä globalistieliitin haluaman kaltainen ympäristö, ja siinä sivussa hyödyntää alueen luonnonvaroja. Sikäläiset ihmiset voi aina lähettää pois tieltä Europpaan ja Yhdysvaltoihin. Toki he tiedostavat, etteivät muslimitulijat välittömästi integroidu liberaaliin järjestelmään samanlaisiksi säyseiksi kuluttajiksi kuin natiivit, mutta mitäpä pienistä. Lähi-idän säälimätöntä runtelua angloamerikkalaissionistien toimesta en ole yhdenkään perussuomalaisen kuullut vielä kritisoivan.

Suomalainen kansallismielinen hyväksyy usein EU:n ja Yhdysvaltojen harjoittaman roistovaltiopolitiikan, koska olemme heidän mielestään osa Yhdysvaltojen ja heidän vasalliensa muodostamaa ”länsimaista arvoyhteisöä”. Koska mitään konkreettista muutosta EU:n politiikkaan ei edes yritetä saada, myös Euroopan yhdysvaltojen, Eurafrikan, luominen jatkuu pysähtymättä. Huhtasaari ja kumppanit voivat sitä hieman miedosti kritisoida, jotta faneille tulisi hyvä mieli, mutta siihen se jääkin. Tuota läpimätää arvoyhteisöä perussuomalaiset ja muut eduskuntapuolueet kilvan puolustavat, vaikka retoriikka saattaa olla hieman erilaista puolueesta riippuen.

EU:n ja länsimaisen liberaalidemokratian kriisi saattaa kuitenkin tuottaa vielä yllätyksiä. Italiassa ja muuallakin Euroopassa on nyt huomattu, että EU ei salli kenenkään poiketa euromyönteisestä linjasta. Jos vaaleissa ei valita valtaan ”oikeita puolueita”, Bryssel ja talouseliitti pistävät homman uusiksi. Tämä voimistanee tukea myös avoimesti demokratiaa vastustaville liikkeille. Lähivuosina Euroopan politiikassa nousee esiin niin avoimesti ”läntisiä arvoja” vastustavia kansanliikkeitä, sekä lisää maahanmuuttajien muodostamia puolueita, joilla tuetaan alkuperäisen kotimaan arvomaailmaa. Tätä kehitystä eivät eurobyrokraatit saati huhtasaarelaiset länsimieliset pysäytä; tarvitaankin euraasialainen voima tasapainottamaan tilannetta.

Italian presidentti Sergio Mattarella on veto-oikeuttaan käyttäen torpannut Italian eurokriittisen koalitiohallituksen muodostamisen ja aiheuttanut toimillaan ”institutionaalisen kriisin”. Viiden tähden liikkeen hallitusneuvottelija Luigi Di Maio vaatiikin nyt presidentti Sergio Mattarellaa virkasyytteeseen eli viralta pantavaksi.

Mattarellan liike on tyypillinen EU-eliitin reaktio: kansan tahdolla ei ole merkitystä jos se, kuten nyt Italiassa, on äänestänyt väärin. Viiden tähden liikkeen ja Matteo Salvinin johtaman Liiton ehdotukset ministeripesteihin eivät miellyttäneet Brysseliä: esimerkiksi valtiovarainministeriksi oli ehdolla ”liian euroskeptinen” Paolo Savona. Italiassa onkin odotettavissa suuria mielenosoituksia tälle viikolle. Salvini puhuikin kannattajilleen, ja sanoi, että ”italialaisten tulee tehdä oman maansa ministerivalinnat, ei saksalaisten, ranskalaisten tai portugalilaisten” (toisin sanoen, EU-eliitin).

Ulkomaiset investoijat ovat jo peloissaan. Koko euroalueen vakaus on kuulemma vaarassa, kiitos italialaisten äänestäjien. Tosin Viiden tähden liike eikä myöskään Liitto kannata euroeroa tuosta vain, joten ylireagointi johtunee siitä, että kansallismielisiä ja EU-kriittisiä puolueita ei haluta päästää valtaan edes kansan mandaatilla. ”Populisteiksi” kutsutut puolueet haluavat erilaisen Euroopan, eivät Brysselin visioimaa euroafrikkalaista liittovaltiota. Presidentti Mattarella haluaa muodostaa ensi alkuun virkamieshallituksen; Italia on kuitenkin lähellä ennenaikaisia uusia vaaleja. Entä jos populistit saavatkin uuden murskavoiton?

Suomessa aiemmin eurokriittisyydestään tunnetut Perusuomalaiset ovat merkillisen hiljaa Italian tapahtumista. EU:n myötäilijäpuolueeksi muuttunut Perussuomalaiset voisi Halla-ahon johdolla olla pian vaatimassa Italiaankin ”järeitä keinoja” Viiden tähden liikkeen ja Liiton kannattajia vastaan. Pitäähän euroalue saada kuriin, EU:sta eroaminen kun ”ei ole realistista”. Kreikan velkakriisin aikoihin Halla-aho ehdotti Kreikkaan ”sotilasjuntan nostamista valtaan ja panssarivaunuja kaduille”. Halla-ahon mielestä demokratian ongelma on siinä, että tarpeellisia, kansan tahdon vastaisia päätöksiä, on vaikea saada läpi. Euroopan komission puheenjohtaja Jean-Claude Juncker voisi puhua samalla tavalla.

UKIP–puolueen entinen puheenjohtaja Nigel Farage varoitti Junckerin viimevuotisen linjapuheen jälkeen, että jos suunnitelmat EU:n keskittämisestä etenevät brexitistä huolimatta, todellinen populismiaalto Euroopassa on vasta edessä. Kansa saa ehkä tarpeekseen nykymuotoisesta EU:sta, mutta onko sillä väliä, jos poliitikot myötäilevät härskisti Brysselin linjaa, pyörtäen aiemmat, eurokriittisemmät näkemyksensä. Katsotaan miten käy Italiassa; Suomessa entiset eurokriittiset haluavat valitettavasti transatlanttisen arvoyhteisönsä säilyvän ennallaan.

Visegrád Post-lehdessä itävaltalaisen ekonomin ja tiedottajan, Friedrich Romigin, esittelemä Algis Klimaitisin kirja vaikutti niin kiinnostavalta, että käänsin keskeisimmän osuuden englanninkielisestä kirja-arviosta suomeksi julkaisijan luvalla. Kirja on saatavilla saksankielisenä, mutta kustantaja etsii julkaisijaa myös teoksen käännöksille (mahdolliset yhteydenotot Visegrád Postin toimitukseen). Alkuperäisteoksen tilaustiedot saksan kielen taitoisille löytyvät tämän kirjoituksen lopusta.

”Saksan Hampurissa vuonna 1948 syntynyt liettualaistaustainen poliitikko ja kirjailija, Algis Klimaitis, kirjoittaa teoksessaan Europäischer Kontinentalismus – Wo steht Europa in einem fragwürdig gewordenen transatlantismin? (”Euroopan mantereella – mikä on Euroopan suhde kyseenalaiseksi muuttuneeseen transatlantismiin?”) Venäjän ja Euroopan selvittämättömästä poliittisesta suhteesta, sekä Euroopan ja Yhdysvaltojen transatlanttisesta liitosta.

Tämä epätavallinen elämäkerta luo historiallista kuvaa myös Neuvostoliitosta, ja KGB:n pyrkimyksestä uudistaa sitä vuosikymmenien ajan ennen sen hajoamista 90-luvulla. Vuodesta 1962 lähtien Fedor Burlatskyn johdolla keskuskomitean sihteeristö käynnisti tutkimukset, joissa epäiltiin Neuvostoliiton elinkelpoisuutta ja suositeltiin reformia. Uudistuskampanjaa ryhdyttiin toteuttamaan lopulta Mihail Gorbatšovin glasnost- (avoimuus) ja perestroika (uudistukset)-politiikan pohjalta, mutta ne johtivat vain Neuvostoliiton romahdukseen.

Toinen tärkeä huomio, jonka Klimaitis välittää meille, on itä-länsi-konfliktin muutos kylmän sodan seurauksena. Venäjä on neuvosto-marxismin jälkeen palannut juurilleen, uskonnollisen ortodoksisuuden ja valtiovallan symbioosiin. Lännessä puolestaan on otettu yhä enemmän askelia maallistuneen, imperialistisen hegemonian suuntaan, missä on piirteitä Neuvostoliiton aikaisesta keskitetystä, byrokraattisesta hallinnosta. Tämä  on osittain johtunut siitä, että Neuvostoliitosta Yhdysvaltoihin muuttaneesta trotskilaisesta eliitistä tuli erilaisten julkaisujen, ajatushautomoiden ja hallinnon keskeisiä tukijoita ja lopulta amerikkalaisia ”neokonservatiiveja”.

Tämän trotskilais-neokonservatiivisen muuttoliikkeen toiminnasta on ollut seurauksena nykyään havaittavissa oleva vieraantuminen Yhdysvaltojen ja Euroopan välillä. Viimeisenä mutta ei vähäisimpänä, luottamus transatlanttiseen yhteistyöhön on tuhoutunut perusteellisesti yhdysvaltalaisen kontrolloinnin ja puhelinsalakuuntelun myötä, joiden kohteeksi on joutunut jokainen eurooppalainen. Jopa Saksan liittokansleri ja vankkumaton transatlantisti, Angela Merkel, saatuaan tietää olleensa Yhdysvaltojen puhelinsalakuuntelun uhri vuodesta 2002 saakka, tulistui ja sanoi vuonna 2013: ”Näin ei tehdä ystäville!”

Vieraantumiselle on luonnollisesti paljon syvempikin syy. Eurooppalaiset ovat yhä tietoisempia siitä, että amerikkalainen elämäntapa ja hegemoniset tavoitteet vaarantavat heidän kulttuurillisen identiteettinsä. Klimaitis kirjoittaa, että ”laajamittainen kääntyminen pois Yhdysvalloista päin on alkanut ja se ei pysähdy, huolimatta kaikista tiedotusvälineiden kohdennuskeinoista ja poliittisista syytöksistä”. EU:n kansallisvaltioiden keinotekoisesti nopeutetulle disintegraatiolle ei myöskään löydy hyväksyntää kansalaisten enemmistön keskuudessa. Samaan aikaan Venäjän ja sen historian ymmärtäminen kasvaa.

Lyhyessä luonnoksessaan Klimaitis välittää meille ajatuksensa siitä, että Venäjä on historiansa alusta lähtien ollut eurooppalainen maa. Venäjän, eli Kiovan Rusj-valtakunnan,  perusti Skandinavian Ryurik-dynastia Kiovassa, Ukrainan nykyisessä pääkaupungissa, ja prinssi Ryurik, loi Kiova-Novgorod-akselin, jonka joet ja kauppa-alueet Itämeren ja Mustanmeren välillä määrittivät Venäjän varhaista historiaa vuosisatojen ajan. Venäjän liittyminen Eurooppaan korostui 900-luvulla ortodoksikristillisyyden omaksumisella. Jopa Mongolian laumojen hyökkäys (1264) ei voinut aiheuttaa pysyviä vahinkoja kristinuskolle. Ennen bolshevikkien vallankumousta vuonna 1917 kristillisen ortodoksisuuden ja valtiovallan välinen symbioosi pysyi Venäjän ominaispiirteenä, ja se kertoo jotain olennaista Venäjästä, että tämä liitto on astunut jälleen voimaan nykyajassa.

Kehitys Euroopassa on kuitenkin ollut ja on edelleen erilainen. Klimaitis ei pelkää kyseenalaistaa Euroopan unionin perustamisen myyttiä. Hän esittää todisteita siitä, että Euroopan unionia eivät suinkaan luoneet ”kristilliset poliitikot”, kuten Adenauer, de Gasperi tai Schuman, vaan Yhdysvaltojen tiedustelupalvelut OSS (Office of Strategic  Service) ja CIA. Nämä tiedusteluviranomaiset loivat ”Amerikkalaiset yhdistyneen Euroopan puolesta”-komitean (American Committee for United Europe, ACUE), joka jo vuonna 1948 kehotti ohjelmassaan ”kauaskantoiseen eurooppalaiseen integraatioon”, joka toteutettiin vähitellen, mutta suunnitelman mukaisesti perustamalla instituutioita, kuten Euroopan neuvosto (1949) ja EU.

Tämä toteutus näkyy kylmän sodan yhteydessä, joka puhkesi pian ”akselivaltojen” (Saksa, Italia, Japani) tappion jälkeen. Epänormaali liitto ”Yhdysvaltojen hegemonisesti johtaman” lännen (joka on organisoitu yksityisen sektorin periaatteilla, ja jossa on pääasiassa parlamentaarisia demokraattisia rakenteita, sananvapaus, oleskeluoikeus, työn vapaus) ja idän (jota johtivat kommunistiset puolueet) välillä hajosi nopeasti. Neljä viikkoa Saksan antautumissopimuksen jälkeen Churchill ilmaisi sähkeessään presidentti Trumanille olevansa ”syvästi huolestunut” Stalinin tulkinnasta Jaltan päätöksistä. Kun Neuvostoliitto otti haltuunsa ”vapautetut” maat ja kommunistiset puolueet läntisessä ja eteläisessä Euroopassa, vastakkainasettelusta tuli väistämätön.

Jo vuonna 1942 paavi Pius XII mainitsi tämän kummallisen liiton lännen ja Neuvostoliiton välillä. Klimaitis on kuvannut paavin keskustelua Yhdysvaltojen suurlähettiläänä Vatikaanissa toimineen Myron Taylorin kanssa. Pius XII kysyi ”kuinka Amerikka ja Englanti pystyvät koordinoimaan kommunistisen Venäjän kanssa yhteiskunnallisella, moraalisella ja taloudellisella tasolla”. Taylor vastasi, että tällaiset vastalauseet ”eivät kuulu enää nykyiseen kehitykseen” ja että ”kommunismin periaatteet kuuluvat moderniin maailmaan ja uuteen kansainväliseen järjestykseen”. Odottamattomalla tavalla Taylorin kommentti osoittautui myöhemmin oikeaksi, kun McCarthyn aikakaudella ryhdyttiin vainoamaan hallintoon oletettavasti soluttautuneita vasemmistolaisia ”amerikkavastaisista toimista”. Mutta lännen yritykset epäonnistuivat, kuten Vietnamin sodan vastaiset mielenosoitukset osoittivat vuonna 1968. Yhdysvallat hävisi sodan.

Algis Klimaitis ei yritä välttää mainitsemasta konfliktia, joka syntyi Naton laajentuessa itään. Tässä länsi rikkoi Venäjän kanssa Saksan yhdistymisen yhteydessä tekemiään sopimuksia. Luottamuksen menettäminen saavutti huippunsa helmikuussa 2014, kun Amerikka tuki Ukrainan vallankaappausta, johon vastaiskuna Venäjä liitti Krimin takaisin itseensä. Siitä lähtien aiemmin usein mainittua eurooppalaista ”rauhan ja turvallisuuden järjestystä” ei ole enää olemassa.

Kirjan viimeisessä luvussa, ”Uusi kylmä sota?”, geopoliittisia näkökohtia ja Euroopan transatlanttista riippuvuutta uudessa vastakkainasettelussa analysoidaan yksityiskohtaisesti. Klimaitisin mukaan nämä vastakkainasettelut eivät ole millään tavoin hyödyllisiä Manner-Euroopan kansakunnille ja valtioille, koska ne ovat kiusallisia poliittisten suhteiden kannalta sellaisten maiden kuten Saksan ja Venäjän välillä. Amerikan intressien aiheuttama häiriö osoittaa jälleen kerran, että ”transatlantismi on degeneroitunut yhä kapenevaksi poliittisen eliitin uskonnoksi”, mikä korostaa eurooppalaisten välttämättömyyttä vihdoin huomioida omat etunsa. Klimaitisin kirjan luettuaan on vaikea olla eri mieltä tämän johtopäätöksen kanssa.”

Algis Klimaitis, Europäischer Kontinentalismus – Wo steht Europa in einem fragwürdig gewordenen Transatlantismus? (”Euroopan mantereella – mikä on Euroopan suhde kyseenalaiseksi muuttuneeseen transatlantismiin?”), 96 sivua. Hinta 10€. Julkaisija: Österreichisches Medienhaus, Millstatt 2014. ISBN: 978-3-9503928-0-7. Kirjan voi tilata osoitteesta: Institut für Angewandte Politische Ökonomie, 1080 Vienna, Schlösselgasse 11, Österreich; tai e-kirjana sähköpostitse tekijältä itseltään: algis.klimaitis@dasabendland.eu

Visegrád 4-maat pitivät tällä viikolla Budapestissa konferenssin, joka kantoi nimeä ”Euroopan tulevaisuus”. Tilaisuudessa oli runsaasti puhujia, joista käsittelen tässä kahta.

Yhdysvalloista vieraana oli presidentti Trumpin entinen neuvonantaja, Steve Bannon. Bannon ylisti puheensa alussa Unkarin Viktor Orbánia ja kysyi myös, onko ”lännellä halua selviytyä”. Bannon varoitteli lopuksi vielä ”Kiinasta,  Persiasta ja Turkista” ja vertasi niiden nousua ”vaiheeseen 30-luvun Euroopassa” (Bannon veti siis natsikortin esiin).  Bannonin esiintymistä onkin kritisoitu ja niin kritisoin itsekin. Verkkolehti Kansalaisen Bannon-päivitystä kommentoin julkaisun facebook-sivulla seuraavasti:

””Länsi” on ideologinen konstruktio, joka on loppupelissä täysin Eurooppa-vastainen. Siksi Yhdysvallat on toisen maailmansodan jälkeen miehittänyt Saksaa ja muitakin maita sotilastukikohdillaan ja politiikallaan. Yhdysvaltojen valtiokoneiston ja sotateollisen kompleksin hegemonian turvaaminen on ainoa asia, mitä nämä ”lännen” markkinamiehet kuten Bannon haluavat. Jos koko Eurooppa oikeasti ryhtyisi esimerkiksi turvapaikanhakijoiden karkottamiseen, Yhdysvallat Nato-joukkoineen olisivat ensimmäisinä natiiveja vastassa, ja tukemassa jo aloitettua väestönvaihtoprojektia. Bannonin höpinä ei tätä muuta. Mitä pikemmin ”lännen” valtakausi päättyy, sen parempi myös eurooppalaisille.”

Suomalaiset näkevät itsensä mielellään ”länsimaisina” ja niinpä ”lännen” kritisointia ei ymmärretä juuri lainkaan. Amerikkaa fanitetaan meillä etenkin niinkutsutun ”oikeiston” keskuudessa, toimivatpa jenkit maailmalla miten hyvänsä. Kaikki paha on sitten joko Venäjän tai EU:n itsensä syy, vaikka Euroopan unioni on Yhdysvaltojen talutusnuorassa ja on ainakin tähän asti tehnyt niinkuin Washington käskee. Eurooppa ja ”länsi” ovat etnokulttuurisesti ja sivilisaatiollisesti kuitenkin kaksi eri asiaa, mutta tätä ei usein nähdä.

V4-konferenssissa oli onneksi myös kiinnostavampiakin puhujia. Yksi heistä oli Václav Klaus, Tšekin tasavallan entinen presidentti ja pääministeri. Mainittakoon vielä, että Klaus on oikeistopoliitikko ja tietääkseni talousliberaali, enkä ole hänen kanssaan samaa mieltä joka asiassa. Mutta V4-konferenssissa hän esiintyi edukseen.

Vaikka hän sanoi puheensa alussa ettei ole ”geopoliittinen”, Klaus antoi jännittävän yleiskuvan alueen nykyisestä geopoliittisesta tilanteesta. Klaus puhui myös lännen hegemonian päättymisestä: Fukuyaman paradigma, jonka mukaan maailmalla on vain yksi, ”länsimainen” tulevaisuus, on Klausin mukaan todistettu vääräksi. Hän puhui myös Visegrád-ryhmän tulevaisuudesta ja mahdollisista uhista Euroopalle. Kyseenalaistaen Merkel-Macron-Juncker-trion toiminnan, entinen Tšekin presidentti kysyi, ”Onko heidän sallittava puhua mantereemme ja meidän nimissämme?” Hän vastasi itse kysymykseensä, ”uskon, että ei ole”.

Euroopan unionin katastrofaalisesta tilasta Klaus totesi, että ”kaikki tietävät, että Euroopan yhdentyminen on kriisissä, joten länsimaiden hegemonia on selvästi päättynyt”. Hän sanoi, että Eurooppa on ”heikko ja horjuva” vallitsevan EU-ideologian vuoksi, joka ”järjestelmällisesti heikentää perinteisiä, historiallisesti hyväksi todistettuja pilareita Euroopassa” ja ”pyrkii tahallaan purkamaan kansakunnan, perheen, ja jopa ihmisen”.

Siirtyessään puheessaan kansainväliselle geopoliittiselle areenalle, Klaus listasi alueen päätoimijat. Vaikka ”Venäjä on palannut”, ja ajaa aktiivisesti omia etujaan, Klaus ei usko Venäjän olevan uhka Visegrád-ryhmälle. ”Amerikan Yhdysvallat ovat saaneet tartunnan progressivismiviruksesta”, hän myös totesi. Klaus mainitsi myös, että ”Kiina on täällä, ja Kiina on tullut jäädäkseen”, ja se tulisi hyväksyä. Puheensa päätteeksi Klaus yritti antaa ihmisille ajattelemisen aihetta. ”Vaikka V4 nimettiin yli 25 vuotta sitten, onko siitä tullut todellinen poliittinen toimija? Onko V4 riittävän homogeeninen intresseiltään? Onko V4 voinut harjoittaa omaa politiikkaansa Lissabonin sopimuksen jälkeisessä Euroopan unionissa? ”

Kuten varmasti moni muukin, olen vuosien varrella seurannut uutisointia Pohjois-Korean ja Yhdysvaltojen keskinäisestä nokittelusta. Myös Pohjois-Korean ohjuskokeista olen lukenut, sekä katsonut maata ja sen hallintoa kriittisesti tarkastelevan ”dokumentin”. Mitä Korean demokraattisessa kansantasavallassa todellisuudessa tapahtuu, sitä en tiedä.

Pohjois-Korean virallinen ideologia, juche-aate, ei ole myöskään minulle kovin tuttu, mutta vähäisen lukemani perusteella se vaikuttaa korealaiselta versiolta sosialismista, korostaen ”riippumattomuutta politiikassa, omavaraisuutta taloudessa ja itseluottamusta kansallisessa puolustuksessa”. Kim Jong-unin hallitsema maa onkin herättänyt kiinnostusta länsipropagandasta huolimatta. Suomessakin toimii sekä Suomi-Korea-seura että Suomen Juche-aatteen opintoyhdistys aiheesta kiinnostuneille.

Tänä vuonna Pohjois-Korea on ollut esillä mediassa enemmänkin. Pohjois-Korea osallistui helmikuussa pidettyihin talviolympialaisiin Etelä-Korean Pyeongchangissa. Huhtikuussa Pohjois-Korean johtaja, Kim Jong-un, tapasi Etelä-Korean presidentin Moon Jae-inin maiden rajalla Panmunjomissa, ja he sopivat yllättäen lopettavansa Koreoiden välisen sotatilan vielä tänä vuonna. Kim Jong-un on tämän jälkeen vieraillut myös Kiinassa, ja lisäksi suunniteltiin myös rauhanneuvotteluja Yhdysvaltojen ja Trumpin kanssa.

Neuvotteluille ilmaantui kuitenkin pian esteitä. Käsittämättömästi Yhdysvallat ja Etelä-Korea aloittivat yhteiset sotaharjoitukset (niistä oli varmaankin sovittu jo aiemmin, mutta silti ajankohta ei olisi voinut olla huonompi). Pohjois-Korea reagoi tähän provosointiin kärttyisästi, kuten aina, kun Yhdysvallat pullistelee lihaksiaan sen rajoilla. Pohjois-Korean lausunnoista suivaantunut Trump ilmoittikin tänään, että Singaporeen suunniteltua tapaamista hänen ja Kim Jong-unin välillä ei pidetäkään. Valkoinen talo ilmoitti, että keskusteluja jatketaan pohjoiskorealaisten kanssa, ”kunhan maa muuttaa retoriikkaansa”.

Kuten amerikkalainen pitkän linjan kolumnisti Eric Margolis kysyy blogissaan, kuka voi syyttää pohjoiskorealaisia ​​herneen vetämisestä nenään? Kun Trumpin hallinnon äänitorvet puhuivat vielä rauhasta, USA:n ilmavoimat valmistautuivat lennättämään B-52-pommikoneita ja F-22 Raptor-hävittäjiä Pohjois-Korean rajan tuntumassa, samalla kun ohjuksin aseistetut sukellusveneet odottivat merellä.

Margolisin mukaan Yhdysvaltojen ja sen vastahakoisen eteläkorealaisen satraapin sotaharjoitukset oli tarkoitettu uhkailemaan Pohjois-Koreaa (omasta mielestäni viesti oli varmasti suunnattu myös Kiinalle). Jos Pohjois-Korea ei vielä ensimmäisestä harjoituksesta ymmärtänyt viestiä, toinen meneillään oleva harjoitus on nimeltäänkin ”Max Thunder”. Ja tämä kaikki heti sen jälkeen, kun Trump ja hänen sotahullut neokonservatiivinsa vetäytyivät Iranin järkevästä ydinsopimuksesta. Trump vielä vaati, että Iran ei pelkästään luopuisi kaikesta ydinvoimakapasiteetistaan (Iranilla ei ole ydinaseita), vaan vaati luopumaan myös keskipitkän matkan ohjuksista, sekä lopettamaan palestiinalaisten, Libanonin Hizbollahin ja Jemenin huthien tukemisen. Israeliakaan ei saisi järkyttää ja Syyriasta olisi poistuttava. Lyhyesti sanottuna, Yhdysvallat vaatii täydellistä antautumispolitiikkaa, jonka pitäisi johtaa myös vallanvaihtoon.

Pohjois-Korea syytti jo aiemmin arkkineokonservatiivi John Boltonia yrityksistä sabotoida rauhanneuvotteluja. Sotahaukka Boltonin ajatusmaailmaan voi halutessaan tutustua vaikkapa hänen irvokkaan muistelmateoksensa, Surrender Is Not An Option: Defending America at the United Nations (2008), kautta. Toimiessaan Yhdysvaltojen YK-suurlähettiläänä vuosina 2005-2006, Bolton tuli tunnetuksi muslimivastaisena, Israelin fanaattisena tukijana, ja Venäjän vihaajana. Jo tuolloin Yhdysvallat ja Pohjois-Korea olivat lähellä rauhansopimusta, mutta Bolton onnistui sabotoimaan kaiken. Miksi? Koska Bolton pelkäsi, että Pohjois-Korea voisi tarjota ydinteknologiaa Israelin vihollisille. Kuten tavallista ”neokonnien” kanssa, Israelin etu menee aina Yhdysvaltojen edun edelle; niin tuolloinkin, ja sama näyttää toistuvan. Bolton palkittiin vuonna 2017 ”Guardian of Zion”-palkinnolla Israelissa.

Bolton möläytti myös taannoin televisiohaastattelussa, että Pohjois-Koreaan voitaisiin soveltaa ”Libyan mallia” mitä tulee aseistariisuntaan. Myös varapresidentti Mike Pence sanoi myöhemmin samaa (mikä sai Pohjois-Korean varaulkoministeri Choe Son-huin kutsumaan Penceä ”tietämättömäksi ja tyhmäksi”). Ja miten kävikään Libyalle ja ydinaseohjelmastaan luopuneelle Muammar Gaddafille lännen masinoiman ”arabikevään” aikana vuonna 2011? Yhdysvallat, Ranska ja Iso-Britannia Nato-joukkoineen hyökkäsivät Libyaan ja runtelivat maan, Gaddaffin saadessa brutaalin lopun kapinallisten käsissä. Onko Yhdysvalloilla sama mielessä myös Pohjois-Korean kohdalla? Pohjois-Koreassa varmasti ajatellaan tällä hetkellä niin, enkä yhtään ihmettele miksi.

Toimittaja Eric Margolis kysyy, oliko Trump itsekin mukana tässä juonittelussa?  Sillä ei mielestäni ole väliä; symbolisena johtajana hänellä ei todellisuudessa ole sananvaltaa monessakaan asiassa. Yhdysvaltain pysyvän valtiokoneiston ja sotateollisen kompleksin suunnitelmat on tehty jo ennen Trumpin valintaa presidentiksi. Joka tapauksessa Kiinakaan tuskin suostuisi vain katsomaan vierestä amerikkalaisten yritystä syöstä Kim Jong-un vallasta ja Pohjois-Korean saattamista Libyan kaltaiseen kaaokseen. Tilanne saattaa siis jatkua kuten aiemminkin.

Se, että Trump perui kesäkuulle sovitun tapaamisen, varsinkin kun Pohjois-Korea lupaustensa mukaisesti tuhosi Punggye-rin ydinkoetestialueen, on jälleen merkki neokonservatiivien vallasta hänen hallinnossaan. Kim Jong-unin kannattaa olla varuillaan, varsinkin nähtyään Trumpin petoksen Iranin kohdalla ja saatuaan muistutuksen Gaddafin kohtalosta. Margolisin mukaan Pohjois-Korean pitäisi itse vaatia Yhdysvaltoja poistamaan Etelä-Koreassa, Okinawassa ja Guamissa sijaitsevat ydinaseensa, puhumattakaan merivoimien seitsemännen laivaston ja sotilaiden läsnäolosta. Lännen tulisi purkaa myös kauppasaarto ja luoda normaalit diplomaattisuhteet Pohjois-Korean kanssa. Pjongjang ei ole tietenkään ottanut näitä asioita esille, koska se tietää että vastapeluriin ei ole luottamista.

”Suomesta on puuttunut miltei täysin euraasialaisesta perspektiivistä kirjoittaminen”, totesi tässä eräs blogini lukija. ”Hyvä, että olet ottanut esille suomalaisten oikean länsisuuntauksesta riippumattoman identiteetin sekä nykymenolle vaihtoehtoisen ulkopolitiikan”, sanoi toinen. Mukavaa, jos kirjoitukseni löytävät lukijansa.

Spesifimmin Euraasiasta ei ole Suomessa paljon vielä kirjoitettu. Oma blogini paikkaa tätä puutetta julkaisukentässä, mutta marginaalissa ollaan, myönnetään. Suomi kulkee jälkijunassa monessakin asiassa, ja on jo sitoutunut puolustusministeri Niinistön Yhdysvaltojen ja Iso-Britannian kanssa tekemillä sopimuksilla kuolevaan maailmanjärjestykseen. Kun kansan enemmistö on Nato-jäsenyyttä vastaan, on suomalaisten atlantistien löydettävä muita reittejä samaan päämäärään, eli lännen sotakoneiston täysvasalliksi. Ei huomata, että maailma ympärillä on muuttunut, ja muutosvauhti sen kuin kiihtyy.

Jotain olennaista lännen arroganssista kertoo myös se, että ”länsimaat” kuvittelevat olevansa ”kansainvälinen yhteisö” ja edustavansa liberalismillaan koko ihmiskuntaa, vaikka tosiasiassa muu maailma on aivan eri linjoilla. Ylimielisyyden tilalle tarvittaisiin hieman realismia. Eurooppa ja Euraasia voivat olla kumppaneita, ”länsi” ideologisena konstruktiona puolestaan on tulossa tiensä päähän. EU:n politiikkaa pitäisi tosin päivittää aika radikaalisti, että unionissa olisi jotain järkeä. Lieneekö tämä mahdollista, kuten esimerkiksi V4-maat vielä kuvittelevat.

Suomen ongelma on se, että politiikkaa tehdään vanhentuneella maailmankatsomuksella. Kun pitäisi puolustaa kansallista etua, suomalaiset päättäjät tottelevat aina muita nöyremmin EU:n direktiivejä ja lännen vaatimuksia, vaikka sieltä ei ole Suomelle mitään hyvää luvassa. Maksumieheksi sentään kelpaamme, ja luonnonvaratkin lahjoitetaan kansainvälisille kaivosyhtiöille. Venäjä-pakotteet puolestaan ovat aiheuttaneet Suomen idänkaupalle miljardien tappiot. Suomalainen pikaruokaketju Hesburger sentään uskalsi siirtyä rohkeasti Iranin markkinoille. Miten käynee eurooppalaisille yrityksille Yhdysvaltojen uhkaillessa?

Suomalainen vaihtoehtomediakenttä on suhteellisen välinpitämätön tai tietämätön euraasialaisista näkökulmista. Suhteessa valtamedian linjaan, eroja ilmenee lähinnä suhtautumisessa maahanmuuttoon, sananvapauteen ja poliittiseen korrektiuteen. Onhan siellä toki satunnaisia poikkeuksiakin, mutta yleisesti ottaen materiaali ei inspiroi. Islam on myös helppo syyllinen maallistuneille suomalaisille. Harvemmin syypäiksi todetaan Yhdysvaltojen ja sen liittolaisten veriset vallanvaihto-operaatiot, Israelin sionistinen politiikka (ja sen moninaiset kytkökset Yhdysvalloissa ja Euroopassa), lännen itsensä alullepanema jihadismi, tai EU:n väestönvaihtoprojekti.

Koska amerikkalaisvaikutteisen, uusoikeistolaisen etnonationalismin puolustaminen ei tuntunut minun puuhaltani, jätin verkkolehti Sarastukseen kirjoittamisen. Allekirjoitan toki Sarastuksessa julkaistut reaktionääriset kirjoitukseni, vaikka aika on toisaalta ajanut niidenkin ohitse. Voin olla väärässä, mutta otaksun, että aika harva suomalaisissa kansallismielisissä piireissä on samaa mieltä tässä blogissa esittämistäni argumenteista. Parempi siis ulkopuolisena toimittaa omaa julkaisua, jossa voin kirjoittaa niistä aiheista, jotka minua oikeasti nykyään kiinnostavat.

Mitä tulee muihin poliittisiin suuntauksiin, ei perinteiseltä oikealta tai vasemmalta löytyne juurikaan hengenheimolaisia. Kai se kuvaa maamme älyllistä ilmapiiriä, että suomalaiset luottavat gallupien mukaan yhä sosialidemokraatteihin ja kokoomukseen (!). Muutenkin koko oikeisto-vasemmisto-jaottelu tuntuu tyhjänpäiväiseltä, kaikkien nykyisten eduskuntapuolueiden kannattaessa tavalla tai toisella läntistä liberalismia. Tarvittaisiin uusia ajatuksia ja toimijoita, mutta epäilen onko niitä tulossa. Toivon olevani väärässä.

Ehkäpä mielenmuutokseen tarvitaan esimerkkitapauksia ensin muualta Euroopasta. Euraasia puolestaan nousee voimakkaaksi tekijäksi maailmanpolitiikassa vielä elinaikanamme. Suomen päättäjien ja poliitikkojen kannattaisi edes hieman itsekriittisemmin pohtia asioita, ja tulevaisuuden valta- ja kauppasuhteita. Itsepäisempi ja itsenäisempi linja olisi tarpeen. Euraasialaisen kehityksen riittävä huomioiminen Suomen tilanteessa vaatisi ehkä oman ajatushautomon, sekä näkyvämpiä julkaisuja kuin minun blogini. Riittääkö sellaiseen kiinnostusta, jää nähtäväksi. Itse ainakin jatkan näiden aiheiden käsittelyä.

(Tämä kirjoitus oli vastine muutamien lukijoiden esittämiin kysymyksiin.)

Facebook on ilmoittanut, että se ryhtyy yhteistyöhön  Washingtonissa sijaitsevan Atlantic Council-ajatushautomon kanssa ”disinformaation pois kitkemiseksi” sosiaalisesta mediasta sekä ”vahvistaakseen demokratiaa”.

Atlantic council, ”Atlantin neuvosto”, on tosiasiassa yksi sotilasliitto Naton lobbaus- ja edunvalvontajärjestöistä, joka on ”yhteyksissä  vaikutusvaltaisiin päätöksentekijöihin”. Vaikka Facebook on koko tähänastisen olemassaolonsa ajan ollut eettisesti monin tavoin kyseenalainen palvelu, on sen viimeisin liike entistä paljastavampi.

Yhteistyöllä on Facebookin tiedotteen mukaan määrä estää se, että yhteisöpalvelua väärinkäytettäisiin erityisesti vaalien aikana. Tähän tullaan käyttämään Atlantin neuvoston digitaalisen tutkimusyksikön monitorointityökaluja. Käytännössä Naton ajatushautomo yhteistyössä Facebookin kanssa päättää, millaiset uutisoinnit ja kirjoitukset ovat suotavia, ja mitkä eivät. Jo aiemminkin Facebookin käyttäjätilejä on suljettu ja julkaisukieltoja annettu mielivaltaisesti, usein erityisesti liberaalia poliittista agendaa kritisoiville henkilöille.

Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö tämä ole varsinainen unelmien täyttymys Natolle ja sen tukijoille. Naton atlantistiset organisaatiot ovat nyt täydellisessä asemassa mitä tulee informaatiosodankäyntiin ja kybervaikuttamiseen. Meilläkin toki toimii Suomen Atlantti-seura, joka on lobannut Natojäsenyyttä jo vuodesta 1999 asti ”avoimen ja riippumattoman” ulko- ja turvallisuuspoliittisen julkaisutoiminnan, koulutuksen ja kokoontumisten varjolla. Suomen Atlantti-Seura, samoin kuin ajatushautomo Atlantic Council, kuuluvat kattojärjestö Atlantic Treaty Association’iin, joka pyrkii edistämään Naton politiikkaa ja ”arvomaailmaa”.

Ilman Moskovaa arkkivihollisena, koko Naton olemassaolon oikeutus lakkaisi. Saksa on jo ”alhaalla”, kiitos Yhdysvaltojen ”sisälläolon”, ts. amerikkalaisen päätäntävallan ja sotilastukikohtien. Tämä merkitsee sitä, että Venäjän mustamaalaaminen on Yhdysvaltojen johtamalle sotilasliitolle eksistentiaalisesti tärkeää. Miksi Atlantin neuvosto sitten valittiin yhteistyökumppaniksi Facebookin siivoamiseen, vaikka se ei selvästikään ole mikään neutraali ja riippumaton taho?

Vasta viime kuussa Facebookin perustajaa, Mark Zuckerbergia, grillattiin Yhdysvaltain kongressissa yhtiön tietosuojaskandaalin takia. Zuckerberg vierailee tänään myös EU-parlamentissa vastaamassa kysymyksiin. Alun perin kuuleminen piti pitää suljettujen ovien takana, mutta monet parlamentin jäsenet vaativat avointa kuulemista; suora lähetys toteutetaan verkossa. Mikäpä siis parempi tapa hälventää Washingtonin ja EU:n atlantistien pelkoja, kuin palkata Facebookiin työntekijöitä Naton omasta propagandakoneistosta ”faktantarkistajiksi”? Facebookista on viimeistään nyt tehty kokonaan Yhdysvaltojen agendan työkalu. Tosin se on voinut olla sitä jo perustamisestaan lähtien.