Kuukausi: helmikuu 2022

Vielä sananen koronasta, kaikkialta esiin pursuavan sotanarratiivin keskellä.

Kuten on käynyt selväksi, rokotteet eivät ole tehneet yhtään mitään oletetun ”SARS-CoV-2 -viruksen” leviämisen pysäyttämiseksi tai edes sen hidastamiseksi. Päinvastoin, annetut injektiot näyttävät johtaneen jopa tartuntojen lisääntymiseen.

Kuten Vasko Kohlmayer huomioi, tällä välin Islannin hallitus on päättänyt luopua kaikista rajoituksista ja rokotevaatimuksista, ja lisäksi maan terveysministeriö on antanut uudet ohjeet siitä, miten viruksen suhteen tulisi toimia.

Islannin hallitus kertoo nyt kansalaisilleen, että on hyvä sairastua koronaan. Toisin sanoen Islanti on päättänyt hoitaa ”pandemian” (vai onko se nyt omikronmuunnoksen myötä vain ”epidemia”?) luonnollisesta tartunnasta saatavan laumasuojan avulla.

Tämä merkitsee virallisen koronakertomuksen – johon lähes kaikki hallitukset ovat viimeisten kahden vuoden ajan uskoneet – täydellistä kumoutumista.

Kerronta oli alkuun suunnilleen seuraavanlainen: Ihmisten pitäisi kaikin keinoin yrittää välttää tartuntaa ja odottaa, että he voivat saada Pfizerin, Modernan tai muiden vastaavien lääkefirmojen kokeellisen rokotteen. Tällä oikeutettiin sulkutilat ja muut rajoitustoimet.

Nyt Islannin hallitus näyttää esimerkkiä rohkaisemalla kansalaisiaan unohtamaan rokotteet (maan rokotekattavuus onkin jo lähes 80 prosenttia) ja sen sijaan ”elämään koronan kanssa”, eli luottamaan vastedes ihmisten omaan immuunijärjestelmään.

Näin tulevat luultavasti muutkin hallinnot ennen pitkää toimimaan, mutta kaksi vuotta kestäneet koronatoimet poikkeusoloineen ja rajoituksineen ovat aiheuttaneet maailmalla jo mittaamattomia taloudellisia, sosiaalisia ja psykologisia vahinkoja.

Mieli muuttui vasta maailmanlaajuisen rokotuskampanjan jälkeen. Nyt yli 60 prosenttia maapallon väestöstä on ruiskutettu aineilla, jotka ovat osoittautuneet tehottomiksi, tai aiheuttaneet lieviä tai vakavia haittavaikutuksia, jopa kuolemia.

Kohlmayerin mielestä ”tämä on epäilemättä yksi suurimmista möhläyksistä ihmiskunnan historiassa”. Itse näkisin, että koko pandemiassa on ollut kyse tietoisesta huijauksesta: harhautuksesta, joka liittyy jälleen maailmantalouteen, keinottelijoiden ja keskuspankkiirien aiheuttamaan talouskriisiin ja haluun muokata yhteiskuntia uusiksi.

Jotkut tiedemiehet kannattivat alun perinkin laumaimmuniteettia luonnollisen tartunnan kautta. Nämä äänet kuitenkin sensuroitiin ja diskreditoitiin nopeasti; ylipäänsä virallisen koronanarratiivin kyseenalaistaneille naurettiin tai heihin suhtauduttiin vihamielisesti.

Jostain syystä joitakin valtiomiehiä, kuten esimerkiksi Tansanian presidentti John Magufuli, ”kuoli koronaan” heti kun he olivat niskoitelleet liioiteltuja koronatoimia vastaan. Tilalle nousi Maailman talousfoorumin koulimia ”sidosryhmäkapitalismin” edustajia.

Hallitukset eri puolilla maailmaa tarttuivat yksi toisensa jälkeen väärään kertomukseen ja ryhtyivät toimenpiteisiin, jotka aiheuttivat yhteiskunnille ennennäkemätöntä vahinkoa.

Tulevina viikkoina vallanpitäjät yrittävät puolustella itseään väittämällä, että virus on muuttunut ja on nyt vähemmän vaarallinen kuin alussa. Tosiasia kuitenkin on, että virus ei alun perinkään ollut suurelle osalle ihmisistä hengenvaarallinen. Eloonjäämisprosentti oli virallisen arvionkin mukaan noin 99,7 prosenttia.

Koronavirus aiheutti vain suhteellisen vähäisen riskin aktiivisille, terveille ja työikäisille ihmisille. Uhka ei todellakaan ollut riittävä peruste laajamittaisille koulujen ja yritysten sulkemisille ja muille raskaille toimenpiteille. Se ei myöskään oikeuttanut joukkorokotuksia potentiaalisesti vaarallisilla, puutteellisilla rokotteilla.

Valheellinen narratiivi on romahtamassa, mutta saadaanko tästä katastrofista ketään vastuuseen? Vaikutusvaltaiset ihmiset pandemiapelin takana ovat hyvin ovelia ja he ovat jo viemässä yleisön huomion taitavasti muualle uuden kertomuksen avulla, jossa katseet kiinnitetään Ukrainaan ja Venäjään.

Koronavirus katosi julkisuudesta sodan sumuun ja tänään kaikki ”tolkun ihmiset” puhuvat Vladimir Putinista ihmiskunnan suurimpana uhkana. Eliitti katsoo voivansa lietsoa sotaa, vaikka vielä hetki sitten me kaikki olimme muka vaarassa kuolla tartuntatautiin.

Nyt Ukrainan ”denatsifikaatiota” ja lännen nukkehallinnon kaatamista ajava Putin on suurin paha, jonka olemme kohdanneet. Lisäbonuksena Putinia voidaan syyttää inflaatiosta ja muista ongelmista, joita kaksi vuotta jatkuneella tuhoisalla koronapolitiikalla on yritetty peitellä.

Koronanarratiivi on korvattu sotanarratiivilla. Korona-aikana esiin pulpahtanut fanaattinen laumasieluisuus on kohdistettu nyt uuteen ”yhteiseen viholliseen”, Putiniin. Jälkimmäisen herättämiä negatiivisia tunteita käytetään peittämään ja hämärtämään edellisen narratiivin romahdusta. Ihmiset eivät näytä kahden viime vuoden aikana oppineen juuri mitään.

Ukrainaa on valmisteltu rooliinsa jo kahdeksan vuoden ajan, ellei sitäkin kauemmin. Länsimediassa ei itketty Donbassin lasten kuolemia, mutta presidentti Zelenskyi edustaa jo yleviä ”läntisiä arvoja”, veroparatiisikohuista huolimatta. Joe Bidenin ”kaganistinen” hallinto on onnistuneesti provosoinut Putinin toimimaan.

Putin pyysi vakuuksia siitä, että Venäjän rajalle ei tulisi enää uusia Naton jäsenmaita. Tämä ei ollut kohtuuton pyyntö, mutta Putinin ehdotuksiin ei suostuttu. Ilmeisesti haluttiin saada uusi kuuma konflikti aikaan; Bidenin hallinnossa on samoja henkilöitä, jotka olivat aktiivisesti mukana Ukrainan vallanvaihto-operaatiossa vuonna 2014.

Kohlmayerin mielestä meidän ei pitäisi yllättyä Putinin toimista. Jos hän ylireagoi, sitä seuraava katastrofi on osin provokaattorien aiheuttama, jotka tarpeettomasti tökkivät Venäjän karhua silmään. Olisiko Yhdysvallat katsellut Venäjän vastaavia toimia esimerkiksi Meksikossa?

Samaan aikaan Bryssel on julistanut käytännössä sodan Moskovaa vastaan jäädyttämällä Venäjän keskuspankin kansainväliset varat. Venäläisiä pankkeja suljetaan myös ulos kansainvälisestä SWIFT -maksujärjestelmästä, eivätkä edes urheilijat tai tavalliset venäläiset ulkomailla ole turvassa seurauksilta.

En kuitenkaan usko, että tästä kehittyy ydinsota. Jotkut uusliberaalit sodanlietsojat haluavat kuitenkin ”lännen interventiota” ja vallanvaihtoa Venäjälle. Monet heistä, jotka nyt ”seisovat Ukrainan rinnalla”, pystyvät hädin tuskin kätkemään primitiivisen Venäjän-vihansa hyvesignalointinsa alle.

Putinista takaisin Pfizeriin, huomenna on kyseisen lääkeyhtiön päivä julkisuudessa. Pfizer haki alun perin koronarokotetestaus- ja tutkimusdatalleen salassapitoa seuraavien 55 vuoden ajaksi, mutta oikeus päätti toisin ja 1. maaliskuuta tiedot on annettava julki.

Jääkö rokotetietojen julkistaminen sodan jylinän alle? Toteutetaanko pian jokin isompi spektaakkeli, vai paljastuuko asiakirjoista edes mitään ihmeellistä? Kyberiskua pankkijärjestelmää vastaan on joka tapauksessa jo harjoiteltu, aivan kuten reagointia pandemiaankin sitä ennen.

”Venäjä on hyökännyt Ukrainaan”, kirkuvat uutisotsikot. Koska valtamedian toimittajat antavat aiheesta vain Venäjän-vastaisen, lännen narratiivia puolustavan kuvan, kirjoitan itse reaalipolitiikan perspektiivistä.

Ukrainassa on kyse muustakin kuin vain yhden lännen nukkehallinnon kaatamisesta, kahdeksan viime vuoden vääryyksien kostamisesta, tai edes Itä-Ukrainan kovia kokeneen venäläisväestön suojelemisesta. Ukrainassa luodaan uutta maailmanjärjestystä.

Lännen poliittiset analyytikot yrittävät kilvan osoittaa, että Putin pyrkii kaatamaan nykyisen maailmanjärjestyksen – ainakin Euroopan ja maanosan turvallisuusarkkitehtuurin osalta.

Tosiasiassa tätä arkkitehtuuria on rikkonut euromaita yhä miehittävä Yhdysvallat, joka ei ole suostunut Venäjän kohtuullisiin turvallisuusvaatimuksiin. Nato suunnittelee jo vastatoimia, mutta epäilen, uskalletaanko Venäjään kohdistaa suoria sotilaallisia toimia. Venäjä ei ole Jugoslavia, Irak tai Libya.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeinen aika oli presidentti Woodrow Wilsonin sanoin ”maailman tekemistä turvalliseksi demokratialle”. Demokratian nimissä amerikkalaissotilaat iskivät milloin minnekin ja myöhemmin sotilasliitto Nato suoritti lukuisia pommituksia lännen intressejä ajaen. Valtioiden rajoja siirreltiin mielivaltaisesti.

Sekä Putin että Kiinan presidentti Xi Jinping ovat tehneet selväksi, että he uskovat Amerikan perimmäisenä tavoitteena olevan Venäjän ja Kiinan hallitusten kaataminen. Paikalliset, demokratiaa kannattavat, usein länsirahoitusta ja koulutusta saaneet liikkeet, toimivat angloamerikkalaisten valtojen Troijan hevosina. On siis lopetettava pelaaminen atlantistien peukaloiduilla säännöillä.

James M. Dorsey arvioi, että yhteistä Putinille, Xille, sekä joukolle muita maailman johtajia – kuten Intian Narendra Modille, Turkin Recep Tayyip Erdoğanille ja Unkarin Viktor Orbánille – on se, että he määrittelevät kansakuntiensa rajat kansainvälisen oikeuden termien sijasta ”sivilisationaalisilla” termeillä.

Tästä Putin puhui aiemmin tällä viikolla, kun hän ilmoitti syynsä, miksi Venäjä tunnustaa kaksi Ukrainasta irtautunutta tasavaltaa. Putinin yhdeksänkymmentä minuuttia kestänyt historialuento määritteli ”venäläiseksi maailmaksi” kutsutun, schmittiläisen ”suuren tilan” sivilisaatiorajoja, etnisten venäläisten läsnäolon perusteella tietyllä alueella.

Tämä on myös taustana Putinin väitteelle, jonka mukaan Ukraina ei omaa aitoa valtiollista asemaa ja perinnettä. Lännen suorittaman värivallankumouksen myötä tämäkin entisen Neuvostoliiton alue edustaa jatkuvaa uhkaa nyky-Venäjälle. Niinpä se on saatava takaisin emämaan vaikutuspiiriin.

Venäjän vuonna 2008 antama tunnustus kahdelle Georgiasta irtautuneelle tasavallalle, Krimin niemimaan liittäminen takaisin Venäjään vuonna 2014, separatististen kapinallisten tukeminen Itä-Ukrainan Donetskin ja Luhanskin alueilla, sekä venäläisjoukkojen läsnäolo Valko-Venäjällä vahvistavat Putinin suunnitelmaa.

Dorsey väittää, että vuodesta 2014 lähtien Putin on puhunut myös Kazakstanista samalla tavalla kuin Ukrainasta. Viikkoja ennen kuin venäläisjoukot puuttuivat tämän vuoden alussa Kazakstanissa hallituksen vastaisiin joukkomielenosoituksiin, Putin sanoi Kazakstanin televisiossa, että ”Kazakstan on venäjänkielinen maa sanan täydessä merkityksessä”.

Putinin tiedottaja Dmitri Peskov totesi hiljattain, että presidentin sisä- ja ulkopolitiikka ovat vasta ”lähtökohta”. Peskovin näkemys, jonka mukaan ”maailmassa on kysyntää erityisille, suvereeneille, päättäväisille johtajille”, kertoi siitä, että Putinin katsotaan olevan tuollainen johtaja ja maailmanjärjestyksen muutoksen arkkitehti.

Putinin käsityksen Ukrainan keskeisestä merkityksestä Venäjän aseman turvaamiseksi maailmannäyttämöllä, ovat jakaneet myös Venäjän pitkäaikaiset viholliset.

Presidentti Jimmy Carterin puolalaissyntyinen kansallisen turvallisuuden neuvonantaja ja länttä hallitsevan eliitin sisäpiiriläinen Zbigniew Brzezinski totesi 1990-luvulla, että ”ilman Ukrainaa, Venäjä lakkaa olemasta imperiumi, mutta kun Ukraina on alistettu, Venäjästä tulee automaattisesti imperiumi”.

Mitä seuraavaksi tapahtuu Putinin tavoitteen saavuttamiseksi, sitä voivat ulkopuoliset vain arvailla. Venäjän patriootteja, eurasianisteja ja kommunisteja, Putinin toimet eivät haittaa, vaan hänen ulkopolitiikkaansa pettyneet tuntevat saavansa nyt hieman hyvitystä liberaalin teknokraattihallinnon häpeällisistä kompromisseista lännen suuntaan.

Vastakkaisista väitteistä huolimatta, Putin ei ole mikään arvaamaton, mielipuoli tyranni. Päinvastoin, hän on osoittautunut loistavaksi taktikoksi. Venäjän johtaja tietää, että hänen vaatimustaan Naton itälaajentumisen lopettamisesta ei oteta vakavasti, ellei Kreml uskalla siirtyä sanoista tekoihin.

Ukrainasta irtautuneiden tasavaltojen tunnustamisella hän on osoittanut, ettei hän ole huolissaan Yhdysvaltojen ja Euroopan pakotteista. Venäjä on kerännyt noin 600 miljardin dollarin varannot ja vähentänyt dollareissa käytävän kaupan määrää 50 prosenttiin.

Tämän seurauksena Putin voi toistaiseksi pitää Ukrainan kriisin syttymistä ja siihen reagointia menestyksenä, vaikka osa maailmasta tuomitsee Venäjän ”aggressiot”, kuten kävi ilmi YK:n turvallisuusneuvoston keskustelusta.

Strateginen kumppani Kiina on ollut varovainen ulostuloissaan Ukrainan tilanteesta. Sillä on omat kauppasuhteensa Ukrainaan, kiinalaisyhtiöt operoivat jo maassa ja Kiova on mukana Vyö ja tie -infrastruktuurihankkeessa.

Nyt tilanne muuttuu, mutta virallisesti Kiina sanoo, ettei Venäjän sotilaallinen operaatio vaikuta maiden välisiin suhteisiin. Monien mielissä herää kysymys, toteuttaako Kiina Taiwanin ”kurittoman provinssin” liittämisen takaisin manner-Kiinaan samaan aikaan, kun Venäjä toimii Ukrainassa?

Sen lisäksi, että Putin on lähettänyt kylmäävän viestin lännelle ja entisen Neuvostoliiton tasavalloille, hän on paljastanut lännen heikkoudet aikana, jolloin liberaali demokratia on kriisissä: korona-aikana länsimaat ovat muuttuneet kansalaisiaan sortaviksi, biofasistisiksi turvallisuusvaltioiksi, eikä ylilyönteihin ja epäoikeudenmukaisuuksiin ole puututtu.

Putin on toki saattanut antaa Pohjois-Atlantin liitolle ja länsimaiselle solidaarisuudelle hieman uutta puhtia, mutta Yhdysvallat ja Eurooppa eivät ole osoittaneet, että ne pystyisivät vastaamaan Kremlin haasteeseen. Venäjä pelaa taidokkaasti pitkän tähtäimen geopoliittista peliä, jota lännen yhteiskuntia polarisoiva identiteettipolitiikka ei hidasta.

Pakotteet eivät todennäköisesti estä Putinia luomasta uutta järjestystään entisen Neuvostoliiton maissa, Ukrainassa ja Valko-Venäjällä, joista hän voi luoda venäläisen maailman etuvartioita ja puskurivyöhykkeitä.

Putin voi tosin joutua kohtaamaan toisenlaiset Yhdysvallat tämän vuoden loppuun mennessä, jos presidentti Biden menettää senaatin ja/tai edustajainhuoneen välivaaleissa. Parin vuoden päästä tilanne voi jälleen muuttua, jos Donald Trump – joka kehui Putinin Ukrainan siirtoa ”nerokkaaksi” – tekee paluun presidentiksi.

Vastaavasti Euroopassa Putin voi päästä tekemisiin empaattisemman Ranskan johtajan kanssa, mikäli joku Macronin haastanut, Venäjään myönteisesti suhtautuva kandidaatti, valitaan maan uudeksi presidentiksi huhtikuun vaaleissa.

”Nämä ovat suuria tavoitteita, eivätkä ehkä saavutettavissa”, toivoo Putinin amerikanjuutalainen kriitikko, Anne Applebaum, jonka mielestä Venäjän johtaja yrittää poistaa demokratian maailmasta.

Myös entisellä Neuvostoliitolla oli suuria tavoitteita: Lenin, Stalin ja heidän seuraajansa halusivat luoda kansainvälisen vallankumouksen, jotta koko maailma päätyisi lopulta neuvostososialismiin. ”Lopulta he epäonnistuivat”, Applebaum huokaa.

Pragmaattisella Putinilla ei ehkä tällaisia suunnitelmia ole, mutta ainakin jonkinlainen geopoliittisten etupiirien, suuralueiden, tai ”blokkien maailma”, voi olla totta myös tulevaisuudessa ja siihen suuntaan pyrkivät muutkin toimijat. Onko Venäjän nykyjohdosta rakentamaan ”sivilisaatiovaltiota”?

Sotilaallisista toimenpiteistä Ukrainassa voi olla montaa mieltä, mutta välillä ajattelen, että tämä kaikki tapahtuu kuin jonkin käsikirjoituksen mukaisesti ja kulissien takaiset vallanpitäjät ovat jo sopineet asioista. Koronakriisistä siirryttiin sujuvasti sotilaalliseen konfliktiin ja jotain muuta jää ehkä sopivasti pimentoon.

Maailmanjärjestystä muokataan joka tapauksessa uusiksi, ensin ”pandemian” ja nyt ”sodan” avulla. Olemmeko tosiaan todistamassa geopoliittista ja -taloudellista uusjakoa? Mikä on lopputulos ja mitä tapahtuu pankeille ja talouskriisille? Yrittääkö lännettynyt Suomi liittyä Natoon? Toteutuuko ehdotus digitaalisesta identiteetistä?

Putinilla kesti olla yli kaksi vuosikymmentä vallassa ennen kuin hän alkoi täyttää länsimaisten päättäjien ja analyytikoiden pahimmat odotukset. Saa nähdä, onko tämä vain poliittista psykodraamaa, vai näemmekö vielä Yhdysvaltojen johtaman atlanttisen blokin nöyryytettynä ja syrjäytettynä.

Valko-Venäjän presidentti Aleksandr Lukašenko on huomauttanut, että ”pandemian aiheuttaman psykoosin rinnalla on viime aikoina alkanut psykoosi sodan aloittamisesta Euroopassa”. Itä-Euroopan maat ovat päätyneet näiden tapahtumien keskipisteeseen.

Läntinen liittouma on käynnistänyt laajamittaisen tiedotuskampanjan manipuloidakseen yleistä mielipidettä sodan väistämättömyydestä alueella. Maailmaa lietsotaan sotaan Venäjää vastaan.

Jälleen kerran perimmäisenä syynä ovat raha ja valta. Aihetta avaa Valko-Venäjän strategisen tutkimuksen instituutin BISR:n analyytikko Aleksei Avdonin.

”Britanniassa, Yhdysvalloissa ja Euroopassa on tällä hetkellä raju talouskriisi, joka ei johdu sulkutiloista, vaan syvälle juurtuneista syistä, kuten valtavasta velan määrästä ja ylituotannon ongelmista”, tutkija selittää.

”Heidän mielestään niistä selviytyminen edellyttää sotaa. Se muka poistaa velat ja antaa heille mahdollisuuden myydä tällä hetkellä logistiikkakeskuksiin varastoituja tuotteita. Näemme, miten he yrittävät myydä aseitaan ja laitteistojaan Ukrainaan”, Avdonin sanoo.

”Viisikymmentä prosenttia Yhdysvaltojen bruttokansantuotteesta syntyy yrityksissä, jotka ovat jollain tavalla yhteydessä sotateolliseen kompleksiin. Ne tarvitsevat sotaa muun muassa kehittääkseen teollisuuttaan edelleen”, valkovenäläinen analyytikko toteaa.

Ukrainan kriisin uusi vaihe on ollut länneltä tietoinen provokaatio, jolla huomio kiinnitetään viholliseksi sopivaan Venäjään, pois maailmantalouden kärjistyneistä ongelmista. Lännen yhdeksäs aalto lyö nyt yli venäläisen maailman.

”Tätä termiä käytti ensimmäisen kerran Lev Trotski kuvatessaan tilannetta, jossa vastavallankumouksellisten joukot etenivät Petrogradiin [Pietarin kaupungin nimi ensimmäisen maailmansodan ajalta 1920-luvulle]. Trotskin mukaan ’yhdeksäs aalto’ tarkoitti sitä, että hyökkääjien voimat olivat ehtymässä”, Avdonin historioi.

”Kymmenettä, kahdettatoista ja sitä seuraavia aaltoja ei tule. Aalto laantuu, koska [länneltä] loppuvat resurssit ja he menettävät poliittisia asemiaan. Nato joutuu sisäiseen myllerrykseen, kun taas Eurooppa jää vastakkain anglosaksisen maailman kanssa”, Avdonin arvioi.

”Seuraavien kahdenkymmenen tai kolmenkymmenen vuoden maailmanjärjestyksestä päätetään näinä päivinä”, Avdonin uskoo.

Elämme kiinalaisen kirouksen mukaisia vaarallisia, ”mielenkiintoisia aikoja”. Meneillään on maailman geopoliittinen ja -taloudellinen uusjako. Sotakiihkoiset pikkupoliitikkomme eivät tietenkään ole asioista syvällisesti perillä, vaan esittävät tietämättään heille valmisteltua roolia.

Tilannetta kannattaisi tarkastella skeptisemmin, etenkin parin viime vuoden tapahtumien valossa. Jotain on idän ja lännen osapuolilla varmasti hampaan kolossa, mutta entäpä jos sota ja vastakkainasettelu ovatkin loppujen lopuksi vain vallanpitäjien ja pankkiirien psykodraamaa rahoitus- ja talouskriisistä selviytymiseksi, aivan kuten koronaharhautuskin?

Kun Venäjän presidentti Vladimir Putin ilmoitti tunnustavansa Donetskin ja Luhanskin separatistialueet Ukrainassa, oli se lännen johtajien mielestä törkeä ”kansainvälisen oikeuden rikkomus”, jolla tulee olemaan vakavia seurauksia.

Washingtonissa ja muissa Naton pääkaupungeissa alkoi sadattelu ja tuomioita Venäjän ”autoritaariselle johtajalle” jaettiin joka puolelta. Tuomitsijoiden joukossa oli ulkoministeri Antony Blinken, joka totesi virallisessa lausunnossaan, että ”valtioilla on velvollisuus olla tunnustamatta uutta valtiota, joka on luotu voimalla uhkaamalla tai sitä käyttämällä”.

Quincy-instituutin tutkimusjohtaja, politiikan tutkija Sarang Shidore muistuttaa Blinkeniä vuodesta 1999, jolloin tämä toimi kansallisen turvallisuusneuvoston Euroopan-asioiden vanhempana johtajana. Samana vuonna Nato kävi ”ennakoivasti” 78 päivää kestäneen sodan Jugoslaviaa vastaan, varmistaakseen sen hajoamisen ja uuden kansallisvaltion – Kosovon – perustamisen.

Tämä sota käytiin ilman YK:n lupaa ja se oli kansainvälisen oikeuden räikeä rikkomus. Se perustui Yhdysvaltojen ja joidenkin sen kumppaneiden keksimään uuteen periaatteeseen, jota kutsuttiin ”suojeluvastuuksi” (Responsibility to Protect, R2P) ja jonka mukaan ”merkittävät ihmisoikeusloukkaukset” oikeuttavat ”kansainvälisen yhteisön” sotilaalliseen väliintuloon missä tahansa maailman kolkassa.

”Vaikka ihmisten vainoaminen ei ole hyväksyttävää missään, periaatteen erittäin mielivaltainen käyttö (ja käyttämättä jättäminen) joidenkin voimakkaiden valtioiden toimesta vähemmän vaikutusvaltaisia valtioita vastaan haisi jo tuolloin opportunismilta”, Shidore kommentoi.

Yli kaksi vuosikymmentä sen jälkeen, kun ”suojeluvastuun” periaate keksittiin, monet suuret valtiot, kuten Brasilia, Kreikka, Meksiko, Intia, Venäjä, Espanja, Kiina ja muut, eivät vieläkään ole tunnustaneet Kosovon itsenäisyyttä.

Kosovo, joka oli osa Serbiaa, on edelleen eräänlainen epävaltio, jota hallitaan huonosti ja joka lepää Naton synkässä varjossa. Siellä sijaitsee myös massiivinen amerikkalainen sotilastukikohta Camp Bondsteel, josta käsin tehtiin pahamaineisia Yhdysvaltojen ”luovutuslentoja” ja kidutettiin vankeja ”terrorismin vastaisen sodan” nimissä.

Serbiasta väkivaltaisesti irrotettu Kosovo ei ole mikään poikkeustapaus, vaan ainoastaan yksi esimerkki monista kansainvälisen oikeuden rikkomuksista, joissa länsi on ollut mukana. ”Eikä esimerkkejä tarvitse hakea Lähi-idästä asti – niitä löytyy Euroopasta itsestään”, Shidore kirjoittaa.

Kun Kroatiassa sijaitsevan Krajinan alueen etniset serbialaiset, joita tuolloin hallitsi autoritaarinen Franjo Tuđman (joka elvytti toisen maailmansodan ajan fasistisia symboleja), halusivat irrottautua Kroatiasta, Washington vastusti sitä jyrkästi.

”Yhdysvallat meni kuitenkin pidemmälle”, Shidore selittää. Presidentti Clinton antoi vähintäänkin poliittisen tukensa ”operaatio Myrskylle”, Kroatian armeijan hyökkäykselle, joka syyllistyi Krajinan alueella vakaviin ihmisoikeusloukkauksiin ja puhdisti alueelta etnisesti satojatuhansia serbejä. Yhdysvallat pönkitti Tuđmanin hallitsemaa Kroatiaa keinona tasapainottaa Slobodan Miloševićin hallitseman Serbian valtaa.

Tämä sama tarina toistui Balkanin sotien aikana ja jatkuu vielä tänäkin päivänä. Kun Bosnian serbivähemmistö halusi irrottautua, Washingtonissa heitä kohdeltiin kuin paariaa. Myöhemmin he joutuivat huonoon valoon ”Srebrenican kansanmurhaksi” kutsutun lavastuksen johdosta, joka päättyi myöhemmin Haagissa serbijohtajia vastaan käytyihin oikeudenkäynteihin.

On väitetty, että Srebrenican huimia uhrilukuja tarvittiin peittämään samaan aikaan Kroatiassa yhdysvaltalaisten kenraalien kouluttamien kroaattisotilaiden serbeihin kohdistunut kansanmurha.

Tällä hetkellä Bosnian serbit ovat pyrkineet voimakkaasti kohti äärimmäistä autonomiaa, johon kuuluu myös oma armeija. Washington on vastannut tähän asettamalla heidän johtajansa pakotteiden kohteeksi.

”Tosiasia on, että Bosnian serbit ja kroaatit eivät näytä haluavan elää nykyisten järjestelyjen mukaisesti. Bosnian legitimiteetti on niin ohut, että valtio on käytännössä Euroopan siirtomaa. Brysselin varakuninkaalla on tosiasiassa poikkeukselliset valtuudet maan hallitukseen”, Shidore vihjaa sarkastisesti.

Sama pätee Kosovoon. Naton sota johti etnisiin puhdistuksiin, joita Washingtonin tukema Kosovon vapautusarmeija kohdisti serbivähemmistöön ja romaniväestöön, sekä Mitrovican rajaseudun sirpaleella asuvien serbien vainoamiseen. Mitrovican serbiväestön vaatimusta erota Kosovosta ja sulauttaa pieni alueensa naapurimaa Serbiaan ei voida kuitenkaan lännessä hyväksyä.

”Miksi on olemassa yksi periaate Kroatian serbejä varten ja toinen Jugoslavian kroaatteja varten? Yksi periaate Kosovon albaaneille ja toinen Kosovon serbeille? Yksi sääntö Bosnian serbeille ja toinen Bosnian muslimeille? Pitäisikö olla yllätys, että ukrainalaiset venäläiset ovat vasta viimeisimpiä kohteita tässä luettelossa”, Shidore kysyy.

Putin on toistaiseksi tukenut Ukrainassa vain niiden itäisten alueiden irtautumista, joita venäjänkieliset hallitsevat. Ukrainan etniset venäläiset tukevat enimmäkseen Moskovaa, ja Kiovan lännetetty nukkehallitus on vuosien varrella loukannut yhä enemmän heidän kielellisiä, kulttuurisia ja poliittisia oikeuksiaan. Venäjä on tähän vedoten puuttunut tilanteeseen.

Quincy-instituutin tutkimusjohtajan mielestä, tässä ei ole kyse siitä, että tyytymättömän väestönosan separatismin missä päin maailmaa tahansa pitäisi olla automaattinen oikeus. Itse asiassa suurvaltojen välinen vakaus ja rauha riippuu siitä, että pakkoon perustuvaa irtautumista vastustetaan vahvasti.

Malkaa ei kuitenkaan nähdä omassa silmässä. Washingtonin vetoaminen periaatteisiin, kuten Blinken teki Venäjän rikkomuksia vastaan Ukrainassa, on tekopyhää, kun sitä tarkastellaan Yhdysvaltojen omien menneiden ja nykyisten rikkomusten valossa aivan naapurissa, samassa Euroopan maanosassa. ”Kun sääntöjä hyväksikäytetään näin kyynisesti, reaalipolitiikka voittaa kaikkialla”, arvioi Shidore.

Kyse ei ole, eikä ole koskaan ollutkaan, ”kansainvälisestä oikeudesta” ja ”sääntöpohjaisesta järjestyksestä”. Kun jokin valtio tai toimija on määritelty Washingtonin silmissä ”laittomaksi”, lähes kaikki on sallittua. Kyse on jälleen kerran vallasta, ei periaatteesta.

Venäjän presidentti Vladimir Putin teki eilen historiaa ja tunnusti viimein Itä-Ukrainan separatistialueiden, Donetskin ja Luhanskin kansantasavaltojen, itsenäisyyden. Venäjän parlamentti ratifioi päätökset lainvoimaisiksi nopealla aikataululla.

Putin perusteli tunnustamista televisioidussa puheessaan, joka käsitteli Venäjän ja Ukrainan yhteistä historiaa, alueen turvallisuusuhkia ja politiikkaa. Hän totesi, että kansantasavaltojen tunnustaminen ”olisi pitänyt tehdä jo kauan sitten”.

Hänen mukaansa siirto on suora seuraus siitä, että Minskin sopimukset, joiden tarkoituksena oli lopettaa taistelut, ovat epäonnistuneet. Ukrainan hallinto ei ole kiinnostunut rauhanomaisesta ratkaisusta – ”he haluavat aloittaa Blitzkriegin”, Putin heitti.

Samalla hän moitti Ukrainaa ”äärinationalismista”, ”natsismista” ja ”russofobiasta” ja viittasi venäjänkielisten uutislähetysten sulkemiseen ja lakeihin, joiden hän sanoi syrjivän venäjänkielisiä.

Valtionpäämies väitti myös, että Kiova lähettää sabotöörejä Venäjän infrastruktuuria vastaan ja yrittää ”vetää ulkovaltoja konfliktiin kanssamme”. Ukrainan pyrkimykset liittyä Natoon merkitsisivät ”välitöntä hyökkäysuhkaa maatamme vastaan”, Putin arvioi.

Putin korosti, että Ukraina ei ole vain Venäjän ”naapurimaa”, vaan ”olennainen osa omaa historiaamme, kulttuuriamme ja henkistä maailmaamme”. Ukrainalaiset ovat ”ihmisiä, joihin venäläisillä on veri- ja perhesiteitä”; he ovat ”ystäviä, naapureita ja kollegoita”.

Putinin mukaan ”moderni Ukraina” luotiin kysymättä asiasta miljoonilta alueella asuvilta ihmisiltä. Tämä oli Neuvostoliiton johtajien aikaansaannos, jossa karkeasti eroteltiin Venäjän historiallisia alueita. Lenin ja Nikita Hruštšov mainittiin Putinin puheessa.

Yhdysvaltojen vallankaappauksen jälkeen, vuodesta 2014 saakka, Ukrainaa ovat johtaneet lännen ohjailemat nukkehallinnot, joiden tehtävänä on ollut vuosien ajan rakentaa Venäjän-vastaista vyöhykettä ja käydä sotaa ”kapinallista” ukrainanvenäläistä itää vastaan.

Itä-Ukrainan Donetskin ja Luhanskin tasavallat julistautuivat itsenäisiksi Kiovan hallinnasta Maidanin tapahtumien jälkeen, kun väkivaltaiset katumielenosoitukset kaatoivat Ukrainan demokraattisesti valitun hallituksen.

Tähän mennessä Venäjä tai mikään muu YK:n jäsenmaa ei kuitenkaan ole tunnustanut niitä suvereeneiksi kansakunniksi, ja Moskova on tukenut Minskin sopimuksia, joiden tarkoituksena on saada konfliktiin diplomaattinen ratkaisu ja sovittaa Donbass ja Kiova yhteen.

Vielä viime viikolla Putin kehotti Ukrainan hallitusta istumaan neuvottelupöytään Donbassin edustajien kanssa ja sopimaan asioista, jotta yhä jännittyneempi tilanne saataisiin loppumaan. Toki Kiovan haluttomuus oli jo tiedossa ja reaalipolitiikan pyörät pyörivät eteenpäin.

Läntiset johtajat ovat jo kuukausia varoittaneet Venäjän mahdollisesta hyökkäyksestä Ukrainaan ja sanoneet, että Moskova voisi käyttää Donbassin alueita vastaan suunnattuja operaatioita oikeuttaakseen armeijansa lähettämisen sinne.

Venäjä on halunnut solmia lännen kanssa turvallisuussopimuksen, joka lopettaisi Yhdysvaltojen johtaman sotilasliitto Naton itälaajentumisen ja turvaisi vakauden koko Euroopan mantereella. Putinin mukaan vaateet on hylätty ja Venäjään kohdistuvan uhan taso on vain lisääntynyt.

Putin vahvisti myös, että hän oli vuonna 2000 esittänyt Yhdysvaltojen silloiselle presidentille Bill Clintonille ajatuksen Venäjän liittymisestä Natoon. Lännelle tämäkään vaihtoehto ei kelvannut ja poliittinen kuilu Venäjään on vuosi vuodelta vain kasvanut.

Putin yritti selventää asiaa sanomalla suoraan, ettei Yhdysvallat halua Venäjän kaltaista ”ystävää tai liittolaista”. Ei ole väliä, millainen poliittinen järjestelmä Venäjällä on, sillä länttä hallitseva eliitti ei ”yksinkertaisesti halua nähdä niin suurta ja itsenäistä maata kuin Venäjä”. Niinpä Venäjälle jää vain ”vihollisen” rooli.

Kuten venäläinen akateemikko Vladimir Sokolov on esittänyt, Venäjä, Ukraina ja Valko-Venäjä saattavat vielä yhdistyä. Kaikki nämä kansat kuuluvat historiansa, kulttuurinsa, veren- ja henkisen perintönsä kautta ensisijaisesti venäläiseen maailmaan, erilliseen venäläiseen sivilisaatioon, eikä niiden kuulukaan ”länsimaistua”.

Suomessa ja ”yhtenäisessä lännessä” Putinin puhetta on kauhisteltu ja kutsuttu ”synkäksi” ja ”kylmääväksi”. Vertauksia Staliniin ja Hitleriin on jälleen esitetty ja Putinin näkemykset on tuomittu niin Suomen valtiojohdon kuin EU:nkin taholta. Bidenin hallinto aikoo määrätä Venäjälle ja kansantasavalloille ensi alkuun pakotteita. Moni saattaa pohtia, johtavatko viime aikojen tapahtumat sotaan?

Kuten jotkut analyytikot ovat jo esittäneet, uusi maailmanjärjestys muotoutuu vääjäämättä edessämme. Yhdysvaltojen ajatus yksinapaisesta maailmasta on epäonnistunut, samoin kuin heidän pyrkimyksensä päättää koko ihmiskunnan kohtalosta. Maailma on siirtymässä pois atlanttisesta ylivallasta euraasialaisesti värittyneempään aikaan. Ehkä se ei ole täysin huono asia.

Meille kerrotaan joka päivä, että sota saattaa olla lähellä Ukrainassa. Uutisissa pelotellaan, että arvaamaton Venäjä voi hyökätä ”milloin tahansa”. Myös Suomen presidentti ja turvallisuuspolitiikan asiantuntijat toistavat näitä amerikkalaisia väitteitä totena.

Venäjän presidentti Vladimir Putin on kiistänyt aikovansa hyökätä Ukrainaan. Hänen vaatimuksensa on, että Pohjois-Atlantin liiton jäsenrekrytointi lopetetaan ja Venäjä saa vakuudet siitä, ettei Ukrainasta ja Georgiasta tule Naton jäseniä.

Yhdysvaltojen presidentti Joe Biden on kieltäytynyt antamasta tällaista vakuutusta, mutta tehnyt selväksi halukkuutensa jatkaa ”keskustelua Euroopan strategista vakautta koskevista kysymyksistä”.

Samaan aikaan Ukrainan hallitus on tehnyt selväksi, ettei sillä ole aikomusta panna täytäntöön Minskin sopimusta Donbassin maakuntien yhdistämisestä Ukrainaan laajalla paikallisella itsehallinnolla. Tätä sopimusta jopa Yhdysvallat on virallisesti kannattanut.

”Ehkä olen väärässä, mutta en voi olla epäilemättä, että olemme todistamassa hienostunutta huijausta, jota amerikkalaiset tiedotusvälineet ovat räikeästi suurennelleet sisäpoliittisen päämäärän saavuttamiseksi”, sanoo amerikkalainen veteraanidiplomaatti Jack F. Matlock Jr.

Bidenin hallinto joutuu tuskailemaan ”kasvavan inflaation, koronakriisin, Afganistanista vetäytymisestä aiheutuneiden syytösten, sekä omankin puolueen sisällä erimielisyyksiä herättäneen perusrakennuslakipaketin läpimenon kanssa”. ”Samaan aikaan demokraattien kannatusluvut ovat laskussa, juuri kun valmistaudutaan kongressivaaleihin”, Matlock listaa.

Koska maan sisäiset ongelmat painavat päälle ja laskevat Bidenin hallinnon ja demokraattien suosiota, miksi ei keksittäisi edes joku ulkopoliittinen ”voitto”? Voitaisiin esittää, että Biden esti hyökkäyksen Ukrainaan ”nousemalla Vladimir Putinia vastaan”. Putinia on demonisoitu lännen mediassa jo parin vuosikymmenen ajan, joten tällainen narratiivi voi hyvinkin mennä läpi.

Matlock itse ei näe Putinia lännen median kuvaamana pahuuden ruumiillistumana, vaan hän katsoo, että Putinin reaalipoliittiset tavoitteet ovat sellaisia, kuin hän sanookin niiden olevan. Venäjän päämies on toistanut johdonmukaisesti samoja teesejä Münchenin turvallisuuskonferenssissa vuonna 2007 pitämästään puheesta lähtien.

Putin kritisoi tuolloin Yhdysvaltojen monopolistista valta-asemaa globaaleissa kysymyksissä ja sen ”lähes hillitöntä voimankäyttöä kansainvälisissä suhteissa”. Putin sanoi, että amerikkalaisen dominanssin tuloksena mikään valtio ei kykene tuntemaan oloaan turvalliseksi, mikä taas johtaa asevarustelukierteeseen.

Yksinkertaistaen Putinin ”vaatimukset” länneltä ovat seuraavat: ”Kohdelkaa meitä edes hiukan kunnioittavammin. Me emme uhkaa teitä tai liittolaisianne, miksi kiellätte meiltä saman turvallisuuden, jota vaaditte itsellenne?”. Ei luulisi olevan liikaa pyydetty, mutta nähtävästi tämäkään esitys ei sovi lännen miehille.

Kun Putin nosti Venäjän ylös 1990-luvun konkurssista, vakautti taloutta, maksoi Venäjän ulkomaanvelat pois, vähensi järjestäytyneen rikollisuuden toimintaa ja alkoi jopa kerätä pesämunaa tulevien talouden myllerrysten yli selviytymistä varten, hän sai osakseen vain loukkauksia lännen suunnalta. Putin on monessa asiassa samaa mieltä lännen eliitin kanssa, mutta silti hyväksyntää ei tipu.

Nyt Yhdysvallat hyväksikäyttää Venäjän-vastaisissa toimissaan jälleen Ukrainaa. Matlock katsoo, että Washington ”tuki laitonta vallankaappausta, jolla Ukrainan hallitus vaihdettiin vuonna 2014”. Tällaista menettelyä ei yleensä pidetä demokratiaan sopivana, saati oikeusvaltioperiaatteen mukaisena, mutta ylimielinen länsi rikkoo usein kansainvälisiä pelisääntöjä.

Väkivaltaisuudet, joita Ukrainassa edelleen kytee, alkoivat ”länsimielisessä” Länsi-Ukrainassa, eivätkä Itä-Ukrainan Donbassissa, jossa separatistinen kapinointi ja kansantasavaltojen perustaminen olivat reaktio siihen, että etnisesti venäläisiin ukrainalaisiin kohdistui väkivallan uhka. Jäätyneeseen konfliktiin on puhallettu viime aikoina uutta hehkua Kiovan taholta, Yhdysvaltojen ja Naton yllyttämänä.

”Se, mitä presidentti Putin vaatii, eli Naton laajentumisen lopettamista ja sellaisen turvallisuusrakenteen luomista Eurooppaan, jolla taataan Venäjän turvallisuus yhdessä muiden kanssa, on erittäin järkevää”, Matlock arvioi.

Putinin vaatimusten hyväksyminen olisi Yhdysvaltojen intressien mukaista, mutta sovintoon pääseminen ei ole helppoa. Sekä demokraattisen että republikaanisen puolueen johtajat ovat kehittäneet niin vihamielisen asenteen Venäjää kohtaan, että vaatisi suurta taitoa navigoida petollisilla poliittisilla vesillä ja saavuttaa järkevä lopputulos.

Biden on tehnyt selväksi, että Yhdysvallat ei puutu tilanteeseen omilla joukoillaan, mikäli Venäjä hyökkää Ukrainaan. Miksi amerikkalaissotilaita silti siirretään Itä-Eurooppaan? Onko tarkoitus vain näyttää kongressin haukoille, että Biden pysyy lujana, vai aiotaanko jokin sotilasoperaatio toteuttaa, jotta koko ”sivistynyt” maailma kääntyisi ”barbaarista” Venäjää vastaan?

Suomikin on vedetty tähän mielettömyyteen mukaan ja oppositiopoliitikkojen suilla on esitetty jopa ”aseavun” antamista Ukrainalle. Virallinen Suomi toistaa lännen sotapropagandaa ja Venäjän-vastaisuudesta näyttää muodostuneen yleisesti hyväksytty, valtavirran näkemys.

Kuten Matlock epäilee, Ukrainan kriisi saattaa kaikesta huolimatta olla vain kallis hämäysoperaatio. Ehkä Bidenin ja Putinin hallitusten välisissä myöhemmissä neuvotteluissa löydetään vielä keino vastata Venäjän huolenaiheisiin. Joku työryhmä voi jo pähkäillä, miten molemmat osapuolet säilyttäisivät kasvonsa.

Tällä välin Bidenin hallinto pyrkii vahvistamaan illuusiota tilanteen herruudesta. Vähintäänkin voi käydä niin, että kun sotaa ei synny, Bidenin kabinetti esittää, että ”rauha” on heidän kulissien takaisen tiedustelutoimintansa ja diplomaattisen kyvykkyytensä ansiota.

”Jos näin käy, ehkä tämä farssi on täyttänyt tarkoituksensa. Ja ehkäpä kongressimme jäsenet alkavat sitten käsitellä kasvavia ongelmia, joita meillä on kotona, sen sijaan että he pahentaisivat niitä”, amerikkalainen Matlock sanoo, viitaten Yhdysvaltojen sisäpoliittisiin haasteisiin.

Viime vuoden elokuussa, presidentti Joe Bidenin vetäessä Yhdysvaltojen joukot pois Afganistanista, läntisten tiedotusvälineiden närkästys täytti eetterin. Lännen nöyryyttävä vetäytyminen, uhmakas Taliban-liike ja Afganistanin tulevaisuus olivat pitkään otsikoissa.

Nyt, kun pahin pöly on laskeutunut ja maassa on humanitaarinen kriisi – nälänhätä, joka uhkaa miljoonien ihmisten henkeä – mediatalot kommentoivat aiheesta suhteellisen varovaisesti, mikäli ollenkaan.

Vaikka Afganistanin alueella vallitseva sodanjälkeinen tila, kuivuus ja uuden hallituksen alkukankeudet, vaikuttavatkin tämänhetkiseen kriisiin, taustalla on ennen kaikkea Yhdysvaltojen päätös jäädyttää maan keskuspankin varat ja jatkaa talouspakotteita, jotka eivät ainakaan helpota islamilaisen emiraatin arkea.

Viime perjantaina Biden ilmoitti aikovansa ottaa Yhdysvaltojen pankeissa tällä hetkellä olevat Afganistanilta ”jäädytetyt” (pikemminkin varastetut) seitsemän miljardia dollaria ja käyttää ne ”parhaaksi katsomallaan tavalla”: puolet niistä aiotaan antaa epämääräiseltä kuulostavalle ”afganistanilaisten humanitaarisen avun rahastolle” ja puolet ”9/11 -uhrien perheille”.

Tätä on turha pitää minään anteliaana laupeuden tekona Bidenin hallinnolta. Nämä seitsemän miljardia dollaria – joka koostuu kansainvälisestä avusta, Afganistanin keskuspankin varoista, kullasta ja joukkovelkakirjoista, mutta myös tavallisten kansalaisten säästöistä – kuuluvat afganistanilaisille, eivät Bidenille tai kenellekään muulle.

Afganistanilaiset eivät ole myöskään vastuussa syyskuun 11. päivän iskuista. Päinvastoin, he ovat myös niiden uhreja, koska Yhdysvallat päätti hyökätä ja miehittää heidän maansa terrori-iskuihin vedoten. Virallisen narratiivinkin mukaan syyllisistä valtaosa oli kotoisin Saudi-Arabiasta, eikä joukossa ollut yhtään afgaania.

Iltapäivälehdet Suomessa ovat toki jo huomioineet Bidenin ilmoituksen, mutta ajattelin silti raportoida Afganistanin tilanteesta. Moni suomalainen ei ehkä islamilaisesta emiraatista välitä, mutta itseäni kiinnostaa seurata näiden lännen sotavoimia vuosikymmenien ajan uhmanneiden vapaustaistelijoiden kuulumisia.

Lännen sotilaiden vetäydyttyä Afganistanista, valtamediassa oltiin huolissaan talibanien politiikan ja uskonnollisen vakaumuksen vaikutuksesta afgaaninaisten tulevaisuuteen. Nyt vain harvat toimittajat näyttävät olevan huolissaan näistä samoista naisista, joita uhkaa nälänhätä Yhdysvaltojen pakotepolitiikan ja rosvokapitalismin seurauksena.

Toimittajien ja aktivistien tulisi pitää meteliä tästä Afganistanin varoihin liittyvästä törkeästä varkaudesta, joka johtaa varmasti uusiin kuolemiin ja vaikeuksiin lännen sotatoimien runtelemassa maassa.

Jos saman päätöksen olisi tehnyt Trumpin hallinto, asiasta olisi jo noussut valtava kohu. Mutta koska kyseessä on demokraatti-Bidenin toimenpide, afgaanivarojen anastuksesta ei liikoja huudella, vaikka tämä tuleekin aiheuttamaan jälleen uuden humanitaarisen katastrofin ja vaikeuttamaan Afganistanin pääsyä jaloilleen.

Keskuspankin varojen takavarikointi on pysäyttänyt koko maan talouden. Kansalaiset ovat menettäneet pankissa olevien rahojensa saatavuuden. Valtion työntekijät ja opettajat ovat jääneet ilman palkkaa. Maahantuojilla ei ole pääomaa tuonnin rahoittamiseen, eikä myöskään vientiteollisuudella ole pääomaa, jolla pitää liiketoiminta käynnissä. Inflaatio on sen seurauksena paljon jyrkempi Afganistanissa kuin muualla maailmassa.

Mikään määrä humanitaarista apua ei voi korvata Afganistanin rahoitusjärjestelmän ja koko makrotalouden tuhoa. Austin Ahlmanin mukaan ”päätös asettaa Bidenin sille tielle, että hän aiheuttaa Afganistanissa enemmän kuolemaa ja tuhoa, kuin mitä hänen lopettamansa kaksikymmentä vuotta kestänyt sota on aiheuttanut.”

Kiina ja Venäjä ovat tuominneet Yhdysvallat varojen jäädyttämisen vuoksi, kun taas länsimaat, jotka usein mainostavat abstrakteiksi jääviä yleviä arvojaan ja ihmisoikeuksien tärkeyttä, ovat pysyneet enimmäkseen vaiti.

Afganistanin kansan kärsimyksiä pahentaessaan, Yhdysvallat on jälleen kerran osoittanut, että niin sanottu ”sääntöpohjainen kansainvälinen järjestys” ei puolusta heikommassa asemassa olevia, vaan pyrkii vain ylläpitämään ylikansallisten pääomapiirien hegemoniaa, jo lähtökohtaisesti peukaloiduilla säännöillä ja määräyksillä.

Islamilaista emiraattia hallitseva Taliban-liike on jo varoittanut, että se harkitsee uudelleen politiikkaansa Yhdysvaltoja kohtaan, mikäli Washington ei peruuta ”perusteetonta” päätöstään kavaltaa Afganistanin Yhdysvalloissa olevia varoja. Kabulissa on osoitettu mieltä Bidenin päätöstä vastaan.

Kuten politiikan tutkija Mohsin Amin on huomauttanut, ”Yhdysvallat käytti Afganistanissa kahdenkymmenen vuoden ajan noin miljardi dollaria viikossa pommittamalla kyliä, tuottamalla voittoa sotilasurakoitsijoille ja lihottamalla sotapäälliköitä sekä kaksoiskansalaisuuden omaavia teknokraatteja”.

Seitsemän miljardia dollaria ei ole Yhdysvalloille suuri summa (sillä hankkisi korkeintaan kolme B-2-pommikonetta?), mutta afganistanilaisille se merkitsee ihmishenkien pelastamista. Nyt islamilaiseen emiraattiin nihkeästi suhtautuva Bidenin hallinto on harkinnut kuukausia, palauttaisiko se nälkää näkeville afganistanilaisille edes osan heille kuuluvista rahoista.

Washington luultavasti haluaakin, että Afganistan säilyisi epävakaana alueena, eikä islamilainen emiraatti nousisi ylös sodan raunioista, amerikkalaisen hegemonian jälkeiseen uuteen järjestykseen. Islamilaiseen šaria-lakiin pohjautuva konservatiivinen valtio ei miellytä lännen liberaaleja, mutta Afganistanin tulevaisuus ei olekaan heidän päätettävissään.

Vaikka Yhdysvallat väitti aiemmin, että Venäjä suunnitteli hyökkäävänsä Ukrainaan keskiviikkona, päivä sujui rauhallisesti. Atlantistit olivat selvästi pettyneitä, ettei Euroopan laitamille saatukaan lietsottua uutta sotaa.

Venäläisjoukot vetäytyivät osittain joiltakin raja-alueilta, vaikka Washington ja Nato toki väittävät, etteivät ne ole nähneet vetäytymistä ja pitävät yhä kiinni ”sodan uhasta” estääkseen jännitteiden lieventymisen. Suomalaismediat ovat uskollisesti toistaneet lännen väittämiä.

Kaikkein surkuhupaisimmat turvallisuuspoliittiset kommentit tuovat jo mieleen maailmanlopun odottajien näkemykset, joissa tuomionpäivän ajankohtaa vain siirretään, kun ennustettua loppua ei tulekaan.

Tarkkailijat huomauttivat, että ”Venäjä säilytti strategisen tyyneytensä käsitellessään tätä erittäin arkaluonteista kysymystä, huolimatta eräiden länsimaisten poliitikkojen sotaretoriikasta ja läntisten tiedotusvälineiden disinformaatiosta”.

Britannian pääministeri Boris Johnson nosti aiheen esiin jopa kiinalaisella sosiaalisen median alustalla Sina Weibolla väittäen, että osapuolet ovat ”jyrkänteen partaalla” ja kehotti kiinaksi Venäjää välttämään ”katastrofaalisia päätöksiä”.

Venäjän Kiinan-suurlähetystön tili kiisti sotatoimet, niin ikään kiinaksi, ja sanoi Downing Streetin lausunnon Venäjän invaasiosta olevan ”informaatioterrorismia”.

Ennen länsimaiden asettamaa ”maihinnousun aikaa”, Venäjä ilmoitti tiistaina vetävänsä joukkonsa pois Ukrainan rajojen läheisyydestä, saatuaan päätökseen yhteiset sotaharjoitukset Valko-Venäjän armeijan kanssa. Länsimaat väittivät harjoitusten olleen Venäjän ”hyökkäysvalmistelua”.

Venäjän ulkoministeriön tiedottaja Marija Zakharova kommentoi olematonta hyökkäystä Facebookissa sanoen, että ”helmikuun 15. päivä vuonna 2022 jää historiaan länsimaisen sotapropagandan epäonnistumisen päivänä”.

Izborskin klubin ”Venäläinen unelma-Kiinalainen unelma” -analyysikeskuksen johtaja Juri Tavrovski kertoi kiinalaismedia Global Timesille keskiviikkona, että ”vetäytyminen ennen ennustettua hyökkäystä kyseenalaistaa Yhdysvaltojen ja Naton tiedustelupalvelujen tehokkuuden”.

”Saavutettuaan sotilaallisen etulyöntiaseman hypersonisten ohjusten myötä, Putin sai tilaisuuden keskustella Bidenin kanssa tasavertaisesti”, Tavrovski esitti ja lisäsi, että Venäjä on ”muuttanut sotilaallis-tekniset saavutuksensa geopoliittisiksi saavutuksiksi”. Venäläisanayytikon mukaan ”lähitulevaisuudessa keskustelu lännen kanssa on paljon kovempaa”.

Venäjän YK-lähettilään sijainen Dmitri Poljanski kommentoi aiemmin Valkoisen talon kansallisen turvallisuuden neuvonantajan Jake Sullivanin spekulaatioita ”Venäjän väitetystä hyökkäyksestä milloin tahansa” ja huomautti, että amerikkalaisten taktiikkana on ”paniikkikampanja”.

Retorista pommitusta harrastivat erityisesti amerikkalaiset poliitikot, koska Washington haluaa sotaa eniten. Yhdysvallat käyttää Euroopan ahdistusta Venäjän läsnäolosta lietsoakseen hysteriaa ja sitoakseen Euroopan tiukasti Yhdysvaltojen Venäjän-vastaiseen rintamaan toitottamalla ”Venäjän uhkaa”.

Sen enempää Venäjä kuin Eurooppakaan eivät halua kärjistää tilannetta ja Kreml on sitoutunut diplomaattisen ratkaisuun Nato-maiden kanssa. Tavrovski totesi, että Ukrainan kysymys on ”pakottanut länsimaiden johtajat jonottamaan tapaamisiin Putinin ja ulkoministeri Sergei Lavrovin kanssa”.

Putin tapasi tiistaina Saksan liittokanslerin Olaf Scholzin, keskusteltuaan aiemmin Ranskan Macronin kanssa. Putin kertoi tapaamisen jälkeen tiedotusvälineille, ettei hän halua sotaa. Neuvottelujen pitäisi johtaa ”sopimukseen, joka tarjoaa yhtäläisen turvallisuuden kaikille”.

Suomessa Scholzin Naton itälaajentumista koskevaa lausuntoa on jo kauhisteltu sotilasliiton jäsenyyttä kannattavissa piireissä ja ilmaistu pelko siitä, että Saksa jättää niin Ukrainan kuin Suomenkin ”Venäjän etupiiriin” ajaakseen omia intressejään. Olisiko Suomen jo korkea aika päivittää ulkopolitiikkaansa pois länsimielisestä idealismista kansallisen realismin suuntaan?

Venäläisen akateemikko Viktor Larinin mukaan ”monet venäläispoliitikot ovat menettäneet aiemmat illuusionsa länsimaiden säädyllisyydestä, eivätkä he nykyään usko länsimaisten poliitikkojen lupauksia”. Siksi Venäjän johto vaatiikin nyt länsimaiden johtajia ”panemaan kaikki ehdotuksensa ja lupauksensa paperille”.

Sen jälkeen, kun Venäjä ilmoitti joukkojen vetämisestä, Biden sanoi, ettei Yhdysvallat ole vahvistanut vetäytymistä ja että Venäjän hyökkäys Ukrainaan on ”edelleen hyvin mahdollinen”. Ilmeisesti Washington haluaisi Ukrainasta uuden ”Berliinin muurin” idän ja lännen erottajaksi?

Kiinan ulkoministeriön tiedottaja Wang Wenbin sanoi keskiviikon rutiininomaisessa lehdistötilaisuudessa, että ”Yhdysvallat on leikitellyt sodan uhalla ja luonut jännityksen ilmapiiriä. Tämä on vaikuttanut vakavasti Ukrainan talouteen, yhteiskunnalliseen vakauteen ja ihmisten elämään ja lisännyt esteitä vuoropuhelun ja neuvottelujen etenemiselle asianosaisten osapuolten välillä”.

”Juuri eräiden länsimaiden harjoittama jatkuva väärän tiedon levittäminen on lisännyt turbulenssia ja epävarmuutta maailmassa, joka on jo ennestään täynnä haasteita”, Wang sanoi.

Sen lisäksi, että Yhdysvallat juonittelee Ukrainan kriisin ympärillä ja lietsoo sotaa, kriittiset politiikan tarkkailijat ovat huomauttaneet suuntauksesta, jonka mukaan Yhdysvaltojen johtama Nato ottaa yhä useammin Kiinan asialistalleen ja yrittää sotkea Pekingin mukaan myös Ukrainan kriisiin.

Naton pääsihteeri Jens Stoltenberg sanoi tiistaina lehdistötilaisuudessa, että Kiina ja Venäjä, jotka ovat entisestään vahvistaneet suhteitaan Pekingin talviolympialaisten alla allekirjoitetulla yhteisellä julkilausumalla, ovat ”autoritaarisia voimia”, jotka eivät jaa Nato-lännen ”arvoja”.

Venäläisanalyytikko Tavrovski puolestaan sanoi, että ”Xin ja Putinin viimeisimmässä tapaamisessa osoitettu strategisen kumppanuuden uusi taso on suuri askel eteenpäin lännen ylimielisyyden hillitsemisessä”. Voisi olettaa, että maat yhdistävät voimansa informaatiosodassa, jossa länsi on tullut taitavaksi.

”Aivan kuten Venäjä on saanut kokemusta pitkästä kilpailusta länttä vastaan, Kiina ottaa oppia vastakkainasettelusta Yhdysvaltojen kanssa ja tietää, miten hallita suhteita maailmanvaltoihin ja puolustaa kansallisia etujaan”, kiinalaisasiantuntijat arvioivat.

Kanadan pääministeri Justin Trudeau on ryhtynyt ennennäkemättömään toimenpiteeseen ja vedonnut hätätilalakiin koronarokotusten ja -rajoitusten vastaisten mielenosoitusten tukahduttamiseksi.

Kanadan pääkaupungissa Ottawassa 400-500 kuorma-autoa on ollut pysäköitynä kaupungin keskustaan 18 päivän ajan. Mielenosoitukset ovat yhä käynnissä myös eri puolilla maata, muun muassa Torontossa ja Winnipegissä.

Sunnuntaina lainvalvontaviranomaiset tyhjensivät viikon kestäneen pattitilanteen jälkeen Windsorissa sijaitsevan Ambassador -sillan mielenosoittajista. Kyseessä on tärkeä kulkuväylä Kanadan ja Yhdysvaltojen väliselle kaupalle.

Se, mikä alkoi mielenosoituksena uutta sääntöä vastaan, jonka mukaan kaikkien rekkakuskien on oltava rokotettuja, jotta he voivat ylittää Yhdysvaltojen ja Kanadan välisen rajan, on kasvanut laajemmaksi kapinaksi kaikkia koronarajoituksia vastaan.

”Kyse on kanadalaisten turvallisuudesta ja ihmisten työpaikkojen suojelemisesta”, Trudeau yritti selittää maanantaina lehdistötilaisuudessa.

Hän sanoi myös, että poliisille annetaan ”enemmän välineitä” vangita tai sakottaa mielenosoittajia. Trudeau kertoi toimittajille, että lainsäädäntöä sovellettaisiin ”tilapäisesti ja hyvin erityisellä tavalla”.

Kriitikot ovat huomauttaneet, että tekopyhä pääministeri ilmaisi tukensa intialaisille maanviljelijöille, jotka tukkivat New Delhiin johtavia pääväyliä vuoden ajan vuonna 2021, ja väitti tuolloin, että ”Kanada on aina puolustamassa oikeutta rauhanomaiseen protestiin”. Myös Hongkongin ”demokratia-aktivismia” Trudeau oli innokkaasti tukemassa.

Trudeau vetoaa hätätilalakiin samaan aikaan, kun mielenosoitukset eri puolilla Kanadaa jatkuvat jo kolmatta viikkoa.

Varapääministeri Chrystia Freeland sanoi maanantaisessa lehdistötilaisuudessa, että ”pankit voivat jäädyttää kaikkien mielenosoituksiin liittyvien henkilöiden henkilökohtaiset tilit ilman tuomioistuimen päätöstä”.

Viranomaisten suunnitelmissa on myös, että Kanadan ”terrorismin rahoitusta koskevia sääntöjä” laajennetaan siten, että ne kattavat myös kryptovaluutat ja joukkorahoitusalustat, jotta rekkakuskit eivät saisi lahjoituksia kansalaisilta.

Vuonna 1988 säädetty hätätilalaki vaatii korkean oikeudellisen kynnyksen, jotta siihen voidaan vedota. Sitä voidaan käyttää vain ”kiireellisessä ja kriittisessä tilanteessa”, joka ”vaarantaa vakavasti kanadalaisten hengen, terveyden tai turvallisuuden”.

Ennen Trudeaun ilmoitusta Quebecin pääministeri François Legault sanoi, että hätätilalain soveltaminen tällä tavalla voi ”heittää öljyä tuleen”.

Lienee kuvaavaa ”uuden normaaliuden” ajallemme, että maailman johtajat ja ihmisoikeusaktivistit vaikenevat Trudeaun totalitaristisista toimista. Kovin merkittävää kritiikkiä ei ole ainakaan vielä tullut vastaan.

Tämä on jälleen esimerkki siitä, kuinka loppupelissä kaikki valtiot noudattavat globalistieliitin salaa sanelemia malleja. Kun aktivoitu toimintamalli onnistuu yhdessä valtiossa, se pyritään levittämään myös muualle.

Nyt Kanadassa selvästi testataan, kuinka pitkälle kansalaisten vastarinnan tukahduttamisessa voidaan mennä ja silti näytellä, että yhä eletään ”demokratiassa”. Ranskassa, Itävallassa, Italiassa ja monissa muissa maissa, on myös käännytty omia kansalaisia vastaan liioitellun koronakurin varjolla.

Autoritaariset globalistit haluavat pystyttää teknokratian, johon kuuluu myös käteisrahaton yhteiskunta. Silloin vallanpitäjien on helppo takavarikoida varallisuus toisinajattelijoilta, jotka eivät hyväksy uuden normaalin agendaa.

Onko tämä lopun alkua vastarinnalle – vai joutuvatko Trudeau ja muut ”nuoret globaalit johtajat” taustavoimineen vielä maksamaan mielivaltaisuudestaan?

Nyt kun Suomen eduskunnan ulkoasiainvaliokunta on saamassa Natoa ja Ukrainaa fanittavan, Venäjään vihamielisesti suhtautuvan entisen siviilipalvelusmiehen puheenjohtajakseen, voidaan olettaa, että bideniläiseen Länteen™ rähmällään olevat ”uustaistolaiset”, eli atlantistit, hybridikeskusihmiset ja sosiaalisen median #turpopiirit, ovat tyytyväisiä.

Kuitenkin Suomen ”lännen miesten” isäntämaassa Yhdysvalloissa, entinen ulkoministeri ja konkaridiplomaatti Henry Kissinger luonnosteli jo vuonna 2014 ratkaisua Ukrainan kriisiin. Vaikka Kissinger on länttä hallitsevan eliitin sisäpiiriä, eivät hänen näkemyksensä aiheesta taida miellyttää täkäläisiä Amerikan ystäviä.

Kissingerin mielestä kriisin ratkaisemisessa ei ole oleellista pohtia sitä, kuuluuko Ukraina ”länteen vai itään”. Ukrainalla on syvä yhteys Venäjään ja päinvastoin, eikä tätä yhteistä, vuosisatojen taakse ulottuvaa historiaa, voida pyyhkiä pois edes nykyisessä poliittisessa kuohunnassa.

Kissinger toki vaati, että Venäjän on hyväksyttävä, ettei Ukraina ole enää sen ”satelliittivaltio”, mutta yhtä lailla lännen pitäisi ymmärtää, ettei Venäjän ja Ukrainan suhde voi koskaan olla samanlainen kuin kahdella täysin vieraalla valtiolla on toisiinsa.

Niinpä Kissingerin hahmottelema ratkaisu onkin, ettei Ukrainaa vedetä mukaan sotilasliitto Natoon, vaan maa säilyisi ”liittoutumattomana, kuten Suomi”.

Suomalaisten natottajien harmiksi Yhdysvaltojen ulkopolitiikan grand old man esitti juurikin heidän inhoamaansa ”suomettumista” mallina ”suvereenille” Ukrainalle, jonka tulisi pidättäytyä vihamielisyydestä Venäjää kohtaan.

Ainahan voidaan toki sanoa, että se oli ohimenevä ajatus vuodelta 2014, eikä ulkopolitiikan veteraani Kissinger enää tästä asiasta päätä: Yhdysvallat käskyläisineen ovat nykyään jyrkästi eri mieltä. Mutta ehkä Venäjän, Yhdysvaltojen ja euromaiden kesken sovitaan vielä jotain pragmaattista, kunhan pahin uhovaihe väistyy.

Myös Moskovassa vieraillut Ranskan presidentti Macron näkee ulkopoliittisen neutraaliuden yhtenä vaihtoehtona Ukrainalle (joidenkin lehtitietojen mukaan hänkin olisi käyttänyt – Alexander Stubbin ja Carl Bildtin tyrmistykseksi – termiä ”suomettuminen”, mikä on pitänyt sittemmin kiistää).

Joka tapauksessa tämä tarkoittaisi sitä, että Ukrainaa ei otettaisi Naton jäseneksi ja Venäjän vaatimukset tulisivat ainakin tältä osin täytetyiksi. Läntisten analyytikkojen mielestä kyse ei ole kuitenkaan pelkästään Ukrainasta, vaan koko Euroopan turvallisuusarkkitehtuurista, jota Putin haluaa uudistettavan.

Tämä voi hyvinkin pitää paikkansa. Kremliä lähellä oleva politiikan tutkija Sergei Karaganov on sanonut, että kylmän sodan jälkeen syntyneen, pitkälti lännen muotoileman turvallisuusjärjestelmän tilalle olisi rakennettava uusi järjestelmä, joka asettuisi laajempaan, ”euraasialaiseen” kehykseen.

Venäjän joukot Ukrainan rajan läheisyydessä eivät kuitenkaan aio siirtyä maahan. Tämä olisi venäläisanalyytikonkin mielestä ”järjetöntä”. Kiovan korruptoituneen hallitsevan kerroksen tuhoaman maan haltuunotto olisi ”yksi pahimmista skenaarioista”. Joukot ovat rajalla vain ”estämässä uutta hyökkäystä Donbassin tasavaltoihin”.

Yhdysvaltojen nykyisellä sotanarratiivilla, jossa Venäjän väitetään ”aivan pian” hyökkäävän Ukrainaan (vaikka Ukrainan hallintokaan ei pidä tätä todennäköisenä), on kuitenkin omat, itsekkäät tarkoitusperänsä.

Bidenin kabinetin ajatus on alusta asti ollut palauttaa Yhdysvallat taas maailmanpolitiikan keskiöön. Elvyttämällä Ukrainan geopoliittisen kriisin ja vetoamalla Venäjän uhkaan, sisäpoliittisissa ongelmissa vellova Washington saa taas patsastella johtajan roolissa, yrittäessään valaa euromaihin uskoa transatlantismin uudesta tulemisesta.

Euroopan unioni voi olla tässä projektissa todellinen häviäjä. Bryssel ei saakaan aktiivisen ulko- ja turvallisuuspoliittisen toimijan roolia, vaan Washington voi Putinia demonisoimalla leikkiä pelastajaa, joka johtaa jälleen vasalleitaan ”länsiliittoumassa” (tosiasiassa tämä tapahtuu uhkailemalla ja asiaan liittyy mm. Saksan ja Venäjän Nord Stream 2 -kaasuputken kohtalo).

Tulevassa geotaloudellisessa kilpailussa, Venäjä tarvitsisi ”turvallisen ja ystävällisen läntisen sivustan”, Karaganov esittää. Ilman Venäjää – tai kääntyneenä jopa sitä vastaan – Eurooppa voi tutkijan mukaan nopeasti menettää kansainvälisen painoarvonsa.

Kävipä Ukrainan asiassa miten tahansa, käynnissä olevat manööverit eivät ainakaan palauta Yhdysvaltojen ylivaltaa entiselle tasolle: siitä pitävät huolen Kiinan nousu ja strateginen kumppanuus Venäjän kanssa, sekä maailmantalouden aasialaistuminen.

Globalisaation veturi ehkä vaihtuu, mutta se ei näytä ainakaan Kissingerin heimolaisia huolettavan; he ovat jo virittäneet kytköksensä myös Pekingin suuntaan. Rahalla ei ole isänmaata ja sen palvojille kelpaa yhtä lailla ”kiinalainen vuosisata”, kuin uppoavan lännen woke-kapitalismi.

Suomessa eletään edelleen länsinostalgian vallassa, vaikka luulisi, että korona-aikana monien silmät olisivat avautuneet näkemään, mihin suuntaan maailma on oikeasti menossa, johtipa sitä sitten mikä valta tahansa.