Kun Kiina osoitti kykynsä nousta suurvallaksi Yhdysvaltojen rinnalle, ryhdyin seuraamaan maan politiikkaa. Ajattelin tuolloin, noin nelisen vuotta sitten, että Kiina saattaisi pystyä haastamaan rappeutuneen lännen liberaalin järjestyksen, joka oli vuosikaudet yrittänyt ”levittää demokratiaa” maailman eri kolkkiin, siinä samalla hallituksia kaataen ja luonnonvarat ryöstäen.

Kiinan kansallismielisyys vaikutti alkuun tervehenkiseltä, eivätkä edes Karl Marxin kuvat kiinalaisten politiikan pyhättöjen seinillä haitanneet, kun kävi selväksi, että käytännön tasolla kansantasavalta edisti kansallista sosialismia ja valtiojohtoista markkinataloutta, lännen oligarkkien keinottelukapitalismin ja kulttuureja mädättävän uusvasemmistolaisuuden sijaan.

Pekingistä tuli Lontoon, Washingtonin ja Brysselin inhokki, koska se ei suostunut muuttumaan Japaniksi tai Etelä-Koreaksi: lännelle alisteiseksi vasallivaltioksi, joka ei saisi koskaan ylittää innovaatioissaan tai taloudenpidossaan lännen valtakeskuksia ja haastaa niiden etuoikeutettua asemaa. Tällaisia näkemyksiä alkoivat esittää myös Kiinan poliittiset ajattelijat.

Niin alkoi hybridisota Kiinaa vastaan – tai toki se oli ollut käynnissä jo hyvän aikaa, mutta nyt sen pystyi havaitsemaan jopa tavallinen politiikan seuraaja, koska uutisointi kääntyi räikeän syytteleväksi ja negatiiviseksi. Kiinan johto pyrki esiintymään yhä sovittelevana julkisuudessa, mutta lännen edesottamuksia kommentoitiin jo suorasukaisemmin, minkä johdosta lännen media alkoi kutsua kiinalaisdiplomaatteja ”susisotureiksi”.

Presidentti Xi Jinping vieraili lännen globalistien konferensseissa, puhuen sujuvaa ”YK-kieltä” kestävästä kehityksestä, ilmastoasioista ja globalisaation ihanuudesta. Samalla kuitenkin Kiinassa suitsittiin länsivaikutteita ja maata luotsattiin patrioottisen sosialismin lipun alla kohti ”kiinalaista unelmaa”, joka täyttyisi siihen mennessä, kun kommunistisen puolueen johtama kansantasavalta täyttäisi sata vuotta.

Kiinassa ryhdyttiin myös kritisoimaan näkyvämmin länsijohtoista kansainvälistä järjestystä. Sen väitettiin olevan autenttisen kansainvälisen oikeuden vastainen kyhäelmä, ”amerikkalainen versio viidakon laista”, jonka varjolla länsi komentelee, kiusaa ja alistaa muita, ”demokratiaan” vedoten. Lausunnoissaan virallinen Kiina osoitti saaneensa tarpeekseen lännen tekopyhästä ihmisoikeusjargonista ja sanelupolitiikasta.

Miten Kiinan nousun voisi pysäyttää, mietittiin lännen ulko- ja turvallisuuspoliittisissa ajatushautomoissa kuumeisesti. Monitasoinen hybridisota oli käynnissä, mutta tämä erilaisten iskujen sarja ei ollut vielä tuottanut tulosta. Hongkongin epävakauttaminenkaan ei onnistunut. Jotkut sijoittajat ja talousasiantuntijat lännessä arvelivat jo tuolloin – tai viimeistään korona-aikana – että Amerikan jälkeiseen maailmanjärjestykseen siirryttäisiin ennen pitkää Kiinan johdolla.

Vyö ja tie -kehityshankkeensa ja perustamansa Aasian infrastruktuuri-investointipankin kautta Kiina on luonut omia instituutioitaan toisen maailmansodan jälkeen pystytetyn länsijohtoisen järjestyksen rinnalle. Myös strategisia yhteistyösopimuksia on solmittu lännen pakotteiden alla olevien Venäjän, Iranin ja muiden valtioiden kanssa.

Läntisissä analyyseissä tämä kaikki viittaa siihen, että Kiina pyrkii luomaan itselleen mieluisen maailmanjärjestyksen ja näin syrjäyttämään länsivaltojen hegemonian. Shanghain yhteistyöjärjestön puitteissa aloitettu vastarinta saattaa vielä mullistaa geopoliittisen kartan ja luoda pohjan ainakin näennäisesti monenväliselle järjestykselle.

Koska länttä hallitseva eliitti ei halunnut menettää taloudellista ja poliittista valtaansa Kiinalle, heidän täytyi selviytyäkseen ottaa mallia Pekingistä. Tosin erään villin teorian mukaan jopa kommunistinen Kiina on vain ylikansallisen rahavallan luomus, josta on täysin tietoisesti kaavailtu kuiviin imetyn lännen syrjäyttäjää.

Oli, miten oli, lännen vallanpitäjille autoritaarinen ”aasialainen tulevaisuus” tuntuu sopivan oikein hyvin. Järjestelmämuutos etenee kaikkialla ja vauhti vain kiihtyy. Digitalisaatio, työn ja palveluiden uudelleen organisointi ja ”vihreä siirtymä” palvelevat kaikki ”neljännen teollisen vallankumouksen” aktualisointia globaalilla tasolla. Ei ole epäilystäkään, etteivätkö eilisen suurkapitalistit olisi mukana myös huomisen järjestyksessä.

Muutoksen keskiössä on myös kiivastakin keskustelua herättänyt sosiaalinen luottoluokitusjärjestelmä. Sellainen otettiin käyttöön Kiinassa jo vuonna 2014 ja siitä tuli kaikille pakollinen viime vuonna. Jokainen Kiinan kansalainen on ”luottoluokiteltu” ja varustettu ”digitaalisella identiteetillä”. Kansalaiset on ”pisteytetty” sen mukaan, miten hyvin he noudattavat yhteiskuntansa sääntöjä ja normeja.

Pisteytysjärjestelmä kuulostaa synkältä tieteisfiktiolta, mutta on valitettavasti täyttä totta. Vastaavia teknohankkeita, jotka mahdollistavat ihmisten arvottamisen ja ympärivuorokautisen valvonnan, on viritteillä myös Venäjällä ja länsimaissa.

Kiinan nousujohteinen matka maailmanmaineeseen sai kolauksen, kun Wuhanin kaupungissa todettiin alkaneeksi virusepidemia joulukuussa 2019. Kiinassa oli aiemminkin ollut vastaavia epidemioita, kuten SARS, jota esiintyi vuosina 2002-2003.

Aluksi luultiin, että uusi infektio tulisi rajoittumaan vain Kiinaan tai Aasian maihin. Lännessä hekumoitiin jo ajatuksella, että virus voisi aiheuttaa maan talouden ja lännelle epämieluisan Xi Jinpingin hallinnon kaatumisen. Tuolloin kirjoitettiin avoimesti jopa Kiinan ”Tšernobyl-hetkestä”.

Wuhanissa koronaviruspandemiaan vastattiin heti äärimmäisen tiukoilla rajoituksilla. Tästä huolimatta virus levisi muuallekin maailmaan ja globaali poikkeustila sai alkunsa. Pikku hiljaa koko maailma joutui ”koronapsykoosiin”, ihmisten vaatiessa lisää liikkumisrajoituksia ja rokotteita. Poliitikot, talouspiirit ja kansainväliset instituutiot hyödynsivät tukalaa tilannetta parhaansa mukaan.

On yhä epäselvää, oliko kyseessä luonnollisen tartuntataudin puhkeaminen, Kiinaa vastaan suunnattu bioase, laboratoriovuoto, vai pelkkä valepandemia talouskriisin peittämiseksi. Joka tapauksessa maailma on ollut oudossa tilassa jo pidemmän aikaa, lääketeollisuuden, suuryritysten ja miljardöörien varallisuuden vain kasvaessa poikkeusoloissa.

Radikaaleimmissa arvioissa mitään uutta koronavirusta ei edes ole, vaan kyseessä on entisten flunssavirusten uudelleenmarkkinointi ja hyväksikäyttö. Jatkuva mediahypetys, pelon lietsonta ja ihmisiin iskostettu epäily terveydentilastaan ovat hoitaneet lopun. Olen kirjoittanut aiheesta epidemian alusta asti, monia eri näkökulmia esille tuoden, yhtenä esimerkkinä ”koronakooste” viime vuodelta.

Kiinan mallin mukainen reagointi koronavirukseen levisi nopeasti myös länsimaihin: Italiasta ja Australiasta on tullut hälyttäviä ääriesimerkkejä. Aivan yhtä tiukkaa linjaa ei ole Suomessa vielä toteutettu, mutta monissa EU-maissa rajoitukset ovat olleet kovia ja ylilyöntejä on esiintynyt. Nyt Brysselissä kaavaillaan jopa pakkorokotuksia, vaikka on käynyt selväksi, että tarjolla olevat ”lääkkeet” saattavat olla oletettua virustautia pahempia pitkän aikavälin haittavaikutuksineen.

Suhtautuminen Kiinaan on korona-aikana muuttunut entistä nuivemmaksi ainakin länsimaissa. Tämä voi olla merkki onnistuneesta psykologisesta operaatiosta, jolla muovataan massojen mielialoja jotain tarkoitusta varten. Toiset taas väittävät, että koronavirus on Kiinan oma ase länttä vastaan: näin saatiin romahdutettua länsimaiden taloudet, luotua otollinen maaperä Kiinan maailmanvalloitukselle ja uudelle, autoritaariselle ajalle.

Poliittiset analyytikot jättävät valtiokeskeisistä arvioistaan yleensä pois ylikansalliset pääomapiirit ja heidän pitkäaikaiset suunnitelmansa ”uudesta maailmanjärjestyksestä”, jotka on saatu valtamediassa leimattua salaliittoteoreetikkojen kuvitelmiksi. Kuitenkin on selvää, että kaikki hallinnot ovat kuin yhteisestä sopimuksesta sitoutuneet korona-aikana terveystotalitarismiin. Ketkä oikein vetelevät naruista?

Tuskin on aivan sattumaa sekään, että Yhdysvalloissa järjestettiin lokakuussa 2019 strateginen harjoitus globaaliin ”zoonoosipandemiaan” reagointia varten. Koronakriisin puhjettua joulukuussa, lännen talousvaikuttajat, poliitikot ja intellektuellit alkoivat kilvan puhua ”uudesta normaalista” sekä ”suuresta uudelleenkäynnistyksestä”, yhteiskuntien ja talousjärjestelmän perustavanlaatuisesta uudistamisesta, joka voitaisiin nyt pandemian poikkeusoloissa toteuttaa.

Kävi Yhdysvaltojen ja Kiinan kamppailussa miten hyvänsä, siirtymä länsikeskeisestä maailmasta johonkin uuteen on selvästi meneillään. Häämöttipä tulevaisuudessa lännen globalistien ajama teknokratia tai ”kiinalainen vuosisata”, koronavilkut, rokotteet ja terveyspassit ovat omalla tavallaan pohjustaneet tietä tulevaisuuden valvontayhteiskunnille.

Samaa arveluttavaa geenimanipulointia on tarjolla nyt niin idässä kuin lännessä. Jos ”globalisaatio kiinalaisilla ominaispiirteillä” tai lännen teknokraattien transhumaani valta tarkoittaa loputonta pakollisten rokotusten sarjaa, alituista kasvomaskien käyttöä, sekä QR-koodein ja luottoluokituksin rajoitettua arkea, se ei kuulosta vanhaa maailmanjärjestystä paremmalta.

Olipa koronavirus totta tai keksittyä, virallinen narratiivi on täynnä aukkoja ja epäjohdonmukaisuuksia, eikä rokotteista selvästikään ole hyötyä. Mistä löytyy pilliin puhaltaja, joka paljastaisi kaiken? Milloin tämä masentava koronakonsensus ja segregaatiodystopia alkaa toden teolla rakoilla? Joutuvatko idän ja lännen eliitit Pekingissä, Moskovassa, Lontoossa, Washingtonissa, Brysselissä ja muualla koskaan tilille teoistaan?