Tässä vaiheessa monille lienee jo selvää, että Yhdysvallat ja Venäjä käyvät sijaissotaansa Ukrainassa, aivan kuten aiemmin tehtiin Syyrian maaperällä. Näin selvitellään tulehtuneita välejä ja tulevaa valtapoliittista asemaa uudessa, liberalismin jälkeisessä järjestyksessä.

Vaikka tämä kaikki saattaa olla vain synkkää keskuspankkiirien käsikirjoittamaa tuhokapitalismin teatteria, jossa oheisvahingoista ja ihmishengistä ei välitetä, nostetaan valtavirran analyytikoilta esiin vielä yksi ”vastuullista valtionjohtoa” peräänkuuluttava näkemys.

”Viimeisimpien lausuntojen perusteella voidaan päätellä, että Bidenin hallinto on yhä sitoutuneempi käyttämään Ukrainan konfliktia Venäjän vastaisen sodan käymiseen, jonka tavoitteena on Venäjän valtion heikentäminen tai jopa tuhoaminen”, kirjoittaa Anatol Lieven.

Bidenin ”kaganistinen” hallinto näyttää olevan valmis omaksumaan strategian, jota kylmän sodan aikaiset amerikkalaishallinnot pyrkivät suurella vaivalla välttämään. Sodan tukeminen Euroopassa voi eskaloitua Venäjän ja Naton väliseksi suoraksi sotilaalliseksi yhteenotoksi.

Lieven arvioi, että vaikka venäläisten keskuudessa esiintyykin kriittistä sodanvastaisuutta Ukrainan tapaukseen liittyen, ”sota amerikkalaisia Venäjän vahingoittamis- ja alistamisyrityksiä vastaan vetoaa yleisöön paljon voimakkaammin”.

Kiovassa vieraillessaan Yhdysvaltojen puolustusministeri Lloyd Austin totesi avoimesti, että Yhdysvallat haluaa nähdä ”Venäjän heikentyvän siinä määrin, ettei se voi tehdä sellaisia asioita, joita se on tehnyt Ukrainassa”.

Samana päivänä Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov totesi Venäjän televisiossa, että toimittamalla Ukrainalle raskaita aseita Nato on jo nyt ”pohjimmiltaan” mukana sijaissodassa Venäjän kanssa.

Moni on verrannut tilannetta Kuuban ohjuskriisiin. Lievenin mukaan, ”ihmiset ovat unohtaneet, kuinka lähellä ydintuhoa oltiin syksyllä 1962”. Kerrotaan, että ”jossain vaiheessa maailman kohtalo riippui yhden ainoan neuvostoliittolaisen merivoimien upseerin, Vasili Arhipovin, viisaudesta ja varovaisuudesta ydinsukellusveneessä”.

Venäjän heikentäminen ei ole ”välttämätöntä”, paitsi Yhdysvaltojen oman aseman pönkittämiseksi. Lievenin mielestä ”ei ole mitään merkkejä siitä, että Venäjä haluaisi tai edes voisi hyökätä muihin maihin”. Hänestä Venäjän armeija ei ole siinä kunnossa, että se kykenisi hyökkäämään Nato-maita vastaan.

Mitä tulee Georgiaan, Moldovaan ja Valko-Venäjään, Venäjä omaa jo ”tarvittavat asemat” näissä maissa. Jos taas on kyse ääri-islamististen liikkeiden torjunnasta Keski-Aasiassa ja muualla, ”Venäjän ja lännen edut ovat itse asiassa samansuuntaiset”, Lieven sovittelee.

Yhdysvalloissa ilmeisesti yhä kuvitellaan, että Ukraina voi kuin ihmeen kaupalla ”voittaa” sodan Venäjää vastaan oikeanlaisella kalustolla ja lännen tuella. Tässä yhteydessä Lieven kysyy, mitä tämä ”voittaminen” oikein tarkoittaa.

Ukraina ei voi edes länsimaiden avulla valloittaa helposti takaisin kaikkia Venäjälle ja venäläismielisille Donbassin separatisteille vuodesta 2014 lähtien menettämiänsä alueita. Tämä olisi vain ”resepti jatkuvaan sotaan ja ukrainalaisten valtaviin tappioihin ja kärsimyksiin”.

Putinin hallinnon jälkeenkään, yksikään Venäjän tuleva hallitus ei voisi suostua luopumaan esimerkiksi Krimistä, jonka valtaosa venäläisistä näkee olevan federaation ”kansallista aluetta”. Niinpä ainoa tapa nykyisen konfliktin ”voittamiseksi” amerikkalaisesta ja ukrainalaisesta perspektiivistä, tarkoittaisi Venäjän valtion tuhoamista.

Venäjän romahdusta on ennustettu jo vuosikymmenien ajan, mutta Ukrainan konflikti ja pakotepolitiikka saavat sitä tuskin aikaan. Lisäksi kannattaa muistaa, että vaikka Kiina on toistaiseksi ollut pidättyväinen tukiessaan Venäjää Ukrainan tilanteessa, Peking ei voi sietää Yhdysvaltojen strategiaa, jonka tavoitteena on Venäjän hallinnon kaataminen ja sitä seuraava Kiinan eristäminen.

Sotatila voi päättyä vain toisen osapuolen häviöön tai neuvoteltuun rauhaan. Jos Moskova Donbassin alueen vapauttamisen jälkeen tarjoaa tulitaukoa rauhanneuvottelujen pohjaksi, länsimaat joutuvat valinnan eteen: hyväksyvätkö ne tämän, vai jatkavatko ne Ukrainan yllyttämistä ja aseistamista vastaiskuihin?

Lieven kysyykin aiheellisesti, ”kuinka kauan Venäjä hyväksyisi tällaisen länsimaisen strategian, ennen kuin se päättäisi eskaloida tilannetta ja yrittää pelotella erityisesti eurooppalaisia niin, että he irtautuisivat Amerikasta ja pyrkisivät rauhansopimukseen”.

Kun otetaan huomioon heikentyvä taloustilanne, joka vain lisää polarisaatiota kansalaisten ja vallanpitäjien välillä, miten hyvin mediassa mainostettu ”lännen yhtenäisyys” säilyy näissä olosuhteissa? Esimerkiksi jatkokauden saanut Ranskan epäsuosittu presidentti Macron saanee kiittää onneaan, että häntä heiteltiin muutama päivä sitten vain tomaateilla.

Ylimielisimmät EU-maat kokevat epäilemättä vielä kovia. Venäjän kaasuhanat on nyt suljettu Puolaan ja Bulgariaan. Tällä välin monet eurooppalaiset yhtiöt ja muutamat valtiotkin käyvät kauppaa ruplissa Venäjän kanssa. Tältä osin Yhdysvaltojen ja EU:n yhteisrintama on jo alkanut rakoilla, vaikka lännellä lieneekin vielä lisäsuunnitelmansa Venäjän talouden heikentämiseksi.

Lieven vertaa, kuinka ”kylmän sodan aikana yksikään Yhdysvaltojen presidentti ei unohtanut, että Washingtonilla ja Moskovalla on kyky tuhota sivilisaatio ja lopettaa ihmiskunnan olemassaolo”. Ydinpelote riitti ylläpitämään tasapainoa muuten epävakaissa oloissa.

Nykyisten johtajien olisi myös muistettava, että ”kun molemmat osapuolet ryhtyivät Euroopan ulkopuolella käymään sijaissotiaan, seuraukset olivat tuhoisia heille itselleen ja vielä tuhoisampia niille kansoille, jotka joutuivat näiden suurvaltojen pelinappuloiksi”. Lieven kysyykin, ”emmekö ole todellakaan oppineet historiasta mitään?”