Kuten saksalainen Karl Richter on huomauttanut, erilaiset ajattelijat Aleksandr Duginista Francis Fukuyamaan tuntuvat olevan samaa mieltä siitä, että Ukrainassa ratkotaan maailmanjärjestystä. Tapahtumissa on lopulta kyse siitä, miltä tulevaisuuden maailma näyttää.

Ukrainan konfliktin lopputulos on ratkaiseva globaalin vallan uudelleenjaon kannalta. Joko länsi tai ”ei-länsi” (Venäjä, Kiina ja muodostuva Euraasia) voittaa. Siinä tapauksessa meneillään olevan siirtymän lopputuloksesta riippuu paljon myös oma tulevaisuutemme.

Suomella ei ole tällä hetkellä mahdollisuuksia, eikä edes halua ottaa puolueetonta kantaa. Sen on pakko osallistua blokkien vastakkainasetteluun ja se tulee – suuntaan tai toiseen – tuntemaan sen seuraukset. Jokaisen kannattaa pohtia, mitä lopputulosta pitää parempana henkilökohtaisten ja kansallisten intressien kannalta.

He, jotka tukevat estoitta Ukrainaa ja Natoa, tukevat samalla amerikkalaisen hegemonian jatkumista, länsimaisia lumearvoja ja ylikansallisen rahavallan riistokapitalismia. He tukevat sitä, että Euroopan maat pysyvät Washingtonin ja Lontoon pääomapiirien vasalleina, mukana ”kollektiivisen lännen” likaisissa sodissa, vallanvaihto-operaatioissa ja luonnonvarojen ryöstöissä.

Ukrainan nykyhallinnon suosija tukee samalla euromaiden taloudellista itsemurhaa energia- ja pakotepolitiikan avulla. Hän tukee länsimaisen eliitin pitkän tähtäimen ohjelmaa, joka on tuhoamassa perheet, terveyden, fyysisen koskemattomuuden ja henkilökohtaisen identiteetin, hävittämällä kaiken ”transhumanismin” syövereihin.

Voimmeko varmuudella sanoa, ettei Venäjä ole osa teknokraattisen eliitin ”suurta uudelleenkäynnistystä”? Korona-ajan pimeässä poliittisessa tilassa olen epäillyt, että kaikki ovat loppujen lopuksi samassa juonessa. Jos on pakon sanelemana osallistuttava suuren luokan huijaukseen, voi toki yrittää edes vetää kotiin päin.

Kaikesta huolimatta Richter on sitä mieltä, että ”Venäjä, Kiina ja muu Euraasia edistävät Yhdysvaltojen dollarin maailmanherruuden päättymistä, moninapaisen maailmanjärjestyksen syntymistä, perinteisten arvojen, kuten perheen, kodin ja identiteetin kunnioittamista ja länsimaisen liberaalin dekadenssin hylkäämistä”.

Kuten aina, geopolitiikan suuressa pelissä on nähtävissä runsain mitoin harmaan sävyjä: myös maat, kuten Venäjä ja Unkari, ovat osallistuneet maailmanlaajuiseen pandemiapeliin, osin rajuin toimenpitein. Myöskään Kiina, joka noudattaa yhä maailman tiukinta koronastrategiaa, ei välttämättä ole joka asiassa hyvä esikuva.

Vaikka maailmanjärjestys on muuttumassa, ei ole syytä odottaa Venäjän ”vapauttavan” meitä omilta poliittisilta eliiteiltämme. Toki jos amerikkalaisjoukot sotilastukikohtineen joskus työnnettäisiin ulos Euroopasta, se olisi tässä maailmankolkassa varsinainen kvanttihyppy, jonka seurauksia tuskin voisi ennakoida – ainakaan globaalin vallanjaon kannalta.

Kuten Richter aivan oikein arvioi, amerikkalaiset tuskailevat nyt sen kanssa, että ”he eivät enää pelaa Valioliigassa”. Kiina on diskvalifioinut Yhdysvallat viennin maailmanmestarina ja dollari on menettämässä asemansa. Intia ja Saudi-Arabia ovat tällä hetkellä ruplamaksun edessä, Euroopassa Orbánin linja saattaa edustaa uutta alkua.

Venäjällä ja Kiinalla on hypersooniset aseensa, mutta amerikkalaisilla mitä ilmeisimmin ei. Amerikkalaiset ovat putoamassa kakkosliigaan ja he kamppailevat vielä tällä hetkellä asian hyväksymisen kanssa. Muutama herkkä isku, joko sotilaallinen tai talouspoliittinen, voisi mahdollisesti osoittaa heille asioiden oikean laidan ja istuttaa hieman nöyryyttä entiseen hegemoniin.

Euroopan unioni on jo aktiivisen hajoamisen tilassa, mutta tätä eivät eurofederalismiin uskovat halua nähdä. Putin ei ole vielä edes kääntänyt kaasuhanoja kiinni, vaan ojentaa sovinnon kättä kaikista loukkauksista huolimatta. Bryssel on niin hullu, tai länttä hallitsevan eliitin armoilla, että ampuu mieluummin itseään jalkaan.

Euroopassa vallitsee levoton, gramscilainen interregnum, välitila: vaikka sodanjälkeinen, ”sääntöpohjainen kansainvälinen järjestys” on heikossa hapessa, ei mantereen omien voimien nousua ole näköpiirissä. Anglosaksit vaativat Saksaa ottamaan energiapakotteet käyttöön, vaikka seurauksena olisi syvä taantuma ja köyhyys.

Ehkä Saksa onkin anglosaksisten tahojen toissijainen kohde; nyt on hyvä tilaisuus tuhota Saksan teollisuus. Brittilordi Hastings Ismay kiteytti jo vuonna 1949 sotilasliitto Naton tehtävät Euroopassa ytimekkäästi kolmeen: ”pitää venäläiset ulkona, amerikkalaiset sisällä ja saksalaiset matalana”.

Karl Richter ajattelee hieman optimistisemmin ja toteaa, että nykyinen ”katastrofi voi avata uusia teitä, joita ei vielä tänään näy”. Lienee kuvaavaa, että seniilin Bidenin symbolisesti johtama, rappeutunut länsi, on menossa mailleen. Sitä odotellessa voi olla, kuten Richter esittää, että ”Euroopan arvot – todelliset arvot – säilyvät paremmin Moskovassa, kuin Brysselissä ja Washingtonissa”.