”On yksi asia todeta kliseisesti, että kaikki maailmassa on yhteydessä toisiinsa. On kuitenkin aivan eri asia huomata, mitä todellisuudessa tapahtuu, kun nämä yhteydet katkeavat”, kirjoittaa Eurointelligence-ajatushautomoa johtava Wolfgang Münchau.

Britannian Oxfordissa asuva Münchau myöntää, että läntiset pakotteet perustuivat ”harhaanjohtavaan lähtökohtaan, jonka mukaan Venäjä on riippuvaisempi meistä kuin me Venäjästä”.

Venäjällä on kuitenkin ”enemmän vehnää kuin se voi syödä ja enemmän öljyä kuin se voi polttaa”. Venäjä on ”ensisijaisten ja toissijaisten hyödykkeiden toimittaja, josta maailma on tullut riippuvaiseksi”. Kuten tiedetään, öljy ja kaasu ovat Venäjän vientitulojen suurimmat lähteet.

Riippuvuutemme on kuitenkin akuuteinta muilla aloilla, Münchau muistuttaa: tietyissä elintarvikkeissa sekä harvinaisissa maametalleissa. Venäjä ei omaa näissä monopoliasemaa, ”mutta kun näiden hyödykkeiden suurin viejä katoaa, muu maailma kärsii välittömästi”.

Venäjä on maailman suurin maakaasun tuottaja ja sen osuus maailmanviennistä on vajaat 20 prosenttia. Öljyn suhteen Venäjä tulee Saudi-Arabian jälkeen ja sen osuus maailman viennistä on 11 prosenttia. Venäjä on lisäksi suurin lannoitteiden ja vehnän toimittaja; Venäjän ja Ukrainan osuus maailman vehnän viennistä on lähes kolmannes.

Mitä tulee harvinaisiin maametalleihin, Venäjä on maailman suurin palladiumin lähde. Palladium on tärkeä jalometalli auto- ja elektroniikkateollisuuden tuotannossa ja tällä hetkellä kultaakin kalliimpaa. Venäjä on myös maailman suurin nikkelin toimittaja ja tätä ainetta tarvitaan akuissa ja hybridiautojen tuotannossa.

Saksan teollisuus on jo varoittanut, että se on riippuvainen venäläisestä kaasusta, mutta myös muista tärkeistä toimituksista Venäjältä. Tätä tosiasiaa eivät poliittiset heilahdukset muuta, mutta esimerkiksi Suomen valtiojohtoa reaalipolitiikka ei tunnu kiinnostavan.

Münchau kysyykin nyt, mietittiinkö tätä pakotepolitikointia loppuun asti? Kuviteltiinko ministeritasolla, että globaalit kriisitilanteet energian ja elintarvikkeiden suhteen voitaisiin ratkaista vain osoittelemalla Putinia sormella? Neuvostoliiton ja lännen välisen kylmän sodan aikanakin kauppa sentään kävi ja kaasuhanat pysyivät auki.

Korona-ajan sulkutila opetti ihmisille paljon siitä, miten haavoittuvaisia eri maat ovat toimitusketjujen häiriöille. Eurooppalaisilla on vain kaksi reittiä kuljettaa tavaroita massoittain Aasiaan ja takaisin: joko konteilla tai rautateitse Venäjän kautta.

Münchau katsoo, että pandemian saati sodan varalle ei oltu laadittu tarkkoja suunnitelmia. Kontit ovat nyt jumissa Shanghaissa ja rautatiet suljettiin Ukrainan sodan vuoksi. Valtavirran analyytikkona Münchau ei kuitenkaan esitä radikaalimpia syitä asioiden nykytilaan.

Hän muistelee lännen talouspakotteiden toimineen silloin, kun kohdemaa on tarpeeksi pieni. Esimerkkeinä hän luettelee 1980-luvun Etelä-Afrikan, Iranin ja Pohjois-Korean. Venäjä on kuitenkin paljon suurempi ja vaikeampi vaikuttamisen kohde.

Edes bruttokansantuote ei ole riittävän merkityksellinen kokomittari. Bkt:llä mitattuna Venäjä saattaa olla vain Benelux-maiden tai Espanjan kokoinen, mutta tämä mittari ei ota huomioon verkostovaikutuksia.

”Nämä verkostovaikutukset ovat riittävän suuria, jotta talouspakotteet eivät ole kestäviä”, Münchau arvioi. Venäläishyödykkeille löytyy toki vaihtoehtoisia hankintalähteitä, mutta jos tarjontaa leikataan pysyvästi, samoja hyödykkeitä ei voida tuottaa yhtä paljon kuin ennen. Talous reagoi tähän hintojen nousulla ja kysynnän ja tarjonnan laskuna.

Kuten moni maailmanpolitiikan kommentoija, Münchau on tullut siihen tulokseen, että kaikki maat ovat niin sidoksissa toisiinsa, ettei pakotteita voida määrätä yhdelle taholle aiheuttamatta valtavaa vahinkoa myös muille ja tässä tapauksessa länsimaille itselleen.

Entä sitten Venäjän-vastaiset fanaatikot, jotka väittävät, että pakotteiden haitat ovat sen arvoiset, kunhan vain Kremlin muurien sisällä kärsittäisiin seurauksista? Eurointelligencen johtajasta tämä kuulostaa yhtä hullulta kuin jos ”taloustieteen professori väittäisi, että työttömyyden kasvu on hintansa arvoinen”.

Münchau toistaa toki läntisen infosodan mantraa siitä, että ”pakotteiden suora vaikutus Venäjään on suurempi kuin länsimaihin”, mutta ”ratkaisevaa on vaikutusten ja kipukynnyksemme välinen ero”; Putinilla tuo kynnys on tutkijan mukaan paljon korkeampi.

Saksalaisanalyytikko ei näe helppoa tietä ulos nykytilanteesta. Vaikka Yhdysvaltojen hallinnon lopullinen tavoite on päästä eroon Putinista ja asettaa hänen tilalleen ”länsimielinen demokraattinen johtaja”, tämä vaikuttaa epätodennäköiseltä lopputulokselta.

Edes Venäjän sotilaallinen tappio – mitä ei ole näköpiirissä Ukrainan puolesta liputtavien toiveajattelusta huolimatta – ei välttämättä käynnistäisi uutta venäläistä vallankumousta lännelle alisteiseen suuntaan ja toimitusongelmatkin säilyisivät ennallaan.

Münchau ajattelee, että Putinin kanssa olisi tehtävä jonkinlainen sopimus, johon kuuluisi pakotteiden poistaminen. Muuten on vaarana, että maailmaan syntyy kaksi kaupparyhmää, ”länsi ja muut”. Nykyisessä alennustilassaan ”länsi” ei ole enää voittoisan sanelijan roolissa, vaan vaarassa eristää itsensä muista.

Tilausta olisi siis jälleen diplomatialle ja ulkopoliittiselle pragmatismille. Jos toimitusketjuja järjestellään uudelleen, Venäjän energiaa ja harvinaisia maametalleja kulutetaan edelleen muualla, mutta ”meille jäävät vain Big Mac-hampurilaiset”, Münchau sivaltaa.

Münchausta talouspakotteet näyttävät ”toimintahäiriöisen lännen viimeiseltä hurraa-huudolta”. Ukrainan sota näyttäytyy hänelle ”massiivisen deglobalisaation katalysaattorina”.

Analyytikko epäilee, etteivät länsimaat ole oikeasti valmiita kohtaamaan nykyisten ulko- ja talouspoliittisten toimien seurauksia, eli ”jatkuvaa inflaatiota, teollisuustuotannon vähenemistä, kasvun hidastumista ja työttömyyden lisääntymistä”.

Itse arvioisin jälleen, että nykyinen ”häiriötila” on lähtökohtaisesti kapitalistisen järjestelmän ja uusliberaalin globalisaation luoma ongelmavyyhti. Romahdusta hidastetaan kriiseillä, jotta vanhentuneen systeemin päivittäminen onnistuisi. Nykyiset ylikansalliset vallanpitäjät eivät ole valmiita luopumaan saavuttamistaan eduista.

Näiden tuhoisten toimien vaikutukset jäävät vielä nähtäviksi. Nouseeko jostain haastajaa lännen rahavallalle? Kiinan on ajateltu olevan sellainen mahti, joka ottaa takaisin paikkansa maailman keskiössä, mutta epäilen hieman tätäkin skenaariota.

Vaikka lähitulevaisuudessa siirryttäisiinkin valtiotasolla blokkipohjaiseen kilpailuasetelmaan, ylikansalliset agendat näyttävät jatkavan etenemistään. Juuri kansainvälisellä tasolla kaivattaisiin radikaalia muutosta, mitä tulee eri instituutioiden tavoitteisiin ja toimiin, mutta sellaista ei ole ainakaan vielä näkyvissä.