Lännen hybridisota Venäjää vastaan on edennyt onnistuneesti siihen pisteeseen, että vihoviimeisetkin eurovasallit aiotaan nyt saattaa osaksi lännen globaalia sotakoneistoa eli Natoa. Venäjän jälkeen tämä ”demokratioiden allianssi” voi keskittyä myös indopasifiselle alueelle ja ”Kiinan uhkaan”.

Tavalliset epäpoliittiset ihmiset, puoluepoliittiset toimijat ja kaikenlaiset aktivistit oikealta vasemmalle, on suggeroitu massamedian yllyttäminä puolustamaan Ukrainaa ja Suomen Nato-jäsenyyden hakemista, joka ”harkinnasta” ja ”keskustelusta” huolimatta on selvästi jo päätetty asia.

Mutta keskitytäänpä nykytilanteen taustoihin ja pelin tämän hetkiseen episentrumiin, Ukrainaan. Inspiraationsa tälle pohdinnalle antoi Boreal Baron -nimimerkillä kirjoittavan ”oikeistolaisen toisinajattelijan” Ukrainan äärioikeistoa kritisoiva teksti.

Hän jakaa oman ajatukseni siitä, että asioiden surkea nykytila on vain loogista seurausta ”globaalin amerikkalaisen imperiumin” lonkeroiden levittäytymisestä Ukrainaan ja Venäjän liepeille jo lähes kahden vuosikymmenen ajan.

Paikallisten ja ulkomaisten oligarkkien, poliitikkojen ja amerikkalaistumista levittävien CIA-taustaisten ”kansalaisjärjestöjen” kautta Ukrainasta on määrätietoisesti rakennettu ”anti-Venäjää”.

Tarkoituksena on ollut ottaa haltuun keskeinen alue, jolla on suuri merkitys Kremlin geopoliittiselle tulkinnalle ”venäläisestä maailmasta”. Jos Venäjä tähän röyhkeään valloitukseen reagoisi (ja tokihan se reagoi), saataisiin täydellinen tekosyy eristää heidät europolitiikasta ja saada koko Euroopan unioni taas entistä tiukemmin Washingtonin vaikutuspiiriin.

Angloamerikkalainen kumouksellisuus ei kuitenkaan voi koskaan toteutua yhdellä yksinkertaisella lähestymistavalla, vaikka vallanvaihto-operaatio jossakin maassa alustavine mielenosoituksineen usein siltä erehdyttävästi median välityksellä näyttääkin.

Yhdysvallat tietää tämän ja siksi sen on lähestyttävä kaikenlaisia poliittisia toimijoita uusissa kohdemaissaan. Jopa ”poliittisia ääriaineksia” on kosiskeltava, kunnes ”liberaalin demokratian” vakiinnuttua, voidaan suorittaa ”puhdistus” ja täyttää maan parlamentti länttä hallitsevalle eliitille uskollisilla vasalleilla.

Ukrainan kohdalla venäläisvastaisen nationalismin perinne on ollut erityisen kiihkeä toisen maailmansodan jälkeisessä laitaoikeistossa. Tätä perinnettä angloamerikkalainen kumouksellinen toiminta on käyttänyt hyväkseen ja kouluttanut maan ääriaineksia omia tarkoitusperiään varten.

Jo kauan ennen vuotta 2014, dollareita oli virrannut Stepan Banderan innoittamiin järjestöihin, jotka osallistuivat Maidanin levottomuuksiin ja vallanvaihto-operaatioon. Sen jälkeen amerikkalainen ote Ukrainasta on ollut entistä vahvempi. Samaan aikaan paikalliset aktivistit ovat solmineet yhteyksiä eurooppalaisiin ja amerikkalaisiin oikeistoradikaaleihin.

Ukrainalaisnationalistien näkemys on täysin linjassa länsimaisen yltiöpropagandan kanssa. Ukrainan konflikti johtaa heidän mielestään Venäjän hallinnon kaatumiseen, maan demilitarisoimiseen ja geopoliittiseen pilkkomiseen pienemmiksi ja hallittavimmiksi tasavalloiksi.

Nationalistisessa Venäjän-vastaisessa ajattelussa toistuvat samanlaiset ajatuskuviot kuin amerikanjuutalaisten neokonservatiivien vihafantasioissa. Tällaisten voimien tukeminen ei johda mihinkään kansalliseen ”suvereeniuteen”, vaan isännäksi asettuu silti Setä Samuli, jonka globaalina tehtävänä on saada kaikkien maiden resurssit ylikansallisten pääomapiirien haltuun.

Politiikka on osoittautunut ukrainalaisnationalisteille umpikujaksi: he eivät ole saaneet minkäänlaista edustusta parlamenttiin ja Svobodalla, heidän näkemyksiään lähimpänä olevalla valtavirran puolueella, on vain yksi paikka parlamentissa. Niinpä aktivistit ovatkin keskittyneet ulkoparlamentaariseen aktivismiin ja unelmiin geopoliittisesta suuruudesta.

Kuten ”pohjoisen paroni” omassa kirjoituksessaan hyvin avaa, Ukrainan oikeistoaktivisteja on inspiroinut Hitlerin perinnön vaalimisen lisäksi intermariumin geopoliittinen suunnitelma, jossa tavoitteena olisi luoda uusi geopoliittinen järjestys Itä-Eurooppaan.

Intermarium on alun perin puolalainen idea 1900-luvun alkupuolelta, joka visioi Itä-Euroopan maiden liittoa vastapainoksi Saksalle ja Venäjälle. Ironista kyllä, puolalaisia vihanneen ja Puolassa sotarikollisena pidetyn Banderan jälkeläiset ovat sisällyttäneet ajatuksen omaan ideologiaansa. Suomessakin aiheesta on kirjoitettu oikeistoradikaalien piireissä.

Toisen maailmansodan jälkeisen atlantistisen maailmanjärjestyksen yhä vallitessa, on perusteltua kysyä, kuinka voimakkaaksi tällainen uusi geopoliittinen napa voisi kasvaa, ennen kuin Washington puuttuisi asiaan. Vesitetympi versio Intermarium-hankkeesta on Itä- ja Keski-Euroopan maiden yhteistyötä edistävä ”Kolmen meren aloite”, joka onkin atlantistisesti orientoitunut.

Ukrainan juutalainen ”sankaripresidentti” Volodymyr Zelenskyi on kuitenkin jättänyt natsipataljoonat ja oikeistoradikaalit varjoonsa lännen mediakoneiston avustuksella. Hän on saavuttanut suosiota esiintymisillään euroatlanttisissa parlamenteissa ja esimerkiksi Puolan ja Baltian johtajat ovat vierailleet hänen luonaan.

Äärikansallismielisistä poiketen, valtapoliittiset tahot ovat enemmän huolissaan Venäjästä ja liberaalin järjestyksen kohtalosta, kuin kiinnostuneita uuden geopoliittisen alueen luomisesta. Niinpä valtavirran poliitikoille riittäisi 90-lukulaisesti Yhdysvaltojen johtajuus ja ”historian loppu”, jossa nyky-Venäjälle kävisi yhtä köpelösti kuin Neuvostoliitolle aikoinaan.

Kansainvälisen politiikan pelissä, jossa suurvallat ja ylikansalliset yhtiöt toimivat, pieni maa ei voi oikein voittaa, vaan paras lopputulos on olla vain häviämättä liikaa. Siksi sitoumukset tulisi tehdä harkiten ja kansallisia intressejä ajatellen, eikä Ukrainan tavoin antautua amerikkalaisten uhrattavaksi pelinappulaksi vain, koska Venäjä naapurina inhottaa. Suomalaisessa politiikassa alkaa olla valitettavasti havaittavissa samanlaista itsetuhoisuutta.

Kuten myös Boreal Baron on havainnut, ”loppujen lopuksi Ukrainan konflikti paljastaa jälleen sen, miten liberaalit eliitit tarvitsevat radikaaleja poliittisia ideologioita sotimaan sotiaan, asettamalla nationalismit toisiaan vastaan omaksi hyödykseen”.

Mukavuudenhaluisuutta korostava liberaali hedonismi ei ole ideologia, jonka nimissä kukaan suostuisi tykinruuaksi, joten ylikansallisten kapitalistien on käytettävä hyväksi eri maiden kansallisia aatteita ja ääriaineksia islamisteista nationalisteihin.

Globaalin amerikkalaisen imperiumin ollessa jo alakynnessä, heidän paras vaihtoehtonsa on ollut pistää rahansa Azovin pataljoonan ja muiden amerikkalaistettujen kansallisradikaalien taakse. Äärioikeistolaiset ideologiat, joita Yhdysvallat itse oli kieltämässä Nürnbergin oikeudenkäynnin jälkeen, ovat taas hyödyllisiä – ainakin jonkin aikaa.

Niiden hyödyllisyys ei rajoitu vain juoksuhautoihin, vaan myös kyberavaruuteen. Ukrainan oikeistoryhmät ovat onnistuneesti verkostoituneet Euroopassa jo ennen Donbassin jäätyneen konfliktin nykyistä kuumentunutta vaihetta. Toiminta sosiaalisen median alustoilla on myös hyvin edistynyttä.

Tavoite on ollut jo pitkään ohjata oikeistolaisia ryhmiä internetissä yhä tiiviimmin ”putinismin” vastaiseen yhteisrintamaan ja houkutella osa heistä jopa Ukrainan todellisille taistelukentille. Tämä ”fasismin simulaatio” palvelee vain todellisia vallanpitäjiä Ukrainan nukkehallinnon taustalla.

Aivan kuten on käynyt valtavirran puoluekentillä, lähes kaikki marginaalisetkin ryhmät on saatu tukemaan voimakkaasti Ukrainaa ja väheksymään geopoliittisia taustasyitä, sekä kyseenalaistamaan venäläiset selitykset konfliktin syistä. Kuten olen aiemmin esittänyt, miltei kaikki poliittiset liikkeet on Suomessakin saatu mukaan tällaiseen ”epäpyhään geopoliittiseen allianssiin”.

Eurooppalaisen ja angloamerikkalaisen politiikan suurin ongelma on ollut jo pitkään ulkopoliittisen realismin täydellinen puuttuminen. Tämän ongelman jakavat neokonservatiivit, liberaalit ja myös niin kutsutut etnonationalistit. Realismin puute näkyy myös suomalaisessa politiikassa ja sen alakulttuureissa, joissa huomio keskitetään aina väärään suuntaan.

Lännen värivallankumousten ja likaisten sotien seurauksena Euroopan maat ovat täyttyneet miljoonista pakolaisista. Eliittiä ei ole tästä rangaistu ja se onkin voinut jatkaa alkuperäisväestöjen etnistä korvaamista, huolimatta oikeistolaisten eurobalttien väitteistä, joiden mukaan ”asiat kyllä paranevat, kunhan ei vain tueta Putinia”.

Tällaista amerikkalaistettua näennäiskansallismielisyyttä uhkuvat ihmiset, jotka ovat hyvin pian vähemmistöjä omissa maissaan. Heille Venäjän-vastaisuus on tärkeämpää kuin globaalin amerikkalaisen imperiumin kaataminen: venäläinen ”autoritarismi” tuntuu olevan osalle äärioikeistoa niin suuri kauhistus, että he ennemmin tukevat maailman ”lännettämistä”.

Elämme historiallista aikaa, ”ratkaisun hetkeä”, tulevien vuosikymmenten geopoliittisessa tienhaarassa. Jos amerikkalaisglobalistinen toiminta onnistuu tavoitteissaan ja heidän ukrainalaisten (lähitulevaisuudessa myös suomalaisten?) pelinappuloidensa uhraus toimii, Washington saa vielä lisäaikaa ja voi koota joukkonsa taistelemaan jäljellä olevia vihollisiaan vastaan.

Jos Venäjän karhu kuitenkin voittaa, idässä muodostuu uusi järjestys, joka toimii vahvana vastapainona atlanttisille voimille. Kyse ei ole siitä, että venäläinen imperialismi levittäytyisi tämän jälkeen kaikkialle tsaari Putinin johdolla, vaan siitä, että nykyinen Amerikka-keskeinen järjestys heikentyisi ja vaihtuisi edes hieman erilaiseen, moninapaisempaan järjestykseen.