Kuukausi: elokuu 2020

Amerikkalaista liberaalia internationalismia ajavat tunsivat voitonriemua kylmän sodan päättymisen ja Neuvostoliiton romahduksen jälkeen. Liberalismista piti tulla ylin ohjenuora koko maailmalle ja amerikkalaisen hegemonin oli määrä johtaa tätä järjestystä hamaan iankaikkisuuteen.

Vain poliittiset realistit ymmärsivät, ettei Reaganin aika ja kylmän sodan loppu merkinnyt amerikkalaistyylisen liberaalidemokratian voittoa, kuten neokonservatiivit ja lännen globalistit toivoivat, vaan kyseessä olikin vain lännen auringonlaskun jälkeinen kirkas valo, ohimenevän unipolaarisen hetken kangastus.

Demokratia ei ole osoittautunut hyväksi vientituotteeksi. Jopa amerikkalainen ajatushautomo Freedom House myöntää tuoreimmassa raportissaan, että Keski- ja Itä-Euroopassa sekä Keski-Aasiassa on tänään ”vähemmän demokratioita” kuin missään vaiheessa sitten vuoden 1995, jolloin ajatushautomon raportointi maailman demokratiakehityksestä aloitettiin.

Historia kulkee eteenpäin. Heikot valtiot tulevat kokemaan kovia ja Yhdysvaltojen ja Kiinan kaltaiset suurvallat jatkavat keskinäistä kiistelyään. Mutta tuottaako tämä tahtojen taistelu enää mitään suurta teleologista lopputulosta, jossa yksi sosiaalisen ja poliittisen organisaation muoto päihittäisi toisen?

Tavalla tai toisella Yhdysvallat ja länsimaat joutuvat hyväksymään uudet rajoitteet ja luopumaan vaalimastaan ”poikkeuksellisuudesta” ja ”länsimaisen sivistyksen” oletetusta paremmuudesta. ”Sääntöpohjainen kansainvälinen järjestys” saa tehdä tilaa maailmanjärjestykselle, jossa reaalipolitiikka korostuu. Washingtonin ja Pekingin on otettava mukaan myös muita valtioita uuden voimatasapainon luomiseksi.

Yhdysvaltojen ja Kiinan välisten ongelmien ratkaisemiseksi olisi hyväksyttävä, että perusnäkemyksissä suurvallat tulevat olemaan erimielisiä jatkossakin. Tämä on kiinalaisille luultavasti helpompaa kuin amerikkalaisille.

Jos Trumpin hallinto saa jatkokauden, kahdenvälinen sopiminen ja ”liikemiespolitiikka” tulevat jatkumaan. Äänestäjille suunnattu öyhötys ehkä tasaantuu ja jonkinlainen ”diili” yritetään viedä läpi myös Kiinan kanssa.

Yhdysvallat tulee jatkamaan narratiivinsa ylläpitämistä korostaen ”demokratiaa” ja ”ihmisoikeuksia” retoriikan tasolla, kuten tähänkin asti. Kiina taas keskittyy yhteiskunnallisen vakauden ylläpitämiseen ja kansallisia ominaispiirteitä korostavan ”sosialismin” edistämiseen.

Riittääkö uusien valtakeskusten muodostuminen vanhalta pohjalta? Syntyykö uuden maailmanjärjestyksen myötä liberalismin ja sosialismin ylittävä suuri idea, vai jatkuuko kärhämöinti vanhoilla ismeillä?

Mikä on Moskovan idea? ”Eurasianismi” ei ole maan johdon keskeinen aate, vaan liberaaleja löytyy myös Kremlistä. Ideologian puuttuessa keskitytään geostrategiseen päätöksentekoon. Putinin Venäjälle luultavasti sopisi uusi etupiireihin jakautuva maailmanjärjestys, jossa sotilasliitto Nato jäisi suojavyöhykkeiden tuolle puolen.

Eurooppa jatkanee angloamerikkalaisten kollegojensa lailla liberaalidemokratian korostamista, vaikka Bryssel yrittääkin samaan aikaan pystyttää keskusjohtoista liittovaltiota, jossa kansalaismielipiteellä ei ole niin väliä.

Jotta suursodalta vältyttäisiin, edessä on sarja haastavia diplomaattisia kompromisseja. Yhdysvaltojen, Kiinan ja Venäjän tulisi päästä ”käytännönläheiseen rinnakkaiseloon” ja hyväksyä ”epävarmuus”, joka on joskus \”diplomatian elinehto\”, kuten ulkopolitiikan veteraani Henry Kissinger on sanonut.

Vaihtoehtona epävarmuudelle ja rinnakkaiselolle eri paradigmoja ylläpitäen, on amerikkalaisen ulkopolitiikan jatkuminen samaa tuhoisaa rataa kuin tähänkin asti. Se johti Vietnamin ja Irakin sotiin ja moniin muihin selkkauksiin. Millaiseen hävitykseen sotilaallinen konfrontaatio yltäisi Venäjän ja Kiinan uuden sukupolven yliääniaseiden maailmassa?

Loppujen lopuksi valinta ei ole niin vaikea kuin luulisi. Hegemonia-aseman ylläpitäminen on johtanut järkyttäviin ylilyönteihin. Vaikka Yhdysvaltojen ulkopolitiikka tuskin kokee täydellistä muodonmuutosta, avoin pyrkimys ylivaltaan ei toimi enää nykyaikana. Ulkoministeri Mike Pompeonkin tulisi ymmärtää tämä.

Mikään kansainvälinen järjestys ei voi menestyä, ellei sitä pidetä edes jossakin määrin kohtuullisena; uusitun järjestelmän tulisi perustua ennemminkin monenkeskisiin sopimuksiin kuin vastentahtoiseen suostumukseen uhkailun ja pakotteiden edessä.

Israel ja Arabiemiraatit solmivat aiemmin tässä kuussa diplomaattisuhteet. Arabiemiraateista tuli ensimmäinen Persianlahden maa ja vasta kolmas arabimaa, joka on edes näennäisesti hyvissä väleissä sionistivaltion kanssa.

Länsimailta suhteiden normalisointi on saanut odotetusti vain kiitosta, mutta esimerkiksi Iran ja Turkki ovat tuominneet Arabiemiraattien toimet. Iran kutsui suhteiden solmimista ”tikariksi palestiinalaisten selkään” ja Turkki puolestaan luonnehti siirtoa ”tekopyhäksi”.

Arabiemiraattien toinen dramaattinen siirto tapahtui myös äskettäin: maa lähetti ilmavoimiaan harjoittelemaan yhdessä Kreikan armeijan kanssa. Tämä on herättänyt kiinnostusta ja ihmettelyä.

Asian merkityksen ymmärtää, jos huomioi Turkin ja Kreikan tulehtuneet välit sekä Israelin sotilasjohdon kommentin, jonka mukaan Turkista on tullut jopa Irania vaarallisempi uhka Israelille.

Tässä valossa tarkasteltuna Arabiemiraattien ele liittyy puolen valintaan Persianlahden geopoliittisella pelilaudalla, jossa kaksi toisilleen vihamielistä blokkia alkaa muotoutua. On vain ajan kysymys, milloin blokkien kiistat leimahtavat avoimeksi aseelliseksi konfliktiksi, arvioi Norman A. Bailey.

Epävirallinen koalitio on muodostumassa, sisältäen potentiaalisesti Egyptin, Kreikan, Kyproksen, Israelin, Arabiemiraatit, Bahrainin, Omanin ja Saudi-Arabian, joilla on vastassaan yhtä lailla epävirallinen kokoonpano, joka koostuu Iranista, Turkista, Qatarista ja Iran-mielisistä ryhmistä Irakissa, Syyriassa, Libanonissa, Gazassa ja Jemenissä. Jordania ja Kuwait pysyvät vielä tässä vaiheessa puolueettomina.

Jos blokkien välit kiristyvät entisestään ja tapahtuu yhteenottoja, mikä mahtaa olla Yhdysvaltojen, Venäjän, Kiinan, Pakistanin ja eri euromaiden rooli tässä kaikessa, kysyy tutkija ja kirjailija Bailey.

Presidentti Trumpin hallinnon kanta lienee selvä: se tukee voimakkaasti Iranin ja Turkin vastaista koalitiota. Baileyn mukaan Yhdysvallat voi olla ”haavoittunut jättiläinen”, mutta se on yhä ”jättiläinen” ja hyvin aktiivinen alueella sekä diplomaattisesti että sotilaallisesti. Sillä on Persianlahdella asevoimia, joita se ei epäröi tarvittaessa käyttää.

Vaikka demokraattien ehdokas Joe Biden valittaisiin Yhdysvaltojen seuraavaksi presidentiksi, myös Bidenin hallinto antaisi tukensa sionistien, saudien ja emiraattien liittoumalle, mutta ottaen huomioon presidentti Barack Obaman liennytysyritykset Iranin suuntaan, demokraattien puolueellisuus ei ehkä olisi aivan yhtä räikeää kuin Trumpin hallinnolla.

Pakistan asettuisi luultavasti Iranin ja Turkin puolelle, mutta Kiinan ja Venäjän kanta tosipaikan tullen on vielä arvoitus. Bailey katsoo, että Kiinalla on selvästi halua lisätä läsnäoloaan Länsi-Aasian¹ ja itäisen Välimeren alueilla silkkitiehankkeensa ja laivastotukikohtiensa vuoksi.

Yhdysvaltojen harmiksi myös Kiinalla on hyvät suhteet niin Israeliin kuin Persianlahden alueen arabimaihin. Peking tekee yhteistyötä myös Iranin ja Turkin kanssa, joten strategiana lienee pysytellä suhteellisen hyvissä väleissä eri blokkien kaikkien osapuolten kanssa. Tämä voi osoittautua pidemmällä aikavälillä hankalaksi.

Venäjän tuleva rooli on vieläkin merkittävämpi, Bailey väittää. Putinin johdolla Venäjä on saavuttanut strategisen hallinnan Mustallamerellä ja onnistunut saamaan asemapaikan myös itäisellä Välimerellä tehtyään sotilaallisen väliintulon Syyrian sodassa.

Yhdessä Ranskan kanssa, Venäjä tukee Kreikan ja Kyproksen kantaa, liittyen Turkin pyrkimykseen luoda Välimeren itäosaan ”taloudellinen” valta-alue, joka ulottuisi Bosporista Libyaan, uhaten paitsi Kreikkaa ja Kyprosta, myös Egyptiä.

Venäjällä on hyvät suhteet Israeliin ja Persianlahden valtioihin, mutta sillä on myös kohtuulliset välit Turkkiin ja Iraniin. Baileyn mielestä Putinin tähänastista, onnistunutta sukkulointia alueen eri valtojen välillä tullaan tulevaisuudessa testaamaan ankarasti.

Kun otetaan huomioon kaikki nämä tekijät, on selvää, että vastakkaiset koalitiot jatkavat yhdistymistä (tämä tulee vaikeuttamaan myös länsivaltojen vallanvaihtoyrityksiä Iranissa tai Turkissa). Paljon riippuu nyt myös Yhdysvaltojen presidentinvaalien tuloksesta.

Baileyn mielestä mahdollisen aseellisen konfliktin todennäköisyys koalitioiden välillä pakottaa ulkopuoliset toimijat ennen pitkää valitsemaan puolensa tai menettämään vaikutusvaltansa kamppailun lopputulokseen. Tulevaisuus on joka tapauksessa vielä sekoitus jotain selkeää ja hämärää.

___

¹”Länsi-Aasia” on euraasialainen nimitys alueesta, jota on kolonialistisen Britannian ja Yhdysvaltojen ajoilta totuttu kutsumaan ”Lähi-idäksi”. Uuden maailmanjärjestyksen muotoutuessa Kiinan johdolla, on aika muuttaa terminologiaa.

En ole enää vuosiin kyennyt identifioitumaan erityisen ”kansallismieliseksi”, tai ainakaan ”nationalistiksi”. Syy tähän löytyy siitä, että kansallismielisyys Suomessa on jo aikaa sitten hapatettu piirteillä, jotka tuntuvat hyvin vierailta. Samalla on pidetty huolta siitä, että liikkeen piirissä sallitaan vain tietyt kapea-alaiset näkemykset.

Kuten olen aiemminkin todennut, kansallismieliset puolueet sekä marginaalisemmat liikkeet Suomessa ja muissakin euromaissa on pitkälti ”amerikkalaistettu”. Yhteinen sävel valtavirran puolueille, suomensisulaisille ja ”äärioikeistolaisille” on löytynyt ulko- ja turvallisuuspolitiikasta, jossa on luotettu atlantismiin.

Itseään ”nationalisteina” tai ”tolkun konservatiiveina” pitävät tuntuvat olevan erimielisyyksistään huolimatta samaa mieltä siitä, että Suomen tulee nojata läntiseen järjestykseen ja rukoilla sille jatkuvuutta, muuten jäädään vielä Venäjän, Kiinan ja muiden autoritääristen tahojen armoille.

Viholliskuva on sama kuin monilla toimittajilla ja turvallisuuspolitiikan ”asiantuntijoilla”, jotka kirjoittavat vain yksipuolista törkytekstiä Venäjästä, mutta suhtautuvat myötäillen lännen sotilaallisiin interventioihin, värivallankumouksiin ja talousliberalismiin. Valko-Venäjänkin olisi pitänyt joutua lännen vasalliuteen, mutta Nato-maista ohjattu ”kansallinen renesanssi” ei ole lännen ankarasta hybridisodankäynnistä huolimatta onnistunut.

Hapokkaimmillaan ryhdytään vaatimaan Kiinan-vastaista ”antikommunismia”. McCarthyn henki leijuu täällä Peräpohjolassakin; ennen olit trolli ja putinisti, nyt myös epäilyttävä Kiina-mielinen kommunisti. Vyö ja tie -infrahankkeen avulla Kiina kytkeytyy yhä tiiviimmin eri maiden talouksiin. Neokonservatiivien kauhuksi myös Suomi kuuluu silkkitiehankkeen piiriin.

Helsingissä sijaitseva hybridiuhkien torjunnan osaamiskeskus tekee ilmeisen onnistunutta työtä, koska tällainen epäpyhä allianssi on saatu aikaiseksi: liki kaikki Suomen poliittiset toimijat ja puolueet oikealta vasemmalle ovat nyt saman atlanttisen sateenkaarivarjon alle.

Erikoisinta on, ettei hybridikeskuksen toimintaa tutkita tai kritisoida meillä lainkaan, vaikka sen hallinto ei ole suomalainen, eikä keskuksen työntekijöitä voi asettaa Suomessa rikosoikeudelliseen vastuuseen. Airiston Helmen Venäjä-vastainen psykologinen operaatio on tehnyt tehtävänsä. Urkkijat saavat urkkia ja vaikuttajat vaikuttaa, kunhan Länsi™ vain voittaisi.

Trumpin kaudella turpokommentoijat ja perussuomalais-kokoomuslaiset Nato-fanit ovat joutuneet kääntymään enemmän Euroopan unionin puoleen. Heidän mielestään paras turva tässä tilanteessa on toimiva ja vahva EU, joka pitää Suomen poissa Venäjän etupiiristä. Sotilasliitto itse natisee liitoksistaan Kreikan ja Turkin selvittäessä välejään.

Perussuomalaisiin on loikattu viime aikoina kokoomuksesta. Tämä tarkoittanee sitä, että ”natotus” tulee lisääntymään persuissakin, joiden puheenjohtaja on kertonut kannattavansa Suomen liittämistä sotilasliittoon. Onko puolueella vielä edessään hajoaminen, koska mukana on sekä EU-vastaisia itsenäisyysmielisiä että EU-myönteisiä Nato-kokoomuslaisia ja neokonservatiiveja?

Loppupelissä sekä liberaaliglobalistit ja nationalistit toivovat, että Yhdysvallat palaisi johtavaan asemaan ja länsikeskeinen järjestys saisi elvyttävän verensiirron. Tylsä puolueettomuus ja impivaaralainen itsenäisyys jäivät Kekkos-Suomeen, nyt pitää tunnustaa väriä. Washingtonin tähti on kuitenkin laskusuunnassa, eikä presidentin vaihdos tule tähän kehitykseen vaikuttamaan. Globaali (arvo)järjestys tulee muuttumaan.

Jos ”kansallismielisyys” vaatii Venäjä-vastaisuutta ja sodanaikaisissa henkisissä sfääreissä elämistä, se ei tunnu järin tervehenkiseltä ja realistiselta maailmankuvalta. Tällainen anakronismi, jossa Elias Simojoen ajatuksia nostetaan yhä esiin, vaikuttaa lähinnä nololta larppaukselta. Liberaalit taas voivat tuntea moraalista ylemmyyttä autoritaariseen uhkaan idästä, koska Skripalit, Navalnyi ja ”Putler”.

Toistan itseäni, mutta arvelen, että tulevaisuuden määrittelevät sivilisaatiovaltiot: uudet valtakeskukset, Kiina etunenässä, astuvat esiin länsimaiden varjosta ja ottavat paikkansa. Tässä järjestyksessä Suomi kuuluu joko ”eurooppalaiseen suureen tilaan” – mikäli euroalue ylipäänsä onnistuu pysymään koossa – tai sitten päädymme osaksi uutta venäläistä etupiiriä.

Joka tapauksessa vanha maailmanjärjestys menee uusiksi ja Karl Haushoferin geopoliittinen visio saattaa toteutua. Moskova ja Peking ovat jo strategisia kumppaneita, Berliinin ja Pekingin liitto on työn alla ja nyt odotellaan, onnistuuko Berliinin ja Moskovan normalisoida molempia osapuolia hyödyttävä suhteensa. Yhdysvalloilla on täysi työ yrittää saada oma tonttinsa järjestykseen; tällä välin euraasialainen vuosisata voi alkaa.

Valtioetuun perustuva politiikka pitää huolen siitä, että geopolitiikka korvaa vanhentuneet ideologiat ja realismi – joka rinnastetaan joidenkin mielissä hölmösti ”suomettuneisuuteen” – palaa ulkopolitiikkaan myös Suomessa. Kansallismielistenkin olisi aika tiedostaa maailmanpoliittiset realiteetit, eikä elää menneisyyttä uusiksi sinimustissa fantasioissaan.

Jos tutustuu geopolitiikan historiaan ja sen keskeisiin ajattelijoihin, ei voi välttyä törmäämästä saksalaiseen Karl Haushoferiin (1869-1946), jonka syntymäpäivä tänään on.

Haushoferin mainetta geopoliitikkona ovat loanneet hänen yhteytensä aikansa johtaviin kansallissosialisteihin, kuten Rudolf Hessiin. Jotkut tutkijat ovat syyttäneet Haushoferia myös natsien elintilateorian kehittämisestä.

Vaikka Haushofer sukkuloi kansallissosialistien sisäpiirissä, ei hänen näkemyksillään ollut suurta painoarvoa natsi-Saksan ulkopolitiikassa. Haushofer ei myöskään hyväksynyt Hitlerin sisä- ja ulkopolitiikkaa. Tämä ei yllätä, kun tutustuu Haushoferin geopoliittisiin kirjoituksiin.

Haushoferin poika Albrecht osallistui Hitleriä vastaan suunnattuun, heinäkuun 20. päivän salaliittoon, joka huipentui attentaattiyritykseen. Albrecht teloitettiin ampumalla 23. huhtikuuta 1945. Myös isä-Karlia epäiltiin osallisuudesta ”operaatio Valkyyriaan” ja hän viettikin kuukauden päivät kuulusteltavana Dachaun keskitysleirillä. Sodan jälkeen myös liittoutuneet kuulustelivat Haushoferia, mutta häntä ei asetettu syytteeseen sotarikoksista. Haushofer vaimoineen teki itsemurhan 9. maaliskuuta 1946.

Aristokraattisuvusta lähtöisin oleva Haushofer aloitti sotilasuran vuonna 1887. 1900-luvun alussa hän opetti Baijerin sotilasakatemiassa taktiikkaa ja sotahistoriaa. Alkuvuodesta 1907 hän sai komennuksen divisioonan esikuntaupseeriksi syrjäiseen Landauhun. Tyytymätön Haushofer haki muihin tehtäviin ja vielä samana vuonna hänet valittiin Tokion sotilasasiamieheksi.

Haushofer saapui Japaniin helmikuussa 1909. Hän oli hyvin kiinnostunut maan historiasta, kielestä ja kulttuurista ja komennuksensa aikana hän pääsikin tutustumaan Japanin korkeimpiin piireihin. Haushofer teki matkoja myös Japanin valloittamille alueille Koreaan, Mantšuriaan ja Kiinaan.

Haushoferin Japanin komennus päättyi vuonna 1910 ja hän palasi Saksaan Venäjän halki junalla. Menomatkalla Haushofer tutustui brittien merivoimiin ja sen siirtomaajoukkoihin. Sotilasasiamiehenä hän pani merkille Japanin pyrkimyksen laajentaa vaikutustaan Itä-Aasiassa sekä tunnisti Venäjän alueellisen vallan. Kotona Saksassa Haushofer luennoi ja kirjoitti havainnoistaan artikkeleita.

Armeijauransa jälkeen Haushofer opetti maantiedettä Münchenin yliopistossa ja vuonna 1924 hän perusti geopoliittisen tutkimuslaitoksen, joka alkoi julkaista aikakauskirjaa Zeitschrift für Geopolitik. Samana vuonna hän kirjoitti merkittävimmän kirjansa, Geopolitik des Pazifischen Ozeans. Teoksessaan Haushofer kannusti Saksan poliittista johtoa lähentymään indopasifisen alueen maiden, Intian, Kiinan ja Japanin kanssa. Tällainen geopoliittinen yhteys toimisi hänen mielestään tehokkaana vastavoimana brittien ja amerikkalaisten merivalloille.

Haushofer oli opiskellut Friedrich Ratzelin, Rudolf Kjellénin ja Halford Mackinderin geopoliittisia teorioita. Haushoferin mielestä brittiläisen Mackinderin vuonna 1904 julkaistu The Geographical Pivot of History oli merkkiteos. Kuten Ratzel ja Kjellén, myös Haushofer ajatteli kansallisvaltioiden olevan eläviä organismeja, jotka syntyivät, elivät ja lopulta kuolivat. Jo omana aikanaan Haushofer ennakoi, että tulevaisuudessa Intian ja Itä-Aasian ikivanhat kulttuurit ja valtiot tulisivat nousemaan.

1930-luvulla Haushofer kritisoi Japania Kiinan miehittämisestä, arvellen sen olleen virheliike, joka tulisi vielä kostautumaan. Samasta syystä hän vastusti myös Saksan hyökkäystä Neuvostoliittoon kesäkuussa 1941. Haushofer toivoi sen sijaan mannertenvälisen Euraasian blokin syntyvän vastustamaan angloamerikkalaisia merivaltoja. Japani johtaisi Aasian aluetta ja Saksa Eurooppaa, molempien valtioiden tehdessä yhteistyötä Neuvosto-Venäjän kanssa. Ajatus oli hyvä, mutta Haushofer aliarvioi nationalismin voiman sekä suurvaltojen keskinäisen kilpailun.

Haushofer piti suurimpana saavutuksenaan vuonna 1930 Moskovassa solmittua Saksan ja Neuvostoliiton hyökkäämättömyyssopimusta eli ns. Molotov-Ribbentropin sopimusta. Sopimus synnytti myös kaupankäyntiä: Neuvostoliitto sopi viljan raaka-aineiden ja öljyn toimituksesta Saksaan.

Sopimuksen salaisessa lisäpöytäkirjassa suurvallat sopivat Suomen, Baltian maiden, Puolan ja Romanian jakamisesta. Tällainen etupiirijako saattaa kuulostaa pahaenteiseltä, mutta se oli esimerkki aikansa suurvaltapolitiikan ja geopolitiikan kiemuroista. Molempia osapuolia hyödyttävän sopimuksen myötä kaksi Euraasian suurvaltaa olivat löytämässä toisensa.

Jos Hitler ja Stalin olisivat kyenneet luomaan ”euraasialaisen akselin” Haushoferin toiveiden mukaisesti, maailmansota olisi voinut päättyä toisin. Saksan ja Neuvostoliiton uusi välirikko johti kuitenkin toisenlaiseen lopputulokseen. Molotov–Ribbentrop-sopimus raukesi Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon kesäkuussa 1941 ja loppu onkin historiaa.

Haushoferin natsitausta ei ole onneksi estänyt geopolitiikan tutkijoita ja valtiomiehiä tarkastelemasta hänen ajatuksiaan. Aivan kuten tämä saksalainen geopolitiikan pioneeri arvioi jo yli yhdeksänkymmentä vuotta sitten, Kiina on nousemassa suurvalta-asemaan. 2000-luvulla globaalin geopolitiikan painopiste on siirtymässä Aasiaan.

Tarkkanäköinen Haushofer aavisti asioiden kulun jo vuonna 1939. ”Jos voisi syntyä imperiumi, jolla olisi Japanin sielu Kiinan ruumiissa, se olisi voima, joka jättäisi varjoonsa jopa Venäjän ja Yhdysvaltojen imperiumit”, hän kirjoitti. Epäilemättä Haushoferia saattaisi ilahduttaa Kiinan ja Venäjän nykyinen strateginen kumppanuus. Jos vielä Saksa karistaisi Yhdysvaltojen ikeen ja normalisoisi suhteensa Venäjään, Haushoferin ”euraasialainen visio” saattaisi toteutua jossakin muodossa.

Väitän, että Yhdysvallat ei halua yhtenäistä Eurooppaa, vaan heikon mantereen, jonka valtioita Washington voi käyttää hyväkseen omien intressiensä mukaisesti. Aiemmin tämä epäkiitollinen alamaisen rooli on euroatlantisteille kelvannut, mutta viimeistään Trumpin presidenttikauden turbulenssi on muuttanut asennetta.

Trump määräsi jokin aika sitten osan amerikkalaisjoukoista vedettäväksi pois Saksasta, mikä järkytti jenkkien läsnäoloon tottuneita. Virallinen selitys oli, että Amerikassa ollaan petytty siihen, että Berliini on valmis maksamaan mieluummin venäläisestä kaasusta kuin Washingtonin ”suojelusta”. Trump on valittanut jo vuosia, että Yhdysvaltoja käytetään hyväksi ja euromaat, Saksa eritoten, eivät maksa tarpeeksi meren takaiselle mafiosolle.

Kuitenkin vain kuutisen tuhatta sotilasta palaa kotiin Yhdysvaltoihin, loput sijoitetaan muihin, Washingtonille yhä uskollisiin euromaihin, kuten Italiaan, Belgiaan sekä Baltian maihin. Aina innokas Amerikan vasalli Puola halusi lisää amerikkalaissotilaiden ”suojelua”, mutta saakin vain tuhat uutta sotilasta. Heitäkään ei sijoiteta provosoivasti Venäjän rajalle kuten Puolassa varmasti toivottiin, vaan aivan Saksan tuntumaan.

Trumpin hallinto haluaa rahastaa jäljellä olevalla valta-asemallaan ja sotilasmahdillaan, mutta asioiden yksityiskohtaisempi tarkastelu paljastaa, että meneillään on merkittävämpi muutos. Washington on menettämässä otteensa Euroopasta ja tapahtumat Saksassa voivat olla alkua dominoefektille. Berliinille vihoitteleva Washington siirtää myös amerikkalaisjoukkojen Euroopan päämajan Saksan Stuttgartista Belgiaan.

Suomalaisatlantistit pelkäävät joutuvansa valitsemaan Yhdysvaltojen ja EU:n välillä, vaikka tähän asti on saatu amerikkalaistua rauhassa euroilla maksaen. Ranskalais-saksalaisen liittouman myötä Yhdysvalloilla on vastassaan vakavasti otettava geopoliittinen kilpailija Euroopassa. Uudessa tilanteessa niinistöläiset haluavat turvautua edes tähän, kuten presidentin viimeisin puhe paljasti. Unioni on tähän saakka ollut Amerikalle alisteinen; Washington yrittää varmasti viimeiseen asti estää itsenäisemmän eurooppalaisen valtakeskuksen synnyn.

Miten tämä voitaisiin sitten estää? Rauhan ajan on päätyttävä Euroopassa, muuten amerikkalaisten ”suojelupalvelut” eivät kiinnosta enää ketään. Lähitulevaisuudessa euromaissa on siis odotettavissa levottomuuksia aivan kuten Lähi-idässä ja muuallakin, missä Yhdysvallat ajaa omia etujaan lumedemokratian ja ihmisoikeuksien nimissä. Voisiko siis olla, että esimerkiksi Ranskan keltaliivien liikehdintä onkin amerikkalaisohjattua värivallankumousta Macronia ja eurofederalisteja vastaan?

Eurooppa ei ole kyennyt normalisoimaan suhteitaan Venäjään, mikä lienee Washingtonille suuri helpotus. Venäjän uhkaa euromaille on pyritty paisuttelemaan määrätietoisella hybridivaikuttamisella ja muilla operaatioilla. Toisin kuin lännen valta(vale)media antaa ymmärtää, Venäjän ja Kiinan intresseissä ei ole heikko Eurooppa, vaan molemmat suurvallat ovat toivoneet euroalueesta itselleen kumppania kaupan ja teknologian saralla. Tämä ei Yhdysvalloille tietenkään sovi.

Myös Euroopassa on varauduttu muutokseen. Pari vuotta sitten Ranskan presidentti Macron sanoi haluavansa Venäjän mukaan eurooppalaiseen puolustusyhteistyöhön, mikä kuulosti jo paremmalta, mutta herätti varmasti huolta Yhdysvalloissa. Ei ihme, että Trump ei ole arvostellut Putinin Venäjää yhtä kovin sanoin kuin aiemmat amerikkalaishallinnot. Vaikka Trump jatkaisi presidenttinä toiselle kaudelle, Venäjä tuskin vaihtaa Kiinan kanssa solmittua strategista kumppanuuttaan epäluotettavaan yhteistyöhön Yhdysvaltojen kanssa.

Mutta spekuloidaan lisää. Jos Eurooppa päätyisi kaaoksen valtaan talouskriisin, sodan tai sisäisten levottomuuksien vuoksi, Yhdysvallat voisi esittää taas suojelijan roolia, rahastaa euromaita ja parantaa ennen kaikkea omaa asemaansa nyt, kun ollaan siirtymässä vanhasta tutusta kansainvälisestä järjestyksestä uuteen ja tuntemattomaan.

Yhdysvallat tarvitsisi ainakin osan euromaista apureikseen myös Kiinaa vastaan: löytyykö Washingtonilta tarvittavaa vipuvoimaa kiristää maat mukaan uuden kylmän sodan ”antikommunistiseen rintamaan”, jota on Suomessakin kuulutettu? Italiassa oikeistopopulistit ovat tähän jo valmiita.

Onnistuuko Euroopan palata geopoliittiseen ajatteluun ja muodostaa eurooppalainen ”imperiumi”? Vuonna 2008 globaaleja muutoksia arvioiva amerikkalaisraportti ennusti, että ”vuoteen 2025 mennessä EU on saanut päätökseen institutionaaliset uudistuksensa ja vakiinnuttanut itsensä poliittisena kokonaisuutena”. Amerikkalaisarvion mukaan unioni tulee kuitenkin olemaan hajanainen, sisäisesti riitaisa ”ontuva jättiläinen”, euroskeptisten kansalaisten muodostama yhteisö, jolla on vain vähän todellista kansainvälistä valtaa.

Tulevaisuuden skenaarioissa yksi vaihtoehto on, että Eurooppa on oma geopoliittinen poolinsa, oma napansa moninapaisessa maailmassa, joka sekä kilpailee että tekee yhteistyötä Yhdysvaltojen, Venäjän, Kiinan, Intian ja muiden valtakeskusten kanssa.

Euroalueen sisäistä epävakautta lisäävät pakolaisten ja maahanmuuttajien huomattava määrä eri jäsenmaissa. EU:n toimielimet yrittävät etsiä tapoja integroida maahanmuuttajia ja heidän lapsiaan paremmin. Samaan aikaan maahanmuuttokriittiset puolueet hyödyntävät syntyneitä jännitteitä poliittisesti.

Jos taas Yhdysvallat onnistuu iskemään lisää kiilaa euromaiden välille ja unioni hajoaa, voi käydä niin, että osa euromaista jää angloamerikkalaiseen valtapiiriin ja loput osaksi venäläistä maailmaa. Suomi jäisi tuolloin melko varmasti Venäjän etupiiriin, mikä kauhistuttaa sekä euroglobalisteja että angloamerikkalaista hegemoniaa haluavia. Tästäkin syystä Suomen eliitti on päättänyt puolustaa ”vahvaa unionia”. Yhteistyö Venäjän kanssa saattaa tosin tulla eteen sielläkin.

Yhdysvaltojen presidentinvaalien alla on nähty, kuinka jatkuvaa sotimista tukevat George W. Bushin kauden neokonservatiivit ovat siirtyneet tukemaan avoimesti Joe Bideniä Donald Trumpin sijaan. Suomessa kokoomuslainen verkkolehti raportoi asiasta ilmeisen tyytyväisenä.

Bidenin linjapuhe olikin kuin neokonservatiivien käsialaa. Siinä luvattiin tehdä ”paluu tulevaisuuteen”, jossa Yhdysvallat taas johtaa maailmaa. Jälleen kerran demokratia on uhattuna ja sitä Biden puolustaisi ”niin kotona kuin ulkomailla”. Retoriikan takaa pilkistelee vanha kehno interventionismi.

Biden olisi monille muutoksista huolestuneille tervetullutta paluuta tuttuun Amerikka-keskeiseen maailmanpolitiikkaan. Retoriikka ei olisi enää Trumpin tyyliin suoraa, vaan teennäisempää ihmisoikeus- ja vapausjargonia veristen vallanvaihto-operaatioiden kera. Hillary Clintonin häviöstä vieläkin järkyttyneet turpokeskustelijat toivovat Bidenin voittoa, jotta Trumpista, tuosta ”sääntöpohjaisen kansainvälisen järjestyksen” romuttajasta, päästäisiin vihdoin eroon.

Biden on arvostellut Trumpin ihailevaa suhtautumista ”šakkimestari” Putiniin ja muihin lännen kilpailijoihin ja luvannut, että hänen johdollaan Yhdysvallat antaisi kovan vastuksen sekä Venäjälle että Kiinalle. Myös Iranin uhkaan puututtaisiin, eikä ”diktaattorien” kanssa kaveerattaisi, kuten Trump on Bidenin mielestä tehnyt. Koronakriisiin Biden puuttuisi pikatesteillä ja koko maan kattavalla maskipakolla.

Lännen valta(vale)media hehkutti viime vaalien alla jo etukäteen Clintonin varmaa voittoa. Bidenin kohdalla on toimittu miltei samoin ja kommenteissa miehen esiintymisistä ei ole ollut objektiivisuuden häivääkään. Ettei vain ylimielisyys kostautuisi jo toistamiseen? Toisaalta on arvioitu, että äänestyksen jälkeen Biden julistautuu presidentiksi joka tapauksessa. Trump aiotaan kammeta ulos Valkoisesta talosta vaikka väkisin.

Vaikka suhtaudun Trumpiin erittäin kriittisesti, on Bidenin neokonservatiiveilta saama tuki muuttanut mieltäni sen verran, että Trump on nyt virallisesti kahdesta pahasta se pienempi. Neokonservatiiveilta ei hänelle ääniä heru, sillä Trumpin kaudella ei ole aloitettu uusia sotia. Biden taas on aina antanut tukensa Yhdysvaltojen runteluprojekteille, kuten Irakin sodalle.

Yhdysvallat tulee jatkamaan hybridisotaansa euraasialaisia valtoja vastaan, oli symbolisena johtajana marraskuussa kumpi tahansa. Koska Trumpin valinta ärsyttäisi niin monia rasittavia tyyppejä, toivon oranssimiehelle toista kautta ja samalla jatkoa Yhdysvaltojen valta-aseman hiipumiselle. Myös Mike Pompeolle Trump voisi antaa seuraavaksi potkut.

Moskovan Ranepa-yliopiston professori Vladimir Sokolov uskoo, että Venäjä, Valko-Venäjä ja Ukraina tulevat ”ennemmin tai myöhemmin” yhdistymään yhdeksi valtioksi, sillä ne jakavat yhteisen kulttuurin.

Sokolov uskoo, että näiden kolmen naapurimaan yhdistymistä jouduttaa ”länsimaisten arvojen yleinen rappeutuminen”. Itse lisäisin, että Vladimir Putinin pitkän aikavälin poliittisena tavoitteena lienee alusta asti ollut entisen Neuvostoliiton russofonisten alueiden uudelleenintegrointi Venäjään.

Antamassaan haastattelussa Moskovski Komsomolets-sanomalehdelle uuden ”venäläistä mielenlaatua” käsittelevän kirjansa johdosta, professori Sokolov sanoi, että ”itäslaavien sivilisaation” tulee päättää, haluaako se kulkea länsieurooppalaisten maiden suuntaan, vaiko seurata omaa polkuaan.

Sokolovin mielestä on ”tragedia, jos moderni Venäjä, Ukraina ja Valko-Venäjä päätyvät tekemään kaiken samalla tavalla kuin lännessä”. ”Kun Amerikka hiipuu pois, kaikki jotka ovat valinneet sen edustaman polun, tulevat myös häviämään. Vain ne valtiot, jotka kulkevat omaa tietään, tulevat selviytymään”, Sokolov arvioi.

Kysyttäessä mielipidettä Valko-Venäjän tapahtumiin, Sokolov kiistää ajatuksen, jonka mukaan Valko-Venäjän tulisi katsoa länteen. Hän ajattelee, että mitä tulee ”mentaliteettiin, historiaan, elämäntapaan ja kulttuuriin”, valkovenäläiset kuuluvat ensisijaisesti venäläiseen maailmaan.

”Kaikkien ihmisten näissä entisen Neuvostoliiton tasavalloissa tulisi ymmärtää, että erillämme olemme heikkoja”, Sokolov arvioi. Yhdessä Venäjä, Valko-Venäjä ja Ukraina ovat voimakkaita, mutta erillään ”helpommin tuhottavissa”. Tulevaisuus kuuluu sivilisaatiovaltioille.

Venäjä ja Valko-Venäjä ovat olleet valtioliitossa vuodesta 1999 saakka. Kansalaisilla on oikeus liikkua vapaasti maasta toiseen ilman viisumipakkoa. Valtioliittosopimusta allekirjoitettaessa tavoitteena oli lopulta yhdistää maat yhdeksi valtioksi, jolla olisi yhteinen valtionpäämies, parlamentti ja oikeuslaitos. 21 vuotta myöhemmin, nämä suunnitelmat eivät ole vielä toteutuneet.

Valko-Venäjän presidentinvaaleista alkaneen sisäpoliittisen kriisin ja ulkovaltojen sekaantumisen vuoksi, aika voi olla kypsä siirtää valtioliitto konkreettisemmin käytäntöön. Valko-Venäjälle paras vaihtoehto olisi syvempi integroituminen Venäjään eikä länteen.

Varakkaaseen juutalaisperheeseen Etelä-Venäjällä (nykyisessä Ukrainassa) 7. marraskuuta 1879 syntynyt Lev Bronstein liittyi jo varhain vallankumouksellisiin poliittisiin piireihin.

Vuonna 1898 Bronstein pidätettiin poliittisen toimintansa vuoksi ja hänet karkotettiin Siperiaan. Vuonna 1902 hän pakeni karkotuspaikastaan ulkomaille, jättäen jälkeensä vaimonsa ja kaksi lastaan. Hän otti tämän episodin jälkeen käyttöön Odessan vankilan päävanginvartijan nimen ”Trotski”, jolla hänet sittemmin opittiin tuntemaan.

Trotski päätyi Pariisiin, jossa hän toimitti radikaalia sanomalehteä yhdessä Vladimir Leninin kanssa. Jo tässä vaiheessa Trotskiin suhtauduttiin penseästi vasemmistolaisissa piireissä; hän tuntui olevan aina oppositiossa. Trotski meni uusiin naimisiin ja sai jälleen kaksi lasta.

Trotski palasi Venäjälle ja osallistui vuoden 1905 vallankumoukseen. Hänet valittiin Pietarin työläisten neuvoston johtoon, mutta uusi pidätys seurasi kansankiihottajaa pian sekä karkotus Siperiaan tammikuussa 1907. Trotski pakeni vielä samana vuonna Wieniin, jossa hän jatkoi kirjoittamista. Näihin aikoihin Trotski kehitteli myös ”jatkuvan vallankumouksen” teoriansa.

Helmikuun vallankumouksen puhjetessa Venäjällä, kosmopoliitti Trotski oleili Yhdysvalloissa. On väitetty, että Trotskin taustarahoittajina olisivat toimineet varakkaat amerikkalaispankkiirit kuten Jacob Schiff. Trotskin suosioon New Yorkin juutalaisyhteisössä vaikutti myös hänen mielipiteensä, jonka mukaan tsaari oli antisemitisti.

Vallankumouksen jälkeen Trotski palasi Venäjälle vuonna 1917. Hän liittyi aluksi sosiaalidemokraatteihin ja myöhemmin bolševikkeihin. Trotski nousi lopulta bolševikkipuolueen johtoon ja lokakuun vallankumouksen jälkeen hänestä tuli uuden hallituksen sotilas- ja laivastoasiain kansankomissaari.

”Puolustusministerin” tehtävissä Trotski oli luomassa puna-armeijaa ja vaikuttamassa bolševikkien voittoon Venäjän sisällissodassa. Hän oli omalta osaltaan vastuussa teloituksista, Kronstadtin kapinan kukistamisesta ja bolševikkivastaisen toiminnan väkivaltaisesta tukahduttamisesta.

Leninin kuoltua vuonna 1924, Trotski oli hänen seuraajaehdokkaanaan Neuvostoliiton johtoon. Tätä lännen varhaiset globalistit olivat odottaneet. Stalinin ja keskuskomitean enemmistön onnistui kuitenkin syrjäyttää Trotski puoluejohdosta. Merkittävät ideologiset erimielisyydet olivat yksi syy Trotskin ja Stalinin huonoihin väleihin. Trotski ajoi ”proletaarisen internationalismin” oppia Stalinin kansallismielisen geopolitikoinnin sijaan.

Trotskin kehittelemän ”jatkuvan vallankumouksen” teorian mukaan kommunistista vallankumousta olisi levitettävä Venäjän rajojen ulkopuolelle. Stalin ja hänen kannattajansa ajoivat puolestaan ”sosialismia yhdessä maassa”, jonka mukaan olisi keskityttävä Neuvostoliiton valtion rakentamiseen. Trotskista tämä oli kommunismin vääristelyä ja suorastaan ”kansallissosialismia”.

Helmikuussa 1929, Trotski karkotettiin lopullisesti Neuvostoliitosta. Trotski eli maanpaossa ensin Turkissa, myöhemmin Ranskassa ja Norjassa. Neuvostoliitto puuttui peliin ja Trotski joutui jättämään Norjankin. Trotski päätyi Meksikoon, jossa hän jatkoi kirjoittamista ja Stalinin arvostelemista.

Useiden salamurhayritysten jälkeen espanjalaissyntyinen stalinisti Ramón Mercader iski Trotskia jäähakulla päähän tämän toimistossa Meksikon Coyoacánissa elokuun 20. päivä vuonna 1940. Trotski kuoli saamiinsa vammoihin seuraavana päivänä sairaalassa. Trotski on haudattu nyt kotimuseona toimivan talonsa puutarhaan.

Trotskin kannattajat pitivät yllä Trotskin vuonna 1938 perustamaa kansainvälistä yhteistyöjärjestöä, ”neljättä internationaalia”. Erilaiset ryhmittymät hajosivat aina vain pienempiin marginaalisiin toimijoihin. Suomessa toimii yhä Sosialistiliitto (aiemmin ”Kommunistinuoret”), joka kuuluu trotskilaiseen ”kansainvälisen sosialismin” suuntaukseen.

Kaikki Trotskin ideologiset perilliset eivät ole jääneet marginaalivasemmistoon, vaan ovat siirtyneet valtavirran politiikkaan esimerkiksi Yhdysvalloissa. Moni trotskilainen päätyi niin sanotun ”neokonservatismin” kannattajaksi, jolla on ollut merkittävä vaikutus Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaan.

Neokonservatismissa vanha trotskilainen usko maailmanvallankumoukseen vaihtui yhden supervallan malliin: oppiin Yhdysvaltojen globaalista valta-asemasta ja liberaalidemokratian levittämisestä kaikkialle, vaikka sotilaallisin keinoin.

Ohuen ideologisen verhon takana on tavoitteena kuitenkin ollut aina vain pienen ylikansallisen piirin taloudellisen ja geopoliittisen hegemonian ylläpitäminen. Trotskilaistaustaiset talouseliitin edustajat ja poliitikot ovat ajaneet myös ajatusta ”globaalihallinnosta” ja ”uudesta maailmanjärjestyksestä”.

Korona- ja talouskriisin myötä on käynnissä ”suuri resetointi”, kuten Maailman talousfoorumin puheenjohtaja Klaus Schwab on esittänyt. Siinä missä Trotski tekopyhästi kritisoi Stalinin Neuvostoliittoa ”valtiokapitalismista” (hieman kuten lännessä nykyään kritisoidaan Kiinaa ja Venäjää), trotskilaiset globalistit ehdottavat nyt kriisiytyneen kapitalismin nollausta ja uudelleen käynnistämistä.

Kaavaillut uudistukset eivät kuitenkaan poista ongelman alkusyytä, eli riistokapitalismia itseään, eikä trotskilaisia globalisteja uhkaa kukaan edes jäähakulla.

Kun Valko-Venäjän opposition Svetlana Tikhanovskaja poseeraa valokuvassa värivallankumouksia tukevan ranskanjuutalaisen ”sotareportterin” ja miljonäärin Bernard-Henri Lévyn kanssa, voi päätellä, mille taustavoimille tämäkin ”oppositioehdokas” tekee työtään.

Tikhanovskajan tapaaminen Lévyn kanssa voi olla esimakua tulevasta Valko-Venäjän runtelusta. Lévy on ollut mukana monissa kumouksissa ja verisissä vallankaappauksissa, osoittaen aina äänekkään hyväksyntänsä länsiglobalistien vastustajien väkivaltaiselle syrjäyttämiselle.

Vuonna 1999, Lévy tuki serbejä vastaan taistellutta, CIA:n avittamaa ”Kosovon vapautusarmeijaa” ja kehotti Nato-maita pommittamaan Jugoslaviaa. Tällä välin vapautusarmeija teki omia iskujaan sekä sieppasi serbiviranomaisia ja siviilejä. Nato hoiti kuitenkin lopulta Serbian joukkoja vastaan suunnatut varsinaiset sotatoimet.

Samana vuonna Lévy suositteli länsimaita tunnustamaan tšetšeeniseparatistien ”Itškerian tšetšeenitasavallan” sekä tšetšeenikenraali Aslan Mashadovin, joka oli julistautunut ”tasavallan” presidentiksi. Alue vajosi pian anarkiaan ja siellä vahvistui ääri-islamilainen suuntaus.

Vuonna 2003, Lévy osoitti tukensa Mikheil Saakašvilille, joka nousi Georgian johtoon pitkäaikaisen presidentti Eduard Ševardnadzen syrjäyttäneessä niin sanotussa ”ruusuvallankumouksessa”. Tuolloinkin taustasyyksi kelpasi epäily vaalivilpistä.

Saakašvili aloitti valtaan noustuaan uusliberaalit talousuudistukset, jotka johtivat joukkoirtisanomisiin valtion ennen omistamissa yrityksissä (samaa on luvassa Valko-Venäjälläkin, mikäli värivallankumous onnistuu).

Vuonna 2008, Georgian ja Venäjän välille syttyi sota Etelä-Ossetiassa. Lévy pakkasi matkalaukkunsa ja lensi paikan päälle. Erikoismies kirjoitti sodankäynnistä ja antoi silminnäkijäkuvauksia tapahtumista, joita hän ei ollut edes nähnyt. Lévy vaati kansainvälistä yhteisöä painostamaan Venäjää kaikin sotilaallis-poliittisin keinoin.

Vuonna 2011 Lévy oli avainroolissa neuvoessaan Ranskan presidentti Nicolas Sarkozya, jotta tämä liittyisi Naton koalitioon ja tukisi kapinallisia ilmaiskuin Muammar Gaddafin ja hänelle uskollisten joukkojen kukistamiseksi. Aivan vastikään, tämän vuoden heinäkuussa, Lévy herätti närkästystä vierailemalla Libyan taistelukentillä ”Wall Street Journalin lähettämänä”.

Vuonna 2012 Lévy vaati ”sotilaallista interventiota” myös Syyriaan presidentti Bašar al-Assadin hallituksen kaatamiseksi. Lévyn toiveet ovat sittemmin toteutuneet ja Syyriaa on viime vuodet raunioitettu lännen ja sen rahoittamien jihadistiryhmien avulla. Myös Lévylle rakas Israel, jonka armeijan operaatioita ranskalaissionisti on päässyt seuraamaan, on ruhjonut Syyriaa laittomasti pommikoneillaan.

Vuoden 2014 helmikuussa, Lévy oli Kiovan Maidanin aukiolla tukemassa Ukrainan värivallankumousta ja presidentti Viktor Janukovytšin syrjäyttämistä. Lévy on vieraillut Ukrainassa uudestaan Petro Porošenkon presidenttikaudella ja onpa hänet kuvattu palaverissa myös sittemmin presidentiksi nousseen Volodymyr Zelenskyin kanssa.

Nyt Lévy on tukemassa Valko-Venäjän värivallankumousta, jonka tarkoituksena on kaataa Aleksandr Lukašenko ja asettaa nukkepresidentiksi Tikhanovskaja (tai joku muu lännen suunnitelmiin sopiva hahmo). Vallanvaihdon jälkeen maan ”demokratiakehitystä” ryhdyttäisiin tukemaan toden teolla läntisellä tuhokapitalismilla. Kaasu, öljy sekä geopolitiikan valtakuviot ovat tässäkin taustalla.

Pahan ilman lintu Lévy tuntuu olevan aina paikalla siellä, missä on odotettavissa vallanvaihto-operaatio, sodankäynti, hävitys ja kuolema. Niin nytkin Valko-Venäjän tapauksessa, jossa on lännen tuella osoitettu mieltä kohta kaksi viikkoa. Toivottavasti Lévyn ja kumppaneiden suunnitelmat eivät tällä kertaa toteudu.

Aleksandr Dugin on seurannut Valko-Venäjän tapahtumia ja kommentoi niitä kirjoituksessaan, joka on julkaistu myös konservatiivisen Izborskin klubin sivuilla.

Izborskin klubi on kansallismielisten venäläisupseerien, lehtimiesten, kirjailijoiden ja muiden tahojen ”kerho”, asiantuntijaorganisaatio, joka ajaa ”Venäjän imperiumia”.

Duginin mielestä venäläinen maailma, Russki mir, ”oli, on ja tulee olemaan olemassa”, mutta hän katsoo, ettei Venäjän ”nykyinen poliittinen järjestelmä” virkamiehineen ja poliitikkoineen aio eikä voi sitä kunnolla puolustaa.

”Se, mitä Valko-Venäjällä nyt tapahtuu, ei ole niinkään häpeäksi Lukašenkolle, vaan Venäjälle. Se on seurausta epäonnistuneesta Euraasian integraatiopolitiikasta”, Dugin arvioi. Nyt länsi yrittää rapauttaa Venäjän ja Valko-Venäjän valtioliiton ja saada uutta jalansijaa alueella.

”Venäjä on sekaannuksen tilassa”, politologi väittää. Maa ei ole edes Putinin johdolla täysin palautunut ”90-luvun globalistisesta miehityksestä”, eikä parantunut ”Gorbatšovin ja Jeltsinin aikakauden kansallisten etujen pettämisen epidemiasta”. Venäjän alaluisua on ”pehmennetty ja hieman hidastettu”, mutta nykypolitiikalla sitä ei voida loputtomasti estää.

Putinin hallinto lykkää vääjäämätöntä ja tarjoaa kansalaisille tilaisuuden nauttia olemassa olevista eduista. Ulkopuolelta Venäjää uhkaillaan edelleen, mutta tähän uhkaan ei täysipainoisesti vastata, vaan tilanteita väistellään. Venäläiset patriootit ovat huolissaan.

Jotta saavutetuista eduista voitaisiin pitää kiinni, täytyisi ”uhrata unelma venäläisestä maailmasta, sen sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta, ihanteista, kulttuurista, ja ihmisyydestä”, Dugin kritisoi venäläisen politiikan voimattomuutta. Suurvaltaidentiteetti tuntuu olevan hukassa, vaikka lännen informaatiovaikuttajat yrittävätkin luoda päinvastaisia uhkakuvia.

Kun epätyydyttäviä olosuhteita täytyy vain sietää, ihmisten tyytymättömyys tapahtumien kulkuun ja omaan osaansa lopulta purkautuu tavalla tai toisella. ”Jotain samansuuntaista on pienemmässä mittakaavassa tapahtunut Valko-Venäjällä”, Dugin olettaa.

Dugin katsoo, että Putin on menettänyt suurelta osin kannattajakuntansa entisen ydinjoukon eli isänmaallisten tuen. Ainoa syy, mikä on estänyt heitä siirtymästä suoraan vastarintaan Putinia vastaan, ovat hallintokoneiston liberaalit. Patriootit pidättäytyvät toimimasta nähdessään, että venäläiseliitin liberaalit vastustavat yhä Putinia.

Mutta jossain vaiheessa raja tulee vastaan, Dugin uskoo. Kukaan ei odota Putinilta enää mitään, siinä mielessä hän on presidenttinä jo ”rampa ankka”. Venäjän valtapuolueen ”Yhtenäisen Venäjän” tunnuslause on kuin entinen punk-rockin motto, ”ei tulevaisuutta”, Dugin synkistelee.

”Meille vakuutellaan, että Minskissä kaikki on hallinnassa”, Dugin sanoo. Hän pelkää, että Kremlin ainoa ”ovela suunnitelma” on sopia asiat Valko-Venäjän oppositiovoimien kanssa. Lännessä valta(vale)media yrittää edelleen pelotella, että Venäjä tekee sotilaallisen väliintulon naapuriinsa, mutta näin tuskin tulee käymään.

Pitääkö Venäjän jälleen kerran ”kiltisti niellä kaikki” ja antaa lännen toiveiden toteutua? Duginin mielestä Putin ajattelee liikaa sitä, ”millainen kuva hänestä jää tulevien sukupolvien muistoihin”. ”Putin on unohtanut venäläisen maailman ja hänet lähipiireineen tullaan muistamaan vain mitättömistä intresseistään”, venäläisfilosofi ennustaa.

Dugin on oikeassa siinä, että Venäjä ei voi jatkaa näin pehmeällä linjalla. Geopoliittisesti olisi tehtävä voimakkaampia siirtoja, eikä luovia vain diplomatian keinoin länttä hallitsevan eliitin hybridisodankäynnin kohteena. Ehkä tuleva talousromahdus luo perustan uudelle ajalle, jolloin Venäjänkään ei enää tarvitse mielistellä lännen finanssijärjestelmää ja olla sen mielivallan armoilla.