”Venäjä on hyökännyt Ukrainaan”, kirkuvat uutisotsikot. Koska valtamedian toimittajat antavat aiheesta vain Venäjän-vastaisen, lännen narratiivia puolustavan kuvan, kirjoitan itse reaalipolitiikan perspektiivistä.

Ukrainassa on kyse muustakin kuin vain yhden lännen nukkehallinnon kaatamisesta, kahdeksan viime vuoden vääryyksien kostamisesta, tai edes Itä-Ukrainan kovia kokeneen venäläisväestön suojelemisesta. Ukrainassa luodaan uutta maailmanjärjestystä.

Lännen poliittiset analyytikot yrittävät kilvan osoittaa, että Putin pyrkii kaatamaan nykyisen maailmanjärjestyksen – ainakin Euroopan ja maanosan turvallisuusarkkitehtuurin osalta.

Tosiasiassa tätä arkkitehtuuria on rikkonut euromaita yhä miehittävä Yhdysvallat, joka ei ole suostunut Venäjän kohtuullisiin turvallisuusvaatimuksiin. Nato suunnittelee jo vastatoimia, mutta epäilen, uskalletaanko Venäjään kohdistaa suoria sotilaallisia toimia. Venäjä ei ole Jugoslavia, Irak tai Libya.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeinen aika oli presidentti Woodrow Wilsonin sanoin ”maailman tekemistä turvalliseksi demokratialle”. Demokratian nimissä amerikkalaissotilaat iskivät milloin minnekin ja myöhemmin sotilasliitto Nato suoritti lukuisia pommituksia lännen intressejä ajaen. Valtioiden rajoja siirreltiin mielivaltaisesti.

Sekä Putin että Kiinan presidentti Xi Jinping ovat tehneet selväksi, että he uskovat Amerikan perimmäisenä tavoitteena olevan Venäjän ja Kiinan hallitusten kaataminen. Paikalliset, demokratiaa kannattavat, usein länsirahoitusta ja koulutusta saaneet liikkeet, toimivat angloamerikkalaisten valtojen Troijan hevosina. On siis lopetettava pelaaminen atlantistien peukaloiduilla säännöillä.

James M. Dorsey arvioi, että yhteistä Putinille, Xille, sekä joukolle muita maailman johtajia – kuten Intian Narendra Modille, Turkin Recep Tayyip Erdoğanille ja Unkarin Viktor Orbánille – on se, että he määrittelevät kansakuntiensa rajat kansainvälisen oikeuden termien sijasta ”sivilisationaalisilla” termeillä.

Tästä Putin puhui aiemmin tällä viikolla, kun hän ilmoitti syynsä, miksi Venäjä tunnustaa kaksi Ukrainasta irtautunutta tasavaltaa. Putinin yhdeksänkymmentä minuuttia kestänyt historialuento määritteli ”venäläiseksi maailmaksi” kutsutun, schmittiläisen ”suuren tilan” sivilisaatiorajoja, etnisten venäläisten läsnäolon perusteella tietyllä alueella.

Tämä on myös taustana Putinin väitteelle, jonka mukaan Ukraina ei omaa aitoa valtiollista asemaa ja perinnettä. Lännen suorittaman värivallankumouksen myötä tämäkin entisen Neuvostoliiton alue edustaa jatkuvaa uhkaa nyky-Venäjälle. Niinpä se on saatava takaisin emämaan vaikutuspiiriin.

Venäjän vuonna 2008 antama tunnustus kahdelle Georgiasta irtautuneelle tasavallalle, Krimin niemimaan liittäminen takaisin Venäjään vuonna 2014, separatististen kapinallisten tukeminen Itä-Ukrainan Donetskin ja Luhanskin alueilla, sekä venäläisjoukkojen läsnäolo Valko-Venäjällä vahvistavat Putinin suunnitelmaa.

Dorsey väittää, että vuodesta 2014 lähtien Putin on puhunut myös Kazakstanista samalla tavalla kuin Ukrainasta. Viikkoja ennen kuin venäläisjoukot puuttuivat tämän vuoden alussa Kazakstanissa hallituksen vastaisiin joukkomielenosoituksiin, Putin sanoi Kazakstanin televisiossa, että ”Kazakstan on venäjänkielinen maa sanan täydessä merkityksessä”.

Putinin tiedottaja Dmitri Peskov totesi hiljattain, että presidentin sisä- ja ulkopolitiikka ovat vasta ”lähtökohta”. Peskovin näkemys, jonka mukaan ”maailmassa on kysyntää erityisille, suvereeneille, päättäväisille johtajille”, kertoi siitä, että Putinin katsotaan olevan tuollainen johtaja ja maailmanjärjestyksen muutoksen arkkitehti.

Putinin käsityksen Ukrainan keskeisestä merkityksestä Venäjän aseman turvaamiseksi maailmannäyttämöllä, ovat jakaneet myös Venäjän pitkäaikaiset viholliset.

Presidentti Jimmy Carterin puolalaissyntyinen kansallisen turvallisuuden neuvonantaja ja länttä hallitsevan eliitin sisäpiiriläinen Zbigniew Brzezinski totesi 1990-luvulla, että ”ilman Ukrainaa, Venäjä lakkaa olemasta imperiumi, mutta kun Ukraina on alistettu, Venäjästä tulee automaattisesti imperiumi”.

Mitä seuraavaksi tapahtuu Putinin tavoitteen saavuttamiseksi, sitä voivat ulkopuoliset vain arvailla. Venäjän patriootteja, eurasianisteja ja kommunisteja, Putinin toimet eivät haittaa, vaan hänen ulkopolitiikkaansa pettyneet tuntevat saavansa nyt hieman hyvitystä liberaalin teknokraattihallinnon häpeällisistä kompromisseista lännen suuntaan.

Vastakkaisista väitteistä huolimatta, Putin ei ole mikään arvaamaton, mielipuoli tyranni. Päinvastoin, hän on osoittautunut loistavaksi taktikoksi. Venäjän johtaja tietää, että hänen vaatimustaan Naton itälaajentumisen lopettamisesta ei oteta vakavasti, ellei Kreml uskalla siirtyä sanoista tekoihin.

Ukrainasta irtautuneiden tasavaltojen tunnustamisella hän on osoittanut, ettei hän ole huolissaan Yhdysvaltojen ja Euroopan pakotteista. Venäjä on kerännyt noin 600 miljardin dollarin varannot ja vähentänyt dollareissa käytävän kaupan määrää 50 prosenttiin.

Tämän seurauksena Putin voi toistaiseksi pitää Ukrainan kriisin syttymistä ja siihen reagointia menestyksenä, vaikka osa maailmasta tuomitsee Venäjän ”aggressiot”, kuten kävi ilmi YK:n turvallisuusneuvoston keskustelusta.

Strateginen kumppani Kiina on ollut varovainen ulostuloissaan Ukrainan tilanteesta. Sillä on omat kauppasuhteensa Ukrainaan, kiinalaisyhtiöt operoivat jo maassa ja Kiova on mukana Vyö ja tie -infrastruktuurihankkeessa.

Nyt tilanne muuttuu, mutta virallisesti Kiina sanoo, ettei Venäjän sotilaallinen operaatio vaikuta maiden välisiin suhteisiin. Monien mielissä herää kysymys, toteuttaako Kiina Taiwanin ”kurittoman provinssin” liittämisen takaisin manner-Kiinaan samaan aikaan, kun Venäjä toimii Ukrainassa?

Sen lisäksi, että Putin on lähettänyt kylmäävän viestin lännelle ja entisen Neuvostoliiton tasavalloille, hän on paljastanut lännen heikkoudet aikana, jolloin liberaali demokratia on kriisissä: korona-aikana länsimaat ovat muuttuneet kansalaisiaan sortaviksi, biofasistisiksi turvallisuusvaltioiksi, eikä ylilyönteihin ja epäoikeudenmukaisuuksiin ole puututtu.

Putin on toki saattanut antaa Pohjois-Atlantin liitolle ja länsimaiselle solidaarisuudelle hieman uutta puhtia, mutta Yhdysvallat ja Eurooppa eivät ole osoittaneet, että ne pystyisivät vastaamaan Kremlin haasteeseen. Venäjä pelaa taidokkaasti pitkän tähtäimen geopoliittista peliä, jota lännen yhteiskuntia polarisoiva identiteettipolitiikka ei hidasta.

Pakotteet eivät todennäköisesti estä Putinia luomasta uutta järjestystään entisen Neuvostoliiton maissa, Ukrainassa ja Valko-Venäjällä, joista hän voi luoda venäläisen maailman etuvartioita ja puskurivyöhykkeitä.

Putin voi tosin joutua kohtaamaan toisenlaiset Yhdysvallat tämän vuoden loppuun mennessä, jos presidentti Biden menettää senaatin ja/tai edustajainhuoneen välivaaleissa. Parin vuoden päästä tilanne voi jälleen muuttua, jos Donald Trump – joka kehui Putinin Ukrainan siirtoa ”nerokkaaksi” – tekee paluun presidentiksi.

Vastaavasti Euroopassa Putin voi päästä tekemisiin empaattisemman Ranskan johtajan kanssa, mikäli joku Macronin haastanut, Venäjään myönteisesti suhtautuva kandidaatti, valitaan maan uudeksi presidentiksi huhtikuun vaaleissa.

”Nämä ovat suuria tavoitteita, eivätkä ehkä saavutettavissa”, toivoo Putinin amerikanjuutalainen kriitikko, Anne Applebaum, jonka mielestä Venäjän johtaja yrittää poistaa demokratian maailmasta.

Myös entisellä Neuvostoliitolla oli suuria tavoitteita: Lenin, Stalin ja heidän seuraajansa halusivat luoda kansainvälisen vallankumouksen, jotta koko maailma päätyisi lopulta neuvostososialismiin. ”Lopulta he epäonnistuivat”, Applebaum huokaa.

Pragmaattisella Putinilla ei ehkä tällaisia suunnitelmia ole, mutta ainakin jonkinlainen geopoliittisten etupiirien, suuralueiden, tai ”blokkien maailma”, voi olla totta myös tulevaisuudessa ja siihen suuntaan pyrkivät muutkin toimijat. Onko Venäjän nykyjohdosta rakentamaan ”sivilisaatiovaltiota”?

Sotilaallisista toimenpiteistä Ukrainassa voi olla montaa mieltä, mutta välillä ajattelen, että tämä kaikki tapahtuu kuin jonkin käsikirjoituksen mukaisesti ja kulissien takaiset vallanpitäjät ovat jo sopineet asioista. Koronakriisistä siirryttiin sujuvasti sotilaalliseen konfliktiin ja jotain muuta jää ehkä sopivasti pimentoon.

Maailmanjärjestystä muokataan joka tapauksessa uusiksi, ensin ”pandemian” ja nyt ”sodan” avulla. Olemmeko tosiaan todistamassa geopoliittista ja -taloudellista uusjakoa? Mikä on lopputulos ja mitä tapahtuu pankeille ja talouskriisille? Yrittääkö lännettynyt Suomi liittyä Natoon? Toteutuuko ehdotus digitaalisesta identiteetistä?

Putinilla kesti olla yli kaksi vuosikymmentä vallassa ennen kuin hän alkoi täyttää länsimaisten päättäjien ja analyytikoiden pahimmat odotukset. Saa nähdä, onko tämä vain poliittista psykodraamaa, vai näemmekö vielä Yhdysvaltojen johtaman atlanttisen blokin nöyryytettynä ja syrjäytettynä.