”Hätäparadigman kiihtymisellä vuodesta 2020 lähtien on yksinkertainen, mutta laajalti kiistetty tarkoitus: salata sosioekonominen romahdus”, väittää Cardiffin yliopiston professori Fabio Vighi, kerraten teesiään siitä, kuinka erilaisia bio- ja geopoliittisia kriisejä käytetään hidastamaan kapitalistisen järjestelmän kaatumista.

Suurpääoman edustajat toki esittävät asian toisin. Kansainvälisen valuuttarahasto IMF:n johtaja Kristalina Georgieva sanoi Maailman talousfoorumin kokoontumisessa ”pandemian, Ukrainan sodan, markkinoiden epävakauden lisääntymisen ja ilmastomuutoksen pysyvän uhan” muodostavan ”katastrofien yhteenkietoutumisen”, johon täytyisi yhteistyössä paneutua.

Vighi katsoo, ettei Davosin foorumi itsessään ole mikään salaliittojen keskus, vaan ”eliitin yhä hätääntyneempien reaktioiden suukappale hallitsemattomiin järjestelmäristiriitoihin”. Samalla, kun he inttävät, että tuleva lama on ”maailman yllättäneiden globaalien vastoinkäymisten tulosta” (koronaviruksesta aina Venäjän sotatoimiin Ukrainassa), asia on täysin päinvastoin: talouden alamäki on näiden ”onnettomuuksien” syy.

Meille myytävät ”uhat” ovat vain ”ideologinen projektio kapitalistisen modernismin sisäisestä rajasta ja jatkuvasta hajoamisesta”. Systeemisessä mielessä, ”hätäriippuvuus pitää kapitalismin koomassa olevan ruumiin keinotekoisesti elossa”. Näin ollen viholliskuvia ei enää rakenneta imperiumin laajentumisen oikeuttamiseksi, vaan ”velkaantuneen maailmantalouden konkurssin peittämiseksi”.

Globalisaatio on vähitellen heikentänyt pääoman omia mahdollisuusehtoja, Vighi arvioi. Lopulta ainoa lääke, joka tähän sairaaseen kehityskulkuun keksittiin, oli ”globaalien hätätilanteiden vapauttaminen”, joita on täydennettävä ”yhä suuremmilla pelon, kaaoksen ja propagandan ruiskeilla”.

Kaikki alkoi vuosituhannen vaihteessa ”Al-Qaidan, globaalin terrorismin vastaisen sodan ja Colin Powellin pienen valkoisen jauhepullon myötä”. Tämä vapautti talibanit, Isis-terrorismin, Syyrian runtelun, Pohjois-Korean ohjuskriisin, Kiinan-vastaisen kauppasodan, Russiagaten ja lopulta koronakriisin.

Nyt näyttää siltä, että uusi, entistä hyisempi kylmä sota on käynnistynyt. Vighi on hyvin perillä tapahtumien kulun syistä ja seurauksista: ”mitä lähemmäksi järjestelmän romahdusta tullaan, sitä enemmän tarvitaan ulkoisia kriisejä väestön harhauttamiseksi ja manipuloimiseksi, samalla kun romahdusta lykätään ja luodaan perustaa järjestelmän autoritaariselle uusintamiselle”.

Historia osoittaa, että kun imperiumit ovat romahtamaisillaan, ne jähmettyvät alistaviksi kriisinhallintajärjestelmiksi. Ei ole sattumaa, että sarjahätätilanteiden aikakautemme alkoi it-kuplan puhkeamisella – ensimmäisellä maailmanlaajuisella markkinoiden romahduksella.

Vuoden 2001 loppuun mennessä, suurin osa teknologiapainotteisista yrityksistä oli mennyt konkurssiin ja lokakuussa 2002 Nasdaq-indeksi oli laskenut 77 prosenttia, mikä paljasti velan, luovan rahoituksen ja reaalitalouden voimanlähteenä toimivan ”uuden talouden” rakenteelliset heikkoudet.

It-kuplaa seurasi vuoden 2008 finanssikriisi, johon reagoitiin toteuttamalla määrällisen elvytyksen ohjelmia. Vuosina 2009-12, kapitalistinen ristiriita ilmaantui uudelleen Euroopan valtionvelkakriisin muodossa ja syksyllä 2019 potentiaalisesti tuhoisana likviditeettiloukkuna, Yhdysvaltojen repo-markkinoiden kriisinä, joka virallisesti aloitti ”hätäkapitalismin” aikakauden.

”Siitä lähtien rahoitusvarojen inflaation kautta tapahtuvaa kasvun simulointia on suojattu tehtailemalla globaaleja uhkia, jotka korporaatiomedia on asianmukaisesti paketoinut ja myynyt kuluttajille”, Vighi summaa ällistyttävän johtopäätöksensä.

Koronavirus nosti hätätilan rimaa vielä korkeammalle, mutta tämä ”terveyskriisi” on taas keskeytetty ainakin kesän ajaksi ja koronavilkutkin ovat sammuneet. ”Uusia, entistä tehokkaampia rokotteita” odottava kansa (ts. suurten lääkeyhtiöiden koehenkilöt) on sen sijaan saatettu sotapsykoosiin Ukrainan konfliktin avulla. Kollektiivista länttä vaivaava uusi tauti onkin vanha tuttu vihulainen, Venäjä.

”Viruksen tavoin Ukrainan sota suojelee meitä todelliselta kauhulta, joka on velkaantumisen ja pörssiromahduksen aiheuttama täydellinen yhteiskunnallinen romahdus”, Vighi toistaa väittämäänsä ja lisää, että ”oikea dialektinen johtopäätös tähän kieroutuneeseen tilanteeseen olisi tehdä loppu tuhoisia hätätilanteita ruokkivasta, itsetuhoisesta kapitalistisesta logiikasta”. Miten tämä onnistuisi, siihen teoreetikko ei esitä keinoa.

Vighi muistuttaa, että ”talouskasvua” 1990-luvulla ruokki ”kierrätysmekanismi”, jossa ”kysyntää, ostovoimaa sekä tavaroiden ja palvelujen tuotantoa” ylläpidettiin spekulatiivisella rahalla. Reaalitalouden perustana eivät enää olleet työtulot, vaan pikemminkin sitä ohjasivat hintaspekulaatiot rahoitusvaroilla – ”fiktiiviset rahakasat ilman arvoa”.

Tämä ”pseudokertymisen kierre”, joka perustuu siihen, että rahoituslikviditeetti virtaa takaisin tuotantoon ja kulutukseen, on velkavetoisen, inflaatiota aiheuttavan ”hätäkapitalismin” tunnusomainen ilmiö. Yhä suuremmat määrät fiktiivistä pääomaa päätyvät väistämättä tukemaan tuotantoa, joten yhä suurempi osa todellisesta kasautumisesta osallistuu spekulatiiviseen prosessiin.

”Kaikkien riskivarojen (osakkeet, joukkovelkakirjat ja kiinteistöt) nykyinen irvokas yliarvostus viittaa siihen, että eliitti jatkaa poliittisen pelikirjan käyttöä ostaakseen lisää aikaa ja lykätäkseen velkakuplan puhkeamista, jota se alkoi paisuttaa jo vuosia ennen kuin koronasta ja Putinista tuli suosittuja syntipukkeja.”

Vighi pelkää, että ”kapitalistisen Graalin maljan vartijat ovat suunnitelleet meille ikuisen pelkotilan, epätoivoisena yrityksenä viivyttää valuutan devalvaatioshokkia, joka on hautunut jo vuosikymmeniä”. Vaikka he tekevät sen yhä kyynisemmillä menetelmillä, he näyttävät ainakin ymmärtävän, että tällainen shokki saattaisi koko systeemin polvilleen.

Rahoitusaristokratia on valmis tekemään lähes mitä tahansa varmistaakseen, että kuolemaa tekevä talousmallimme pysyisi elossa. Näin he osoittavat ymmärtävänsä asioiden karmivan tilan paremmin kuin ”jälkimarxilainen älymystö ja postmoderni vasemmisto kaikkine merkityksettömine muunnelmineen”.

Vasemmistolaiseen ajatteluun syvällisesti perehtynyt Vighi ruoskii nykyvasemmiston hyödyllisiä idiootteja, jotka ”ovat jo pitkään pettäneet perustehtävänsä kritisoida poliittista taloutta ja ovat siten suoraan osallisia kehittymässä olevaan katastrofiin”. Vighin tylytyksestä tulee mieleen myös Suomen Nato-yhteensopivaksi muuttunut Vasemmistoliitto, josta periaatteellisimmat ovat jo eronneet.

Ratkaisevaa on myös se, että vanha rahavalta ymmärtää, että romahduksen on tapahduttava nykyisen mallin ”hallittuna luhistumisena”, mikä antaa heille mahdollisuuden säilyttää valta-asemansa ”lähestyvässä, uusfeodaalisessa kapitalistisessa normaalissa”. Joillekin tämä on ”valvontakapitalismia”, toiset kauhistelevat ”globaalikommunismia”.

”Poikkeusoloja” varten valtaan nostetut ”nuoret globaalit johtajat” tekevät ylikansallisten mentoriensa opastuksella raskaat päätökset. Olisi kiinnostavaa tietää, onko Bilderberg-kokoukseen osallistuvalle Sanna Marinille kerrottu, että vanhentuneen tuotantotavan romahdusta voidaan lykätä vain ”jatkuvalla globaalien hätätilanteiden virralla, yhä tuottamattomamman reaalitalouden hallitulla inflaatiolla ja liberaalin demokratian autoritaarisella muodonmuutoksella”?

Elintarvikkeiden ja energian säännöstely, joukkotuho, sosiaalinen luottoluokitus ja digitaalisen valuutan avulla tapahtuva rahanhallinta ovat jo pitkään olleet lähitulevaisuuden rakennuspalikoita. Vighi uskoo, että tämä skenaario on ”luultavasti jo osa kollektiivista mielikuvitustamme, koska meille vakuutellaan tällaisen kehityskulun olevan väistämätöntä ylivoimaisen esteen vuoksi”.

Korona-aikana näkymätön terveysuhka oli alati läsnä ja kriisitietoisuutta vahvistettiin kasvomaskeilla ja muilla varotoimilla. Myös uhka Ukrainan kriisin eskaloitumisesta suursodaksi on välttämätön pelote, jotta kansalaiset saadaan suggeroitua kuuliaisiksi. Vapaassa pudotuksessa olevan talouden keskelläkin pidetään yhteishenkeä nostattavia maanpuolustuskursseja.

Vighi pitää selviönä, että sota palvelee ”päinvastaista tavoitetta kuin meille kerrotaan”. Venäjän-vastaisten pakotteiden ja aseavun lähettämisen tarkoituksena ei ole puolustaa Ukrainaa, vaan ”pitkittää konfliktia ja ruokkia inflaatiota, jotta muuten kulovalkean tavoin koko rahoitusalalle leviävä velkamarkkinoiden katastrofiriski voitaisiin torjua”.

”Putinin sota” (kuten ”sota terrorismia vastaan” ja koronatoimet sulkutiloineen) viivästyttää ”kaiken kuplan” puhkeamista, minkä vuoksi Ukraina ”uhrataan vapauden ja demokratian verilöylyn alttarilla”. Näin pyritään estämään uusi ”Lehmanin shokki”, joka syöksisi maailman entistä syvemmälle kaaokseen.

Tältä näyttää Vighin teorian mukainen, äärimmäisen kriisinhallinnan taloudellinen pinta. Jos raapaisemme tuota pintaa, kohtaamme ”kaikkien pelattavien geopoliittisten ja propagandapelien perussyyn: pääoman arvosisällön korjaamattoman sulamisen”. Joko kaikki pelaavat käsikirjoituksen mukaan, tai esitys peruuntuu ja koko järjestelmä sen mukana.

Nykyisessä narratiivissa Putinia syytetään inflaatiosta ja sen ”apokalyptisesta” vaikutuksesta maailman köyhiin. Vaikka kriisien aiheuttamat negatiiviset tarjontahäiriöt pahentavat löysän rahapolitiikan aiheuttamaa devalvaatiota, alkuongelma on peräisin keskuspankkiirien luomasta katteettomasta, ”arvottomasta rahasta”.

On tavallista, että imperiumit kärsivät hitaan ja tuskallisen kuoleman kieltäessään romahduksensa syyn. Yhdysvaltojen johtaman kapitalistisen maailman kaatuminen alkoi yli puoli vuosisataa sitten ja sitä ovat viivästäneet vain rahan (velan) luomisen ruokkimat, väärennetyn vaurauden aallot, jotka ovat hyödyttäneet pientä eliittiä, rasittaen samalla massoja veloilla ja kurjuudella.

Nykyinen finanssikapitalismi perustuu mielettömään rahan painamiseen ja levittämiseen, nopeasti katoavan lisäarvon kompensoimiseksi. Jos Yhdysvalloissa oli 1990-luvulla suhteellisen kasvun kausi alhaisista palkoista ja tuottavuuden kasvusta huolimatta, se johtui siitä, että kulutusta ylläpidettiin yhä enemmän luotolla.

Globalisaatio tarjosi pakotien ”uupuneelle fordistiselle tuotantotavalle”, mutta samalla se sitoi itsensä yhä suurempiin velkapyramideihin ja spekulatiivisiin ylilyönteihin, mikä teki järjestelmästä entistä epävakaamman.

”Pandemiaa” käytettiin globaalina kilpenä ennennäkemättömälle rahan painamiselle ja lainanotolle: koronakriisin aikana Yhdysvaltojen keskuspankki Federal Reserve painoi yhdessä vuodessa enemmän fiat-rahaa, kuin kaikissa määrällisen elvytyksen ohjelmissaan yhteensä vuoden 2008 jälkeen.

Vighistä on kuitenkin todennäköistä, että velka- ja pörssikriisi viivästyy edelleen. Suurta finaalia – ”villeimmätkin kuvitelmamme ylittävää raamatullista romahdusta, joka syttyy velkamarkkinoiden hyperkuplan räjähdyksestä” – lykätään tällä hetkellä ”reaalitalouden inflaatiohypetyksen” avulla.

Tämä tarkoittaa, että ”kurjuusindeksi” (inflaation ja työttömyysasteen yhdistelmä) tulee kasvamaan entisestään. Olemme siis tietyssä mielessä palaamassa ”kapitalismin esihistoriaan”, rikkaan eliitin ja köyhälistön luokkayhteiskuntaan. Nykyinen ”bio- ja geopoliittinen väkivalta” (virus, sota ja muut tulevat globaalit hätätilanteet) on olennainen osa tätä prosessia; tarkoituksellinen yritys hallita romahdusta autoritaarisin keinoin.

Marxinsa lukeneen Vighin mukaan meillä on vain yksi todellinen vaihtoehto: joko vapautamme itsemme ”hyödyke-, arvo- ja rahamuodoista ja siten pääomamuodosta sellaisenaan”, tai meidät vedetään ”uuteen pimeään väkivallan ja taantumuksen aikakauteen”. Ottaen huomioon finanssipiirien ahneuden ja vallanhimon, jälkimmäinen vaihtoehto on valitettavasti todennäköisempi.