Kuukausi: huhtikuu 2022

Vuonna 1976 ilmestynyt elokuva nimeltä The Network (suomeksi ”Kasvot kuvaruudussa”) kertoo kuvitteellisesta televisiokanavasta nimeltä UBS, joka lähettää mitä tahansa sensaationhakuista ohjelmaa suurten katsojalukujen toivossa.

The Networkin paras osuus on siinä, että elokuvan kapitalistihahmon suulla tuodaan julki rahavallan ääriajattelua, jota yleensä pehmennetään näennäishumanistisella kielenkäytöllä.

Tämä satiirinen teos on entistä ajankohtaisempi, sillä tämän päivän rappeutuvassa maailmassa kaapin ja kapitaalin paikan määrää yhä korporatokratia, Lontoon ja Washingtonin juurettomien kosmopoliittien yhtiövalta, jonka toksinen talousliberalismi on mädättänyt yhteiskuntia toisen maailmansodan jälkeisessä järjestyksessä.

Ekonomisti Jeffrey Sachsin mukaan tämän ”yhtiövallan” voi Yhdysvalloissa tiivistää neljään voimakkaimpaan ryhmittymään, joita ovat ”sotateollinen kompleksi, Wall Street-Washington -kompleksi, öljy-liikenne-sotilaallinen -kompleksi ja terveydenhuolto -kompleksi”.

The Networkin on käsikirjoittanut Paddy Chayefsky ja ohjannut Sidney Lumet. Pääosissa esiintyvät Faye Dunaway, William Holden, Peter Finch ja Robert Duvall. Tässä kirjoituksessa esiteltävää Arthur Jenseniä esittää Ned Beatty. Elokuva voitti aikoinaan neljä Oscar-palkintoa, parhaan miespääosan, parhaan naispääosan, parhaan miessivuosan ja parhaan alkuperäiskäsikirjoituksen.

On kuvaavaa, että vuonna 2000 Yhdysvaltojen kongressin kirjasto valitsi elokuvan säilytettäväksi kansalliseen elokuvarekisteriin (National Film Registry), johon kootaan ”kulttuurisesti, historiallisesti tai esteettisesti merkittäviä” amerikkalaiselokuvia.

Vuonna 2005 kaksi Writers Guilds of America -järjestöä valitsi Chayefskyn käsikirjoituksen ”yhdeksi elokuvahistorian kymmenestä parhaasta käsikirjoituksesta”. Vuonna 2007 elokuva oli 64. sijalla American Film Instituten valitsemien 100 parhaan amerikkalaisen elokuvan joukossa.

Ohessa joitakin vapaasti suomentamiani repliikkejä elokuvasta. Ne kuuluvat kohtaukseen, jossa televisiokanava USB:n johtaja, kapitalisti ja arkkiglobalisti Arthur Jensen (Ned Beatty) selittää päähenkilölle, potkut saaneelle uutisankkuri Howard Bealelle (Peter Finch), millainen maailma hänen mielestään oikein on. Myös loppuun palanut Beale pääsee ääneen lopussa.

Globaalin kapitalismin maailmankuvaa esittelevän Jensenin palopuhe kuulostaa inhorealistisen todelliselta. Tuleeko tähän asiantilaan muutosta? Finanssieliitti on viime vuosina pyrkinyt paitsi näyttämään voimaansa poikkeusoloissa, myös hidastamaan talouden taantumaa, jonka pääomapiirit ovat itse ahneudellaan aiheuttaneet.

Kun pelissä ovat raha ja valta, valtioiden ja kansojen ahdingolla ei ole suurta merkitystä. Tässä näkymiä fiktiivisen Arthur Jensenin, mutta samalla myös tosielämän riistokapitalistien sielunmaisemaan. Kuulostaako tämä dollarihegemonin teknokraattinen asenne tutulta?

”Sinä olet vanha mies, joka ajattelee edelleen kansakuntien ja kansojen ehdoilla. Kansakuntia ei ole olemassa. Ei ole kansoja. Ei ole venäläisiä. Ei ole arabeja. Kolmatta maailmaa ei ole olemassa. Ei ole länttä.”

”On vain yksi järjestelmien kokonaisvaltainen järjestelmä, yksi laaja ja yhteenkietoutunut, vuorovaikutteinen, moniulotteinen, monikansallinen dollareiden valtakunta… Kansainvälinen valuuttajärjestelmä määrittää elämän kokonaisuuden tällä planeetalla. Se on asioiden luonnollinen järjestys nykyään. Se on asioiden atominen, subatominen ja galaktinen rakenne tänään!”

”Te istutte pienen 21-tuumaisen ruutunne äärellä ja ulisette Amerikasta ja demokratiasta. Amerikkaa ei ole olemassa. Ei ole demokratiaa. On vain IBM, ITT, AT&T ja DuPont, Dow, Union Carbide ja Exxon. Nämä ovat tämän päivän maailman kansakunnat.”

”Mistä luulet venäläisten puhuvan valtioneuvostoissaan, Karl Marxista? He ottavat esiin lineaariset ohjelmointikaavionsa, tilastolliset päätösteoriansa, minimax-ratkaisunsa ja laskevat liiketoimiensa ja investointiensa hintojen ja kustannusten todennäköisyydet aivan kuten mekin.”

”Emme enää elä kansakuntien ja ideologioiden maailmassa. Maailma on yhtiöiden kollegio, jota määräävät vääjäämättömästi liiketoiminnan muuttumattomat säännöt. Maailma on liiketoimintaa. Se on ollut sitä siitä lähtien, kun ihminen ryömi ulos alkulimasta.”

”Ja lapsemme elävät nähdäkseen sen… täydellisen maailman… jossa ei ole sotia tai nälänhätää, sortoa tai raakuutta. On vain yksi suuri ja ekumeeninen hallintayhtiö, jonka hyväksi kaikki ihmiset työskentelevät yhteisen voiton eteen, ja jossa kaikilla ihmisillä on osake. Kaikki tarpeet on tyydytetty, kaikki ahdistukset rauhoitettu, kaikki tylsyys huvitettu.”

Järkyttyneen uutisankkuri Howard Bealen oma puheenvuoro televisiossa ei herättänyt sympatiaa katsojissa. Se oli liian vakava, liian pessimistinen, liian totta. Hänen puheensa seurauksena katsojaluvut laskivat ja hänet aiotaan korvata uudella työntekijällä. Mutta se, mitä Beale sanoo, kuvastaa nykyhetkeä ja tulevaisuutta.

”Ei minun tarvitse kertoa teille, että asiat ovat huonosti. Kaikki tietävät, että asiat ovat huonosti. Se johtuu taantumasta. Kaikki ovat työttömiä tai pelkäävät menettävänsä työnsä. Dollarilla saa viidenneksen sen arvosta, pankit menevät konkurssiin, kauppiaat pitävät asetta tiskin alla. Huligaanit riehuvat kaduilla, eikä kukaan tunnu tietävän, mitä tehdä, eikä loppua ole näkyvissä.”

”Me tiedämme, että ilma ei kelpaa hengitettäväksi eikä ruoka syötäväksi. Istumme tuijottamassa televisiota, jossa joku uutisankkuri kertoo meille, että tänään tapahtui viisitoista henkirikosta ja kuusikymmentäkolme väkivaltarikosta, aivan kuin sen pitäisi olla niin. Tiedämme, että asiat ovat huonosti – pahemmin kuin huonosti.”

”Kauhistuneiden sielujemme syövereissä me tiedämme, että demokratia on kuoleva jättiläinen, kuolemansairas, rappeutuva poliittinen konsepti, joka kiemurtelee viimeisissä tuskissaan.”

”En tarkoita, että Yhdysvallat on maailmanvaltana mennyttä. Yhdysvallat on maailman rikkain, mahtavin, kehittynein maa, valovuosia edellä kaikkia muita maita. Enkä tarkoita, että kommunistit valtaavat maailman, koska he ovat meitäkin kuolleempia.”

”Se, mikä on tullut päätökseen, on ajatus siitä, että tämä hieno maa olisi omistautunut jokaisen yksilön vapaudelle ja kukoistukselle. Yksilö on mennyttä. Yksittäinen, yksinäinen ihminen on mennyttä. Jokainen teistä on mennyttä, koska tämä ei ole enää itsenäisten yksilöiden kansakunta.”

”On tullut aika kysyä, onko ’epäinhimillistäminen’ niin paha sana. Oli se sitten hyvä tai paha, asia vain on niin. Kaikista on tulossa humanoideja, androideja, jotka näyttävät ihmisiltä, mutta eivät ole sitä. Koko maailman ihmisistä, ei vain meistä [amerikkalaisista]. Me vain olemme pisimmälle kehittynyt maa, joten ehdimme ensin. Koko maailman ihmisistä on tulossa massatuotettuja, ohjelmoituja, numeroituja, tunteettomia olioita.”

Tässä vaiheessa monille lienee jo selvää, että Yhdysvallat ja Venäjä käyvät sijaissotaansa Ukrainassa, aivan kuten aiemmin tehtiin Syyrian maaperällä. Näin selvitellään tulehtuneita välejä ja tulevaa valtapoliittista asemaa uudessa, liberalismin jälkeisessä järjestyksessä.

Vaikka tämä kaikki saattaa olla vain synkkää keskuspankkiirien käsikirjoittamaa tuhokapitalismin teatteria, jossa oheisvahingoista ja ihmishengistä ei välitetä, nostetaan valtavirran analyytikoilta esiin vielä yksi ”vastuullista valtionjohtoa” peräänkuuluttava näkemys.

”Viimeisimpien lausuntojen perusteella voidaan päätellä, että Bidenin hallinto on yhä sitoutuneempi käyttämään Ukrainan konfliktia Venäjän vastaisen sodan käymiseen, jonka tavoitteena on Venäjän valtion heikentäminen tai jopa tuhoaminen”, kirjoittaa Anatol Lieven.

Bidenin ”kaganistinen” hallinto näyttää olevan valmis omaksumaan strategian, jota kylmän sodan aikaiset amerikkalaishallinnot pyrkivät suurella vaivalla välttämään. Sodan tukeminen Euroopassa voi eskaloitua Venäjän ja Naton väliseksi suoraksi sotilaalliseksi yhteenotoksi.

Lieven arvioi, että vaikka venäläisten keskuudessa esiintyykin kriittistä sodanvastaisuutta Ukrainan tapaukseen liittyen, ”sota amerikkalaisia Venäjän vahingoittamis- ja alistamisyrityksiä vastaan vetoaa yleisöön paljon voimakkaammin”.

Kiovassa vieraillessaan Yhdysvaltojen puolustusministeri Lloyd Austin totesi avoimesti, että Yhdysvallat haluaa nähdä ”Venäjän heikentyvän siinä määrin, ettei se voi tehdä sellaisia asioita, joita se on tehnyt Ukrainassa”.

Samana päivänä Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov totesi Venäjän televisiossa, että toimittamalla Ukrainalle raskaita aseita Nato on jo nyt ”pohjimmiltaan” mukana sijaissodassa Venäjän kanssa.

Moni on verrannut tilannetta Kuuban ohjuskriisiin. Lievenin mukaan, ”ihmiset ovat unohtaneet, kuinka lähellä ydintuhoa oltiin syksyllä 1962”. Kerrotaan, että ”jossain vaiheessa maailman kohtalo riippui yhden ainoan neuvostoliittolaisen merivoimien upseerin, Vasili Arhipovin, viisaudesta ja varovaisuudesta ydinsukellusveneessä”.

Venäjän heikentäminen ei ole ”välttämätöntä”, paitsi Yhdysvaltojen oman aseman pönkittämiseksi. Lievenin mielestä ”ei ole mitään merkkejä siitä, että Venäjä haluaisi tai edes voisi hyökätä muihin maihin”. Hänestä Venäjän armeija ei ole siinä kunnossa, että se kykenisi hyökkäämään Nato-maita vastaan.

Mitä tulee Georgiaan, Moldovaan ja Valko-Venäjään, Venäjä omaa jo ”tarvittavat asemat” näissä maissa. Jos taas on kyse ääri-islamististen liikkeiden torjunnasta Keski-Aasiassa ja muualla, ”Venäjän ja lännen edut ovat itse asiassa samansuuntaiset”, Lieven sovittelee.

Yhdysvalloissa ilmeisesti yhä kuvitellaan, että Ukraina voi kuin ihmeen kaupalla ”voittaa” sodan Venäjää vastaan oikeanlaisella kalustolla ja lännen tuella. Tässä yhteydessä Lieven kysyy, mitä tämä ”voittaminen” oikein tarkoittaa.

Ukraina ei voi edes länsimaiden avulla valloittaa helposti takaisin kaikkia Venäjälle ja venäläismielisille Donbassin separatisteille vuodesta 2014 lähtien menettämiänsä alueita. Tämä olisi vain ”resepti jatkuvaan sotaan ja ukrainalaisten valtaviin tappioihin ja kärsimyksiin”.

Putinin hallinnon jälkeenkään, yksikään Venäjän tuleva hallitus ei voisi suostua luopumaan esimerkiksi Krimistä, jonka valtaosa venäläisistä näkee olevan federaation ”kansallista aluetta”. Niinpä ainoa tapa nykyisen konfliktin ”voittamiseksi” amerikkalaisesta ja ukrainalaisesta perspektiivistä, tarkoittaisi Venäjän valtion tuhoamista.

Venäjän romahdusta on ennustettu jo vuosikymmenien ajan, mutta Ukrainan konflikti ja pakotepolitiikka saavat sitä tuskin aikaan. Lisäksi kannattaa muistaa, että vaikka Kiina on toistaiseksi ollut pidättyväinen tukiessaan Venäjää Ukrainan tilanteessa, Peking ei voi sietää Yhdysvaltojen strategiaa, jonka tavoitteena on Venäjän hallinnon kaataminen ja sitä seuraava Kiinan eristäminen.

Sotatila voi päättyä vain toisen osapuolen häviöön tai neuvoteltuun rauhaan. Jos Moskova Donbassin alueen vapauttamisen jälkeen tarjoaa tulitaukoa rauhanneuvottelujen pohjaksi, länsimaat joutuvat valinnan eteen: hyväksyvätkö ne tämän, vai jatkavatko ne Ukrainan yllyttämistä ja aseistamista vastaiskuihin?

Lieven kysyykin aiheellisesti, ”kuinka kauan Venäjä hyväksyisi tällaisen länsimaisen strategian, ennen kuin se päättäisi eskaloida tilannetta ja yrittää pelotella erityisesti eurooppalaisia niin, että he irtautuisivat Amerikasta ja pyrkisivät rauhansopimukseen”.

Kun otetaan huomioon heikentyvä taloustilanne, joka vain lisää polarisaatiota kansalaisten ja vallanpitäjien välillä, miten hyvin mediassa mainostettu ”lännen yhtenäisyys” säilyy näissä olosuhteissa? Esimerkiksi jatkokauden saanut Ranskan epäsuosittu presidentti Macron saanee kiittää onneaan, että häntä heiteltiin muutama päivä sitten vain tomaateilla.

Ylimielisimmät EU-maat kokevat epäilemättä vielä kovia. Venäjän kaasuhanat on nyt suljettu Puolaan ja Bulgariaan. Tällä välin monet eurooppalaiset yhtiöt ja muutamat valtiotkin käyvät kauppaa ruplissa Venäjän kanssa. Tältä osin Yhdysvaltojen ja EU:n yhteisrintama on jo alkanut rakoilla, vaikka lännellä lieneekin vielä lisäsuunnitelmansa Venäjän talouden heikentämiseksi.

Lieven vertaa, kuinka ”kylmän sodan aikana yksikään Yhdysvaltojen presidentti ei unohtanut, että Washingtonilla ja Moskovalla on kyky tuhota sivilisaatio ja lopettaa ihmiskunnan olemassaolo”. Ydinpelote riitti ylläpitämään tasapainoa muuten epävakaissa oloissa.

Nykyisten johtajien olisi myös muistettava, että ”kun molemmat osapuolet ryhtyivät Euroopan ulkopuolella käymään sijaissotiaan, seuraukset olivat tuhoisia heille itselleen ja vielä tuhoisampia niille kansoille, jotka joutuivat näiden suurvaltojen pelinappuloiksi”. Lieven kysyykin, ”emmekö ole todellakaan oppineet historiasta mitään?”

Pridnestrovian moldovalainen tasavalta (Pridnestrovskaja Moldavskaja Respublika), lyhyemmin Pridnestrovia, jota kutsutaan muualla yhä nimellä Transnistria, on puolen miljoonan asukkaan tasavalta, joka julistautui itsenäiseksi vuonna 1990.

Yksikään YK:n jäsenvaltio ei ole tunnustanut sitä omaksi maakseen (Kaukasuksen pienvaltiot Etelä-Ossetia, Abhasia ja Artsakhin tasavalta ovat ainoina maina tunnustaneet Pridnestrovian itsenäisyyden), vaan katsovat alueen kuuluvan yhä Moldovaan, ainakin teoriassa.

Neuvostoliiton kaatuessa, Moldova julisti romanian koko maan viralliseksi kieleksi. Tätä eivät Transnistrian asukkaat hyväksyneet, vaan alue julistautui itsenäiseksi syyskuussa 1990, mikä taas johti sen ja Moldovan hallituksen väliseen sotilaalliseen yhteenottoon.

Avoin konflikti päättyi viimein kesällä 1992 Venäjän armeijan väliintulon jälkeen; itsehallinnolliseen tasavaltaan onkin tuon jälkeen sijoitettu venäläisiä sotilaita ylläpitämään rauhaa. Länsimaiden näkökulma on, että Venäjä miehittää aluetta.

Koska Ukrainan kriisi saattaa vuotaa yli rajojen Pridnestroviaan ja Moldoviaan, ryhdyin mielenkiinnosta perehtymään kyseiseen alueeseen, jota on myös ”Neuvostoliiton ulkomuseoksi” kutsuttu. Rauhallisempana aikana se olisi erikoinen matkailukohde alueen historiasta kiinnostuneille.

Kun Krimin niemimaalla järjestettiin vuonna 2014 kansanäänestys liittymisestä takaisin Venäjään, myös Pridnestrovia ilmaisi samanlaisen toiveen – merkittävä osa itsenäiseksi julistautuneen alueen väestöstä on aidosti Venäjä-mielisiä (vuonna 2006 Pridnestroviassa järjestettiin kansanäänestys, jossa 97 prosenttia äänestäneistä ilmaisi uudestaan tukensa itsenäistymiselle Moldovasta).

Venäjä ei kuitenkaan Ukrainan kriisin aikana ole tällaiseen siirtoon suostunut, vaikka Pridnestrovian väestöstä lähes kolmannes on venäjänkielisiä ja Moskovalla on läheiset suhteet alueeseen. Asiaa hankaloittanee sekin, että yhteinen maaraja puuttuu: välissä on vielä Ukraina.

Venäjä-mielisyys juontaa juurensa Neuvostoliiton hajoamisen aikana kärjistyneisiin kiistoihin alueen eri kielten ja etnisten ryhmien asemasta. Transnistria kuului Neuvostoliiton aikana yhdessä muun Moldovan kanssa ”Moldavian sosialistiseen neuvostotasavaltaan”.

Moldovassa esiintyi 90-luvun alkupuoliskolla haluja yhdistyä Romaniaan. Maan länsimielinen nykyjohto taas haluaa Euroopan unionin jäseneksi. Pridnestrovian tasavallassa enemmistöllä on myös Venäjän kansalaisuus.

Neuvostoliiton perintö elää vahvana Pridnestroviassa. Leniniä esittävä patsas on yhä jalustallaan pääkaupungissa, Tiraspolin hallintopalatsin edustalla. Pridnestrovia on säilyttänyt käytössä monia neuvostoaikaisia tunnuksia, kuten esimerkiksi sirpin ja vasaran lipussaan, sekä klassiset neuvostounivormut poliisivoimilla ja armeijalla.

Rakennuskanta ja arkkitehtuuri edustavat myös neuvostoajan ”brutalismia”. Tiraspolissa vierailleet kertovat entisten neuvostojohtajien mukaan nimettyjen katujen olevan siistejä ja symmetrisiä kukkaistutuksineen. Pridnestrovian kaupungit ja kylät tarjoavat aikamatkan neuvostoliittolaiseen tunnelmaan.

Tasavallalla on oma passinsa, rahayksikkönsä, keskuspankkinsa, sekä tullilaitoksensa. Virallisen hallinnon ohella yhteiskunnan mahtivaikuttajiin kuuluu myös vuonna 1993 perustettu Sheriff, entisestä KGB-upseerista miljardööriksi nousseen Viktor Gusanin perustama holding-yhtiö, jonka liiketoimet ulottuvat kaikkialle Dnestr-joen itärannalla.

Sheriff pyörittää huoltoasemia, kahta öljyvarastoa, paikallista mobiiliverkkoa, kuntosaliketjua, rakennusyhtiöitä, konjakkitislaamoa, leipomoita, jalkapalloseuraa, sekä toista alueen kahdesta tärkeästä mediayhtiöstä. Joidenkin arvioiden mukaan yhtiö vastaa noin 60 prosentista tasavallan taloudesta.

Pridnestrovia on ollut viime päivinä taas otsikoissa (suomalaismediassa käytetään tosin vain nimeä Transnistria), koska alueelle on tehty paikallisviranomaisten mukaan ”terrori-iskuja”. Yltääkö Ukrainan konflikti myös separatistitasavallan alueelle? Pridnestrovialaiset pelkäsivät tällaista jo Ukrainan vuoden 2014 vallanvaihdon jälkeen.

Maanantaina turvallisuusministeriön rakennusta Tiraspolissa ammuttiin kranaatinheittimillä ja Parkanyn kylässä sijaitsevaan sotilasyksikköön hyökättiin. Tiistaina tuntemattomat hyökkääjät räjäyttivät kaksi alueellisen radiokeskuksen antennia Grigoriopolin piirin Majakin kunnassa.

Paikalliset viranomaiset luokittelivat räjähdykset ja pommitukset terrori-iskuiksi. Ukrainan mukaan kyseessä oli Venäjän järjestämä provokaatio. Venäläismedioissa on puolestaan syytetty Ukrainaa, Moldovaa, Romaniaa ja Natoa hyökkäyksistä. Ukrainalaisjoukkoja on ollut Pridnestrovian rajan läheisyydessä jo vuosien ajan.

Pridnestrovian viranomaiset ovat pystyttäneet tarkastuspisteitä kaupunkeihin iskujen jälkeen, ilmoitti presidentti Vadim Krasnoselski tasavallan turvallisuusneuvoston kokouksen jälkeen tiistaina. Tasavaltaan on julistettu hälytystila ja turvatoimia on vahvistettu.

Presidentti Krasnoselski on kehottanut Ukrainan viranomaisia ”tutkimaan tiettyjen militanttiryhmien laitonta liikkumista ja niiden suorittamia terroritekoja Pridnestrovian alueella”. Myös Moldovan johtoa Krasnoselski on kehottanut olemaan provosoitumatta.

Pridnestrovian johto aikoo tehdä ”pian päätöksen” siitä, miten ”suojella tasavallan etuja”. Laajeneeko Ukrainan konflikti venäläismielisen Pridnestrovian alueelle ja kohti Moldovaa? Ottaako Kreml – Ukrainan alueiden ohella – separatistitasavallan lopulta osaksi Venäjän federaatiota, kuten sen asukkaat ovat jo pitkään halunneet?

”Kuin oppikirjaesimerkkinä Hollywoodin jatkuvuuseditoinnista, koronaviruksen vastaisen sodan rauhoittuminen on vaihtunut saumattomasti Ukrainan sodan kiihtymiseen, Vladimir Putinin korvatessa viruksen vihollisena numero yksi”, kirjoittaa Fabio Vighi.

”Jos hätätilasiirto oli ennakoitavissa, päällekkäisyyden ajoitus vaikutti lähes liian sujuvalta ollakseen uskottavaa. Tiedotusvälineiden luova koreografia on kuitenkin varmistanut yksiulotteisen esityksen Putinin sodasta ja lisännyt jopa erikoistehosteita sotapeleistä ja aiemmista katastrofeista”, italialaisajattelija laukoo.

Kun filosofi Jean Baudrillard kirjoitti, että ”Persianlahden sotaa ei käyty”, hän tarkoitti, että sen väkivaltaisuus ylikirjoitettiin mediaspektaakkeliksi (simulacrum), joka muutti sen ”hypertodellisuudeksi”: alkuperäistä tapahtumaa aidomman tuntuiseksi, mutta keinotekoisesti luoduksi kopioksi.

Koronavirus ja Venäjän erikoisoperaatio Ukrainassa ovat ”hypertodellisuuden empaattisia räjähdyksiä”. Ne lankeavat päällemme, ”peittäen kaiken todellisuuden monimutkaisuudessaan ja korvaten sen valmiiksi paketoidulla, vääränlaisten binääristen vastakohtien mallilla tyyliin terve/sairas, oikea/väärä, demokraattinen/fasistinen, hyvä/paha”.

”Miten muuten voisimme selittää Meta-alustojen (Facebookin ja Instagramin) päätöksen sallia käyttäjiensä vaativan väkivaltaa venäläisiä kohtaan (väliaikaisena muutoksena alustojen vihapuhepolitiikkaan)?”

”Tai Fjodor Dostojevskia käsittelevän yliopistokurssin keskeyttämisen, vain koska hän oli venäläinen? Tai yksityisen klinikan kieltäytymisen venäläisten ja valkovenäläisten potilaiden hoitamisesta? Eikö ole selvää, että pandemia ja Ukrainan tapaus käyttävät samaa sotastrategiaa?”

”Putinin sota on ihanteellinen jatko viruksen vastaiselle sodalle”, Vighi arvioi. ”Kaiken kattavana tavoitteena on hämärtää todellinen ongelma, joka on halvan rahan levittäminen velkaantuneeseen talouteen. Hätäsilmukka on aikamme makrotaloudellinen tapahtuma.”

Vighi tulee hieman valtavirran narratiivia vastaan ja toteaa, että toki Ukraina oli ”tikittävä, räjähdysvalmis aikapommi”. Naton itälaajentuminen oli huipentunut Ukrainan vallanvaihto-operaatioon vuonna 2014, joka, kuten politiikan tutkija John Mearsheimer äskettäin totesi, ”kaatoi venäläismielisen johtajan ja asetti tilalle amerikkalaismielisen”, osana suunnitelmaa ”tehdä Ukrainasta läntinen bulevardi Venäjän rajalla”.

Nato toimi täysin tietoisena siitä, että Venäjälle sen sopimus Ukrainan kanssa olisi yhtä kuin sodanjulistus – tätä asiantilaa Putin oli korostanut jo kuuluisassa puheessaan Münchenin turvallisuuspoliittisessa konferenssissa 11. helmikuuta vuonna 2007. Kollektiivinen länsi ei tietenkään voinut sietää Putinin näkemyksiä.

Vighi kääntää pyssynpiiput Atlantin tuolle puolen ja retorisoi: ”Jos Venäjällä olisi tällaista tykistöä saartamassa Yhdysvaltoja vaikkapa Kuubasta, Meksikosta tai Kanadasta käsin, sietäisikö Joe Biden (tai kuka tahansa muu hänen tilallaan) sitä? Siksi Ukrainan pommi oli vuosikymmeniä kestäneiden provosoivien liikkeiden jälkeen valmis räjähtämään.”

Finanssieliitti oli valmis ottamaan tästäkin tilaisuudesta kaiken irti. Aivan kuten koronaviruksen ”kapean mahdollisuuksien aikaikkunan” kohdalla, Vighi on sitä mieltä, että viime kädessä Ukrainan tapauksessakin on kyse ”makrotaloudesta”.

Syy on loppupelissä sellainen, ”jonka rahoitusanalyytikot ymmärtävät todennäköisemmin kuin filosofit”. Pitkittynyt konflikti legitimoi lisävelan ottamisen, kun taas syyllisyys tulevasta taloudellisesta tsunamista lankeaa alustavasti Putinille.

Pohjimmiltaan länsimediassa demonisoitu Venäjän presidentti on sotilaallisilla toimillaan sallinut Yhdysvaltojen Federal Reserven (ja muiden suurten keskuspankkien) lykätä ultrafinanssoituneen talousjärjestelmän tilinteon päivää. ”Halpa velka sijoitettuna uuteen velkaan estää talouselämän Titanicia uppoamasta”, Vighi vatvoo.

Koska rahoitusvarojen kysyntää ylläpitää velan kysyntä, globaalit hätätilanteet varmistavat lainanoton tarpeen: tyhjästä luodaan vuoria halpaa käteistä rahaa, jota käytetään rahoitusvipuna. Lainanottohalu on nyt todella endeemistä, sillä se vaikuttaa myös reaalitalouteen, kotitalouksiin ja ennen kaikkea hallituksiin.

Tämän vuoksi ”globaalit hätätilanteet ovat keinotekoisen rahapoliittisen ekspansion pääasiallinen moottori, joka puolestaan edustaa kapitalistista pakotietä arvokriisistä, joka on vaivannut tuotantotapaamme kolmannesta teollisesta vallankumouksesta ja 1970-luvulla tapahtuneesta Bretton Woods -järjestelmän romahtamisesta lähtien”.

Edellä esitetystä syystä Vighin mielestä on oikeutettua väittää, että ”kaikki geopoliittiset tapahtumat saavat joko alkunsa, tai ovat vahvasti riippuvaisia siitä, mitä tapahtuu talouden Olympos-vuorella”.

”Putin-pandemian taustalla on siis sama juoni kuin koronapandemian taustalla: se myöntää keskuspankeille luvan jatkaa monumentaalista rahanpainatusta, joka piristää markkinoita samalla, kun ne luovat maailmantalouteen lisäpainetta. Tämä on nykykapitalismin yksisuuntainen katu.”

Vighi kehottaa pitämään kokonaiskuvan mielessä. ”Vuodesta 2009 lähtien kaikki suuret keskuspankit ovat olleet ennennäkemättömässä rahanluontihurmoksessa. Halvan velan tuottaminen toimii kompensoivana mekanismina vapaassa pudotuksessa olevalle maailmantaloudelle, joka on yhä riippuvaisempi irvokkaiden mittasuhteiden omaavasta ’kaiken kuplasta’ (joka tietysti lopulta puhkeaa).”

Inflaatiopaniikissa oleva Fed avaa virallisesti ”uuden stagflaation aikakauden, joka johtaa takaisin 1970-luvulle – tosin ilman liikkumavaraa toistaa sitä, mitä tuolloin tehtiin romahduksen välttämiseksi”. ”Vain tätä taustaa vasten voimme ymmärtää nykyisiä hätätilanteita”, Vighi uskoo.

Sotatila tarjoaa Fedille ”ihanteellisen perusteen jarruttaa suunniteltua korkojen (rahan lainaamisen kustannusten) nousua”. Loppujen lopuksi sota on yleensä hyödyksi osakemarkkinoille – ”erityisesti silloin, kun se estää koronnostot, jotka paljastaisivat rakenteellisen kvantitatiivisen elvytyksen manipulatiivisen tempun, eli keskuspankin omaisuuserien oston”.

Mikäli Ukrainan tilanne kiristyy, sitä enemmän joukkovelkakirjamarkkinat vakiintuvat ja tuotot laskevat (joukkovelkakirjamarkkinat toimivat varhaisena indikaattorina mahdollisen markkinaromahduksen varalta). Lisäksi EU aikoo jatkaa vakaus- ja kasvusopimuksen poikkeuslausekkeen soveltamista, josta päätettiin vuonna 2020 koronaviruksen vuoksi, vielä tämän vuoden.

”Ukrainan kriisin aikapommi on velkakriisin aikapommin jatke”, Vighi kertaa. Jälkimmäinen edellyttää monivuotista määrällisen elvytyksen QE-järjestelmää, joka ”kalibroidaan globaalien hätätilanteiden syklisten peräkkäisyyksien avulla”. Keinovalikoimaan kuuluvat ”pandemiat, terrorikampanjat, ydinuhat, kauppasodat, sotilaalliset konfliktit tai, miksipä ei, avaruusolentojen laskeutuminen”.

Vallanpitäjät vetoavat kaaokseen aina tilaisuuden tullen ja vahvistavat sopivia viholliskuvia. Tapahtuipa se sitten mediassa tai todellisuudessa, hätätilakierre on tärkeä, koska se pitää rahahanat auki.

”Älkäämme unohtako, että pääoma on sokea prosessi, joka inhoaa pysähtyneisyyttä: sen on oltava jatkuvassa liikkeessä, vaikka liike tarkoittaisi yhä suurempien kestämättömien velkamäärien kerryttämistä”, Vighi huomauttaa.

Kohoava inflaatio – Ukrainan sodan, kuten myös koronaepidemiankin tapauksessa – helpottaa yhteiskunnan ”hallittua alasajoa” ostovoiman rapautumisen välityksellä. Rahoitusmarkkinoiden pelastaminen tarkoittaa nyt todellisen kysynnän vähentämistä. Ja koska Federal Reserve on ainoa, jolla on etuoikeus luoda dollareita tyhjästä, se on aina vähintään askeleen edellä.

Kuten Vighi on aiemmin havainnollistanut, ”Fedin tase oli alkanut paisua syyskuussa 2019, kun hiirellä napsautettuja tähtitieteellisiä määriä elektronista rahaa pumpattiin vaikeuksissa olevalle rahoitussektorille, sen keinotekoiseksi pönkittämiseksi”.

Kahden vuoden hellittämättömän pelonlietsonnan, tarinankerronnan ja rahan painamisen jälkeen, koronakertomus alkoi kuitenkin ”vanhentua ja käydä yhä ristiriitaisemmaksi – kuten kanadalaisten rekkakuskien protestit osoittivat”.

Vaikka ”koronakuolemat” ja ”tautitapaukset” eivät ole vähenemässä, talous tarvitsi Vighistä ”uuden kauhutarinan hyödynnettäväksi, uuden peiton, jonka heittää maailman päälle”. Tämä on erityisen kiireellistä nyt, kun rahoitusolot ovat tiukimmillaan sitten vuoden 2016. ”Jos Fed nostaisi jalan pois rahapolitiikan kaasulta, maailma syöksyisi ennätysajassa täysimittaiseen taantumaan.”

Varoen improvisoimasta sotilaallista vastausta, joka johtaisi maailmanloppuun, länttä hallitseva eliitti käy nyt epäsymmetristä sotaa Venäjää vastaan. Tämä iskee ennen kaikkea puolustuskyvyttömiin väestöihin sekä talouksiin, jotka ovat jo kärsineet kaksi vuotta kestäneen pandemian aiheuttamasta talouden supistumisesta. Kaasulaskut ja hyödykkeiden hinnat nousevat edelleen.

Mutta eikö tämä ole sitä, mitä schwabilainen Great Reset, ”suuri uudelleenkäynnistys”, vaatii, kun uusliberaali ”historian loppu” -fantasia ei toteutunutkaan? ”Energia- ja elintarvikekriisi on käsillä, mikä oikeuttaa sortavan sosioekonomisen politiikan jatkamisen – tarvittaessa myös sotatilalain käyttöönoton, kuten demokraattisessa Kanadassa hiljattain kokeiltiin”, Vighi viittaa.

Pitäisikö meidän siis siirtää geopoliittinen shakkilauta suosiolla sivuun ja keskittyä tapahtumien taustalla vaikuttaviin taloudellisiin syihin? Vighistä meidän tulisi ymmärtää, että ”ennennäkemättömän taloudellisen dopingin vuoksi, kapitalistiset yhteiskunnat ovat riippuvaisia peräkkäisistä globaaleista uhkista, joissa raja simuloidun ja todellisen riskin välillä on yhä ohuempi”.

”Nykyään pääoman lähes täydellinen irrottautuminen alkuperästään, arvoa tuottavasta työstä, tekee sen psykoottisen ytimen yhä näkyvämmäksi. Vaikka nykyinen hätätilanteiden hyväksikäyttö on luonteeltaan perverssiä, psykoottiset jaksot saattavat olla aivan nurkan takana”, Cardiffin yliopiston professori diagnosoi.

Kun valtamediassa keskitytään epäilemään Putinin terveydentilaa, ”nykykapitalismin hulluus ja rikollinen kutsumus” jäävät huomaamatta. Vighi toistaa keskeistä teesiään, jossa ”taloudellisen vipuvaikutuksen ylläpitämä räjähdysherkkä sosioekonominen järjestelmä tarvitsee epätoivoisesti jatkuvaa hätätilanteiden virtaa sekä Bond-pahiksen, jota syyttää”.

”Hätätilanteiden teollinen tuotanto” puolestaan edellyttää ”uskottavia toimijoita globaalilla näyttämöllä sekä yleisöä, joka on valmis järkyttymään kyynisestä mediapropagandasta”. Tästä esimerkkinä juutalaisomisteiset mediatalot ovat valkopesseet ja armahtaneet Ukrainan uusnatsipataljoonan, joka toimii nyt ”hyvien puolella”, dollarilännen tykinruokana Donbassin putinisteja vastaan.

Surullinen totuus on, että jos rahoituseliitti tarvitsee lisää syitä paisuttaa markkinoita painotuoreella käteisellä, Ukrainan konflikti saattaa entisestään kärjistyä. Mitään ei voida sulkea pois, kun tavoitteena on ”pidentää kuolemansairaan talousjärjestelmän elinikää”.

Vighi muistuttaa paradoksista, jonka pitäisi saada meidät ajattelemaan: samana päivänä, ”kun Putin hyökkäsi Ukrainaan ja hänet julistettiin uudeksi Hitleriksi”, rahoitusmarkkinat kirjasivat suurimman päivänsisäisen nousun sitten maaliskuun 2020, jolloin käynnistettiin elvytysohjelmat ”maailman pelastamiseksi koronavirukselta”.

Odotettavissa on siis ”pitkittyvä geopoliittinen kriisi, joka oikeuttaa, jopa vaatii, keskuspankkien toimia” sekä ”globaalin inflaation tsunami, lisää köyhtymistä ja halvan työvoiman joukkomuuttoa – ja kaikesta tästä syytetään Putinia”.

Myös ”pandemia” saattaa vielä tehdä paluun, sillä näin ”tuetaan meneillään olevia pyrkimyksiä rokotepassien globalisoimiseksi ja elämän digitalisoimiseksi”. Kuten olen itse esittänyt, gramscilainen interregnum, välitila ennen uutta maailmanjärjestystä, on todellista hirviöiden aikaa.

Jos taloudellinen ympäristö sitä vaatii, luvassa on ”lisää sotilaallista vahinkoa, jota aiheutetaan avuttomille väestöille, jotka ovat joutuneet kapitalistisen huijauksen keskelle”, uusia ”väärän lipun operaatioita ja disinformaatiokampanjoita”, sekä ”uusi asevarustelukilpa, jonka tavoitteena on kasvattaa pysähtyneitä bruttokansantuotteita kaikkialla maailmassa”.

”Venäjän hyökkäystä” lypsetään uskomattomalla tavalla, sillä mitä kauemmin se kestää, sitä enemmän rahaa lainataan elämiseen – juuri niin kuin tehtiin koronankin kanssa. ”Jos pandemiaa käytettiin peittämään kapitalismin rakenteellinen kriisi esittämällä se mikrobiologisena kriisinä, Ukrainan sota saavuttaa saman tarkoituksen sotilaallisin keinoin.”

”Nykyisin vallitseva rahapolitiikka on pelkkää hulluksi muuttunutta kriisinhallintaa: tuhoisaa kieltämistä, joka vain kiihdyttää yhteiskunnallisen uusintamistapamme romahdusta. Erilaista tulevaisuutta ei voida edes kuvitella, saati rakentaa, ellei tätä tiedosteta”, Vighi julistaa.

Korona-ajan rajoitusten luomia paineita puretaan nyt sotakiihkolla ja toisinajattelijoita, ”putinisteja ja Nato-vastaisia”, uhkailemalla. Aivan kuten ”pandemian” aikana vaadittiin universaaliksi lääkkeeksi kokeellisia rokotteita, Ukrainan konfliktin vuoksi apuun huudetaan Pohjois-Atlantin murhakoneistoa.

Sillä välin kun kiihtyneiden kansalaisten huomio kiinnittyy meneillään oleviin ulko- ja turvallisuuspoliittisiin prosesseihin, tai etäisen tykkitulen kumuun, keskuspankkiirit tekevät taustalla kyynisiä siirtojaan.

Dimitar D. Gueorguievin kirja, Retrofitting Leninism: Participation Without Democracy in China (Oxford University Press, 2021) selittää, miten Kiinassa avoin hallinto ja moderni tietotekniikka yhdessä ylläpitävät valvottua, mutta sosiaalisesti nopeasti reagoivaa järjestelmää.

Kiinan kansantasavalta on merkittävä poikkeus autoritaaristen hallintojen joukossa. Siinä missä suljetut järjestelmät uudistuessaan ja avautuessaan usein epäonnistuvat ja lopulta hajoavat, on kommunistinen puolue onnistunut kehitystyössään, kansan enemmistön arvostuksen yhä säilyttäen.

Syracusen yliopiston valtio-opin apulaisprofessori ja Wilson Centerin Kiina-tutkija Gueorguiev tarjoaa empiirisesti perustellun selityksen kirjassaan. Hänen mukaansa avain kommunistisen puolueen vallan säilymiseen on sen kyvyssä yhdistää autoritaarinen valvonta ja sosiaalinen osallisuus – tätä prosessia helpottaa moderni televiestintäteknologia.

Gueorguiev on tutkinut tilastotietoihin, tiedotusvälineiden raportteihin ja alkuperäisiin mielipidekyselyihin tukeutuen, miten yleisön panos vaikuttaa poliittiseen valvontaan ja politiikan suunnitteluun. Kirjassaan hän analysoi alhaalta ylöspäin suuntautuvaa edustusta ja koordinointia Kiinan paikallisissa lainsäädäntöelimissä.

Taustalla häilyy vallankumouksellisen kommunisti-ideologi Vladimir Leninin varjo. Leninistiset hallinnot, jotka syntyivät 1900-luvun alkupuolella, toivat esiin kiinnostuksen ruohonjuuritason osallistamiseen. Halu valjastaa kansalaisten panos byrokraattisen valvonnan ja suunnittelun käyttöön oli marxilais-leninistisen ajattelun peruspilari ja maolaisen poliittisen filosofian ydin.

Nykyteknologia tarjoaa tässä suhteessa merkittäviä etuja, jotta hallinnossa pysyttäisiin ajan tasalla ja sormi kansallisella hermolla. Gueorguiev väittääkin, että kommunistisen puolueen kiinnostus osallistavaa hallintoa kohtaan heijastaa yritystä päivittää leninistisen hallinnan mekaniikkaa, prosessia, jota kirjoittaja kutsuu kirjan nimen mukaisesti ”jälkiasennukseksi”.

Lenin vastusti demokraattista monipuoluejärjestelmää ”askeleena taaksepäin” vallankumouksen tiellä. Myös kiinalaisen, käytännössä yksipuoluevallan, etuna on ”kyky pohtia menneisyyttä ja nykyisyyttä, sekä suunnitella pitkälle tulevaisuuteen ilman, että on otettava huomioon rutiininomaisia poliittisia tai ideologisia siirtymiä”.

Gueorguiev esittää myös, että kommunistinen puolue tarkastelee menneisyyttään ja tulevaisuuttaan usein ”poliittisen epävarmuuden prisman” läpi, johtuen kulttuurivallankumouksen (1966-1974) ja vähemmässä määrin avautumisen ja uudistusten ensimmäisen vuosikymmenen (1979-1989) kokemuksista.

Kulttuurivallankumouksen aikana henkilökultti ja ideologinen kiihko ravistelivat kansalaisyhteiskuntaa, mikä johti järjestelmän suoranaisen romahduksen partaalle. Nyky-Kiinassa Maon ajan onnistumisia ja epäonnistumisia osataan jo arvioida kriittisesti.

1980-luvun lopulla hajauttaminen ja yksityistäminen heikensivät tavallisten kansalaisten oikeudellisia ja sosiaalista hyvinvointia edistäviä foorumeita, mikä nosti alhaalta ylöspäin suuntautuvaa painetta ja loi hallinnolle tarvetta korjata ilmoitettuja epäkohtia.

Kiinan nykyhallinto haluaa välttää molempien virheiden toistumisen. Kansalaiset voivat tehdä valituksia, esittää vetoomuksia, antaa vinkkejä korruptiosta ja kommentoida vireillä olevaa lainsäädäntöä internetin välityksellä. Gueorguiev katsoo, että verkkokanavat auttavat hallintoa hienosäätämään politiikkaansa ja lisäämään legitimiteettiään.

Ennen kaikkea Kiinan kommunistinen puolue kykenee hillitsemään ja hyödyntämään sosiaalisia jännitteitä ei-poliittisen osallistumisen ja teknologian avulla. Viime vuosien koronaepidemian aikana Xi Jinpingin hallinto on halunnut osoittaa tehokkuuttaan myös terveyshaasteen edessä, noudattamalla ”nollakoronastrategiaa” tiukkoine sulkutiloineen.

Kiistatta merkittävin esimerkki teknologisesta vallankumouksesta Kiinan hallinnossa on länsimaissa kohua herättänyt uusi sosiaalinen luottoluokitusjärjestelmä, joka on Gueorguievin mukaan ”seurausta vuosisatoja vanhasta leniniläisestä visiosta tietoon perustuvasta valvonnasta”.

Luottoluokitusjärjestelmän tarkoitus on auttaa hallintoa pääsemään eroon järjestelmällisistä heikkouksista useilla aloilla, kuten paisuneesta ja vanhentuneesta valtion pankkijärjestelmästä ja erittäin puutteellisesta kuluttajansuojainfrastruktuurista.

Kansalaisten oikeuksiin ja yhteiskunnalliseen asemaan järjestelmä ei vaikuta aivan sillä tavalla kuin lännessä on usein sensaationhakuisesti esitetty. Kiinalaisviranomaiset ilmoittivat jo hankkeen pilottivaiheessa, ettei luottoluokitusjärjestelmää voida käyttää kansalaisten rankaisemiseen, vaan se tapahtuu vallitsevan lainsäädännön puitteissa.

Digitaaliset innovaatiot informaation hallinnassa voivat rohkaista johtajia harkitsemaan kohdennettuja tukahduttamistoimia vaihtoehtona laajapohjaisille sosiaalisille menoille. Tämä on epäilemättä houkuttelevaa autoritaarisesta näkökulmasta, mutta väärinkäytettynä se voisi heikentää vallanpitäjien arvostusta. Tältä osin tiedonvalvonnan digitalisointi tarjoaa mahdollisuuksia valvonnan lisäämiseen, mutta myös riskejä.

Yksi keino suojautua tältä mahdollisuudelta on asettaa rohkeita tavoitteita, kuten kommunistisen puolueen ilmoittama suunnitelma poistaa köyhyys, laajentaa julkista terveydenhuoltoa ja eläkejärjestelmiä, sekä siirtyä jyrkästi fossiilisista energialähteistä uusiutuviin.

Tavoitteisiin on jo osin päästy. Kiina on noussut maailman köyhimpien ja vähiten kehittyneiden maiden joukosta Yhdysvaltojen taloudelliseksi kilpailijaksi. Eri puolilla Kiinaa teollisuus ja yhteisöt modernisoituvat ennennäkemättömällä vauhdilla ja investoinnit ovat lisääntyneet sillä seurauksella, että joidenkin kiinalaiskaupunkien taloudet kilpailevat jo monien pienten ja jopa keskisuurten maiden kanssa.

Vaikka on edelleen epävarmaa, suuntautuuko Kiina enenevässä määrin kohti huippuunsa viritettyä teknokratiaa, kungfutselais-kommunistista sekaideologiaa, vai molempia, on selvää, että he, jotka tulkitsivat Kiinan kansalaisia osallistavien uudistusten johtavan länsimaistyyppiseen ”demokratisoitumiseen”, ovat joutuneet pettymään pahasti.

Gueorguiev korostaakin koko kirjan ajan, että julkinen osallistuminen Kiinassa ylläpitää ja tarkentaa poliittista valvontaa. Järjestöllinen logiikka, joka tukee massojen osallistumista nykyisessä Kiinan kansantasavallassa, takaa myös massojen lokeroitumisen, poliittisen demobilisaation ja laajemminkin puolueen hallinnan.

Sikäli kuin osallisuuden ja valvonnan täydentävyys edelleen parantaa hallintoa, se vahvistaa vallassa olevan hallinnon turvallisuutta. Kiina näyttääkin olevan nykyään kauempana demokratiasta kuin kaksikymmentä, kolmekymmentä tai jopa neljäkymmentä vuotta sitten. Näin ollen ajatus siitä, että Kiina modernisoituessaan muuttuisi liberaaliksi demokratiaksi kiinalaisilla ominaispiirteillä, ei taida toteutua.

Vaikka Kiinan autoritaarista teknoyhteiskuntaa on helppo kritisoida, ei pidä jättää huomiotta sitä mahdollisuutta, että Kiinan valvontavaltio edistää parempaa hallintoa, sääntöjen noudattamista ja yleisesti ottaen järjestäytyneempää yhteiskuntaa. Tämä on itse asiassa Kiinan hallinnon julkilausuttu tavoite, jonka myös kansalaiset ovat epäsuorasti hyväksyneet.

Kun Neuvostoliitto romahti vuonna 1991, Kiinasta tuli tärkein sosialistinen hallinto länsimaisten demokratioiden hallitsemassa maailmassa. On ymmärrettävää, että esimerkiksi kehittyvissä maissa löytyy kiinnostusta länsimaisten hallintomallien vaihtoehdolle. Peking tosin väittää, ettei sen kansallinen vallankumous ole vientituote amerikkalaisen ”demokratian” tavoin.

Kiinan nykyaikaistuminen ja teknologinen kehitys on auttanut parantamaan autoritaarista hallintoa, mikä on tuonut Kiinan kansantasavallan entistä lähemmäs sen leninistisen alkuperän teknokraattista visiota ja päivitettyä ”proletariaatin diktatuuria”. Gueorguiev arvelee, että ”Kiinan malli” todennäköisesti herättää kiinnostusta muissakin valvontaan suuntautuneissa valtioissa.

Kiinan esimerkki toimii voimakkaana vastalauseena väitteelle, jonka mukaan valtion väliintulo ja talouden modernisaatio ovat yhteensopimattomia. Samoin niille, jotka ovat huolissaan demokraattisen populismin noususta, Kiinan teknokraattinen lähestymistapa on ymmärrettävästi puoleensavetävää.

Tässä kohtaa tosin täytyy huomauttaa, ettei länsimaissa toteutettava teknokratia, rikkaiden oligarkkien ohjaama järjestelmä, ole kiinalaisen ”sosialismin” matkimista, vaan samaa ylikansallista riistokapitalismia teknologisella kuorrutuksella. Lännessä kiinnostus rajoittuu digitalisaation eri mahdollisuuksiin, ei ”sosialismiin kansallisilla ominaispiirteillä”.

Gueorguievin tutkimus Kiinan ”osallistavasta autoritaarisuudesta” esittelee, miten leniniläinen malli toteutuu käytännössä nykypäivän Kiinassa, huipputeknologiaa ja kansalaisten aktivoimista hyödyntäen. Samalla se tarjoaa mielenkiintoisen silmäyksen kiinalaiseen hallintotapaan ja tulevaisuudennäkymiin.

Itseäni jäi tässä mietityttämään teknokratian vaikutus politiikkaan. Voiko tällainen kehitys tekoälyteknologioineen ja algoritmeineen – Gueorguievin mainitsema ”leninismin menestyksekäs automatisointi” – tehdä jonakin päivänä poliittisista puolueista ja ideologioista merkityksettömiä, aivan kuten automaatio ja robotiikka tekevät suuresta joukosta työväestöä tarpeettomia?

Kuten saksalainen Karl Richter on huomauttanut, erilaiset ajattelijat Aleksandr Duginista Francis Fukuyamaan tuntuvat olevan samaa mieltä siitä, että Ukrainassa ratkotaan maailmanjärjestystä. Tapahtumissa on lopulta kyse siitä, miltä tulevaisuuden maailma näyttää.

Ukrainan konfliktin lopputulos on ratkaiseva globaalin vallan uudelleenjaon kannalta. Joko länsi tai ”ei-länsi” (Venäjä, Kiina ja muodostuva Euraasia) voittaa. Siinä tapauksessa meneillään olevan siirtymän lopputuloksesta riippuu paljon myös oma tulevaisuutemme.

Suomella ei ole tällä hetkellä mahdollisuuksia, eikä edes halua ottaa puolueetonta kantaa. Sen on pakko osallistua blokkien vastakkainasetteluun ja se tulee – suuntaan tai toiseen – tuntemaan sen seuraukset. Jokaisen kannattaa pohtia, mitä lopputulosta pitää parempana henkilökohtaisten ja kansallisten intressien kannalta.

He, jotka tukevat estoitta Ukrainaa ja Natoa, tukevat samalla amerikkalaisen hegemonian jatkumista, länsimaisia lumearvoja ja ylikansallisen rahavallan riistokapitalismia. He tukevat sitä, että Euroopan maat pysyvät Washingtonin ja Lontoon pääomapiirien vasalleina, mukana ”kollektiivisen lännen” likaisissa sodissa, vallanvaihto-operaatioissa ja luonnonvarojen ryöstöissä.

Ukrainan nykyhallinnon suosija tukee samalla euromaiden taloudellista itsemurhaa energia- ja pakotepolitiikan avulla. Hän tukee länsimaisen eliitin pitkän tähtäimen ohjelmaa, joka on tuhoamassa perheet, terveyden, fyysisen koskemattomuuden ja henkilökohtaisen identiteetin, hävittämällä kaiken ”transhumanismin” syövereihin.

Voimmeko varmuudella sanoa, ettei Venäjä ole osa teknokraattisen eliitin ”suurta uudelleenkäynnistystä”? Korona-ajan pimeässä poliittisessa tilassa olen epäillyt, että kaikki ovat loppujen lopuksi samassa juonessa. Jos on pakon sanelemana osallistuttava suuren luokan huijaukseen, voi toki yrittää edes vetää kotiin päin.

Kaikesta huolimatta Richter on sitä mieltä, että ”Venäjä, Kiina ja muu Euraasia edistävät Yhdysvaltojen dollarin maailmanherruuden päättymistä, moninapaisen maailmanjärjestyksen syntymistä, perinteisten arvojen, kuten perheen, kodin ja identiteetin kunnioittamista ja länsimaisen liberaalin dekadenssin hylkäämistä”.

Kuten aina, geopolitiikan suuressa pelissä on nähtävissä runsain mitoin harmaan sävyjä: myös maat, kuten Venäjä ja Unkari, ovat osallistuneet maailmanlaajuiseen pandemiapeliin, osin rajuin toimenpitein. Myöskään Kiina, joka noudattaa yhä maailman tiukinta koronastrategiaa, ei välttämättä ole joka asiassa hyvä esikuva.

Vaikka maailmanjärjestys on muuttumassa, ei ole syytä odottaa Venäjän ”vapauttavan” meitä omilta poliittisilta eliiteiltämme. Toki jos amerikkalaisjoukot sotilastukikohtineen joskus työnnettäisiin ulos Euroopasta, se olisi tässä maailmankolkassa varsinainen kvanttihyppy, jonka seurauksia tuskin voisi ennakoida – ainakaan globaalin vallanjaon kannalta.

Kuten Richter aivan oikein arvioi, amerikkalaiset tuskailevat nyt sen kanssa, että ”he eivät enää pelaa Valioliigassa”. Kiina on diskvalifioinut Yhdysvallat viennin maailmanmestarina ja dollari on menettämässä asemansa. Intia ja Saudi-Arabia ovat tällä hetkellä ruplamaksun edessä, Euroopassa Orbánin linja saattaa edustaa uutta alkua.

Venäjällä ja Kiinalla on hypersooniset aseensa, mutta amerikkalaisilla mitä ilmeisimmin ei. Amerikkalaiset ovat putoamassa kakkosliigaan ja he kamppailevat vielä tällä hetkellä asian hyväksymisen kanssa. Muutama herkkä isku, joko sotilaallinen tai talouspoliittinen, voisi mahdollisesti osoittaa heille asioiden oikean laidan ja istuttaa hieman nöyryyttä entiseen hegemoniin.

Euroopan unioni on jo aktiivisen hajoamisen tilassa, mutta tätä eivät eurofederalismiin uskovat halua nähdä. Putin ei ole vielä edes kääntänyt kaasuhanoja kiinni, vaan ojentaa sovinnon kättä kaikista loukkauksista huolimatta. Bryssel on niin hullu, tai länttä hallitsevan eliitin armoilla, että ampuu mieluummin itseään jalkaan.

Euroopassa vallitsee levoton, gramscilainen interregnum, välitila: vaikka sodanjälkeinen, ”sääntöpohjainen kansainvälinen järjestys” on heikossa hapessa, ei mantereen omien voimien nousua ole näköpiirissä. Anglosaksit vaativat Saksaa ottamaan energiapakotteet käyttöön, vaikka seurauksena olisi syvä taantuma ja köyhyys.

Ehkä Saksa onkin anglosaksisten tahojen toissijainen kohde; nyt on hyvä tilaisuus tuhota Saksan teollisuus. Brittilordi Hastings Ismay kiteytti jo vuonna 1949 sotilasliitto Naton tehtävät Euroopassa ytimekkäästi kolmeen: ”pitää venäläiset ulkona, amerikkalaiset sisällä ja saksalaiset matalana”.

Karl Richter ajattelee hieman optimistisemmin ja toteaa, että nykyinen ”katastrofi voi avata uusia teitä, joita ei vielä tänään näy”. Lienee kuvaavaa, että seniilin Bidenin symbolisesti johtama, rappeutunut länsi, on menossa mailleen. Sitä odotellessa voi olla, kuten Richter esittää, että ”Euroopan arvot – todelliset arvot – säilyvät paremmin Moskovassa, kuin Brysselissä ja Washingtonissa”.

Amerikkalaisten akateemikkojen keskuudessa on tapahtunut mielenkiintoinen muutos: jos aiemmin vain realistit (kuten politiikan tutkija John Mearsheimer) pitivät Natoa syypäänä nykyiseen Ukrainan kriisiin, nyt jopa globalistit, kuten Jeffrey Sachs, tunnustavat asian olevan juuri näin. Sachs kertoo mielipiteensä kirjoituksessaan CNN:lle.

Sachsin mielestä Yhdysvaltojen strategia, jonka ”tarkoituksena on auttaa Ukrainaa voittamaan Venäjän hyökkäys asettamalla ankaria pakotteita ja toimittamalla Ukrainan armeijalle kehittynyttä aseistusta”, ei todennäköisesti tule onnistumaan.

Amerikkalaisekonomisti katsoo, että ainoa ratkaisu on neuvottelujen kautta syntyvä rauhansopimus. ”Sopimuksen aikaansaamiseksi Yhdysvaltojen olisi kuitenkin tehtävä kompromissi Naton suhteen, minkä Washington on toistaiseksi torjunut.”

Venäjän mukaan neuvottelut ovat ajautuneet umpikujaan. Ennen sotilaallisen operaationsa aloittamista Putin esitti lännelle luettelon vaatimuksista, joihin kuului erityisesti ”Naton laajentumisen pysäyttäminen”. Yhdysvallat ei ollut halukas sitoutumaan tähän, mutta Sachs arvioi, että nyt olisi ”aika tarkastella tätä politiikkaa uudelleen”.

Sachs lähestyy ulko- ja turvallisuuspoliittisten realistien kantaa. Hän sanoo, että Yhdysvaltojen ”asetoimituksia ja pakotteita koskeva lähestymistapa” saattaa kuulostaa vakuuttavalta ”amerikkalaisessa yleisen mielipiteen kaikukammiossa, mutta se ei toimi globaalilla näyttämöllä”. Yhdysvalloissa ja Euroopassakin pakotteilla on Sachsista ”vain vähän kannatusta” ja ”poliittisia vastareaktioita” saattaa nousta vielä lisää.

Lännessä on oletettu, että Ukrainan sotatoimien myötä olisi itsestään selvää, että Venäjä joutuisi hyljeksityn paariavaltion asemaan. Sachsin mukaan näin ei kuitenkaan ole: erityisesti kehittyvät maat ovat kieltäytyneet liittymästä lännen Venäjän-eristämiskampanjaan.

Epäonnistuminen näkyi viimeksi Yhdysvaltojen johtamassa äänestyksessä Venäjän poistamiseksi YK:n ihmisoikeusneuvostosta. ”On totta, että 93 maata kannatti siirtoa, mutta 100 muuta maata ei kannattanut sitä (24 vastusti, 58 äänesti tyhjää ja 18 ei äänestänyt ollenkaan). Vielä oleellisempaa on se, että näissä sadassa maassa asuu 76 prosenttia maailman väestöstä. ”

Yhdysvaltojen pakotepolitiikkaan liittyy ”lukemattomia ongelmia”, ekonomisti ruotii.
Ensimmäinen on se, että ”vaikka pakotteet aiheuttavat Venäjällä taloudellista ahdinkoa, ne eivät todennäköisesti muuta Venäjän politiikkaa millään ratkaisevalla tavalla”.

”Ajatelkaa Yhdysvaltojen Venezuelalle, Iranille ja Pohjois-Korealle asettamia ankaria pakotteita”, Sachs esittää. ”Ne ovat heikentäneet näiden maiden talouksia, mutta eivät ole muuttaneet maiden politiikkaa tavoitellulla tavalla.”

Toiseksi, ”pakotteita on helppo kiertää ainakin osittain ja ajan mittaan kiertoteitä tulee todennäköisesti lisää”. Amerikkalaisia pakotteita sovelletaan tehokkaimmin ”dollaripohjaisiin liiketoimiin, joissa on mukana Yhdysvaltojen pankkijärjestelmä”.

Maat, jotka pyrkivät kiertämään pakotteita, löytävät keinoja tehdä liiketoimia muiden kuin pankkien tai muiden kuin dollarimääräisten keinojen avulla. ”Voimme odottaa, että ruplina, rupiana, renminbinä ja muina valuuttoina kuin dollarin määräisinä tapahtuvien liiketoimien määrä Venäjän kanssa kasvaa”, Sachs ennakoi.

Kolmas ongelma on Sachsista se, että suurin osa maailmasta ei usko pakotteisiin. ”Kun lasketaan yhteen kaikki maat ja alueet, jotka ovat asettaneet pakotteita Venäjälle – Yhdysvallat, Yhdistynyt kuningaskunta, Euroopan unioni, Japani, Singapore, Australia, Uusi-Seelanti ja muutama muu maa – niiden yhteenlaskettu väkiluku on vain 14 prosenttia maailman väestöstä.”

Neljäs ongelma on ”bumerangivaikutus”. Venäjään kohdistuvat pakotteet eivät vahingoita vain Venäjää, vaan koko maailmantaloutta, mikä lisää toimitusketjujen häiriöitä, inflaatiota ja elintarvikepulaa. Siksi monet Euroopan maat jatkavat kaasun ja öljyn tuontia Venäjältä. ”Bumerangivaikutus vahingoittaa todennäköisesti myös demokraatteja marraskuun välivaaleissa, kun inflaatio syö äänestäjien reaalituloja”, Sachs arvioi.

Viides ongelma on ”Venäjän energia- ja viljanviennin joustamaton, hintaherkkä kysyntä”. Kun Venäjän viennin määrä vähenee, kyseisten hyödykkeiden maailmanmarkkinahinnat nousevat. Venäjä voi päätyä pienempiin vientimääriin, mutta lähes samoihin tai jopa suurempiin vientituloihin.

Kuudes Sachsin listaama ongelma on – yllätys, yllätys – geopoliittinen. ”Muut maat – ja ennen kaikkea Kiina – näkevät Venäjän ja Ukrainan sodan ainakin osittain sotana, jossa Venäjä vastustaa Naton laajentumista Ukrainaan. Siksi Kiina väittää toistuvasti, että sodassa on kyse Venäjän oikeutetuista turvallisuusintresseistä”, Sachs selittää.

Yhdysvallat sanoo mielellään, että Nato on ”puhtaasti puolustuksellinen liittouma”, mutta Venäjä, Kiina ja monet muut ovat toista mieltä. Sachs tietää syynkin. ”Ne suhtautuvat epäillen Naton pommituksiin Serbiaa vastaan vuonna 1999, Naton joukkoihin Afganistanissa 20 vuoden ajan syyskuun 11. päivän jälkeen ja Naton pommituksiin Libyaa vastaan vuonna 2011, jolloin Muammar Gaddafi syöstiin vallasta.”

Venäjän johtajat ovat vastustaneet Naton itälaajentumista siitä lähtien, kun se alkoi 1990-luvun puolivälissä Tšekin tasavallan, Unkarin ja Puolan kanssa. On merkillepantavaa, että kun Putin vaati Natoa lopettamaan laajentumisensa Ukrainaan, Biden kieltäytyi jyrkästi neuvottelemasta asiasta Venäjän kanssa.

Monet maailman maat, nouseva Kiina mukaan lukien, eivät tue Venäjään kohdistuvaa painostusta, joka voisi johtaa Naton laajentumiseen. ”Muu maailma haluaa rauhaa, ei Yhdysvaltojen tai Naton voittoa Venäjän kanssa käytävässä valtataistelussa”, Sachs esittää.

Yhdysvallat haluaisi nähdä Putinin voitetun sotilaallisesti, mutta Venäjä tuskin hyväksyy tappiota ja vetäytyy. Yhdysvaltojen ja Naton aseet voivat aiheuttaa Venäjälle valtavia kustannuksia, mutta ne eivät voi pelastaa Ukrainaa, joka tuhoutuu tässä prosessissa, varsinkin kun länsi pitkittää kriisiä.

Sachs katsoo, että nykyinen lähestymistapa ”heikentää taloudellista ja poliittista vakautta kaikkialla maailmassa ja voi jakaa maailman Nato-myönteisiin ja Nato-vastaisiin leireihin, mikä on pitkällä aikavälillä syvästi haitallista myös Yhdysvalloille itselleen”.

Amerikkalainen diplomatia rankaisee siis Venäjää, mutta sillä ei ole juurikaan mahdollisuuksia todelliseen menestykseen Ukrainassa, ”Yhdysvaltojen intressien edistämisen kannalta”. Todellinen menestys olisi se, että venäläisjoukot palaavat kotiin ja tilanne Ukrainassa vakautuu. Nämä tulokset voidaan saavuttaa neuvottelupöydässä.

Tärkein askel Saschista olisi, että ”Yhdysvallat, Nato-liittolaiset ja Ukraina tekevät selväksi, että Nato ei laajene Ukrainaan” Tuolloin Putinin kanssa samoilla linjoilla olevat maat ja ne, jotka eivät valitse kumpaakaan puolta, sanoisivat, että ”koska Putin on pysäyttänyt Naton laajentumisen, Venäjän on nyt aika poistua taistelukentältä ja palata kotiin”.

Sachs on vakuuttunut siitä, että Bidenin kovat puheet ”Putinin poistamisesta vallasta, kansanmurhasta ja sotarikoksista” eivät pelasta Ukrainaa. ”Asettamalla rauhan etusijalle Naton laajentumisen sijasta, Yhdysvallat saisi suuremman osan maailmasta tukijoikseen ja auttaisi siten tuomaan rauhaa Ukrainaan ja vakautta koko maailmaan”, amerikkalaistutkija uskoo.

Ainakaan vielä ei Washington jaa Sachsin näkemyksiä, vaan ”lisää suoraa sotilaallista tukea” – raskasta tykistöä ja miehittämättömiä lennokkeja – aiotaan yhä toimittaa Ukrainaan. Tällä välin venäläiset ovat täydellisesti saartaneet Mariupolin kaupungin ukrainalaisjoukot Azovstalin tehdasalueelle. Tapahtuuko pian ratkaiseva käänne?

Venäjän-vastaiset pakotteet ovat johtamassa vain länsimaiden omien talouksien heikentymiseen, inflaatioon ja työttömyyden nousuun, yleisen elintason laskuun ja kansalaisten säästöjen devalvoitumiseen.

Venäjä itse on kestänyt ennennäkemättömän paineen ja maan tilanne on jo vakiintumassa. Ruplan kurssi on palannut helmikuun alun tasolle. Kaiken aikaa luodaan myös vaihtoehtoista järjestelmää, joka ei ole enää vain ihmiskunnan kahtatoista prosenttia edustavan, länsikeskeisen ”kansainvälisen yhteisön” hallinnassa.

Korruption, uusnatsien ja oligarkkien ryvettämä Ukraina on ”voitolla” korkeintaan mielikuvituksen tasolla. Kun internetissä infosoditaan, oikeilla taistelukentillä venäläiskenraali Aleksandr Dvornikovin komentamat joukot jatkavat tehtäväänsä. Mitä Azovstalin jättitehtaan sisältä paljastuukaan?

Sillä välin, kun Venäjän sotilasoperaatio etnisten venäläisten asuttamassa Itä-Urainassa jatkuu, Ylen aamu-uutiset jakavat suomalaisille näyttelijä Zelenskyin suulla lännen tuottamaa propagandaa lähes päivittäin. Ukrainan presidentti kinuaa jatkuvasti vain lisää ”rahaa ja aseita”, ei koskaan humanitaarista apua.

Helsingin rautatieaseman salossa liehuu kuulemma tämän vieraan vallan sinikeltainen lippu? Senaatintorilla on aiemmin kokoonnuttu hyvesignaloimaan Ukrainan puolesta ekumaanisesti rukoillen. Samat kirkolliset tahot soittelivat vuosia sitten ”Aleppon kelloja”, kun länsirahoitteisia Isis-terroristeja pommitettiin Syyriassa.

Suomessa käydään keskustelua jäsenhakemuksen lähettämisestä Natoon. Julkisuudessa ei ole ihmetelty kansanedustajien enemmistön nopeaa takinkäännöstä Nato-kannoissa. Koreografia on todennäköisesti suunniteltu Suomen ulkopuolella ja poliitikot näyttelevät sovitusti mukana. Nyt pelätään lähinnä sitä, ettei Ruotsi seuraisikaan mukana.

Liki kaikki puolueet ovat kallistumassa Naton kannalle. Valtiojohto ei ole omaa Nato-kantaansa suoraan sanonut, mutta nyrpeistä ulostuloista selviää kyllä, mikä on ääneen lausumaton mielipide. Lännen-Saulin koko poliittinen ura on tähdännyt EU-jäsenyyden jälkeen tähän hetkeen, Suomen viemiseen Natoon ilman kansalaisäänestystä.

Venäjä on tietoinen siitä, että maatamme on määrätietoisesti ajettu kaikkiin läntisiin rakenteisiin. Kreml on varoittanut Suomea ja Ruotsia seurauksista, jos ne liittyvät Natoon. Varoitukset on annettu ”sekä julkisesti että kahdenvälisiä kanavia pitkin”. Venäjän mukaan Suomen poliittiselle johdolle on ”kerrottu, mihin tämä johtaa”.

Haluaisin olla väärässä, mutta ei ole poissuljettua, että Suomi joutuisi vielä aseelliseen konfliktiin Venäjän kanssa. Jos asiat menevät näin pitkälle, Venäjä tuhoaisi Suomen asevoimat ja ainakin osa Suomesta miehitettäisiin. Poliittiset marionettimme on saatu pelaamaan vaarallista peliä, jossa suomalaisten hyvinvoinnilla ja tulevaisuudella ei näytä olevan merkitystä.

Toivottavasti koko hanke vielä kaatuu ja sodan uhka väistyy. Maailmantalouden tilanne on jo katastrofaalinen ja Euroopan unioni saattaa itse elää lopun aikojaan. Saksassa, jossa kansalaisia on energia-ahdingon vuoksi kehotettu vähentämään suihkussa käymistä, virallinen inflaatio on jo ennätyskorkealla.

Osa suomalaisista on uhonnut sosiaalisessa mediassa olevansa mielellään köyhiä ja syövänsä vaikka nauriita, jos vain Putinin Venäjää siten saadaan rangaistua. Ulko- ja turvallisuuspolitiikkaakin tehdään nyt oudon tunnekiihkon vallassa. Kohtaako kärjistynyt retoriikka ja vastakkainasettelu pian karun todellisuuden?

Suomessa ja muissa EU-maissa Ukrainan tapahtumia seurataan tiiviisti valtamedian toimittajien tuotosten ja uutislähetysten kautta. Virallinen Ylen anti on sävyltään yksioikoista ja enimmäkseen lännen sekä Ukrainan hallinnon tuottamaa propagandaa kierrättävää.

Länsi-Aasiassa (länsimaisittain ”Lähi-idässä”) Venäjän erikoisoperaatio on myös näkyvästi esillä alueen sosiaalisessa mediassa. Paikalliset analyytikot seuraavat myös, miten internetissä suhtaudutaan näihin tapahtumiin ja niiden vaikutuksiin elämän ja politiikan eri alueilla.

Poliittisten ja ideologisten mieltymysten ja näkemysten sekoitus on kuitenkin erilainen kuin lännessä. Ukrainan tapahtumia kritisoivia syytöksiä kohdistetaan enemmän Yhdysvaltoihin ja sen liittolaisiin kuin Venäjän suuntaan.

”Tähän sävyyn on useita syitä”, sanoo tutkija Juri Zinin. ”Yksi tärkeimmistä on se, että käsitykseen tämän päivän todellisuudesta vaikuttavat ihmisten muistot, jotka liittyvät länsimaiden aiempaan ylivaltaan arabialueella. Paikallisyhteisöillä on tästä katkeria kokemuksia, jotka tavalla tai toisella ruokkivat haavoja, jotka eivät ole koskaan parantuneet.”

Vuosikymmenten aikana kerääntynyt ”länsivastaisuus” on saamassa uuden merkityksen. Tämän vuoksi ”monet arabimaailmassa eivät hyväksy Yhdysvaltojen retoriikkaa kansainvälisestä oikeudesta ja valtioiden suvereniteetista Ukrainan tapahtumien valossa”, Zinin esittää. Vertailukohtana viitataan usein suvereniteetin ja kansallisten oikeuksien loukkauksiin Palestiinan, Irakin ja Libyan tapauksessa.

Kiovan nykyhallinto on myös yrittänyt liittyä Yhdysvaltojen johtamaan länteen. Ukrainan hallinnon sanastokin on ”lainattu Venäjän vihollisilta ja pahantekijöiltä”. Konfliktin seuraajat arabimaissa kysyvätkin, ”taistelevatko ukrainalaiset kansallismieliset Venäjää vastaan itseään puolustaakseen, vai rynnätäkseen vain Yhdysvaltojen ja Naton hoiviin?”.

Arabimaailman sosiaalisessa mediassa Ukrainan tapahtumia ja länsimaiden reaktioita verrataan myös oman alueen konflikteihin, jotka eivät ole saaneet samanlaista kansainvälistä vastakaikua, eivätkä länsimaiset ihmiset liputa yhtä herkästi kaukaisempien konfliktien uhrien puolesta, jos ollenkaan.

”Lännen laaja mediakampanja Kiovan hallituksen puolesta herättää arabeissa epäilyksiä sen moraalisista lähtökohdista”, arvioi tutkija Zinin. ”Materiaalit ja tv-raportit, joissa ukrainalaisten kärsimyksiä tyrkytetään yleisön myötätunnon herättämiseksi, ovat niin aggressiivisia, että ne saavat aikaan juuri päinvastaisen vaikutuksen ja reaktion sosiaalisen median käyttäjien keskuudessa.”

Sosiaalisen median käyttäjien mukaan maailman tiedotusvälineet ja kyberavaruus pitävät paljon meteliä Ukrainan sodankäynnistä, mutta siitä, mitä todella tapahtuu, vaietaan ja sitä salataan paljon enemmän. Internetin käyttäjän ymmärrystä värittävät pitkälti ukrainalaisten ja läntisten disinformaation ja väärentämisen alalla toimivien tekijöiden tuotokset.

Arabialainen Misbar-sivusto, joka on vuodesta 2019 lähtien erikoistunut löytämään ja paljastamaan väärennettyjä tiedostoja verkkoyhteisöissä, on ollut aktiivinen tässä suhteessa. Viime viikkoina se on tutkinut ja paljastanut melkoisen määrän tällaisia tapauksia Ukrainassa, jotka perustuvat todennettuihin asiakirjalähteisiin.

Näihin kuuluvat erityisesti julkaistut kuvat Venäjän armeijan polttamista taloista Sumyn kaupungissa koillis-Ukrainassa. Misbarin mukaan nämä eivät ole mitään muuta kuin mediakuvia, jotka on otettu 2. helmikuuta 2020 tulipalon jälkeen Irshavan kaupungissa, Taka-Karpatian alueella Länsi-Ukrainassa.

Toinen esimerkki on video ukrainalaisten väitetyistä hyökkäyksistä venäläisiä panssariajoneuvoja vastaan Kiovassa. Tässäkin tapauksessa kyseessä oli väärennös: se oli kuvamateriaalia, jossa ukrainalaiset mielenosoittajat heittelivät Molotovin cocktaileja Ukrainan joukkojen kalustoa kohti mielenosoitusten aikana vuonna 2014.

Emiraattilaisjulkaisu viittaa Ukrainan presidenttiin, joka paisutteli länsimaisen tiimin tuella Venäjän operaation siviiliuhrien määrää. On myös todennettu, että monet ”sotarikosten” todisteeksi mainituista valokuvista ovat montaaseja, peräkkäisiä otoksia samasta tilanteesta. Algerialainen sanomalehti Le Jeune Indépendant kutsui Butšan verilöylyoperaatiota ”atlantistien uudeksi valheeksi Venäjän mustamaalaamiseksi”.

Arabimaailma ilmaisee siis ”epäluottamuksensa kansainvälistä järjestelmää kohtaan, joka on myötävaikuttanut alueen kriisiin ja kiirehtinyt Ukrainan avuksi, jättäen samalla huomiotta ne kielteiset asiat, joita on tapahtunut tai tapahtuu edelleen monissa arabimaissa”.

Saudiarabialaisen Okaz-sanomalehden mukaan arabit ja heidän kulttuurieliittinsä kallistuvat Venäjän puolelle Ukrainan asiassa. Itse arvioisin, että heidän suhtautumisensa on kuitenkin myös osoitus Kremlin onnistuneesta suhteiden rakentamisesta arabikumppaneihinsa viime vuosikymmenen aikana.

Moskovalla on erityisen läheiset suhteet Arabiemiraatteihin ja nämä kaksi maata tekevät yhteistyötä merentakaisissa peleissä eri puolilla Afrikkaa ja Länsi-Aasiaa. Samaan aikaan Emiraattien ja alueen muidenkin maiden suhde Yhdysvaltoihin on kiristynyt viimeaikaisten Bidenin ja edellisen hallinnon aikana tehtyjen poliittisten muutosten vuoksi.

Arabimaat näkevät länsisuhteidensa heikentymisen pikemminkin trendinä, kuin sarjana yksittäisiä päätöksiä ja tapahtumia. Venäjä nähdään pitkällä aikavälillä kestävämpänä ja luotettavampana kumppanina kuin Yhdysvallat.

”Venäjän operaatio Ukrainassa on erityislaatuinen”, arvioi eräskin arabikirjoittaja. Siitä on tullut ”kauan odotettu kipinä, joka myötävaikuttaa prosessiin, jolla päästään eroon epävarmuuden aikakaudesta tai poliittisesta heilahtelusta, jota maailma on kokenut kaikki nämä vuodet”.

Amerikkalaiselle aikakaudelle on ollut ominaista, että ”kollektiivinen länsi harjoittaa hegemonista politiikkaa, ryöstää kansallisomaisuutta ja murskaa pakotteillaan kansakuntien tahdon, sekä muut navat, jotka ovat askel askeleelta rakentaneet taloutensa ja instituutionsa ottaakseen paikkansa kansainvälisessä voimatasapainossa kasvaneen potentiaalinsa mukaisesti”.

Nämä uudet geopoliittiset navat ovat kuitenkin joka kerta törmänneet lännen lujatahtoiseen pyrkimykseen säilyttää status quo ja pitää oma järjestyksensä maailman ainoana valtakeskuksena, moninapaisemman ja oikeudenmukaisemman järjestelmän sijaan.

”Se, että suhteet ovat nyt kärjistyneet ja muuttuneet myrskyisimmiksi muuallakin maailmassa kuin vain Ukrainassa, on merkki lähestyvistä muutoksista, joilla korjataan sen järjestelmän toimintahäiriöitä, jossa maailma on elänyt viime vuosikymmeninä”, Zinin enteilee.

Lännen hybridisota Venäjää vastaan on edennyt onnistuneesti siihen pisteeseen, että vihoviimeisetkin eurovasallit aiotaan nyt saattaa osaksi lännen globaalia sotakoneistoa eli Natoa. Venäjän jälkeen tämä ”demokratioiden allianssi” voi keskittyä myös indopasifiselle alueelle ja ”Kiinan uhkaan”.

Tavalliset epäpoliittiset ihmiset, puoluepoliittiset toimijat ja kaikenlaiset aktivistit oikealta vasemmalle, on suggeroitu massamedian yllyttäminä puolustamaan Ukrainaa ja Suomen Nato-jäsenyyden hakemista, joka ”harkinnasta” ja ”keskustelusta” huolimatta on selvästi jo päätetty asia.

Mutta keskitytäänpä nykytilanteen taustoihin ja pelin tämän hetkiseen episentrumiin, Ukrainaan. Inspiraationsa tälle pohdinnalle antoi Boreal Baron -nimimerkillä kirjoittavan ”oikeistolaisen toisinajattelijan” Ukrainan äärioikeistoa kritisoiva teksti.

Hän jakaa oman ajatukseni siitä, että asioiden surkea nykytila on vain loogista seurausta ”globaalin amerikkalaisen imperiumin” lonkeroiden levittäytymisestä Ukrainaan ja Venäjän liepeille jo lähes kahden vuosikymmenen ajan.

Paikallisten ja ulkomaisten oligarkkien, poliitikkojen ja amerikkalaistumista levittävien CIA-taustaisten ”kansalaisjärjestöjen” kautta Ukrainasta on määrätietoisesti rakennettu ”anti-Venäjää”.

Tarkoituksena on ollut ottaa haltuun keskeinen alue, jolla on suuri merkitys Kremlin geopoliittiselle tulkinnalle ”venäläisestä maailmasta”. Jos Venäjä tähän röyhkeään valloitukseen reagoisi (ja tokihan se reagoi), saataisiin täydellinen tekosyy eristää heidät europolitiikasta ja saada koko Euroopan unioni taas entistä tiukemmin Washingtonin vaikutuspiiriin.

Angloamerikkalainen kumouksellisuus ei kuitenkaan voi koskaan toteutua yhdellä yksinkertaisella lähestymistavalla, vaikka vallanvaihto-operaatio jossakin maassa alustavine mielenosoituksineen usein siltä erehdyttävästi median välityksellä näyttääkin.

Yhdysvallat tietää tämän ja siksi sen on lähestyttävä kaikenlaisia poliittisia toimijoita uusissa kohdemaissaan. Jopa ”poliittisia ääriaineksia” on kosiskeltava, kunnes ”liberaalin demokratian” vakiinnuttua, voidaan suorittaa ”puhdistus” ja täyttää maan parlamentti länttä hallitsevalle eliitille uskollisilla vasalleilla.

Ukrainan kohdalla venäläisvastaisen nationalismin perinne on ollut erityisen kiihkeä toisen maailmansodan jälkeisessä laitaoikeistossa. Tätä perinnettä angloamerikkalainen kumouksellinen toiminta on käyttänyt hyväkseen ja kouluttanut maan ääriaineksia omia tarkoitusperiään varten.

Jo kauan ennen vuotta 2014, dollareita oli virrannut Stepan Banderan innoittamiin järjestöihin, jotka osallistuivat Maidanin levottomuuksiin ja vallanvaihto-operaatioon. Sen jälkeen amerikkalainen ote Ukrainasta on ollut entistä vahvempi. Samaan aikaan paikalliset aktivistit ovat solmineet yhteyksiä eurooppalaisiin ja amerikkalaisiin oikeistoradikaaleihin.

Ukrainalaisnationalistien näkemys on täysin linjassa länsimaisen yltiöpropagandan kanssa. Ukrainan konflikti johtaa heidän mielestään Venäjän hallinnon kaatumiseen, maan demilitarisoimiseen ja geopoliittiseen pilkkomiseen pienemmiksi ja hallittavimmiksi tasavalloiksi.

Nationalistisessa Venäjän-vastaisessa ajattelussa toistuvat samanlaiset ajatuskuviot kuin amerikanjuutalaisten neokonservatiivien vihafantasioissa. Tällaisten voimien tukeminen ei johda mihinkään kansalliseen ”suvereeniuteen”, vaan isännäksi asettuu silti Setä Samuli, jonka globaalina tehtävänä on saada kaikkien maiden resurssit ylikansallisten pääomapiirien haltuun.

Politiikka on osoittautunut ukrainalaisnationalisteille umpikujaksi: he eivät ole saaneet minkäänlaista edustusta parlamenttiin ja Svobodalla, heidän näkemyksiään lähimpänä olevalla valtavirran puolueella, on vain yksi paikka parlamentissa. Niinpä aktivistit ovatkin keskittyneet ulkoparlamentaariseen aktivismiin ja unelmiin geopoliittisesta suuruudesta.

Kuten ”pohjoisen paroni” omassa kirjoituksessaan hyvin avaa, Ukrainan oikeistoaktivisteja on inspiroinut Hitlerin perinnön vaalimisen lisäksi intermariumin geopoliittinen suunnitelma, jossa tavoitteena olisi luoda uusi geopoliittinen järjestys Itä-Eurooppaan.

Intermarium on alun perin puolalainen idea 1900-luvun alkupuolelta, joka visioi Itä-Euroopan maiden liittoa vastapainoksi Saksalle ja Venäjälle. Ironista kyllä, puolalaisia vihanneen ja Puolassa sotarikollisena pidetyn Banderan jälkeläiset ovat sisällyttäneet ajatuksen omaan ideologiaansa. Suomessakin aiheesta on kirjoitettu oikeistoradikaalien piireissä.

Toisen maailmansodan jälkeisen atlantistisen maailmanjärjestyksen yhä vallitessa, on perusteltua kysyä, kuinka voimakkaaksi tällainen uusi geopoliittinen napa voisi kasvaa, ennen kuin Washington puuttuisi asiaan. Vesitetympi versio Intermarium-hankkeesta on Itä- ja Keski-Euroopan maiden yhteistyötä edistävä ”Kolmen meren aloite”, joka onkin atlantistisesti orientoitunut.

Ukrainan juutalainen ”sankaripresidentti” Volodymyr Zelenskyi on kuitenkin jättänyt natsipataljoonat ja oikeistoradikaalit varjoonsa lännen mediakoneiston avustuksella. Hän on saavuttanut suosiota esiintymisillään euroatlanttisissa parlamenteissa ja esimerkiksi Puolan ja Baltian johtajat ovat vierailleet hänen luonaan.

Äärikansallismielisistä poiketen, valtapoliittiset tahot ovat enemmän huolissaan Venäjästä ja liberaalin järjestyksen kohtalosta, kuin kiinnostuneita uuden geopoliittisen alueen luomisesta. Niinpä valtavirran poliitikoille riittäisi 90-lukulaisesti Yhdysvaltojen johtajuus ja ”historian loppu”, jossa nyky-Venäjälle kävisi yhtä köpelösti kuin Neuvostoliitolle aikoinaan.

Kansainvälisen politiikan pelissä, jossa suurvallat ja ylikansalliset yhtiöt toimivat, pieni maa ei voi oikein voittaa, vaan paras lopputulos on olla vain häviämättä liikaa. Siksi sitoumukset tulisi tehdä harkiten ja kansallisia intressejä ajatellen, eikä Ukrainan tavoin antautua amerikkalaisten uhrattavaksi pelinappulaksi vain, koska Venäjä naapurina inhottaa. Suomalaisessa politiikassa alkaa olla valitettavasti havaittavissa samanlaista itsetuhoisuutta.

Kuten myös Boreal Baron on havainnut, ”loppujen lopuksi Ukrainan konflikti paljastaa jälleen sen, miten liberaalit eliitit tarvitsevat radikaaleja poliittisia ideologioita sotimaan sotiaan, asettamalla nationalismit toisiaan vastaan omaksi hyödykseen”.

Mukavuudenhaluisuutta korostava liberaali hedonismi ei ole ideologia, jonka nimissä kukaan suostuisi tykinruuaksi, joten ylikansallisten kapitalistien on käytettävä hyväksi eri maiden kansallisia aatteita ja ääriaineksia islamisteista nationalisteihin.

Globaalin amerikkalaisen imperiumin ollessa jo alakynnessä, heidän paras vaihtoehtonsa on ollut pistää rahansa Azovin pataljoonan ja muiden amerikkalaistettujen kansallisradikaalien taakse. Äärioikeistolaiset ideologiat, joita Yhdysvallat itse oli kieltämässä Nürnbergin oikeudenkäynnin jälkeen, ovat taas hyödyllisiä – ainakin jonkin aikaa.

Niiden hyödyllisyys ei rajoitu vain juoksuhautoihin, vaan myös kyberavaruuteen. Ukrainan oikeistoryhmät ovat onnistuneesti verkostoituneet Euroopassa jo ennen Donbassin jäätyneen konfliktin nykyistä kuumentunutta vaihetta. Toiminta sosiaalisen median alustoilla on myös hyvin edistynyttä.

Tavoite on ollut jo pitkään ohjata oikeistolaisia ryhmiä internetissä yhä tiiviimmin ”putinismin” vastaiseen yhteisrintamaan ja houkutella osa heistä jopa Ukrainan todellisille taistelukentille. Tämä ”fasismin simulaatio” palvelee vain todellisia vallanpitäjiä Ukrainan nukkehallinnon taustalla.

Aivan kuten on käynyt valtavirran puoluekentillä, lähes kaikki marginaalisetkin ryhmät on saatu tukemaan voimakkaasti Ukrainaa ja väheksymään geopoliittisia taustasyitä, sekä kyseenalaistamaan venäläiset selitykset konfliktin syistä. Kuten olen aiemmin esittänyt, miltei kaikki poliittiset liikkeet on Suomessakin saatu mukaan tällaiseen ”epäpyhään geopoliittiseen allianssiin”.

Eurooppalaisen ja angloamerikkalaisen politiikan suurin ongelma on ollut jo pitkään ulkopoliittisen realismin täydellinen puuttuminen. Tämän ongelman jakavat neokonservatiivit, liberaalit ja myös niin kutsutut etnonationalistit. Realismin puute näkyy myös suomalaisessa politiikassa ja sen alakulttuureissa, joissa huomio keskitetään aina väärään suuntaan.

Lännen värivallankumousten ja likaisten sotien seurauksena Euroopan maat ovat täyttyneet miljoonista pakolaisista. Eliittiä ei ole tästä rangaistu ja se onkin voinut jatkaa alkuperäisväestöjen etnistä korvaamista, huolimatta oikeistolaisten eurobalttien väitteistä, joiden mukaan ”asiat kyllä paranevat, kunhan ei vain tueta Putinia”.

Tällaista amerikkalaistettua näennäiskansallismielisyyttä uhkuvat ihmiset, jotka ovat hyvin pian vähemmistöjä omissa maissaan. Heille Venäjän-vastaisuus on tärkeämpää kuin globaalin amerikkalaisen imperiumin kaataminen: venäläinen ”autoritarismi” tuntuu olevan osalle äärioikeistoa niin suuri kauhistus, että he ennemmin tukevat maailman ”lännettämistä”.

Elämme historiallista aikaa, ”ratkaisun hetkeä”, tulevien vuosikymmenten geopoliittisessa tienhaarassa. Jos amerikkalaisglobalistinen toiminta onnistuu tavoitteissaan ja heidän ukrainalaisten (lähitulevaisuudessa myös suomalaisten?) pelinappuloidensa uhraus toimii, Washington saa vielä lisäaikaa ja voi koota joukkonsa taistelemaan jäljellä olevia vihollisiaan vastaan.

Jos Venäjän karhu kuitenkin voittaa, idässä muodostuu uusi järjestys, joka toimii vahvana vastapainona atlanttisille voimille. Kyse ei ole siitä, että venäläinen imperialismi levittäytyisi tämän jälkeen kaikkialle tsaari Putinin johdolla, vaan siitä, että nykyinen Amerikka-keskeinen järjestys heikentyisi ja vaihtuisi edes hieman erilaiseen, moninapaisempaan järjestykseen.