Euraasia vastaan Eurafrikka?

Andrew Korybko kirjoittaa Oriental Review-verkkolehdessä, että Ranskan mukaan tulevaisuudessa Euraasialla on vastassaan Eurafrikka. Dominique de Villepin, ranskalainen uradiplomaatti, ja entinen pääministeri vuosilta 2005-2007, haluaa kylmän sodan ajan kaltaista \”tasapainoa\” idän ja lännen välille luomalla \”Eurafrikkalaisen akselin\”. Näin Ranska saisi uuden hegemonisemman aseman entisenä siirtomaavaltana ja EU:n suunnitelmat etenisivät myös eurokraattien toivomalla tavalla. De Villepin haluaa kontrolloidummin afrikkalaistaa Euroopan väestöä.  Hän esitteli \”Euroopan ja Afrikan uusien suhteiden rakentamisen\” yksityiskohtaista ja kunnianhimoista suunnitelmaa Etelä-Afrikan kansainvälisten asioiden instituutin, Saiian, tilaisuudessa viime viikolla, toukokuun 14. päivä.

De Villepin uskoo, että Yhdysvaltojen ja Aasian vastakkainasettelu, joka voisi tuhota nykyisenlaisen maailmanjärjestyksen, olisi vältettävissä \”voimakkaan euro-afrikkalaisen selkärangan\” avulla. Hän selvensi puheessaan myöhemmin, että \”Aasia\” on pohjimmiltaan eufemismi Venäjälle ja Kiinalle, jotka molemmat harjoittavat \”hallintomallia, joka perustuu auktoriteettiin, kansallismielisyyteen, valtiojohtoiseen taloussuunnitteluun sekä valtiollisen suvereniteetin tiukkaan puolustamiseen ulkopoliittisesti\”.

Tulevaisuus, jota de Villepin hahmottelee, tarvitsee hänen mukaansa uuden eurooppalaisen hegemonisen voiman, joka stabilisoisi myös Afrikkaa. Tällä hän viittaa Ranskaan, joka voisi ottaa isomman roolin EU:n ja Afrikan suhteiden kehittämisessä. Kuulostaa jotenkin vanhalta siirtomaa-ajan ajatuksenjuoksulta. De Villepinin mukaan Euroopan ja Afrikan välistä kumppanuutta ajaa myös kriisinhallinta. Hän viittaa erilaisiin Afrikan sisäisiin konflikteihin, jihadismiin sekä pakolaiskriisiin. Ilmeisten turvallisuusnäkökohtien lisäksi on olemassa myös taloudellisen integroitumisen ulottuvuus, joka on suunniteltu epävirallisesti kilpailemaan Kiinan silkkitiehankkeen kanssa.

Kaiken kaikkiaan de Villepin yrittää myydä ajatusta eurafrikkalaisesta akselista sillä, että sen myötä pystyttäisiin paremmin kontrolloimaan maahanmuuttoa ja saamaan talouskasvua Afrikan avulla. Tosin EU:n omissa suunnitelmissa ikääntyvät alkuperäisväestöt on jo suunniteltu korvaamaan maahanmuutolla. Kuten Peo Hansen ja Stefan Jonsson kirjassaan Eurafrica: The Untold History of Integration and Colonialism vakuuttavasti esittävät, Euroopan Unionin varhaiset ideologit, itävaltalais-japanilainen Richard Coudenhove-Kalergi mukaanlukien, olivat kehittäneet itselleen pakkomielteen rappeutuneen ja vanhentuneen Euroopan elvyttämisestä väestönvaihdolla. Kun tähän lisätään liittovaltiokehitys, EU:n yhteiset puolustusvoimat, yhteinen lainsäädäntö ja ulkopolitiikka, on uusi siirtomaaimperiumi valmis. Miten \”eurorealistiset\” maat kuten Unkari, Puola ja Tšekki tähän suhtautuvat, ja onko niillä Yhdysvaltojen ja Naton liittolaisina loputtomasti sananvaltaa asiassa, jää nähtäväksi.

Brzezinskin haamu Washingtonin politiikassa

Kun riisutaan twiittien ja skandaalien savuverhot, Trumpin huomiotaherättävä presidenttiys noudattaa silti Washingtonin geopolitiikan perusstrategiaa, joka voidaan ulottaa ainakin vuoteen 1992, kirjoittaa toimittaja ja kirjailija F. William Engdahl.

Tämä ilmenee Iranin ydinsopimuksen yksipuolisessa irtisanomisessa, kylmän sodan tyyppisessä Venäjän demonisointikampanjassa, uusien pakotteiden asettamisessa, sekä Yhdysvaltojen ja Kiinan tulehtuneessa kauppasuhteessa, joka uhkaa muuttua täysimittaiseksi kauppasodaksi.

Yleisesti ajatellaan, että Trump toimii impulsiivisesti ja arvaamattomasti, mutta Engdahl uskoo, ettei asia ole aivan näin yksinkertainen. Yhdysvaltain strategisia geopoliittisia linjauksia ei ole laatinut kulloinenkin presidentti, vaan ne tulevat Washingtonin pysyvän valtiokoneiston mukana. Tämän päätäntäelimen politiikka määrittelee suuressa määrin myös sen, kenestä voi tulla presidentti.

Kuten Vladimir Putin sanoi Oliver Stonen haastattelussa: \”Olen puhunut jo kolmen Yhdysvaltain presidentin kanssa. He tulevat ja menevät, mutta politiikka pysyy samana kaikkina aikoina. Tiedätkö miksi? Se johtuu voimakkaasta byrokratiasta. Kun joku tulee valituksi, hänellä saattaa olla aluksi omia ideoita. Sitten hyvin pukeutuneet pukumiehet salkkuineen tulevat ja selittävät, miten asiat tulee hoitaa. Ja välittömästi kaikki muuttuu. Näin käy jokaisen hallinnon kanssa.\”

Washingtonin nykyisen, neokonservatiivisen ulko- ja sotilaspolitiikan, ensimmäinen luonnos tehtiin vuonna 1992, kun Dick Cheney toimi Bush vanhemman puolustusministerinä. Neuvostoliitto oli romahtanut ja Bush julisti voitokkaasti Yhdysvallat \”ainoaksi supervallaksi\”. Cheneyn alivaltiosihteeri, Paul Wolfowitz, laati myöhemmin \”Wolfowitzin doktriinina\” tunnetun ohjelman, joka julisti, että Yhdysvaltojen \”ensimmäinen päämäärä\” on \”estää uuden haastajan esiinnousu entisen Neuvostoliiton alueelta tai muualta\”.

George W. Bushin myötä Wolfowitzin doktriini oli käytössä myös vuoden 2002 jälkeen Irakin sodassa; unilateralismi ja ennaltaehkäisevän sodan oppi saivat keskeisen aseman Yhdysvaltojen politiikassa. Toisin sanoen, Yhdysvaltojen tärkein poliittinen tavoite on säilyttää ja vahvistaa asemaansa ainoana globaalina suurvaltana. Keinovalikoima tämän aseman ylläpitämiseksi on ollut runsas, mutta toisaalta myös ennalta-arvattava.

Wolfowitzin doktriinin suuntaviivat löytyvät puolalais-amerikkalaisen Zbigniew Brzezinskin vuonna 1997 julkaistusta teoksesta The Grand Chessboard: American Primacy and Its Geostrategic Imperatives. Toukokuussa 2017 89-vuotiaana kuollut Brzezinski oli demokraattipuolueen jäsen, joka toimi presidentti Jimmy Carterin hallinnossa kansallisen turvallisuuden neuvonantajana vuosina 1977–1981. Hän oli strateginen arkkitehti myös Afganistanin sodassa, jossa Neuvostoliiton armeijaa vastaan käytettiin CIA:n, Saudi-Arabian ja Pakistanin tiedustelupalvelun kouluttamia islamilaisia mujahideen-taistelijoita.

Brzezinskin mielestä vaarallisin geopoliittinen skenaario syntyisi, jos amerikkalaisvastainen koalitio muodostuisi Euraasiaan Kiinan, Venäjän ja kenties Iranin toimesta.  Julkistaessaan Yhdysvaltojen uuden turvallisuusstrategian viime vuonna, myös Trump nimesi \”kilpaileviksi valloiksi\” juuri Venäjän ja Kiinan, \”jotka pyrkivät haastamaan Amerikan vaikutusvallan, arvot ja vaurauden\”. Yhdysvaltojen ulkopolitiikka on itse asiassa jo syyskuusta 2001 lähtien systemaattisesti kohdistettu näitä euraasialaisia toimijoita vastaan. Samalla se on kuitenkin yhä useammin pakottanut ne toimimaan yhteistyössä niiden eroavaisuuksista huolimatta, kansallisten intressien puolustamiseksi.

Brzezinskin shakkilaudan kuningas, eli kansainvälisen järjestelmän hegemoninen valtio, on vielä toistaiseksi ollut Yhdysvallat, mutta muutos on jo käynnistynyt, ja Euraasian valtiot ovat siinä keskeisessä roolissa. EU on toki yhä Amerikan eurooppalainen jatke, sen vasalli, kuten myös \”erityissuhdekumppani\” Iso-Britannia. Trumpin hallinnon poliittiset siirrot voivat kuitenkin toimia katalyytteinä muutoksille. Vaikka EU ja Iso-Britannia pysyisivätkin passiivis-aggressiivisesti uskollisina Yhdysvaltojen valta-asemalle, avoimesti Yhdysvaltojen aseman haastavilla Euraasian mailla ei ole tarvetta vastaavanlaiselle, itsetuhoiselle lojaliteetille. 

Trumpin Iran-päätös ja dollarin kohtalo

Entinen CIA:n johtaja Michael Hayden on huolissaan Trumpin päätöksestä irrottaa Yhdysvallat Iranin kanssa tehdystä ydinsopimuksesta. Saksalaisen Spiegel-lehden haastattelussa Hayden sanoo, että tämä voi johtaa yhteenottoon Euroopan kanssa.

Viime tiistaina Trump ilmoitti, että Yhdysvallat irtautuu Iranin kanssa tehdystä ydinsopimuksesta ja aikoi palauttaa myös islamilaisen tasavallan vastaiset talouspakotteet. Tämä on nähty maailmalla Israelin etujen puolustamisena, ja epäilemättä Israel on omalta osaltaan lobannut Yhdysvaltoja vetäytymään sopimuksesta. Trump on myös halunnut tehdä tyhjäksi edeltäjänsä työn.

Sopimuksen jäljellä olevat allekirjoittajat (Venäjä, Kiina, Iso-Britannia, Ranska ja Saksa) ilmaisivat vastustavansa Yhdysvaltojen päätöstä. Yhdysvaltojen eurooppalaiset kumppanit ovat sanoneet, että ne pysyvät uskollisina sopimuksen ehtojen kanssa. Tästä voi seurata vaikeuksia Euroopan ja Yhdysvaltain välisille suhteille. Haydenin mielestä Trump ei arvosta eurooppalaisia liittolaisiaan, vaan kokee ne lähinnä rasitteena.

Hayden sanoo: \”Tärkein vastakkainasettelu ei ole Iranin ja Yhdysvaltojen, vaan meidän ja eurooppalaisten ystäviemme välillä. Eurooppalaisilla on oikeus kysyä, \’Onko meidän mielipiteellämme väliä? Ottavatko amerikkalaiset näkemyksemme huomioon?\’.\” Tämä voi vieraannuttaa Euroopan Yhdysvalloista, ja sillä voi olla vakavia seurauksia trans-atlanttiselle yhteistyölle. Euraasialaisesta perspektiivistä katsottuna tämän pitäisi antaa Euroopalle aihetta uudelleenarvioida liittolaisuuksiaan.

Taloustieteilijät ovat yleisesti ottaen yhtä mieltä siitä, että Iranin ydinsopimuksen peruuttaminen tulee lisäämään energiakustannuksia, mikä vaikuttaa haitallisesti EU:n talouskasvuun. Aktivistit, analyytikot ja asiantuntijat olivat epätavallisen yksimielisiä tässä asiassa: Yhdysvaltojen toimien katsottiin olevan avoin yritys sabotoida ja horjuttaa Euroopan taloutta. Tämän painostuksen tarkoituksena oli lisätä EU:n Venäjä-vastaisuutta ja korottaa valmiutta tukea Ukrainan epäonnistunutta sotilaallista kampanjaa etnisiä venäläisiä vastaan entisen itäisen Ukrainan, nykyisen Novorossijan alueella.

Nyt Trump tarkkailee EU-maiden reaktioita, ennen kuin hän etenee sanktioiden suhteen. Ainoastaan sellaiset maat kuten Bahrain, Israel ja Saudi-Arabia tukivat Yhdysvaltojen päätöstä. Ilman laajempaa kansainvälistä tukea pakotteet Irania vastaan tulevat olemaan hyödyttömiä. Kiina ja Venäjä ovat joka tapauksessa jatkamassa yhteistyötään Iranin kanssa, oli Yhdysvaltojen suhtautuminen millainen hyvänsä.

Analyytikot ovat myös todenneet, että Washingtonin vaatimukset Teheranille tukevat Kiinan äskettäin perustettuja öljyfutuureja ja voivat tehdä juanista dollaria edullisemman valuutan öljymarkkinoilla. Öljy on perinteisesti hinnoiteltu maailmanmarkkinoilla Yhdysvaltojen dollareissa ja muutos tähän olisi verrattavissa vallankumoukseen. Se johtaisi Yhdysvaltojen hegemonian lopulliseen romahdukseen. Joidenkin analyytikoiden mukaan tämä on odotettavissa. Ehkä siksi Yhdysvallat yrittääkin sytytellä uutta sotaa Lähi-itään.

Dugin, Turkki ja länsivapaa Lähi-itä

Yhdysvaltalainen Bloomberg-verkkojulkaisu on nostanut esiin venäläisen politologin, Aleksandr Duginin. Räväkkä otsikko kuuluu: \”Nationalistiguru sanoo: Venäjä on halukas todistamaan Turkin ja Yhdysvaltojen välisen yhteenoton\”. Se sopii laajempaan suunnitelmaan, sanoo Dugin, joskus \”Putinin Rasputiniksi\” kutsuttu ajattelija.

\”Venäjä näytti vihreää valoa Turkin Pohjois-Syyrian miehitykselle, koska se on halukas iskemään kiilaa Turkin ja Yhdysvaltojen välille\”, sanoo tämä venäläinen filosofi ja nationalisti. Turkin joukkojen saapuminen Syyriaan Afrinin alueelle maaliskuussa, jolloin he ajoivat ulos paikalliset kurditaistelijat, saattaisi vahingoittaa Syyrian kurdien siteitä Washingtonin kanssa enemmän kuin niiden yhteyksiä Moskovaan, Dugin sanoi viime viikolla haastattelussa Antalyassa, Etelä-Turkissa. Venäjälle on eduksi, että \”kyseessä on taistelu kahden Nato-liittolaisen välillä\”, hän sanoi. \”Se on ainoa syy, miksi annamme sen tapahtua.\”

Afrinin miehityksen jälkeen Turkin presidentti Recep Tayyip Erdoğan sanoi, että myös muita Syyrian maakuntia, joita Yhdysvaltoihin liittoutuneet kurdit ovat hallinneet, voitaisiin ottaa kohteeksi. Tämä saattaa johtaa Turkin entistä suorempaan konfliktiin Yhdysvaltojen kanssa. Sillä välin Erdoğan, joka pyrkii tulemaan uudelleenvalituksi kesäkuussa, on lähentynyt Putinin Venäjän kanssa. Bloombergin mukaan Dugin on toiminut tässä välittäjänä. Putin ja Erdoğan ovat solmineet kumppanuuden Iranin kanssa yrittäessään saada aikaan sovintoratkaisun Syyrian sodan lopettamiseksi.

Turkki on myös allekirjoittanut sopimuksen Venäjän S-400-ilmatorjuntajärjestelmän ostamisesta, jättäen huomiotta Yhdysvaltain varoituksen siitä, että Nato-liittolaisen tulisi \”etsiä muita lähteitä\”. Moskova toimittaa järjestelmän vuoden 2019 loppupuolella, Venäjän presidentin avustaja Vladimir Kozhin kertoi uutistoimisto Interfaxille.

Kurdit kritisoivat Venäjää siitä, että se vetäytyi Afrinista ja antoi Turkin suihkukoneiden lentää siellä. Mutta tämä on pieni hinta Venäjän lopullisen päämäärän saavuttamiseksi, jonka on tarkoitus osoittaa maailmalle, että \”Lähi-itä ilman länsimaista läsnäoloa on mahdollinen\”, Dugin sanoo. Tuohon hankkeeseen \”me tarvitsemme Turkkia ja Irania liittolaisina\”.

Dugin vertaa itseään Yhdysvaltain presidentin Donald Trumpin entiseen päästrategi Steve Bannoniin, vaikka hänellä ei olekaan virallista roolia, eikä omien sanojensa mukaan \”mitään vaikutusvaltaa Kremlissä\”. Duginin mukaan sekä Putinia että häntä ajaa kuitenkin eteenpäin sama voima, \”Venäjän logos\”. Venäjän hallintotapa on \”autoritarismia alhaalta käsin\”, sitä ihmiset haluavat. Putin on se näyttöruutu, josta Venäjän tahto heijastuu.

Ortodoksikristitty strategi Dugin teki \”nöyrän ehdotuksen\”, että Turkin olisi otettava johtava asema \”uuden islamin\” luomisessa. Tämä islam perustuisi sufilaisuuden mystisiin perinteisiin. Hän sanoi, että Erdoğan oli jo tehnyt \”kaksi väärää valintaa\” uskonnon suhteen; ensin tukemalla lännen suosittelemaa, modernisoitua islamilaisuutta, ja sitten Saudien lähes salafistista versiota. Molemmat \”johtivat epäonnistumiseen geopoliittisesti sekä ideologisesti\”.

Vaikka Erdoğanin juuret ovat poliittisessa islamissa, hän on aiheuttanut äskettäin Turkin uskonnollisissa piireissä levottomuutta arvostelemalla dogmaattisia imaameja. \”He eivät ymmärrä, että islamia on päivitettävä\”, presidentti valitti 8. maaliskuuta. \”En voi toteuttaa sääntöjä 14. vuosisadalta.\”

Viime kuussa tapahtuneen vierailun aikana Uzbekistanissa, Erdoğan vei Turkin armeijan ja tiedustelupäälliköt vierailulle Abu Mansur al-Maturidin, yhdeksännen vuosisadan islamilaisen teologin haudalle. Hänen opetuksensa korostavat järjen merkitystä.

Dugin sanoi olleensa ensi alkuun tyytyväinen Trumpin valintaan, mutta on sittemmin ottanut kriittisemmän kannan. \”Globalistieliitti\” on kaapannut Yhdysvaltojen presidentin, vaikka hän itsepäisesti vastusteleekin, Dugin sanoo. \”Ehkä hänellä on mahdollisuus muuttaa järjestelmää, jos hänet valitaan uudelleen, mutta nyt hän ei voi. En usko, että he antavat hänen jäädä.\”

Erdoğan on Duginin mukaan toisenlainen. Turkin presidentti yrittää liittoutua kaikkien kanssa, olivatpa he alunperin vihollisia tai ystäviä,  ja nyt hän on tullut siihen johtopäätökseen, että Turkin itsemääräämisoikeuden pelastamiseksi hänen täytyy suuntautua itään ja Euraasiaan. \”Se ei ollut hänen oma ajatuksensa\”, Dugin kertoo.

Suurlähetystön siirto ja Gazan verenvuodatus

Yhdysvallat avasi Israelin suurlähetystönsä Jerusalemissa virallisin juhlamenoin eilen maanantaina. Presidentti Trump lähetti tilaisuuteen videotervehdyksensä, ja kommentoi myös Twitterissä maanantain olevan \”upea päivä Israelille\”.

Paikan päällä seremoniassa olivat mukana hänen tyttärensä Ivanka ja vävynsä Jared Kushner. Diplomaattisesta protokollasta ei tilaisuudessa välitetty, sillä eturivissä istui myös yhdysvaltalainen liikemies ja Las Vegasin kasinomagnaatti, Sheldon Adelson, joka on republikaanipuolueen suurimpia taustavaikuttajia ja kiihkeä sionisti. Vaikka Yhdysvaltojen aiemmatkin presidentit ovat vaalilupauksissaan tällaista siirtoa väläytelleet, vasta Trump toteutti lähetystön siirron Adelsonin myötävaikutuksella.

Trumpin \”Amerikka ensin\” näyttää muuttuneen hyvin nopeasti \”Israel ensin\”-politiikaksi. Trumpin juutalaismielisellä kädenosoituksella on vakavia seurauksia. Se rohkaisee Israelin kovan linjan hallitusta tekemään yhä enemmän mitä se haluaa. Jerusalemista tehdään juutalaisten pääkaupunkia, vaikka se on myös muslimien sekä kristittyjen pyhä kaupunki. Jo nyt myös kristityt ovat hätää kärsimässä sionistien vandalismin ja väkivallan alla Jerusalemissa. Kristillisille sionisteille Yhdysvalloissa ja Euroopassa tämä ei tietenkään ole ongelma.

Kymmenet tuhannet palestiinalaiset tulivat osoittamaan mieltään lähetystön siirtoa vastaan. Palestiinalaiset ovat tosin protestoineet jo aiemmin. \”Suureksi paluumarssiksi\” nimetty protesti on jatkunut kuusi viikkoa ja tulee jatkumaan aina näihin päiviin, toukokuun puoliväliin, jolloin Israel juhlistaa valtion perustamisen 70-vuotispäivää. Mielenosoituksissa on vaadittu palestiinalaispakolaisille oikeutta palata entisille asuinsijoilleen nykyisen Israelin alueelle. Maanantain mielenosoitukset kohdistuivat kuitenkin erityisesti Yhdysvaltain suurlähetystön siirtoon.

Tyypillisesti Israelin armeija tulitti mielenosoittajia, ja Gazaan tehtiin ilmaiskuja. Uhriluku kasvoi nopeasti, ja ainakin 59 palestiinalaisen kerrotaan kuolleen israelilaistulituksessa, loukkaantuneita on useita tuhansia. Luku kasvaa varmasti vielä. Yhdysvallat tyrmäsi välittömästi YK:n turvallisuusneuvoston lausuntoluonnoksen, jossa vaadittiin itsenäistä tutkintaa Gazan väkivaltaisuuksista. Yhdysvallat ja Israel syyttävät palestiinalaista Hamas-järjestöä mielenosoituksista.

Eilisistä kuolonuhreista kuultuaan Suomen ulkoministeri Timo Soini, joka on omien sanojensa mukaan \”Suomen harvoja republikaaneja\”, sekä tunnettu Israelin ystävä, oli virkansa puolesta pakotettu antamaan lausunto. Soinin mukaan Suomi on erittäin huolissaan ylimitoitetusta voimankäytöstä ja siviiliuhreista Gazan rajalla. \”Kehotamme pidättyväisyyteen voimankäytössä ja malttiin tilanteen rauhoittamiseksi nopeasti\”, Soini toteaa ministeriön tiedotteessa.

EU on toistanut oman kantansa \”kahden valtion\” ratkaisusta, jonka myötä Jerusalem olisi jaettu pääkaupunki molemmille osapuolille. Trumpin politiikan myötä tämä näyttää entistä epätodennäköisemmältä vaihtoehdolta.  Ymmärrettävästi ajatus siitä, että Yhdysvallat toimisi yhä \”puolueettomana rauhanvälittäjänä\” prosessissa, on palestiinalaisista absurdi. Israel puolestaan viis veisaa kansainvälisistä laeista, ja on rakentanut vain lisää valtaamilleen alueille, joita asuttavat jo militantit israelilaiset siirtokuntalaiset.

Tänään tiistaina palestiinalaiset viettävät Nakba-päivää (Al Nakba tarkoittaa \”katastrofia\”, \”hävitystä\” tai \”tuhoa\”). Se muistuttaa heitä kärsimyksistä Israelin valtion perustamisen johdosta seitsemänkymmentä vuotta sitten. Yli 700 000 palestiinalaista tapettiin tai siirrettiin väkisin pois kotiseuduiltaan, arabikylät ja viljelykset hävitettiin. Lisää protesteja, levottomuuksia ja väkivaltaa on varmasti siis luvassa. Minkä tahansa muun valtion kuin Israelin kohdalla asioihin olisi jo puututtu sanktioiden tai jopa miehityksen muodossa.

Euraasian nouseva maailmanjärjestys

Amerikkalainen historioitsija ja atlantismin apologisti, Hal Brands, näyttää ymmärtäneen että moninapainen maailmanjärjestys on väistämätön realiteetti. Hän kirjoitti jo vuosi sitten hätkähdyttävästi Bloomberg-verkkolehdessä amerikkalaisen maailmanjärjestyksen olevan jo \”virallisesti kuollut\”.

Noin 25 vuotta kylmän sodan päättymisen jälkeen yksi Yhdysvaltain politiikan hallitsevista teemoista oli pyrkimys maailmanlaajuistaa toisen maailmansodan jälkeen syntynyt liberaali kansainvälinen järjestelmä. Washington toivoi saavansa tämän aikaan integroimalla järjestelmän mahdolliset haastajat – eli ennen kaikkea Venäjän ja Kiinan – niin syvälle siihen, ettei heillä olisi enää mitään halukkuutta horjuttaa tapahtumien kulkua.

Yhdysvallat oletti ylimielisesti, että poliittinen ja taloudellinen liberalisoituminen tekisi entisistä kilpailijoista lopulta nöyriä vasalleja. Vaikka tietyt muurit murtuivat ja vapaakauppa ja demokratia etenivät, kaikki ei mennyt suunnitelmien mukaan. Integraatio globaaliin talouteen ei tehnyt esimerkiksi Kiinasta amerikkalaisempaa ja läntisessä mielessä vapaampaa. Hallitseva kommunistinen puolue käytti huimaa talouskasvua omaksi edukseen. Itse asiassa \”kansallisen kapitalismin\” myötä Kiinan järjestelmä muuttui vain entistä autoritäärisemmäksi, eikä suinkaan miksikään itäiseksi versioksi lännen liberaalidemokratiasta.

Yhdysvallat euroalamaisineen huomasivat, etteivät Venäjä ja Kiina olleet valmiita hyväksymään Yhdysvaltojen johtamaa järjestelmää, jossa korostettiin liberaaleja \”arvoja\”, ja jonka oli tarkoitus vain itsekkäästi hyväksikäyttää vasallien resursseja. Myös Naton laajentuminen Venäjän entiseen vaikutuspiiriin ja Yhdysvaltojen armeijan läsnäolo Kiinan reuna-alueilla kertoivat Moskovalle ja Pekingille, että länsiliittouman lupauksiin ei ollut luottamista.

Venäjä on viimeisen vuosikymmenen aikana pyrkinyt korjaamaan kylmän sodan jälkeistä uudelleenjärjestymistä. Esimerkkinä terästäytymisestä omien geopoliittisten intressien suhteen voidaan pitää Georgian tapahtumia vuonna 2008 ja myöhemmin Krimin liittämistä takaisin Venäjään, lännen provosoiman Ukrainan vallanvaihdon jälkeen. Kiina puolestaan on hyötynyt taloudellisesti osallisuudestaan maailmantalouteen, ja on Xi Jinpingin johtajuuden myötä kasvattanut myös omaa poliittista merkitystään. Myös Kiinan silkkitiehanke luo uusia mahdollisuuksia, joihin Euroopan maatkin ovat hiljalleen tulossa mukaan.

Portugalin entinen eurooppaministeri Bruno Maçães uskoo, että Euraasian uudelleensyntyminen yhtenäisenä ja johdonmukaisena maa-alueena on tärkein tekijä nousevassa, uudessa maailmanjärjestyksessä. Kirjassaan The Dawn of Eurasia: On the Trail of the New World Order (2018), hän antaa ymmärtää, että 2000-luvun lopulla syntyvä uusi järjestys ei ole enää amerikkalainen eikä aasialainen, vaan pikemminkin \”euraasialainen\” – johtuen Kiinan, Venäjän ja EU:n keskinäisestä vuorovaikutuksesta Euraasian sydämessä.

Maçãesin mielestä tämä on yksinkertaisesti paluu historialliseen malliin: \”Euraasia sattuu olemaan suurin maa-alue, paikka, jossa suurin osa ihmiskunnan historiallisista sivilisaatioista kehittyi\”. Tämä kuulostaa samalta, kuin geopolitiikan isän, Sir Halford Mackinderin, luoma teesi. Mackinderin mukaan Euraasian sydänalue ja reuna-alue muodostavat maamassan, jolla on maailmanpoliittisesti ratkaiseva rooli. Se joka hallitsee Euraasiaa, hallitsee myös koko maailmaa.

Maçãesin mukaan sekä Kiina että Venäjä ajattelevat jo euraasialaisesti; Kiina tekee niin Vyö ja tie-aloitteensa välityksellä ja Venäjä hiljattain perustetun Euraasian talousunionin kautta. EU kuitenkin vielä kamppailee vanhojen atlantististen impulssiensa kanssa ja miettii, miten suhtautua ajatukseen Euraasiasta. Maçães väittää vakuuttavasti, että tämän täytyy muuttua, koska monet EU:n ulkopuolisista uhista johtuvat epäsuorasti Euroopan ja Aasian välisen rajapinnan hajoamisesta. Pakolaiskriisi, sekä EU:n ja Venäjän välisten suhteiden jakautuminen Ukrainan kysymyksessä, ovat monin tavoin euraasialaisia ongelmia.

Mihin Suomi sitten sijoittuu tässä kuvassa? Suomi on tällä hetkellä EU:n jäsenmaa, \”pohjoismaa\”, mutta se on aina poikennut skandinaavisista naapureistaan johtuen suomalais-ugrilaisuudesta ja suomen kielestä. Suomalaisia ei pidetä oikeastaan indoeurooppalaisina, geneettisesti olemme venäläisten ja ruotsalaisten välimaastossa, ja variaatioita maan sisällä esiintyy runsaasti. En nyt mene siihen enempää, vaan pysyn Euraasian asiassa.

Suomi on rajamaa, sijainnillisesti periferia; se on sitä myös Euroopan unionin kannalta. Mutta yhteinen raja ja historia Ruotsin ja Venäjän kanssa tekee meistä mielenkiintoisen naapurin, olemme osa sekä itää että länttä. Suomi voi siis toimia tasapainottavana, neutraalina tekijänä. Kiinaankin Suomella on hyvät suhteet. En pidä tätä ollenkaan ongelmallisena, vaikka maailma muuttuukin ja vanha järjestys lakkaa olemasta.

Jos ja kun atlantistisesti orientoitunut eliitti ymmärtää, että amerikkalaisen imperiumin aika on takanapäin, ja ettei täysin integroituneen maailman saavuttaminen ole liberaalin järjestelmän kautta mahdollista, se voi joko yrittää viimeiseen asti vastustaa kehitystä tai hyväksyä väistämättömän multipolaarisuuden ja ottaa uuden, silti merkittävän rooliin päivitetyssä järjestelmässä.

Voi tietenkin olla, että ainakaan Yhdysvaltojen valtiokoneisto (\”deep state\”), ei kykene tällaiseen uudistumiseen, vaan hajoaa kuten menneisyyden imperiumit, jotka oman korruptionsa keskellä vain degeneroituivat ja toistivat vanhoja virheitään. Tämä ei kuitenkaan pysäytä Euraasian nousevaa maailmanjärjestystä.

Iran lännen hegemonian esteenä

Washingtonin vihamielisyys Iranin islamilaista tasavaltaa kohtaan juontaa juurensa 40 vuoden päähän, helmikuuhun 1979, jolloin vallankumoukselliset joukot kaatoivat itsevaltaisen šaahi Mohammad Reza Pahlavin monarkian ja sen tilalle tuli ajatollah Khomeinin myötä šiialaiseen islamiin pohjautuva teokraattinen poliittinen järjestelmä.

Vihanpito jatkuu myös siksi, että Iran vastustaa Israelia (jota se ei valtiona tunnusta, vaan kutsuu tätä usein \”sionistientiteetiksi\”) ja Lähi-itää runtelevaa anglosionistista globalismia, sekä tukee palestiinalaisia ja kaikkia Yhdysvaltojen vainoamia maita ja liikkeitä. Viime vuosina syyksi on nostettu Iranin kohuttu ydinohjelma. Iran on tosiasiassa pyrkinyt aloittamaan energiantuotannon ydinvoimalla säästääkseen kallistuvaa öljyä. Israel ja Yhdysvallat ovat syyttäneet Irania yrityksistä kehittää ydinaseita, vaikka tästä ei ole mitään todistusaineistoa. Washingtonin näkökulmasta islamilainen tasavalta on joka tapauksessa uhkaava kilpailija alueella – samalla lailla kuin kommunismi uhkasi lännen hegemoniaa kylmän sodan aikana.

Lännessä media on luonut kuvaa Iranista eräänlaisena Saudi-Arabian šiia-versiona. Usein jätetään myös mainitsematta että suurimmaksi osaksi iranilaiset ovat etnisesti persialaisia, eivät arabeja. Iranin islamilainen tasavalta ei ole samanlainen kuin Saudi-Arabian kuningaskunta, joka on alun perin länsivaltojen kannustamana luonut nykyisin toimivat wahhabisti-terroristiryhmät. Huolimatta valtamedian puolueellisuudesta, Riyadin ja Teheranin välillä on suuria ideologisia eroavaisuuksia, jotka eivät johdu pelkästään islamin tulkinnoista. Saudit ovat Englannin luomus, ja tätä nykyä Yhdysvaltojen ja Israelin tukijoita. Tämän takia lännessä ei kirjoiteta Saudi-Arabiasta läheskään yhtä kriittisesti kuin Iranista, vaikka Saudien hallitsijasuku tunnustaa islamin jyrkkää wahhabilaista suuntausta, ei hyväksy kristillisten kirkkojen rakentamista maahansa, eikä naisilla tai vähemmistöillä ole juurikaan oikeuksia. Iranissa sen sijaan asuu suuri juutalaisvähemmistö, zarathustralaisia ja myös kristittyjä, joilla on kirkkonsa ja katedraalinsa.

Todellinen konflikti johtuu sekä geopolitiikasta että Teheranin ja Washingtonin ideologisista eroista (ja ei, tämä ei ole mikään islam vastaan kristinusko-skenaario). Jälkimmäisessä tapauksessa kyseessä on ristiriita imperialismin ja itsemääräämisoikeuden, suvereenisuuden, välillä. Iranin valtiollinen ideologia perustuu kansalliselle itsenäisyydelle sekä länsimaiden sortopolitiikan vastustamiselle. Yhdysvaltojen asema maailman suurvaltana perustuu siihen, että se on ylikansallisten plutokraattien väline, jolla pyritään hallitsemaan muita ja hankkiutumaan eroon kilpailijoista. Kansojen itsemääräämisoikeudella ei ole amerikkalaiselle valtiokoneistolle mitään merkitystä, eikä Yhdysvallat pidä ketään vertaisenaan, ainoastaan alamaisena. Yhdysvallat käyttää sotilaallista, poliittista ja taloudellista imperialismia hallitakseen väestöjä Lähi-idästä Latinalaiseen Amerikkaan ja Eurooppaan. Iranin islamilainen tasavalta ei ole tällaiseen vasalliuteen suostunut; se on syystäkin varautunut angloamerikkalaisjuutalaisen kabaalin suunnitelmista.

Iran on osoittautunut yhdeksi maailman vahvimmista amerikkalaisen hegemonian vastustajista. Irakin Saddam Hussein hyökkäsi lännen tukemana Iraniin syyskuussa 1980 ja tämä aloitti kahdeksanvuotisen sodan Irakin ja Iranin välille. Sodan aikana Yhdysvaltojen laivaston ohjusristeilijä ampui myös alas iranilaisen matkustajakoneen ja 290 matkustajaa sai surmansa. Iranin nykyistä korkeinta hengellistä johtajaa, ajatollah Khameneita, vastaan tehtiin myös murhayritys vuonna 1981. Iranilaisia tiedemiehiä on salamurhattu Mossadin tai CIA:n toimesta. Kesäkuussa 2017 aseistautuneet miehet hyökkäsivät Iranin parlamenttirakennukseen. Iskussa kuoli kaksitoista ihmistä ja äärijärjestö Isis otti vastuun teosta. Värivallankumousta, eli mellakoita ja yhteiskuntarauhaa järkyttäviä protesteja, on  yritetty myös viritellä ulkomaisten toimijoiden välityksellä, mutta toistaiseksi tuloksetta. Iran on kestänyt kaikki nämä yritykset horjuttaa sitä, massiivisista talouspakotteista puhumattakaan.

Nyt on Trumpin hallinnon vuoro yrittää saada Iranin nykyjohto pois pelistä, ja panokset kovenevat. Ydinohjelmasopimuksesta vetäydyttyään Yhdysvallat on kuitenkin kohdannut arvostelua EU-liittolaisiltaan, eikä esimerkiksi Kiina aio luopua yhteistyöstä ja kauppasuhteista Iranin kanssa. Itseasiassa Kiinalla on jo rahtijunayhteys Bayannurista, Kiinan Sisä-Mongolian autonomiselta alueelta, Teheraniin saakka. Washington Post-lehden toimittaja Rick Noack epäileekin, että mikäli Eurooppakin ryhtyy kiinalaisella tietotaidolla kiertämään Yhdysvaltain Iranille asettamia pakotteita, Yhdysvallat voi huomata, että maa, joka jää eristyksiin tässä tilanteessa, ei olekaan loppujen lopuksi Iran, vaan se itse.

Kuten Daahireeto Mohamud kirjoittaa artikkelissaan Iran as a Multipolar Anchor, Iranilla on myös erittäin merkittävä geostrateginen asema. Unipolaarista hegemoniaa halajava Yhdysvallat yrittää eristää Euraasian suurvallat, Venäjän ja Kiinan, toisistaan, valvomalla Euraasian \”syrjäisiä alueita\” ja horjuttaen niitä värivallankumouksilla ja hybridisodankäynnillä. Iran on tässä yhtälössä solmukohta, jota Yhdysvallat tarvitsisi yhdistääkseen eri puolilla olevat sotilastukikohtansa. Jos se saa tahtonsa läpi ja Iranin haltuunsa tavalla tai toisella, \”suuri geopoliittinen seinä\” saadaan pystytettyä ja läntinen hegemonia saa jatkoaikaa. Itse toivon, ettei näin kuitenkaan käy, eikä sotaa Irania vastaan aloiteta minkään tekosyyn varjolla.

Vallanvaihto Iraniin?

Kuvassa John Bolton ja Maryam Rajavi vuonna 2017

Ei ole mikään salaisuus, että Washingtonin sotahaukat ovat suunnitelleet vallanvaihtoa Iraniin jo pitkään. Neokonservatiivi John Bolton, joka on yhä sitä mieltä, että Irakin valloitus oli \”loistava idea\”, pääsi sionistiystäviensä tukemana mukaan myös Trumpin hallintoon. Järjestelmän sisäpiiriläisenä hän on puhunut vallanvaihdosta myös Yhdysvalloissa ja Euroopassa asuvien iranilaisten kokoontumisissa. Eräässä tapahtumassa vuonna 2017 puhuessaan hän sanoi:

\”Ajatollahien hallinnolle on olemassa kelvollinen oppositio, ja se on kokoontunut tänne tänä iltana. Olen sanonut jo yli vuosikymmenen ajan käydessäni näissä tilaisuuksissa, että Yhdysvaltojen tavoite on syrjäyttää Teheranin mullahit vallasta. Heidän hallintonsa käytös ja tavoitteet eivät tule muuttumaan, joten ainoa vaihtoehto on vaihtaa koko hallinto. Ja siksi, ennen vuotta 2019, me tänne kokoontuneet tulemme juhlimaan Teheranissa!\”

Mistään demokraattisesta kansanliikkeestä ei ole kuitenkaan kyse. Iranin yhdysvaltalainen \”oppositio\” koostuu itseasiassa Yhdysvalloissa maanpaossa olevista Kansan mujahedin-järjestön (Mojahedin-e Khalq, lyhenne MEK) edustajista, jota on pidetty Irakin, Iranin ja myös EU:n ja Yhdysvaltojen itsensä silmissä terroristijärjestönä. Yhdysvallat muutti kantaansa virallisesti vuonna 2012, mutta ryhmän jäseniä koulutettiin aseelliseen vastarintaan ja muuhun toimintaan jo George W. Bushin presidenttikaudella vuonna 2005. Joidenkin arvioiden mukaan järjestö on perustajiensa, Massoud ja Maryam Rajavin, ympärille rakennettu persoonallisuuskultti, jolla ei ole kannatusta Iranin kansalaisten keskuudessa.

Kansan mujahedien Maryam Rajavi on vieraillut myös Suomessa, esiintyen Iranin naisten oikeuksien puolestapuhujana. Suomalaisista poliitikoista MEK-järjestölle ovat ilmaisseet tukensa mm. kristillisdemokraattien nykyinen puheenjohtaja ja kansanedustaja Sari Essayah. Finlandia-talolla vuonna 2010 järjestettyä propagandatilaisuutta emännöi Finanssialan Keskusliiton toimitusjohtaja, entinen Kokoomuksen europarlamentaarikko Piia-Noora Kauppi, joka kehotti Suomea \”luopumaan rauhanomaisesta politiikasta\” Iranin suhteen. Lisää aiheesta voi lukea Rauhanpuolustajien verkkosivuilta, Kerkko Paanasen kirjoituksesta Terroristien pimeä kassa.

Vallanvaihto Iranissa ei tietenkään ole Rajavin järjestön käsissä, vaan operaatio on Yhdysvaltojen ja tämän kumppanien, erityisesti Israelin, Englannin sekä Saudi-Arabian, kontolla. Yhdysvallat luo tai tukee terroristeja Libyassa, Syyriassa ja muuallakin.  Koska amerikkalaiset ovat olleet haluttomia lähettämään sotilaita uusiin sotiin Irakin  jälkeen, onkin siirrytty yhä kasvavassa määrin psykologisiin operaatioihin, lennokki-iskuihin ja erityisesti erilaisten terroristiryhmien ylläpitoon maailman eri kolkissa. Tästä on omat sivuvaikutuksensa paikallistasolla, kuten Turun puukkoiskussakin saatiin huomata.

Seuraavaksi vuorossa on siis Iran, joka on este Yhdysvaltojen, Israelin ja loppupelissä globalistieliitin suunnitelmille muokata Lähi-idästä haluamansa kaltainen ympäristö. Miten Venäjä, Kiina ja muut maat tähän operaatioon suhtautuvat, jää vielä nähtäväksi. Neokonservatiivisia Israelin ystäviä se tuskin hetkauttaa. Sodan jaloista paikalliset voi aina lähettää pakolaisiksi Eurooppaan, ja näin epästabilisoida  ja uudisasuttaa myös tämä maanosa, joka onkin jo pitkälti amerikkalaistettu populaarikulttuurin avulla. Pieni islamilainen väritys ei tätä muuta, monikulttuurinen sulatusuunihan itse Yhdysvallatkin on. Mitä tekee EU? Pysäyttääkö kukaan Iranin vallanvaihtosuunnitelmia? Toivottavasti ajatollah Khameneilla on omat vastasuunnitelmansa.

Eurooppa ei enää luota Yhdysvaltoihin?

Yhdysvaltojen vetäydyttyä Iranin ydinsopimuksesta, Saksan liittokansleri Angela Merkel kommentoi, ettei Eurooppa voi enää laskea Yhdysvaltojen varaan, vaan sen täytyy ”ottaa kohtalonsa omiin käsiinsä”. Lieneekö tämä vain turhautunutta, Trumpista johtuvaa sanahelinää, vaiko aito mielipide, se jää nähtäväksi.

Eurooppahan ei ole mikään itsenäinen maanosa, vaan se on toisen maailmansodan jälkeen ollut Yhdysvaltojen sotilastukikohtien miehittämä. Pohjois-Atlantin liitto, Nato, perustettiin 4. huhtikuuta 1949 Washingtonissa, ja sen tarkoitus oli, sotilasliiton ensimmäisen pääsihteerin Lordi Ismayn mukaan, ”pitää amerikkalaiset sisällä, venäläiset ulkona ja saksalaiset alhaalla”.

Entäpä jos nykytilanteen eskaloituessa kävisikin niin, että läntinen Eurooppa vieraantuisi Yhdysvalloista? Jos amerikkalaiset menevät ulos, mutta kiinalaiset tulevat sisään? Euroopan komission puheenjohtaja Jean-Claude Junckerkin, ilmeisen kyllästyneenä Yhdysvaltojen nykyiseen politiikkaan, totesi jo ennen Merkelin viimeisintä kommenttia, että Euroopan olisi otettava ”globaali johtajuus”, koska Yhdysvallat on ”menettänyt voimansa”. Tämä ei kuulosta realistiselta, mutta ehkä tilanne muuttuu, jos EU-maat ottavat osaa Kiinan silkkitiehankkeeseen ja uusivat suhdettaan myös toiseen itänaapuriimme, Venäjään.

Todellisuudessa EU ja Kiina olisivat oivalliset kumppanit. Kiinan ostovoima kasvaa ja Kiinalla on jo nyt maailman suurimmat yksittäiset kotimarkkinat. Kiinalaiset kuluttajat haluavat eurooppalaisia ylellisyystuotteita, jotka monissa tapauksissa ovat liian hintavia eurooppalaisille itselleen. Kiinalaisten tuotteiden suosio Euroopassa taas on kasvanut, ja Suomestakin tilataan netin kautta edullisempia tuotteita juuri Kiinasta.

Tässä mielessä sopimus, joka avaisi Euroopan markkinat Kiinalle ja päinvastoin, olisi molemmille osapuolille taloudellisesti win-win-tilanne. Jos EU todella haluaa saavuttaa poliittisen riippumattomuuden Yhdysvalloista, ainoa tapa Brysselille siirtyä sanoista tekoihin, olisi käyttää Kiinaa vipuvoimana Trumpin protektionistisiin uhkailuihin.

Jos EU ei pääse kaupankäyntiin maailman dynaamisimman talouden kanssa vain Yhdysvaltoja miellyttääkseen, sillä ei ole juurikaan varaa puhua poliittisesta riippumattomuudesta. EU:n ja Kiinan välinen kumppanuus voisi antaa Euroopalle sen vipuvaikutuksen, jotta myös Iranille annettaisiin tarvittavat takeet taloudellisesta tuesta Yhdysvaltojen vetäydyttyä JCPOA-sopimuksesta. Kiina ja Venäjä ovat selvästi valmiita taloudelliseen yhteistyöhön Iranin kanssa, mutta Eurooppa on tältä osin vielä epävarma.

EU:n onkin lähitulevaisuudessa päätettävä, haluaako se olla itsenäinen toimija, vai tyytyykö se pysymään pohjois-atlanttisen isäntämaansa vasallina. Yalen yliopiston kansainvälisten suhteiden professori Jolyon Howorth onkin esittänyt vastaavia kommentteja: Jos EU haluaa saavuttaa autonomian, sen on vallattava useita Naton nykyisistä tehtävistä. EU ei voi enää tyytyä olemaan Yhdysvaltain geopoliittisen strategian alihankkija.

Suomessa tietysti presidentti, puolustusministeri ja ulkoministeri ovat osoittaneet olevansa Amerikan uskollisia vasalleja, ja hämärillä puolustussopimuksilla sitovat Suomea Yhdysvaltojen komentoon. Mutta EU:n jäsenmaana Suomella on myös muita sitoumuksia, ja mikäli EU:n luottamus Yhdysvaltoihin yhä murenee, voi myös Suomi jatkossa joutua toteuttamaan erilaista politiikkaa.

Maailmalta

Maailmalta kuuluu taas kaikenlaista. Tässäpä kommenttia ajankohtaisimpiin tapahtumiin.

Suomi, Ruotsi ja Yhdysvallat allekirjoittivat tiistaina kolminkeskisen sopimuksen puolustusyhteistyöstä. Puolustusministeri Jussi Niinistö tapasi kollegansa Yhdysvaltain puolustusministerin James Mattisin ja Ruotsin puolustusministerin Peter Hultqvistin Washingtonissa. Dagens Nyheter-lehden haastattelussa Ruotsin Hultqvist sanoo suoraan, että sopimuksen tarkoituksena on lisätä Yhdysvaltain sotilaallista läsnäoloa Euroopassa. Suomessa asiasta tiedusteltiin tyypillisesti tuoreeltaan Ulkopoliittisen instituutin vanhemmalta tutkijalta, Charly Salonius-Pasternakalta, jonka mukaan sopimus on merkittävä. Niinhän se onkin, lisäämään Suomen alisteisuutta Yhdysvaltojen hegemonialle.

Yhdysvaltojen sionistimarionetti Trump puolestaan vetäytyy pois Iranin sopimuksesta. Yhdysvallat palauttaa myös Iran-vastaiset pakotteet. Tämä aiheuttaa lisää päänvaivaa myös EU:lle, sekä lisää maailmantilanteen epävakautta. Iranin presidentti Hassan Rouhani kertoo maan haluavan neuvotella EU:n, Venäjän ja Kiinan kanssa ydinsopimuksesta. Rouhanin mukaan ydinsopimus voi jäädä voimaan myös ilman Yhdysvaltoja; jos neuvottelut eivät tuota tulosta, Iran uhkaa alkaa rikastaa aiempaa enemmän uraania. Ennalta-arvattavasti Israel ja Saudi-Arabia ilmoittivat tukevansa Yhdysvaltojen vetäytymistä sopimuksesta. Maailma näkee jälleen, ettei Yhdysvaltoihin voi luottaa missään asiassa.

Israelin pääministeri Benjamin Netanyahu ylisti tietysti Trumpin päätöstä. Ikään kuin tämän kunniaksi Israel teki saman tien myös ohjusiskun Syyrian Damaskokseen. Ohjukset ammuttiin kohti Kiswehin alueella sijaitsevaa syyrialaistukikohtaa. Syyrian valtiontelevisio kertoo ampuneensa israelin ohjukset alas, mutta Syrian Observatory for Human Rights-tarkkailujärjestö puolestaan kertoo, että ohjusiskussa sai surmansa ainakin yhdeksän Syyrian hallitusta tukevaa taistelijaa.

Kauppasodan uhka on yhä lähempänä. Tuontitullikiista aiheuttaa lisää jännitteitä EU:n, Yhdysvaltojen ja Kiinan välille. Esimerkiksi teräs- ja alumiinitulleja koskevissa neuvotteluissa ei ole päästy yhteisymmärrykseen. Tulleilla uhkailu lienee ennen kaikkea Yhdysvaltojen keino yrittää heikentää Kiinaa Euroopan kautta. Aiemmin jo amerikkalaistutkija Joseph Gagnon tuskaili, ettei Trump ymmärrä miten tullit toimivat, ja että muiden maiden kannattaisi pelata aikaa, kunnes Trump väistyy tehtävistään (!).

Suomesta on tulossa EU:ssa entistä suurempi maksaja, kiitos brexitin ja uusien menoleikkauksien. Suomi ei myöskään saa enää jatkossa niin paljon rahaa maatalouteen ja aluepolitiikkaan. Surkuhupaisasti pääministeri Sipilä ehti vielä viime viikolla kehua EU:n uutta lähivuosien budjettiesitystä Suomelle melko hyväksi. On jotenkin kummallista, että Suomessa päättäjät eivät pistä yhtään vastaan millekään EU:n suunnitelmalle, vaikka näistä on Suomelle selvästi vain haittaa; jopa muissa pohjoismaissa ollaan kriittisempiä. Onko takana jotenkin yritys nostaa Jyrki Katainen komission puheenjohtajaksi vai mikä selittää tällaisen käytöksen? Entäpä miten käy Puolan, Unkarin ja muiden maahanmuuttokriittisten jäsenmaiden, kun EU-budjetti uhataan kytkeä ”oikeusvaltioperiaatteen ja EU:n perusarvojen noudattamiseen”?

Venäjä juhlistaa tänään jälleen toisen maailmansodan loppua voitonpäivän paraatilla ja juhlallisuuksilla. Toukokuun 9. päivänä vietettävästä voitonpäivästä on tullut Venäjän tärkeimpiä juhlapäiviä, joka yhdistää kansaa. Juhlinnan symboliikkaan liittyy tsaarin ajan korkeimmasta kunniamerkistä, Yrjön rististä, otettu mustaoranssi nauha, joka liehuu niin kadunmiehen, veteraanin kuin poliitikonkin rinnuksissa vaikkapa rusetiksi solmittuna. Yrjön nauhan käyttö on lisääntynyt arkisemmissakin asiayhteyksissä. Samoin venäjämieliset aktivistit ovat ottaneet sen omakseen.