Kuukausi: heinäkuu 2021

Entisestä maaseutukoulun opettajasta, 51-vuotiaasta Pedro Castillosta on tullut Perun uusi presidentti.

Castillo vannoi virkavalansa keskiviikkona, Perun itsenäisyyden 200-vuotispäivänä.

Castillo sai vaaleissa 50,21 prosenttia äänistä, 44 000 ääntä enemmän kuin hänen vastaehdokkaansa, Yhdysvalloissa opiskellut liikenainen ja oikeistoliberaali Keiko Fujimori.

Castillo oli vaaleissa sosialistisen Perú Libre-puolueen ehdokas, mutta hän on Yhdysvaltojen hallintoa ja sen politiikkaa Latinalaisessa Amerikassa kritisoivaa puoluetta maltillisempi.

Vaalikampanjan aikana perulaisia yritettiin pelotella kertomalla, että Castillo aikoo pakkolunastaa säästöt, kodit, autot, tehtaat sekä muun kansalaisten omaisuuden. Tuore presidentti on kiistänyt väitteet; hän haluaa, että taloudessa säilyy ”järjestys ja ennustettavuus”.

Castillo on kuitenkin aikonut puuttua monopolien väärinkäytöksiin, korruptoituneisiin pankki- ja liikemaailman konsortioihin, jotka veloittavat keinotekoisen korkeita summia perushyödykkeistä ja -palveluista.

Presidenttinä Castillo on luvannut käyttää suuren osan bruttokansantuotteesta terveydenhuoltoon, koulutukseen ja ohjelmiin, joilla vähennetään maan korkeaa köyhyysastetta.

Vaatimaton opettaja on sanonut, ettei hän aio ottaa tehtävässään vastaan varsinaista presidentin palkkaa, vaan jatkaa sen sijaan elämistä opettajan tuloilla. Castillo ei myöskään aio käyttää virka-asuntonaan presidentinlinnaa, vaan tehdä siitä Perun historiasta ja kolonialismin ajasta kertovan museon.

Myös Perun alkuperäisasukkaiden sterilisaatiota ajaneen, Yhdysvaltojen tukeman presidentin Alberto Fuijmorin aikaisen perustuslain Castillo haluaa kirjoittaa uusiksi.

Vasemmistolaisen talouspolitiikkansa vastapainoksi Castillo on sosiaalisissa ja eettisissä kysymyksissä konservatiivinen. Hän vastustaa aborttia, eutanasiaa, homoavioliittoja ja marihuanan laillistamista. Castillon voikin sanoa edustavan kansallismielistä vasemmistolaisuutta, jota ei länsimaissa juurikaan esiinny.

Keskellä polarisoitunutta yhteiskuntaa, Castillo on kehottanut kansaa rauhaan ja yhtenäisyyteen. Hallituksessa Castillolla on kuitenkin vastassaan voimia, jotka tulevat tekemään kaikkensa, jotta uusi presidentti epäonnistuisi työssään.

Yhdysvaltojen apulaisulkoministeri Wendy Sherman on vieraillut Kiinassa, Tianjinin kaupungissa, jossa häntä ovat isännöineet ulkoministeri Wang Yi sekä varaulkoministeri Xei Feng.

Kiinan ulkoministeriön tiedottaja on kuvaillut keskustelujen olleen ”syvällisiä, rehellisiä ja hyödyllisiä maiden välisille suhteille”.

Tiedotustilaisuudessa varaulkoministeri Xie Feng kritisoi kuitenkin jyrkästi amerikkalaista ”kilpailu-, yhteistyö- ja vastakkainasetteluretoriikkaa”, jossa ”todellinen painopiste on vastakkainasettelussa, sillä yhteistyö on tarkoitushakuista ja kilpailuasetelma narratiivinen ansa”. Xie kutsui Yhdysvaltoja myös ”pakkodiplomatian keksijäksi ja patentin haltijaksi”.

Kiinassa nähdään aivan oikein, että koko ”sääntöpohjainen kansainvälinen järjestys” on vain valeasu, joka paketoi yhteen muutaman länsimaan muille laatimat säännöt. Se on ”amerikkalainen versio viidakon laista”, jossa Washington ”hylkää laajalti hyväksytyn kansainvälisen oikeuden ja polkee järjestelmää, jotta se voi hyötyä ja kiusata muita”, Xie totesi.

Ihmisoikeuskysymyksiä kommentoidessaan Xie sanoi, että Yhdysvaltojen ”pitäisi ensin hoitaa omat ongelmansa ennen kuin osoittaa sormella muita”. Yhdysvallat esittää olevansa demokratian ja ihmisoikeuksien puolestapuhuja, vaikka se on syyllistynyt kansanmurhaan alkuperäiskansoja vastaan ja käynyt keksimiensä valheiden varjolla sotia eri puolilla maailmaa.

Aiemmin Kiina on korostanut hyvän ilmapiirin luomista neuvotteluille Yhdysvaltojen kanssa. Vaikka osapuolet kävisivät kiivaitakin keskusteluja, Kiina ei välttämättä tiedottaisi niistä julkisuuteen. Tällä kertaa Kiina julkisti nopeasti Xien kovan lausunnon Tianjinin tapaamisesta. Tämä on toistoa Anchoragen neuvotteluista alkaneelle asennemuutokselle Kiinan suhtautumisessa Yhdysvaltoihin.

Tällaisten muutosten perustana on se, että Peking on kyllästynyt määräilevään Washingtoniin, eivätkä kiinalaispoliitikot enää elättele harhakuvitelmia siitä, että maiden väliset suhteet paranisivat merkittävästi lähitulevaisuudessa.

Kiinan viesti on selvä: Yhdysvaltojen viimeisten hallintojen harjoittama pahantahtoinen, vastakkainasettelun politiikka on johtanut siihen, että Kiinan kansa on valmis muodostamaan yhtenäisen rintaman lännen uhittelua vastaan. Kuten kiinalaislehti Global Times asian ilmaisee, amerikkalaiseen arroganssiin täytyy vastata suorasanaisemmin.

Amerikkalaisten sotahaukkojen kuvitelmissa uskotaan yhä olevan mahdollista hillitä Kiinan kehitystä ja saattaa kansantasavalta samanlaiseen sisäiseen kaaokseen ja romahdukseen, kuten kävi Yhdysvaltojen aiemmalle taisteluparille, Neuvostoliitolle.

Näin Yhdysvallat vain sotkee maailmanjärjestyksen ja pahentaa suurvaltojen välisiä suhteita. Kiinalainen järjestelmä aikoo pitää huolen siitä, että maalla on suurempi toleranssi epävakautta kohtaan kuin Yhdysvalloilla itsellään.

Kiinan on nopeutettava kokonaisvaltaisen voimansa rakentamista ja valmistauduttava kaiken varalta pahimpaan mahdolliseen tilanteeseen, jossa vastakkainasettelu Yhdysvaltojen ja sen tärkeimpien liittolaisten kanssa kärjistyy sotilaalliseksi yhteenotoksi.

Tällä välin Yhdysvallat yrittää käyttää strategista rajoittamista Kiinan päihittämiseksi; Kiina taas pyrkii jatkuvan kehityksensä avulla osoittamaan, ettei amerikkalaisten ylivaltafantasioilla ole enää väliä reaalimaailmassa.

Pekingin tavoitteena on saada amerikkalaiset tiedostamaan, ettei sen hallinnon kannata muokata Kiinasta ”väkisin keksittyä vihollista”. Yhdysvaltojen olisi luovuttava pakotepolitiikasta ja konfliktihakuisuudesta ja opittava elämään rauhanomaisesti vahvan ja suvereenin Kiinan kanssa.

Yhteiskunnallisten mullistusten pelko synnyttää epäluottamusta, toteaa Alastair Crooke itsestäänselvyyden.

Tämä pelko, epävarmuus ja ahdistus voivat aiheuttaa henkisen tilan, josta sosiologi Émile Durkheim käytti termiä anomia.

Kyseessä on lamauttava tunne siitä, että on irrallaan yhteiskunnasta, että ympäröivä maailma on läpeensä korruptoitunut. Tavallinen ihminen on pelkkä ”numero”; ”systeemin” sorron ja alistamisen avuton kohde, joka kokee, että kehenkään tai mihinkään ei voi luottaa.

Ihmiset elävät nykyään ”nestemäisen moderniteetin” maailmassa, kuten toinen edesmennyt sosiologi Zygmunt Bauman esitti. Kaikki ne erityispiirteet, jotka yhteisö kerran osoitti jäsenelleen, ovat miltei kadonneet tai ne on määritelty uudelleen äärimmäisen liberalismin ilmenemismuotojen kautta.

Jopa biologisen luonnon lainalaisuudet on kyseenalaistettu: sukupuolia on nykytulkinnan mukaan enemmän kuin vain kaksi, eikä keho, johon ihminen on syntynyt, ole sitä mitä luultiin: kuten moderni yhteiskuntamme, sekin on ”nestemäinen” ja sitä voidaan muuttaa. Itse asiassa jo henkisellä tasolla voimme tänä päivänä ”identifioitua” melkein trans-miksi tahansa.

Historiaan, kulttuuriin ja perinteisiin suhtaudutaan myös vihamielisesti. Tämän johdosta ”edistykselliset”, syrjivän kulttuuripiirin epäkohtien olemassaoloon ”heränneet” – Amerikasta lähtöisin olevan woke-ilmiön edustajat – vaativat paitsi patsaiden kaatamista, myös vanhaa, ”heräämistä edeltävää” aikakautta edustavan järjestelmän alasajoa.

Woke-ideologian mukaan ”etuoikeutetut valkoiset” ovat ”implisiittisesti rasistisia”, kolonialismin ajan perinnön jatkajia, joilla ei ole oikeutta sananvapauteen tai oikeastaan edes fyysiseen olemassaoloon. Aggressiivinen ”wokeismi” katsoo olevansa oikeassa, eikä asioista voi enää keskustella, vaan kaikkien on osoitettava katumusta ja polvistuttava.

Huvittavinta tässä uudessa radikalismissa on, että sitä tukevat ja rahoittavat suuryritykset ja se ”juurettomien kosmopoliittien” vanhentunut kapitalistikerho, joka on viimeiset seitsemän vuosikymmentä sanellut säännöt koko planeetan väestölle. Kapitalismia näennäisesti kritisoivat ”heränneet” eivät joko huomaa tai välitä tästä räikeästä ristiriidasta.

Hallitsevalle luokalle nykynuorisoa inspiroivat identiteettipoliittiset liikkeet BLM:stä antifaan ja Elokapinaan eivät tuota ongelmia, sillä nekin ajavat omalla tavallaan globaalikapitaalin pitkän tähtäimen päämääriä. Sitä toteuttaa myös YK, jonka kestävän kehityksen Agenda 2030 -tavoiteohjelmaan miltei kaikkien maiden hallitukset ovat sitoutuneet.

Globaalien ”tasa-arvotoimien”, ”ilmastotavoitteiden” tai ”rokoteohjelmien” taustalla ajetaan taloudellisia, sosiaalisia ja poliittisia uudistuksia, joilla pyritään saamaan globaalihallinnon ei enää niin tuntematon tulevaisuus toteutumaan täydessä mitassaan. Vastustaako mikään taho – yksittäisiä ihmisiä lukuun ottamatta – tätä kehitystä? Jopa Kiina ja Venäjä, lännen kilpailijat geopoliittisella pelikentällä, puhuvat halutessaan sujuvasti YK-kieltä.

Viimeisin yhteiskuntia epävakauttava vastakkainasettelu on luotu koronaviruksella pelottelemalla. Ihmisiä ryhdytään jaottelemaan ”rokotettuihin” kunnon kansalaisiin ja ”rokottamattomiin” toisen luokan kansalaisiin. Italialainen filosofi Giorgio Agamben on arvioinut, että ”rokotepassin” myötä siirrymme biofasismiin. Tämän tosiasian poliittista painoarvoa ei voi hänen mukaansa yliarvioida.

Rahavallan johtama globalisaatioprojekti on ollut käynnissä ainakin maailmansodista lähtien, eikä liikemiesten, pankkiirien ja mahtisukujen tuhoisa luomus näytä epäonnistumisen merkkejä, vaikka maailmassa yritetäänkin yhä nähdä jotain eroa ”demokratioiden” ja ”autokratioiden” välillä ja herätellä uutta kylmää sotaa.

Osa kansalaisista kuvittelee, että kun ihmiset ovat kiltisti ottaneet rokotteensa ja ”pandemia” vetäytyy, palaamme taas ”vanhaan normaaliin”. Näin ei tule tapahtumaan, vaan tulemme elämään jatkossakin ”kriisistä kriisiin”, kokien uusia poikkeusoloja, kunnes globalistit saavuttavat tavoitteensa tai jonkin ihmeen kautta häviävät pelinsä.

Valko-Venäjän presidentti Aleksandr Lukašenko on antanut haastattelun Sky News Arabia -televisiokanavalle.

Uutistoimisto BelTA on siteerannut Lukašenkon kommentteja, jotka liittyvät EU:n ja Yhdysvaltojen operaatioihin Valko-Venäjää vastaan.

”Luomalla tänne, keskelle Eurooppaa, hirvittävän jännityspesäkkeen, käynnistämällä hybridisodan meitä sekä Venäjää ja Kiinaa vastaan, eurooppalaiset vievät maailmaa lähemmäs kolmatta maailmansotaa”, Valko-Venäjän johtaja sanoo. Hänen mukaansa tämä on jo selvää paitsi asiantuntijoille, myös tavallisille kansalaisille.

Presidentti korostaa, että tilanteen kärjistyminen ei tapahdu Liettuan, Puolan, Ukrainan, Saksan ja muiden maiden kansojen tahdosta.

”Tämä on poliitikkojen hulluutta. Ja ymmärrän, miksi näin tapahtuu. Koska Euroopan unioni, ennen kaikkea Länsi-Eurooppa, koostuu siirtomaavaltioista. Amerikan Yhdysvaltojen suhde Euroopan maihin on metropolin suhde alisteisiin siirtomaihin. Näin se vain on”, Lukašenko harmittelee haastattelussa.

”Monet tapahtumat Euroopan unionin maissa, jopa kaikkein voimakkaimmissa niistä, ovat Yhdysvaltojen orkestroimia. Amerikkalaisten johtamat tapahtumat Euroopassa ovat yleensä jopa näiden maiden johtajien hallitsemattomissa”, presidentti jatkaa.

Esimerkkinä hän viittaa vakoiluskandaaliin, joka liittyi Euroopan johtajien salakuunteluun. ”Kuka sen teki? Amerikkalaiset. Ketä he käyttivät siihen? Euroopan valtioita, Euroopan tiedustelupalveluja”, Valko-Venäjän johtaja toteaa.

Myös Valko-Venäjän ulkoministeri Vladimir Makei on ilmaissut huolensa tilanteesta alueella.

”Lännen vastuuttomuus ja täydellinen arvaamattomuus on nykyään uusi normaali. Se, mitä Valko-Venäjän suhteen tapahtuu, on käsittämätöntä. Se on peli ilman sääntöjä. Siksi meidän on pakko reagoida asianmukaisesti tilanteen kehittymiseen”, Makei kommentoi.

”Länsi on käytännössä julistanut sodan Valko-Venäjälle. Myös heidän tavoitteensa on selvä: he haluavat tehdä meistä toisen Ukrainan. Se olisi vielä kuumempi piste kartalla. Me tietenkin estämme tämän määrätietoisesti”, ulkoministeri vakuuttaa.

Makei painottaa kuitenkin, että Valko-Venäjälle on aina ollut ensisijaista löytää kaikkiin kiistoihin rauhanomainen, diplomaattinen ratkaisu.

”Olemme aina sanoneet niin. Ja jopa näissä olosuhteissa, kun Valko-Venäjää vastaan on tosiasiallisesti aloitettu taloudellinen ja poliittinen sota – aina terroriuhkauksiin asti – uskomme edelleen, että vuoropuhelu on vaihtoehto”, ulkoministeri sanoo.

”Meillä ei ole aikomusta polttaa siltoja takanamme. Olemme aina sanoneet kumppaneillemme, että on tarpeen pysähtyä, miettiä, mihin yksi tai toinen teko voi johtaa ja ottaa askelia, jotka voisivat rauhoittaa tilannetta sen sijaan, että alueen hauras vakaus häiriintyisi”, valkovenäläinen huippudiplomaatti esittää.

Tällaisia tasapainoisia lausuntoja ei suomalainen konsensusmedia esittele, vaan Valko-Venäjän hallinnon mustamaalaus on jatkunut jo maan presidentinvaaleista saakka, Lukašenkon vastaista läntistä narratiivia noudattaen.

Jonathan Saxty kommentoi Telegraph-lehdessä sitä, kuinka Euroopan sisäiset kulttuuriset eroavaisuudet idässä ja lännessä uhkaavat hajottaa EU:n kahtia.

Länsi-Euroopan liberaalit, kuten Alankomaiden pääministeri Mark Rutte, ovat jo uskaltaneet pohtia, voisiko Euroopan unionin perustaa uudelleen ilman Unkarin ja Puolan kaltaisia konservatiivisia änkyrämaita.

Onkin totta, että entisen Varsovan liiton maat puolustavat hanakasti itsemääräämisoikeuttaan ja kulttuuriaan ja illiberaaleina ne ovat kivulias piikki Brysselin kalergisen eliitin lihassa.

Kulttuurinen railo ratkesi äskettäin taas lisää, kun EU:n sekä Budapestin ja Varsovan välillä käytiin uuteen taistoon – tällä kertaa seksuaalivähemmistöjen oikeuksista. EU:n mielestä ”eurooppalaisiin arvoihin” kuuluu homoseksuaalisen propagandan levittäminen alaikäisille, Unkari ja Puola taas vastustavat tätä.

Vaikka EU:lla ei ole mekanismia jäsenvaltioiden erottamiseksi, EU:n perustamissopimuksen seitsemäs artikla mahdollistaa äänioikeuden poistamisen. Sekä Unkari että Puola ovat seitsemännen artiklan mukaisten tutkimusten kohteena. Rikkomuksen toteaminen edellyttää yksimielisyyttä (mikä osoittautuu mahdottomaksi), mutta seuraamukset edellyttävät vain määräenemmistöä.

Usein ajatellaan, että Brysselin on vain kiristettävä otetta ja Keski- ja Itä-Euroopan (KIE) jäsenvaltiot antavat ennen pitkää periksi taloudellisten syiden vuoksi, elleivät muuten. Toimittaja Saxty epäilee, onko tämä enää totta.

Taloudelliset seuraamukset todennäköisesti vain vähentävät EU:n houkuttelevuutta kapinamaiden silmissä. Vaarana on, että jos KIE-maita painostetaan liikaa, niillä ei ehkä ole enää kannustinta pysyä ryhmässä lainkaan. Toisin kuin nk. Club Med -maat, KIE-maat ovat säilyttäneet suurelta osin omat valuuttansa. Näin ollen EU:sta irtautuminen olisi niille helpompaa.

Unioni on nyt pulassa. Jos asiat hoituisivat vain KIE-maita rankaisemalla, miksi euroeliitti ei jo ole noudattanut tätä strategiaa ja katsonut kenen pokka pitää? Jos Keski- ja Itä-Euroopan maat tietävät, että Bryssel ei tee näin, ne voivat sen sijaan jatkaa Brysselin uhmaamista ja pattitilanteen säilyttämistä.

Saxtyn mukaan yhä useammin herää kysymys, mitä Länsi-Euroopan jäsenvaltiot saavat tästä järjestelystä: ne väittävät, että KIE-maat imevät ne kuiviin, mutta lisäksi KIE-maat ovat esteenä eurokraattien federalistisille pyrkimyksille ja mantereen täydelle liberalisoinnille, yhtenäisestä maahanmuuttopolitiikasta puhumattakaan.

Bryssel saattaa tietysti myös pelätä, että Unkarin ja Puolan kaltaiset maat liittoutuvat vielä Kremlin kanssa. Vaikka tämä kuulostaa etenkin Puolan kohdalla kaukaa haetulta, Saxtyn mukaan ei pitäisi luottaa siihen, että Keski- ja Itä-Eurooppa jatkavat vihamielisyyttään Venäjää kohtaan loputtomiin.

Kun kylmän sodan jälkeinen sukupolvi nousee kunnolla esiin ja pääsee päättäviin elimiin, ei ole lainkaan varmaa, että nykyinen vihamielisyys Moskovaa kohtaan säilyy. Keskiverto puolalaisella on kulttuurisesti enemmän yhteistä keskivertovenäläisen kuin keskivertosaksalaisen kanssa, Saxty arvioi.

Unkarin ja Puolan tavoin Venäjä on yhä enemmän muuttunut kristilliskonservatiiviseksi valtioksi, joka rakentuu ”kodin, uskonnon ja isänmaan” aatteelliselle kolminaisuudelle.

”Transatlantistista kumppanuutta” korostavilta voisi kysyä, mitä tarjottavaa Bidenin Amerikalla on itä- ja keskieurooppalaisille, paitsi kallista sotilaskalustoa ja sateenkaarilippuun verhottua identiteettipolitiikkaa? Jos vanhat kaunat unohdetaan, Venäjä olisi loppujen lopuksi luontevampi liittolainen Euroopan konservatiiveille.

Kaksi näkemystä Euroopasta on nyt ristiriidassa keskenään ja EU:n johdon on vaikea sopeutua siihen. Jos itseään vastaan jakautunut talo ei voi pysyä pystyssä, kuinka kauan Bryssel voi vielä hyväksyä vastahakoiset, itäiset konservatiiviset kansakunnat ja kuinka kauan keski- ja itäeurooppalaiset jäsenvaltiot sietävät länsieurooppalaisten ”edistysmielisten” kritiikkiä ja vaatimuksia?

Vain aika näyttää, mutta kumpikaan osapuoli ei näytä olevan valmis perääntymään. Jos Unkari ja Puola tietävät, että EU ei loppupelissä toteuta uhkauksiaan, niillä ei ole juurikaan syytä muuttua. Jos halutut muutokset yritetään runnoa läpi väkisin, sekin voi koitua kohtalokkaaksi eurofederalisteille.

Keski- ja Itä-Euroopan jäsenvaltiot eivät ole koskaan olleet vähemmän riippuvaisia EU:sta kuin nyt, väittää Saxty. Kylmän sodan jälkeisen sukupolven tullessa täysi-ikäiseksi, itäiset, pääasiassa slaavilaiset kansakunnat, saattavat päättää, että ne ovat viime kädessä vahvempia yhtenäisinä, ilman EU-direktiivejä.

Länsimaiden ”vapaista ja avoimista yhteiskunnista” ei ole kohta enää paljoa jäljellä, kirjoittaa Stephen Lendman.

Hänen mielestään koronavirus on ”kaikkien huijausten äiti”, jonka varjolla pystytetään tyranniaa. Se mikä oli vielä vähän aikaa sitten dystooppista tieteisfiktiota, on tänä päivänä todellisuutta.

Tien tähän globalistien yksinvaltaan silottivat valtioiden sponsoroimat ja valtamedian levittämät, kansalaisten mieliä manipuloivat suuret valheet, joita on toisteltu nyt jo parin vuoden ajan.

Ranskan ankara koronalinja on Lendmanin mukaan ”todennäköisesti alkusoittoa sille, mitä tapahtuu pian kaikkialla lännessä”.

Deltamuunnokseen vedoten Ranskassa ryhdytään vaatimaan ”terveyspassia”. Heinäkuun 21. päivästä alkaen rokotustodistus tai negatiivinen testitulos tarvitaan myös huvipuistoihin, teattereihin ja elokuvateattereihin.

Elokuun alusta on määrä astua voimaan asetus, jonka mukaan myöskään Ranskan kauko­juniin, ravintoloihin ja kauppa­keskuksiin ei enää pääsisi ilman rokotustodistusta tai negatiivista testitulosta.

Terveydenhuollon ammattilaiset, vanhainkotien työntekijät, sekä muut riskiryhmien kanssa tekemisissä olevat, ovat vaarassa menettää työpaikkansa, jos he eivät suostu ottamaan kokeellista koronarokotetta, jolla voi olla itse virustautia vaarallisempia sivuvaikutuksia.

Ranskan pirullisella suunnitelmalla ei ole mitään tekemistä kansanterveyden kanssa, väittää Lendman. Se liittyy ”drakoniseen sosiaaliseen kontrolliin”, jonka lisäksi halutaan, että mahdollisimman moni ottaisi peruuttamattomia haittavaikutuksia aiheuttavan geenirokotteen.

Macronin tiukennussuunnitelmat ovat saaneet osan ranskalaisista alistumaan rokotuksiin, mutta myös vastustusta on esiintynyt. Viime viikonloppuna yli sata tuhatta ihmistä osoitti mieltään eri puolilla Ranskaa. Mielenosoittajat kantoivat kylttejä, jossa kehotettiin ”pysäyttämään Macronin diktatuuri”.

Valtakunnalliset luvut olivat todennäköisesti paljon suurempia ja jatkoivat 14. heinäkuuta Ranskan kansallispäivänä alkaneita mielenosoituksia. Poliisi vastasi mielenilmauksiin kyynelkaasulla ja muulla voimankäytöllä, joka olisi jyrkästi tuomittu lännen medioissa, jos sama olisi tapahtunut vaikkapa Venäjällä.

Pääministeri Jean Castex käänsi totuuden päälaelleen vakuuttamalla, että rokotteet ovat ”ainoa ratkaisu” ja lisäsi valheellisesti, että ne ”suojelevat ja tekevät [ranskalaisista] vapaita”. Etelä-Ranskan Angletissa puhunut Castex korosti viikonloppuna, että ihmiset on saatava ottamaan rokote ”hinnalla millä hyvänsä”.

”Terveyspassin vastustaminen johtuu siitä, että, ensimmäistä kertaa historiassamme ihmisten on esitettävä asiakirja voidakseen tehdä kaikkein yksinkertaisimpia ja tavallisimpia asioita”, sanoo konservatiivisen Les Republicains -puolueen europarlamentaarikko François-Xavier Bellamy, yhdessä keskustalaisen senaattori Loïc Hervén kanssa Le Figaroon kirjoittamassaan mielipidekirjoituksessa.

Kansallismielisen opposition puheenjohtaja Marine Le Pen puolestaan kutsui Macronin terveyspassipakkoa ”taka-askeleeksi henkilökohtaisille vapauksille”, ”vakavaksi hyökkäykseksi kansalaisvapauksia vastaan” ja ”hävyttömäksi julmuudeksi”.

Lendmanin mielestä nyt tarvittaisiin ”uusi Ranskan vallankumous”, joka laittaisi terveysfanaatikot rajoituksineen kuriin. Sama pätee hänen mukaansa Yhdysvaltoihin ja muihin ”dystooppisiin länsimaisiin valtioihin”.

Suomessakin ollaan menossa samaan synkkään suuntaan. Elinkeinoelämän keskusliiton toimitusjohtaja Jyri Häkämies kirjoittaa Twitterissä terveyspassin käyttöönoton puolesta. Kokoomuslaisen Häkämiehen mukaan terveyspassi ”helpottaisi siirtymää kohti uutta normaalia”.

Oli odotettavissa, että osa ihmisistä kapinoisi pakkorokotuksia ja terveyspasseja vastaan. Samaan aikaan on alkanut tihkua tietoa, ettei tarjolla olevista kokeellisista rokotteista ole mihinkään, vaan tehosterokotteenkin ottaneet ovat sairastuneet uudelleen.

Onko globalistien ”koronakoe” etenemässä kohti loppusuoraa vai jatkuuko politisoitu vedätys ensi vuonnakin? Massapsykologiaan perehtyneet globaalikapitaalin elitistit nähtävästi kokeilevat, kuinka pitkälle voidaan mennä, ennen kuin syntyy liiaksi vastarintaa, jonka jälkeen tilannetta tasapainotetaan.

Koronakohinan taustalla on tehty haluttuja taloudellisia siirtoja ja suuryritysten valtaa on vahvistettu. Rahavallan internationalistit, eugenistit ja ”globaalihallinnon” puolestapuhujat voivat olla tyytyväisiä. Ymmärtääkö valtamedian uutisiin ja viranomaisiin sokeasti luottava ”tolkun ihminen” koskaan, mihin tällä kaikella pyritään?

”Nato ja Euroopan unioni ovat käynnistäneet koordinoidun poliittisen hyökkäyksen Unkaria vastaan lopettaakseen yhteistyömme Kiinan ja Venäjän kanssa”, väittää Magyar Békekör -rauhanjärjestöä edustava Simó Endre.

Amerikka-johtoinen länsiliittouma haluaa, että Unkari irtisanoo Venäjän kanssa tehdyn sopimuksen Paksin ydinvoimalan laajentamisesta ja Kiinan kanssa tehdyn sopimuksen Belgradin ja Budapestin välisen rautatielinjan rakentamisesta sekä Fudanin yliopiston perustamisesta Unkariin.

Pohjois-Atlantin liitto, jonka jäsen Unkari on, vaatii Budapestia katkaisemaan yhteydet itään ja alistumaan täysin lännen tahtoon. Hyökkäys Unkarin suvereeniutta kohtaan toteutetaan, kuinkas muuten, ”demokratian puolustamisen” varjolla. EU:n ja Naton silmäätekevät väittävät olevansa huolissaan ”vapauksien ja ihmisoikeuksien kohtalosta Unkarissa”.

Kuten millä tahansa maalla, Unkarillakin on omat sisäiset ongelmansa, mutta syy ei Endren mielestä löydy idän kanssa rakennettavista suhteista ja yhteistyöstä, jotka perustuvat molemminpuoliseen hyötyyn. Länsimaat pelkäävät, että Unkarin esimerkki voisi houkutella muitakin, varsinkin kun käy ilmi, että avautuminen idän suuntaan tuo vain lisää kansallisia etuja.

Länttä hallitseva eliitti valittaa, ettei Unkarin valtiovalta käännytä kansaa venäläisiä ja kiinalaisia vastaan, kuten puolalaiset, tšekit, romanialaiset ja baltit tekevät. Muutenkaan Budapest ei toteuta lännen narratiivia täysimittaisesti, saati tottele sokeasti EU:n direktiivejä, kuten esimerkiksi Suomi tekee. Maa tilasi ensimmäisenä euromaana koronarokotteita Kiinasta ja Venäjältä, eikä ulkopolitiikkakaan ole kollektiivisen lännen intresseille alisteista.

”He valittavat, että olemme valmiita palauttamaan diplomaattiset suhteet Syyriaan. Ennen kaikkea he valittavat, että me vastustamme veto-oikeudellamme Ukrainan liittymistä Natoon. Samalla kun he pelkäävät demokratiaa Unkarissa, he solmivat sopimuksen natsien kanssa Ukrainassa”, Endre vertailee.

Mitään kritiikkiä ei ole lännessä kohdannut 1. heinäkuuta hyväksytty laki, joka jakaa Ukrainan alempi- ja ylempiarvoisiin etnisiin ryhmiin ja joka toimii oikeusperustana sellaisten kansallisten ryhmien oikeuksien riistämiselle, jotka on julistettu muiksi kuin alkuperäiskansoiksi. Lain mukaan unkarilaisia, ruthenialaisia, venäläisiä, puolalaisia, romanialaisia ja monia muita Ukrainan vähemmistöjä ei enää pidetä alkuperäisväestöön kuuluvina ryhminä.

”Jos Naton todellinen tavoite olisi suojella vapauksia ja ihmisoikeuksia, se ei tukisi Ukrainaa, joka on murskaamassa nämä aatteet”, Endre sanoo. Mutta koska todellinen tavoite on vain Ukrainan käyttäminen Venäjää vastaan, Yhdysvaltojen johtama sotilasliitto kääntää selkänsä omiksi julistamilleen arvoille ja yhdistyy ukrainalaisten ääriainesten kanssa voimapolitiikan hengessä, jossa Venäjän-vastainen tarkoitus pyhittää keinot.

”Se ei ainoastaan altista Ukrainassa asuvia unkarilaisia julmuuksille, vaan vaarantaa myös Unkarin rauhan ja turvallisuuden Ukrainan uudelleenvarustelulla, yhteisillä sotaharjoituksilla ja Krimin ympärillä tapahtuvilla provokaatioilla”, Endre katsoo.

Unkarin rauhanyhteisön opin mukaan Unkarin on elettävä rauhassa ja hyvissä suhteissa sekä itään että länteen. ”Pidämme epäilyttävänä sellaista liittolaista, joka ei tue, vaan pidättelee meitä tässä kansakuntamme selviytymisen kannalta tärkeässä kohtalonkysymyksessä”, unkarilainen rauhanaktivisti kirjoittaa.

”Unkarin rauhanyhteisö julistaa kansojen ystävyyttä ja rauhanomaista rinnakkaiseloa. Haluamme tasavertaista, toisiaan kunnioittavaa ja molempia osapuolia hyödyttävää yhteistyötä idän kanssa, emme läntistä rautaesirippua idän kanssa”, Endre päättää.

Unkari on ollut EU:n johdon hampaissa tiukan maahanmuuttopolitiikkansa vuoksi. Myös uusi lakiasetus, joka kieltää seksuaalivähemmistöjä edustavien järjestöjen alaikäisille suunnatun ”kasvatustoiminnan ja viestinnän”, on aiheuttanut närää liberaalien eurokraattien ja Unkarin kansallismielisen hallituksen välillä. Vastaava lainsäädäntö on ollut käytössä Venäjällä vuodesta 2013 alkaen.

Portugalin entinen eurooppaministeri, tutkija ja kirjailija Bruno Maçães, on ilmaissut huolensa ”Euroopan kansainvälisestä asemasta” Politico-lehdessä.

”Länsi ei voi selviytyä ilman vahvaa Eurooppaa”, Maçães kirjoittaa, mutta myöntää, että \”nykyään Eurooppa näyttää pikemminkin leikkikentältä kuin toimijalta”.

Eurooppa oli joskus tärkeä pooli maailmassa, mutta toisen maailmansodan jälkeen se on ollut Yhdysvaltojen miehittämä manner. Ulko- ja turvallisuuspolitiikan piireissä puhutaan paljon ”transatlanttisesta kumppanuudesta”, mutta on selvää, että Yhdysvallat vie ja Eurooppa vikisee.

Kiinassakin on huomattu, ettei Eurooppa ”ole pystynyt puhumaan omalla äänellään monista huolenaiheista”. Pekingissä Euroopasta haluttaisiin yhteistyökumppani, samoin Moskovassa, mutta atlantistiset, angloamerikkalaiset voimat vastustavat tällaista kehityssuuntaa historiallisista ja poliittisista syistä.

Maçães sanoo, että maanosan tulevaisuus on usein pelkistetty yhteen kahdesta skenaariosta: ensimmäisessä transatlanttinen liittouma pystyy torjumaan Kiinan ja Venäjän uhat ja jatkaa olemassaoloaan. Toisenlaisessa tulevaisuudessa läntinen kumppanuus kuihtuu ja Euroopasta tulee Euraasian niemimaa, joka on jollakin tapaa alisteinen Kiinalle ja Venäjälle.

Tällainen analyysi perustuu näkemykseen Kiinasta ja Venäjästä uhkana, jota Yhdysvallat propagoi omien poliittisten tarpeidensa mukaan. Miten Eurooppa voi tällaisten argumenttien perusteella tehdä johtopäätöksiä, jotka vastaisivat sen omia etuja? Onko mitään yhtenäistä eurooppalaista näkemystä olemassakaan, unionista huolimatta?

Kiistelty saksalais-venäläinen Nord Stream 2 -hanke sentään etenee suunnitellusti, amerikkalaisesta vastustuksesta huolimatta. EU:n välit Venäjään ovat silti huonot ja Kiinaankin suhtaudutaan epäluuloisesti. Länsinostalgikot korostavat ”transatlanttista kumppanuutta” ja Yhdysvallat pitää Eurooppaa edelleen tärkeänä sillanpääasemana ja välineenä geopoliittisessa pelissään Kiinaa ja Venäjää vastaan.

Jos eurooppalaiset haluavat nousta jälleen maailman näyttämön keskipisteeseen, Euroopan tulisi olla vahva. Jotta Eurooppa olisi vahva, mantereen olisi väistämättä pyrittävä toteuttamaan joskus tavoitteeksi asetettu ”strateginen autonomia” ja noustava yhdeksi valtablokiksi moninapaisessa maailmassa.

Kiinalaisesta perspektiivistä tarkasteltuna, eurooppalaisten tulisi ”hylätä Yhdysvaltoja koskevat harhakuvitelmansa, vapautettava mielensä amerikkalaisesta retoriikasta ja valittava se, mikä on Euroopan kannalta parasta”. Valitettavasti tällainen ”eurosuverenismi” on toiveajattelua.

Totuus on kuitenkin se, että monet eurooppalaiset ovat syvästi amerikkalaistyylisen ajattelun vaikutuksen alaisia ja palvovat yhä Yhdysvaltoja, tiedostaen tai tiedostamattaan. CIA:n infosoturit ovat tehneet onnistunutta työtä amerikkalaisen populaarikulttuurin välityksellä.

Länsimielisten mukaan Euroopan pitäisi vain tyytyä kohtaloonsa amerikkalaisen imperiumin poliittisena ja taloudellisena jatkeena. Myös Maçães myöntää kuuluvansa niihin ”arkajalkadiplomaatteihin, jotka valitsisivat amerikkalaisen isännän muiden vaihtoehtojen asemasta”.

Olipa tämä sarkasmia tai ei, se kuvastaa eurooppalaisten keskuudessa vallitsevaa defeatismia. Ulkopolitiikassa eurooppalaiset ovat taipuvaisia seisomaan lähellä Yhdysvaltoja, koska he pitävät yhä Washingtonia ja sotilasliitto Natoa jonkinlaisena turvallisuuden tunteen takaajana.

”Mutta kun otetaan huomioon Yhdysvaltojen poliittinen epävarmuus ja sen vaikutusvallan väheneminen, Eurooppa on alkanut epäillä, onko se tehnyt oikean valinnan”, väittää Kiinan kansainvälisen tutkimuksen instituutin Euroopan tutkimuksen osaston johtaja Cui Hongjian Global Times-lehdelle.

Tässä yhteydessä Eurooppa tarvitsisi ’lisäyksen’, joka on Kiina, Cui esittää. ”Vaikka Kiinan nopea kehitys on saanut myös Euroopan tuntemaan itsensä epävarmaksi, varmuus Kiinan ja Euroopan välisestä kauppa- ja talousyhteistyöstä on paljon vankempi. Siksi Eurooppa on kaksijakoinen ja epäröivä Kiinan ja Yhdysvaltojen välillä”, Cui selittää.

Euroopan suurin harha saattaa olla se, että maanosa voisi toistaa kylmän sodan ajan, jolloin se liittoutui Yhdysvaltojen kanssa Neuvostoliittoa vastaan ja jakoi sitten kylmän sodan osingot voittajan puolella. 1990-luvun harhainen hurmos ”historian lopusta” ja liberaalidemokratian voitosta ei kuitenkaan tule takaisin, eikä Kiina ole uusi Neuvostoliitto (Joe Biden tosin saattaa olla Amerikan Boris Jeltsin).

Yhdysvallat ei ole osoittanut riittävää poliittista varmuutta vakuuttaakseen Euroopan uuteen kylmään sotaan, joka käytäisiin ensisijaisesti Kiinaa – mutta myös Venäjää – vastaan. Sillä välin Eurooppa ei ole vieläkään keksinyt, miten se voisi korvata lyhyen aikavälin etujensa menetykset, jotka johtuvat siitä, että se seuraa sokeasti Yhdysvaltoja.

Kadottamalla itsensä transatlanttiseen harhakuvitelmaan, Eurooppa ei tule näkemään kollektiivisen lännen uutta tulemista, vaan sen mailleenmenon. Yhdysvallat suuntaa kohti uutta kylmää sotaa omassa eksistentiaalisessa kriisissään. Eurooppa unioneineen saattaa myös olla matkalla kohti geopoliittista auringonlaskua, elleivät mantereen maat kykene uudelleen arvioimaan liittolaisuuksiaan.

Korean demokraattisen kansantasavallan eli ”Pohjois-Korean” ulkoministeriön verkkosivuilla julkaistussa artikkelissa Washingtonia syytetään ulkomaanavun aseellistamisesta, jotta se voisi painostaa humanitaarista apua tarvitsevia maita.

Ulkoministeriön vanhemman tutkijan, Kang Hyon Cholin, kirjoittamassa analyysissä esitetään esimerkkejä Yhdysvaltojen toimista Kambodžan, Pakistanin, Afganistanin ja Länsi-Aasian maiden kanssa ja todetaan, että Washington käyttää ”humanitaarista” apua ”pahaenteisen poliittisen suunnitelmansa” toteuttamiseksi ympäri maailmaa.

Tutkija väittää esimerkiksi, että Washington on käyttänyt lupausta ”humanitaarisesta avusta” rohkaistakseen syyrialaisia nousemaan hallitustaan vastaan. Tällaiset tarjoukset ovat kuitenkin pohjimmiltaan ”savuverho, jolla puututaan kyseisten maiden sisäisiin asioihin”, Kang kirjoittaa.

Korean demokraattisen kansantasavallan edustajan mukaan Yhdysvallat käyttää ulkomaista apua ”välineenä muiden maiden alistamiseksi poliittisesti ja taloudellisesti”. Hän huomauttaa, että monissa tapauksissa Washington pyrkii varmistamaan itselleen suotuisat taloudelliset tai poliittiset olosuhteet vastineeksi ”vähäpätöisestä” humanitaarisesta avusta.

Kang neuvoo, että maiden, joilla on ”kärsimyksiä ja tuskia”, ei pitäisi kääntyä Yhdysvaltojen puoleen. ”Käytännössä monet maat ovat maistaneet katkeran maun, kun ne ovat panneet toivonsa amerikkalaiseen apuun”, hän kuvailee kansantasavallan tyyliin.

Yhdysvallat tukee vallanvaihtoja ja antaa tukensa sille kuuliaisille nukkehallitsijoille, mutta ei epäröi kaataa hallitusta, jos tilanne on päinvastainen. Vuonna 1961 annetussa ja sen jälkeen tarkistetussa tai täydennetyssä Yhdysvaltojen ulkomaanapulaissa (Foreign Assistance Act) säädetään, että ”kaikenlaisen muille maille annettavan avun on palveltava täysin Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaa”.

Suorasukainen analyysi tulee julki samaan aikaan, kun Washingtonin ja Pjongjangin väliset suhteet ovat edelleen hyvin kireät. Viime kuussa maan ulkoministeri Ri Son-gwon torjui amerikkalaislähettilään tarjouksen tavata ”missä ja milloin tahansa” ja selitti, että Pjongjang ”ei edes harkitse mahdollisuutta ottaa yhteyttä Yhdysvaltoihin”.

Yhdysvallat on aiemmin tarjoutunut poistamaan pakotteita ja antamaan apua Pohjois-Korealle sillä ehdolla, että erakkovaltio ryhtyy toimiin ydinaseidensa poistamiseksi. Pjongjang on torjunut tällaiset ehdotukset mahdottomina alueen nykyisten sotilaallisten jännitteiden vallitessa.

Kysymys humanitaarisesta avusta on muuttunut taas entistä polttavammaksi. Pohjois-Korean johtaja Kim Jong-un on julkisesti myöntänyt, että maassa on elintarvikepula terveyskriisin ja äskettäisen taifuunin vuoksi.

Maa ei ole ymmärrettävistä syistä osoittanut kiinnostusta ottaa vastaan apua Yhdysvalloilta tai amerikkalaisten miehittämältä Etelä-Korealta, mutta Pjongjang on saanut jo jonkin verran apua naapureiltaan Kiinalta ja Venäjältä.

Korean demokraattisen kansantasavallan arvio Yhdysvaltojen ”humanitaarisen avun” todellisesta tarkoituksesta on oikea ja ilmeinen. Silloin kun Yhdysvallat tarjoaa ”suojeluaan” jollekin kansakunnalle, lopputulos tulee olemaan surkea sekä maan hallinnolle ja kansalle.

Vuonna 1950 laadittuun ”vastavuoroista turvallisuutta koskevaan lakiin” sisältyy myös lauseke, jonka mukaan Yhdysvallat ei saisi antaa apua muille maille, jos tämä apu ei auta toteuttamaan Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaa.

Humanitaarinen apu, sellaisena kuin Yhdysvallat sitä harjoittaa, ei ole mitään muuta kuin yksi ulkopolitiikassa käytetty ase lisää, jolla amerikkalainen mafiavaltio kiristää kohdemaalta poliittisia ja taloudellisia etuja itselleen.

Kuuban suurimmissa kaupungeissa on puhjennut hallituksen vastaisia mielenosoituksia ”vapauden puolesta” (kuulostaako tutulta?).

Amerikkalaispoliitikot ovat jo innostuneet tällaisesta hallinnon vastaisesta aktivismista, jonka Kuuban presidentti Miguel Diaz-Canel on tuominnut ”ulkomailta ohjattuna provokaationa”.

Mielenosoittajat marssivat sunnuntaina Havannassa, Santiago de Cubassa ja muilla paikkakunnilla, valittaen elintarvike-, lääke- ja rokotepulasta, vaatien saarivaltion kommunistisen hallinnon kaatamista.

Sosiaalisessa mediassa julkaistiin lukuisia videoita, joissa väkijoukot marssivat ja huutelivat iskulauseita kuten ”emme pelkää”, ”vapaus” ja ”Kuuba ei ole teidän!”. Osa mielenosoittajista heitteli poliiseja kivillä Havannassa ja muualla. Joillakin videoilla väitetään ihmisten vandalisoivan ja ryöstelevän kauppoja.

Kuuba on kärsinyt perustarpeiden puutteesta vuosikymmenien ajan Yhdysvaltojen jatkuvan kauppasaarron alaisena. Tilanne on pahentunut Trumpin hallinnon asetettua Kuuban takaisin terrorismia tukevien valtioiden listalle, mikä on pelottanut sijoittajia. Biden on jatkanut Trumpin linjalla, eikä pakotteista ja terroristilistauksesta ole luovuttu.

Painostuksesta ja eristyksestä huolimatta Kuubasta tuli ensimmäinen maa Latinalaisessa Amerikassa ja Karibian alueella, joka onnistui kehittämään kaksi omaa koronarokotettaan ja rokottamaan kotimaassa yli neljänneksen väestöstä vähintään yhdellä annoksella. Yhdysvaltojen pakotteiden vuoksi Kuuba kärsii myös vakavasta ruiskupulasta.

Myös Bidenin hallinto on ilmaissut kyynisesti tukensa mielenosoittajille. Tällaiset nopeat reaktiot lännestä lisäävät uskottavuutta presidentti Diaz-Canelin väitteille, joiden mukaan ulkomaiset voimat ovat saattaneet yllyttää ja organisoida mielenosoituksia, kun taas vilpittömiä mielenosoittajia on manipuloitu mukaan Yhdysvaltojen orkestroimilla sosiaalisen median kampanjoilla.

”Kehotamme kaikkia maan vallankumouksellisia, kaikkia kommunisteja, ryntäämään kaduille kaikkialla, missä näitä provokaatioita yritetään järjestää”, presidentti Diaz-Canel on sanonut kansalle suunnatussa lähetyksessä.

Protestit syntyivät sopivasti vain muutama päivä sen jälkeen, kun Kuuba hyväksyi hätätilanteessa käytettäväksi kotimaisen Abdala-koronarokotteensa, jota se toivoo voivansa viedä muihinkin maihin, kuten Argentiinaan, Meksikoon, Vietnamiin ja jopa Iraniin. Länttä hallitsevan eliitin omistamat lääkejätit eivät katso hyvällä tällaista suverenistista toimintaa.

Miguel Diaz-Canel seurasi Raul Castroa presidentiksi vuonna 2018 ja kommunistisen puolueen johtajaksi aiemmin tänä vuonna. Pian jälkimmäisen tehtävän vastaanottamisen jälkeen huhtikuussa hän tiettävästi sanoi puoluejohtajille:

”Vannoutuneet vihollisemme keksivät mitä kieroutuneimpia suunnitelmia hyökätäkseen vallankumousta vastaan, luodakseen epäluottamusta ja hajottaakseen yhtenäisyyttämme. Kuuban vallankumousta ei petetä eikä anneta niiden haltuun, jotka leikkivät isänmaan kohtalolla.”