Kuukausi: maaliskuu 2023

Venäjän entinen presidentti, nykyinen turvallisuusneuvoston varapuheenjohtaja Dmitri Medvedev, on ollut viime vuosina toistuvasti uutisotsikoissa räväköiden kommenttiensa johdosta. Medvedevin mielen liikkeitä on voinut seurata myös sosiaalisen median alustoilla.

Medvedev on aiemmin kuulunut venäläisen poliittisen eliitin liberaaliin teknokraattisiipeen. Ukrainan konfliktin kuumentuessa, hän on kuitenkin laukonut julkisuudessa kovan linjan mielipiteitä. Koska värikkäistä lausunnoistaan tunnettu Vladimir Žirinovski siirtyi ajasta iäisyyteen viime vuonna, näyttää siltä, että Medvedev on jossain määrin täyttänyt hänen paikkansa.

Putinin hallinnon käynnistämä ”sotilaallinen erikoisoperaatio” on pakottanut venäläiseliitin valitsemaan puolensa. Medvedev on ilmaissut hyväksyntänsä operaatiolle ja panetellut niitä maanmiehiään, jotka ovat paenneet Venäjältä viime vuoden helmikuun jälkeen.

”Jotkut pelkurikumppanit jättivät meidät, mutta kuka heistä piittaa? Pelokkaat maanpetturit ja ahneet luopiot pakenivat kaukomaille. Mädätköön heidän luunsa ulkomailla”, Medvedev on sadatellut suositulla Telegram-kanavallaan.

Länsimedioissa Medvedevin edesottamuksista on kerrottu sensaationnälkäisesti. Hänen väitetään esimerkiksi tarjonneen palkka-armeija Wagnerille miljoonien palkkion Italian puolustusministerin Guido Crosetton tappamisesta tämän Venäjän-vastaisten lausuntojen vuoksi. Asiasta on kertonut italialainen Il Foglio -lehti Italian tiedustelupalvelun lähteisiin perustuen.

Medvedev on vastikään ilmaissut raivonsa myös kansainvälistä rikostuomioistuinta kohtaan, sen presidentti Vladimir Putinista antaman julkean pidätysmääräyksen vuoksi. Tähän liittyen hän on kommentoinut, että tarpeen tullen, Venäjä voisi kohdistaa Pohjanmereltä käsin hypersoonisen ohjuksen kohti Haagin oikeustaloa. Medvedev on ilkikurisesti kehottanut oikeusistuimen tuomareita ”tarkkailemaan taivaita”.

Kremlin sisäpiiriläinen on myös todennut, ettei Ukrainan tilanteesta kannata neuvotella tiettyjen maiden ja poliittisten ryhmien kanssa. Medvedev on tuonut julki sen, ettei Venäjä parhaillaan taistele Ukrainaa vastaan, vaan on jo sodassa Naton kanssa. Hänen mielestään atlantistien hyökkäysliitto ei enää edes yritä peitellä osuuttaan Ukrainan konfliktissa.

”Kiovan päänatsin”, ukrainanjuutalaisen Zelenskyin nukkehallintoa Medvedev on myös toistuvasti pilkannut. Hän on ehdottanut Ukrainan nimeämistä uudelleen ”sikamaiseksi Banderan valtakunnaksi” (Schweinisch Bandera-Reich), viitaten äärioikeistolaiseen Stepan Banderaan, jonka johtamat ukrainalaisnationalistit tekivät yhteistyötä natsi-Saksan kanssa toisen maailmansodan aikana.

Sotilasoperaation edetessä, Medvedev on muistuttanut ihmisiä myös Yhdysvaltojen ja Venäjän välisen avoimen sodan hirvittävistä seurauksista. Jos nämä ydinasevallat kävisivät sotaan, kuka selviäisi siitä voittajana? ”On aivan selvää, että siinä ei olisi voittajaa”, Medvedev on arvioinut realistisesti.

Viimeksi Medvedev on sanonut Venäjän haluavan luoda ”demilitarisoidun puskurivyöhykkeen” Ukrainaan. Mikäli tällaisen vyöhykkeen pystyttämisestä ei päästä sopuun Nato-lännen kanssa, Venäjän on Medvedevin mukaan ”tunkeuduttava yhä syvemmälle Ukrainaan, aina Kiovaan ja Lvivin kaupunkiin asti”. Tuon jälkeen koko Ukrainan alue siirtyisi osaksi Venäjän federaatiota.

Näytteleekö Medvedev sovittua roolia Venäjän ja Nato-lännen välisessä selkkauksessa? Maltillisen ja harkitsevaisen Putinin sijaan, Medvedev esiintyy impulsiivisesti ja tuo pidäkkeettä julki kontroversiaalit huomionsa. Ehkä Nato-länsi tarvitseekin vastapelurikseen hahmon, joka olisi huomattavasti jyrkempi sanankäänteissään ja oikeasti arvaamaton, kuten länsipropaganda kuvailee Putinin olevan?

Medvedev on räyhäämisestään huolimatta hyvin perillä maailmanpolitiikan murroksesta. Hänkin tiedostaa, että maailma on muuttumassa vaikeampaan, mutta ehkä toisaalta myös parempaan suuntaan: ”kansainvälisten suhteiden turbulenssin terävä kärki on auttanut puhkaisemaan pitkään jatkuneiden globaalien ongelmien aiheuttaman paiseen”.

Venäläispoliitikon mukaan, monien vuosikymmenien ajan, ongelmia on peitelty ”poliittisilla laastareilla” sen sijaan, että olisi puututtu taudin alkusyihin. Nyt kuitenkin ”aika on kypsä kansainväliselle kirurgiselle toimenpiteelle, jolla poistetaan siirtomaamenneisyyden pahanlaatuinen kasvain”, Medvedev muotoilee.

Aidosti suvereenit valtiot eivät enää suostu noudattamaan lännen vaatimuksia. Medvedev ennakoi, että kehittymässä oleva moninapainen maailma tulee olemaan paljon vaikeampi ja monimutkaisempi paikka, kuin kaksinapainen tai yksinapainen järjestelmä, jossa jokin taho sanelee asiat muille. Venäjä pitää tästä uudesta järjestyksestä, eikä sille tuota ongelmia puhua kaikista aiheista.

”Neuvostoliitto vaikutti aikoinaan aktiivisesti siirtomaajärjestelmän romahtamiseen, mutta nyt voimme yhdessä muiden maiden kanssa lyödä viimeisen naulan läntisen maailman uuskolonialististen pyrkimysten arkkuun”, Medvedev hehkuttaa. Hän on vakuuttunut siitä, että ”anglosaksisten maiden määräysvalta” on tullut tiensä päähän.

Käynnissä on geopoliittinen uudelleenjärjestely, joka kiihdyttää Yhdysvaltojen globaalin ylivallan alasajoa. Jopa lännen omat ajatushautomot ovat alkaneet käsitellä tätä arkaa aihetta; yhtenä esimerkkinä ECFR:n – Euroopan ulkosuhteiden neuvoston – hiljattain tekemä tutkimus, United West, divided from the rest (”Yhtenäinen länsi, erillään muista”).

Tämän vuoden tammikuussa toteutettu kysely (jossa kartoitettiin mielipiteitä yhdeksän EU:n jäsenvaltion lisäksi Britanniassa ja Yhdysvalloissa, sekä Kiinassa, Venäjällä, Intiassa ja Turkissa) paljastaa jyrkkiä maantieteellisiä eroja suhtautumisessa sotaan, demokratiaan ja globaaliin voimatasapainoon.

”Ukrainan sodan paradoksi on se, että länsi on sekä yhtenäisempi että vähemmän vaikutusvaltainen maailmassa kuin koskaan aiemmin”, ECFR:n johtaja ja raportin toinen kirjoittaja, brittiläinen politologi ja kirjailija Mark Leonard toteaa tulosten perusteella.

”Kun suurin osa eurooppalaisista ja amerikkalaisista elää kylmää sotaa edeltävässä maailmassa, jota jäsentää demokratian ja autoritaarisuuden vastakkainasettelu, monet länsimaiden ulkopuolella elävät siirtomaavallan jälkeisessä maailmassa, joka on kiinnittynyt ajatukseen kansallisesta suvereniteetista”, sanoo tutkimuksen toinen kirjoittaja, brittiläinen historioitsija Timothy Garton Ash.

Tutkimus osoitti, että vaikka länsimaiden näkemykset Venäjästä olivat koventuneet viimeisen vuoden aikana, ne olivat kuitenkin ”epäonnistuneet täysin vakuuttamaan muita suurvaltoja, kuten Kiinaa, Intiaa ja Turkkia”, jotka pitävät Venäjää ”kumppaninaan” ja ”liittolaisenaan”, vaikka Ukrainan kysymyksestä voidaankin olla erimielisiä.

Esimerkiksi Kiinassa, Intiassa ja Turkissa suuri osa ihmisistä sanoi, että he kokevat Venäjän olevan ”vahvempi” tai ainakin ”yhtä vahva” kuin ennen sotatoimien alkamista lähes vuosi sitten. He pitivät Moskovaa maansa strategisena ”liittolaisena” ja ”välttämättömänä kumppanina”.

Länsimaiden ulkopuoliset vastaajat toivovat selvästi, että sota päättyisi mahdollisimman pian, vaikka se tarkoittaisi, että Ukraina joutuisi luopumaan osasta aluettaan. Lännen aktiivinen osallistuminen herättää skeptisyyttä länsimaiden ulkopuolella, eivätkä vetoomukset ”demokratian puolustamisesta” ole riittävän uskottavia.

Vaikka Yhdysvallat on yrittänyt ”globalisoida” Venäjän-vastaisuutta, kaiken kaikkiaan vain 33 maata – jotka edustavat hieman yli kahdeksasosaa maailman väestöstä – on asettanut pakotteita Venäjälle ja lähettänyt sotilaallista apua Ukrainalle.

Nämä maat ovat Britannia, Yhdysvallat, Kanada, Australia, Etelä-Korea, Japani, sekä EU:n jäsenmaat – toisin sanoen Venäjän-vastaiseen projektiin ovat osallistuneet lähinnä maat, jotka kuuluvat Yhdysvaltojen vaikutuspiiriin ja joissa on amerikkalaisten vahva sotilaallinen läsnäolo.

Loput kansakunnat, joihin kuuluu lähes 90 prosenttia maailman väestöstä, eivät ole seuranneet lännen esimerkkiä. Sodankäynti Ukrainassa on itse asiassa vahvistanut Venäjän suhteita useisiin suuriin ei-länsimaisiin maihin, kuten Kiinaan ja Intiaan, ja nopeuttanut sellaisen uuden kansainvälisen järjestyksen syntymistä, jossa Venäjän sijaan ”kollektiivinen länsi” itse näyttää eristäytyneeltä.

Ukrainan konflikti voi olla käännekohta, joka merkitsee ”lännen jälkeisen” maailmanjärjestyksen syntymistä, arvelevat myös ajatushautomolaiset Leonard ja Garton Ash. Heidän mielestään on ”erittäin epätodennäköistä”, että Yhdysvaltojen johtama, hiipuva liberaali järjestys, palautuisi enää ennalleen. Sen sijaan, ”lännen on elettävä moninapaisen maailman yhtenä napana”.

Niinistön Suomi nöyristellen Natoon

Sauli Niinistö vieraili loppuviikosta Turkissa nöyristelemässä Recep Tayyip Erdoğania. Sosiaalisessa mediassa eteen sattui kuvamateriaalia, jossa Niinistö kumartaa syvään kätellessään Turkin päämiestä. Samoin Lännen-Sauli toimi aiemmin Bidenin kanssa Washingtonin vierailullaan. Vaikka Niinistöllä on puolustajansa, voidaan kysyä, millainen tulee olemaan historian tuomio hänen Nato-vehkeilystään?

Nyt osa suomalaisista intoilee, että Turkki tulee ratifioimaan Suomen Nato-jäsenyyden lähiaikoina. ”Asiantuntijat” ovat lisäksi yrittäneet vakuuttaa, etteivät ”usein ratifiointiin liitetyt F-16-hävittäjäkaupat” näyttele asiassa mitään roolia, eikä myöskään Niinistön aiemmalla Yhdysvaltojen-matkalla ollut osuutta Turkin suunnanmuutokseen.

Erdoğan on toki aina pelannut poliittista peliään ja tehnyt päätöksiä sen mukaisesti. Ehkä hän on Nato-ratifiointien viivytyksellä pyrkinyt saamaan takuut siitä, ettei Yhdysvallat yritä estää hänen uudelleenvalintaansa Turkin presidentiksi? Wallenbergien Ruotsi jäänee joka tapauksessa sotilasliiton ulkopuolelle, sillä Baltian öyhöttäjien ohella, Suomi riittää ”uudeksi Ukrainaksi”.

Kunhan kovin Nato-kiihko laantuu, on ehkä rakentavan kritiikin aika. Vaikka nyt Nato ja muut lännen luomat löyhät liittoumat näyttävät olevan nousussa, ”atlantismi” on jo loppuun käytetty voima ja ”kollektiivinen länsi” taantuva valtakeskus, jota muu maailma ei juurikaan arvosta.

Kuten akateemikko Martti Koskenniemi arvioi, Suomen ei ehkä kannattaisi laskea kovin paljon Naton ”turvallisuustakuiden” varaan. Yhdysvallat tuskin tulisi apuun tositilanteessa, jos naapurin kärsivällinen ydinasevalta sattuisi saamaan tarpeekseen suomalaisten Venäjän-vastaisesta rehentelystä.

Pidätysmääräys Putinista

Euroopan Venäjä-suhteiden ollessa yhä yöpakkasten puolella, Haagin kansainvälinen rikostuomioistuin Alankomaissa on antanut Vladimir Putinia koskevan pidätysmääräyksen ”sotarikoksesta”, joka koskee mm. ukrainalaislasten siirtämistä Itä-Ukrainan taistelukentiltä Venäjälle.

Suomalaislapsia lähetettiin Suomesta toista maailmansotaa pakoon Pohjoismaihin. Talvi- ja jatkosodan aikana, vuosina 1939–1945, Suomesta siirrettiin Ruotsiin, Tanskaan ja Norjaan yhteensä lähes 80 000 lasta, mutta tuolloin tällaisia toimia ei nimitetty sotarikoksiksi. Putinin vastaisessa hybridisodassa kaikki keinot näyttävät olevan sallittuja.

Haagin rikostuomioistuimen välityksellä, Eurooppa yrittää teeskennellä omaavansa yhä jotain auktoriteettia. Aiemmin, kun tuomioistuin aikoi ryhtyä tutkimaan Yhdysvaltojen sotarikoksia Afganistanissa, Washington uhkasi tämän laitoksen syyttäjää, tuomareita ja heidän perheitään pakotteilla ja pidätyksillä. Tutkimukset ovat sittemmin jääneet tekemättä, eikä syytteitä ole nostettu.

Oikeusfarssi tuskin etenee lehtien klikkiotsikoita pidemmälle, sillä Venäjä – sen enempää kuin Yhdysvallat tai Ukrainakaan – ei ole alankomaisen tuomioistuimen sopimusjäsen, eivätkä instituutin määräykset näin ollen kosketa Kremliä. Zelenskyin pellehallinto on toki jo ottanut ilon irti tästäkin esityksestä, mutta pidätysmääräys kelpaa Dmitri Medvedevin mukaan korkeintaan vessapaperiksi.

Ironista tässä Putinin vihaamisessa on se, että hän on toiminut hyvinkin maltillisesti. Jos omaa edes vähäistä ymmärrystä Venäjän poliittisesta historiasta, tietää, että käytännössä kuka tahansa muu Venäjän johtaja olisi reagoinut Ukrainan tilanteeseen paljon aikaisemmin ja hoitanut alueen ”denatsifikaation ja demilitarisoinnin” paljon brutaalimmalla tavalla.

Xin globaali Kiina

Washington ja muut länsivallat ovat reagoineet varovaisesti ilmoitukseen, jonka mukaan Kiinan presidentti Xi Jinping tekee alkuviikosta kolmipäiväisen vierailun Venäjälle. Kyseessä on Xin ensimmäinen ulkomaanmatka sen jälkeen, kun hän varmisti kolmannen kautensa Kiinan presidenttinä.

Yhdysvallat lienee huolissaan siitä, että Saudi-Arabian ja Iranin rauhansopimuksen arkkitehtinä, Peking saattaa yrittää esiintyä rauhantekijänä myös Ukrainan konfliktissa. Xin ja Putinin välisillä keskusteluilla odotetaan olevan vaikutuksia Ukrainan sotilasoperaatioon, sekä Kiinan jo ennestään kireisiin väleihin Yhdysvaltojen kanssa.

Kiina on viime vuosina tehnyt lukuisia aloitteita, joilla on ryhdytty nostamaan suurvallan kansainvälistä profiilia ja roolia keskeisenä toimijana uudistuvassa globaalihallinnossa. Näihin kuuluvat ”uusi silkkitie”, eli Vyö ja tie -infrastruktuurialoite, globaali kehitysaloite, globaali turvallisuusaloite ja viimeisimpänä, globaali sivilisaatioaloite.

Jo Xin vuoden 2015 YK-puheessa, joka käsitteli ”ihmiskunnan yhteisen tulevaisuuden yhteisöä”, oli viittauksia edellä mainittuihin aloitteisiin ja Kiinan kunnianhimoisiin kehitystavoitteisiin. Kaikkia näitä hankkeita on lännessä tarkasteltu äärimmäisen kriittisesti, osana ”Pekingin geostrategista juonta”, jossa se kurkottaa erityisesti kohti globaalia etelää, luodakseen perustaa uudelle, lännestä riippumattomalle kansainväliselle järjestykselle.

Kiina on pyrkinyt osoittamaan, ettei nykyaikaistumisen, ts. ”modernisaation”, tarvitse tarkoittaa ”länsimaistumista”. Xi Jinpingin johdolla idän suurvalta on ryhtynyt kyseenalaistamaan länsimaisia olettamuksia ”universaaliudesta” ja kritisoimaan avoimesti ”sääntöpohjaisen kansainvälisen järjestyksen” normeja, jotka ovat suosineet länttä ja syrjineet samalla kehittyviä maita.

Luoko Xin Kiina yhdessä Putinin Venäjän kanssa uskottavan vastavoiman lännen hegemonialle, joka olisi tarpeeksi houkutteleva vaihtoehto myös muille maille? Vaikka Yhdysvaltojen johtama länsi yrittää säilyttää asemansa, lienee kuvaavaa, että jopa ylikansallisissa finanssipiireissä puhutaan jo ”moninapaisesta maailmasta”.

Venäläisyyden ystävien – russofiilien – kansainvälinen liike on perustettu eilen Moskovassa. Perustamiskokoukseen osallistui edustajia neljästäkymmenestä eri maasta. Liikkeen johtoon valittiin bulgarialainen poliitikko Nikolai Malinov.

Malinovin mukaan vastaperustetulla järjestöllä on paljon suunnitelmia, kuten järjestää festivaaleja, tapahtumia ja kilpailuja. Russofiililiike aikoo tehdä työtä myös historiallisten muistomerkkien säilyttämiseksi, sekä perustaa tieteellisen instituutin ”russofobian torjumista varten”.

Liikkeen perustamiskokous järjestettiin aikana, jolloin länsimaat yrittävät lakkauttaa venäläistä kulttuuria ja esittää Venäjän vain negatiivisessa valossa. Kokouksen tavoitteena oli osoittaa, että ihmiset ympäri maailmaa suhtautuvat myötämielisesti Venäjään, ovat tietoisia venäläisen sivilisaation roolista historiassa ja tukevat jopa Moskovan politiikkaa.

Liike on, Vladimir Putinin onnittelusähkeen sanoin, ”tervetullut vastine lännen hysteeriselle Venäjä-vihalle”. Valtamedian vääristelevästä ja yksipuolisesta uutisoinnista huolimatta, Suomessakin on yhä paljon ihmisiä, jotka arvostavat Venäjää ja ovat kiinnostuneita ”venäläisestä maailmasta” – kuka tietää, ehkä liike ulottuu vielä joskus tännekin?

Filosofi Aleksandr Dugin kommentoi tarvetta saattaa samanhenkiset ihmiset yhteen:
”Tämä on Venäjän-vihan aikaa, mutta se ei ole kaikkien yhteinen kanta, vaan ainoastaan liberaalin ja globalistisen eliitin kanta. He lietsovat Venäjän-vihan tulta, ja vaikka tämä tuli on hyvin voimakas, rakkaus on vahvempi, ja rakkaus voittaa kaiken.”

Liikkeen perustamiskokoontumisessa oli läsnä myös ulkoministeri Sergei Lavrov, joka arveli, että ”länsimaat käynnistävät varmasti laajan mustamaalauskampanjan kansainvälisen russofiililiikkeen kannattajia vastaan”.

Venäläinen huippudiplomaatti korosti, että on tärkeää ”pysyä uskollisena ja sitoutuneena kansojen välisen ystävyyden parhaille kansainvälisille perinteille”. Nyt kannattaisi ”ylläpitää hyviä naapuruussuhteita ja toteuttaa yhteisiä hankkeita molemminpuoliseksi hyödyksi”.

Liikkeen julkilausumaluonnoksen mukaan tarkoituksena on ”levittää luotettavaa tietoa Venäjästä ja vahvistaa kansalaisdiplomatiaa moninapaisen maailman puolustamiseksi”. Suomalaismedioissa liikettä on jo luonnehdittu ”oudoksi foorumiksi” ja ”Venäjän hallinnon ideoimaksi propagandayritykseksi”.

Maailmanjärjestyksen muuttuessa, vuoropuhelun uudistaminen ja suhteiden palauttaminen Venäjään olisi tärkeää. Koska poliittinen euroeliitti ei sellaiseen tällä hetkellä kykene, jää suhteiden ylläpito kansalaisten varaan. Anglofiileiltä ja Amerikan ihannoijilta voisi kysyä, miksei yhtä lailla mielenkiintoisesta Venäjästä saisi olla kiinnostunut?

Tiettyjen amerikkalaispankkien konkurssit ovat saaneet globaalit pääomamarkkinat myllerrykseen ja ihmiset pelkäämään romahdusta, joka ylittäisi rajuudessaan Lehman Brothersin vararikosta alkaneen talouskriisin, jonka oikaisu vaati ”poikkeuksellisia rahapoliittisia toimia”.

Olen taipuvainen uskomaan, että pankkiirit ja muut vaikutusvaltaiset toimijat ovat kaataneet luomansa talousjärjestelmän ennenkin, tietyin historiallisin väliajoin, erilaisten kansainvälisten kriisien avulla. Pankkien ongelmat, globaalit hätätilat, sodat ja muut selkkaukset, kuuluvat tähän yhtälöön.

Elämme parhaillaan vanhan järjestyksen enemmän tai vähemmän hallittua alasajoa. Näemme pian uusien valtakeskusten syntymisen, joka tulee mullistamaan globaalin yhteiskuntaelämän, politiikan ja talousjärjestelmän. Kaikki tämä ei tule olemaan meille mieluista, mutta se tapahtuu kuitenkin, eikä tavallisilta kansalaisilta kysytä.

Kuten Kiinan presidentti Xi Jinping on sanonut, ”odottakaa muutoksia, joita ei ole nähty vuosisatoihin”. Tällä hän viitannee paitsi Kiinan muinaiseen ja tulevaan asemaan suurvaltana, myös maailmanjärjestyksen muutoksiin, siirryttäessä länsikeskeisestä liberaalista järjestyksestä moninapaisempaan aikakauteen.

Kollektiivisen lännen poliitikot, sotateolliset kompleksit ja mediakoneistot jatkavat vielä uhitteluaan, mutta mikä tästä on aitoa ja mikä vain irvokasta teatteria? Pääomapiireillä on varmasti suunnitelmansa länsimaiden perikadonkin varalta, joten heistä tuskin päästään eroon edes ”multipolarismissa”.

Joka tapauksessa, entisenlaiset politiikan, talouden ja ideologian perusparametrit ovat muuttumassa. Jopa lännessä, liberaali maski on pudonnut ”demokratian” kasvoilta ja pyrkimys hegemonian säilyttämiseen näyttäytyy entistä selvemmin.

Sotakiihkossaan elävä länsi on kuitenkin joutunut katsomaan sivusta, kun Kiina näyttää mallia diplomatiassa ja saa Iranin islamilaisen tasavallan ja Saudi-Arabian kuningaskunnan solmimaan ainakin tilapäisen rauhan keskenään.

Seuraavaksi, Xi Jinping matkustaa Venäjälle Putinia tapaamaan ja aikoo keskustella myös Ukrainan Zelenskyin kanssa. Innokkaimmat kommentoijat ovat verranneet kiinalaisjohtajan Moskovan vierailua jo etukäteen 40-luvun Jaltan konferenssiin, jossa sovittiin toisen maailmansodan jälkeisen maailman etupiiripolitiikasta.

Eurooppa on Yhdysvaltojen miehittämänä vyöhykkeenä yhä uskollinen sotilasliitto Naton perustehtävälle, eli yritykselle pitää ”venäläläiset ulkona, amerikkalaiset sisällä ja saksalaiset matalana”. Nord Stream -kaasuputkiin kohdistunut valtioterrorismi vain korostaa ”transatlanttisen kumppaniuden” alisteista suhdetta.

Massiivisella mediapropagandalla, venäläiset onkin saatu asemoitua uuden rautaesiripun taakse, amerikkalaisten pyrkiessä hyötymään euromantereen epäitsenäisyydestä. Mitä tapahtuu sitten Ukrainan konfliktin jälkeen, siirrytäänkö Aukus-kokoonpanon kera yhteenottoon Etelä-Kiinan merellä?

Mitä tulee teknologiseen, taloudelliseen ja muuhunkin kehitykseen, tulevaisuus näyttäisi olevan aasialainen ja sinne tähyävät niin Venäjä, kuin osa eurokraateistakin. Vain Baltian lännetetyt pikkuvaltiot, Puola ja Niinistön Suomi, luottavat yhä Washingtonin ylivaltaan (vaikkei meren takainen idiokratia näytä kykenevän pitämään kunnossa edes omaa perusinfrastruktuuriaan).

Näyttää siis siltä, että kansainvälinen maailma on järjestäytymässä ainakin kahteen blokkiin, joista toista johtaa yhä Yhdysvallat liittolaisineen ja toista Kiina, yhdessä Venäjän ja muiden länsikriittisten valtojen kanssa. Väliin jää toki myös sitoutumattomia maita, jotka joutuvat luovimaan ristipaineessa.

Pahin eri osapuolten painostus tulee lännestä, joka jatkaa nollasummapeliään katkeraan häviöönsä saakka. Toivottavasti länsimainen establismentti on ennen pitkää valmis tekemään edes hieman kivuliaita kompromisseja, varmistaakseen paikkansa uuden globaalihallinnon hierarkiassa. Toinen vaihtoehto vie meidät keskelle kolmatta maailmansotaa.

Amerikkalaislehti New York Times kertoi alkuviikosta ihan pokkana, että Nord Stream -kaasuputkien sabotaasiin olisikin syyllistynyt ”ukrainalaismielinen ryhmä”, joka toimi Yhdysvaltojen viranomaisten tietämättä. Saksalainen Die Zeit-lehti sekä brittiläinen Times jatkoivat samalla linjalla, koska kyseessä oli koordinoitu disinformaatiokampanja.

Entä mitä sanoo amerikkalainen veteraanitoimittaja Seymour Hersh, joka on uhannut jatkaa valtamedian ignoroimia paljastuksia Nord Streamin sabotaasiin liittyen? Onko odotettavissa lisää sisäpiirin tietoa, joka syyttää Bidenin hallintoa? Ilmeisesti kaasuputkien räjäyttäminen jakoi mielipiteitä jopa amerikkalaisen syvän valtion sisällä.

Venäjä ei tietenkään usko, että jotkut ”ukrainalaismieliset yksityishenkilöt” olisivat voineet olla Nord Stream -kaasuputkien räjäyttämisen takana. ”Vain kourallinen tiedustelupalveluja kykenee tekemään tällaisen terrori-iskun”, todetaan Kremlin tiedottajan Dmitri Peskovin suulla.

Joe Biden uhosi jo viime vuonna, että mikäli Venäjän panssarivaunut ja joukot ylittävät jälleen Ukrainan rajan, Nord Stream lakkaisi olemasta. Kun häneltä kysyttiin, miten tämä tarkalleen ottaen tapahtuisi, johtava valtioterroristi sanoi vain, ”lupaan teille, että pystymme tekemään sen”. Venäjän erikoisoperaation käynnistyttyä, Bidenin hallinto selvästikin toteutti lupauksensa.

Kremlin virkamies korosti, että on välttämätöntä tunnistaa rikoksen tilaajat ja toteuttajat, ”koska terroriteon salliminen kansainvälisesti kriittistä energiainfrastruktuuria vastaan on liian vaarallinen ennakkotapaus” (ovatko jotkut tahot läntisen establismentin sisällä tästä samaa mieltä?).

Vaikka Venäjää ei ole päästetty mukaan ”tutkimuksiin”, saksalainen tutkinta on jo lähes kokonaan sulkenut pois alkuperäisen teorian Venäjän osallisuudesta kaasuputkien tuhoamiseen. Ainoa todellinen hyötyjä löytyy kollektiivisen lännen johdosta. Saksassa Olaf Scholzin hallinto ei kuitenkaan syytä Amerikkaa, vaan ottaa nöyryyttävän ja energiataloudellisesti tuhoisan iskun vastaan miehittäjältään.

***

Suomen presidentti Sauli Niinistö on ollut viikon vierailulla isäntämaassaan Yhdysvalloissa. Niinistön vierailu alkoi maanantaina 6. maaliskuuta ja lehtitietojen mukaan, hänellä on ollut ”useita tapaamisia”. Lopulta Lännen-Sauli pääsi myös kuvaussessioon Joe Bidenin kanssa.

Matkan aikana käsiteltyjä aiheita ovat olleet ”transatlanttinen yhteistyö” turvallisuuden, teknologian ja talouden aloilla, yhä jumissa oleva Nato-jäsenyyden ratifiointi ja ”geopoliittinen tilanne”, joka on lähentänyt Suomea ja Yhdysvaltoja entisestään.

Niinistö puhuu Suomesta ja Yhdysvalloista ”liittolaisina”, mutta oikeat ”Helsingin herrat” löytyvät valtameren takaa. Suomesta on muovattu Baltian maiden tapaan Washingtonin apuri, joka tullaan tarpeen tullen uhraamaan. Joka tapauksessa, näitä kalliiksi käyviä ”suhteita” on Niinistön mielestä vahvistettu myös ”puolustuksen, kaupan, teknologian ja energiaturvallisuuden” aloilla.

***

Pääministeri Sanna Marin on ollut taas jossain bilekohussa, joka on mennyt minulta ohi, mutta vaalit lähestyvät, joten Sanna on palannut pikaisesti sotateemaan ja vieraillut toistamiseen Ukrainassa.

Marin ja Zelenskyi ovat osallistuneet myös ukrainalaissotilaan siunaustilaisuuteen. Kyseinen taistelija, Dmytro Kotsjubailo, ei olekaan kuka tahansa rivimies, vaan äärioikeistolaisen Oikea Sektori -puolueen johtohahmoja, joka vielä eläessään kertoi toimittajalle syöttävänsä lemmikkisudelleen venäjänkielisten lasten luita.

Marinin Venäjän-vastaisten ulostulojen ja ”Ukrainan voiton” hehkuttamisen vuoksi, häntä voisi kai kutsua ”tannerilaiseksi oikeistodemariksi”, mutta luultavasti hän halunnee vain olla esillä ja edistää omaa uraansa. Uskollisuus lännen narratiiville tuo varmasti lisää mediasuitsutusta.

Pääseekö Marin vielä Nato-Suomen pääministeriksi, vai johonkin muuhun palkkiovirkaan? Koska eduskuntapuolueet, harvoja riviedustajia lukuun ottamatta, ovat kääntäneet takkinsa Nato-yhteensopiviksi, ei ulko- ja turvallisuuspolitiikassa tule radikaalia suunnan muutosta, oli näennäisvallassa mikä tahansa nykyisistä valtapuolueista. Tällainen on nyky-Suomen surkea tila.

Kuten Wall Street Journal uutisoi, Kiinan presidentti Xi Jinping on ”moittinut epätavallisen suorasukaisesti Yhdysvaltojen politiikkaa ja syyttänyt Washingtonin johtamaa Kiinan tukahduttamiskampanjaa maansa viimeaikaisista haasteista”.

”Länsimaat – Yhdysvaltojen johdolla – ovat toteuttaneet meitä vastaan kaikenkattavaa eristämistä, saartamista ja tukahduttamista, mikä on aiheuttanut ennennäkemättömän vakavia haasteita maamme kehitykselle”, Xi sanoi Kiinan valtion tiedotusvälineiden mukaan maanantaina.

Xin kommentit olivat epätavallinen poikkeama johtajalle, joka on yleensä pidättäytynyt arvostelemasta Yhdysvaltoja suoraan julkisissa lausunnoissaan. Toisaalta Xi on pitkän johtajuutensa aikana osoittanut alati lisääntyvää pessimismiä, mitä tulee lännen ja idän suurvaltojen välisiin suhteisiin.

Syytökset siitä, että Yhdysvallat on tukahduttanut Kiinan kehitystä viimeisten viiden vuoden aikana, olivat osa puhetta, jonka Xi piti Kiinan ylimmän poliittisen neuvoa-antavan elimen jäsenille, vuotuisessa lakiasäätävässä istunnossa Pekingissä.

Amerikkalaismedioissa väitetään, että puhumalla Yhdysvalloista kylmän sodan ajan merkityksillä latautuneilla termeillä, Kiinan johtaja jatkaa kansallismielistä retoriikkaa, jota alemmat virkamiehet ja valtion tiedotusvälineet ovat viime vuosina käyttäneet Washingtonia kritisoidessaan.

Presidentti Bidenin mukaan, Yhdysvallat kilpailee Kiinan kanssa, mutta ei halua konfliktia. Samaan aikaan, kahdenväliset jännitteet kuitenkin jatkuvat kaupan, teknologian, geopoliittisen vaikutusvallan, sekä Venäjän Ukrainan sotilasoperaation vuoksi.

Vaikka Bidenin hallinto voi väittää, ettei se halua konfliktia, päivitetty kansallisen turvallisuuden strategia korostaa ”historiallista kilpailua demokratioiden ja autokratioiden välillä”, mikä yhdessä muiden amerikkalaislausuntojen kanssa, on tulkittu Kiinassa merkiksi siitä, että Washington pyrkii vaihtamaan Pekingin sosialistihallinnon länsimieliseen nukkehallintoon.

Kuten Venäjän ja Ukrainan tapauksessa, Washington olisi varmasti tyytyväinen uuteen sijaissotaan, jossa negatiivinen mediahuomio kohdistettaisiin Kiinaan: onkin esitetty, että Taiwan, Japani tai vaikkapa Australia, yritettäisiin masinoida varsinaiseen sodankäyntiin Kiinaa vastaan.

Kiinan viranomaiset ovat jo pitkään varoittaneet Yhdysvaltoja niin sanotusta ”kylmän sodan aikaisesta ajattelusta”, mutta nyt Yhdysvalloista vastataan, että Xin retoriikka Bidenin hallinnon suuntaan on alkanut saada vastaavanlaisia sävyjä.

Kiinan presidentti näytti esittävän samankaltaisen näkökohdan esimerkiksi marraskuisessa huippukokouksessaan Joe Bidenin kanssa. Tuolloin siteerattiin Xin sanoneen, että ”tukahduttaminen ja hillitseminen vain vahvistavat Kiinan kansan tahtoa ja kohottavat sen moraalia”.

Kiinan ulkoministeriön viralliset tiedottajat, jotka puhuvat ulkomaisille toimittajille säännöllisissä tiedotustilaisuuksissa usein jyrkkään sävyyn, ovat toistuvasti käyttäneet vastaavaa kieltä. Kiinan uuden ulkoministerin Qin Gangin mukaan, ”konflikti on väistämätön, ellei Washington muuta lähestymistapaansa”.

Xi lähetti synkän viestin tovereilleen puoluekokouksessa jo viime lokakuussa, todeten, että ”ulkopuoliset yritykset tukahduttaa ja hillitä Kiinaa voivat eskaloitua milloin tahansa”. Tuolloin Yhdysvaltoja ei mainittu suoraan, mutta ilmeisesti Kiinan hallinnon kärsivällisyys provokaatioiden ja kauppasodan keskellä alkaa viimein käydä vähiin.

Koska joudumme sattuneista syistä elämään sakeassa infosodan sumussa, ei tiedotusvälineiden uutisointiin, tai edes ”asiantuntijoiden” lausuntoihin voi luottaa. Objektiivisen tiedon hankkiminen on vaikeaa, ellei lähes mahdotonta, mutta eri osapuolten ulostuloista voi toki vetää joitakin johtopäätöksiä.

Aina kun Venäjä edistyy Ukrainassa, länsimaiset analyytikot väittävät, etteivät kyseiset voitot ole kovin merkittäviä. Esimerkiksi nykyisessä tappiotilanteessa esitetään jo, ettei Ukrainan Bakhmut – venäläisittäin Artemovsk – ollutkaan strategisesti tärkeä kaupunki (joka tapauksessa, siellä menehtyi valtava määrä ukrainalaisjoukkoja). Lännen nurinkurisen uutisoinnin mukaan, venäläiset voittivat jälleen kerran väärän taistelun sodassa, jonka he ovat jo jotenkin hävinneet.

Ylipäänsä lännen infosotaan valjastetut mediat ja sometilit voimistavat narratiiviaan ”Venäjän häviöstä” aina, kun Nato-lännen sotaan valjastama Kiovan regiimi jää yhä enemmän alakynteen. Ukrainistit ovat olleet disinformaation tuottamisessa huikeasti Kremliä edellä, mutta koska valeuutiset eivät muuta taistelukenttien realiteetteja miksikään, jossakin vaiheessa valehteleminen ja Venäjän parjaaminen eivät enää auta.

Venäjän-vastainen kiihko ei kuitenkaan osoita laantumisen merkkejä. Supokin viimein tunnustaa, että joukko äärioikeistolaisia suomalaisia on matkustanut Ukrainaan sotimaan (osa on jo palannut takaisin, kun olosuhteet eivät vastanneetkaan odotuksia).

Suomeen jääneet ”aktivistit” eivät myöskään ole olleet toimettomina: itsenäisyyspäivän soihtukulkueen yhteydessä, Venäjän lippu poltettiin julkisesti. Tämän jälkeen venäläisten sotavankien hautamuistomerkkiä on vandalisoitu, ja viimeisimpänä vetona, joku vasemmistolaiseksi identifioituva suomalaismies on polttanut Vladimir Putinin kuvan Venäjän suurlähetystön edessä. Kansalaistyhmyys vain tiivistyy.

Sosiaalisen median syvässä länsipäädyssä, sotapropagandistit Sofi Oksanen ja Emil Kastehelmi ovat maalittaneet Suomen euroviisuedustajaksi valittua Käärijää, koska tämä on seurannut somessa Ano Turtiaisen ”Kreml-mielistä ja koronatoimia vastustavaa” VKK-puoluetta. Ensi alkuun muusikko ihmetteli tällaista stalkkaamista, mutta on sittemmin painostuksen vuoksi lopettanut VKK:n seuraamisen ja tuominnut jyrkästi Venäjän ”hyökkäyssodan”.

Eduskunta päätti omalta osaltaan hyväksyä Nato-jäsenyyden jo ennen hyökkäysliiton virallista päätöstä – vain seitsemän kansanedustajaa äänesti liittymistä vastaan. Näitä Nato-kriittisiä edustajia on yllätyksettömästi haukuttu putinisteiksi ja he ovat saaneet jopa tappouhkauksia.

Korona-aikana moni toivoi rokotteen tuovan turvaa, nyt heillä näyttää olevan sama harhaluulo Yhdysvaltojen johtaman hyökkäysliiton suhteen. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että virallinen Suomi on toimillaan sinetöinyt nuorten suomalaismiesten uhraamisen Yhdysvaltojen geopoliittisessa pelissä.

Jos ja kun aika koittaa, kuinka moni on halukas taistelemaan sotateollisten kompleksien ja ylikansallisten finanssipiirien sodissa, jo aikaa sitten menetetyn itsenäisyyden tyhjää kuorta puolustaakseen? On eri asia öyhöttää sosiaalisessa mediassa alkoholin voimalla, kuin joutua nykyaikaisen sodankäynnin kokemusasiantuntijaksi. Siinä vaiheessa, infosodan huurut haihtuvat nopeasti.

Varmasti tämän vuoden yksi ainutlaatuisimmista ja haastavimmista teoksista on italialaisen Xantio Ansprandin kompleksinen esoteeris-filosofis-poliittinen tutkielma, Eurasian Universism: Sinitic Orientations for Rethinking the Western Logos (PRAV Publishing), joka alaotsikkonsa mukaisesti piirtää ”siniittisiä suuntaviivoja” Euraasian kosmiseen karttaan, joka on nousemassa esiin länsimaisen filosofisen tradition varjoista.

Perenniaaliseen filosofiaan perehtyneen Ansprandin mielestä traditionsa hylännyt nykymaailma on epätasapainossa ja epäjärjestyksessä. Eurooppa on syvässä filosofisessa, hengellisessä ja poliittisessa kriisissä: sitä aiemmin elävöittänyt logos (äly, keskeinen periaate, tai ajattelutapa), on häviämässä kaaoksen pyörteisiin, samalla, kun koko moderni länsimainen maailmanjärjestys on hajoamassa.

Mantereen toisessa päässä, Kiina on historiallisessa nousussa, ja se asettaa ”siniittisen sivilisaation” potentiaalin aivan uudenlaiseen ajankohtaisuuteen nykyisessä, vanhan ja uuden järjestelmän epävakaassa välitilassa.

Voiko länsimainen logos enää elpyä dekadenssistaan ja mikä rooli kungfutselaisilla perinteillä ja kommunistisen Kiinan innovaatioilla tulee olemaan uudessa tilanteessa? Entä onnistuuko ”uuseurasianismi” inspiroimaan Venäjän federaation poliittista filosofiaa?

Ansprandi luo erikoista synteesiä, joka asettaa läntisen ja itäisen metafysiikan vaikeaan, mutta uutta luovaan vuoropuheluun keskenään. Vertaileva mytologia, kielitieteet, filosofiset ja poliittiset suuntaukset, sekä moderni sinologia rakennuspalikoinaan, italialaisajattelija piirtää kosmista karttaa, jossa euraasialainen ja heikentynyt länsimainen sivilisaatio kohtaavat.

Hän toimii kuin maagisia kykyjä omaava kulttuuriantropologi, joka – nyky-yhteiskunnan rappion keskellä – yhdistelee menneisyydestä perittyjä, terveitä elementtejä uuteen symboliikkaan, liberalismin jälkeistä tulevaisuutta varten. Tuottaako tällainen elvytysyritys konkreettisia tuloksia, vai jääkö se vain marginaalisten kirjanoppineiden eksentriseksi puuhasteluksi?

Joka tapauksessa, kirjoittaja käsittelee kiehtovan itsevarmasti germaanisen kosmologian maailmanselitysmallin ja kiinalaisen taolais-kungfutselaisen filosofian yhtymäkohtia. Ennen pitkää päädytään jopa muinaiseen ”sivistyksen kehtoon”, eli nuolenpääkirjoituksen Mesopotamiaan, jonka tähtikuvioista kaivetaan myös esiin euraasialainen grafeemi, kaikkien asioiden keskipiste, antamaan suuntaa ja tuomaan järjestystä kaoottiseen nykytilaan.

Esikristillisiä jumalkonsepteja esitellään lukijalle tällä huimaavalla etymologis-esoteerisella tutkimusmatkalla, jossa euraasialainen ”korkein taivaan jumala” tunnistetaan taivaalliseksi pohjoisnavaksi, kaiken energian luovaksi lähteeksi ja koko kosmoksen patriarkaksi, jota ei voi mahduttaa kristinuskon ahtaisiin dogmeihin, saati kartesiolaisen dualismin oppirakennelmiin.

Jos kuuluisat filologit, kielitieteilijät ja uskonnontutkijat Georges Dumézilista Mircea Eliadeen ovat lukijalle ennestään tuttuja, Ansprandi mainitsee myös ranskalaisen filosofin ja sinologin, François Jullienin uraauurtavan työn, sekä kiinalaisen filosofi Jiang Qingin poliittisen kungfutselaisuuden, joiden näkemykset yhdistetään ja ylitetään tässä multiversaalissa alkuvoimien sinfoniassa.

Toisenlaisia suuntaviivoja hän myöntää saaneensa traditionalistisen koulukunnan René Guénonilta, sekä italialaiselta filosofilta ja uskontohistorioitsijalta Ernesto de Martinolta, jotka molemmat visioivat länsimaisen ajattelun uudelleen ilmentämistä itäisten vaikutteiden keinoin. Tärkeä innoittaja on myös kiistelty venäläinen filosofi Aleksandr Dugin, jonka kirjoituksia siteerataan toistuvasti kirjan eri luvuissa.

Duginin uuseurasianismi on vahvasti läsnä Ansprandin teoksessa, jossa nähdään venäläispolitologin lailla rappeutuneen liberaalin lännen ja sen skleroottisen metafysiikan tukehtuvan omaan nihilismiinsä. Näissä yhden maailmanajan lopun tunnelmissa, ”radikaalin subjektin” on seistävä, vaikka sitten raunioiden keskellä.

Toisinajattelijoiden, jotka elävät nykyisessä, länsimaisen sivilisaation historiallisen syklin loppuvaiheessa, olisi paitsi nietzscheläisesti työskenneltävä tämän alasajon nopeuttamiseksi, myös autettava logoksen ja aidon eurooppalaisen ja laajemmin euraasialaisen kulttuurin, ylösnousemusta mailleen menevän spengleriläisen talvimaiseman tuhkista.

”Euraasialainen universismi” on antimoderni ja jälkiliberalistinen manifesti ja samalla akateeminen tutkimus, joka hylkää modernismin uskonnolliset, filosofiset ja poliittiset dogmat. Ansprandin tekele ei ole helppoa luettavaa, sillä päästäkseen eteenpäin tällä metafyysisellä matkalla, täytyy olla jo perillä (tai ainakin valmis ottamaan selvää) monista obskuureista käsitteistä, ymmärtääkseen kirjoittajan esoteerista järjenjuoksua.

”Siniittinen orientaatio” avautuu kuitenkin yllättävän hyvin, sillä tekijä on sirotellut laajaan esseeseensä tarpeeksi johtolankoja, jotta kiinalaisesti värittynyt ”kaikki taivaan alla” paljastuu. Tässä kuviossa, omasta sivistyksestään luopunut länsi jää lopulta vain alueelliseksi järjestelmäksi, joka on nyt väistymässä kulttuurisesti monimuotoisemman maailmanjärjestyksen tieltä. Silti Ansprandi toivoo Euroopankin vielä heräävän.

Mikäli kreikkalainen logos, germaaninen jumala Odin, kiinalainen kosmologia, Martin Heideggerin Dasein, Jacques Lacan, Aleksandr Duginin neljäs poliittinen teoria, traditionalismin filosofia, sekä kriittinen suhtautuminen länsimaiseen liberalismiin, kiinnostavat, kannattaa tähän omaperäiseen teokseen ehdottomasti tutustua – mutta varoitettakoon, että se voi viedä tutkivan mielen mennessään uusille, tuntemattomille poluille.

(The following is an English translation of a Finnish review. Free to be published elsewhere, provided the original author and source are credited.)

Eurasian Cosmic Cartography

Certainly one of the most unique and challenging works of this year is the complex esoteric-philosophical-political treatise by the Italian Xantio Ansprandi, Eurasian Universism: Sinitic Orientations for Rethinking the Western Logos (PRAV Publishing), which, as its subtitle suggests, draws ”Sinitic orientations” for a Eurasian cosmic map that is emerging from the shadows of the Western philosophical tradition.

Ansprandi, a specialist in perennial philosophy, believes that the modern world, having abandoned its traditions, is in a state of imbalance and disorder. Europe is in deep philosophical, spiritual and political crisis: the logos (intellect, central principle, or way of thinking) that once animated it, is disappearing into a maelstrom of chaos, while the whole modern Western world order is disintegrating.

At the other end of the continent, China is on an historic upswing, and this puts the potential of ”Sinitic civilisation” into a whole new context in the current unstable space between the old and the new system.

Can the Western logos recover from its decadence and what role will Confucian traditions and innovations from Communist China play in the new situation? And will ’neo-Eurasianism’ manage to inspire the political philosophy of the Russian Federation?

Ansprandi creates an extraordinary synthesis, which places Western and Eastern metaphysics in a difficult but innovative dialogue with each other. Using comparative mythology, linguistics, philosophical and political trends, as well as modern sinology, as his building blocks, the Italian thinker draws a cosmic map where Eurasian civilisation meets a weakened Western civilisation.

He acts like a cultural anthropologist with magical powers who – in the midst of the degradation of contemporary society – combines healthy elements inherited from the past with new symbolism for a post-liberal future. Will such a revival attempt produce concrete results, or will it remain an eccentric exercise for marginal scholars?

In any case, the author is fascinatingly confident in his treatment of the connections between the Germanic cosmological worldview and Chinese Daoist-Confucian philosophy. Before long, one even reaches the ancient ’cradle of civilisation’, Mesopotamia of cuneiform writing, from whose constellations the Eurasian grapheme, the centre of all things, is also excavated to provide direction and order to the chaotic present.

Pre-Christian concepts of the gods are presented to the reader in this dizzying etymological and esoteric exploration, which identifies the Eurasian ’supreme sky god’ as the celestial North Pole, the creative source of all energy and patriarch of the entire cosmos, who cannot be contained within the narrow dogmas of Christianity, let alone the doctrinal constructs of Cartesian dualism.

If famous philologists, linguists and religious scholars from Georges Dumézil to Mircea Eliade are already familiar to the reader, Ansprandi also mentions the pioneering work of the French philosopher and sinologist François Jullien, and the political Confucianism of the Chinese philosopher Jiang Qing, whose views are combined and transcended in this multiversal symphony of primordial forces.

He admits to having received other orientations from the Traditionalist school of René Guénon, and from the Italian philosopher and religious historian Ernesto de Martino, both of whom envisioned a re-embodiment of Western thought through Eastern influences. Another important inspiration is the controversial Russian philosopher Aleksandr Dugin, whose writings are quoted repeatedly in various chapters of the book.

Dugin’s ’neo-Eurasianism’ is strongly present in Ansprandi’s work, which, like the Russian political scientist, sees the decadent liberal West and its sclerotic metaphysics suffocating in its own nihilism. In this atmosphere of the end of one age, the ’radical subject’ must stand, even if only among the ruins.

Dissenters, living in the current late stage of the historical cycle of Western civilization, should not only work in a Nietzschean way to accelerate its downfall, but also help the resurrection of the Logos and genuine European and, by extension, Eurasian culture, from the ashes of the Spenglerian winter landscape that has fallen to earth.

The Eurasian Universism is an anti-modernist and post-liberal manifesto, and at the same time an academic study that rejects the religious, philosophical and political dogmas of modernism. Ansprandi’s work is not an easy read, for to make progress on this metaphysical journey one must already be familiar with (or at least willing to learn) many obscure concepts in order to understand the author’s esoteric train of thought.

However, the ’Sinitic orientation’ unfolds surprisingly well, as the author has sprinkled enough clues throughout his extensive essay to reveal a Chinese-tinged ’all under heaven’. In this picture, the West, having abandoned its own civilization, ultimately remains a mere territorial system, now giving way to a more culturally diverse world order. Yet Ansprandi hopes that Europe, too, will yet awaken.

If Greek logos, the Germanic god Odin, Chinese cosmology, Martin Heidegger’s Dasein, Jacques Lacan, Aleksandr Dugin’s Fourth Political Theory, the philosophy of traditionalism, and a critical take on Western liberalism are of interest, this original work is well worth checking out – but be warned that it may take the inquiring mind down new and unfamiliar paths.