Dimitar D. Gueorguievin kirja, Retrofitting Leninism: Participation Without Democracy in China (Oxford University Press, 2021) selittää, miten Kiinassa avoin hallinto ja moderni tietotekniikka yhdessä ylläpitävät valvottua, mutta sosiaalisesti nopeasti reagoivaa järjestelmää.

Kiinan kansantasavalta on merkittävä poikkeus autoritaaristen hallintojen joukossa. Siinä missä suljetut järjestelmät uudistuessaan ja avautuessaan usein epäonnistuvat ja lopulta hajoavat, on kommunistinen puolue onnistunut kehitystyössään, kansan enemmistön arvostuksen yhä säilyttäen.

Syracusen yliopiston valtio-opin apulaisprofessori ja Wilson Centerin Kiina-tutkija Gueorguiev tarjoaa empiirisesti perustellun selityksen kirjassaan. Hänen mukaansa avain kommunistisen puolueen vallan säilymiseen on sen kyvyssä yhdistää autoritaarinen valvonta ja sosiaalinen osallisuus – tätä prosessia helpottaa moderni televiestintäteknologia.

Gueorguiev on tutkinut tilastotietoihin, tiedotusvälineiden raportteihin ja alkuperäisiin mielipidekyselyihin tukeutuen, miten yleisön panos vaikuttaa poliittiseen valvontaan ja politiikan suunnitteluun. Kirjassaan hän analysoi alhaalta ylöspäin suuntautuvaa edustusta ja koordinointia Kiinan paikallisissa lainsäädäntöelimissä.

Taustalla häilyy vallankumouksellisen kommunisti-ideologi Vladimir Leninin varjo. Leninistiset hallinnot, jotka syntyivät 1900-luvun alkupuolella, toivat esiin kiinnostuksen ruohonjuuritason osallistamiseen. Halu valjastaa kansalaisten panos byrokraattisen valvonnan ja suunnittelun käyttöön oli marxilais-leninistisen ajattelun peruspilari ja maolaisen poliittisen filosofian ydin.

Nykyteknologia tarjoaa tässä suhteessa merkittäviä etuja, jotta hallinnossa pysyttäisiin ajan tasalla ja sormi kansallisella hermolla. Gueorguiev väittääkin, että kommunistisen puolueen kiinnostus osallistavaa hallintoa kohtaan heijastaa yritystä päivittää leninistisen hallinnan mekaniikkaa, prosessia, jota kirjoittaja kutsuu kirjan nimen mukaisesti ”jälkiasennukseksi”.

Lenin vastusti demokraattista monipuoluejärjestelmää ”askeleena taaksepäin” vallankumouksen tiellä. Myös kiinalaisen, käytännössä yksipuoluevallan, etuna on ”kyky pohtia menneisyyttä ja nykyisyyttä, sekä suunnitella pitkälle tulevaisuuteen ilman, että on otettava huomioon rutiininomaisia poliittisia tai ideologisia siirtymiä”.

Gueorguiev esittää myös, että kommunistinen puolue tarkastelee menneisyyttään ja tulevaisuuttaan usein ”poliittisen epävarmuuden prisman” läpi, johtuen kulttuurivallankumouksen (1966-1974) ja vähemmässä määrin avautumisen ja uudistusten ensimmäisen vuosikymmenen (1979-1989) kokemuksista.

Kulttuurivallankumouksen aikana henkilökultti ja ideologinen kiihko ravistelivat kansalaisyhteiskuntaa, mikä johti järjestelmän suoranaisen romahduksen partaalle. Nyky-Kiinassa Maon ajan onnistumisia ja epäonnistumisia osataan jo arvioida kriittisesti.

1980-luvun lopulla hajauttaminen ja yksityistäminen heikensivät tavallisten kansalaisten oikeudellisia ja sosiaalista hyvinvointia edistäviä foorumeita, mikä nosti alhaalta ylöspäin suuntautuvaa painetta ja loi hallinnolle tarvetta korjata ilmoitettuja epäkohtia.

Kiinan nykyhallinto haluaa välttää molempien virheiden toistumisen. Kansalaiset voivat tehdä valituksia, esittää vetoomuksia, antaa vinkkejä korruptiosta ja kommentoida vireillä olevaa lainsäädäntöä internetin välityksellä. Gueorguiev katsoo, että verkkokanavat auttavat hallintoa hienosäätämään politiikkaansa ja lisäämään legitimiteettiään.

Ennen kaikkea Kiinan kommunistinen puolue kykenee hillitsemään ja hyödyntämään sosiaalisia jännitteitä ei-poliittisen osallistumisen ja teknologian avulla. Viime vuosien koronaepidemian aikana Xi Jinpingin hallinto on halunnut osoittaa tehokkuuttaan myös terveyshaasteen edessä, noudattamalla ”nollakoronastrategiaa” tiukkoine sulkutiloineen.

Kiistatta merkittävin esimerkki teknologisesta vallankumouksesta Kiinan hallinnossa on länsimaissa kohua herättänyt uusi sosiaalinen luottoluokitusjärjestelmä, joka on Gueorguievin mukaan ”seurausta vuosisatoja vanhasta leniniläisestä visiosta tietoon perustuvasta valvonnasta”.

Luottoluokitusjärjestelmän tarkoitus on auttaa hallintoa pääsemään eroon järjestelmällisistä heikkouksista useilla aloilla, kuten paisuneesta ja vanhentuneesta valtion pankkijärjestelmästä ja erittäin puutteellisesta kuluttajansuojainfrastruktuurista.

Kansalaisten oikeuksiin ja yhteiskunnalliseen asemaan järjestelmä ei vaikuta aivan sillä tavalla kuin lännessä on usein sensaationhakuisesti esitetty. Kiinalaisviranomaiset ilmoittivat jo hankkeen pilottivaiheessa, ettei luottoluokitusjärjestelmää voida käyttää kansalaisten rankaisemiseen, vaan se tapahtuu vallitsevan lainsäädännön puitteissa.

Digitaaliset innovaatiot informaation hallinnassa voivat rohkaista johtajia harkitsemaan kohdennettuja tukahduttamistoimia vaihtoehtona laajapohjaisille sosiaalisille menoille. Tämä on epäilemättä houkuttelevaa autoritaarisesta näkökulmasta, mutta väärinkäytettynä se voisi heikentää vallanpitäjien arvostusta. Tältä osin tiedonvalvonnan digitalisointi tarjoaa mahdollisuuksia valvonnan lisäämiseen, mutta myös riskejä.

Yksi keino suojautua tältä mahdollisuudelta on asettaa rohkeita tavoitteita, kuten kommunistisen puolueen ilmoittama suunnitelma poistaa köyhyys, laajentaa julkista terveydenhuoltoa ja eläkejärjestelmiä, sekä siirtyä jyrkästi fossiilisista energialähteistä uusiutuviin.

Tavoitteisiin on jo osin päästy. Kiina on noussut maailman köyhimpien ja vähiten kehittyneiden maiden joukosta Yhdysvaltojen taloudelliseksi kilpailijaksi. Eri puolilla Kiinaa teollisuus ja yhteisöt modernisoituvat ennennäkemättömällä vauhdilla ja investoinnit ovat lisääntyneet sillä seurauksella, että joidenkin kiinalaiskaupunkien taloudet kilpailevat jo monien pienten ja jopa keskisuurten maiden kanssa.

Vaikka on edelleen epävarmaa, suuntautuuko Kiina enenevässä määrin kohti huippuunsa viritettyä teknokratiaa, kungfutselais-kommunistista sekaideologiaa, vai molempia, on selvää, että he, jotka tulkitsivat Kiinan kansalaisia osallistavien uudistusten johtavan länsimaistyyppiseen ”demokratisoitumiseen”, ovat joutuneet pettymään pahasti.

Gueorguiev korostaakin koko kirjan ajan, että julkinen osallistuminen Kiinassa ylläpitää ja tarkentaa poliittista valvontaa. Järjestöllinen logiikka, joka tukee massojen osallistumista nykyisessä Kiinan kansantasavallassa, takaa myös massojen lokeroitumisen, poliittisen demobilisaation ja laajemminkin puolueen hallinnan.

Sikäli kuin osallisuuden ja valvonnan täydentävyys edelleen parantaa hallintoa, se vahvistaa vallassa olevan hallinnon turvallisuutta. Kiina näyttääkin olevan nykyään kauempana demokratiasta kuin kaksikymmentä, kolmekymmentä tai jopa neljäkymmentä vuotta sitten. Näin ollen ajatus siitä, että Kiina modernisoituessaan muuttuisi liberaaliksi demokratiaksi kiinalaisilla ominaispiirteillä, ei taida toteutua.

Vaikka Kiinan autoritaarista teknoyhteiskuntaa on helppo kritisoida, ei pidä jättää huomiotta sitä mahdollisuutta, että Kiinan valvontavaltio edistää parempaa hallintoa, sääntöjen noudattamista ja yleisesti ottaen järjestäytyneempää yhteiskuntaa. Tämä on itse asiassa Kiinan hallinnon julkilausuttu tavoite, jonka myös kansalaiset ovat epäsuorasti hyväksyneet.

Kun Neuvostoliitto romahti vuonna 1991, Kiinasta tuli tärkein sosialistinen hallinto länsimaisten demokratioiden hallitsemassa maailmassa. On ymmärrettävää, että esimerkiksi kehittyvissä maissa löytyy kiinnostusta länsimaisten hallintomallien vaihtoehdolle. Peking tosin väittää, ettei sen kansallinen vallankumous ole vientituote amerikkalaisen ”demokratian” tavoin.

Kiinan nykyaikaistuminen ja teknologinen kehitys on auttanut parantamaan autoritaarista hallintoa, mikä on tuonut Kiinan kansantasavallan entistä lähemmäs sen leninistisen alkuperän teknokraattista visiota ja päivitettyä ”proletariaatin diktatuuria”. Gueorguiev arvelee, että ”Kiinan malli” todennäköisesti herättää kiinnostusta muissakin valvontaan suuntautuneissa valtioissa.

Kiinan esimerkki toimii voimakkaana vastalauseena väitteelle, jonka mukaan valtion väliintulo ja talouden modernisaatio ovat yhteensopimattomia. Samoin niille, jotka ovat huolissaan demokraattisen populismin noususta, Kiinan teknokraattinen lähestymistapa on ymmärrettävästi puoleensavetävää.

Tässä kohtaa tosin täytyy huomauttaa, ettei länsimaissa toteutettava teknokratia, rikkaiden oligarkkien ohjaama järjestelmä, ole kiinalaisen ”sosialismin” matkimista, vaan samaa ylikansallista riistokapitalismia teknologisella kuorrutuksella. Lännessä kiinnostus rajoittuu digitalisaation eri mahdollisuuksiin, ei ”sosialismiin kansallisilla ominaispiirteillä”.

Gueorguievin tutkimus Kiinan ”osallistavasta autoritaarisuudesta” esittelee, miten leniniläinen malli toteutuu käytännössä nykypäivän Kiinassa, huipputeknologiaa ja kansalaisten aktivoimista hyödyntäen. Samalla se tarjoaa mielenkiintoisen silmäyksen kiinalaiseen hallintotapaan ja tulevaisuudennäkymiin.

Itseäni jäi tässä mietityttämään teknokratian vaikutus politiikkaan. Voiko tällainen kehitys tekoälyteknologioineen ja algoritmeineen – Gueorguievin mainitsema ”leninismin menestyksekäs automatisointi” – tehdä jonakin päivänä poliittisista puolueista ja ideologioista merkityksettömiä, aivan kuten automaatio ja robotiikka tekevät suuresta joukosta työväestöä tarpeettomia?