Maailman johtajuuden laatu on heikkenemässä juuri silloin, kun sille olisi kipeästi tarvetta, väittää amerikkalaisen ulkopolitiikan veteraani Henry Kissinger. Hän pelkää, että sivilisaatio saattaa vaarantua tämän seurauksena. Länsimainen kulttuuri on ainakin jo alennustilassa.

Kissinger on realisti, mutta myös elitisti, joka uskoo, että vain kourallinen ihmisiä ymmärtää elinkelpoisen maailmanjärjestyksen monimutkaisen rakenteen. Samoin hän katsoo, että hyvin harvoilla ihmisillä on johtajuuden lahjoja, joita tarvitaan luomaan, puolustamaan, tai uudistamaan herkkää kansainvälistä kehystä.

Tehokkaalle johtajalle ei riitä, että hän ymmärtää kansainvälistä järjestelmää. Kissinger uskoo, että on olemassa valtava kuilu sen maailman välillä, jonka jonkin maan kansalaiset haluavat nähdä ja joka on todellisuudessa mahdollinen. Maailma ei voi olla sellainen, kuin vaikkapa kiinalainen yleinen mielipide haluaisi, eikä sellainen, kuin monet amerikkalaiset haluaisivat. Se ei voi myöskään olla niin islamilainen, kuin jotkut muslimit haluaisivat.

Suurten johtajien tulisi Kissingerin mukaan kuroa umpeen kuilu oman maansa yleisen mielipiteen ja kansainväliseen diplomatiaan erottamattomasti liittyvien kompromissien välillä. Heidän olisi nähtävä maailman kulloinenkin tila riittävän selkeästi ymmärtääkseen, mikä on mahdollista ja kestävää. Lisäksi heidän tulisi kyetä taivuttelemaan maanmiehensä hyväksymään ratkaisut, jotka ovat väistämättä usein pettymyksiä tuottavia kompromisseja.

Tällainen johtajuus edellyttää harvinaista yhdistelmää älyllisiä kykyjä, koulutusta ja sellaista intuitiivista politiikan ymmärtämistä, jota vain harvoilla on. Kissingerin viimeisin kirja, Leadership: Six Studies in World Strategy, nostaa esiin kuusi hänelle mieluista esimerkkitapausta: Saksan Konrad Adenauerin, Ranskan Charles de Gaullen, Yhdysvaltojen Richard Nixonin, Egyptin Anwar Sadatin, Britannian Margaret Thatcherin ja Singaporen Lee Kuan Yewn.

Kuten kirjan alaotsikosta, Six Studies in World Strategy, käy ilmi, geopoliitikko Kissinger on eniten kiinnostunut siitä, miten nämä johtajat ovat toimineet maailmannäyttämöllä. Kissingerille itselleenkin strategiset manööverit olivat usein moraalisia tai lainopillisia näkökohtia tärkeämpiä, joten hän ei ole kiinnostunut siitä, miten tarkastelun kohteeksi valitut johtajat ovat pärjänneet kotimaidensa parlamenteissa.

Kiinnostavaa kyllä, Kissinger tuntuu arvostavan jopa Ranskan Nato-kriittistä ja angloamerikkalaista hegemoniaa vastustanutta Charles de Gaullea, joka loi poliittisen todellisuuden ”pelkällä tahdonvoimalla”. Kissinger ihailee De Gaullen valtiotaitoa, esittäen, että ”kaikissa tärkeissä strategisissa kysymyksissä, joita Ranska ja Eurooppa kohtasivat kolmen vuosikymmenen ajan, De Gaulle arvioi oikein, vastoin ylivoimaista konsensusta”.

Poikkeukselliset olosuhteet nostivat ennen esiin tarvittavia johtajia, mutta nyt Kissinger pelkää, että nykymaailmassa näin ei enää käykään. Hän aprikoi, onko nykykulttuuri rapautunut siinä määrin, ettei yhteiskunnilla enää ole tarvittavaa viisautta uusien sukupolvien valmistamiseksi johtajuuteen. Moni muukin on pohtinut, sävyttääkö lähitulevaisuuden maailmaa amerikkalaisessa tieteiskomediassa esitelty idiokratia?

Kyse ei ole pelkästään siitä, että liberaali identititeettipolitiikka typeröittäisi koulutusta, vaan myös siitä, miten visuaalisempi mediakulttuuri ja internet vaikuttavat kollektiiviseen tietoisuuteen, vaarantaen keskittymiskyvyn ja tosiasioiden syvällisen ja kokonaisvaltaisen tarkastelun. Tiedotusvälineet luovat myös suuren mukautumispaineen, jota poliitikkojenkin on vaikea paeta.

Lähes sata vuotias Kissinger on pohtinut johtajuuden ongelmia kauemmin, kuin useimmat amerikkalaiset ovat olleet elossa. Kun hän astui julkisuuteen 1960-luvulla, vanha eliitti hallitsi yhä Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaa. Mutta vanha kaarti on sittemmin vaihtunut uuteen. Etenkin 2000-luvun amerikkalaisen valtiotaidon saavutukset eivät ole Kissingeristä enää innostavia.

Lännen globalistien sisäpiiriläinen arvioi, että maailmanjärjestyksen ongelma on nykyään yhä vaikeampi. Suurvaltakilpa kiihtyy, Kiina on lännelle monimutkaisempi haaste kuin Neuvostoliitto ja kansainvälinen luottamus amerikkalaiseen hegemoniaan on vähentynyt.

Geopoliittiset jännitteet kasvavat ja mukaan kuvioon ovat tulleet myös kybersodankäynti ja tekoälyteknologia. Kissingeristä nykyhaasteissa tarvittaisiin valtiomiestaitoa ja klassista viisautta, jonka puute on johtanut siihen, että populistit ja teknokraatit hallitsevat maailmaa väärin.