Ukrainassa riehuva konflikti venäläisten ja ukrainalaisten slaavien välillä, joista jälkimmäisiä tukee Skandinavian eteläpuolisen Euroopan kansojen koalitio, on paljastanut paljon muutakin kuin rauhan haurauden tässä maailmankolkassa. Poikkeusoloissa on pulpahtanut esiin myös rasistisen ylimielinen asenne, joka on peräisin – yllätys, yllätys – länsimaisilta toimittajilta.

Sodankäynnistä raportoineet kirjeenvaihtajat ovat näet olleet järkyttyneitä ajatuksesta, että näin voi tapahtua Euroopassa, kun Venäjä on hyökännyt Ukrainaan, ajaakseen omia geopoliittisia päämääriään ja tukeakseen etnisiä liittolaisiaan itäisissä Donetskin ja Luhanskin alueilla, jotka se on tunnustanut itsenäisiksi tasavalloiksi.

”He [ukrainalaiset] vaikuttavat niin meidän kaltaisiltamme. Se tekee siitä niin järkyttävää… Sota ei ole enää jotain, joka kohdistuu köyhtyneisiin ja syrjäisiin väestöihin. Se voi tapahtua kenelle tahansa”, kirjoitti Daniel Hannan brittiläisessä The Telegraph -lehdessä, ilmeisesti ymmärtämättä kirjoituksensa sävyä.

”Olemme 2000-luvulla, olemme eurooppalaisessa kaupungissa, ja risteilyohjuksia ammutaan kuin olisimme Irakissa tai Afganistanissa, voitteko kuvitella”, eräs kommentaattori valitti puolestaan Ranskan televisiossa, aivan vakavissaan.

Ukrainan pääkaupungista Kiovasta raportoinut Charlie D’Agata, yhdysvaltalaisen CBS Newsin kirjeenvaihtaja, julisti, että Ukraina ”ei ole sellainen paikka kuin Irak tai Afganistan, jossa konflikti on raivonnut vuosikymmeniä…Tämä on suhteellisen sivistynyt, suhteellisen eurooppalainen – minun on valittava nämäkin sanat tarkkaan – kaupunki, jossa tällaista ei odottaisi tai toivoisi tapahtuvan.”

Nairobilaisen Patrick Gatharan mielestä ”kaikki viittaa Chinua Achebeen, joka vuonna 1977 julkaistussa arvostelussaan brittiläisen kirjailijan Joseph Conradin romaanista Pimeyden sydän totesi, että ”syistä, jotka vaativat varmasti tarkkaa psykologista tutkimusta, länsimaat näyttävät kärsivän syvästä ahdistuksesta sivilisaationsa epävarmuudesta ja tarvitsevat jatkuvaa vakuuttelua vertaamalla sitä Afrikkaan”. Afrikkaan voidaan lisätä Irak, Afganistan ja suuri osa globaalista etelästä.

Gathara katsoo, että pohjimmiltaan toimittajat pyrkivät vahvistamaan länsimaista ”poikkeuksellisuutta” ja hyveellisyyttä ulkoistamalla sen epäkohdat ”kehitysmaihin”. Se, mitä Achebe kirjoitti Afrikasta, pätee suurimpaan osaan ei-valkoista maailmaa, joka ”on Euroopalle kuin muotokuva Dorian Graylle – kantaja, jolle isäntä purkaa fyysiset ja moraaliset epämuodostumansa, jotta hän voi itse kulkea pystyssä päin ja tahrattomana”.

Euroopan moraaliset epämuodostumat ovat olleet avoimesti esillä Venäjän sotilaallisesta operaatiosta lähtien. Ukrainan vartijoiden raportoima afrikkalaisten, intialaisten ja muiden värillisten ihmisten kohtelu, heidän pyrkiessään pakenemaan maasta, on Gatharan mukaan ”lähtemätön tahra Ukrainan asenteessa” sodan keskellä.

Ukrainan naapurimaiden Euroopan unionissa antama lämmin vastaanotto ukrainalaisille pakolaisille on myös jyrkässä ristiriidassa muualta tulleiden ihmisten kokemusten kanssa.

Bulgarian pääministeri Kiril Petkov julisti, että ukrainalaiset ”eivät ole pakolaisia, joihin olemme tottuneet. Nämä ihmiset ovat eurooppalaisia, joten me ja kaikki muut EU-maat olemme valmiita ottamaan heidät vastaan. Nämä ovat…älykkäitä ihmisiä, koulutettuja ihmisiä…Joten mikään Euroopan maista ei pelkää tulevaa maahanmuuttoaaltoa”.

Puolan pääministeri Mateusz Morawiecki sanoi samaa. ”Otamme vastaan kaikki, jotka sitä tarvitsevat…Olemme valmiita ottamaan vastaan kymmeniä, satoja tuhansia ukrainalaisia pakolaisia.” Tämä samaan aikaan, kun hänen maansa jatkaa irakilaisten, afganistanilaisten ja syyrialaisten siirtolaisten ja turvapaikanhakijoiden maahan pääsyn epäämistä Valko-Venäjän vastaisella rajallaan.

Toimittajat, jotka ovat järkyttyneitä koskemattoman maanosansa vajoamisesta likaiseen sotaan ja epävakauteen, uskovat tällaisen kohtalon olevan varattu ainoastaan muulle ihmiskunnalle. Ilmeisesti he eivät myöskään huomaa ironiaa siinä, että Euroopan suurvallat ottavat vastaan Venäjän sotatoimien alta pakenevia ihmisjoukkoja, mutta ihmettelevät omien hallitustensa hyökkäysten ja miehitysten aiheuttamia pakolaisaaltoja.

Gathara huomioi myös sen tosiasian, että ”vaikka Venäjä tuomitaan toisen maan valtaamisesta, samat maat, jotka huutavat kovimmin kansainvälisestä oikeudesta ja YK:n peruskirjasta ja päätöslauselmista, jättävät mielellään huomiotta, että apartheid-valtio Israel tekee täsmälleen samoin palestiinalaisille. Pakotteita tai eristämistä ei vaadita. Ei juhlita Gazan ja miehitetyn Länsirannan ihmisten rohkeutta puolustaa vapauttaan julmaa miehittäjää vastaan”.

Ukraina on saanut viikossa enemmän mediajulkisuutta ja sympatiaa kuin Irak, Syyria, Palestiina ja Jemen kymmenen viime vuoden aikana. Mutta toisaalta Ukraina on ”suhteellisen eurooppalainen”, ei mikään kaukainen Syyria tai Afganistan, kuten edellä mainitut länsimaiset toimittajat ovat huomauttaneet.

Ukrainassa on myös juutalainen koomikko presidenttinä, joka on jo saanut länsimaiselta lehdistöltä ”juutalaisen sankarin” viitan kannettavakseen. Hänen taustavoiminaan on oligarkkeja, joilla on Israelin ja muutaman muunkin maan passit, sekä kertakäyttöisiä, Venäjää vihaavia uusnatseja Ukrainan armeijan shokkijoukkoina.

Talouden syöksykierre, koronakriisi, suursodan uhka ja erilaiset etniset ja yhteiskunnalliset jännitteet ovat nyt purkautumassa. Syntipukkeja tarvitaan ja nähtävästi Venäjälle on varattu tämä synkkä rooli inflaation ja suurvaltakilvan keskellä. Myös sosiaalinen media täyttyy kiihkoilusta ja vastakkainasettelusta.

Kun vielä maailman mahtavimmat mediatalot ja suursijoittajat George Sorosista Maailman talousfoorumin edustajiin, hokevat ”meidän kaikkien olevan nyt ukrainalaisia” ja ryhtyvät tekemään Ukrainan ”demilitarisaatiota” ja denatsikaatiota” vaativasta venäläisestä Putinista uutta Hitleriä, voidaan sanoa, että elämme todellakin outoja aikoja.